Tietoa mainostajalle ›

Vaihe, jonka ei tarvitse loppua

0 No tags Permalink

”Äitiiiiii! Kato mitä mä osaan!”

”Orota, älä lähre ilman mua”
”Mä laitan nukelle tutin ja tuun sitte”
”Äiti onks meillä nukelle peitto?”
”Voi veljet miten paljon lokkeja”

Se on niin ihana. Miten voikaan tollainen uhmaikäinen olla noin ihana? Sellainen, että se on vain innoissaan kun tulen töistä kotiin, ja haluaa näyttää ihan heti kaiken mitä sinä päivänä on oppinut. Se tulee luokse kun pyydän lähemmäksi iltatoimia varten, ottaa napakasti poskista kiinni ja heittää viisi suukkoa suoraan suulle. Se juoksee kauppaan onnellisena, paitsi silloin kun pitää pysähtyä laittamaan nukelle pudonnutta tuttia. Kaupan autokärry saa lähteä liikkeelle vasta, kun nukke on saatu kainaloon, kummallekin turvavyö ja vielä nukelle peittokin. Ettei tule kylmä, kuulemma.

Mökillä joukoista suurimman keskellä se istuu vartin, ehkä enemmänkin, hiljaa itsekseen viltillä ja piirtää. Illalla se haluaa minun kainalooni ja nukahtaa siihen, melkein kesken omien laulujensa. Töihin lähtiessäni se muistuttaa minua, että töistä pitää tuoda mukana se sininen kynsilakka, jota hänelle laitetaan. Illalla se osoittaa jokaista kirjan hahmoa ja kysyy ”mitä hän tekee”?  Puistossa, mökillä, puskassa ja veneellä se muistaa hämmentävän hyvin kertoa että on hätä, koska silloin pääsee vanttipissalle, taito, jonka olemme oppineet Kanarian epäonnistuneen polviliruttamisen jälkeen. Se rakastuu koiriin, kissoihin ja vauvoihin, lohduttaa kiukkuisia kanssauhmailijoita tutulla ”ei mitään hätää” mantralla, ja hämmentää muita äitejä loppumattomalla kärsivällisyydellään.

Ja se toinen, voiko olla mahdollista että se ihan yhtä siisti tyyppi? Se kohtaa maailman pelkällä innolla, meiningillä ja rakkaudella, eikä niin välitä siitä, osaako jalat vielä löytää kaikkia askelmiaan. Se mennä touhottaa jalat leveässä haarassa, huutelee väliin ”TAM!” ja heiluttelee kaikille vastaantulijoille. Se saa poikkeuksetta kanssaihmiset hymyilemään, aina en edes ihan tiedä miksi. Kai vain olemalla.

Se näyttää kuulemma aikuiselta, vanhalta mieheltä, vaikka minusta se näyttää vain todella aurinkoiselta. Ja vähän asvalttia kohdanneelta. Se on niin iloinen, pulppuileva suorastaan, että muiden(kin) mielestä maailma olisi parempi, jos jokainen ihminen olisi vähän sen kaltainen. Se tarrautuu iloisena pienenä apinanpoikasena syliini kun tulen töistä kotiin, ja yrittää pussata huulille. Vaikka sitä ei saa tehdä, leuan alle se painaa mielellään pääänsä ja näyttää hetken hieman hullulta onnellisen hymynsä kanssa. Se haluaa työntää itse kärryjä kaupassa ja on jotenkin suloinen jopa raivotessaan kun ei vielä osaakaan. Ja tänään se oli kaikista ylpein pieni poika koskaan, kun sekin huomasi että osasi pissata pottaan. Sitäpaitsi, tätä kirjoittaessani se taisi juuri nukahtaa itsekseen omaan sänkyynsä. Iso poika.

Koko kombon kruunaa se isoin tyyppi, joka pitää näitä kahta näin hurjan onnellisena, iloisena ja elämää rakastavina vintiöinä. Ja minut savulohisalaatissa. Nam.

0 No tags Permalink

Comments are closed.