Olihan se varmaan vähän huono ajatus. Varsinkin kun möin sen isommille sillä isolla hämähäkkikiipeilyverkolla. Ehkä myönnän että se niiden oma idea puolet pienemmästä laivapuistosta olisi ollut vähän…hallittavampi.
Aluksi kaikki meni suorastaan hienosti. Yksi onnessaan rattaissa, kaksi vieressä kävellen, söpösti saman sateenvarjon alla. Puistossa ne kaksi lähti liukumäkeen ja pienin istahti edelleen onnellisena hiekkalaatikolle. Minä istuin maireasti laatikon reunalla, heitin kuvia Instagramin ja hymyilin kaikkitietävän rauhallisesti sille kateellisen ihailevasti katsoneelle yhden taaperon äidille. Katsohan, kolme menee siinä missä yksikin!
Sen saman äidin ilme oli jotenkin vähemmän ihaileva ja enemmän tuomitseva siinä vaiheessa kun nostin kengättömän Kakkosen pois liian korkeasta liukumäestä ja huusin samalla tismalleen toiselle puolelle puistoa ”oota vähän Ykkönen, ei mitään hätää, tuun ihan just auttaa sut alas!”
Ja silloin kun Ykkönen valahti omin avuin sieltä liian korkeasta rengaskeinusta vähemmän sulokkaasti alas, voisin vaikka vannoa sen saman äidin napanneet vaivihkaa ylimääräisen e-pillerin suuhunsa.
Kun se vanhin sitten kysyi komen metrin korkeudelta, siinä myyntipuheessa mainitusta hämähäkkiverkosta käsin, että mikä sua oikein pelottaa?, jouduin vihdoin myöntämään: no kun mä en pysty vahtimaan täällä teitä kaikkia kolmea samaan aikaan, tule alas ny vain. Ja heti perään sain taas harjoittaa pitkänmatkanhuutoa ”Kakkonen tulen ihan kohta laittamaan sen sun kengän, älä liiku mihinkään!”
(Kuvassa erittäin pienenä pisteenä kaukaisuudessa yksi kappale Kakkosia vähän pulassa. Ja tässä lähellä yksi kappale äitejä.)
Siperia – Seppäri – opettaa. Tai ei, sillä ajattelin mennä vielä iltapäivällä koko porukan kanssa stokkalle.
On tämä silti helpompi suoritus kuin esim 42,1 kilometrin juokseminen. Joku meidän perheestä harrastaa sitäkin tänään.