Tietoa mainostajalle ›

Hyvässä työpaikassa saa olla rikki

Tämän jutun ilmestyessä pauhaamme työkavereiden kanssa Pecha Kuchaa läpi, eli kerromme itsestämme kukin vuorollamme tarkkaan määritetyllä esityksellä. Esityksessä tulee olla 10 sivua, joista jokaisessa on vain kuvia, ei tekstiä lainkaan. Sivut vaihtuvat automaattisesti 15 sekunnin välein ja näissä 150 sekunnissa kerromme itsestämme kaiken mitä huvittaa kertoa.

Hauskaa!

Jos on hauskalla tuulella.

Kun tein omaa esitystäni, olo oli pitkästä aikaa tosi kurja. Huulet olivat vähän tunnottomat, poskia punotti ja päätä särki. Oli vaikea saada mitään aikaan. Vitutti ilman syytä. Olisin halunnut kertoa itsestäni jotain hauskaa, kiinnostavaa ja uutta. Sen sijaan tungin esityksen täyteen kuvia perheestäni, talosta ja lenkkipoluista. Ärsytti enemmän, otin hörpyn vettä ja leikin ihan muina Sanneina että se on viinii.

Eipä auttanut, tietenkään. Tähän auttaisi vain lenkki. Edelleen veri kohisi kasvoissa liikaa ja olo oli outo. Ensikertalainen voisi pelästyä kihelmöivästä tunteesta huulillaan ja omituisesta rauhattomuudesta joka päätyy lasittuneisiin silmiin.

Itsehän olen jo kokenut konkari, joten tiesin: Sympaattinen hermostoni käy ylikierroksilla. On aika relata, vähentää jostain, ettei väsy isosti. Nyt on vähän liikaa synttäreitä, podcasteja, työjuttuja, kylkiluita (mainitsinko että mursin sen viikko sitten? Hauskaa!) ja veroasioita.

Purin tunnotonta huultani ja jatkoin hommia. Keksin väkisin kivoja juttuja omasta elämästäni, kunnes tajusin että tässähän piti kertoa kuka minä olen. Tein kahdeksanneksi kohdaksi esitystä tämän:

Tästähän mun pitää kertoa. Että vaikka rakastan esiintyä, urheilla ja touhuta, olen myös aikamoinen herkkis, jolle kaikki on joskus vähän liikaa. Sitä ei tarvitse pelätä, eikä kavahtaa, mutta se on hyvä tietää. Saatan joskus sanoa

”Sori nyt en pysty, karmea olo. Pakko olla vähän aikaa ihan yksin”

enkä tarkoita sillä mitään pahaa. Silloin sitten vain olen hetken yksin ja möllötän. Kyllä se siitä. Tämän kaiken toki tietääkin jo moni töissä, koska me puhumme tosi paljon itsestämme ja fiiliksistämme. Osa avoimemmin kuin toiset, mutta kaikki kuitenkin ihan ihmisinä töihin saapuen. Meillä ei tapaa toimistossa kenenkään työminää vaan ihan minäminän siellä saa kohdata.

SE ON NIIN IHANAA että nyt oli pakko kirjoittaa isoilla kirjaimilla.

On mieletön ilo ja kunnia onkaan olla töissä paikassa, jossa voi sanoa ettei jaksa ja jossa tämän kaltaisen esityksen voi näyttää. On hienoa kuulla toisen kuumista kaupunkireissuista ja nauraa toisen kanssa pitkän avioliiton käänteille. Päiviimme mahtuu murheita lapsen päiväkotipäivästä tai koomisia tarinoita matkustamisesta sinne kaiken duunihässäkän sekaan.

Olen siis eksynyt täydelliseen työpaikkaan. Ainakin Maaret Kallion kuvauksen mukaan:

”Hyvässä työpaikassa ihminen saa olla olemassa kokonaisuutena: murheineen ja virheineen, mutta myös osaamisineen ja voimineen. Yksityisyydestä ei silti tarvitse luopua.”

Amen. Vitsi sellainen työpaikka on hyvä.

Onko pakko unelmoida jos ei halua?

Eräänä aamuna kuuntelen unelmaduunareiden Satun ja Hannen tuoretta podcastia, jossa he haastattelevat unelma-ammatissaan olevia ihmisiä. Vieraiden suusta tipahtelee hienoja viisauksia, kuten jos haluat tehdä jotain oikein palavasti, tee sitä. Unelmat saavutetaan tekemällä. Seuraavana päivänä jalaton ja kädetön mies puhuu liikuttavasti ja motivoivasti Nordic Business Forumin lavalla. Hän pyytää miettimään, mistä sinä unelmoit, ja sitten tarttumaan siihen pala kerrallaan.

Äh, sieltä se taas tuli. Kysymys, johon ilmeisesti pitäisi kaikilla olla vastaus. Mistä sinä unelmoit, mitkä ovat sinun haaveesi? Joka ikinen maanantaimotivaattori kertoo että on tärkeää jahdata unelmiaan ja samalla muistaa että if your dreams do not scare you, they are not big enough!

Blogikollega Emmikin kirjoitti taannoin todella kauniisti ja puhuttelevasti unelmista. Tekstiin vastasi yhtä liikuttavasti Nella omassa Kaukokaipuu-blogissaan.  Kumpikin paljasti loppuun omaan haaveensa; Emmi toiveensa esiintyä enemmän ja Nella haaveensa kirjoittaa kirja.

Unelmien ääneen sanominen (kirjoittaminen) tuntui kummastakin vaikealta, paljastavalta. Emmi kertoo:

”Harva asia on niin vaikeaa ja noloa, kuin omien unelmien ääneen sanominen”

Tämä on ihan varmasti totta! Mutta voin sanoa että on myös ihan hemmetin noloa että siihen vaikeaan kysymykseen joutuu vastamaan ”en minä tiedä”.

Kun en minä tiedä. Juuri nyt unelmoin auringosta, ihan vähän isommista tisseistä, täydellisen kypsästä avokadosta, Blog Awards voitosta, paremmasta tukkatilanteesta, yhden leuan vetämisestä, rauhassa kirjoittamisesta, hyvästä juoksulenkistä, flunssattomasta olosta, yöstä josta herään virkeänä.

Eikö tämä riitä? Vieläkö pitäisi isommin unelmoida?

Olen aina ollut tavoitteellinen mutta lyhytjänteinen. Haen välitöntä iloa ja poistan välitöntä surua. En katso kauas tulevaisuuteen enkä muistele vanhoja. En katkeroidu enkä oikein osaa kantaa kaunaa, mutta en myöskään fiilistele lomamatkoja kuukausia eteenpäin. Pakkaan reissuun päivä ennen lähtöä ja lentokentällä tajuan että hei siistiä, me ollaan menossa matkalle!

Onko mussa jotain perustavalla lailla vialla vai onko tämä koko unelmahomma ihan vähän aikamme vitsaus? Puhumme suuria, haemme tähtipölyä ja huikeita tunteita. Onko se välttämätöntä hyvän elämän saamiseksi? Toivottavasti en nyt asettele sanojani väärin, koska musta on ihan super mahtavaa että toiset unelmoi, sanoo sen ääneen ja lopulta odotetusti saavuttavat ne unelmansa. You go tyypit!

Ehkä vastustan vähän sisäisesti sitä tämän hetkistä fiilistä että jokaisella pitäisi olla joku (suuri) unelma. Voisin kuvitella laativani 101-tavoitelistan niin kuin Vastaiskun ankeudelle -blogin Jenny, mutta kovin isoja julistuksia en oikein näe tekeväni, edes hiljaa itselleni lausuen.

Kyllä minäkin kai tavallaan unelmoin kirjan kirjoittamisesta ja laulamisesta. Mutta ne ovat ehkä sellaisia kutkuttavia sunnuntaiajatuksia, eivät konkreettisia maalitauluja joita kohti ehkä edes haluaisin koskaan ponnistella. Tiedostan, etten ehkä haluaisi oikeasti elää laulajan elämää, eikä kirjan kirjoittaminen nyt selvästi ole priolistalleni päässyt kun en sitä kerran tee.

Moni melko unelmaiselta tuntuva asia on putkahtanut elämääni lähes sattumalta. Tämä blogi ja podcast, tuleva talo (joka juuri nyt on enemmän painajainen), liikunnan ilo, uudet ystävät, terveet lapset, työ jossa olen hyvä.

En minä tiedä. Ehkä olen vain tosi pienten ilojen ihmisenä kykenemätön isoihin unelmiin. Jos minä kerran hihkaisen ilosta kun huomaan taloyhtiön jätekatoksen uudistuneen, en ehkä kestäisi jotain järisyttävän ison unelman lähestymistä.

Ovatko unelmat liioitellussa markkina-arvossa vai pitäisikö munkin nyt vain kaivaa ne itsestäni esiin?

Marinakupla on ihana mutta vähän valheellinen

”Mites teillä raksa etenee?” 

”No kuule, arvaapa vain…”

Syvennymme tuttavani kanssa haavojemme jakamiseen. Missä on piirustukset myöhässä, missä joku mokailee, missä kukaan ei ota vastuuta ja miten tämä ala kaiken kaikkiaan onkin niin omituinen. 
Olemme huudelleet koko keskustelun pahaa-aavistamattoman ei-rakennuttajan yli. Vartin päästä hän huomauttaa kohteliaasti vaihtavansa nyt paikkaa, sillä hänellä ei ole oikein mahdollisuutta ottaa osaa keskusteluun. 

Tietämättä veikkaan että valahdin vähän punaiseksi. Nolottaa. Tajuan, että olen aivan kuin inttijätkä, tai vauvamamma. 

Olen pienessä marinakuplassani, jossa hakeudun kaltaisteni seuraan puhumaan siitä itsestään. Sen kuplan ympärillä ei kuulkaa kukaan muu jaksa olla. Siinä missä inttijätkät vaihtaa muille jäätävän tylsiä kokemuksia pinkasta ja vauvamammat avautuvat liian tarkasti avautumisestaan, raksailijat jauhavat innoissaan välipohjista ja alihankkijoista. 

Nämä marinakuplat ovat tärkeitä. Niissä jaetaan tuskaa ja iloa, haetaan vertaistukea ja konkreettisia neuvojakin. Yhteistä niille on se, että ulkopuolelta kuunneltuna (jos joku jaksaa) kuplan meininki kuulostaa kammottavalta. 

Sitä ajattelee että huh, onneksi mun ei tarvinnut olla intissä. En muuten varmasti ikinä synnytä. Meidän parisuhde ei ainakaan rakentamista kestäisi.


Olen nyt ollut näistä kuplista kahden sisällä, joten uskallan kertoa teille vankan totuuden: se ei ole läheskään niin kamalaa miltä se kuulostaa, ja se on yllättävän äkkiä ohi. 

Esimerkkinä tilanteeni juuri nyt: Ollaan oman talomme kanssa ehkä pahimmassa mahdollisessa vaiheessa. Oikeasti tosi moni juttu menee just nyt ihan päin helvettiä. Marinakuplalle on paljon tilausta. 
Hommat kuitenkin myös todellisuudessa etenevät koko ajan, eikä tämä(kään) kupru lopulta ihan mahdottomalta tunnu. Mutta toki vastaukseni ”Mites raksalla menee” kysymykseen on synkkä ja dramaattinen. 

Sillä se nyt vain on tärkeää jakaa juuri ne pahimmat jutut, hieman ehkä vielä ryyditettyinä. Niin löytää oikean olkapään. 


Oikeasti mukaan mahtuu paljon todella hienoakin, asioita joista vain ei tule puhuttua koska ne ovat hienovaraisia, lähes huomaamattomia.

Kun talon ikkunoiden muodon voi hahmottaa. Kun inttijätkä huomaa kuntonsa nousseen metsässä tarpoessaan. Kun synnyttäjä on itsestään kaiken sen keskellä ylpeä. 

Kuplassa on hyvä ja mukava olla, ja sieltä on ihana huudella pelottavia asioita. Mutta  tiedoksi kaikille että on siellä myrskyn silmässä myös kaunista, ja aurinko tulee aina lopulta esiin. 

Tätä kirjoittaessani sain Insinööriltä viestin. 

”Pentti soittikin heti ja kaikki pitäis olla korjattuna ens viikon aikana.”

Niin se vain aina hyväksi kääntyy.