Tietoa mainostajalle ›

Perheemme onkin jo tässä

Kerron nyt ihan rehellisesti yhden asian. Olen aina ajattelut, että me saamme kolme lasta. Niin myös Insinööri. Ylläri sinänsä että kolmen lapsen perheessä kasvaneet haluaisivat itselleenkin kolmen lapsen perheen.

Pienellä ikäerolla saapuneiden kahden ensimmäisen rakkaan aikana kävi kuitenkin ns. perinteiset. Univelka vei hulluksi, työelämään oli kova ikävä ja parisuhde kärvisteli nenäfridan, selkäkivun ja maitoallergioiden välissä. Siinä meni kolme, neljä vuotta onnellisessa kaaoksessa niin että hujahti.

Aikaa kului, kaikki helpottui.

Melkein seitsemänvuotias ja viispuolikas elävät jo monella tavalla kuin aikuiset. Ne nukkuvat, kävelevät, syövät kun on nälkä, niistävät itse räkänsä ja kertovat jos meinaa tulla laatta. Ovat varsin kelpo seuraa eikä asioiden tekeminen kahden lapsen kanssa ole enää mikään juttu.

Päivää ei enää tarvitse suunnitella kenenkään päiväunien ympärille (korkeintaan omien), lapset voivat olla hetkittäin jopa yksin kotona ja hoitoon ne saa hyvin helposti, jopa tuntemattomalle hoitajalle. Auton turvaistuimia ja keittiön juniorituoleja lukuunottamatta taloudestamme ei löydy enää juuri mitään lapsituotteitakaan.

Olemme taas Insinöörin kanssa puheväleissä.

Kaikki on siis ihanaa.

Sitten havahduin muistamaan, että meillähän piti olla kolme lasta. Se vain olisi  kai pitänyt jo tehdä pari vuotta sitten, ennen kuin arki liikaa helpotti. Sillä mitä helpommaksi elämä muuttuu sitä vähemmän sen hajottaminen taas vaikeaksi kiinnostaa. Alan ymmärtää, että meiltä ei oikein löydy enää valmiutta vauvaan.

On vain vaikea karistaa sitä ajatusta, tunnetta, että meitä pitäisi olla viisi. Samalla ajatuskin vauvasta saa aikaan kymmenien eri ”sitäpaitsi..” -selitysten vyörymisen kielen päälle:

Kolmas lapsi syntyisi jo ihan hirmuisella ikäerolla vanhempiin sisaruksiinsa. Meillä ei riitä rahat. Meillä ei riitä ehkä huoneetkaan. Selkäni ei mitenkään kestäisi taaperon nostelua, pääni ei mitenkään kestäisi vauva-aikaa. Sitä paitsi, mitä jos jokin menisi vikaan. Mitä jos niitä tulisi useampi? Mitä jos häntä ei tulisi ollenkaan?

Kuinka kävisi parisuhteelle, entä miten isompien lasten kanssa enää ehtisi olla? Kuinka kasvatetaan samaan aikaan kahta esiteiniä ja yhtä eskariuhmaista? Ilman terapiaa? Raskaanakin pitäisi olla, ja synnyttää! Ja sitten taas mahtua johonkin vaatteisiin, ne hormonitkin ai saakeli.

Yhtäkkiä huomaan että ikkuna kolmannelle taisi mennä kaiken tämän kaaoksen keskellä hiljaa hissukseen kiinni. Ei sanonut mitään sulkeutuessaan, hiipi vain hiljaa bileistä kotiin.

On uskottava, että perheestämme tulikin 2 + 2 kokonaisuus. Se onkin juuri sellaisena aivan todella hieno kokonaisuus, enemmän kuin olisi koskaan voinut toivoa tai kuvitella!

Mutta kun kukaan ei kertonut tätä mulle silloin kun Kakkonen oli vauva. Mulla oli aina takaraivossa “ehkä vielä joskus”, enkä tehnyt luopumiseen liittyvää surutyötä. Bloginimiäkin oli mietittynä: Kolmonen. Tai Viimeinen. Olisipa joku sanonut mulle että tämä Kakkonenkin saattaa olla se Viimeinen pieni.

Eikä kukaan varoittanut, että 35. synttäreiden lähestyessä sitä saattaa alkaa laskea vuosia, joita on vielä jäljellä. Yhtäkkiä varma päätös kahdesta lapsesta tuntuu vaikealta. Apua, kohta kaikki mahdollisuudet muuttaa mielensä ovat ohi!

En ole oikein hyvä sulkemaan mitään valintoja pois, haluan aina pitää jonkin takaoven auki. Sitä kai olen tässä jo monta monta vuotta tehnytkin. Että kyllä sen kolmannen sitten vielä joskus ehtii jos siltä tuntuu.

No ei siltä tunnu, oikeasti. Mutta ihan kamalaa ajatella että jos ei kohta niin ei koskaan. Ellei blogiin ilmesty joku päivä hahmo nimeltä Vahinko, tämä oli nyt tässä. Haikeaa.

Onko muilla vastaavaa tuskaa menossa pään sisällä? Miten te ratkaisette tämän? Hetkinen. Onko tämä se hetki elämässä jolloin ihmiset erehtyvät hankkimaan…koiran? Apua.

PS. melkein samat pohteet löytyi Puutalobabyn puolelta, sielläkin se lopullinen kello jo tikittää kovasti korvaan!

Olisipa se edes PMS

Tähän aikaan huomenna astun ulos lentokoneesta ja ihmettelen JFK:n hälinää. Puristan passia hikisesti ja toivon, etten näytä t e r r o r i s t i l t a (eihän ne lue suomalaisia blogeja, eihän?). Venyttelen yhdeksän tunnin aikana vielä pahemmaksi mennyttä selkääni ja mietin, onko vuokraamamme AirBnB kämppä oikeasti olemassa.

Parempi olisi, koska siellä on kattoterassi.

Kattoterassi! New York, ystävät, vapaus, loma, aurinko! Tässä pitäisi olla aivan todella, todella fiiliksissä!

Sen sijaan löydän itseni itkemästä pimeästä makkarista, koska olen taas menettänyt hermoni lapsille. Kitissyt ja nalkuttanut ja vähän huutanutkin. Sitten itken sitä etteivät ne edes tajua mun olevan surullinen ja että ne nauraa kikattaa siellä kahdestaan. Että menetän senkin mukavan hetken niiden kanssa.

Viimeisen hetken.

Ihan kuin olisin lähdössä kuuhun. Että nyt kun on tämä viimeinen ilta niin pitää lasten kanssa olla oikein läsnä ja iloinen ja meidän kaikkien pitää vaan halata ja olla onnellisia ja ne voisi vaikka pukea ne vitun yöppärit kun pyydän eikä repiä uutta sohvaa.

Ei saatana.

Voisinpa ottaa näin rennosti tällä upealla uudella sohvallamme. Mutta en voi, koska vituttaa myös se etten saa aikaiseksi ottaa sohvasta parempia kuvia. Aaaaargh. Kerron silti että se on Hakolan Lazy ja se on ihana. NIin on toi poikakin.

Kärsin siitä yberärsyttävästä äitiyden sivuoireesta, jossa poden huonoa omatuntoa siitä että mulla on aivan luksusreissu edessä. Oletan, että minua tullaan siitä rankaisemaan. Viiden päivän aikana tulee varmasti soitto kotoa että joku on joutunut sairaalaan. Tai joudun itse jonkun p o m m i n alle (huomaattehan miten nerokkaasti välttelen sitä T-leimaa!)

Lapset joutuu sitten kasvamaan raajarikkoina ja äidittöminä koska mutsin oli pakko mennä johonkin perkeleen New Yorkiin.

Kannattiko, nii?

En olisi uskonut sanovani näin, mutta toivottavasti mulla alkaa vaikka menkat huomenna. Olisipa tämä PMSää. Koska muuten kyllä vituttaa olla näin hullu akka.

P.s. HUOMENNA NEW YORK!!!!

 

(ei se fiilistely kyllä vieläkään ihan aidosti lähde).

Äiti on äidille susi.

Kuluneen reilun vuoden aikana olen oppinut että vanhemmat ovat helppo arvostelun kohde. Varmaan jokaisella kadun tallaajalla on jokin mielipide siitä, miten lapsia tulisi kasvattaa tai hoitaa. Ja mikä pahinta: usein me vanhemmat olemme keskenämme se eniten toisiaan arvosteleva joukko.

Itselleni on käynyt niin, että mitä kauemmin olemme olleet vastuussa tämän yhden lapsen hengestä, sitä vähemmän tekee enää mieli edes kyseenalaistaa toisten tapoja, saatika arvostella niitä. Sitä kun huomaa aika nopeasti joutuvansa syömään omat sanansa. Raskausaikana aloin pikkuhiljaa ymmärtää että nyt ei muuten kannata sanoa ”minä en sitten koskaan” -tyyppisiä juttuja, koska ne on ihan pian edessä itselläkin.** Sama pätee entistä vahvemmin lapsen kasvaessa, luoja ties mitä hetkiä on vielä edessä uhmaiässä. Tämä sama haaste lienee kaikilla vanhemmilla, joten miksi me sitten arvostelemme toisiamme?

Minulla on yksi teoria.

Oikein karkeasti ajatellen ja kärjistäen voisi piirtää janan vanhemmuuden valinnoista. Yhdessä ääripäässä olisivat nk. maalaisjärjellä etenevät, ei erityisiä ideologisia valintoja tehneet ”valeäidit”. Toisessa olisivat lapsenkasvatukseen perehtyneet, tutkimuksia kahlanneet ja niistä omat oppinsa valinneet ”oikeat äidit”. Ihan hyviä ja kauniita näkemyksiä kumpikin. Yhtä hyvin voisi moittia että ensimmäinen ääripää on laiskaa porukkaa joka menee sieltä, mistä aita tuntuu itselle sopivalta, ja toinen nojaa fanaattisesti muiden luomiin ideologioihin, varmistuen lähinnä siitä että näkee suurta vaivaa lapsensa eteen ja voi siten uskotella tekevänsä absoluuttisen oikein.*

Yksi juttu on kuitenkin varma: absoluuttista oikeaa tapaa hoitaa ja kasvattaa lapsia ei toistaiseksi ole löydetty. Lisäksi lapset ovat yksilöitä, jotka reagoivat eri metodeihin eri tavoin. Siksi voisin kuvitella, että suurin syy tekemiemme valintojen vertailuun ja siitä johtuvaan keskinäiseen tuomitsemiseen on epävarmuus. Epävarmuus omista ratkaisuista ja lapsen hyvinvoinnista on valtava, etenkin ensimmäisen lapsen kohdalla. Uskoisin että jokaisella henkisesti terveellä vanhemmalla on jo biologian sanelema vaistomainen tarve tehdä paras mahdollinen oman jälkikasvunsa eteen. Samaan aikaan emme kuitenkaan tiedä mitä tämä paras mahtaa tarkoittaa. Siksi peilaamme omia valintojamme jatkuvasti toisten tekemiin ja koitamme ymmärtää, olemmeko valinneet riittävän hyvin. Sen sivutuotteena syntynee ”me ei ainakaan tehdä noin” -ajattelumalli, jonka perimmäinen tarkoitus on varmistaa että se mitä sitten teemmekin on parempaa tai parasta mitä voi.

Soppaan voidaan varmaankin lisätä myös aito pelko muidenkin kuin omien lasten puolesta. Eri tavoin valinnut vanhempi voi aidosti ajatella että toiset tekevät haittaa omille lapsilleen ja pyrkii siksi estämään tätä haitantekoa kyseenalaistamalla toisten malleja ääneen tai pyrkimällä ohjaamaan heitä omiin tapoihinsa.

Oli syyt kritiikkiin mitkä tahansa, sitä on vaikea ottaa vastaan. Tarve tehdä oman lasensa eteen kaikki mitä voi on niin suuri ja alkukantainen, että jos sitä toteuttaessaan saa kritiikkiä, voi olla vaikea olla ottamatta sitä itseensä varsin pahasti. Kun on joutunut keskellä yötä sydän särkyen miettimään miksi lapsi itkee itkemistään (sattuukohan siihen kauheasti?) tai ei suostu syömään (se ei ole syönyt viiten tuntiin, sehän kuolee kohta nälkään!), ei toisten hyvääkään tarkoittava ”rakentava palaute” ole helppo ottaa vastaan.

Kaiken kaikkiaan huono omatunto on mukanamme pretty much koko ajan jatkuvasti joka tapauksessa, koska lapset ovat varsin äänekkäästi protestoivaa porukkkaa. Pieninkin epäkohta lapsen olotilassa ilmaistaan riittävällä vahvuudella, ettei vanhemmalle jää epäselväksi että nyt v****aa. Huono fiilis jo tehdyistä valinnoista saattaa siis soimata vanhempaa jo muutenkin, siihen syssyyn ei tarvita toisen teilaavaa näkemystä, jollei hänellä ole perustellusti enemmän tietämystä kyseisestä aiheesta. Koska neuvojahan me kuitenkin janoamme. Haemme niitä neuvolasta, kirjallisuudesta, netistä ja myös siitä vertaistuesta.

Loppujen lopuksi jokaiselle lapselle omat vanhemmat ovat kuitenkin parhaat vanhemmat, tekivät he mitä valintoja tahansa. Siksi meidän pitänee oppia nousemaan arvostelun yläpuolelle, ja samalla jokainen voisi oppia pitämään tuomiot oman päänsä sisäisinä***. Itse en todellakaan aio väittää olevani vielä riittävän paksunahkainen kaikkea kritiikkiä kestääkseni, enkä myöskään vielä riittävän hyvä ihminen pysytelläkseni täysin poissa muiden tekojen kyseenalaistamisesta. Lupaan kuitenkin jatkaa yrittämistä. Annetaanhan siis kaikki itsellemme ja toisillemme armoa – eiköhän niistä lapsista ihan hyviä ja onnellisia veronmaksajia vielä kasva.

* Suosittelen lukemaan Project maman valeäiti -postauksen kommenttiketjun. Siellä on hyvää pohdetta juurikin tästä kuvitteellisesta kahtiajaosta ja sen tarpeellisuudesta. Ja muistutus siitä että koko Valeäiti -jupakka on pohjimmiltaan vitsi, oli se sitten hyvä sellainen tai ei.

** ja tästä linkkaan Salamatkustajan ja Project Maman lemmenlapsen, Vuoden Mutsi -blogin, postaukseen ja keskusteluun aiheesta. Tsihi.

*** …ellei voi perustellusti olla huolissaan lapsen hyvinvoinnista ja silloin kuulunee jo olla yhteydessä muuhunkin kuin pelkkiin lapsen vanhempiin. Olisin esim. halunnut ehtiä puuttumaan sen äidin toimintaan, jonka näimme lähtevän sporasta lapsensa kanssa pakkaseen. Äidillä oli toppatakki päällä, turvakaukalossa majailevalla n. 3kk vauvalla body ja verskat. Eikä muuta.