Tietoa mainostajalle ›

Viisi koulun aloittavaa äitiä

Koulun alkuun voi suhtautua monella tavalla. Tunnistatko itsesi?

Some-äiti

Some-äiti rakentaa draaman kaarta hyvissä ajoin. Keväällä hän laittaa Facebookiin kuvan lapsestaan kevätjuhlissa, kertoen että tässä sitä on yhden aikakauden loppu, end of an era. #Enkkutekstit on aina hienoja. Elokuussa on vuorossa ikoninen reppukuva, jossa äiti takaapäin katselee lapsensa itsenäistä matkaa ja toivottaa pienelle keveitä askelia. Sydän <3.

Koulun alettua Some-äiti laittaa lapselleen hassuja emojeja pitkin päivää, kunnes Wilman ilmoitus pärähtää suoraan älykelloon. Opettaja pyytää vähentämään yhteydenpitoa ettei lapsi roikkuisi jatkuvasti kännykässä.

”Jos voisit edes yhtenä päivänä laittaa tän päälle, pliis!”, äiti yrittää lempeästi GoPro kädessään, mutta on tyydyttävä siihen mitä saa: kuva hänen omasta heijastuksestaan pihan lätäköissä, blogikirjoituksensa tästä valtavasta tunteiden kirjosta.

Syksyllä hän voi jo varmasti opettaa lapselle kuinka Snäppi toimii, saadaan sitten vähän tehokkaammin fiidiä jaettavaksi. Mutta Jodeliin sitten vasta kolmannella, rajoja on vedettävä!

Itkijä-äiti

”Voi että miten mun pieni vauva nyt voi olla näin iso!” Itkijä parahtaa ripsarit sieraimissaan, kun lapsi astelee ensimmäistä kertaa koulun ovista sisään – tutustumiskäynnillä toukokuussa. Äidin saa itkemään pienimmätkin ajan kulumiseen liittyvät vihjeet. Pieneksi jääneet tarhatossut ovat aivan liikaa. Iltaisin äiti tuijottaa pienokaisensa jaloista tehtyä kipsivedosta ja huokailee miehelle, kuinka se ihan vähän aikaa sitten vasta tuossa söi tissiä ja sanoi ”iti”.  Samaa voi hyvin päivitellä lapsen koulukavereiden edessä.

Ensimmäinen koulupäivä on äidille tiukka rasti. Lapsi on kovasti pyytänyt, ettei hän itkisi (miten iso se jo onkaan kun osaa näin pyytää!), mutta minkäs sille voi. Pelkkä repun vilahdus saa äidin parkumaan paksuja räkäkyyneleitä. Tilaisuuden loppuessa muut vanhemmat kysyvät, pitääkö paikalle soittaa kenties ambulanssi. Vastahakoisesti äiti päästää oven pitkästä kahvasta irti ja nyyhkii koko matkan kotiin.

Lokakuun puolivälissä koulun henkilökunta alkaa ystävällisesti vihjailla, ettei lasta ehkä enää tarvitse saattaa luokkaan asti.

Pakka levällään – äiti

”Onko jollain tietoa mihin aikaan koulut alkaa torstaina?” huutelee Pakkis Facebookissa iltauutisten aikaan. Mitään ei ole valmiina; ei reppua, ei bussikorttia, ei kynän puolikastakaan. Viime kevään kurahanskat lojuvat myttynä kenkäkorissa. Lapsi kyllä taisi puhua iltapalalla jotain siitä ekasta päivästä, mutta kuka nyt niitä niin tarkkaan kuuntelee.

Some-äiti laikkaa Pakkiksen päivitystä juuri nyt ja kommentoi että ”9.30, etkö kattonu mun Insta-storya?” Seuraavana aamuna Pakkis tuo lapsensa väärälle pihalle juuri kun kello lyö puoli ja ihmettelee, miten koulupäivä voi loppua jo yhdeltä. Mihin lapsen on silloin muka tarkoitus mennä?

Illalla lapsi pyytää äidiltään mitä kohteliaimmin, voisiko huomenna saada vaikka aamiaista kotona ennen kuin kouluun viedään yöppäreissä.

Hikariäiti

Tällä mutsilla (ja ehkä hänen lapsellaankin) on jo kesäkuun alussa reppu hommattuna, lyikkärit teroitettuna, nimikoidut vaatteet silitettynä ja Wilma-tunnukset tiskin alta hankittuna. Hän tuntee ihmisiä, katsos. Hän on valmis, on ollut jo vuosia. Ensimmäisten viikkojen aikana äiti tekee lapsensa kanssa kaikki kotitehtävät tunnollisesti, tuuppaa reissuvihon täyteen kauniilla käsialalla kirjoitettuja viestejä ja kontaktoi kaiken koulukavereiden vanhemmista Aapiseen ja Tuhattaituriin. Eikä muuten tule yhden yhtä suonikohjua niiden kirjojen kansiin.

”Kaikkihan tietää että tähän hommaan käytetään vain ja ainoastaan kirjastomuovia!”, hän tuhahtaa sormensa kiinni liimanneelle Pakkikselle samalla kun valmistelee ensi viikolle sovittuja tapaamisiaan musiikin opettajan, keittäjän ja Ranskan kerhon open kanssa. Kerhoa ei ole toki vielä ehditty perustamaan (se saamarin vanhempaintoimikunta on niiiiiin hidas), mutta hänellä on vetäjä jo valmiina.

Aktiiviäiti

Vanhempaintoimikunta tiedottaa: Kohta se koulu alkaa! Lumi on jo melkein sulanut!

Aktiiviäiti on jo neljättä vuotta vanhempaintoimikunnan puheenjohtajana, olkoonkin että hänen vanhin lapsensa on vasta viisi. Hän käyttää vapaailtansa kevättalkoiden järjestämiseen ja mokkapalareseptin hiomiseen, sillä hei, tässähän on meidän lapsista kyse. Aktiiviäiti odottaa ensimmäisenä koulupäivänä Itkijää ja Pakkista jo parkkipaikalla, sillä hän haluaa olla heti ensimmäisenä toivottamassa lämpimästi tervetulleeksi toimintaan mukaan. Tule vain tähän tutustumaan vanhempaintoimikuntaan, tässä olisi keksejä ja lämmintä mehua jos maistuu – vanhempaintoimikunta tarjoaa! 

Aktiiviäiti rakastaa arpoja, värikkäitä tiedotelappusia ja hikariäidin tavoin kontaktimuovia. Hikariäidin kanssa tosin on silloin tällöin pientä kitkaa – hän kun ajaa vanhempaintoimikunnan budjettiin kovalla tahdollaan ranskan kielen kerhoa, vaikka aktiiviäiti niin toivoisi että koululle saataisiin joskus, edes joskus, se perheen yhteinen taidepaja järjestettyä.

Vessapaperirullan hylsyjäkin olisi jo IKEA-kassillinen kotona odottamassa.

 

Kirjoittaja on tuore koululaisen äiti ja tunnistaa itsensä ainakin neljästä hahmosta.

 

 

Emme voi enää vaikuttaa kaikkeen

Muistan hetken, jolloin tajusin sen ensimmäisen kerran.

Ykkönen oli juuri täyttänyt puolitoista ja Kakkonen nukkui muutaman viikon ikäisenä nyyttinä vaunussa. Kevätaurinko paistoi Ykkösen tehdessä rauhassa hiekkakakkuja lähes autiossa leikkipuistossa.

Penkiltäni näin, kuinka hiekkalaatikolle asteli kokeneempi ammatinharjoittaja, ehkä kaksivuotias lapsi ja repäisi Ykkösen kädestä lapion. Potkaisi vielä mennessään jo tehdyn kakun rikki.

Minä olin häkeltynyt. Ensimmäistä kertaa joku teki Ykköselle jotain yksiselitteisesti väärää, harkitusti ja tahallaan, niin etten minä ollut paikalla valvomassa tilannetta. Helikopterini loisti poissaolollaan. Tajusin, että vaikutusvaltani Ykkösen elämään ei tule ikuisesti olemaan niin välitön kuin se tähän asti oli ollut.

Leikkipuistossa (tai ehkä vain päässäni) kaikui äitijumalan lausuma oppitunti:

Niiden satojen sinun tekemiesi kasvatusvirheiden lisäksi lapsellesi tulee tapahtumaan elämässä asioita, joihin sinä et voi vaikuttaa ja joilta sinä et voi suojata.

Katselin virheetöntä lastani ja ymmärsin. Toisin kuin synnytyslaitoksella hiljaa lupasin, minä en suojele sinua kaikelta.

valeäiti blogi

Nyt olen lähettämässä samaa lasta leikkipuistoon, jonka kauimmaiseltakaan penkiltä en voi auttaa.  Koulun pihalla aikuisia lapiotuomareita on entistä vähemmän ja lasten on selviydyttävä kahnauksistaan pääosin yksin.

Koulun alku pelottaa edelleen.

Tekisi mieli ottaa vuodeksi (seitsemäksi) sapattivapaata ja seistä Ykkösen rinnalla tarkkailemassa. Osaako se pitää puoliaan, tajuaahan se olla lähtemättä tyhmiin juttuihin mukaan, ei kai se itse sorru kiusaamaan?

Enhän minä voi, tietenkään.

Ainoa mitä voin tehdä on opettaa ennalta ja kysyä jälkikäteen. Valaa uskoa Ykkösen omiin taitoihin ja älyyn. Luottaa, että hän tietää mikä on oikein ja väärin sekä antaa vahvuutta uskaltaa toimia sen mukaan. Kuunnella, kysellä ja olla kiinnostunut.

Haluan myös luottaa yhteisön voimaan. Että siellä koulussakin on aikuisia, kavereita ja luottotyyppejä, jotka pitävät meininkiä silmällä ja auttavat näitä keskenkasvuisia tunnesmoothieita toimimaan edes jotenkin ihmisiksi. Tulevien luokkakavereiden vanhemmilta toivon herkkyyttä. Uskallusta puuttua, jos jokin ei näytä hyvältä, rohkeutta ihan vaikka soittaa jos tuntuu että meidän lapsi tekee jotain hölmöä.

Lopulta jouduin kai vain luottamaan, että asiat menevät hyvin. Kasvattaminen muuttuu nyt yhä enemmän viivellä tehtäväksi, jälkikäteen analysoitavaksi välittömän ohjaamisen sijaan.

Ehkä vanhemmuus onkin sokeaa uskoa siihen, että jo valetut perustukset kantavat. Ensin perustaitojen opettamista ja sisäisen voiman vahvistamista, sitten uskallusta päästää irti. Onneksi ei vielä kovin pitkälle irti, eikä tietenkään kokonaan, mutta tästä se alkaa. Lapsi saa nyt tehdä omia virheitään ja meidän tehtävänämme on korjata menoa varikolla, olla tarvittaessa suojapatjana.

Tämä kaikki ehkä sujuu, jos olemme onnistuneet tässä Suvi Auvisen mahtavasti tiivistämässä vanhemmuuden tehtävässä:

”Että kaikesta siitä pelosta huolimatta onkin onnistunut luomaan jonkin pysyvän jäljen, jonkin pohjan johon se voi nojata läpi elämän, että se ainakin aina tietää olevansa maailman rakkain ja tärkein koska sen on sille joka päivä kertonut.”

 

Eka puhelin koululaiselle: kaikki mitä tarvitsee tietää

(Psst: Olen päivittänyt Valeäidin myös Blogloviniin, käy seuraamassa! Follow my blog with Bloglovin )

Te, joiden lapsi on syntynyt vuonna 2010 lienette tämän saman ongelman ääressä: tulevalle koululaiselle pitäisi hommata eka puhelin. Mutta mikä puhelin ja mikä liittymä? Minä kysyin tätä tetysti Valeäidin FB – sivuilta, josta poimin kaiken viisauden sekä lainaukset tähän tekstiin.

Kommenttienne ansiosta me päädyimme antamaan Ykköselle mun vanhan iPhone6:n, ostettiin laitteeseen Moi:n perusliittymä ja tilattiin Amazonista lapsen valitsemat kuoret suojaksi.

Nyt on kännykkäonni suurimmillaan ja viestit laulaa. On aika kertoa teille, mitä matkan varrella opin. Vuorossa siis Valeäidin vinkit: eka puhelin koululaiselle.

Lapselle puhelin

Eka puhelin lapselle – Satasella luuri, parikymppiä kuoriin

Konsensus tuntuu olevan selvä: osta lapselle Android-pohjainen puhelin, mieluummin jotain muuta kuin Samsung, koska:

”Samsungit on hanurista ja menee äkkiä uusintaan, kun kapasiteettiä ei ole mihinkään ja kosketusnäyttö huono käyttää”

Erityisen paljon kehuja sai Honor 7 sekä Huawei Y5, joka on kohtuullisen hintainen: noin satasen luokkaa, tosin ainakin hetki sitten DNA kaupoissa se näkyi olevan alennuksella 79€.

Katso ettei luuri ole liian suuri (lapsi osaa käsitellä) ja että se kestää rajua käyttöä. Kännykkä tulee varmuudella jäämään repun pohjalle myös sinä päivänä kun reppua käytetään nerokkaasti pulkkana.

Siksi kannattaa myös miettiä vakuutuksen ottamista:

”Puhelimeen voi ottaa vakuutuksen vahingon varalle (kokenut, kannattaa, molemmilla lapsilla korvannut uudella samanlaisella)”.

Itseäni olisi turnauskestävyyden takiakin kiinnostellut ihan tosi kovasti uudet Nokialaiset, erityisesti Nokia 3, mutta kun siitä ei ollut kokemuksia saatavilla. Samaa tuskailtiin kommenteissakin. Vink vink Nokia: heittäkää pari luuria bloggaajille!

Jos perheenne on yhtä omenoihin hurahtanut kuin me ja jonkun vanha on kotona iPhone lojumassa, anna se. Lapsi on silloin jo tottunut käyttöjärjestelmään ja “vahtiminen” on Perhejaon ansioista helppoa, siitä alla lisää. Ideaali olisi vanha iPhone 5 tai SE, koska se on lapselle juuri sopivan kokoinen käteen.

Muista ehdottomasti hankkia kuoret, ehkä myös suojalasi: mieluiten sellainen kuori joka sulkee kännykän kokonaan sisäänsä, siis myös etukansi joka lukittuu jotenkin kiinni. Monessa näissä on korttikotelo mukana joka on kätsy: siihen saa bussilipun sekä vanhemman puhelinnumeron kun puhelin häviää. Sehän siis tulee häviämään, useasti.

Tämä FB-sivulle tullut kommentti kiteytti hyvin nämä puhelinasiat:

”Älypuhelin, Android, niin saa kavereitten kanssa pelata samoja pelejä. Liikkeessä myyjä tietää mikä malli on suosituin ekaluokkalaisten puhelin. Osta niistä se suht edullinen/keskihintainen, niin ei harmita kun se puhelin on vessanpöntössä tai se on lopullisessa hukassa ja saat ostaa uuden. Pahimmassa tapauksessa niitä menee viisi vuoden aikana. 😉 Kuoret puhelimeen, niin se pysyy kädessä paremmin ja näyttöön se liimattava suojahomma. Se puhelin tippuu kädestä vaikka mitä tekis”.

Liittymän valinta lapselle

Liittymän ei tarvitse alkuun sisältää juuri ollenkaan puheluita tai normaaleja viestejä. Nettiäkin tarvitaan vain jonkin verran, sillä ainakin aluksi netin käyttöä pitää vahtia eli se tapahtuu kotona wi-fin ääressä. Jossakin perheessä 10€ prepaid oli kestänyt melkein vuoden.

Me valitsimme Moi:n, koska siinä on hyvät ominaisuudet käytön valvontaan ja perushinta oli edullinen (6€/kk kattaa netin, päälle tulee puhelut ja viestit).

Monella teleoperaattorilla hinnoissa on keskusteluvaraa ja omia valvontaominaisuuksia. Kannattaa siis kysellä ja tingata.

Säännöt kännykän käyttöön

Me harjoittelemme vasta ensimmäistä viikkoa, joten ihan guru en näissä ole. Tilanne elää kun opitaan mikä toimii. Yksi sääntö meillä on jo nyt ehdoton: puhelinta ei käytetä, ei edes oteta käteen ulkona liikenteessä. Muutenkin käyttöön kysytään aina erikseen lupa.

Lapsen kanssa kannattaa sopia yhdessä kuinka paljon ruutuaikaa saa päivässä olla, me olemme päätyneet alkuun tuntiin. Sovimme myös, ettei kännykän kanssa vetäydytä omaan huoneeseen näpyttelemään, ja kännykkä viettää iltansa muualla kuin sängyn luona. Tämä sääntö tulossa myös aikuisille. Ihan…kohta.

Somejutut saa jäädä vielä pitkäksi aikaa pois. Insta ja FB on ihan syystä K-13. Alakouluikäinen lapsi ei mitenkään osaa ratkoa itse mikä sisältö on sopivaa jaettavaksi ja mikä ei.

Muuten säännöissä on oleellista lähinnä niistä sopiminen. Yhdessä keskustellen, sääntöjä jatkuvasti päivittäen.

Sovellukset & asetukset – tiedä missä lapsi liikkuu ja mitä se tekee

lapsen puhelin seuranta

Ruutukaappaus ScreenTimen vanhemman näkymästä.

Moi:n yksi hyviä puolia on MunMoi, josta näkee helposti käytetyt minuutit ja datakertymät mutta mikä parasta – sen kautta voit sulkea lapsen liittymästä netin kokonaan pois. Rakastan sitä, että tämä toiminto on nimetty osuvasti ”Data-aresti”. Buahahahahaa.

Apple-perheen parasta antia taas on Perhejako: me hallitsemme Ykkösen kännykkämeininkejä hyvinkin tarkkaan. Kaikki uudet sovelluslataukset hyväksytetään meidän kauttamme ja näemme jatkuvasti, missä lapsi liikkuu. Lisäksi latasin puhelimeen ScreenTime-sovelluksen (aluksi ilmainen, sitten 5€/kk), jonka avulla voi seurata käytettyä ruutuaikaa ja laittaa myös kännykän sovellukset pois päältä ajan ylittyessä. Toistaiseksi käyttö rajoittuu ajan seuraamiseen: tuleeko siellä hengailtua liikaa. Life 360 kiinnostelee myös, saatan ladata sen kaveriksi.

Monilla teleoperaattoreilla on myös ratkaisuja näihin. Mainittuja olivat ainakin F-Securen mobiiliturva joka hoitaa virukset ja paikannuksen sekä asennusten valvomisen.

Asetuksista laitoin kaikenlaisia rajoituksia päälle: minkä ikärajan sovelluksia saa edes yrittää ladata, saako sovelluksia poistaa itse (ei) ja saako netissä mennä aikuisviihdesivuille (arvatkaa).

Aseta puhelimen asetuksista myös lapsen numero salaiseksi, ellet välttämättä halua lapsesi ostavan eläkevakuutuksia ystävälliseltä sedältä. Puhelinmyyjien pois käskemisen hoidan jatkossakin minä.

Android-klaanista osaan sanoa sen verran, että sovellusturvallisuus ja -laatu on eri luokkaa kuin Applella. Kannattaa olla siis tarkkana. Ainakin nämä sovellukset ovat saaneet suosioita osakseen; Norton Family Parental Control, Net Nanny ja Qustodio Parental Control. Myös aiemmin mainitut ScreenTime ja Life 360 löytyvät Android versioina.

ensimmäinen puhelin lapselle

Kasvata ja tue

Tämä on kaikista tärkein asia, oli puhelin ja liittymä sitten mikä tahansa. Lapsen kännykän käyttö vaatii pitkään tukea ja turvaa aikuiselta. Älä jätä lasta yksin kännykän viidakkoon vaan ole mukana aktiivisesti kolmella tavalla:

Ohjeista: Miten puheluihin vastataan, kuinka monta kertaa ”moi – moi” viestiketjun pitää jatkua, keille oman numeron voi antaa, mihin kellonaikoihin on ok viestitellä, milloin pitää olla äänet pois. Netin kanssa pitää vielä pitkään toimia aikuisen rinnalla, Googlesta löytyy mitä vain vaikka kuinka yrittäisit laittaa rajoituksia päälle. Kokemuksesta voin esimerkiksi kertoa, ettei “baby born” ole hyvä hakusana kuvahaulle. Meillä kaikilla on tästä keissistä arvet.

Seuraa: Netti on asia erikseen, mutta myöskään ekaluokkalaisten oma WhatsApp ryhmä ei ole paikka, jossa lasten kannattaa mellestää itsekseen. Katjan esimerkkiä seuraten aion tunkea ainakin itseni, mielellään myös jonkun toisen aikuisen tulevaan ryhmään seuraamaan keskustelua. En väijyäkseni, vaan auttaakseni. Jokainen pienistä tarvitsee ohjausta vielä pitkään sopivan viestintätavan löytämiseksi (ehkä jotkut aikuisetkin tarvitsisivat tätä vielä, toim. huom).

Muista kuitenkin myös tärkein: kannusta ja kehu. Oman kännykän saaminen on ihan mieletön merkkipaalu, ensimmäinen iso askel kohti itsenäisyyttä. Kännykkä on iso vastuu, josta kuuluukin olla ylpeä.

Lapsesta saattaa myös uuden viestintäkanavan myötä kuoriutua ihan uudenlaisia piirteitä ulos: syvää kiitollisuutta ja yllättävän kuivaa huumorintajua.

 

Eka puhelin lapselle

Hymiöistä on selvästi hyvä kiittää.

 

Tässä on kaikki ihan kymppiplussaa!

Toivottavasti tästä paketista oli hyötyä, lisää vinkkejä kaivataan ehdottomasti kommenttiboksiin!

PS. Uudessa Valeäidissä kommentit menevät ensimmäisen kerran minun hyväksynnän kautta, sen jälkeen pitäisi onnistua ilman välikäsiä.

Tsekkaa myös:
Lapsen ensimmäinen puhelin: 10 vinkkiä konkarilta (Minityyli)
Osta lapsen kännykkä nyt heti ja lataa sovellus sen valvomiseksi (TE)
Älyä vai helppokäyttöisyyttä? Näin hankit lapselle sopivan ensipuhelimen (HS)

Koulun alku pelottaa

Mun on nyt myönnettävä, että tämän kaiken ruuhkan keskellä yksi huoli on ylitse muiden: Ykkösen koulu. Koulun alkamisesta varoittelee joka toinen vanhempi. Että se on kyllä rankkaa hommaa sitten koko perheelle, toi tarhaelämä on vielä tosi helppoa.

Alan uskoa niitä. Elokuun toisella viikolla vien tuon pienen takkutukkani kouluun ja se saa minussa aikaan kymmeniä eri kysymyksiä ja huolenaiheita.

Saako se siellä kavereita? Osaako se mennä sinne yksin, voidaanko edes päästää kulkemaan yksin? Meneekö meidän arki tosi vaikeaksi? Pysyykö tavarat hallussa, tehdäänkö me niitä läksyjä, kuinka iso ja äänekäs luokka on, saako siellä koskaan ääntään kuuluviin, onko ope kiva, mahtuuko IP-kerhoon, kuka lohduttaa jos kaatuu, muistaako se pyyhkiä ja syödä tarpeeksi?

Pärjääkö se?

Akateemiset taidot on jo kondiksessa, mutta onko elämäntaidot riittävät?

Ja millä helvetillä minä pärjään tämän Katjankin kuvaamaan kaaoksen keskellä, josta kaikki tuntuvat varoittelevan jo nyt:

”On kirjojen päällystämistä, erilaisia lomakkeita, kellon opettamista, Wilma-tunnuksia, vanhempainiltoja, kerhoilmoittautumisia, läksyjen tarkistamista, uuden aamurutiinin sisäistämistä ja koulumatkan opettelua.”

Voi apua. Voin kertoa, että jo tämä eskarivuoden pakollinen 8.30 paikalla olo on ollut meidän perheelle mahdoton tehtävä. Jokainen ”kotitehtävä” on jäänyt palauttamatta, keskustelut varaamatta ja retket valmistelematta. Me ei hanskata tätä hommaa, te ette voi lähettää meitä kouluun! Ykkönen on ehkä koulukypsä, mutta me ei.

Sitten on vielä ne kolme pahinta kysymystä, jotka pulpahtavat päähäni aina silloin tällöin, vaikka en haluaisi.

Entä jos käy niin kuin kävi Töölössä. Entä jos pieni koululaiseni jää auton alle, koska aikuisilla on kiire töihin.

Entä jos joku päättää, että lapsestani tulee se lapsi, jota kaikkien on kiusattava.

Entä jos lapseni ei löydä tapaa toimia uudessa ryhmässä ja alkaa itse kiusata.

Ihan sairaan pelottavaa. Enkä tiedä miten mihinkään tästä voi varautua, varsinkaan kun koulun aloitus on eri paikassa kun nykyinen eskari, emmekä tunne uudesta koulusta vielä ketään. Kouluun tutustuminen jää yhden yhteisen aamun varaan.

Ykkönen tuntuu olevan ihan intopiukeena syksystä, mutta mulla naama menee valkoisemmaksi sitä mukaa kun puut vihertyvät.

Minityylin Ulliksen perheessä eka vuosi on mennyt tosi kivasti. Kertokaa nyt joku muukin, ettei se ole niin kamalaa? Hyvin se menee?