On huonoja aamuja, sitten on näitä aamuja. Kun yöllä viereen kömpinyt pieni vaaleanpunainen tuhisee vierellä. Voi kääriä sen omaan kainaloon, tunnustella omassa kämmenessä sen hurjasti lyövää sydäntä. Siihen se kiertyy, unissaankin huomaa että tässä on hyvä.
Miten minusta on voinut syntyä jotain näin hienoa?
Siinä se venyttelee, heräilee pikku hiljaa. Minä saan rauhassa painaa posken silkkisen niskan kuoppaan, halailla sitä hereille ja ahmia sisääni täydellistä rauhaa.
Radion puoliväliin jäänyt asemakin lopettaa kohinansa, kuin tietäen ettei nyt sovi häiritä. Keittiöstä kuuluu sopivasti vastakäynnistynyt Moccamaster.
Joskus on niitä aamuja kun on kaikesta jo saamastaan niin onnellinen että meinaa tippa tulla linssiin.
Hyvää tiistaita sullekin, toveri!