Tietoa mainostajalle ›

Viidennen vuosikerran uhma

0 No tags Permalink
Tunneaaltojen vietävänä.

Kahlasin juuri läpi blogiarkistoa, enkä voi uskoa silmiäni. En ole kirjoittanut juuri lainkaan Kakkosen jäätävästä, ravisuttavasta, perinpohjaisesta uhmasta, joka tuntui kestävän noin 13 kuukautta. Voipi olla, että se uhma oli sellaista tasoa, ettei elämässä paljon aikaa ja jaksamista kirjoittelulle jäänyt. Tiedä häntä. Sanotaan nyt kuitenkin että hohhoh. Tarhatäditkin oli neuvottomia, jos se auttaa ymmärtämään tilannetta. Mutta kas! Oikeasti kyseessä taisi olla vain taas yksi vaihe muiden joukossa, sillä eräänä aamuna se loppui. Enkä huijaa. Yksi aamu se heräsi ja ei vastustellut, vaan ilmoitti iloisesti ”joo” johonkin ehdotukseeni, sanoi toisessa kohdassa neuvottelujen jälkeen ”no okei” ja ei ollut moksiskaan vaikka väärän värinen muro tippui väärän väriseen kulhoon väärässä järjestyksessä. Kirjasin Facebookiin sarkastisesti että hei nyt sillä loppui uhma, mutta jotenkin edelleen näyttää siltä että (tämän kertainen) uhma todella loppui.

Ja elämämme jatkui niin onnellisena!

Tiedätte varmaan jo, mitä on tulossa. Se toinen lapsi. Viidennen vuoden uhma, joka on kuulemma pahin.

En osaa sanoa onko pahin, mutta friikein ainakin. Tilanteet on sellaisia, ettei kukaan meistä tajua mitä juuri tapahtui. Ja nämä tilanteet ei muuten menekään ihan hetkessä ohi, näissä jauhetaan pitkään. Toissapäivänä maailman sai raiteiltaan ymmärrys siitä, että mentiin jo sen ison risteyksen ohi. Seuraavana päivänä se, että korjasin väärin menneen numeron lukemisen. Tänään se, että joutui siirtymään pois ikkunapaikalta. Seurauksena näistä hirveistä rikkeistä minun rakas herkkä lapseni muuttuu slummin aggrekakaraksi, joka murisee ja näyttää hampaitaan (oikeasti), ärjyy, huutaa, lyö, potkii, tönii, heittelee tavaroita ja kaiken tämän välissä mököttää. Ja sen äiti ei muuten käyttäydy asiaan suhteen mitenkään kovin hyvin, vaan se kyselee aina välillä vihaisesti ”mikä sulla oikein on?”, koska se vaan ei oikeasti tajua mikä helvetti sillä on.

Kunnes yhtenä päivänä sain siltä vastauksen tuohon typerään kysymykseeni. Hampaiden välistä se slummipommi tiuskaisi puoliksi huutaen ”en minä tiedä”. Ahaaaa! Nyt puhuttiin samaa kieltä, kyllä yksi synnyttänyt hormonikimppu tuon ymmärtää! Että joskus voi vituttaa vaan se että vituttaa vaikkei tiedä mikä vituttaa.

Vyyhti alkaa ehkä aueta. Edelleenkään en riemuiten ota vastaan näitä tämän päiväisen kaltaisia episodeja, joissa se ikkunpaikka aiheutti totaalisen sulamisen keskelle katua ja kantaen suoritettua kotimatkaa siivitti ainakin sata ikkunapaikalllleeeeee -huutoa räkä poskella valuen. Mutta tänään ymmärsin ajatella, ettei se itsekään ymmärrä tilannetta, ja sen fiiliksen voimakkuus on sillekin rankkaa. Niinpä sain aikaiseksi sen, mitä en koskaan olisi uskonut itselleni voinut tapahtuvan.

Ensinnäkin, tunnistin sen sisälläni tulvahtavan raivon ja annoin sen tulla – ja mennä. Menin sinne lapsen tasolla ja kuuntelin, sanoitin. Totesin kerran, että nyt äidin pitää mennä hetkeksi kauemmaksi, kun harmittaa niin paljon ettet suostu tulemaan. Otin loppumatkan kiireettä ja autoin häntä etenemään. Puhelin matkalla jatkuvasti siitä, miten ikävää onkaan kun se ikkunapaikka meni ja että on se kurja että sulla on nyt noin paha mieli. Ja kyllä, koko matkan minua vitutti. Todella, todella paljon, koska tällä selällä jokainen vastustelu tekee kipeää. Kotona otin sen syliin heti kun poistyöntäminen loppui. Annoin sille aina kolme tunnetta ja kysyin mikä niistä on nyt päällä. Saatiin selvitettyä että kyseessä oli pahemman kerran pettyminen ja siitä johtuva vihastus. Kerroin että niin käy myös mulle. Ymmärsin, että tuntuu tosi pahalta ja että voi ehkä jopa pelottaa näin vahvat tunteet. Kerroin että rakastan.

Ei tämä kaikki vieläkään auvoiseksi onneksi muuttunut, mököttävä ja kireä pieni nainen meillä edelleen oli. Mutta oleellista on se, että me ratkaistiin se pahin tilanne yhdessä. Me kumpikin kuunneltiin tilannetta ja tunteita ja annettiin itsemme olla huonoissa fiiliksissä. Me osattiin ottaa oma tilamme silloin kun sitä tarvittiin, mutta lopulta myös osattiin lohduttaa toisiamme tässä tunteiden pyörteessä. Aikamoinen suoritus tälläiseltä ”räjähtävältä äidiltä!

Kyllä mä silti toivon kovasti, että tämäkin on vaihe. Nopea sellainen, kiitos.

P.s. Olin jo niin päättänyt että kaiken tän uhma/räjähdysjutun vastapainoksi kerron teille välillä myös siitä miten ihania nämä lapset oikeasti on. Ehkä sitten viikonloppuna.

0 No tags Permalink

Comments are closed.