Kyllä, ulkona oli tänään kaunista, joskin kylmää, ja sain olla näin kauniissa paikassa. Sain olla mukana hääjuhlassa keskellä kaunista päivää. Sain käydä pikabissellä työkavereiden kanssa ja sain työt valmiiksi, mutta päiväni kohokohta oli jotain ihan muuta.
Jos autoiluun (tai sen auton etsimiseen) ei pitäisi niin kovin keskittyä, ja jos ulkona olisi vähän vähemmän pimeää, ja jos siellä ei olisi paljon pakkasta, olisin Snäpännyt teille ihan eeppisen selostuksen tästä autuaasta kaupparetkestäni. Koska en voinut Snäppiä räplätä, hihittelin asiasta vain itsekseni epäuskossa, ja ehkä vähän myös työkaverille, joka sai minut niin sanotusti rysän päältä kiinni. Katsokaas kun kävi niin, että pääsin ihan yksi automarkettiin: auton kanssa, ilman lapsia, ilman suunnitelmaa ja vailla kiirettä. Hulluksihan siinä tälläinen äiti-ihminen menee! Voin kuvitella että ystäväni käyttäytyivät jokseenkin samalla tavalla R/H:n ystävämyynnissä:
Joo, tän mä tarviin. Tollanen on puuttunut jo pitkään. Mikä tämä on? Kas, sehän voi olla just loistava meille! Jaa että oikein seerumia, no uskottavahan se on! Hyvänen aika, tämä on niin halpa että rikastuu jos ostaa. Otan kaksi.
Suunnilleen siinä kohtaa mua alkoi naurattaa-hävettää-kummastuttaa, kun nostelin tavaroita hihnalle ja katselin itseäni siinä takanani olevan iloisen nuoren jengin silmin. Että voi jeesus mitä elämää. He odottivat maltillisesti omien bissejensä kanssa (ehkä kuusi Karhua per tyyppi) kun minä nostelin leipää, erikoisolutta (maltilliset määrät tietysti), maitoa, jugurttia kilo toisensa perään hihnalle.
Loppusumma ei tavallaan yllättänyt. Kaksisataa (200) euroa on kuitenkin aika paljon rahaa, jos sillä osti yhden (1) aterian ainekset. Matkalla autolle pudistelin päätä yhä raivokkaammin kun mietin, mitä kaikkea ostin. Shampoota, saippuaa, rasvaa. Granaattiomenan ja mangon. Kumpaakaan ei koskaan syödä. Lautasia. Siis lautasia. Kumihanskat. Universal-fucking-stonen.
***
Olin niin pöllämystynyt tästä hommasta, etten oikein meinannut keksiä mitä sanoisin Tammihaasteessa. Valitsin siksi hommaan tänään erään sellaisen, joka aivan varmasti ymmärtää mun pienen sekoamisen, ja on itseasiassa vain pettynyt etten ostanutkaan samalla takkia ja kenkiä (no okei ei ehkä Cittarista. Mutta jos nyt vielä vaikka pari kattilaa).
Emilia, Minkki minkkenström, on kulkenut mun kanssa samassa työpaikassa kahdeksan vuotta. Emiliasta olisi niin monta hyvää tarinaa kerrottavana, että tämä jo valmiiksi turhan pitkä (ja turha) postaus menisi aivan holtittomaksi, mutta kuitataan niistä nyt edes osa. Emilia on aivan sairaan hyvä työssään. Se on ihan paras kuuntelija. Se järjestää karaoketaksikeikkoja Klaukkalaan. Sillä on kavereidensa kanssa ”The Bachelor -kerho”. Se tietää kaikki suomen julkkisten juorut. Se osaa suunnitella matkan Instagramin avulla. Sen kalenterissa on joka vuoden tammikuun tokavikana viikonloppuna merkintä ”Miesbuffa”, koska siihen aikaan kaikki tipattomat, herkuttomat, ilottomat naiset on kotona, mutta miehet on jo sortuneet. Se hakee työkaverilleen takin, kun se työkaveri ei itse saa sitä ostettua vaikka siitä niin haaveilee. Se leipoo asiakkaille karjalanpiirakoita. Sen suurin idoli elämässä on sen oma isoäiti. Huomasitteko jo? Emilialla on taito tehdä elämästä seikkailu. Se on se pieni yksityiskohta ihan jokaisessa asiassa jota tekee. Eikä se ole mikään sattumalta tapahtuva juttu, vaan Minkki miettii näitä ihan tosissaan. Se käyttää uskomattomat määrät aikaa vuodessa siihen, että se miettii miten jostain asiasta saisi itselleen, tai vielä mieluummin jollekin toiselle ihmiselle ekstraspessun.
Emilia sä olet niin mun Minkki forever. Vaikka kuinka karkaat New Yorkiin, jonne ihan selkeästi sielustasi kuulut, olet mulla mielessä ja sydämessä kaiken senkin ajan yli. Olet tärkeä ystävä ja merkittävä ilon lähde mun elämässä ja siellä harmaiden seinien keskellä. Kaunis, tyylikäs, empaattinen ja kekseliäs – niistä on paras Minkki tehty.