Tietoa mainostajalle ›

Kontrollin ystävälle perhe-elämä voi olla rankkaa

Oletko kontrollifriikki? Et tietenkään ole, jos sinulta kysytään. Olet vain järkevä; ennakoit asioita, laitat tavarat siihen mihin ne kannattaa laittaa ja viihdyt paremmin siistissä kodissa.

Itsestänihän toki tässä puhun. Myönnän ehkä vihdoin 35 vuoden kohdalla että olen aika tarkka, ja mieluiten tekisin asiat omalla tavallani. Hallinta, tasapaino, kaaoksen estäminen ovat mulle tärkeitä. Näen, kuinka asioiden kannattaisi mennä ja mun on tosi hiukan vaikea katsella vierestä jos ne ei niin mene. Boheemin kaaoksen keskellä olen hukassa, vaikka ihailenkin rentoja tyyppejä jotka luottavat siihen että asiat sutviutuu ilman etukäteisvalmistelujakin.

Epäilen että luontaisesti lungeille tyypeille elämä lasten kanssa on helpompaa. Mulla nousee stressikäyrät jo melko pienestäkin kaaoksesta. Siitä että yksi nojailee avoimeen tiskikoneen luukkuun (kohta se rämähtää alas ja likaiset astiat menee rikki ja vanhaa ruokaa on kaikkialla) samalla kun toinen perkaa päärynästä käsin kuoria pois (mehumössöä kaikkialla, kohta se pyyhkii ne kädet myös paitaan) eikä kumpikaan kuuntele kun kerron miksi kannattaisi toimia toisin.

Puhumattakaan vauva- ja taaperoajoista kun kaikki nukkumisesta syömiseen oli ihan arpapeliä ja panokset kovat (Tän vauvan niin pitäisi nukkua. Sen pitäisi kyllä syödä.)

Larppasin tuossa hetki sitten takaisin näihin tunnelmiin kun yritin syöttää pientä yksivuotiasta, huonolla menestyksellä.  Tiesin ensimmäisen pään pudistelun kohdalla, että tein minä mitä tahansa, tämä tyyppi keksii jotain muuta. Vääntyy asentoon, heittää lusikkaa, repii ruokalappua – sitä kaikkea mitä taapero osaa ja mitä taaperon kuuluukin tehdä.

Vaikka kuinka sanoisin että nyt on syötävä ja hei äläs nyt mene mihinkään, a taapero’s gotta do what a taapero’s gotta do.

Tämä on se suurin syy miksi meille ei ehkä voisi tulla kolmatta lasta. Minun hallintaa kaipaava nuppini ei sitä kestä. Taipumukseni kontrolliin korostuu silloin jos stressaan tai olen huolissani. Mitä rennompi (tai krapulaisempi!) olen, sitä vähemmän kiinnostaa onko kahvimukit niiden normaalilla hyllyllä, monelta lapsi nukkui päikkärit tai löytyykö perheen kengät telineestä vai oven edestä. Suojaan pärjäämistäni tarkoilla suunnitelmilla.

Pienten lasten kanssa tämä hallinnalla onnelliseksi on luonnollisesti vähän haastava metodi.

Vauvojen ja taaperoiden maailmassa kontrolli on lähinnä kaunis haave, johon väsynyt aikuinen tarttuu nähdäkseen toiveikkaamman tulevaisuuden. Se on keidas, joka siintää edessä mutta jota ei koskaan tule. Tietenkään mikään ei mene niin kuin ajatteli, niin kuin olisi järkevää, tai edes kohtuullista. Kaikki menee ihan toisin koska lapsi on kesken, ja se vielä hakee niitä oikeita tapoja. Aikuisen tehtävä on sietää ja ohjata.

Ei sillä että nämä kouluikäiset sen varmemmin asioita oikein tekisi, mutta ainakin niiden kanssa voi käydä asiasta keskustelun. Typerän ja jankkaavan keskustelun, mutta keskustelun kuitenkin. Taaperon ja luoja paratkoon vauvan kanssa mitään keskusteluja ei ole. On vain spagetteja lattialla ja veteliä raajoja haalarin päällä.

Alle kolmevuotiaan kanssa ja vähän sen jälkeenkin elämä on pääosin kaaoksen taltuttamista ja anarkian ennakoimista. Se on mulle tosi, tosi vaikeaa. Ei se sotku, ei se kaaos, vaan se ikuinen tunne siitä että tämä homma ei ole hallussa. Tätä ei saa haltuun, tätä ei voi järkeistää. Tämä ei tule menemään niin kuin ajattelin.

En pärjää.

Vauva ei nuku, syö tai kakkaa silloin kun sen pitäisi. Minä en tee mitään näistä asioista silloin kun haluaisin. Oikeasti mikään näistä ei haittaa ja hommat aina lutviutuu, mutta järjestystä rakastavalle ihmiselle se on silti jatkuvaa epäonnistumista. Mitä enemmän vauva-ajoistamme on aikaa, sitä selvemmin huomaan että ne vuodet ovat olleet mulle kyllä välillä aika vaikeita. Osin varmasti hormoneista, osin synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta ja masennuksesta johtuen, usein ihan vain luonteeseeni liittyvän valuvian takia. Kontrollin ystävälle vauva-aika voi olla aika raskasta, vaikka kaikki menisi tosi hyvin ja lapsi olisi täysin terve.

Moni näistä ajatuksista nousi pintaan kuin luin Mutsie-blogin Irenen hienoa “Hullu kuin äidiksi tullut” -kirjaa. Siinä Irene kuvaili omaa matkaansa synnytysmasennuksen ja -ahdistuksen kanssa ja tunnistin itseni hurjan monessa kohdassa. Miten paljon helpompaa kaikki olisikaan voinut olla, jos olisin silloin tajunnut ettei ole normaalia asetella pöydälle hiuspampulaansa oikeaan asentoon huomista päivää varten. Pampulan paikka oli viiimeisenä tavarajonossa, jossa oli myös päivän vaatteet, kello ja kaikki muutkin tarvikkeet jotta onnistuisin saamaan vauvan ensimmäiseen neuvolaan yhdeksältä aamulla.

Hallitsin tavaroita, jotta hallitsisin tilanteen.

Kirjaa lukiessa muistin että on rankkaa olla vähän hullu. Muistin myös, ettei vauvat ole ihan minun juttuni. Pärjään siinä ajassa, mutta siihen liittyy myös paljon vaikeaa siedettävää. Sitä en vielä osaa sanoa johtuiko vaikeudet vain synnytysmasennuksesta vai onko tämä minun hallinnan tarpeeni joka tapauksessa haaste vauva-ajalle.

Onko muilla vastaavia kokemuksia? Onko kontrollihätä helpottanut jonkun lapsen kanssa?

Irenen kirjan voi tilata ainakin täältä. Se kannattaa ehdottomasti lukea jos on vauva tulossa, yksi sylissä tai jo isoksi kasvanut! Erityisesti se kannattaa laittaa miehen luettavaksi, jos itsellä on yhtään taipumusta asioiden hallintaan. Tekstit saattavat hyvinkin selittää muutamia asioita myös puolisolle.

Lue myös:

Kuvat 3 ja 4 : Irene Naakka, Mutsie

Tammikuu 2018: Piharakennus ja uusia seiniä

Ensin tuntui ettei tästä pitkästä kuukaudesta ole mitään raportoitavaa, mutta sitten tsekkasin joulukuun tilanteen:

tonttipäiväkirja valeäiti

Hyvänen aika, eihän tässä kuvassa ole edes väliseiniä!

On tässä sittenkin aika paljon taas tapahtunut.

tonttipäiväkirja valeäiti in bed with valeäiti Parvi lastenhuoneeseen Tammikuussa talovierailut saavat ihan uudenlaisen käänteen. Yhtäkkiä koko perhe viihtyy tonttikäynneillä, sillä yläkerrassa on jokaiselle oma huone, jota ihastella. Väliseinät siis nousevat näyttäen meille miltä talo tulee oikeasti näyttämään. Makkarit tuntuvat ainakin vielä tosi isoilta (ja kylppärit pieniltä).

Pähkäilemme Insinöörin suurta visiota, parvia. Lastenhuoneisiin mahtuisi hyvin kaapistojen päälle pienehköt makuuparvet (ks. upea mallinnos edellisessä kuvassa). Insinööri innostuu, lapset kinuaa ja minä himmailen. Idea on tosi hyvä, mutta ylimääräistä rahaa sekin vie ja osittain parvet mielestäni pilaisivat huoneiden hienon designin. Toisaalta voihan ne tehdä kauniisti! Ykkönen alkaa neuvotella asiasta jo ihan toden teolla (jätetään äiti takka pois niin saadaan parvet!) mutta päätämme silti jättää parvet toistaiseksi tekemättä. Ehkä.

Ette tule tätä uskomaan, mutta teemme kuukauden aikana paljon päätöksiä. Valitsemme mm. kylppäreiden laatat ja valitsemme sekä ostamme kaikki keittiön koneet. Näistä kummastakin tulossa ihan pian enemmän juttua!

Taloon vedetään sähköt. Voi hitto vie miten niitä vedetäänkin! Toivottavasti jokainen kohta tästä solmusta meni oikein:

moderni puutalo rakennusblogiInsinööri haluaa tässä kohtaa kertoa myös tehneensä itse nerokkaan ratkaisun, jossa tulevalle seinään asennettavalle telkkarille vedettiin seinään johtojemma viemäriputken palasesta. Hyvä Insinööri!

Pientä kommelllusta sattuu tähänkin kuuhun, sillä sähköasentajat porailevat niin innokkaasti että tekevät myös reikiä tärkeisiin ilmansulkukalvoihin. Ei onneksi mitään sellaista mitä jesari ei korjaisi! Vanhoista kommelluksista saadaan tavallaan hyviä uutisia: julkisivupaneelien toimittaja on samaa mieltä kanssamme ettei laatu ole kohdillaan ja päättää vaihtaa paneelit. Hyvä juttu että saadaan kuntoon mutta vähän rasittavaa ottaa julkisivun kanssa sitten joskus taas uusi kierros.

Kuun loppupuolella tontille alkaa nousta miniversio talostamme. Piharakennus! Olin jo melkein unohtanut sen. Nyt se onkin yhtäkkiä siinä, harjoineen kaikkineen. Rakennukselle tehdään loput perustuksista, runko, tuulensuojalevyt, kattopellit. Hän on söpö. Mietimme paljon rakennuksen ovia (mustaa vai ei, maitolasia vai ei) ja päätämme jotain. En muista juuri nyt mitä.

Tokihan mietimme vielä kerran takkaa! Aion tehdä takkapäätöksiä vielä ensi vuonna!

Kaiken kaikkiaan asiat on hyvin. Kauniin lumisen talven keskellä toivo viriää – tännehän vielä joskus muutetaan! Kellarin seiniäkin jo slammaillaan ja kipsilevyjä tasotelllaan ja talo alkaa häkellyttävän paljon näyttää siltä että joistain kohdista puuttuu enää ihan vain valmis pinta.

Kaikki työni – mitä niissä rakastan ja minkä voisin lopettaa

Eräänä kauniina iltapäivänä kävelin podcast-nauhoituksista hymy korvissa. Juuri lopetettu keskustelu vielä korvissani mietin miten älyttömän siistiä hommaa se onkaan, kuinka onnekas olen että saan tehdä tätäkin päivätöiden ohella. Jostain päähäni pälkähti ajatusleikki: jos joku pyytäisi luopumaan Valeäiti-jutuista tai päivätöistäni, miten valitsisin?

Erityisen suuri onni on siinä, ettei mun tarvitse valita. Työni on niin yrittäjäluonteista, että saan mahdutettua joskus työpäiviinkin podinauhoituksia, blogitapaamisia ja luottamustehtäviä. Mutta entä jos oikeasti pitäisi valita?

Ykkösenä säilyvien listalla tulee tietysti se päivätyöni. Ansainnan, vastuun ja sitoutumisen kautta. Lisäksi se on aivan mahdottoman siistiä!

Olen operatiivisena johtajana 15 hengen yrityksessä, joka auttaa isoja yrityksiä luomaan uutta liiketoimintaa toimimalla kuten startup tai niiden kanssa yhteistyössä (avainsana Corporate Venturing jos kiinnostaa enemmän). Yrityksemme myös rakentaa itse uusia yrityksiä ja sijoittaa kasvuyrityksiin. Töissä parasta on se että pääsen käyttämään aivoistani kaikki voimat ja vähän yli. Joskus kun väännämme porukalla isoa hanketta, huomaan miettiväni että pähkäilymme on niin haastavaa että pärjään juuri ja juuri. Se tuo mulle jotain omituista tyydytystä – on tosi kiva tehdä työtä jota ei oikeastaan koskaan osaa. Joka päivä teen jotain jota en ole ennen tehnyt, mietin jotain mitä joku muu ei ole vielä ratkaissut tai hahmotan jonkun asian piirun verran kirkkaammin kuin aikaisemmin. Työmme on tosi intensiivistä, mutta tosi antoisaa.

Sekään ei haittaa, että kaikki projektimme tähtäävät parempaan maailmaan. Eräässäkin hankkeessa yritämme poistaa kaikki polttomoottoriajoneuvot Delhin bilekorttelista, toisessa mietimme parempaa vanhuutta. Melko siistiä. Sitten on vielä ne ihmiset! Kivat, viisaat asiakkaat ja aivan mieletön oma tiimi.

Tämän vastapainoksi tarvitsen blogiani. Valeäiti on täysin vapaa paikka, jossa saan tehdä ihan mitä haluan ja juuri sillä vaatimustasolla joka kulloinkin mulle sopii. Blogityö on luovaa, hauskaa, sosiaalista ja palkitsevaa. Yleensä blogi ei olekaan varsinaisesti työ mutta onneksi se on vähän sitäkin – yhteistyöt tuo mukanaan sopivaa vaatimustasoa joka taas kerran opettaa ja toisaalta tutustuttaa usein aivan uusiin asioihin. Blogin kautta pääsen aivan mielettömiin juttuihin, joita ei rahalla saisi; tutustumaan luonnonkosmetiikan maailmaan tiskin takaa, osallistumaan telkkariohjelmiin, oppimaan hyväntekeväisyysjärjestön työstä (kohta käytännössäkin!). Ei, blogia ei voi ehkä koskaan lopettaa vaikka näin seitsemännen vuoden käynnistyessä hieman onkin jutunaiheista pulaa.

Podcast on työpaletistani tuorein ja ehkä hauskin. Tämäkin työ on todella haastava ja vielä vähän uusi juttu, jossa oma osaaminen on jatkuvasti koetuksella. Nauhoitusten aikaan saamiseksi on käsikirjoitettava kausi (mitä aiheita ja mitä vieraita), rekryttävä juuri oikeat tyypit ja mietittävä jokaiselle juttutuokiolle jonkinlainen runko. Valmiit jaksot pitää vielä editoida, nauhoittaa tiiserit ja mahdolliset mainospätkät sekä lopuksi julkaista tuore jakso saatesanoineen.

Itse nauhoitushetkessä on jotain samaa kuin ison strategiatyöpajan järjestämisessä. On oltava tosi skarppina seuraamassa miten keskustelu etenee, samalla kuitenkin läsnä hetkessä jotta voi tarttua oikealla hetkellä mielenkiintoiseen lauseeseen tai potentiaaliseen vitsiin. Välillä pitää kurkkia muistiinpanoja ettei jotain oleellista jää sanomatta, ilman että unohtaa kuunnella vierasta. Samalla pitäisi miettiä ettei aika mene liikaa yli puolen tunnin, että koko jutussa on jokin punainen lanka ja en kai tullut sanoneeksi jotain hölmöä. Puhetta ei voi samalla tavalla editoida kuin kirjoitusta ja siksi nauhoittaminen on niin hurjan haastavaa.

Podi on kuitenkin hirveän luontevaa tekemistä mulle. Rakastan puhumista, ihmisiin tutustumista, asioiden pähkäilyä ja esiintymistä. Valeäidin nauhoitukset on kaikkea sitä! Työssä on bonuksena aivan oma tenhonsa, jonka luulen olevan tuttua TV-työtä tekeville. Kun sen kaiken hässäkän keskellä tuntee miten hyvä tilanne keskustelussa juuri syntyi, kaikesta jännityksestä huolimatta, melkein vahingossa. Vieras sanoi jotain, jonka tiedän kolahtavan kuulijoihin tai me onnistuimme yhdessä luomaan jotain hauskaa. Nauhalle tallentui hieno tarina, vaikka todellisuudessa me istumme vähän liian kuumassa studiossa hölmöt luurit päässä.

Viime vuoden kuva, mutta saattaa pitää paikkansa tänäkin vuonna!

Podcast on myös todella intensiivistä, ja paikoitellen melkoinen aikasyöppö. Vaikka rakas onkin, podi on jo monesti ollut liipaisimella siellä tiputettavien listalla. Nyt on kuitenkin jo 9/12 jaksoa purkissa, joten eiköhän tästä vielä liveksi päästä!

Näiden lisäksi teen vielä jonkin verran luottamustoimia: hallitus-, ohjausryhmä-, advisor-töitä, suurimmaksi osaksi ilman palkkiota. Tästä syystä näistä osa on helpompi tiputtaa ja toisaalta niissä sitoutuminen on ohuempaa.

Niissäkin on kuitenkin omat erinomaiset puolensa. Luottamustehtävät ovat luonteeltaan muutaman tunnin työpätkiä, joissa minulta odotetaan aidosti vain läsnäoloa ja kommentointia. Kaikista töistäni ne tuntuvat suurimmalta kunnialta. Kokemukseni on arvostettua ja pieni panokseni tuo yleensä aina muille arvoa. Enkä joudu itse tekemään mitään niistä ehdotuksista, joita pöytään tuon! Kuulostaa härskiltä mutta juuri tämä on oikeasti tärkeää kehitystyössä. Ulkopuolisen ihmisen on helpompi osoittaa tärkeät kehitysaskeleet kun ne eivät automaattisesti tupsahda omalle to do -listalle.

Muita Ihania Tiinan upea kuva pitää paikkansa jokaisen duunin kohdalla.

Paletti kuulostaa näin kirjoitettuna vähän hengästyttävältä, mutta itse näen jokaisen tukevan toista. Somekanaviin voi purkaa aamun kiukut ja on helpompi tulla töihin; podcast on tärkeää oppia myös päivätyön markkinointiin; hallitustöistä tulee aina ajatusta myös päivätöihin ja niin edelleen. Kaikki ovat omalla tavallaan mulle tärkeitä, ja toistaiseksi ne pysyvät kaikki vielä mukana meiningeissä.

Himmailen jokaista osa-aluetta tarpeen mukaan. Joskus teen päivätöitä 30 tuntia viikossa, joskus 50. Välillä blogi jää koko viikoksi ja toisinaan (useimmiten) siihen menee hyvät kymmenen tuntia viikosta. Tehtyjä tunteja lasken harvoin, kalenteria sumplin sitäkin enemmän ja oloani tunnustelen päivittäin. Minulla on lähes aina vapaus valita mihin aikani käytän ja toisaalta vastuu tehdä sillä vapaudella hyviä päätöksiä. Joskus on tiukkaa mutta useimmiten vain ihan super mahtavaa enkä siksi ainakaan vielä osaa lopettaa näistä mitään.

Minkälainen teidän paletti on ja mikä työssä tai töissä on kivaa? Mitä jättäisit pois jos pitäisi?

 

Lue myös: