Tietoa mainostajalle ›

Mihin leivinpaperit laitetaan ja rakentamisen muut 10 000 päätöstä

Joku sanoi meille raksaprojektin alkuvaiheessa, että raskainta on se päätösten tekeminen, sillä niitä tulee noin tuhat hankkeen aikana. Tällä hetkellä tuntuu siltä että tuo oli täyttä huijausta, kyllä niitä päätöksiä on varmaan kymmenkertainen määrä. Tähän mennessä on päätetty ainakin pistorasioiden määrä, laatu ja sijoittelu; takan sijainti (vai onko?), keittiön rakenne, kaapit ja työtasot, ikkunoiden karmien värit kolmesta eri pinnasta, seinien eristeet, talotoimittaja, tontti, huoneiden sijoittelut, vaatekaapin paikka, ilmastointiputkien kannet ja niin saakeli edelleen. Aivan järkyttävää.

Osa päätöksistä on tosi isoja ja raskaita. Tontista luopuminen, kellarikerroksen myllerrys ja talon rakenteen (puu vai kivi, CLT vai ei) päättäminen menevät tähän laariin. Ne ovat päätöksiä, joilla on suuret seuraukset ja huonot lähtökohdat. Et ehkä tiedä mikä on eri valintojen kustannusvaikutus, kuinka ne vaikuttavat talon hyvinvointiin ja varsinkaan näyttääkö valintasi lopulta sittenkään kivalta. Mutta päätös on tehtävä ja se vaikuttaa kaikkiin muihin jatkopäätöksiin.

Usein päätökset myös joutuu kuitenkin tekemään liian nopeasti, vaikka niiden tulemisesta on tiedetty jo kuukausia. Niin vain sitten yhtäkkiä oletkin siinä sunnuntaissa, jolloin vessanpöntöt on vain valittava. Anna mun kaikki kestää, vessanpöntötkin. Luulisi ettei sekään ole kovin vaikeaa, eikö? Valkoinen pönttö! Niitäkin on joku sata eri mallia ja kun alat katsoa niitä, 9o% ei enää kelpaakaan. On vääränlaista muotoa, hintaa, toimintoa tai leveyttä.

Sitten on päätöksiä, joita ei vain enää jaksa tehdä mutta joissa laiskottelu tulee ärsyttämään ihan todella paljon talon kanssa eläessä. Mihin leivinpaperit säilötään, mihin menee keittiön yleiskone? Missä telkkaria katsotaan, tuleeko se joskus yläkertaan? Missä kaapissa säilytetään urheilukamoja ja mahtuuko arkivaatteet kahden metrin vaatekaappiin? Välillä huomaan laskevani kuinka monta paria mulla on kenkiä, jotta tiedän ärsyttääkö ensi syksynä liian pieni kenkäteline.

Todennäköisesti ärsyttää joka tapauksessa.

Nämä ovat vielä pääosin niitä käytännön päätöksiä, se koko visuaalinen show on vielä ihan oma lukunsa. Minkä väristä maalia, minkälaiset hanat ja minkälaiset ovat lattiat, keittiö, portaat ja kuinka ne kaikki sopivat yhteen.

Ehkä tämä olisi helpompaa jos kokisin olevani jotenkin vahva visuaalisen silmäni kanssa ja rakastaisin Pinterestissä pyörimistä. Uskon että monella muulla on jo aikaa sitten katsottu ihanimmat hanansa ja pönttönsä, kaakeleista puhumattakaan. Ai niiiin, kaakelit, niitä ei olla vielä yhtään edes mietitty! Aargh!

Loppuun vielä yksi ankeuttava ajatus, ennen kuin vaihdan taas vaihteen iloisen pirtsakkaan Pinterest-moodiin. Moni sanoo ”on varmaan ihana rakentaa kun saa sit just sellaisen kuin haluaa”. Ei saa. Mutta saa itse valita kompromissit, joita on pakko tehdä.

Harmi vaan että ne kompromissitkin pitää päättää.

Lue myös: Vaikeinta on päättää 

Kun lapseni kehityskeskusteluun vein

Käykö teille koskaan niin, että muutatte ihan tavallisen tilanteen vahingossa melko kiusalliseksi koska yritätte käyttäytyä niin kuin luulette olevan sopivaa? Saatatte vaikkapa valehdella olevanne ystäviä jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa?

Jälkimmäiseen tarinaan voidaan palata vähän myöhemmin, nyt keskitytään siihen kuinka vastasin Ykkösen terveydenhoitotarkastuksessa esitietolomakkeeseen. Se saattoi mennä vähän huonosti.

Lomakkeessa kysyttiin kaikki perusasiat nimestä hetuun sekä terveydentilaan ja allergioihin. Nämä melkein vielä osasin, hetua lukuunottamatta. Kuka sen nyt muistaa. Sitten meni vaikeaksi, sillä The Lappu alkoi kysellä kauheasti meidän perheestä. Ollaanko me vanhemmat naimisissa, eronneita tai uudelleen naimisiin menneitä; miten me asutaan ja miten me eletään.

Kuinka monta kertaa päivässä syödään (entä viikonloppuisin?) ja mitä parannettavaa ruokavaliossamme on. Kuinka monta tuntia lapsi nukkuu (mistä mihin), paljonko on ruutuaikaa ja valvotko käyttöä, mitä harrastatte ja kuinka monta tuntia päivässä lapsi liikkuu. Huh.

Ymmärrettävästi jo ensimmäisten kysymysten jälkeen otsalleni alkoi nousta hikikarpaloita. Ymmärsin, että edessäni on perheemme syväanalyysi. Tässä se nyt on. Meidän perhettämme lopullisesti mittaava Lappu. Tähän tulee kulminoitumaan kaikki menneet seitsemän vuotta, kykymme toimittaa hyvää vanhemmuutta. Apuva.

Aloin vastata kysymyksiin rehellisesti, mutta sillä tavalla hyvät puolet esiin nostaen, siis valikoidun rehellisesti!

Alkoholia juomme kohtuudella, ruokajuomana! Syömme hienosti aika paljon kotiruokaa, mutta herkkuja voisi tietysti syödä vähän vähemmän,  hymiö perään. Vietämme kyllä juu mielestäni riittävästi aikaa yhdessä ja teemme silloin kaikenlaista.

”Mitä teette yhdessä perheenä?”

Tässä kohtaa alkaa mennä oudoksi. Listaan kaiken hyvän, jota teemme: ulkoilemme, urheilemme ja leikimme yhdessä. Sitten kerron että harrastamme käden töitä.

Käden töitä?

Mitä?

Siis…mitä?

Ok.

Siirryn seuraavaan kysymykseen vaikken vieläkään tiedä, mitä ne käden työt ovat. Nyt Lappu kysyy minulta, mitä kaikkea hyvää lapsessani on. Helppoa, ajattelen! Hänhän on mahtava! Kerron asiallisen tiiviisti lapseni hyviä ominaisuuksia, ja sitten Lapun voima iskee minuun taas. Jotenkin käteni muotoilee paperille lauseita, joita voisi kirjata kehityskeskustelun muistiinpanoihin.

Kerron Ykkösen olevan aktiivinen osa perhettämme.

Aktiivinen osa perhettämme? Mitä se tarkoittaa? Että hän osallistuu tiimityöskentelyyn, antaa rakentavaa palautetta ja tuo kehitysehdotuksia pöytään vai?

Voi jeesuksen pöksyt sentään. Kuinka sekaisin voi yksi Lappu ihmisen laittaa.

Siinä vaiheessa kun terkkari lukee innostuneena Ykköselle minun kirjoittamiani hyviä asioita ääneen ja pysähtyy hetkeksi miettimään, leijun ulos ruumiistani. Tiedän mitä on tulossa. Siirryn katonrajaan katselemaan huonoa versiointia Siskonpedin sketsistä, ja näen kuinka terkkari pelastaa tilanteen sanomalla Ykköselle että ”sitten sun äitisi kirjoitti tänne että olet…aktiivinen”.

Joo no se sun äitisi kirjoitti sinne kaikkea muutakin skeidaa, jota terkkari ei nyt vain ystävällisesti lue ääneen.

Huh huh. On se hyvä että tyttäreni on aktiivinen osa perhettämme, koska luulen että mun kannattaa nyt vähän passivoitua.

Kuvat Sanni Riihimäki

He kaikki myös

Taas näitä #metoo -juttuja. Alkaako jo kyllästyttää?

Minäkin tein oman statukseni. Minäkin olin ensin että no kelläpä ei näitä olisi, varmaan minullakin vaikka en niitä ihan muista, mutta laitetaan nyt tämä.

Ajattelin tietysti että omat kokemukset ovat tosi kesyjä, lähinnä jotain vähän liian innokkaasti haettuja suudelmia. Koin kuitenkin tärkeäksi aiheen, joten osallistuin.

Sitten aloin lukea muiden juttuja. Pupulandia-Jennin tekstin, jossa liian usein tekijänä oli joku vanhempi; Stellan tekstin, jossa hän kertoo ihan liian monesta aivan liian törkeästä tapauksesta omalla kohdallaan.

Huh, mitä tarinoita, mietin. Ihan kamalaa. Yllättävän monen jutun kohdalla mietin että ai niin. Kuulostaa tutulta.

Olihan tosiaan niitä kertoja minullakin. Vaikkapa se kun menin omituisille jatkoille kaverin kanssa ja pussailtiin joidenkin poikien kanssa kunnes hommalle tuli äkkiloppu. Kolmas kaveri ilmestyi huoneeseen, osoitti meitä kaikkia aseella ja ilmoitti että nyt kaikki lähtee täältä vittuun jos minä en saa pillua. Ei sillä että sitä olisi kukaan muukaan ollut saamassa, mutta lähdettiin sitten pois.

Tai se kun oltiin etkoilla ja makoilin muiden seassa lattialla. Vieressä makaava laittoi kätensä minun housuihini. Tiedäthän, kännissä ja läpällä.

Sekin on näemmä ikäryhmälleni normaalia, että ala-asteella pakoilimme tunnettua popliinitakkista, joka kuulemma aina siellä minun koulumatkani poluilla vilautteli. En koskaan nähnyt.

Oli myös melko kuumottavaa kun minuun ihastunut (minä en häneen) vei omaan huoneeseen lukkojen taa, koitti väkisin suudella ja kertoi varanneensa meille yhteisen matkan. Tarvitsen enää sun hetun. Onpa onni että satuin oksentamaan siiderini heti sen perään, se oli hyvä pakokeino.

En edes jaksa laskea kuinka monta kertaa asiakas, kollega tai esimies on vitsaillut sopimattomasti, hymyillyt väärässä kohtaa tai nuollut yhtäkkiä kaulaa tanssilattialla pikkujouluissa (no se sentään oli vain yksi kerta).

Totta kai minuakin on keskellä päivää Espalla täysin tuntematon, reilusti vanhempi mies kouraissut vastaan tullessaan jalkojeni välistä. Sinne vain hameeseen sujahti koko koura yllättävällä voimallaan. Katsoin taakse shokissa vihaisesti huutaen ja hän jatkoi matkaa vinosti hymyillen.

Ja kyllähän joku minua seurasi autollaan kaksi viikkoa sitten kun saavuin myöhään (liian myöhään, oma moka!) yöbussilta. Pysähtyi sille suojatielle, josta jatkoin metsäpolulle. Nousi kuskin paikalta ja suuntasi kohti metsää, perääni. Ehdin kotiin tälläkin kertaa.

Tosiaan, olihan sitten sellainenkin kun heräsin yöllä siihen että viereeni ”sammunut” kaveri laittoi kätensä paitani alle. Revin käden pois ja jatkoin nukkumista. Sattuuhan näitä.

Huorittelua, suihinottojen vonkaamista, väkisin suutelua. Tissien kourimiselta olen enimmäkseen välttynyt ja vasta Stellan kirjoituksen jälkeen ymmärrän että isot rinnat tekisivät tässäkin kohtaa muiden elämästä vaikeampaa. Onnea on pienet tissit ja hemmetin kova ääni.

Jos jotain tämä lähes itsekseen leimahtanut kampanja on tehnyt, se on saanut ymmärtämään miten paljon tätä on minullekin tapahtunut ja miten paljon olen niistä asioista itseäni syyttänyt. Häpeän edelleen. Sitä että olin monessa tapauksessa itse humalassa tai matkalla siihen. Sitä että kihertelin huomionhakuisesti, tai että olin alkuun osin imarreltu. Erityisesti asekeissi hävettää niin paljon etten meinannut kehdata kertoa tätä insinöörille ennen tekstin julkaisua.

Miksi olinkaan päätynyt niin paskaan seuraan, miksi janosin huomiota joltain aivan onnettomista tyypeiltä, miten päädyin pussailemaan jotain josta en pitänyt lainkaan, miksi lähdin kikattaen karkuun kun olisi pitänyt soittaa poliisi?

Voi jumalauta että olisikin pitänyt soittaa poliisi.

Niitä vähän vähemmän vakavia juttuja on tapahtunut kymmeniä. Pääasiassa teini-iän ohilyöntejä, joista en tavallaan osaa syyttää niitä teinipoikia vieläkään. Se tuntui kuuluvan nuoruuteen se kaikki sekoilu, josta vain osa oli seksuaalista.

Ymmärrän hyvin, mistä Sinkkonen puhui Hesarissa. Tuntuu että nuoren aikuisen ahdistelun takana on joskus vain hataraa itsensä hakemista, väärien mallien matkimista. Ollaan se Jätkä vaikka ei haluttaisi olla, samalla lailla kuin ei oikeasti haluttaisi olla se tyttö joka lähtee random tyyppien kanssa jatkoille.

Ehkä pahinta siksi onkin se että osa heistä kasvaa isoksi kuvitellen että tämä kaikki oli ihan OK. Jatkavat puristeluaan vaikka aikuinen jo tietää ettei tämä sekoilu ole enää millään tasolla hauskaa. Sanotaan EI, mutta jatketaan koska ”tätähän sä halusit”.

Mietin omia juttuja kirjoittaessa kuinka moni minua häirinneistä saattaa tunnistaa itsensä. Häpeää ehkä itsekin mennyttä minäänsä joka haki väärällä tavalla huomiota. Jos kerran suurin osa ellei kaikki tutuista naisista on tätä kokenut, tarkoittaako se että melko iso osa miehistä voisi laittaa omaan statuksensa ”it was me” kertoen toimineensa väärin joskus?

Häirintä on kaikin tavoin perseestä. Se jättää isoja jälkiä ihmiseen ja vaikuttaa kaikkiin tuleviinkin ihmissuhteisiin. Häirintää tapahtuu kaikissa ihmisryhmissä ja sukupuolissa, suhteiden sisällä ja tuttujen kesken. Parisuhteissa, työpaikoilla, kaduilla, baarissa. Naisen ruumis on edelleen yksi halvimmista.

Ein pitäisi olla ei vaikka sen sanoisi yhden joon jälkeen. Myös ei sittenkään on edelleenkin ei.

Tämä kampanja menee ohi ja unohtuu. Tämäkin teksti tuntuu jo rasittavalta toistolta. ”Joo joo me kuultiin jo”. Huomio on siis herätetty, hyvä. Nyt on aika toimia.

1. Puhu. Huomaa oma tilanteesi. Soita naisten linjalle jos koet ahdistelua. Ilmainen numero on 0800 02400. Puhukaa töissä, ottakaa asiat esiin. Monilla aloilla #metoo on herättänyt todella hyvää keskustelua, jonka uskon muuttavan asioita oikeasti.

2. Opeta lapsillesi että he vastaavat itse omasta reviiristään, vartalostaan. Siihen ei saa kukaan koskea ilman lupaa, sitä ei ole kenenkään OK kommentoida ilman lupaa. Ja luvan voi aina vetää pois, saa muuttaa mielensä. Tämän luvan rikkominen on väärin.

Te kaikki miehet jotka olette kampanjan myötä muistaneet jotain kipeää, on ihan tosi kova veto pyytää anteeksi. Sitä olemme jo ilahduttavasti vähän nähneetkin. Te kaikki naiset jotka olette kertoneet rohkeasti, kiitos. Te kaikki ihmiset, muistakaa olla ihmisiä toisillenne.

Lue myös: