Kontrollin ystävälle perhe-elämä voi olla rankkaa

Oletko kontrollifriikki? Et tietenkään ole, jos sinulta kysytään. Olet vain järkevä; ennakoit asioita, laitat tavarat siihen mihin ne kannattaa laittaa ja viihdyt paremmin siistissä kodissa.

Itsestänihän toki tässä puhun. Myönnän ehkä vihdoin 35 vuoden kohdalla että olen aika tarkka, ja mieluiten tekisin asiat omalla tavallani. Hallinta, tasapaino, kaaoksen estäminen ovat mulle tärkeitä. Näen, kuinka asioiden kannattaisi mennä ja mun on tosi hiukan vaikea katsella vierestä jos ne ei niin mene. Boheemin kaaoksen keskellä olen hukassa, vaikka ihailenkin rentoja tyyppejä jotka luottavat siihen että asiat sutviutuu ilman etukäteisvalmistelujakin.

Epäilen että luontaisesti lungeille tyypeille elämä lasten kanssa on helpompaa. Mulla nousee stressikäyrät jo melko pienestäkin kaaoksesta. Siitä että yksi nojailee avoimeen tiskikoneen luukkuun (kohta se rämähtää alas ja likaiset astiat menee rikki ja vanhaa ruokaa on kaikkialla) samalla kun toinen perkaa päärynästä käsin kuoria pois (mehumössöä kaikkialla, kohta se pyyhkii ne kädet myös paitaan) eikä kumpikaan kuuntele kun kerron miksi kannattaisi toimia toisin.

Puhumattakaan vauva- ja taaperoajoista kun kaikki nukkumisesta syömiseen oli ihan arpapeliä ja panokset kovat (Tän vauvan niin pitäisi nukkua. Sen pitäisi kyllä syödä.)

Larppasin tuossa hetki sitten takaisin näihin tunnelmiin kun yritin syöttää pientä yksivuotiasta, huonolla menestyksellä.  Tiesin ensimmäisen pään pudistelun kohdalla, että tein minä mitä tahansa, tämä tyyppi keksii jotain muuta. Vääntyy asentoon, heittää lusikkaa, repii ruokalappua – sitä kaikkea mitä taapero osaa ja mitä taaperon kuuluukin tehdä.

Vaikka kuinka sanoisin että nyt on syötävä ja hei äläs nyt mene mihinkään, a taapero’s gotta do what a taapero’s gotta do.

Tämä on se suurin syy miksi meille ei ehkä voisi tulla kolmatta lasta. Minun hallintaa kaipaava nuppini ei sitä kestä. Taipumukseni kontrolliin korostuu silloin jos stressaan tai olen huolissani. Mitä rennompi (tai krapulaisempi!) olen, sitä vähemmän kiinnostaa onko kahvimukit niiden normaalilla hyllyllä, monelta lapsi nukkui päikkärit tai löytyykö perheen kengät telineestä vai oven edestä. Suojaan pärjäämistäni tarkoilla suunnitelmilla.

Pienten lasten kanssa tämä hallinnalla onnelliseksi on luonnollisesti vähän haastava metodi.

Vauvojen ja taaperoiden maailmassa kontrolli on lähinnä kaunis haave, johon väsynyt aikuinen tarttuu nähdäkseen toiveikkaamman tulevaisuuden. Se on keidas, joka siintää edessä mutta jota ei koskaan tule. Tietenkään mikään ei mene niin kuin ajatteli, niin kuin olisi järkevää, tai edes kohtuullista. Kaikki menee ihan toisin koska lapsi on kesken, ja se vielä hakee niitä oikeita tapoja. Aikuisen tehtävä on sietää ja ohjata.

Ei sillä että nämä kouluikäiset sen varmemmin asioita oikein tekisi, mutta ainakin niiden kanssa voi käydä asiasta keskustelun. Typerän ja jankkaavan keskustelun, mutta keskustelun kuitenkin. Taaperon ja luoja paratkoon vauvan kanssa mitään keskusteluja ei ole. On vain spagetteja lattialla ja veteliä raajoja haalarin päällä.

Alle kolmevuotiaan kanssa ja vähän sen jälkeenkin elämä on pääosin kaaoksen taltuttamista ja anarkian ennakoimista. Se on mulle tosi, tosi vaikeaa. Ei se sotku, ei se kaaos, vaan se ikuinen tunne siitä että tämä homma ei ole hallussa. Tätä ei saa haltuun, tätä ei voi järkeistää. Tämä ei tule menemään niin kuin ajattelin.

[highlight]En pärjää.[/highlight]

Vauva ei nuku, syö tai kakkaa silloin kun sen pitäisi. Minä en tee mitään näistä asioista silloin kun haluaisin. Oikeasti mikään näistä ei haittaa ja hommat aina lutviutuu, mutta järjestystä rakastavalle ihmiselle se on silti jatkuvaa epäonnistumista. Mitä enemmän vauva-ajoistamme on aikaa, sitä selvemmin huomaan että ne vuodet ovat olleet mulle kyllä välillä aika vaikeita. Osin varmasti hormoneista, osin synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta ja masennuksesta johtuen, usein ihan vain luonteeseeni liittyvän valuvian takia. Kontrollin ystävälle vauva-aika voi olla aika raskasta, vaikka kaikki menisi tosi hyvin ja lapsi olisi täysin terve.

Moni näistä ajatuksista nousi pintaan kuin luin Mutsie-blogin Irenen hienoa “Hullu kuin äidiksi tullut” -kirjaa. Siinä Irene kuvaili omaa matkaansa synnytysmasennuksen ja -ahdistuksen kanssa ja tunnistin itseni hurjan monessa kohdassa. Miten paljon helpompaa kaikki olisikaan voinut olla, jos olisin silloin tajunnut ettei ole normaalia asetella pöydälle hiuspampulaansa oikeaan asentoon huomista päivää varten. Pampulan paikka oli viiimeisenä tavarajonossa, jossa oli myös päivän vaatteet, kello ja kaikki muutkin tarvikkeet jotta onnistuisin saamaan vauvan ensimmäiseen neuvolaan yhdeksältä aamulla.

[highlight]Hallitsin tavaroita, jotta hallitsisin tilanteen.[/highlight]

Kirjaa lukiessa muistin että on rankkaa olla vähän hullu. Muistin myös, ettei vauvat ole ihan minun juttuni. Pärjään siinä ajassa, mutta siihen liittyy myös paljon vaikeaa siedettävää. Sitä en vielä osaa sanoa johtuiko vaikeudet vain synnytysmasennuksesta vai onko tämä minun hallinnan tarpeeni joka tapauksessa haaste vauva-ajalle.

Onko muilla vastaavia kokemuksia? Onko kontrollihätä helpottanut jonkun lapsen kanssa?

Irenen kirjan voi tilata ainakin täältä. Se kannattaa ehdottomasti lukea jos on vauva tulossa, yksi sylissä tai jo isoksi kasvanut! Erityisesti se kannattaa laittaa miehen luettavaksi, jos itsellä on yhtään taipumusta asioiden hallintaan. Tekstit saattavat hyvinkin selittää muutamia asioita myös puolisolle.

Lue myös:

Kuvat 3 ja 4 : Irene Naakka, Mutsie

33 Kommentit

  • Joksu

    Miten sä kirjoitatkin kuin mun elämästä useammassakin postauksessa viime aikoina. Tämäkin osui taas. Juuri eilen taas kertaalleen käytiin miehen kanssa keskustelu siitä, miten sillä on vaikeuksia hermojen kanssa tuon 6-vuotiaan eskariuhmiksen kanssa ja mulle taas tää tahtotaapero on lähes ylivoimainen kestää. Sille on syynsä, että ikäero on melkein viisi vuotta ja oli hyvin lähellä, että lapsiluku olisi jäänyt yhteen. Polla on kovilla sen kaiken hallitsemattoman (ja univajeen) kanssa, jota yritän ennakoimalla jotenkin kuitenkin hallita. Toisella kierroksella olen oppinut jo vähän ottamaan rennommin joskus.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Voi eih, olispa ihanaa ettei tämä olisi kolahtanut! Kiva että toinen kierros on sulla(kin) vähän helpottanut, kyllä mullakin!

  • Asta

    Tunnistan itseni todella monesta kohtaa. Minulle on todella vaikeaa kun tavarat eivät ole paikallaan, lapsi ja vauva ei toimi niinkuin olin suunnitellut tai jos asioita ei tehdä niinkuin olisi (minusta) järkevistä. Menen myös ihan lukkoon jos asioita tapahtuu yllättäen, niin etten pysty ennakoimaan. Ja lasten kanssa usein tapahtuu asioita yllättäen. Heh

    No hengissä toistaiseksi ja on niitä hyviä päiviä kun pystyn suhtautumaan rennosti kaaokseen. Huonoina päivinä kaaos vie kaikki voimat. Pitää varmaan lukea tuo kirja.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Oodi hyville päiville, toivottavasti niitä tulee sulle paljon lisää ja pystyt ottamaan relammin! Tsempit!

  • Heidi Pii

    Täysin tuttu tunne. On ollut kiusallista myöntää, että mun on tosi vaikea sietää sitä, ettei asiat mene suunnitelmani mukaan ja etten voi vaikuttaa kaikkeen. Esim siihen, avaako lapsi hammaslääkärissä suuta vai ei. Pitkään tavoittelin kaaoksenhallintataitoja, kunnes ymmärsin ja annoin periksi. Nyt yritän opetella kaaoksensietämistä. Se on jotenkin armollisempi näkökulma ja poistaa mielikuvaa siitä, että pystyisin olemaan joka kaaoksessa aktiivinen toimija ja ratkaisija.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Äärimmäisen hyvä pointti! Kaaoksen hallinasta kaaoksen sietämiseen – sitähän VOI hitto vie harjoitella! Kiitos tästä älynväläyksestä!

  • Thh

    Kiitos tästä tekstistä! Samaistuin niin täysin ja ymmärsin itseäni ehkä hitusen enemmän tämän tekstin ansiosta! <3
    Pitääpä näyttää tämä teksti miehelleni, sillä meillä sinnitellään vielä "kaaoksessa" 1 v ja 4 v tyttöjen kanssa… ?

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Vitsi, ihanaa kuulla että tästä saattoi olla jotain hyötyä – miehelle myös! Tsemppiä sinne kovasti <3

  • Satsu

    Valuvikainen täälläkin! Sillä hienolla lisäominaisuudella varustettuna, että pyrin kontrolloimaan kaikkea huutamalla. Meidän päiväkotimatka on reilu kilsa suoraa tietä, oon aika varma, että naapurustossa kaivetaan peltorit päähän meidän lähestyessä. Viime viikolla raivosin, että tuolla riehumisella se pulkka päätyy auton alle ja edellisellä että sormesi tippuvat jos et suostu laittamaan hanskoja. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kerran huusin ja raivosin kehäliikenteen seassa kaheksaakymppiä ohikiitävälle bussille, jotta se pysähtyisi, tulin tietoiseksi tästä ei niin toimivasta kontrollointimetodistani. Kontrolloituina hetkinä on helppo ymmärtää ja luvata ottaa lunkimmin, mutta miten ihmeessä se toteutetaan h-hetkellä!?!

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Oh damn, huutaminen ei kyllä ole kiva. Siitä on tosi vaikea päästä eroonkin vielä, mokoma. Kun kerran oppii huutamaan niin sieltähän se sit takaisin aina tulee.

      En mä tiedä miten h-hetkellä mitään helpotetaan 😀 Auttaisko jos ajattelee että tämä hetki on kohta ohi? Tai yrittää ohittaa sen hetken menemällä itse jäähylle?

      TSEMP TSEMP!

  • Manski

    Tekstisi voisi varmaan olla mieheni kynästä. Itse siedän paremmin kaaosta ja ennakoimattomuutta lapsiperheessä, kuin mieheni. Minusta olisi ihana saada taas vauva, mutta miehen pää ei kuulemma enää kestäisi sitä vauva- ja pikkulapsiajan epäjärjestystä ja kaaosta. Tällaiset tekstit auttavat minua ymmärtämään miehenkin ajatuksia ja tunnelmia paremmin. En ole ajatellut itseäni boheemina, mutta olen huomannut sietäväni melko hyvin lasten itkua, kiukuttelua, muuttuvia suunnitelmia, myöhästymistä ja ympäriinsä lojuvia leluja. Mies kyllä yrittää parhaansa olla rennompi, mutta näen, että se ei tule luonnostaan ja on hänelle hirveän raskasta henkisesti. Ennen lapsia sitä ei tietenkään voinut tietää, miten kumpikin kokee nämä epäjärjestykset ja kontrolloimattomuuden, mutta tässä on oppinut paljon itsestään ja puolisosta. On jännä, että minulla on yleensä elämässä kontrollin tarve, mutta näköjään lasten parissa minulla ei sitä ole.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      ”Tällaiset tekstit auttavat minua ymmärtämään miehenkin ajatuksia ja tunnelmia paremmin.”

      KIITOS, tämänkaltaiset kommentit tekee mulle oikeasti tosi hyvän mielen. Tulee selliainen olo että voi auttaa. Toivon niin! Terkut miehelle!

  • LJ

    Todella hyvä kirjoitus ja tunnistin kyllä itseni. Kaipaan kovasti kolmatta lasta, mutta yhdessä miehen kanssa olemme todenneet, että parempi vain näin, 5- ja 7-vuotiaiden kanssa on jo paljon helpompaa tällaisella kontrolloijalla.

    Tämä oli muuten ensimmäinen kommentti ikinä, vaikka pitkään olen lukenut blogiasi. Kiitos loistavista kirjoituksista, blogisi on ehdottomasti yksi suosikeistani!

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Kiitos kommentista, ihanaa että olet lukenut ja vielä kivempaa saada kommentti niin saan sinustakin ”kiinni” 🙂 🙂 Harmi että kolmanteen lapseen niin vaikuttaa nämä ajatukset, mulla kans. Jotenkin tavallaan nihkeä syy olla saamatta lisää ihania vauvoja. Toisaalta maailmassa on ihmisiä ihan tarpeeksi 🙂

      Tsemppiä kaaokseen!

  • Johanna

    Tää on yksi lempiaiheitani! Kiitos, kun nostit sen esiin!

    Oon miettinyt, miten paljon kontrollifriikkiys periytyy ja onko se geneettistä vai opittua. Että jos isä kirjoittaa kesämökillä itsenäisesti vieraileville aikuisille lapsilleen viisisivuisia ohjeita (+ pari varmistustekstaria, aina), niin onko se ihme, että itse joutui jäämään esikoista odottaessa pari viikkoa etuajassa sairaslomalle, kun ranne tulehtui. Työohjeiden kirjoittamisesta.

    Ja että onko se ihme, että se esikoinen on ollut syntymästään asti erityisen tarkka, kaikesta. Sellainen takiaisvauva, josta kuoriutui voimakastahtoinen taapero ja omaa tilaansa vartioiva leikki-ikäinen. Nyt eskarilaisena moni asia on helpottunut, mutta rutiinien rikkominen on silti täyttä anarkiaa, varsinkin nälkäisenä.

    Kun pikkuveli syntyi, aloin miettiä, että ehkä se ei ylipäätään olekaan minun ja miehen kasvatustaidoista kiinni, mitä täällä tapahtuu. Pikkuveli oli nimittäin maailman leppoisin vauva. Tahtoiän myötä hänestäkin on tosin tullut esiin lapsityrannityyppisiä piirteitä… Että kyllä se supernannyn sormi osoittaisi silti varmaan meihin. Olisiko meidän lapset rennompia, jos osaisi itse olla rennompi?

    Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty – paitsi pikkulapsi-arjessa. Jos laitan vaatteet ja reput aamuksi valmiiksi, jollakulla on 90 prosenttisella todennäköisyydellä aamulla joku tauti. Jos päätän päiväuniaikaan saada jotain tehtyä, ehdin juuri aloittaa, kun naapuri päräyttää moponsa käyntiin. Jos kerrankin keksin jotain kivaa tekemistä lapsille, on aika satavarmaa, että se ei ole kivaa heidän mielestään.

    Kolmas poikamme on vasta vuoden. Touhukas takiainen. Selviän
    kotona täysijärkisenä puhtaasti passivoitumalla. Olen kuin ajopuu arjen tehtävien virrassa. Poukkoilen suorittamassa pakollisia hommia, muuten teen mahdollisimman vähän. Anoppi tuo usein kukkia ja kertoo ohjeita, miten ne saa pidettyä hengissä pitempään. Kerron hänelle, että meillä pidetään hengissä lapsia, ei kukkia. Survival mode activated.

    Millaistakohan se elämä sitten on, kun tämä vaihe joskus päättyy? Suunnittelisi päivän ja sitten se päivä menisi juuri niin. Kuulostaa science fictioniltä…

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Oi mä rakastin tätä sun kommenttia alusta loppuun niin paljon etten tiedä mihin tarttuisin! Survival mode! Puoliksi tehty! AJOPUU!

      Kiitos!

  • Noora

    Kyllä, juuri tämä on mulle kaikkein vaikeinta, kaaoksen sietäminen! Se tunne, ettei homma ole koskaan ihan kokonaan hallinnassa. Kun sitä hallinnan tunnetta kaipaisi niin kovin! Ja jos hetkittäin alkaa tuntua että kyllä tää hei menee, niin lapsista (3 kpl) joku alkaa oksentaa aamulla (tänään) klo 5.30 ja samalla hoksaat, että miehellä on muuten tällä viikolla työmatka. Tiedät mistä puhun… 😀

    Monesti olen kuullut, että ulkopuolisen silmin mulla on homma hyvin hallussa ja kaikki hoituu kadehdittavan hyvin. Mikä johtuu ihan siitä, että on koko ajan tarve tehdä jotain. Mistä juuri vähän aikaa sitten kirjoitit myös! Mutta kun se ei yhtään tunnu siltä, koko ajan joku asia vaivaa ja on sellainen fiilis, että homma leviää ihan just… Yritän oppia sietämään kaaosta jossain määrin, sillä kolmen pojan (ja rennomman miehen) kanssa en näe että se olisi ihan hetkeen loppumassa. Mutta en mä ihan vielä ole onnistunut kovinkaan hyvin…

    Mutta näen silti valoa tunnelin päässä. Isompien lasten kanssa mä olen monessa asiassa parempi! Jaksan pelata arjen palapeliä treenien, pelireissujen, kauppareissujen ja miljoonan muun asian kanssa. Osaan organisoida ja nautin kun homma etenee. Se on tuo arvaamaton 2-vuotias, joka mua stressaa eniten. Ja kun sitä pitää pääasiassa kuskata aina mukana, niin koko ajan on yllätyksen mahdollisuus hengittämässä niskaan. Mutta kunhan se kasvaa… Sitten tosin isoin lähestyy jo jotain esiteini-ikää ja vastassa on varmaan jotain sellaista, että tulee vielä ikävä näitäkin aikoja. 😉

    Kun oikein paha adistus iskee, niin lohduttaudun myös kyllä sillä, että lapset on saatu sen verran nuorena, että mä oon vasta 40 kun eka lähestyy jo täysi-ikää ja ehkä saan joskus vielä asiat hallintaankin. 😀

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Mä NIIN tiedän mistä puhut. Ne oksentaa aina kun toinen aikuinen on poissa, tai murtaa jalan. Mä kans kuulen usein ihmettelyä siitä miten hienosti kaikki on hanskassa ja sit ite oon siinä vierellä ihan että joopa joo, lähinnä hukassa ne hanskat. KErtoo ehkä just siitä että omat standardit on liian kovat, kun ei riitä se mikä muiden mielestä on jo tosi hyvä.

  • jk

    Ex-kontrollifriikki täällä hei. Ennen oli tärkeää että kaikki tapahtuu ohjekirjan mukaan ja minä olin huolissani mitä muut minusta ajattelevat. Sitten syntyi lapsi ja lapsen äiti sairastui heti perään vakavasti ja sai seuraksi pitkäaikaisen sairauden. Minä sairastuin vuorostani vakavasti vuoden päästä siitä.

    Elämän hajoaminen sirpaleiksi ja varmuuden tunteen katoaminen tulevaisuudesta osoittautui tehokkaaksi detox-kuuriksi vanhoista tavoista, nykyään ei oo hittookaan väliä, kunhan ollaan terveitä ja about onnellisia.

    Myöhemmin löysin kevyemmänn version kaaoksen sieto- kuurista: Ihmisellä on rajallinen määrä fuckeja, give a fuck. Jokaisen asian kohdalla pitäisi ajatella onko asia fuckin arvoinen ja voiko sitä muuttaa, vasta sen jälkeen tehdä päätös antaako fuckin.

    ”We no longer need to give a fuck about everything. Life is just what it is. We accept it, warts and all. We realize that we’re never going to cure cancer or go to the moon or feel Jennifer Aniston’s tits. And that’s OK. Life fucking goes on. We now reserve our ever-dwindling fucks only for the most truly fuckworthy parts of our lives: our families, our best friends, our golf swing. And to our astonishment, this is enough. This simplification actually makes us really fucking happy.”
    https://markmanson.net/not-giving-a-fuck

    Jos lapsellani tai puolisollani on hätä teen kaikkeni ja yli hyväksi, ylitän kaikki aikaisemmat jaksamisen ja mukavuusalueiden rajat, meidän vanhempien sairastumisten kanssa on pitänyt mennä todella pitkälle.
    Energiat menny uhman kanssa taisteluun, koti näyttää sotatoimialueelta ja kotityöt tekemättä. Ei kiinnosta v*tuukaan kunhan astioita on sen verran puhtaana että saa tarjottua iltapuuron ja päiväkotiin on laittaa suurinpiirtein puhtaat vaatteet.
    Muksu vetää kilarit eikä suostu pitämään kenkiä tai kävelemään päiväkodista. So what, palomiesote on keksitty.
    Maito illalla loppu ja lähikaupassa pitäisi käydä. Takki yökkärin päälle, släbärit jalkaan ja matkaan, jos jotakin häiritsee kostyymi niin mitä sitten.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Sä olet mun uusi idoli, voimeläin, supersankari. Juuri näin sen pitäisi mennä.

      Todella kurja kuulla miten paljon teillä on ollut isoja vastoinkäymisiä, toivon sydämestäni että pääsette jatkossa helpommalla! Lupaan myös muistaa teidät kun seuraavan kerran hajoilen, lupaan lisäksi yrittää hajoilla vähemmän.

      My fucks are so given by now.

    • Noora

      Tähän mäkin tähtään! Ja monilta osin ehkä jo onnistunkin. Haen lapsia sujuvasti kavereiden luota yökkärin housut jalassa ja jos teen töitä etänä, niin talvella ihan parasta on vetää ulkovaatteet yökkärin päälle ja pipo päähän, niin ei tarvi edes pukea omia vaatteita tai katsoa peiliin ennen lähtöä. Palomiesote on tullut myös hyvin tutuksi… Ei mua näissä hetkissä voisi vähempää kiinnostaa, mitä joku minusta ehkä ajattelee.

      Silti, olosuhteet vaivaa usein ihan liikaa. Meilläkin on takana sitä sun tätä pientä terveysmurhetta ja siihen päälle mies sairastui syöpään kun pienin oli juuri täyttänyt vuoden. Yhtenä perjantaina huokasin, että tää alkaa ihan oikeesti ehkä helpottaa. Maanantaina löytyi syöpä. In your face ja sitä rataa… Mutta silti, miksi en opi! Takana puolison rankat syöpähoidot ja kaikki siihen liittyvä huoli, ja silti mua ärsyttää välillä ihan mitättömät asiat aivan liikaa. Toiset ei vissiin vaan rentoudu, millään. 😀

      • Noora

        *ennen lähtöä PÄIVÄKOTIIN*

        • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

          Haha hyvä lisäys, ihmettelin pitkään mistä puhut 😀

          Mutta voi ettien että, ihan karmeaa tuo syöpä <3 Jotenkin mä näen silti niin että ihanaa että osaa silti harmitella myös mitättömiä asioita! Että elämään mahtuu vielä pieniä nyansseja ja mikroasioitakin, vaikka iso S on siellä vahvasti läsnä. Kiitos kommentista ja hurjasti voimia teidän koko perheelle <3

    • jk

      Oman syövän pystyin jo ottamaan niin rennosti kuin sellaisen voi, onneksi parani helposti, vuosi aikaisemmin olin jo joutunut kohtaamaan sen mahdollisuuden että voin menettää kaikkein tärkeimmän.

      Lapsen kanssa taas ei mullakaan tarve olla kontrollissa heti helpottanut, ekaksi piti ottaa pari vuotta etäisyyttä pahan olon kivipohjaan ja saada usean kuukauden vanhempainvapaa aikaa ja rauhaa järjestellä kaapin luurangot, rauhoittaa mielen möröt niin etteivät ne ihan koko aikaa vaivaa ja löytää vanhemmuus. Vasta sen jälkeen manbunny löystyi.

      Mutta kyllä mulla vieläkin mukulan temppuihin menee hermot. Ja se on vaan hyvä, kertoo välittämisestä. Väsymyksen tasosta riippuen mun rajat ovat vain paljon pidemmällä kuin ennen.

      • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

        Just niin, se on hyvä että mahtuu pientä hermostumistakin arkeen mukaan! Silloin on välittämistä ilmalla ja arki maistuu tuhdisti. Ei ole elämä pelkkää eloonjäämistä.

  • Sanni

    Mä olen melkoinen varautuja, aikatauluttaja ja valmistautuja. Ja se on kyllä työllistävä piirre, kun on 5-henkisen perheen arki pyöritettävänä. Aivoissa surisee ja kädet ja jalat (ja suu!) käy perusarjessa tosi paljon.

    Mutta näin meidän arki ylipäänsä toimii jotenkin. Suurempi tuska se mulle olisi, jos kaikki menisi läskiksi ja plörinäksi, ruoka loppuisi kaapeista, ei koskaan ehdittäisi minnekään, hukuttaisiin sotkuihimme. Sellaista kaaoksen rajamailla keikkumista tämä on nytkin. Mutta selvitään. Ajattelen, että selviytymisen varmistaminen on mun perustehtävä vanhempana. Ei voi aivan hipiksi heittäytyä.

    Olennaista on priorisointi. Näillä leveleillä ihan sellaista pakollista hoidettavaa on niin hemmetisti, että kaikki aika ja paukut menee siihen. Eli survival modella käytännössä täälläkin. Pienistä sotkuista ei voi välittää. Ei se ole niin justiinsa, monenkaan asian suhteen. Sieltä joustetaan, missä se on mahdollista. Jos tilanne on ohi, sitä ei kannata jäädä murehtimaan.

    Mutta en uskalla edes ajatella, mitä meidän koululais-harrastus-työelämä-painotteiselle arjelle tapahtuisi, jos me vanhemmat oltaisiin yhtään vähemmän särmiä. Ainakaan kukaan ei olisi missään ajoissa, ei nukkuisi koskaan, ei peseytyisi eikä ylipäänsä suoriutuisi minkäänlaisesta yhteiskuntakelpoisesta elämästä. Nytkin jokainen viikko on täynnä aikataulujen kiinni kuromista ja viime hetken seivauksia.

    Sitten vain täytyy hyödyntää omaa suunnitelmallisuuttaan siihen, että tulee suunnitelleeksi ja aikatauluttaneeksi elämään myös riittävän määrän väljyyttä, lepoa, rentoutta, tilaa yllätyksille, uhmaiälle, teiniangstille, omalle väsymykselle, kaikelle sille, joka ei ole suorittamista vaan…elämää.

    Onneksi olen oppinut varaamaan aikaa myös kaikelle ei-toivotulle ja ihan-vain-olemiselle. Ei ole ollut ihan helppoa. On pitänyt karsia elämästä aivan älytön määrä ylimääräistä pois. Sanoa eitä ein perään. Rajata ja jättää väliin. Huh, siinä onkin ollut meikäläiselle melkoiset oppivuodet.

    Mutta nyt olemme aika hyvässä tilanteessa. Hommaa ja säätöä ja yllätystilanteita ja kriisejä piisaa, mutta joku rauha on sielussa. Lapset ovat 5, 10 ja 13, ja nuorimman kanssa vauva- ja taaperoaikakin oli ihan ok. Puhumattakaan nyt kun hän on jo jokseenkin ihmisen oloinen ihminen.

    Sanoisin, että aikataulujen osalta meidän on pakko olla aika preussilaisia, ja kaikenlainen metatyö on kalenteroitava huolella tai muuten ei tule mistään mitään.

    Mutta kun sellainen pikkulasten arvaamattomuus ja huoltotyöt ovat jääneet pois, niin rauhaa ja rentoutta on tullut elämään tosi paljon. Lapsilla on tällä hetkellä asiat niin hyvin mallillaan, ettei heidän suunnaltaan tule kovin paljon ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Toivon sydämestäni, että tämä asioiden tila jatkuisi nyt hetken verran. Tulevastahan ei koskaan tiedä.

    Vauva- ja taaperoelämää ei noin ylipäänsä ole kyllä yhtään ikävä. Silti olen iloinen, että uskallettiin ottaa vielä kolmonenkin vastaan. Hänen kanssaan olen saanut kokea sellaista eheyttävää pikkulapsi-iloa, joka isompien kanssa jäi ehkä vähän uupumaan, kun ensin olin niin nuori ja sitten niin väsynyt. 🙂

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Taas nätä eheyttäviä kolmosia, en kestä! 🙂 Lopettakaa heti! 😀

      Tästä mulla tuli yksi ajatus: ”Suurempi tuska se mulle olisi, jos kaikki menisi läskiksi ja plörinäksi, ruoka loppuisi kaapeista, ei koskaan ehdittäisi minnekään, hukuttaisiin sotkuihimme. ” Kun nythän on niin että niille superrennoille tyypeille mitään näistä ei koskaan käy.

      Ne keksii ruokaa vaikka tilaamalla jos safkat on loppu, ne sit myöhästyy vähän, ne on sitte sotkujen keskellä. Insinöörin vanhemmat on tätä lajia ja ihaillen katson miten vähän ne mitään suunnittelee ja aina kaikesta selviytyy, usein jopa hyvin. Että kyllä se rentoutuminen vaan olisi mahtavaa, vaan samalla ihan mahdotonta 😀

  • Sanni

    Joo, näinhän se on. Mutta ei suunnitelmallisesta luonteesta taida täysin päästä. Höllätä toki aina voi, ja sitä mäkin olen (väkisinkin) tehnyt.

    Mulla on useampia ystäviä, jotka EI stressaa eikä aikatauluta eikä valmistaudu. Kyllä asiat silläkin tavoin lutviutuu. Aina voi tilata pizzan tai mennä taksilla. (Jos ei ole rahasta kiinni.) Tai jättää menemättä vallan. Neljävuotisneuvolassa voi hyvin käydä puoli vuotta myöhässä. Ja viisivuotisneuvolassa. Kukaan ei tee susta lastensuojeluilmoitusta sen vuoksi.

    Työpaikkahaastatteluita tai kummilapsen rippijuhlia voi missata, eihän sellaiseen kukaan kuole. Jos toistuvasti myöhästyt palavereista, koska nukuit pommiin, niin pyörii ne palaverit ilman suakin. Ainakin jonkin aikaa. 🙂

    Yleensä lasten osalta hankaluudet astuvat kuvaan koululaisten kanssa. Koulu- ja harrastusmaailmassa alkaa olla vähän epäreilua lasta kohtaan, jos vanhempi on kovin huithapeli. Jos kamat ja läksyt ja lomakkeet aina jää ja vaatteet puuttuu ja lapsi missaa aikataulut, kisat, reissut ja turnaukset, niin siitä alkaa olla jo haittaakin.

    Muuten voi olla hyvin suurpiirteinen luonteeltaan (mäkin olen) mutta jotenkin koen velvollisuudekseni huolehtia nuo lasten hommat ja esim. omat työhommat aikatavalla säntillisesti. Jos heittäytyisin täydelliseen laissez-faire-elämään, niin se en sitten ehkä olisi enää minä. Se olisi joku muu.

    Ehkä raja menee siinä, että säntillisyys ei haittaa, jos se aiheuttaa lähinnä hyvää, elämänhallintaa. Jos itsellä ja toisilla säilyy hyvä olo ja elämä rullaa letkeästi. Sitten jos menee ahdistavan puolelle (itsellä tai läheisillä), niin voisi miettiä asennemuutosta.

    Ja sit se, että isommalla perhekombolla sitä huomioitavaa ja muistettavaa vaan on paljon. Meillä jotenkin kolmas lapsi räjäytti pankin tässä suhteessa. Ei auta, vaikka kuinka pyristelisi vastaan ja haluaisi rentoilla. Arjessa pitää olla koko ajan vähän etukenossa ennakoimassa, muuten pakka leviää. (Eikä se nyt haittaa, jos se joskus levahtaa, mutta elämäntapana sellainen olisi musta vähän kuormittava.)

    Toisaalta, kuten edellisessä kommentissa totesinkin, rentous tulee ehkä siitä, että on pakko katsoa enemmän suurta kuvaa ja pitää karavaani liikenteessä. Turhista pikkuasioista stressaaminen on jäänyt kauas taa.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      ”Ehkä raja menee siinä, että säntillisyys ei haittaa, jos se aiheuttaa lähinnä hyvää, elämänhallintaa. Jos itsellä ja toisilla säilyy hyvä olo ja elämä rullaa letkeästi. Sitten jos menee ahdistavan puolelle (itsellä tai läheisillä), niin voisi miettiä asennemuutosta.”

      A M E N H A L L E L U J A H !! hyvin kiteytetty!

  • Äiti yhdelle

    Halleluja. Ei lisättävää.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      ??

  • Arto

    Olipas voimauttavaa luettavaa! Mulla toi sama ominaisuus eli helvetin huono kaaoksen sietokyky. Ja en sitten tiedä, kenen mielestä oli hyvä idea tehdä viisi lasta seitsemässä vuodessa, niin nyt vain kävi ?

    Pelkästään jo lapsiluvun takia, mutta erityisesti siksi, että esikoinen on neurokirjolainen (autismikirjoa ja Tourette), olen saanut runsaasti siedätyshoitoa. Ja jos joku ajattelee, että se varmaan on auttanut, niin ei se ole. Tuo ominaisuus ei poistu, mutta jollain tavalla sen edessä alistuu ja siten se on ajoittain vähän helpompaa, kun voi ajatella, että ei jaksa ihan sama antaa olla kaikki meni jo.

    Tuo vauva-aika on kyllä tavallaan kamalinta, varsinkin jos on niitä taaperoita siinä rinnalla. Mutta jos positiivisesti ajatellaan, niin pääseepähän ainakin todella kohtaamaan omat huonot puolensa ?

    • Valeäiti

      Viisi lasta seitsemässä vuodessa! :O Tässä hattuni, katso kuinka se nousee! Erityisesti kun ensimmäisen kanssa saitte jo varmasti muutaman ylimääräisen homman tähän..

      Jännä kuulla ettei tämä ominaisuus poistu vaikka kuinka kaaosta lisätään. En ole varma onko tämä lohduttava ajatus vai ei 😀 Mutta kai se on niin kuin tuolla muualla jo sanottiinkin; voi oppia sietämään kaaosta vaikka sitä ei voikaan hallita.

      Samalla tavalla voi ehkä oppia sietämään sitä omaa taipumustaan kontrolliin vaikka tietää ettei sitä voi kokonaan poistaa?

      Kiva kun kommentoit, blogisi vaikuttaa mielenkiintoiselta!

Tämän viestin kommentit on suljettu.