Tietoa mainostajalle ›

Viisi lastani

Perheessämme on kolme uutta lasta, jotka ovat liittyneet perheeseemme osana lähiöpakettia. Tai no, joskus uusia lapsia on kolme, joskus yksi, joskus viisi. Taloyhtiössämme on yli kymmenen suunnilleen Ykkösen ja Kakkosen ikäistä lasta, joista peräti neljä ekaluokkalaisia tyttöjä. Aikamoinen jättipotti uusia ystäviä yhdessä talossa!

Ensimmäisinä viikkoina moikkailimme muita ujosti pihalla. Seuraavina aloimme tavata sattumalta iltaisin taloyhtiön leikkipaikoissa. Lopulta puolen vuoden tutustumisen aikana olemme siirtyneet ns. kaikki samaa laumaa -moodiin, jossa ovet käy tiuhaan ja kengät unohtuvat vääriin koteihin. Tänään ovikello soi kahdesti ruoanlaiton aikana, ja lopulta sohvalla istui viisi lasta räkättämässä jollekin leffalle. Melko ihanaa.

Myös paikoin melko rasittavaa, jos ihan rehellisiä ollaan. Uusien kavereiden myötä säädön määrä kun ei ainakaan ole vähentynyt.

Keskellä oleva ihanus kestitsee meidän lapsia harva se päivä.

Uusiin ihmisiin tutustuminen ei nyt ensinnäkään käy lapsiltakaan aina ihan kivutta, ja tässä viime kuukausien aikana ollaan saatu toimia sekä amorina että erotuomarina kun lapset ovat hakeneet uuden ystävyytensä muotoja. Ensin ei millään keksitty mitään yhteistä tekemistä, sitten unohdettiin yksi kaveri toisen hinnalla, lopussa laastaroitiin milloin kenenkin polvea kun pyöräleikit kävi liian kuumana.

Nyt kun kaikki ovat keskenään kavereita, kärsimme pienestä runsaudenpulasta. Useana päivänä viikossa lastenhuoneessa heitellään leluja koko korttelin voimin ja ruokapöydän ympäriltä löytyykin yhtäkkiä seitsemän nälkäistä suuta. Voinksmä tulla teille syömään on muuten yllättävän yleinen kysymys, ja siihen on vaikea vastata et. Onneksi olemme tajunneet siirtyä eineksiin ja puolivalmisteisiin.

Omalla tavallaan tämä on mitä suurinta luksusta. Lapset viihtyvät vihdoinkin hyvin keskenään ja ne saa helposti ulos. Arkeemme on ilmestynyt yllättävää vapaa-aikaa aikuisille ja hurjasti touhua lapsille! On päiviä, jolloin meidän lapset menee moneksi tunniksi alakertaan touhuamaan, ja kauppareissuja joihin ei tarvitsekaan ottaa lasta mukaan kun voi vain laittaa seuraavan rapun naapurille viestin että katsotko meidänkin likkaa siinä samalla.

Toisaalta välillä tuntuu, että oma rauha on liian kortilla.Viisi lasta on aika paljon enemmän sotkua, ääntä ja meininkiä kuin kaksi. Vaativa työ, talokaaoksen haasteet ja huonosti nukuttu yö saavat joskus huokaisemaan syvään kun ovikello kilahtaa. Viimeisen parin viikon aikana huomasin pari kertaa ajattelevani ei taas, voidaanko olla vain meidän perheen kesken.

Sittenhän sen tajusin. Voin myös sanoa sen ääneen!

Kuvassa näkyvän parturin vaimo on kestinnyt meidän lapsi melko monta (kymmentä) kertaa.

On ihan ok sanoa että nyt ei sovi, tuletko vaikka huomenna uudestaan. Tai kertoa että tänään ei riitä kaikille ruoka, menkää omiin koteihinne syömään. Muistuttaa, että leikit siivotaan lopuksi ja komentaa kaikkia lopettamaan se sohvalla riehuminen.

Kesti kumman kauan tajuta, että (ei enää niin) vieraita lapsiakin voi ja pitää komentaa. Että on ok sanoa että nyt on muiden aika mennä omiin koteihin. Heti kun sen tajusi, helpotti. Meillä on edelleen lupa ja syy vaalia omaa rauhaamme ja vetää rajoja. Kaverit ei häviä mihinkään, elleivät sitten sinne omiin koteihinsa (mieluiten meidän vekaroiden kanssa).

Vaikka melko erakkoja omalla tavallamme olemmekin ja tämä yhteisöllinen elämä on siksi paikoittain vähän rankkaa, en enää mistään hinnasta vaihtaisi tätä tilannetta siihen Töölön umpioon, jossa emme puolentoista vuodenkaan aikana saaneet puhuttua kuin yhden perheen kanssa.

Jos joku siellä naapureista luki tämän niin terveisiä: tänne ovat teidänkin lapset tervetulleita aina. Paitsi silloin kun sanon ettei nyt sovi.

Sama pätekööt myös toisin päin!

5 Comments
  • Satu
    syyskuu 26, 2017

    Niin tuttua!! Ja ihan samat kelat varsinkin ruokailusta. En olisi millään tohtinut sanoa ei, kun lapset pyytävät ruokaa, mutta on ollut pakko. Ateria kuudelle vaatii aika paljon enemmän säätöä ja jääkaapin sisältöä kuin ateria neljälle. Sitten kun ne rajat tajusi itse vetää ja vastata välillä että nyt ei sovi, homma alkoi sujua. 🙂

    Muuten, mikä Töölössä, oliko taloyhtiössä vähän lapsia? Musta tosi kiinnostavaa toi ero. Meillä kun ei ole mitään vertailukohtaa, ei ainakaan vielä olla muutettu lasten kanssa…

    • Valeäiti
      syyskuu 26, 2017

      Rajat kii! 😉 Töölössä oli meidän rapussa vain yksi lapsiperhe, mutta sama efekti oli punavuoressa. Siellä oli muutama lapsiperhe 100 asunnon talossa ja silti vain yhteen tutustuttiin seitsemän vuoden aikana.

      Kummassakin oli sen verran köpöt piha-alueet, ettei lapset hengailleet siellä. Tutustuminen tapahtuu kuitenkin yleensä ainakin mun erakkoluonteella vähän pakolla, lasten kautta 🙂

  • Terhi
    syyskuu 27, 2017

    Kivaa! Meillä on vajaa 40 asunnon taloyhtiössä 22 lapsiperhettä (ja jätin tästä jo yläasteikään ehtineet pois laskuista). Tää on ihan lasten taivas! Mä olen itse asunut maalla kylässä jossa asuttiin 1-2 km etäisyydellä toisistaan ja kylän toiseen tyttöönkin oli neljän vuoden ikäero. Nyt meillä on jo kohta viisi vuotta ovikello soinut jatkuvasti ja vieläkin mun sydän itkee onnen kyyneleitä kun lapsia haetaan ulos (tai ulosmenon sijaan lapsijoukkio ryntääkin meille). En ollut tajunnutkaan kuinka isot traumat lapsuudessa eristyksissä asuminen oli jättänyt, etenkin kun kaikki kaverit asuivat tiiviillä asuinalueella ja mä olin aina ainut ulkopuolinen.

    Meillä on suojaisa piha-alue, ja molemmat lapset ovat neljävuotiaasta saaneet leikkiä siellä ilman jatkuvaa valvontaa. Omaa aikaakin on tullut siis ihan yllättäin. Rajojen vetoa joutuu myös miettimään, esim ruoka-ajoista pidetään kiinni vaikka olis just menossa niiin kiva leikki (no, aina on) ja ulos ei lähdetä kun isovanhemmat ovat kylässä vaikka ovikello sois kymmenen kertaa.

    Ongelmaa aiheuttaa vaan se että pitäis löytää isompi asunto, mutta eihän tästä yhteisöstä voi lapsia repiä pois. Esikoinen miettii itsekin aika usein asiaa, haluaisiko hän mieluummin oman huoneen vai sietää siskon kanssa asumista kunhan ei tarvitse muuttaa.

    • Valeäiti
      syyskuu 27, 2017

      Ai että miten ihanat melukylän lapset!! Odotan niin paljon tuota tontin tulevaa yhteisöä myös, sielläkin on jo yli kymmenen lasta tulossa uusiin taloihin ja vanhassa alueessakin on iso läjä sopivan ikäisiä leikkikavereita 🙂 Onhan tämä nyt ihan mahdottoman siistiä mutta rajoja on todella vedettävä.

      Koska mäkin haluan joskus leikki mun lasten kanssa 😀

  • Sanni
    syyskuu 27, 2017

    Meillä kanssa pyörii täällä pientaloalueella omat ja lainalapset suloisessa sekamelskassa. Vuoroin vieraissa ja ”koko kylä kasvattaa” ovat oivallisia ohjenuoria.

    Mä olen pääsääntöisesti aivan älyttömän onnellinen siitä, että lapsilla on kavereita. Ja että ne haluaa (yläkoululainenkin!) hengata niiden kanssa meillä. (Toki välillä kiva että menevät muillekin, heh.) Tää on mulle joku sellainen syvä arvojuttu. Pidän tota lasten kaveeraamista tärkeänä asiana ja haluan osaltani mahdollistaa sitä niin paljon kuin suinkin.

    Rajat ne on toki meilläkin. Meillä ollaan meidän säännöillä, kaappeja ei saa syödä tyhjiksi (isot koululaiset syö pelkäksi välipalaksi helposti about puolikkaan hevosen), reilu meininki pitää olla – ja sellainen perushyvä käytös (mikä myöskään ei ole etenkään noiden 10-12-vuotiaiden koltiaisten kohdalla enää itsestäänselvyys). Joskus meillä saa ruokaa, mut ei läheskään aina. Välipalaa saa aina, jos omatkin lapset ottaa.

    Aluksi, siis aikoinaan vuosia sitten, kun esikoisella alkoi pyöriä kavereita koulun jälkeen, olin hetken aikaa vähän shokissa. Mulle erakolle oli jotenkin kestämätön ajatus, että naapuruston likat pyörivät meidän SOTKUISESSA kodissamme. En tiedä, miksi nyt moista kursailin, mutta muistan, ettei se tuntunut kivalta. Itsehän ei tietysti oltu koskaan paikalla, kun oltiin töissä… Mutta sitten löysin sellaisen kompromissin, että a) alettiin jättää koti aamuisin pikkuisen siistimmäksi ja b) lakkasin välittämästä niin kamalasti. 🙂

    Ihanaa kun lapsilla on kavereita! Se on tosi, tosi tärkeä ja arvokas asia. Mä en tiedä, oliko mun ystävät aina ihan kamalan lämpimästi tervetulleita meille, kun olin lapsi ja nuori… (Ehkä äitinikin oli pohjimmiltaan sotkuja kursaileva erakko?) Mutta omien lasteni ystävät ovat meille. Aina yökylään asti niin usein kuin nyt järkevältä tuntuu.