Vauvauinnissa kuultua, jonkun muun aviomies lapsestaan:
”…sitten se ei suostunut menemään saunaan, ja sieltä tullessakaan ei mikään enää onnistunut kun siellä pukkarissa joku lapsi huusi kuin palosireeni.”
Arvaatteko kenen lapsi? Minä arvasin, jo ennen kuin näin Ykkösen itkusta punaiset silmät sen ja Insinöörin tullessa sieltä pukkarista ulos.
Palosireenivaihetta edelsi mahtava puolituntinen altaassa. Tultiin ensinnäkin paikalle myöhässä, ilman käteistä Kakkosen uimavaipan ostoa varten. Tunti alkoi minun vielä vääntäessä liian pientä vaippaa eräiden Michelinreisien yli (ei omien).
Tunnin aikana Ykkönen huusi kaikkeen ”EI!”, sukelsi vain hämättynä tai puolipakotettuna ja löi kaiken lisäksi päänsä vesiliukumäessä. Voitte kuvitella mikä ilme on lapsella, jonka uimaohjaaja on tonäissyt alas liukumäestä, ja joka joutuu uppeluksiin heti päänsä löytyään. Pakko tunnustaa että nauroin vähän samalla kuin lohdutin. Niin oli kertakaikkisen petetty ja tyrmistynyt lapsonen.
Kaikesta katastrofista huolimatta suurin suru tuli, kun altaasta piti poistua. Jätin Insinöörin selviytymään ”Uimaan! Uimaaaaaan!!!” huutojen keskelle ja lähdin hienosti suoriutuneen ensikertalaisen (Kakkonen) kanssa suihkuun. Siellä jätin sen mahalleen lattialle (alustalle kuitenkin) oman pikapesun ajaksi, tai siis siksi aikaa kunnes joku toinen äiti huomautti että sun vauvan naama on saippuavaahdossa.
Sitten unohdetun turvakaukalon haettuani istuin vihdoin odottamassa Insinööriä ja Palosireeniä, ja kuulin alussa mainitun vuodatuksen.
Loppuhetket jahtasimme tutin perään ulisevaa taaperoa ympäri uimalan tiloja, yrittäen saada sitä syömään jotain. Luovutimme kun lapsi kyykkäsi nurkassa kukkaruukkujen takana kuin mikäkin ilkikurinen alzheimerpotilas.
Mitä tästä opimme? Ei kannata mennä väkisin uimaan jos koko perhe on jet lagissa, vaikka se kuinka hunajaa maksaakin.
Ps. Huomaatte ehkä että kello on kaksi yöllä. Täällä kukun kun eilen nukuttiin ekat järkevän mittaiset unet, ei kovin järkevään aikaan (05-13). Jos jouluun mennessä helpottaisi…?