Tietoa mainostajalle ›

Rakastu aloittamiseen

Sanoin ennen olevani perfektionisti. Se kuulosti niin komealta, kunnianhimoiselta.  Olen valitettavasti kuitenkin oppinut, etten todellakaan jaksa hinkata asioita niin täydelliseen lopputulokseen mitä pesunkestävä perfektionisti tekisi. Saatan hyvinkin laittaa blogijuttuun kuvan, johon en ole ihan tyytyväinen. Ihan vain saadakseni jutun tehtyä loppuun asti.

En siis kärsi Eeva Kolun tapaan täydellisyyden tavoittelusta, mutta jostain muusta kyllä. Olen kaikki tai ei mitään – ääliö.

Jos jotain tehdään, se tehdään kokonaan!

Kirjat luetaan loppuun vaikka olisivat huonoja, kotisiivoukseen kuuluu aina kaikki imuroinnista lakanoiden vaihtoon ja vessojen pesuun, loppuraportti tehdään töissä alusta loppuun, salilla treenataan koko ohjelma viimeistä toistoa myöten. Ruoanlaitossa vaihtoehtoina on kaikki alusta itse tai einekset. Puolivalmisteita ei tällainen ääliö tajua käyttää.

Mielessäni asioita ei tarvitse tehdä täydellisesti, mutta kokonaan ne kyllä pitää suorittaa. Arvatkaa vain kuinka usein siivoan tai käyn salilla?

Kaltaiselleni suorittajalle täydellistä lopputulosta tärkeämpää on kokonainen lopputulos. Sen takia moni juttu paisuu omassa päässä liian isoksi, enkä tee sitä ollenkaan. Salille lähtöä miettiessä päässä vilkkuu se kolmas kierros kahdeksatta liikettä ja kaikki tuntuu liian raskaalta. Töissä loppuraporttia aloittaessa näen jo edessäni kymmenet eri kuviot ja sepustukset, jotka vielä pitää saada aikaan.

Enkä tee yhtäkään. Sillä vaikka kuinka olen itse itseäni hienosti neuvonut pilkkomaan töitä ja asettamaan osatavoitteita, harvoin siinä oikeasti onnistun.

Katselen kateellisena minua rennompien ihmisten menoa. Insinöörin mielestä on oikein fine imuroida maanantaina, laittaa pyykkejä keskiviikkona ja pestä yksi vessa seuraavana lauantaina. Minua se kiristää, vaikka oma kaiken kattava tapani jättäisi koko kämpän taatusti siivoamatta seuraavaan Freska-päivään saakka.

Mieluummin en tee mitään kuin vain vähän.

Tämäkin blogikirjoitus meinasi jäädä kirjoittamatta, koska en ollut varma saanko tästä ajatuksesta kokonaista tekstiä aikaiseksi. Korvieni välissä joku sanoi että äh, älä, ei siitä ainakaan hyvä tule. Ei kannata yrittää jos ei voi voittaa tuntuu sekin välillä olevan elämäni mantra.

Maailma ympärillä vilisee suorittamista tukevia kliseitä kuten ”stop starting and start finishing”. No hemmetti kun tällä ajatuksella en sitten aloita ollenkaan!

Nyt haluan rakastua suorittamisen sijaan aloittamiseen. Tehdä tyytyväisenä vain viiden minuutin ajan uutta blogipostausta tai rohkeasti siivota vain keittiön.

Jos vaikka yrittäisin ensi alkuun totella omaa neuvoani, jonka kerran työkaverilleni annoin työblokkien purkamiseen. Hänellä se toimii kuulemma edelleen. Sen jujuna on aikaan sidottu aloittaminen: Laita ajastin soimaan 20 minuutin päähän ja sitoudu aloittamaan jotain isoa asiaa sen verran. Kun aika loppuu, saat lopettaa tekemisen.

Yleensä sen lyhyen ajan aikana saa vihdoin hommasta kiinni ja lopettamisen sijaan tuleekin nakutettua raivoisassa flow-tilassa kaikki valmiiksi.

Ei täydelliseksi, mutta valmiiksi. Ah, miten ihana ajatus.

..ei kun, siis..no, opettelen tästä pois. Vähän kerrallaan.

Vähän kehno mutta loppuun asti suoritettu kuva muistuttaa toisesta ikiviisaudesta: yksi asia kerrallaan.

Valeäiti ehdolla suuren maailman gaalassa!

En oikein tiedä miten aloittaisin tämän tekstin, joten kopioin suoraan sen mitä päässäni kaikui kun sain kesän alussa tästä tiedon:

OMG OMG OMG MÄ OLEN EHDOLLA BLOG AWARDSISSA!!

Siis The Blog Awards Finlandissa, blogimaailman Oscareissa, minä??

Nyt on pienen osa-aikabloggaajan polla melko sekaisin. Minut on tuomaristo suuressa viisaudessaan tuhansien joukosta valinnut TOP3:een. Niin siistiä! Ja kategoriakin on just eikä melkein:

”Sosiaalisen median kingi, joka erottuu joukosta. Vaikuttaja, jonka tekstit/videot/postaukset herättävät tunteita joko puolesta tai vastaan. Ei pelkää tarttua vaikeisiin aiheisiin eikä hätkähdä tunteikkaasta palautteesta.” TBAF kategoriakuvaus.

Sellainen olen siis minä. Keskustelunherättäjä. Kingi.

Se, olenko peräti Vuoden Keskustelunherättäjä selviää lokakuun lopussa järjestettävässä huikeassa gaalassa. Silloin isolle screenille läväytetään minun, Tämän kylän homopojan ja Tuure Boeliuksen naamat hetkeksi, kunnes joku meistä valitaan voittajaksi. Huh missä seurassa olen, arvostan!

Toissa vuonna sain näihin bileisiin kutsun maailman parhaan Katjan avecina. Olin ihan törkeän hämmentynyt. Minäkö, tosiaan? Seuraavana vuonna sain oman kutsun juhliin. Olin vaihteeksi hämmentynyt. Minäkö, todellako?

Tänä vuonna olen itse ehdolla. Tiedätte jo, miltä tuntuu.

Mutta tänä vuonna olen myös kiitollinen, liikuttunut, onnellinen ja ylpeä sen yhä enemmän hämmentyneen lisäksi. Myös melko paniikissa olen. Sillä tässä on edessä tilaisuus, jossa pitäisi näyttää ihan hiton komealta, tunnistaa kaikki vloggaajat ja yrittää pysyä pystyssä ja kuulla jotain oman jännittyneen sykkeen läpi.

Ehdokkaiden julkistustilaisuuden perusteella tässä on vähän harjoittelemista edessä, ainakin poseerauksen osalta.

Voittajan valitsee tuomaristo, joten tässä ei nyt voi muuta kuin odotella. Ja keskustella, hah!

Jos nyt kuitenkin haluatte jotain tukitoimintaa äänestyksen muodossa tehdä, voitte toki kannustaa minut hurjaan voittoon Yleisön suosikki – kategoriassa, johon kaikki 42 ehdokasta osallistuu! Äänestys tapahtuu tästä.

Vielä yksi juttu: JUMALAUTA MITEN SIISTII!

Kaksi viimeistä kuvaa lahjakkaan kanssaehdokkaan, Einon, käsialaa. 

Kiire sopii minulle – muka

Tämä on jotenkin tosi harmillista huomata, mutta mulle sopii ihan hirveän hyvin kreisinopeat päivät ja ylitäydet aikataulut. Kun kalenterissa sykkii neljästä kuuteen palaveria ja tekemistäkin olisi; kun puhelin piippaa kysymyksiä ja meilejä on lähetettävänä, minä suihkin kympillä ja saan täyttymystä.

Näiden työpäivien jälkeen on kuin salilla olisi käynyt. Treenin tuntee vielä pulleissa käsissä ja väsyttää sopivalla tavalla. Tuntee antaneensa kaikkensa.

Hitaat päivät ovat kamalia. Kun tekemistä on niin vähän, ettei sitä oikein jaksa edes aloittaa. Muutaman löysemmän, mutta toki täysin toimistolla vietetyn toimettoman päivän jälkeen fiilis on tahmainen, kuin ei olisi vaihtanut yöppäreistään ollenkaan pois. Päätä särkee ja väsyttää. Kaikki takkuaa, kaikki harmittaa.

Kunnes hommat alkaa vähän kasaantua ja aika painaa päälle. Sitten hommat vain tehdään, vähän vielä nuristen ja valittaen.

Kaikki on toisin kun on tekemistä on liikaa. Silloin sotken oravanpyörää niin ettei tosikaan.

Sotkenkin sitä pyörää tosi nopeasti. Olen ihan liiankin nopea tyyppi. Jos kiire painaa päälle, saan tehtyä alle puolessa tunnissa järkyttävän määrän asioita. Viimeistelen tarjouksen, soitan puheluita, päivitän Instan ja kommentoin kollegan tarjousta. Nautin tästä kaikesta, kunnes tulee täysi stoppi.

Koska enhän minäkään yli-ihminen ole. Ei se kiire mulle oikeasti sovi. Muutaman tälläisen päivän jälkeen sohin edelleen samaa vauhtia ja teen töitä taksissakin, mutta sydän alkaa ilmoitella ettei pysy perässä. Yöunet huononee ja kärttyisyys lisääntyy.

Luulen olevani onnellinen ja tehokas mutta olenkin uupunut ja tehoton. Tänään tajusin, miksi teen tätä itselleni. Sillä kiirepäivinä olen onnellinen, koska suorittaja sisälläni tuntee itsensä vihdoinkin riittävän aktiiviseksi.

Lisää tätä kiitos.

Tämän kirjoituksen nakutin hetken mielijohteesta, kun olin jo sulkenut koneen superpitkän päivän päätteeksi. Oloni oli niin levollinen, mieli niin tyhjä. Koin kerrankin antaneeni kaikkeni. Mitä annoin?

Heräsin seitsemältä tekemään töitä. Olin palavereissa puoli kymmenestä puoli viiteen, taukoamatta. Söin muutaman tunnin välein jotain hölmöä (banaani, croissant, sushimättö, jugurttia). Nakutin viimeiset ai niin tämäkin piti hoitaa – hommat toimistolla muiden jo lähdettyä. 18.28 suljin koneen, 18.32 olin avannut sen uudestaan ja tämä teksti oli valmis.

Nopea. Tehokas. Vähän hullu. Enkä oikeasti saanut mitään kovin isoa aikaan.

Ja nyt en osaa lähteä kotiin. Koska on niin mukavaa tuntea saaneensa jotakin aikaan.

Voi herranjestas sentään. Mihin lataamolle minun kaltaiseni suorittajat pitäisi tunkea? Meditaatiovinkkejä, anyone?

Helpompi hengittää

Tiesittekö, että vain hyvin puhtaassa ilmassa kasvaa naavanpartaa, pitkäksi kasvanutta naavaa? Minä en tiennyt, opin sen (ja sanan naava) tänään perheemme luonto-oppaalta (Insinööri) pienellä retkellämme kosken varteen. Siellä on kaunis koski, uskomattoman kauniita puita, samettista polkua ja paljon naavaa.

Ei mikään ihme että siellä metsässä on hyvä olla. Siellä on ihmisen hyvä olla ja hengittää.

Mökillä Käpälämäessä on muutenkin aina parempi olla kuin mitä etukäteen pakkaillessa muistaisi. Vaikka itse mökki on vähän köpönen ja aina jonkin remontin vaiheessa, se on samalla niin symppis ja rakas että mieli rauhoittuu jo sisään astuessa.

Rannalla on iltaisin ihan hiljaista, usein myös tyyntä. Alan tulla niin vanhaksi että jo se saa onnelliseksi. Samoin kuin nitisevä saunamme, rätisevä kymmenen euron radio, lahoava laituri ja juomalaseina toimivat vanhat sinappipurkit. Ihan parasta.

Laiturin tosin saamme tänä kesänä uusittua. On ihan ok ettei tarvitse pelätä jonkun putoavan sen lautojen läpi veteen.

Viime viikonloppuna sää oli varsin suomalainen ja tavarat haisee taas kerran kotiin tultuamme homeelta, mutta kaikki oli silti ihanaa. Parhaat 48h naismuistiin.

valeäiti uusi blogi

valeäiti uusi blogi

Harjoiteltiin virvelöinnin lisäksi blogikuvausta. Halusin uusia kuvia uutta blogia varten ja oppia olemaan nätimmin kuvissa. Kumpikin onnistui, toki kaikenlaisia kuvia ehti kameraan tallentua siinä prosessissa.

Ja täällä sinäkin nyt sitten olet. Ihan uudessa Valeäidissä! Hän on aivan uunituore, heti painosta laitettu kaikkien nähtäväksi. En malttanut enää odotella ja haluan viimeistellä loput hommat kuntoon livenä.

Täälläkin pitäisi olla nyt helpompi hengittää. Teksti saa enemmän tilaa, asiat löytyy helposti (tsekkaa esim Taloprojekti -sivu) ja kaiken muunkin pitäisi olla parempaa kommentoinnista lähtien. Tiedän, että tämä ulkoasu on ensi silmäyksellä vähän wwwwooooaah mitä se muija ajatteli? , mutta juuri siksi rakastankin sitä. Ilmeen ja kaiken työn takana on ihana Aino kreiseine ideoineen ja olen äärettömän tyytyväinen lopputulokseen.

Tässä se nyt on. Toivottavasti ei käy Ainon ennustama tilanne, jossa osa tykkää, osa ei ja

osa varmaan vetää herneet nenään

Nythän se nähdään! Tervetuloa, tai tervemenoa jos herne kuitenkin sujahti sisään! Kertokaahan jos jokin ei toimi lainkaan niin laitetaan korjaukseen.

 

10 vuotta 10 profiilikuvassa

Joskus sitä käy niin, että ajattelee jättävänsä koko kirjoitushomman sellaisiin hetkiin kun arvelee että timanttista on tulossa. Ja sitten kuitenkin päätyy julkaisemaan tämän.
Tämä on kaikki Rimpuilevan Mamman syytä, niin kuin tavallista. Kaikki hulluuteni tuntuvat liittyvän siihen ihanan hulluun muikkeliin. Se lähti ekaan podcast-jaksoon kysymättä vieraaksi ja nyt se haastoi julkaisemaan omat FB profiilikuvat kymmeneltä vuodelta, yksi per vuosi.
O M G. Mun MP on että SOS. Aloitamme parhaasta:

2007: Chicks eating burgers eyes half-closed

Haluan korostaa että tämä kuva löytyi profiilikuvakansiosta kahdesti. Yksi kerta ei riittänyt. Mitään muuta en osaa tästä kuvasta kertoa. En tiedä miksi se on ollut mielestäni hyvä, hauska, sarkastinen tai….en tiedä, en. Kovin yllättäen, myöskään yleisö ei ole tälle lämmennyt. Vaikka laitoin sen hei kaksi kertaa, kamoon!

2008: Chicks trying to look sexy end up scary

Oikeastaan en tiedä mitä siinä yritin. Mutta kovat on meikit ja otsis. Muistelisin että tähän liittyy risteily jonka nimi on Perinteinen IsoKänni eli PeIsKä. Onpa kumma.

2009: Chicks pretending like they’ve chilled the fuck down

 

No kukas se on siinä niin eteerisenä menossa naimisiin, katseessaan pelkkää toivetta tulevasta ja lupauksia ihanasta elämästä! Ai että. Hyvä minä. Se on hienoa että osaat unelmoida.

2010: Chicks thinking they gonna blow up soon and then kill you

 

Laskettu aika kahden viikon päässä. Ykkönen veteli vielä neljä viikkoa tossa pallossaan. Huomaa vähän vähemmän eteerinen katse, vähän vähemmän toivoa ja pikkaisen enemmän pulleaa rakkoa ja kivistäviä liitoskipuja. Oi niitä aikoja.

2011: Chicks showing off them biceps thinking they cool

 

Oli vauva, oli vähän väsymystä. Oli paljon kantelemista ja aika vähän syömistä. Ykkönen oli ensimmäistä kertaa mekossa ja minä päätin näyttää maailmalle kuinka ihastuttavan tikissä kunnossa olen, kiitos univelan, ahdistuksen ja syömisen hankaluuden. Lähdin hakemaan eteerisen suloista kuvaa ja lapsi ei päästänyt korusta millään irti.

2012: Chicks hitting them rough times shitty hair and them kids screaming, thinking they never gonna fucking make it with no fucking idea how to do this shit and still being pretty damn happy (sort of)

Mökkeily. Ihmisen parasta aikaa. Myöskin: herranjumala, vasta viime vuonna niitä oli yksi. Oikeasti kuitenkin tässä hetkessä myös aika fiiliksissä (muissa hetkissä ei niinkään tällä reissulla).

2013: Chicks putting on a fake stache thinking they so fucking funny

 

Hassuttelu best. Puuttuu enää hassu lakki. Ei, korjaan, se oli myös tämän vuoden saldoissa. Valitsin viikset.

2014: Chicks ditching kids and thinking they look ok now but forget they have them damn black things under eyes and they look like they nekked

 

Mallorca, Teneriffa tai joku sen kaltainen. Matka ilman miestä, ainoa kuva itsestä yhden käden selfie heppatalutuksen keskeltä. Kuitenkin ilmeisesti riittävän kova profiilikuvaksi, vaikka antaa ymmärtää olevansa kropattu nakukuvasta.

2015: Chicks just being happy chicks

 

Kahden viikon Kalifornian reissulla viimeisen päivän vikat tunnit ja vihdoin kesäkelit. Muijat oli iloisia.

2016: Chicks pretending they got their shit together but really they cry all day all night

Iloiselta se näyttää, mutta muistelisin itkeneeni aika rajusti näissä vaatteissa. Paha vuosi aluillaan. Ahdistukset ja masennukset matkalla pinnalle, oh joy. Ihan nätti flika kuitenkin!

2017: Chicks laughing for realz

 

Ai että. 2017. Paras vuosi sitten vuoden 2014. Hommat etenee, nainen hymyilee ja mielen koukerot alkaa tuntua ymmärrettäviltä. Tältä mä näytän, tämä minä olen. Kuva podcastin kuvituskuvasessiosta, hymy aidosta ilosta ja tukka ihan kummallisesti mutta sellasta se nyt sit on.
Mitä helmiä sun arkistoista löytyy?