Tietoa mainostajalle ›

Helpompi hengittää

Tiesittekö, että vain hyvin puhtaassa ilmassa kasvaa naavanpartaa, pitkäksi kasvanutta naavaa? Minä en tiennyt, opin sen (ja sanan naava) tänään perheemme luonto-oppaalta (Insinööri) pienellä retkellämme kosken varteen. Siellä on kaunis koski, uskomattoman kauniita puita, samettista polkua ja paljon naavaa.

Ei mikään ihme että siellä metsässä on hyvä olla. Siellä on ihmisen hyvä olla ja hengittää.

Mökillä Käpälämäessä on muutenkin aina parempi olla kuin mitä etukäteen pakkaillessa muistaisi. Vaikka itse mökki on vähän köpönen ja aina jonkin remontin vaiheessa, se on samalla niin symppis ja rakas että mieli rauhoittuu jo sisään astuessa.

Rannalla on iltaisin ihan hiljaista, usein myös tyyntä. Alan tulla niin vanhaksi että jo se saa onnelliseksi. Samoin kuin nitisevä saunamme, rätisevä kymmenen euron radio, lahoava laituri ja juomalaseina toimivat vanhat sinappipurkit. Ihan parasta.

Laiturin tosin saamme tänä kesänä uusittua. On ihan ok ettei tarvitse pelätä jonkun putoavan sen lautojen läpi veteen.

Viime viikonloppuna sää oli varsin suomalainen ja tavarat haisee taas kerran kotiin tultuamme homeelta, mutta kaikki oli silti ihanaa. Parhaat 48h naismuistiin.

valeäiti uusi blogi

valeäiti uusi blogi

Harjoiteltiin virvelöinnin lisäksi blogikuvausta. Halusin uusia kuvia uutta blogia varten ja oppia olemaan nätimmin kuvissa. Kumpikin onnistui, toki kaikenlaisia kuvia ehti kameraan tallentua siinä prosessissa.

Ja täällä sinäkin nyt sitten olet. Ihan uudessa Valeäidissä! Hän on aivan uunituore, heti painosta laitettu kaikkien nähtäväksi. En malttanut enää odotella ja haluan viimeistellä loput hommat kuntoon livenä.

Täälläkin pitäisi olla nyt helpompi hengittää. Teksti saa enemmän tilaa, asiat löytyy helposti (tsekkaa esim Taloprojekti -sivu) ja kaiken muunkin pitäisi olla parempaa kommentoinnista lähtien. Tiedän, että tämä ulkoasu on ensi silmäyksellä vähän wwwwooooaah mitä se muija ajatteli? , mutta juuri siksi rakastankin sitä. Ilmeen ja kaiken työn takana on ihana Aino kreiseine ideoineen ja olen äärettömän tyytyväinen lopputulokseen.

Tässä se nyt on. Toivottavasti ei käy Ainon ennustama tilanne, jossa osa tykkää, osa ei ja

osa varmaan vetää herneet nenään

Nythän se nähdään! Tervetuloa, tai tervemenoa jos herne kuitenkin sujahti sisään! Kertokaahan jos jokin ei toimi lainkaan niin laitetaan korjaukseen.

 

10 vuotta 10 profiilikuvassa

Joskus sitä käy niin, että ajattelee jättävänsä koko kirjoitushomman sellaisiin hetkiin kun arvelee että timanttista on tulossa. Ja sitten kuitenkin päätyy julkaisemaan tämän.
Tämä on kaikki Rimpuilevan Mamman syytä, niin kuin tavallista. Kaikki hulluuteni tuntuvat liittyvän siihen ihanan hulluun muikkeliin. Se lähti ekaan podcast-jaksoon kysymättä vieraaksi ja nyt se haastoi julkaisemaan omat FB profiilikuvat kymmeneltä vuodelta, yksi per vuosi.
O M G. Mun MP on että SOS. Aloitamme parhaasta:

2007: Chicks eating burgers eyes half-closed

Haluan korostaa että tämä kuva löytyi profiilikuvakansiosta kahdesti. Yksi kerta ei riittänyt. Mitään muuta en osaa tästä kuvasta kertoa. En tiedä miksi se on ollut mielestäni hyvä, hauska, sarkastinen tai….en tiedä, en. Kovin yllättäen, myöskään yleisö ei ole tälle lämmennyt. Vaikka laitoin sen hei kaksi kertaa, kamoon!

2008: Chicks trying to look sexy end up scary

Oikeastaan en tiedä mitä siinä yritin. Mutta kovat on meikit ja otsis. Muistelisin että tähän liittyy risteily jonka nimi on Perinteinen IsoKänni eli PeIsKä. Onpa kumma.

2009: Chicks pretending like they’ve chilled the fuck down

 

No kukas se on siinä niin eteerisenä menossa naimisiin, katseessaan pelkkää toivetta tulevasta ja lupauksia ihanasta elämästä! Ai että. Hyvä minä. Se on hienoa että osaat unelmoida.

2010: Chicks thinking they gonna blow up soon and then kill you

 

Laskettu aika kahden viikon päässä. Ykkönen veteli vielä neljä viikkoa tossa pallossaan. Huomaa vähän vähemmän eteerinen katse, vähän vähemmän toivoa ja pikkaisen enemmän pulleaa rakkoa ja kivistäviä liitoskipuja. Oi niitä aikoja.

2011: Chicks showing off them biceps thinking they cool

 

Oli vauva, oli vähän väsymystä. Oli paljon kantelemista ja aika vähän syömistä. Ykkönen oli ensimmäistä kertaa mekossa ja minä päätin näyttää maailmalle kuinka ihastuttavan tikissä kunnossa olen, kiitos univelan, ahdistuksen ja syömisen hankaluuden. Lähdin hakemaan eteerisen suloista kuvaa ja lapsi ei päästänyt korusta millään irti.

2012: Chicks hitting them rough times shitty hair and them kids screaming, thinking they never gonna fucking make it with no fucking idea how to do this shit and still being pretty damn happy (sort of)

Mökkeily. Ihmisen parasta aikaa. Myöskin: herranjumala, vasta viime vuonna niitä oli yksi. Oikeasti kuitenkin tässä hetkessä myös aika fiiliksissä (muissa hetkissä ei niinkään tällä reissulla).

2013: Chicks putting on a fake stache thinking they so fucking funny

 

Hassuttelu best. Puuttuu enää hassu lakki. Ei, korjaan, se oli myös tämän vuoden saldoissa. Valitsin viikset.

2014: Chicks ditching kids and thinking they look ok now but forget they have them damn black things under eyes and they look like they nekked

 

Mallorca, Teneriffa tai joku sen kaltainen. Matka ilman miestä, ainoa kuva itsestä yhden käden selfie heppatalutuksen keskeltä. Kuitenkin ilmeisesti riittävän kova profiilikuvaksi, vaikka antaa ymmärtää olevansa kropattu nakukuvasta.

2015: Chicks just being happy chicks

 

Kahden viikon Kalifornian reissulla viimeisen päivän vikat tunnit ja vihdoin kesäkelit. Muijat oli iloisia.

2016: Chicks pretending they got their shit together but really they cry all day all night

Iloiselta se näyttää, mutta muistelisin itkeneeni aika rajusti näissä vaatteissa. Paha vuosi aluillaan. Ahdistukset ja masennukset matkalla pinnalle, oh joy. Ihan nätti flika kuitenkin!

2017: Chicks laughing for realz

 

Ai että. 2017. Paras vuosi sitten vuoden 2014. Hommat etenee, nainen hymyilee ja mielen koukerot alkaa tuntua ymmärrettäviltä. Tältä mä näytän, tämä minä olen. Kuva podcastin kuvituskuvasessiosta, hymy aidosta ilosta ja tukka ihan kummallisesti mutta sellasta se nyt sit on.
Mitä helmiä sun arkistoista löytyy?

Onnea tyttö, mä uskon suhun

Täytin tänään 34. Vietän juhlapäivääni verkkareissa sohvalla, jonka tyynyjen päällisistä puolet on pesussa, tunnustellen tuleeko Kakkosella eilen alkanut noro minullekin. Toistaiseksi tilanne on aika 50/50.

Aamulla sain aamupalaseuraa kaukosäätimensä kanssa, kukkia ja lahjakortin juoksukenkiin. Illalla kävin Ykkösen kanssa Itiksessä shampoota ja Uno-peliä ostamassa. Ihan tavallinen ruuhkamutsin päivä, jossa sekoittuu ilo ja onni, turhautuminen ja väsymys, pikkukinat puolison kanssa ja hetkelliset onnistumiset töissä. Same same, mutta kuitenkin hyvä tai ehkä vähän keskivertoa parempi.

34 on jotenkin tylsä luku. Ei vielä iso 35, mutta toisaalta kolmenkympin kriisit on jo niin nähty. Ensin ajattelin, etten edes jaksa kirjoittaa perinteistä synttäritekstiä, että se viimevuotinen kyllä kattaa kaiken. Sanoinhan siinä niin kovin viisaasti että

”..onnea vain Minä, sulla menee aika hyvin! Perheesi on ihana, lapset isoja ja helppoja ja aviomies loistava. Teet työtä, joka on sinulle merkityksellistä ja jossa olet hyvä. Asut kivassa kodissa ja seuraavakin on varmasti just hyvä, vaikka siinä nyt vähän kestääkin. Ympärilläsi on rakkaita ihmisiä, joille sinä olet tärkeä, ja jotka ymmärtävät kun sanot ettet tänään jaksa. Harrastat ja touhuat ja olet tosi terve, vaikka se selkä välillä vihoitteleekin. Kroppa ei tosiaan ole enää 19v, mutta toisaalta mitäpä siitä kun se 19v kantajakaan ei ollut siihen ikinä tyytyväinen. Tämä vanhempi versio on oikein hyvä, selluineen päivineen. Naama ehkä ryppyyntyy ja kapenee ja silmänaluset sen kuin mustuvat enemmän, mutta hymysi on vähän aiempaa svyempi ja sitäkin kauniimpi.

Pidä siis toi, sulla on nyt hiton hyvä buugie. Ensi vuosi on vielä parempi…”

Tuossahan se oli kaikki sanottu, ihan samalla linjalla vahvasti edelleen! Paitsi että. Ihan muutama yksityiskohta täytynee mainita. Kuluneen vuoden aikana, näiden kahden tekstin välissä, olen:

sairastanut masennuksen ja ahdistuksen
vaihtanut työpaikkaa
…kahdesti
myynyt pois tontin ja ostanut uuden tilalle
perustanut yrityksen
ajautunut elämäni pahimpaan selkäkriisiin
tehnyt yhden tuotantokauden omaa podcastia
muuttanut.
Että tuota, ehkä silloin viime vuonna kaikki ei ollutkaan ihan niin valmista kuitenkaan. Melko jännä nähdä mitä ensi vuosi tuo tullessaan, sen lisäksi että luvuksi pyörähtää vihdoin jotain helposti muistettavaa.
Loppuun yritin ottaa sellaisen nätin synttäriselfien, mutta ei siitä oikein tahtonut tulla oikein mitään täältä sohvan nurkasta laiskana. Kymmenen epäonnistuneen kuvan jälkeen päätin valita sen ekan, jolla voin taltioida hetken juuri sellaisena kuin se oli, minut juuri minuna, kaikki 34 vuotta silmäpusseissa ja tukan sekoilussa näkyen. (toim. huom. ryppyjen määrä edelleen siedettävä ellei maltillinen, naaman kapeus vielä hallittu).
Ja ihan loppuun vielä Ryanilta tsemppiviesti minulle ja kaikille muillekin:
Good luck girl, I believe in you.

Takinkääntäjä palasi palkolliseksi

Tänään on se päivä, kun tekee mieli kertoa teille. Olen mennyt töihin. Töihin-töihin.

Aloitin työntekijänä ihan oikeassa yrityksessä maaliskuun alussa. En kyllästynyt yrittämiseen eikä se ollut liian vaikeaa. Se meni tosi hienosti ja nautin siitä ihan suunnattomasti. Vastaus kysymykseen ”miksi sitten vaihdoit” on monipuolinen.

Minua pyydettiin. Joukkoon, jonka tunnen hyvin ja jonka kanssa töiden tekeminen on ollut työurani parhaita kokemuksia. Minua kiinnosti. Uusi yritys, jossa yhdistyy kaksi vahvinta osaamistani, ja jolla on kova meininki. Minua vähän pelotti. Yrittäjän palkan vaihteleva määrä tai sen puute, epävarmuus oikeasta suunnasta, talon rakentaminen. Ennen kaikkea stressin määrä näiden yhdistelmästä. Hyvä, säännöllinen palkka hyvin kasvavassa yrityksessä ei tuntunut lainkaan hassummalta.

Koska se tuntui oikealta. Muistatteko kun valitin päätöksenteon vaikeudesta? Se enteili jo tätä. Jokin ei ollut ihan paikoillaan. Nyt kaikki on todella kohdallaan, ainakin näin kolmen viikon kuherruskuukauden perusteella.

Tuntuuko siltä, että selittelen? Se johtuu siitä, että olen vähän pelännyt asiasta kertomista. Mua jännitti, että tätä pidetään luovuttamisena, epäonnistumisena, pelkuruutena. Pelkäsin saavani kommentin no sä et kauaa jaksanut sitä yrittämistä. 

Uusi etätoimistokin toimii.

Sitten sain sen kommentin, livenä.

Eikä se tuntunut pahalta, koska tiedän ettei se ole totta. Kyllä minä jaksoin ja jaksan varmasti joskus uudestaankin. Ei se firma tuosta mihinkään häviä, sinne tehtiin hyvät perustukset. Nyt vaan kävi niin että tielle sattui jotain siistimpää. Hyppäsin kyytiin.

Tänään tuli sitten se päivä, että oli jo pakko jotakin kirjoittaa, koska olen niin fiiliksissä eilisestä.

Kävin myyntikäynnillä yksin, koska kollegalle (kollega!) tuli yllättävä tuplabuukkaus. Jännitti ihan simona. En tuntenut firmaa enkä toimialaa kovin hyvin, ja uuden työpaikkani (työpaikka!) asiat eivät ihan ole vielä takaraivossa. Sain matkaani kollegojen etukäteen valmisteleman matskun, joka oli aivan timanttisen kova.

Käynti meni tietysti tosi hyvin. Oli mahtavaa tajuta, että olen kolmessa viikossa jo oppinut tosi paljon. Oli upea tunne tuottaa arvoa. Oli maailman ihaninta tajuta, miten hyvä tiimi meillä tuolla jo on.

Tässä talossa on niin osaavia, hyviä, mukavia, avuliaita ja minna-canth-do ihmisiä, että halkean. Viisaita naisia ja fiksuja miehiä. On ihanaa olla sellaisten ympäröiminä, jotka eivät pelkästään ole minua fiksumpia mutta myös välittävät toisistaan, tsemppaavat ja jeesaavat.

Nyt on semmoinen olo että olen tullut kotiin. Se on aika tervetullut olo tässä ikuisen muutoksen keskellä.

Lue myös: 
Vaikeinta on päättää 
Vika palkka kädessä
Hypyn anatomiaa – miten siirryin yrittäjäksi?

Valeäidin taustaa

On aika hankalaa miettiä nimeä blogille, joka ei kerro juuri mistään mutta varmaankin liikaa kaikesta. Etenkin kun jutut painottunee lapsiin ja niiden hengissä pitämiseen (koska eihän mulle juuri muuta tällä hetkellä tapahdu), on vaarana että blogia erehdytään luulemaan nk. äitiblogiksi. Ja siitä koituu pieni ongelma.

En nimittäin juurikaan edes vielä, 15kk jälkeen, tunnista itseäni äidiksi. Äidinrakkaus ei tulvahtanut muhun jo siinä vaiheessa kun näin pilkkeen Insinöörin silmäkulmassa, enkä todellakaan ymmärrä mitään kaiken maailman vauvajumpista, muskareista, värikylvyistä ja niiden tärkeydestä. Tähän mennessä ollaan Ykkösen kanssa selviydytty seuraamalla vähän vanhempien vauvojen äitien hommia ja kopioimalla niitä törkeästi. Henkistä tukea matkan varrella on virtuaalisesti tarjonneet myös sarkastista äitiä lämmittävät Salamatkustaja ja Project Mama, joista jälkimmäisen postaus Valeäideistä oli vaan hauskinta ikinä.

Tää on niin mua:

”Tarkkaile myös valeäidiksi epäilemäsi henkilön käytöstä: onko hän toistuvasti hiekkalaatikolla ilman nenäliinoja? Turvautuuko hän julkisilla paikoilla maissinaksuihin ja rusinoihin? Oletko nähnyt hänet työelämässä ennen lapsen kolmea ikävuotta tai ulkona miehensä kanssa?”

…poislukien tietenkin se pieni fakta etten ehtinyt töihin välissä koska herra Kakkonen päätti ilmaantua heti.

Joten kiitos Katja, tästä oli vaan pakko tulla mun likaisen blogielämäni salattu identiteetti.