Tietoa mainostajalle ›

Ärsyttävä mutta sairaan hauska muikkeli täällä moro!

Olen lähes koko ikäni kuullut olevani ärsyttävä.

ärsyttävä valeäiti

Ensimmäiset vuodet meni hämmennyksen vallassa, kun en oikein tiennyt miksi olin niin ärsyttävä. Opin kuitenkin luottamaan siihen että näin on. Tein siitä osan persoonaani. Teini-iässä ystävälliset tytöt osasivat kertoa päin naamaa miten monella eri tavalla olin ärsyttävä, joten pian osasin itsekin niitä piirteitä paljon listata.

Opiskeluaikana tein aika aktiivisesti töitä häivyttääkseni ärsyttävät puoleni. Tsemppasin, mukauduin ja tarkkailin itseäni. Tulin siinä aika hyväksi. Olin vähemmän ärsyttävä ja enemmän ahdistunut. Jossain kolmenkympin kohdilla aloin kuitenkin vihdoin oppia jotain vielä paljon tärkeämpää.

Opin ettei sillä ole väliä. Että minun ei pidä enää yrittää muuttaa itseäni ja koittaa olla vähemmän ärsyttävä, vaan ennemminkin ympäröidä itseni ihmisillä, jotka hyväksyvät ne piirteet. Ehkä jopa pitävät niistä!

Enää en sietäisi keneltäkään samaa viestiä. Olet ärsyttävä on hirveä asia sanoa toiselle! Nyt kun olen asian kanssa täysin zen, voin paljastaa teille ihan uusia ärsyttäviä piirteitä, joita ei ehkä edes silloin teininä vielä ollut. Olen oikeastaan asian suhteen niinkin zen että olen kartuttanut itselleni lisää ärsyttäviä piirteitä!

Kolme ärsyttävintä asiaa minussa (tällä hetkellä)

  1. Puhun aivan sairaan paljon ja törkeän nopeasti. Paitsi silloin kun esiinnyn, siitä propsit mulle! Ilmeisesti sitä voi kuitenkin jotain oppia kun riittävän monta kertaa huomautetaan. Keskeytän myös muita jatkuvalla syötöllä. En siksi että haluaisin puhua itse päälle, vaan siksi että olen niin innoissani kun arvaan mihin toinen on menossa. Täydennän siis muiden lauseita ennen kuin he itse pääsevät maaliin asti. Vitsi miten ärsyttävää! Anteeksi!
  2. Puhun koko ajan englantia. En tiennyt tämän olevan edelleen ongelma ennen kuin katsoin Insta-liven tallennetta Päivin ja Lauran kanssa nauhoitetusta podcast-jaksosta Valeäidin nauhoitusten toiseen tuotantokauteen. Olipa ärsyttävää kun yksi jatkuvalla syötöllä heittelee jenkiksi anekdootteja. Anteeksi! Mutta minulla on syyni. Kävin lukion englanniksi Suomessa. Puhuin kolme vuotta englantia Karoliinan, Uchennan, Marjutin ja Sonjan kanssa, vaikka meistä jokainen puhui suomea äidinkielenään. Englanti oli opiskelu- ja puhekielemme, ei sille nyt oikein mitään mahtanut. Sujuvasti kysyimme toisiltamme what’s your lukujärjestys like today ja nyt huomaan että jatkan samaa edelleen pienemmässä mittakaavassa.
  3. Laulan tai vielä pahempaa vihellän jatkuvasti. Tätäkään en huomannut ennen kuin New Yorkin reissulla ystäväni sanoi että en tiennytkään sun olevan tollainen viheltelijä ja heti sen perään naapurin tyttö kysyi minulta metsäretkellä onko pakko laulaa koko ajan. Turns out, kyllä on.

Ja tasapainon vuoksi tiedoksi niille, joilta nämä ovat menneet ohi:

hauska valeäiti

Kolme parasta asiaa minussa

  1. Olen hauska. Parhaimmillani olen kävelevä stand-up show joka saa ihan missä tilanteessa vain edes pienen naurun ihmisestä ulos. Saan pahimmatkin jäärät ja kylmäkiskoiset business-ukkelit nauramaan!
  2. Olen empaattinen. Pystyn samaistumaan, sanoittamaan ja ymmärtämään erilaisia tilanteita hyvin. Sanoisin myös että tämän ansiosta osaan hoitaa yleensä tosi nihkeätkin tilanteet niin että kaikille jää hyvä mieli.
  3. Olen hyvä kuuntelemaan murheita ja ratkomaan niitä. Aivoni toimivat niin että (muiden) ongelmat on helppo pilkkoa, analysoida ja paketoida sellaiseksi paketiksi että niiden kanssa on helpompi jatkaa.

Niin että jos olet valmis sietämään turhaa englannin vilauttelua, moottoriturpaa ja lauseittesi lopettamista, saat vastineeksi hauskan shown jonka aikana kaikki ongelmasi ratkeaa!

JaniillemuilletiedoksiettäfuckyouI’mtoohauskaforyoulalalalallalalalaaaa!!!

Kun en voittanut ja se oli juuri hyvä niin

Ei osunut voitto kohdille perjantain The Blog Awards Finlandissa. Nyt pitäisi heti ekana sanoa että hyvälle hävisin ja oli kunnia olla ehdolla, mutta jos ihan totta puhutaan, nämä fiilikset on pitänyt hakea vähän pidemmän kaavan kautta. Perjantaina olin ihan rehellisesti todella pettynyt. Gaalan valoloiste peitti hyvin allensa minun kirvelevät fiilikset kun silmäkulmassa nyki joku kummallinen iso möntti.

Hymyilin urheasti ja taputin voittajalle. Kun seuraavaa kategoriaa jo juhlittiin, minun päässäni soi.

Olen aivan paska, lopetan koko bloggaamisen, miksi edes ajattelin että olisi mahdollisuudet?

Ei sillä etteivätkö kilpakumppanit olisi kummatkin ansainneet voittonsa. Palkittu voittaja Tuure tekee aivan mieletöntä työtä omalla Tube-kanavallaan. Tuure on todellakin keskustelunherättäjä, rohkea, lahjakas ja sinnikäs Ja vielä niin nuori, ihana tyyppi! Isot onnittelut vielä kerran Tuurelle!

Sitten oli Eino, joka olisi myös ansainnut palkinnon. Eino nostaa jatkuvasti tapetille asioita, joihin minä en uskalla edes koskea. Alustaa, monimuotoistaa ja rakentaa taitavalla kynällään keskustelua joka vie yhteiskuntaamme parempaan suuntaan. Lisäksi on vielä komea ja ihana, todellakin olisi voittonsa hänkin ansainnut!

Oikeastaan, en ole ihan varma olenko vieläkään edes vakuuttunut siitä että juuri minä ansaitsin päästä edes finalistiksi näiden kahden rinnalle.

Kaiken lisäksi olin aidosti aivan naurettavan onnellinen jokaisen perjantaina voittaneen puolesta. Mamman voittaessa perhekategoriassa musta tuntui että tässä oli kaikki mitä tarvitsin. Kun Laura piti kiitospuhettaan, minä itkin onnesta kuin pieni vauva ja mietin että ei mun tarvitse enää edes itse voittaa.

Sillä tavalla taitava olen että osasin silti pettyä muutamaa minuuttia myöhemmin.

Ihan jouduin aidosti nieleskelemään uusia kyyneleitä. Reaktio oli itsellenikin yllättävä kunnes keksin miksi.

Olin pitänyt mahdollista voittoa pelastusveneenä, joka antaisi luottoa blogihommiin. Ajattelin palkinnon kertovan että riitän. Sillä olen tässä syksyllä ihan todella, todella paljon kipuillut Valeäidin kanssa, kokenut valtavaa riittämättömyyden ja huonouden tunnetta.

Eikä tässäkään ole mitään järkeä, koska koko vuosi on ollut ihan mieletön! Blogin muuttaminen omalle domainille oli mulle iso juttu, olen päässyt mukaan aivan mielettömiin yhteistöihin, saanut yhden podcast-kauden menestyksellisesti ulos ja olen ollut paljon enemmän mukana koko alan kehittämisessä. Tämä on monella tavalla ollut käänteen tekevä vuosi.

Mutta sitten on se saakelin Google Analytics, joka romuttaa kaiken. Luvut ovat blogimuuton jälkeen näyttäneet huonoilta. Huonoilta mihin verrattuna? Niin no, en tiedä. Verrattuna muihin, lupauksiin, fiiliksiin tai omiin odotuksiini kai. Joka kerta kun avaan sen pirun käppyräkoneen, tuntuu että kaikki viivat osoittavat alaspäin.

Katson käyriä ja mietin miksi. Mitä teen väärin? Onko tässä järkeä, miksi vielä edes yritän? Onko minulla tähän aikaa, onko mulla oikeaa tahtoa ja kunnianhimoa, onko edes osaamista – olenko riittävä?

No voi herranjestas sentään.

Olen huomaamattani pudonnut syvälle tavoitteellisuuden kuoppaan. Mikä pahinta, olen luonut sen kuopan ihan itse, sitä ei kukaan ole minulta vaatinut eikä tule koskaan vaatimaan. Tämä ei ole päivätyöni, tämä ei ole minuuteni mittari, luvut eivät ole osoitus arvostani muille eivätkä merkki muiden rakkaudesta tai sen puutteesta.

Tämä on rakas harrastus, jolle löydän aikaa koska haluan, ei siksi että olisi pakko.

Joten miksi helvetissä mun pitäisi edes kilpailla jotain lukuja vastaan?

Kaksi yötä nukuttuani aloin puskea takaisin valoisimpiin väreihin. Nyt muistan taas, missä olen ja mitä teen. Heräsin takaisin siihen totuuteen että on todellakin äärettömän suuri kunnia että pääsin ehdolle. Että minut valittiin tuhansien joukosta kolmen kovan joukkoon. Huh! Tästä maailman isoin kiitos teille, jotka minua ehdotitte sekä tuomaristolle joka tarttui ehdotukseen.

En saanut palkintoa mutta sain herätyksen. Muistutuksen siitä miksi tätä teen ja miten paljon tätä rakastan. Jos olisinkin voittanut, olisin mennyt tässä tavoitekuopassani vielä paljon syvemmälle. Onneksi en voittanut, pysyy joku roti tässä!

Olen todella kiitollinen että saan jo kuudetta vuotta kirjoittaa tätä blogia, ja että joku on sitä joskus lukenut. Olen todella, todella kiitollinen ja iloinen teistä kaikista; jokaisesta lukijasta, jokaisesta sivun klikkauksesta joka piirtyy sinne Analyticsin käppyröihin.

(Silti, laitan nyt kyllä sen Analyticsin vähäksi aikaa kiinni. Meidän suhteemme ei taida olla terveellä pohjalla.)

Hyvässä työpaikassa saa olla rikki

Tämän jutun ilmestyessä pauhaamme työkavereiden kanssa Pecha Kuchaa läpi, eli kerromme itsestämme kukin vuorollamme tarkkaan määritetyllä esityksellä. Esityksessä tulee olla 10 sivua, joista jokaisessa on vain kuvia, ei tekstiä lainkaan. Sivut vaihtuvat automaattisesti 15 sekunnin välein ja näissä 150 sekunnissa kerromme itsestämme kaiken mitä huvittaa kertoa.

Hauskaa!

Jos on hauskalla tuulella.

Kun tein omaa esitystäni, olo oli pitkästä aikaa tosi kurja. Huulet olivat vähän tunnottomat, poskia punotti ja päätä särki. Oli vaikea saada mitään aikaan. Vitutti ilman syytä. Olisin halunnut kertoa itsestäni jotain hauskaa, kiinnostavaa ja uutta. Sen sijaan tungin esityksen täyteen kuvia perheestäni, talosta ja lenkkipoluista. Ärsytti enemmän, otin hörpyn vettä ja leikin ihan muina Sanneina että se on viinii.

Eipä auttanut, tietenkään. Tähän auttaisi vain lenkki. Edelleen veri kohisi kasvoissa liikaa ja olo oli outo. Ensikertalainen voisi pelästyä kihelmöivästä tunteesta huulillaan ja omituisesta rauhattomuudesta joka päätyy lasittuneisiin silmiin.

Itsehän olen jo kokenut konkari, joten tiesin: Sympaattinen hermostoni käy ylikierroksilla. On aika relata, vähentää jostain, ettei väsy isosti. Nyt on vähän liikaa synttäreitä, podcasteja, työjuttuja, kylkiluita (mainitsinko että mursin sen viikko sitten? Hauskaa!) ja veroasioita.

Purin tunnotonta huultani ja jatkoin hommia. Keksin väkisin kivoja juttuja omasta elämästäni, kunnes tajusin että tässähän piti kertoa kuka minä olen. Tein kahdeksanneksi kohdaksi esitystä tämän:

Tästähän mun pitää kertoa. Että vaikka rakastan esiintyä, urheilla ja touhuta, olen myös aikamoinen herkkis, jolle kaikki on joskus vähän liikaa. Sitä ei tarvitse pelätä, eikä kavahtaa, mutta se on hyvä tietää. Saatan joskus sanoa

”Sori nyt en pysty, karmea olo. Pakko olla vähän aikaa ihan yksin”

enkä tarkoita sillä mitään pahaa. Silloin sitten vain olen hetken yksin ja möllötän. Kyllä se siitä. Tämän kaiken toki tietääkin jo moni töissä, koska me puhumme tosi paljon itsestämme ja fiiliksistämme. Osa avoimemmin kuin toiset, mutta kaikki kuitenkin ihan ihmisinä töihin saapuen. Meillä ei tapaa toimistossa kenenkään työminää vaan ihan minäminän siellä saa kohdata.

SE ON NIIN IHANAA että nyt oli pakko kirjoittaa isoilla kirjaimilla.

On mieletön ilo ja kunnia onkaan olla töissä paikassa, jossa voi sanoa ettei jaksa ja jossa tämän kaltaisen esityksen voi näyttää. On hienoa kuulla toisen kuumista kaupunkireissuista ja nauraa toisen kanssa pitkän avioliiton käänteille. Päiviimme mahtuu murheita lapsen päiväkotipäivästä tai koomisia tarinoita matkustamisesta sinne kaiken duunihässäkän sekaan.

Olen siis eksynyt täydelliseen työpaikkaan. Ainakin Maaret Kallion kuvauksen mukaan:

”Hyvässä työpaikassa ihminen saa olla olemassa kokonaisuutena: murheineen ja virheineen, mutta myös osaamisineen ja voimineen. Yksityisyydestä ei silti tarvitse luopua.”

Amen. Vitsi sellainen työpaikka on hyvä.