Hyvässä työpaikassa saa olla rikki

Tämän jutun ilmestyessä pauhaamme työkavereiden kanssa Pecha Kuchaa läpi, eli kerromme itsestämme kukin vuorollamme tarkkaan määritetyllä esityksellä. Esityksessä tulee olla 10 sivua, joista jokaisessa on vain kuvia, ei tekstiä lainkaan. Sivut vaihtuvat automaattisesti 15 sekunnin välein ja näissä 150 sekunnissa kerromme itsestämme kaiken mitä huvittaa kertoa.

Hauskaa!

Jos on hauskalla tuulella.

Kun tein omaa esitystäni, olo oli pitkästä aikaa tosi kurja. Huulet olivat vähän tunnottomat, poskia punotti ja päätä särki. Oli vaikea saada mitään aikaan. Vitutti ilman syytä. Olisin halunnut kertoa itsestäni jotain hauskaa, kiinnostavaa ja uutta. Sen sijaan tungin esityksen täyteen kuvia perheestäni, talosta ja lenkkipoluista. Ärsytti enemmän, otin hörpyn vettä ja leikin ihan muina Sanneina että se on viinii.

Eipä auttanut, tietenkään. Tähän auttaisi vain lenkki. Edelleen veri kohisi kasvoissa liikaa ja olo oli outo. Ensikertalainen voisi pelästyä kihelmöivästä tunteesta huulillaan ja omituisesta rauhattomuudesta joka päätyy lasittuneisiin silmiin.

Itsehän olen jo kokenut konkari, joten tiesin: Sympaattinen hermostoni käy ylikierroksilla. On aika relata, vähentää jostain, ettei väsy isosti. Nyt on vähän liikaa synttäreitä, podcasteja, työjuttuja, kylkiluita (mainitsinko että mursin sen viikko sitten? Hauskaa!) ja veroasioita.

Purin tunnotonta huultani ja jatkoin hommia. Keksin väkisin kivoja juttuja omasta elämästäni, kunnes tajusin että tässähän piti kertoa kuka minä olen. Tein kahdeksanneksi kohdaksi esitystä tämän:

Tästähän mun pitää kertoa. Että vaikka rakastan esiintyä, urheilla ja touhuta, olen myös aikamoinen herkkis, jolle kaikki on joskus vähän liikaa. Sitä ei tarvitse pelätä, eikä kavahtaa, mutta se on hyvä tietää. Saatan joskus sanoa

”Sori nyt en pysty, karmea olo. Pakko olla vähän aikaa ihan yksin”

enkä tarkoita sillä mitään pahaa. Silloin sitten vain olen hetken yksin ja möllötän. Kyllä se siitä. Tämän kaiken toki tietääkin jo moni töissä, koska me puhumme tosi paljon itsestämme ja fiiliksistämme. Osa avoimemmin kuin toiset, mutta kaikki kuitenkin ihan ihmisinä töihin saapuen. Meillä ei tapaa toimistossa kenenkään työminää vaan ihan minäminän siellä saa kohdata.

SE ON NIIN IHANAA että nyt oli pakko kirjoittaa isoilla kirjaimilla.

On mieletön ilo ja kunnia onkaan olla töissä paikassa, jossa voi sanoa ettei jaksa ja jossa tämän kaltaisen esityksen voi näyttää. On hienoa kuulla toisen kuumista kaupunkireissuista ja nauraa toisen kanssa pitkän avioliiton käänteille. Päiviimme mahtuu murheita lapsen päiväkotipäivästä tai koomisia tarinoita matkustamisesta sinne kaiken duunihässäkän sekaan.

Olen siis eksynyt täydelliseen työpaikkaan. Ainakin Maaret Kallion kuvauksen mukaan:

”Hyvässä työpaikassa ihminen saa olla olemassa kokonaisuutena: murheineen ja virheineen, mutta myös osaamisineen ja voimineen. Yksityisyydestä ei silti tarvitse luopua.”

Amen. Vitsi sellainen työpaikka on hyvä.

8 Kommentit

  • Terhi

    Kiitos tästä! Varsin paska perjantai ja vähäuninen viikko takana. Onneks on perjantai. Ei tarvi yritellä mitään kulinaristisia ihmeitä ja saa lasin viiniä.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Oih, paras! Viini korjaa paljon ❤️

  • Kolmen äiti

    No on kyllä loistava työpaikka! Tapauta itseäsi ja kollegoita olalle – hyvä te! Tuollaista työpaikkaa toivon joskus itsellenikin!

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Taputan! Täällä parhaillaan halaillaan, kaikki kertoi itsestään jotain dippiä pelkäämättä ❤️

  • Tiina

    Niin totta! Mulla on oikeasti maailman parhaat työkaverit. Jos joskus vaihdan työpaikkaa heitä tulee ikävä. Juuri eilen pohdittiin yhdessä mun elämän solmukohtia… jaettiin kokemuksia ja näkemyksiä. Ei tarvii esittää että kaikki on jees jos ei oo. Hyvät työkaverit on kyllä kullan arvoinen asia❤️

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      No kyllä todellakin ovat! Niistä kannattaa kyllä pitää kiinni!

  • Liina

    Voi, mä tajusin yhtäkkiä miten kaipaan tommosta.

    Tässä korporaatiossa tuntuu, että mikä tahansa säätä henkilökohtaisempi puheenaihe saa ihmiset kavahtamaan. Ja mä haluaisin joskus voida sanoa muutakin.

    Ja täällä tosiaan tuntuu, että ei kyse oo siitä, että mä en kehtaa, vaan siitä, että muut ei halua kuulla.

    (Mulla diagnosoitiin masennus tossa joku aikaa sitten. Se on ollut tosi erilaista kuin kuvittelin. Joskus töissä haluaisin sanoa, että ”Sori, mä en yhtään muista mitä me huhtikuussa juteltiin, mä en muista mitään keväästä kun olin ilmeisesti masentunut. Mutta ei hei mitään hätää! Mulla on nyt apua, ja teknisesti ottaen on mahdollista, että nyt pelaa muistikin.” Mutta tässä vaiheessa keskustelukumppani on jo hiipinyt pakoon katse lasittuneena. Itse asiassa jo päiväkotiaamujen vaikeuksista puhumista tunnutaan pitävän oversharingina.)

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Voi että, kuulostaa tosi syvältä tommonen kulttuuri 🙁 Masennus on kyllä jännä puheenaihe, kummasti saa ihmiset kaikkoamaan keskustelusta 😀 Tsemppiä sinne!

Tämän viestin kommentit on suljettu.