Tietoa mainostajalle ›

Kuopuksista tulee johtajia, äideistä hermoraunioita

Jos satuit tänään siinä yhdeksän aikaan ihmettelemään Itä-Helsinkiläisessä rappukäytävässä paiskovan oven ääntä ja lapsen itkua, pahoitteluni. Toivottavasti et hätääntynyt. Lapsella oli kaikki oikein hyvin, hän vain protestoi veden väärää lämpötilaa vastaan. Ovia paiskoi (lempeästi ja välillä vahingossa) eräs äiti, joka pakeni pari kertaa rappukäytävään hengittämään kun hermot alkoi käydä vähän liian kireällä.

Siis tämä melkein kuusivuotias johtajamme. Anna mun kaikki kestää.

Päivän epistola meni ihan perinteisesti. Seurasimme tuttua polkuamme. Ohje, kuurotuminen, käsky, mykkäkoulu, tiukempi käsky, neuvottelu, riita.

”Tule hakemaan jotkut kengät.”
(ei reaktiota)
“Tule hakemaan tai minä valitsen”
(ei reaktiota)
”Hyvä on, et tullut joten minä valkkaan, mennään näillä Timberlandeilla.”
”Ei kun mä halusin Sorelit!”
”No jos haluat ne, haet ne itse. Voit nyt vielä hakea ne nopeasti.”
”Ei kun sä tuot ne.”
“Selvä, Timberlandilla mennään”
”EI KUN MÄ HALUSIN SORELIT!”

Ja tämä sama souvi vedettiin jokaisen asialistamme kohdan läpi; vaatteet päälle, hampaiden harjaus, haalarin laittaminen, kyllä te tiedätte. Tiedätte myös sen, että en tässä seitsemän vuoden harjoittelunkaan jälkeen ole itse vielä niin aikuinen että jaksaisin loputtomasti vetää niitä rajoja ja sanoittaa. Välillä on mentävä rappukäytävään, esimerkiksi silloin kun herra jotenkin onnistui neuvottelemaan itselleen lasillisen vettä, jääkylmää vettä johonkin väliin.

Josta hän sitten valitti että onko pakko juoda kokonaan.

Aaaaaargh!!! Sä halusit! Ite! Sen! Helevetin VEDEN!!!

Eikä siinä vielä kaikki. Minä sorruin tähän vesilasijuttuun sillä tavalla, että hän heitti sen kasuaalisti jonkun muun neuvottelun väliin, jolloin tartuin syöttiin kuin mikäkin ääliö ja yritin käyttää sitä itse neuvotteluvälineenä. Että joo okei saat veden sitten kun on hampaat pesty ja haalari päällä. Kun sitten neljätuhatta minuuttia myöhemmin nämä oli tehty, pyysin vahingossa laittamaan vielä kengät jalkaan. Muistin väärin oman valttikorttini. Arvatahan sen saattaa:

“MUT ME SOVITTIIIII-IIIIN ETTÄ MÄ SAAN SITÄ VETTÄ-ÄÄÄÄ”.

Joo, mä olen meistä just se joka näistä säännöistä nyt lipsuu.

Ärsyttävintä näissä on aina se, että kyseenalaistan itseni joka käänteessä. Olenko nyt kohtuuton? Olenko liian tiukka? Ei, mä olen sittenkin liian lepsu. Eiku tiukka. Eiku. Lopulta sitä päätyy ihan mulkerona ilmoittamaan että ei sä et nyt saa ottaa vitsikirjaa tarhaan koska minä sanoin niin ja korvat sen kun punottaa kun hävettää miten tyhmä sitä itsekin on, kun sillä vitsikirjalla ei ole mitään väliä. Ihan hyvin voisi sen ottaa. Sitä paitsi mitä väliä jollain vitsikirjalla, tässä on vielä monta saapasta tapeltavana.

En tiedä onko tämä sitten se kuopusilmiö josta sekä Satu että Hesari eilen kirjoitti, Satu osuvasti tiivistäen:

”Ja rajat! Dsiisus, niitä koetellaan aivan joka päivä ja lukuisia kertoja. Siinä hommassa tarkoituksena ei ole pyrkiä johonkin tiettyyn päämäärään: hän vain haluaa aina pikkuisen enemmän, mitä olisi tarjolla. Vaikka kulhossa olisi sata kiloa karkkia, se ei riitä, vaan vielä pitää vaatia ”vielä yhtä” ihan vain vaatimisen riemusta.”

Amen! Ihan vain vaatimisen riemusta!

Näin se meilläkin on. Kuopus on syntymästään asti ollut tiukka paketti, vahva tunteissaan suuntaan jos toiseenkin. Ainoa ero tietysti Satun perheeseen on se että meidän kuopuksemme täyttää jo pian kuusi. Harmittaa etten ole saanut tätä vieläkään haltuun, vaan edelleen rimpuilemme samassa typerässä harhaluulossa että jokin muu kuin absoluuttisen tiukat rajat auttaisi.

Että jos se vaikka joku päivä ihan vain tottelisi?

Siellä minä siis tänään keräilin itseäni rappukäytävässä. Kirjoitin tätä tekstiä päässäni ja mietin analyyttisesti mitä pitäisi tehdä. Muistutin itselleni että asetan tässä vain rajoja, palaveri saa odottaa ja blaadiblaadiblaa. Oven takana toinen itki välillä mielenosoituksellisesti ja välillä puki kenkiä hiljaa.

Palasin aina pian sisään tietysti ja kerroin että kävin jäähyllä. Kerroin että asetan hänelle rajoja koska rakastan. Takaisin tuijotti krokotiilinkyyneleiden viiruttama mies, joka mietti jo seuraavaa siirtoaan (se liittyi uudestaan kenkiin toim. huom.). Katsoin jämäkän lempeästi takaisin ja mietin että hitto miten paljon rakastan tota tyyppiä mutta voi jeesus se osaa ärsyttää.

Käveltiin sovussa mutta kumpikin vähän vielä ärrinmörrin tarhaan. Matkalla juteltiin että meille ei kyllä taida koskaan tulla kolmatta lasta, mutta hamsteri voisi olla kiva. Ehdotin että tehtäisiinkö vaikka niin että sovitaan selkeästi säännöt ja noudatetaan niitä ilman mitään neuvotteluja. Kun näin on mennyt viisi päivää, saat valita itse kenkäsi. Miltä kuulostaa?

“Hyvältä!”

“…mut sovitaan neljä päivää.”

Tuleva johtaja, olkaa hyvä.

 

Lue myös:

Melkein sama teksti viime vuoden syyskuulta: Kun keinot loppuu, laske rimaa. 

JAA
26 Comments
  • kattilakoo
    tammikuu 24, 2018

    ”Onko jotain muuta? Mä haluan jotain muuta!” Jotain. V***n. Muuta. Aargh!!!
    Ja kun sarkastisesti johonkin vastaanvänkäämisäänellä aloittamaansa lauseeseen kysyt, että haluaisiko hän taas vaihteeksi _jotain muuta_, hän tyylikkäästi vastaa: ”Ei, vaan jotain TOISTA!”
    Ja hän, kuopuksemme, tulee syksyllä kuusi vuotta.
    Että saat sympatiat puolellesi.

    • Henriikka
      tammikuu 26, 2018

      Heh, esikoiseni, huhtikuussa 6-vuotta, vaatii myös pääsääntöisesti ”jotain muuta” tai ”toista.” On raivostuttavaa!

    • Valeäiti
      tammikuu 27, 2018

      Aaaargh! miten ne osaakin noin oikeista naruista aina vedellä! Musta tuntuu että nää neropatit osaa aina vetää keskustelun siihen asti ettei aikuinen voi enää muuta sanoa kuin että ”siksi kun minä sanoin niin”. Eikä sekään auta 😀

  • Rokkimamma
    tammikuu 25, 2018

    Valitettavasti tämä vaan pahenee iän myötä.. meillä nuorin kolmesta 14 v ja voi tsiisus sitä vastaan päkättämistä ja kiukuttelua…

    Ekaluokalla joutui opettajan kanssa ongelmiin alle kahden kuukauden , koska itsepäisyys… ja itapäiväkerhon hoitajat kysyi meiltä, että onko teillä jotain ohjetta miten tätä lasta voisi käsitellä… Vastaus :”Koittakaa pärjätä, ei meillä ole mitään temppukokoelmaa käytössä!”

    Tyttö on mielestäni muutoin ihan supertapaus, monilahjakkuus ja todella monessa asiassa hyvä… keskiarvo reippaasti yli ysin koulussa jne.

    Ehkä tämä menee ohi ennen kuin on täysikäinen. Toivon todella.

    • Valeäiti
      tammikuu 27, 2018

      Ah, tuttua. Meilläkin päikyn aikuiset on joskus vähän varovaisesti antanut ymmärtää ettei heilläkään ole keinoja juurikin tähän uloslähtemisen nopeuttamiseen. Toisaalta kiva kuulla ettei ole itse vain tosi paska kasvattaja, toisaalta vähän toivoton fiilis että jos te ette tätä saa haltuun niin millä minä sitten 😀

  • Ethe
    tammikuu 25, 2018

    Tämä ei valitettavasti ole pelkästään kuopusten oikeus tämä päteminen. Kuvailit juuri mun toiseksi vanhimman lapsen. Joka asiassa pitää haastaa, vääntää tai neuvotella. Taktiikka vaihtuu lennosta ja varsinkin isänsä menee todella helposti lankaan juuri noissa ”mutta minulla on jano, anna minulle vettä”- setissä. Hän myös mielellään ohjeistaa nuorempia sisaruksia ja asettaa heille rajoja (joita itse ei pysty noudattamaan). En halua edes ajatella jos Kuopus alkaa samanlaiseksi despootiksi, mulla hajoaa varmaan mielenterveys 😂

    • Valeäiti
      tammikuu 27, 2018

      JOO Kakkonen on kanssa maailman suurin sääntöjen valvoja! Jaksaa joka kerta nauratttaa/ärsyttää kuinka hän sitte niin topakkana muille jakelee ohjeita 😀

  • Vaatijattaren äiti
    tammikuu 25, 2018

    Meidän 2 vee osoittaa olevansa vaatimisen erikoismestari ( on aina osoittanut, jo synnärillä kätilö kauhistui kuopuksen kiljuessa täyteen ääneen, kun olin vasta pään saanut pihalle ” älä vielä huuda, ethän sä ole vielä syntynytkään ” 🙈) nyt hän kiljuu keittiön lattialla ” MIIINÄ HALUAN.. mitä-mitä-minähaluan? – – äitiiii!! Minä haluan! ANNA SE JO MINULLE!!” Huoh.. tästä tulee leppoisat 16 vuotta 😨🤔

    • pilami
      tammikuu 25, 2018

      Ahahahhaa! ”Älä vielä huuda, ethän sä ole vielä syntynytkään”. Mä kyl repesin tälle. 🙂 🙂

      • Valeäiti
        tammikuu 27, 2018

        ahahahahah tää oli kyllä paras! Todella syntymästä asti sitten jatkanut samalla linjalla 😀

      • Suvi
        tammikuu 28, 2018

        Tuli kyllä vedet silmiin nauraessa 😛

  • Marjukka
    tammikuu 25, 2018

    Nyt hymyilyttää 🙂 että muillakin 🙂

    Juuri eilen illalla jumpasta kotiutuneena sain vastaan oman 10 vuotiaan kuopukseni, joka itsepäisesti halusi jatkaa koko loppuillan jonkin sorttista ärsyttämistä/uhmaa/jopa itsensä loukatuksi kokemisen tunnetta. Ja syystä, että: hän ei ollut suostunut ainoana avaimen haltijana avaamaan ulko-ovea itsensä lisäksi myös isosiskolleen, koska tietenkin vain hänen olisi pitänyt päästä niillä avaimilla ovesta sisään. Tietysti! Arvata saattaa, että tästä aiheutui ihan hirveä sota siskosten välille. Ja lopulta meidän kaikkien välille. Niin turhaa. Ja sitten itsellä hirveä morkkis, ettei jaksa hoitaa tilannetta tyylikkäästi ohi.

    • Valeäiti
      tammikuu 27, 2018

      Voi EI jatkuuko tämä ihan sama tonne asti – toi on nimittäin juuri sellainen tilanne joita meilläkin täällä aina on 😀

      Morkkikset ainakin voi ehkä unohtaa, on tämä selvästi sairaan rasittavaa hommaa kun kaikkia muitakin näin risoo! Tsemppiä meille!

      • Sanni
        tammikuu 29, 2018

        Kyllä jatkuu. Meillä triosta (13, 10 ja 5 v) nuorin on usein se rakentavin ja yhteistyökykyisin.

  • Ulla
    tammikuu 25, 2018

    Tää oli oikeesti ihan parasta vertaistukea, kiitos! Näytin vielä miehelle illalla sun live-pätkän, nauroimme ja sympatiseerasimme. 🙂 Nimim. taas kerran illalla väännetty 5v. (toukokuussa 6v.) tyttösen kanssa. Argh!

    Täytyykin jäädä lueskelemaan, instan kautta tänne löysin, aiemmin oon yhdistänyt sinut vaan Biodellyyn. 🙂

    • Valeäiti
      tammikuu 27, 2018

      No mäpä taas näytin sun kommentin Insinöörille! 🙂 Ihanaa että löysit tänne, mahtavaa ja hassua että Biodellyn kautta 🙂

  • Virpi
    tammikuu 25, 2018

    Ei JUMA! Kirjoititko sä just MEIDÄN kuopuksesta, kesällä kuusvee? Siinä vasta neiti. Päikyn vasussa lto kertoi että hän kyllä tulee tässä maailmassa pärjäämään. Itse mielessäni lisäsin että olen huolissaan enempi siitä, kuinka tulevat eskarin – ja luokanopettajat pärjäävät hänen kanssaan.

    Kuulemma leikeissä hän on hyvä saamaan tahtonsa muille lapsille läpi, tosi taitava perustelemaan miksi heidän pitää leikkiä juuri niinkuin hän tahtoo.

    Kotona helistään vaikka kuinka. Kunhan hänen kanssaan vaan huonoina hetkinäkin jaksaisi olla THE Viilipytty ja hassutteleva tarinankertojaäiti, niin menis hyvin. Esimerkiksi : viululäksyjä ei voi tehdä kun pikkusormeen sattuu jos sillä näppäilee. Kunhan keksin jonkun kieroilun millä saan hänet yrittämään ja sit sitä vähäistäkin yrttämistä kehun, soittelee hän vaikka kuinka. Tai kun tiedän että soittotunnilta kotiin hyisessä viimassa ei huvittaisi kävellä, keksitään kiva leikki jossa ollaan arktisia löytöretkeilijöitä.

    Mut kun ei. Ei vaan aina jaksa. Löytää itsensä huutamasta , paiskomasta ovia, kiroilemasta ja uhkailemasta..Tämän tästä. Tosiaan tarvisi asettaa itsensä jäähylle toisinaan.

    Tavataan sit tulevien johtajien äitien kokouksessa 2030-luvulla.

    • Valeäiti
      tammikuu 27, 2018

      Juuri tätä meilläkin on – hirveää motivointia ja jännien juttujen keksimistä. Mikä toimiikin ihan sika hyvin, mutta sitä ei aina jaksa ja toisaalta tuntuu väärältä että asiat pitäisi aina ”sokeroida” kun jotenkin ajattelee että kyllä käskyjen pitäisi mennä perille ihan vain sanomalla.

      Pärjäämään nämä kyllä tulee, se lienee selvä! 😀

  • Eskariope
    tammikuu 25, 2018

    Kuulostaa niin tutulta 🙂

    Oman esikoisen kohdalla ”eskari-esimurrosikä” piti hyvin paikkana. Hän sai semmoisia kiukkukohtauksia, ettei ollut ennen nähty. Hän säikähti omaa käytöstään välillä itsekin. Neiti tasaantui kun meni kouluun ja nyt 8-vuotiaana semmoisesta ei ole tietoakaan, ainakaan taas toistaiseksi.
    6-vuotiaalla kakkosellamme tämä ”kuudenvuodenkriisi” näkyy selvästi dramaattisuutena: ”miksen mä IKINÄ…” ”miks AINA pitää…” jne ja selvästi myöskin rajan hakemisena.

    Mä taidan olla aika natsi mutsi, en kauaa kuuntele sitä vääntämistä. Mä en jaksa lähteä mukaan siihen taisteluun, kun ainakaan meillä se neuvottelu ei johda mihinkään. Olen laittanut pojan lopulta pari kertaa kuistille pukemaan ulkovaatteet, kun on huutanut ja häslännyt eteisessä kielloista huolimatta tai jatkanut huonoa käytöstä/ pienemmän kiusaamista tai raivostuttavaa häiriköintiä, jotta päästään joskus lähtemään. Joku roti. Sen jälkeen toi on toiminut hyvin pelkkänä uhkauksena ”meetkö ulos pukemaan vai onnistuuko tässä kivasti?” Eri asia tietty kerrostalossa, sen ymmärrän. Siellä ei ehkä voi laittaa huutavaa lasta rappuun, vaan parempi mennä tosiaan sinne ite 😀

    Nyt mä huokaisen helpotuksesta, kun meidän juniorin uhma näyttäisi talttuneen samalla kun eskarikundin kanssakin alkaa olla taas seesteisempää. Selvittiin.

    Tämmöiset ailahtelut SAATTAA mennä iän piikkiin. Eskari-ikään kuuluu luonnollisena kasvamisena semmoinen dramaattisuus, uhmakkuus, ”testosteronin lisääntyminen” käytöksessä, jne. Voi helpottaa, jos pystyy ajattelemaan niiden liittyvän koulukypsyyteen, sehän on hieno asia! Ja jos pystyy samaistumaan omaan teini-ikään, kun kiukutti vaikka ei tiennyt minkä helvetin takia. Pakko oli vaan jostain kumman syystä jatkaa. Lapsi ikään kuin pyristelee irti siitä pikkulapsen roolista, on samalla jo melkoisen iso, mutta kuitenkin vielä niin pieni.

    TSemppiä teille sinne arjen vääntöihin! Ja olisipa kiva kuulla taas lisää teidän talosta ja sen vaiheista 🙂 ja mihin materiaaleihin sitten päädyitkään?!

    • Valeäiti
      tammikuu 27, 2018

      Olipa ihana saada tämmönen ammattilaisen kanta (ja oma kokemus!) tähän mukaan, kiitos! Auttaa aina kyllä jaksamaan kun kuulee että muillakin on tätä ja tietää vähän mistä se johtuu. Ykkösen eskariuhma oli aika kreisi, just tollasta hullua huutoa jota itsekin pelästyi. Tää Kakkosen vääntö on ollut samaa aina, vähän jännittää minkälainen eskarimeininki oikeasti tulee..

      Talojuttuja tulossa kohta taas tulille! vaihe on nyt tosi hyvä, hirveää vauhtia etenee sisällä. Kylppäriin tuli yllättävän vaaleaa (enkö vannonut ettei vaaleaa?) ja omituista 😀 Laitan siitä kohta juttua!

  • Liisa
    tammikuu 27, 2018

    Aika lohduttavaa, että muillakin on vääntöä. Meillä kuopus viskari myös kokeilee rajojaan ja yrittää määrätä kaapin paikan. Ja on itsepäinen, keneen lie tullut. Pitää valita taistelunsa. No jospa se tasoittuis hiljalleen. Huomiota, syliä, haleja ja kannustamista ihmistaimet tarvitsee. Yritetään jaksaa; tsemppiä kaikille.

    • Valeäiti
      tammikuu 27, 2018

      Jaksamista tämä tosiaan vaatii aika lailla, vaikka onneksi sitä syliä ja haliakin saa antaa paljon. Toimii myös vanhemman rauhoittamiseen, jos ei satu just sillä hetkellä olla nyrkki vastassa 😀

  • Sini
    tammikuu 28, 2018

    Jotenkin musta alkaa tuntua kun tässä ja muuallakin somessa olen keskusteluja seurannut, että nämä vm. -12 lapset on erityisen, miten sen nyt nätisti sanoisi… tahtovia ja päättäväisiä. Myös omalla kahden lapsen (joista esikoinen 2012) kokemuksella 😁 Meillä on jonkun verran auttanut juurikin ne tiukat rajat ja ehdottomuus joissakin asioissa. Ja kyllä, joudutaan olemaan tiukkoja myös niissä asioissa joilla ei oikeasti ole väliä. Johdonmukaisuus, rutiinit ja läsnäolo on meidän lapselle ehdottomia että meno pysyy edes joten kuten siedettävänä kaikkien kannalta. Tsemppiä!

    • Valeäiti
      tammikuu 29, 2018

      No voihan sekin olla 😀 Että vesijohtovedessä oli juuri sinä vuonna erityisen paljon tahtolientä 😀

  • Jompompula
    helmikuu 1, 2018

    Samaistun. Katoin sun liven aiheesta instassa ja naurahdin, kunnes muistelin omasta aamuani. Sit vähän itkin. Oma verenpaineen nostattaja vaan vasta varttia vaille 4 vuotias joten pelko tulevasta on suuri. 😀
    Ja toi itsensä syyttäminen ja oman toiminnan arvioiminen koko ajan, miten sitä osaisi luottaa siihen mitä tekee ja pysyä siinä. Yhden aamun aikana sitä saattaa tuntea olevansa maailman paras äiti, äiti joka ei edes ansaitse lapsiaan, lepsu, tiukkapipo jne. Onpahan ainakin tässä parin vuoden aikana opittu pyytämään anteeksi puolin ja toisin, ja veikkaan että sitä treenataan tulevaisuudessakin..

    • Valeäiti
      helmikuu 2, 2018

      Voi, älä huoli! Olet varmasti tosi hyvä tässä ja taidot sen kuin paranee vuosien mittaan! Tulet pärjäämään oikein hyvin 🙂 Vahvat tahdot säilyy mutta onneksi keskustelutaidot paranee (kaikille), joten valoakin on nähtävissä! <3