Tietoa mainostajalle ›

Kuinka väsyttää liian aktiiviset aivot?

Työkaveri avasi huomaamattaan pienen matopurkin lounaalla:

”Miten sä aina jaksat aina olla noin hirveän tehokas? Kun sulla on tämä työ, blogi, rakennushommat ja pari lastakin?”

Sen kummempaa ajattelematta vastasin, etten jaksakaan, mutta en voi sille oikein mitään.

Aloin selventää matopurkkia hämmentyneelle työkaverille ja tulin samalla itse ymmärtäneeksi koko kupletin. Suurin ongelmani on se että olen liian nopea, kaikessa. Käyn ihan luonnostani ylikierroksilla ja sille pitäisi löytää jotain purkumekanismeja. Normaalioloissa turbotemponi on minusta ihan ok, se on vain ominaisuus jonka tunnistan perheestäni myös. Siskoni ja isäni puhuvat, siivoavat ja kävelevät ihan samalla naurettavalla tahdilla. Hups vaan ja seuraavaan hommaan! Vain meidän perheessä saadaan mustelmia siksi että ovi aukeaa liian hitaasti suhteessa läpimenovauhtiimme.

En siis ole mikään stressikimppu ja aina rikki (vaikka myönnän että se saattaa siltä täällä blogissa kyllä näyttäytyä), vaan olen vain tosi, tosi nopea. Käyn jatkuvasti sellaisella suoritustasolla, jolla rauhallisemmat tyypit ovat silloin kun stressi on kovimmillaan. Ongelma tästä tulee sitten kun minulle tulee oikeasti paljon tekemistä, silloin ei ole enää mitään mihin korottaa. Lisäksi näistä kierroksista palautuminen on vaikeaa, siksi varmaan olen aina aamullakin vielä väsynyt. Jos ei pysähdy illalla, ei pysähdy yölläkään.

Olen virittynyt väärin, ja nyt tässä 35 ikävuoden kolkutellessa voisin alkaa tehdä sille jotain.

Näen turbovauhtini selkeimmin videoissa joita minusta on huomaamattani kuvattu. Kun naputan kättä mielestäni rauhallisesti, se näyttäytyy nauhalla stressaavana tikityksenä. Kun meikkaan mielestäni seesteisesti, videolla se onkin hirveän vauhdikasta läästimistä. Vauhti jolla lapsille puhua papatan on aivan kreisi, ihmettelen että perhe ylipäänsä saa jotain selvää puheestani! (mutta tätä en aio myöntää seuraavan kerran kun kiistellään siitä pyysinkö laittamaan maidon jääkaappiin vai en).

Eikä se ole vain puheeni, kävelyni tai meikkaamiseni, ylipäänsä koko pääni prosessoi yliluonnollista vauhtia. Mulla soi aina joku biisi päässä, tai joskus jonkin puheen pätkä. Sen taustamusan päällä puhelee yhtä aikaa kahdesta kuuteen ajatusta. Yhdestä seuraa toinen, muistan jotain eiliseltä ja yhtäkkiä olen jo uutta blogijuttua kirjoittamassa.

Pitää muistaa ilmoittaa Kakkonen eskariin, siitä saisi muuten ehkä hyvän blogijutun, maitoa pitää ostaa, voisi perustaa oman ruoan verkkokaupan, pitääkin muuten tarkistaa välikausivaatteiden tilanne ai niin niitä on kahdet kellarissa, huomiseksi on varattava neukkari…ja samalla olen noukkinut kymmenen sukkaa, laittanut koneen pyörimään ja todennäköisesti sanonut Insinöörille että hei Kakkonen puhuu sulle, vastaa sille.

Insinöörillä ja lapsillamme on nimittäin hallussaan se ominaisuus jota eniten kadehdin: jumahtaminen. Haluaisin niin paljon olla joskus itsekin sillä tavalla nollat taulussa, ettei päässä pyöri mitään. Tuijottaa tyhjyyteen ja ladata. Siihen ei selkeästikään pääse suorittamalla ja tekemällä, sen nyt olen oppinut. Mitä kiireisempi olen, sitä enemmän keksin tekemistä ja luon uutta. Kun olen pakotetusti joutilaana, en osaa tehdä mitään, tai olla tekemättä mitään. Enkä rentoudu.

Vähän samalla tavalla kuin on lapsia joilla on niin paljon energiaa että vasta viiden tunnin hiihtolenkki, HopLop ja neljä painimatsia saavat heidät hetkeksi istumaan rauhassa sohvalle, ovat aivonikin kuin liian vähän puistotettu vekara. Ne pyörivät, surraavat ja riehuvat a i n a. Päivin öin.

Uskon että tämä on harjoiteltavissa oleva taito, ja haluankin nyt oppia pysähtymään, hidastamaan, rauhoittamaan ajatukseni. Krapula on toimiva, mutta hieman arveluttava keino. Tervehenkisemmiksi vaihtoehdoiksi olen tunnistanut perinteisen meditaation mutta lisäksi kiinnostaisi kokeilla jotain käsityön henkistä, vaikka niissä susihuono olenkin – tai ehkä juuri siksi. Muistelisin että mekaaninen, toistuva työ käsillä saa aivotkin jotenkin nollautumaan, olenko ihan hakoteillä? Tässä kategoriassa olisi kai värityskirjat, piirtäminen, sudokut, neulominen (yök)?

Onko siellä muita liian nopeita jotka ovat keksineet tapoja jarrutella? Mielelläni kuulisin vinkkejä!

Lue myös: 

  • Kiire sopii minulle – muka
  • Ei minkään tekemisen sietämätön vaikeus
  • Antakaa lisää voita tai vähemmän leipää
  • Muista hengittää välillä

Mitä bloggaaja lukijoistaan ajattelee? Pelkkää hyvää!

Kuvailin vastikään yhteistyökumppanille Valeäidin lukijoita. Kerroin että keskimäärin olette yli 30-vuotiaita, kiinnostuneita ruoanlaitosta ja että valtaosa teistä lukee Valeäitiä vähintään kerran päivässä. Juuri sen enempää en teistä oikeasti tiedä.

Tiedän vain että teitä käy täällä melkoinen joukko, kuukausittain reilusti toistakymmentä tuhatta ihmistä. Se on niin iso luku, ettei sitä tajua ennen kuin näkee saman massan ihmisiä jossain tapahtumassa. Päässäni teitä on vain muutamia, ja luulen tuntevani teidät vaikka oikeasti en mitään tiedä. Olen kuitenkin luonut teistä päässäni jonkin kuvan.

Ajattelen teidän olevan pääosin itseni kaltaisia ruuhkamutseja, joilla on lapsi tai pari. Oletan teidän olevan kiinnostuneita kauniista asioista, asumisesta ja ehkä vähän yhteiskunnastakin. Olette viisaita, empaattisia ja analyyttisia. Ehkä joskus vähän ylianalyyttisiakin, sellaisia vähän herkkiä tyyppejä. Naisia.

Eihän tämä totta ole, vaan jonkinlainen itseäni heijastava kuva, jota käytän eräänlaisena mallinukkena, kun teitä ajattelen.

Sen tiedän, että kommenteissanne olette fiksuja ja hyvin käyttäytyviä, hauskoja ja mielenkiintoisia. Avuliaitakin! Ja useimmiten asioista yhtä hajalla kuin minäkin. Tunnen meidän kuuluvan samaan heimoon, jossa voi olla eri mieltä mutta sekin tehdään tyylillä. Saamme aikaan mielenkiintoisia keskusteluja, emme väittele turhista. Oikeastaan välillä toivon ettei lukijoita tulisi yhtään lisää, sillä tämä porukka tuntuu toimivan niin hyvin.

Kirjoittaessani en ajattele varsinaisesti kenelle kirjoitan, vaikka se on yleensä paras ohje mitä sisällön tuottajalle voi antaa. Mutta kun en minä voi ajatella! En voi miettiä että tuohon joukkoon mahtuu tuhat näkökulmaa, asennetta ja elämäntilannetta. Kirjoitan pääsääntöisesti omia tuntemuksiani ja ajatuksiani, ja ne jäävät minultakin kuulematta jos alan kirjoittaa toimitettua, harkittua ja moniulotteista journalismia. Jätän myös tietoisesti muistamatta että joukossa on niitä, jotka lukevat vain tavan vuoksi vaikka ovat jo minuun kyllästyneet, niitä jotka rakastavat inhota minua ja niitä jotka tunnen aivan eri yhteydessä tosielämästä.

Suodatan tekstini kahden näkökulman kautta: anoppini ja lasteni. Tekstien pitää olla sen verran siivoja että niitä kehtaisi anopillekin näyttää ja toisaalta niin kaukana yksityisestä elämästämme että voisin antaa lastenkin näitä lukea. Kumpikin on vaikea tavoite joka ei ihan aina toteudu, mutta se on kuitenkin vahva ohjenuora ja yritän näitä itsessäni jatkuvasti kyseenalaistaa.

Joskus anonyymi lukijajoukko muuttuu todeksi kun näen Instan analytiikasta jonkun vanhan tutun katselleen storyani. Silloin saatan hetken miettiä kuinka kummallista on että tämäkin kymmenen vuoden takainen koulukaveri katselee kuinka itken auton etupenkillä, enkä minä tiedä hänen elämästään mitään. Silloin tällöin olen myös hetkellisesti häpeissäni, jos vaikka nelikymppinen miespuolinen asiakkaani kertoo juuri löytäneensä blogini ja muistan etusivulla paistavan uusimman tekstini olevan melko puhdasta pieruhuumoria.

Osan teistä tunnistan toki nimimerkeistänne: Pilami, Tarja, Sanna / Kototeko, Reettapee, Heidi pii, Satsuinsta, Tiskari, Lintunen…Ihanaa kun käytte luonani niin usein että tunnutte jo tutulta! Anteeksi niille joiden nimimerkkiä en tässä nyt muistanut, tunnistan teidätkin kyllä!

Joskus kohtaamme oikeassa maailmassa. Osa teistä tulee sanomaan moi ja kertomaan lukevansa blogiani, osa laittaa jälkikäteen somessa viestiä ja kertoo bonganneessa, osa vain katsoo sillä tietyllä tavalla, joka saa minut ajattelemaan että ehkä tunnistit minut. Hetkeä myöhemmin aina nolottaa, miksi luulinkaan että joku tunnistaisi minut. Todennäköisemmin vain tein jotain kiusallista.

Todennettujen kohtaamisten jälkeen mietin miltä se teistä tuntui: Olinko samanlainen kuin kuvittelit, pidempi, paksumpi, iloisempi, oudompi? Tuijotinko myrtsinä kännykkää, oliko perheemme ihan katastrofi, kuten yleensä? Viime aikoina kun olen treffatessamme mm. siivonnut kaupan lattialta kaatuneita vichyjä ja pelastanut bussin oven väliin jääneen lapsen käden.

Mulle teidän kohtaaminen on aina mielettömän sykähdyttävää: tunnecocktail johon sekoittuu hitunen ylpeyttä ja kiitollisuutta, mutta myös sellaista nöyryyttä että haluan aina sen jälkeen kirjoittaa vain enemmän ja paremmin. Että on jotain lukemisen arvoista sinulle.

Eniten opin teistä kommenttienne kautta, erityisesti blogiin tulevista kommenteista. Tiedän että kommentointi blogissa asti on ihan liian vaivalloista, enkä itsekään sitä enää oikein jaksa harrastaa. Helposti sorrun antamaan lakonisen FB-peukun tai painamaan sydäntä, tai ehkä kommentoin jotain nopeaa Instakuvan alle. Kommenttilaatikkoon asti eksyvä teksti on kuitenkin aina iso juttu, joku on oikeasti ottanut aikaa ja nähnyt vaivaa osallistuakseen tähän yksinpuheluuni! Kiitos siitä!

Mitä bloggaaja siis lukijoistaan ajattelee? Pelkkää hyvää, mutta melko ahtaalla mallinnuksella. Olette varmaan aika paljon muutakin kuin köyhän mielikuvitukseni tuote. Siispä pyydän taas kerran, niin kuin lähes joka vuosi: kertokaa keitä te olette ja mitä teille kuuluu? 

Ärsyttävä mutta sairaan hauska muikkeli täällä moro!

Olen lähes koko ikäni kuullut olevani ärsyttävä.

ärsyttävä valeäiti

Ensimmäiset vuodet meni hämmennyksen vallassa, kun en oikein tiennyt miksi olin niin ärsyttävä. Opin kuitenkin luottamaan siihen että näin on. Tein siitä osan persoonaani. Teini-iässä ystävälliset tytöt osasivat kertoa päin naamaa miten monella eri tavalla olin ärsyttävä, joten pian osasin itsekin niitä piirteitä paljon listata.

Opiskeluaikana tein aika aktiivisesti töitä häivyttääkseni ärsyttävät puoleni. Tsemppasin, mukauduin ja tarkkailin itseäni. Tulin siinä aika hyväksi. Olin vähemmän ärsyttävä ja enemmän ahdistunut. Jossain kolmenkympin kohdilla aloin kuitenkin vihdoin oppia jotain vielä paljon tärkeämpää.

Opin ettei sillä ole väliä. Että minun ei pidä enää yrittää muuttaa itseäni ja koittaa olla vähemmän ärsyttävä, vaan ennemminkin ympäröidä itseni ihmisillä, jotka hyväksyvät ne piirteet. Ehkä jopa pitävät niistä!

Enää en sietäisi keneltäkään samaa viestiä. Olet ärsyttävä on hirveä asia sanoa toiselle! Nyt kun olen asian kanssa täysin zen, voin paljastaa teille ihan uusia ärsyttäviä piirteitä, joita ei ehkä edes silloin teininä vielä ollut. Olen oikeastaan asian suhteen niinkin zen että olen kartuttanut itselleni lisää ärsyttäviä piirteitä!

Kolme ärsyttävintä asiaa minussa (tällä hetkellä)

  1. Puhun aivan sairaan paljon ja törkeän nopeasti. Paitsi silloin kun esiinnyn, siitä propsit mulle! Ilmeisesti sitä voi kuitenkin jotain oppia kun riittävän monta kertaa huomautetaan. Keskeytän myös muita jatkuvalla syötöllä. En siksi että haluaisin puhua itse päälle, vaan siksi että olen niin innoissani kun arvaan mihin toinen on menossa. Täydennän siis muiden lauseita ennen kuin he itse pääsevät maaliin asti. Vitsi miten ärsyttävää! Anteeksi!
  2. Puhun koko ajan englantia. En tiennyt tämän olevan edelleen ongelma ennen kuin katsoin Insta-liven tallennetta Päivin ja Lauran kanssa nauhoitetusta podcast-jaksosta Valeäidin nauhoitusten toiseen tuotantokauteen. Olipa ärsyttävää kun yksi jatkuvalla syötöllä heittelee jenkiksi anekdootteja. Anteeksi! Mutta minulla on syyni. Kävin lukion englanniksi Suomessa. Puhuin kolme vuotta englantia Karoliinan, Uchennan, Marjutin ja Sonjan kanssa, vaikka meistä jokainen puhui suomea äidinkielenään. Englanti oli opiskelu- ja puhekielemme, ei sille nyt oikein mitään mahtanut. Sujuvasti kysyimme toisiltamme what’s your lukujärjestys like today ja nyt huomaan että jatkan samaa edelleen pienemmässä mittakaavassa.
  3. Laulan tai vielä pahempaa vihellän jatkuvasti. Tätäkään en huomannut ennen kuin New Yorkin reissulla ystäväni sanoi että en tiennytkään sun olevan tollainen viheltelijä ja heti sen perään naapurin tyttö kysyi minulta metsäretkellä onko pakko laulaa koko ajan. Turns out, kyllä on.

Ja tasapainon vuoksi tiedoksi niille, joilta nämä ovat menneet ohi:

hauska valeäiti

Kolme parasta asiaa minussa

  1. Olen hauska. Parhaimmillani olen kävelevä stand-up show joka saa ihan missä tilanteessa vain edes pienen naurun ihmisestä ulos. Saan pahimmatkin jäärät ja kylmäkiskoiset business-ukkelit nauramaan!
  2. Olen empaattinen. Pystyn samaistumaan, sanoittamaan ja ymmärtämään erilaisia tilanteita hyvin. Sanoisin myös että tämän ansiosta osaan hoitaa yleensä tosi nihkeätkin tilanteet niin että kaikille jää hyvä mieli.
  3. Olen hyvä kuuntelemaan murheita ja ratkomaan niitä. Aivoni toimivat niin että (muiden) ongelmat on helppo pilkkoa, analysoida ja paketoida sellaiseksi paketiksi että niiden kanssa on helpompi jatkaa.

Niin että jos olet valmis sietämään turhaa englannin vilauttelua, moottoriturpaa ja lauseittesi lopettamista, saat vastineeksi hauskan shown jonka aikana kaikki ongelmasi ratkeaa!

JaniillemuilletiedoksiettäfuckyouI’mtoohauskaforyoulalalalallalalalaaaa!!!