Hirviön paluu, osa sata

Jos et sä nyt heti tuu, mä vien sut takaisin kotiin ja sä saat jäädä sinne yksin koko päiväksi.”

Ei h e l v e t t i. Sanoinko mä ihan oikeasti noin? Ja jätinkö sen oikeasti tarhaan niillä saatesanoilla, että äiti on sulle nyt tosi vihainen? Onpa ihme että pihalta alkoi kuulua itkua kun käänsin omat itkuni jo pois muiden katseilta.
Ei se ole niin vaikeeta. Totella edes kerran. Nousta edes istumaan jos ei edes yritä pukea. Tulla perässä kun pyydetään. Auttaa laittamaan kenkää jalkaa sen sijaan että makaa velttona.
Ei se ole niin vaikeeta. Muistaa että toinen on vasta kolme ja vähän päälle. Että se varmaan hakee nyt vaan lisää huomiota. Että minä olen tässä se aikuinen ja että mulla ei edes ole kova kiire tänään. Jättää omat muutto- ja työstressit pois lapsen harteilta. 
On se niin vitun vaikeeta. 
Tänään töihin menee yksi totaalisen romahtanut, häpeävä, epäonnistunut, kai kuitenkin aika tavallinen äiti. Niille muille meidän kanssa samaa katua kulkeneille asia taitaa olla vähän toisin. Ehkä nekin miettii, niin kuin minä ennen, että onpa paska äiti. Että ihan hirveetä karjua noin pienelle lapselle noin kovaa. Ja että minä en kyllä ainakaan ikinä uhkaile tuolla yksin jättämisellä, en, se on ihan hirveetä. 
Hirveetä tämä onkin. Minä ja mun hermot. Tänään ei jaella palkintoja.