Tietoa mainostajalle ›

Varsin yksipuolista rakkautta

0 No tags Permalink

Mikähän vuosi se oli, kun Suomessa alkoi iki-ihana Muodin Huipulle sarja? Olin ollut jo sitä ennen sarjan jenkkiversion fani, ja onneksi Suomenkin versio oli oikein toimiva. Vaikka en tajua muodista enkä ompelemisesta yhtään mitään, on jotenkin ilo katsoa luovan ihmisen prosessia ajatuksesta tuskan ja kyynelten läpi riemuvoitttoon tai murskatappioon. Istua itse verkkareissa sohvalla miettien ”ihan kauhea” ja sitten kuulla tuomareiden hehkutus samasta rytkystä. (Juurihan sanoin, etten ymmärrä muodista mitään.)

Mutta sen kyllä ymmärsin ihan heti, että Katri Niskanen on päättänyt lähteä muodin ammattilaiseksi tehdäkseen minulle mekkoja. Ihan mielettömiä mekkoja. En ole varmaan ikinä nähnyt Katrin mekkoa, johon en olisi välittömästi rakastunut. Siksi en ole voinut astua jalallanikaan ihan naapurissa sijaitsevaan Katri/n liikkeeseenkään, perikatohan siitä tulisi.

Kunnes kaveri vinkkasi, että siellä on alennuksessa mekko joka voisi olla sulle hyvä. Jos nyt unohdetaan se, että kaikki tuon jumalaisen muotisuunnittelijan mekot olisi mulle just hyviä, kuulosti vinkki aika hyvältä ja päätin käydä katsastamassa tämän yhden alehintaisen yksilön. Siispä limpsin lompsin Ykkösen kerhon aikana mutsivaatteissani, Kakkonen vaunuissa nukkuen, sinne hienoon liikkeeseen sovittelemaan. Ja olihan se ihana. Niin ihana, että päätin ostaa sen itselleni (ensimmäiseksi) 30v lahjaksi. Paitsi että se ainoa kappale oli liian iso (koska luusäkki), joten pitää tehdä korjauksia.

”Odota, soitan Katrille niin hän tulee tuolta
ateljeen puolelta merkitsemään tarvittavat korjaukset” 

Siis Katrille?? Minun rakas jumalattareni, tänne? Nyt? Minulle mittailemaan? Jee-apua!

Ja mitä tapahtuu niiden kolmen minuutin aikana, kun suunnittelen kaikkea mitä Katrille pitää sanoa (”olet ihana”? ”sun mekot on ihania”? ”diggasin susta jo telkkarissa”?)? No tottakai se Kakkonen herää.

Joten kaiken suunnittelemani sijaan könyän pois korkokengistä, heitän jalkaan valtavan kokoiset karvasaappaani, mutisen ”sori mun pitää hakea toi vauva tuolta sisään”, menen ulos se ihana mekko päällä, laitan jumalattaren pitämään ovea auki ja vetäessäni koko Etelä-helsingin kurat vaunujen renkaiden mukana sisään puhtaanvalkeaan liikkeeseen tönäisen niiillä ohimennen myös idoliani, joka melkein jää oven ja vaunujen väliin puristuksiin.

Jätin kohteliaisuudet sanomatta, jotta huoneeseen mahtui ne sata häpeilevää anteeksipyyntöä. Sitten olin niin paikallani kuin ihminen vaan olla voi, ettei hieman äkämystynyt taitelija päätä tönäistä ohimennen nuppineulalla.

0 No tags Permalink

Comments are closed.