Vielä eilen olin niin puuhakas. Mietin ihan tosissani että voi harmi kun huomenna on välipäivä urheilusta. Olen tässä salaa taustalla ihan oikeasti innostunut vähän siitä hommasta. Sunnuntaina oli salikeikka, maanantaina pari kävelylenkkiä ja eilen aamulla (!!!) juoksulenkki. Ja niin kovasti sitten siinä suunnittelin tämänkin päivän jälkeen tekeväni jotain hikihommia. Kovin oli täynnä energiaa tämä nainen.
Sitten tämä aamu, tämä päivä, tuo kylmyys. Voi saatana. Se on taas peli menetetty seuraavaksi 7-8 kuukaudeksi. Sormet valkoisina, niskat jännityksestä jumissa ja pää täynnä valitusta poljin lasten kanssa ikuisessa vastatuulessa himaan ja mietin etten enää koskaan jaksa urheilla mitään. Haluan vain uppoutua sohvan uumeniin ja nukkua ja syödä. Karkkia.
Joka syksy tähän aikaan mietin onko tässä yhtään mitään järkeä. Kaliforniassa tämän päivän keli olisi kylmin koko vuonna, ja aurinko paistaisi kauniin keltaisena. Vaan ei. Täällä me vaan sinnitellään, tarvotaan loskasta routaan, tuiskusta rakeisiin, kohti hailakan valkoista kevätaurinkoa ja kolmea kesälauantaita.
Huoh.
Ei tässä auta. Villasukat jalkaan, punaviiniä naamaan ja varastoa vyötärölle. Menen ja shoppaan tästä lähikioskista lapsille jotkut tosi kivat talvihaalarit, jotka on sitten marraskuuhun mennessä Helsingin lumettomissa kinoksissa revenneet ja yltäpäältä mudassa. Hanskat on tänä vuonna aika suolaisen hintaisia, toisaalta makuupussit sekä huivit onneksi ilmaisia ja kennätkin sangen halpoja.
En muuten tiedä teistä, mutta mielestäni on ehkä vähän häiritsevää, että vauvat ovat hanskoja halvempia.