Kuukausien tauon jälkeen on taas raportoitava erään hirviön kuulumisia. Kirjoitin hermojen menettämisestä, kun Kakkonen oli kaksikuinen ja oletettavasti väsymys oli aika pitkälti pahimmillaan. Teksti on valitettavasti edelleen relevantti, nyt viime viikkoina ehkä taas enemmän kuin pitkään aikaan. Ja tuntuu se teille muillekin olevan aina relevantti, sillä tekstiin tippuu turhautuneita, väsyneitä ja synninpäästöisiä kommentteja tasaiseen tahtiin lasten tai lapsen iästä riippumatta.
Ajattelinkin päivittää teille vähän kuulumisia, jos vaikka taas joku (muukin) väysnyt äiti saisi tästä vaikka pieneksi hetkeksi empatiaa tai voimaa jaksaa omia touhujaan. Ensimmäisen tekstin kirjoitusaikaan toukokuussa olin varmaan aika äärettömän väsynyt. Takana oli synnytys ja siitä seurannut yöherätyskello, joka pärähti tasaisin väliajoin tunnin tai kahden välein. Oli myös aika pieni taapero, joka ei vielä ihan tykännyt uudesta herätyskelloveljestään. Ei mikään ihme, että äidillä vähän kilahti. Eikä edes kovin pahasti, huomaan nyt jälkikäteen kun luen tekstiä. En kiroillut, juurikaan (?) huutanut, en kajonnut lapsiin fyysisesti, en edes ehkä aiheuttanut suuria traumoja. Varmaan pahiten silloin järkyttyikin äiti itse, olihan se hetki varmasti ensimmäinen kerta kun koin niin voimakkaita kielteisiä tunteita omaa lasta kohtaan. Se turhautumisen, väsymyksen ja epätoivon fiilis joka silloin iski, tuntui niin väärältä.
Silloin mietin, uskallanko kirjoittaa. Onneksi kirjoitin. Pelkkä tekstin miettiminen, kirjoittaminen ja julkaiseminen auttoi käsittelemään sitä asiaa omassa pienessä päässä, ja entistä parempi fiilis tuli kun sain teiltä niin monelta vertaistukea (kiitos vielä siitä!). Olen verbaalinen ja analyyttinen ihminen, ja minun tapani purkaa elämän ongelmia on puhua tai kirjoittaa ne tyhjäksi. Ehkä tämä puhdistumiseni olikin aika hyvä, sillä kirjoituksen jälkeen ei tosiaankaan pitkään aikaan tapahtunut vastaavaa. Olin todella, todella zen kaikissa tilanteissa (ja niitä tuli, uskokaa pois), ja jaksoin kiukut. Korkeintaan itkin itse itkevä lapsi sylissä, mutta en edes rumaa sanaa sanonut itkuni aiheuttajille.
Nyt alkaa taas olla vähän toinen ääni kellossa. Hirviö on selkeästi heräilemässä kesäuniltaan ja oppinut uusia temppuja nukkuessaan. Onneksi nyt huomaan sen tulevan, ja voin näin etukäteen jo pohtia, pureskella ja analysoida sitä pienemmäksi. Syyt on ainakin helppo nähdä. Ensinnäkin, en edelleenkään nuku juuri ikinä yli kahta tuntia putkeen. Lisäksi se pieni taapero on kasvanut aikamoiseksi kiusankappaleeksi. Nykyään en saa vastaani ”vain” kahta itkevää lasta, vaan yhden itkevän lapsen (ei tunnu juuri missään) ja yhden v****ilevan lapsen (tuntuu missään). Ykkönen on todella taitavasti löytänyt ne kohdat, joista äidin saa nopeasti superärsyyntyneeksi. Nyt sillä on myös aseenaan puhetaito. Ennen se sai minut höyryämään olemalla vaikkapa vaikea nukutettava. Nyt se tekee sen edelleen, mutta lisäksi a) virnuilee ja katsoo syvälle silmiin tehdessään jotain peruslaatuisesti kiellettyä ja b) sanoo kiellettäessä vastaan ”lopeta” juuri niin oikealla ärsyttävällä matkimisäänellä kuin kuvitella voi.
Ja sieltä se taas sitten alkaa puhkua. Se saakelin tyyppi, se hirviö, joka oikein yllyttää ja puhaltelee niihin Ykkösen sytyttämiin kipinöihin: ”Kielläpä vielä kerran. Kokeilepa vähän vielä tiukempaa ääntä. Keksipä päässäsi että nyt jos se vielä ton tekee…” Tiedätte varmaan, mitä tarkoitan. Vaikka aina huomaan itseni taantuvan kovaa vauhtia kaksivuotiaan tasolle tai sitä alemmas, niissä tilanteissa suorastaan haen sitä. Melkein tuntuu kuin jokin sairas osa minussa oikein nauttisi siitä pahenevasta kiehumisesta, jonka tiedän aiheutuvan siitä, että olen päättänyt ärsyyntyä. Joten sitten kiehutaan. Ja kiehutaan, ja riehutaan, ja ärsytetään, ja ärsyynnytään…kunnes. Toistaiseksi se kunnes on onneksi tarkoittanut että äiti saa järjen päähänsä ja heittää koko perheen itsensä mukaan lukien ulos viilentymään (olen huomannut että kuumuus saa sekä minut että lapset kiukkuiseksi, ikkunat auki por favor!) ja haukkaamaan happea. Ja sieltä se sitten taas löytyy hirviön alta, se normaalin kettuuntunut äiti ja uhmainen lapsi.
Mutta on taas niitä päiviä, ja hetkiä, jolloin en ole ihan varma. En ole ihan varma, saanko meidät ulos ilman että ”vahingossa” otan vähän liian kovaa kädestä kiinni, tönäise sitä kävelemään reippaammin. Niinä päivinä hengitän syyyyvään, laitan pään johonkin kylmään ja mietin näitä tekstejä. Ja toivon, ettei tarvitse soitella niille neuvolapsykologeille tai muille apupisteille, joita onneksi sentään tiedän olevan. Niinä päivinä Ykkönen saa ainakin sata halia ja pusua sitten kun tilanne on taas rauhoittunut. Pyydän anteeksi siltä, enkä sano että ”katsos kun sä käyttäydyit niin huonosti niin äiti hermostui”, vaan sanon että äiti käyttäytyi huonosti. Piste. Koska arvaatteko mitä olen huomannut? Niinä kertoina, kun äiti käy kuumana, lapsi käyttäytyy todella aggressiivisesti. Se heittelee pupujaan, lyö päätään ja huutaa. Ja niinä kertoina, kun olen johdonmukainen zen-äiti, lapsi itkee. Se itkee, koska se tietää tehneensä väärin. Tästä erosta tajuan, etten halua sen oppivan tätä minun tämänhetkistä aggressiotani, vaan haluan sen oppivan että kun tekee väärin, kielletään ja se saa harmittaa tai itkettää.
…että kai tämä tästä, joku päivä. Muistan olla välillä zen ja pahoina päivinä tarkkailla sitä hirviömoodia ja viedä itseni pois tilanteesta.
Kyllä mä silti ihan hirveen hirveen paljon toivoisin, ettei se sanoisi mulle ”lopeta”. Koska voi helvetti miten paljon se ärsyttää.