Tietoa mainostajalle ›

Emme voi enää vaikuttaa kaikkeen

Muistan hetken, jolloin tajusin sen ensimmäisen kerran.

Ykkönen oli juuri täyttänyt puolitoista ja Kakkonen nukkui muutaman viikon ikäisenä nyyttinä vaunussa. Kevätaurinko paistoi Ykkösen tehdessä rauhassa hiekkakakkuja lähes autiossa leikkipuistossa.

Penkiltäni näin, kuinka hiekkalaatikolle asteli kokeneempi ammatinharjoittaja, ehkä kaksivuotias lapsi ja repäisi Ykkösen kädestä lapion. Potkaisi vielä mennessään jo tehdyn kakun rikki.

Minä olin häkeltynyt. Ensimmäistä kertaa joku teki Ykköselle jotain yksiselitteisesti väärää, harkitusti ja tahallaan, niin etten minä ollut paikalla valvomassa tilannetta. Helikopterini loisti poissaolollaan. Tajusin, että vaikutusvaltani Ykkösen elämään ei tule ikuisesti olemaan niin välitön kuin se tähän asti oli ollut.

Leikkipuistossa (tai ehkä vain päässäni) kaikui äitijumalan lausuma oppitunti:

Niiden satojen sinun tekemiesi kasvatusvirheiden lisäksi lapsellesi tulee tapahtumaan elämässä asioita, joihin sinä et voi vaikuttaa ja joilta sinä et voi suojata.

Katselin virheetöntä lastani ja ymmärsin. Toisin kuin synnytyslaitoksella hiljaa lupasin, minä en suojele sinua kaikelta.

valeäiti blogi

Nyt olen lähettämässä samaa lasta leikkipuistoon, jonka kauimmaiseltakaan penkiltä en voi auttaa.  Koulun pihalla aikuisia lapiotuomareita on entistä vähemmän ja lasten on selviydyttävä kahnauksistaan pääosin yksin.

Koulun alku pelottaa edelleen.

Tekisi mieli ottaa vuodeksi (seitsemäksi) sapattivapaata ja seistä Ykkösen rinnalla tarkkailemassa. Osaako se pitää puoliaan, tajuaahan se olla lähtemättä tyhmiin juttuihin mukaan, ei kai se itse sorru kiusaamaan?

Enhän minä voi, tietenkään.

Ainoa mitä voin tehdä on opettaa ennalta ja kysyä jälkikäteen. Valaa uskoa Ykkösen omiin taitoihin ja älyyn. Luottaa, että hän tietää mikä on oikein ja väärin sekä antaa vahvuutta uskaltaa toimia sen mukaan. Kuunnella, kysellä ja olla kiinnostunut.

Haluan myös luottaa yhteisön voimaan. Että siellä koulussakin on aikuisia, kavereita ja luottotyyppejä, jotka pitävät meininkiä silmällä ja auttavat näitä keskenkasvuisia tunnesmoothieita toimimaan edes jotenkin ihmisiksi. Tulevien luokkakavereiden vanhemmilta toivon herkkyyttä. Uskallusta puuttua, jos jokin ei näytä hyvältä, rohkeutta ihan vaikka soittaa jos tuntuu että meidän lapsi tekee jotain hölmöä.

Lopulta jouduin kai vain luottamaan, että asiat menevät hyvin. Kasvattaminen muuttuu nyt yhä enemmän viivellä tehtäväksi, jälkikäteen analysoitavaksi välittömän ohjaamisen sijaan.

Ehkä vanhemmuus onkin sokeaa uskoa siihen, että jo valetut perustukset kantavat. Ensin perustaitojen opettamista ja sisäisen voiman vahvistamista, sitten uskallusta päästää irti. Onneksi ei vielä kovin pitkälle irti, eikä tietenkään kokonaan, mutta tästä se alkaa. Lapsi saa nyt tehdä omia virheitään ja meidän tehtävänämme on korjata menoa varikolla, olla tarvittaessa suojapatjana.

Tämä kaikki ehkä sujuu, jos olemme onnistuneet tässä Suvi Auvisen mahtavasti tiivistämässä vanhemmuuden tehtävässä:

”Että kaikesta siitä pelosta huolimatta onkin onnistunut luomaan jonkin pysyvän jäljen, jonkin pohjan johon se voi nojata läpi elämän, että se ainakin aina tietää olevansa maailman rakkain ja tärkein koska sen on sille joka päivä kertonut.”

 

Perheemme onkin jo tässä

Kerron nyt ihan rehellisesti yhden asian. Olen aina ajattelut, että me saamme kolme lasta. Niin myös Insinööri. Ylläri sinänsä että kolmen lapsen perheessä kasvaneet haluaisivat itselleenkin kolmen lapsen perheen.

Pienellä ikäerolla saapuneiden kahden ensimmäisen rakkaan aikana kävi kuitenkin ns. perinteiset. Univelka vei hulluksi, työelämään oli kova ikävä ja parisuhde kärvisteli nenäfridan, selkäkivun ja maitoallergioiden välissä. Siinä meni kolme, neljä vuotta onnellisessa kaaoksessa niin että hujahti.

Aikaa kului, kaikki helpottui.

Melkein seitsemänvuotias ja viispuolikas elävät jo monella tavalla kuin aikuiset. Ne nukkuvat, kävelevät, syövät kun on nälkä, niistävät itse räkänsä ja kertovat jos meinaa tulla laatta. Ovat varsin kelpo seuraa eikä asioiden tekeminen kahden lapsen kanssa ole enää mikään juttu.

Päivää ei enää tarvitse suunnitella kenenkään päiväunien ympärille (korkeintaan omien), lapset voivat olla hetkittäin jopa yksin kotona ja hoitoon ne saa hyvin helposti, jopa tuntemattomalle hoitajalle. Auton turvaistuimia ja keittiön juniorituoleja lukuunottamatta taloudestamme ei löydy enää juuri mitään lapsituotteitakaan.

Olemme taas Insinöörin kanssa puheväleissä.

Kaikki on siis ihanaa.

Sitten havahduin muistamaan, että meillähän piti olla kolme lasta. Se vain olisi  kai pitänyt jo tehdä pari vuotta sitten, ennen kuin arki liikaa helpotti. Sillä mitä helpommaksi elämä muuttuu sitä vähemmän sen hajottaminen taas vaikeaksi kiinnostaa. Alan ymmärtää, että meiltä ei oikein löydy enää valmiutta vauvaan.

On vain vaikea karistaa sitä ajatusta, tunnetta, että meitä pitäisi olla viisi. Samalla ajatuskin vauvasta saa aikaan kymmenien eri ”sitäpaitsi..” -selitysten vyörymisen kielen päälle:

Kolmas lapsi syntyisi jo ihan hirmuisella ikäerolla vanhempiin sisaruksiinsa. Meillä ei riitä rahat. Meillä ei riitä ehkä huoneetkaan. Selkäni ei mitenkään kestäisi taaperon nostelua, pääni ei mitenkään kestäisi vauva-aikaa. Sitä paitsi, mitä jos jokin menisi vikaan. Mitä jos niitä tulisi useampi? Mitä jos häntä ei tulisi ollenkaan?

Kuinka kävisi parisuhteelle, entä miten isompien lasten kanssa enää ehtisi olla? Kuinka kasvatetaan samaan aikaan kahta esiteiniä ja yhtä eskariuhmaista? Ilman terapiaa? Raskaanakin pitäisi olla, ja synnyttää! Ja sitten taas mahtua johonkin vaatteisiin, ne hormonitkin ai saakeli.

Yhtäkkiä huomaan että ikkuna kolmannelle taisi mennä kaiken tämän kaaoksen keskellä hiljaa hissukseen kiinni. Ei sanonut mitään sulkeutuessaan, hiipi vain hiljaa bileistä kotiin.

On uskottava, että perheestämme tulikin 2 + 2 kokonaisuus. Se onkin juuri sellaisena aivan todella hieno kokonaisuus, enemmän kuin olisi koskaan voinut toivoa tai kuvitella!

Mutta kun kukaan ei kertonut tätä mulle silloin kun Kakkonen oli vauva. Mulla oli aina takaraivossa “ehkä vielä joskus”, enkä tehnyt luopumiseen liittyvää surutyötä. Bloginimiäkin oli mietittynä: Kolmonen. Tai Viimeinen. Olisipa joku sanonut mulle että tämä Kakkonenkin saattaa olla se Viimeinen pieni.

Eikä kukaan varoittanut, että 35. synttäreiden lähestyessä sitä saattaa alkaa laskea vuosia, joita on vielä jäljellä. Yhtäkkiä varma päätös kahdesta lapsesta tuntuu vaikealta. Apua, kohta kaikki mahdollisuudet muuttaa mielensä ovat ohi!

En ole oikein hyvä sulkemaan mitään valintoja pois, haluan aina pitää jonkin takaoven auki. Sitä kai olen tässä jo monta monta vuotta tehnytkin. Että kyllä sen kolmannen sitten vielä joskus ehtii jos siltä tuntuu.

No ei siltä tunnu, oikeasti. Mutta ihan kamalaa ajatella että jos ei kohta niin ei koskaan. Ellei blogiin ilmesty joku päivä hahmo nimeltä Vahinko, tämä oli nyt tässä. Haikeaa.

Onko muilla vastaavaa tuskaa menossa pään sisällä? Miten te ratkaisette tämän? Hetkinen. Onko tämä se hetki elämässä jolloin ihmiset erehtyvät hankkimaan…koiran? Apua.

PS. melkein samat pohteet löytyi Puutalobabyn puolelta, sielläkin se lopullinen kello jo tikittää kovasti korvaan!