”Miten se teidän pikkumies jaksaa?”

Tässä vastaus jokapäiväiseen kysymykseen, josta olen joka kerta hyvin liikuttunut: Hyvin, kiitos kysymästä! Ja todella, kiitos kysymästä, ihan oikeasti, teille kaikille. On aika ihanaa, miten kovasti kaikki tuntuvat myötäelävän tätä. Se lämmittää ihan aidosti sydäntä, joten kiitos.

Takana on nyt kahdeksan päivää lantioalaraajakipsin kanssa 2v7kk -ikäisellä pienellä miehellä. Onneksi tähän ei tarvinnut kirjoittaa ”menevällä energiapakkauksella”, koska sellainenhan Kakkonen ei varsinaisesti ole. Se tuntui itseasiassa olevan melko sinut makuuasennon, leffojen ja jatkuvan palvelun kanssa ensimmäiset päivät. Nautiskelijan paratiisi.

Ensimmäiset päivät onnettomuuden jälkeen olivat tietysti muutoin kurjia: ensin ei tiedetty missä on vika, sitten piti tehdä vähän kaikkea inhottavaa röntgenistä kipsaukseen, ja sitten piti kaikkien tottua ajatukseen että tässä sitä ollaan, v-asennossa kolme viikkoa. Sairaalassa vakuuttelivat, että nämä pienet tyypit lähtee nopeasti kävelemään tavalla millä hyvänsä, kipsin kanssa. Katsoin sängyssä apaattisesti makaavaa poikaani, joka pelkäsi jokaista nostoa, ja mietin että ei. Niin ei varmaan vain käy meille.

Kotiin pääsimme maanantaina, kaksi päivää itse murtumasta ja alle vuorokausi kipsauksesta. Kateltiin leffoja, syötiin särkylääkettä ja oltiin kauhean varovaisia kaikki. Opeteltiin vaihtamaan kahta vaippaa niin ettei mikään mene sotkuun: ensin yksi pieni vaippa tungetaan väkisin ahtaan kipsin alle ja sitten toinen siihen päälle. Jokainen vaipanvaihto oli pieni huutoshow, koska kipsimiestä pelotti. Paitsi että jo maanantai-iltana se koputteli kipsiään niin kovaa kun pystyi ja kertoi Mummille että ”mun kipti on kivikova!”. Lentokoneita tulvi asuntoon lisää sääliviltä vierailjoilta, joista jokainen repesi nauramaan kun Kakkonen demonstroi ilosta kiljuen miten hän tanssii kipsinsä kanssa (kuvittele gekko, joka ei pääse eteenpäin ja sanoo samalla ”äöäöäöäöäöäöheheheheheh”).

Keskiviikon tienoilla kivut loppuivat ja tuska alkoi. Henkinen. Minulle. ”Äiti notta mut! Haluu tylkkyyn! Anna te mulle!”. Tyyppi oli kivuton, mutta hankala. Sellainen kaksikymmentäkiloinen, kova vauva, jonka nostaminen sattuu ja joka ei pääse itse mihinkään. Istuin pöydässä metrin hauki sylissä ja katsoin kateellisena kun kaverit heilutteli puolivuotiaita vauvojaan ihan mihin asentoon vain. Muistelin katkerana miten vauvavuoden aikana vitsailin, että onneksi nämä vauvat ei sentään synny uhmaikäisinä, vaikka onhan näissä paljon kanneltavaa. No nyt oli kanneltavaa JA uhmaa.

Mieliala pysyi kuitenkin tarinan päähahmolla korkealla, ja siellä se huitelee edelleen. Se ei ole kertaakaan osoittanut olevansa turhautunut siihen, ettei voi liikkua. Korkeintaan sitä kyrsii, jos sitä ei välittömästi nosteta sinne paikkaan mihin kaikki muutkin ihan selvästi on menossa. Mutta pääosin hän on vallan onnellinen asetellessaan niitä kymmeniä lentokoneita jonoon, poski lattiassa, terve jalka huolettomasti heiluen.

Sitäpaitsi, hän taitaa olla jo menossa paikkoihin itsekin. Toisena päivänä opittiin laittamaan se turvallisesti ja lämpimästi vaunuihin ja ulkoilman edut aukesivat meille. Hurraa! (onneksi kelit on niin kivat. hah). Kolmantena päivänä se oppi kääntymään kipsin kanssa, neljäntenä ryömimään. Viidentenä se yritti kontata ja minä opin pitämään sitä yhden jalan päällä pystyssä (siis lapsen jalat kummallakin puolella minun jalkaani. Ihan kätevä mutta verenkiertohan siinä loppuu).

Tänään se laskeutui sohvalta alas lattialle. Seisomaan. En edes uskalla ajatella mitä se jo ensi viikolla tekee.

A photo posted by Valeäidin Tunnustukset (@valeaiti) on

Pahinta taitaa olla koko perheen yhteinen turhautuminen ja väsymys. Ennen kuin Kakkonen oppi kääntymään unissaankin kipsin kanssa, koettiin joka yö 4-6 kääntöhuutoa. Ja sen jälkeen Ykkösellä alkoi kaikkien aikojen silmätulehdus ja taitaa täällä joku muu flunssapöpökin pyöriä. Kakkonen ja Ykkönen, joka on halunnut aika paljon olla tarhasta kotona, tappelevat keskenään niin kuin olisivat aivan täysissä ruumiin voimissa, kuten: Toinen menee ”viattomasti” ihan toisen naaman viereen seisomaan, toinen tietenkin paukauttaa ärsyttäjää päällään nilkkaan ja seuraa ”äitiiii Kakkonen tönii mua!”. Ei olisi uskonut, ne osaa tämänkin.

Yksi viikko takana, ainakin kaksi jäljellä. Insinööri on sopeutunut omaishoitajan rooliin, ja minä autan välillä statistina töistä kotiin poiketen. Mummit, naapurit, kummit ja kaimat ovat tietenkin taas kultaakin suuremmassa arvossa myös. Ja huomenna taitaa olla Kakkosen vuoro päästä Insinöörin toimistolle.

P.s. Vaikka tiedän että tyypillä oli kaikki oikeasti vallan hyvin, kirpaisihan se vähän kun perjantai-iltana yksi ryömii kipsi perässään raahaten ja huutaa lohduttomasti äitiiiiiiii!!. Lähdin silti firman juhliin.

P.p.s: Hoitajaehdokkaita otetaan vastaan! Pääsyvaatimuksina pitkä pinna, hyvä haba, huikea sorminäppäryys, pääsy halpoihin wet wipeihin ja ainakin elokuvan ”Lentsikat” tuntemus.

P.p.p.s. Olen todella pahoillani kuvanlaadusta. Tilanne on muuttumassa! Ataraxilla pilattu kone on todettu korjauskelvottomaksi ja uusi on tulossa, eli kohta saadaan ehkä taas kamera käyttöön. Saa nähdä paraneeko kuvanlaatu. Kuten huikeasta embeddauksesta näkee, meidän touhuja voi edelleen seurata Instassa, @Valeaiti.