Tietoa mainostajalle ›

Marinakupla on ihana mutta vähän valheellinen

”Mites teillä raksa etenee?” 

”No kuule, arvaapa vain…”

Syvennymme tuttavani kanssa haavojemme jakamiseen. Missä on piirustukset myöhässä, missä joku mokailee, missä kukaan ei ota vastuuta ja miten tämä ala kaiken kaikkiaan onkin niin omituinen. 
Olemme huudelleet koko keskustelun pahaa-aavistamattoman ei-rakennuttajan yli. Vartin päästä hän huomauttaa kohteliaasti vaihtavansa nyt paikkaa, sillä hänellä ei ole oikein mahdollisuutta ottaa osaa keskusteluun. 

Tietämättä veikkaan että valahdin vähän punaiseksi. Nolottaa. Tajuan, että olen aivan kuin inttijätkä, tai vauvamamma. 

Olen pienessä marinakuplassani, jossa hakeudun kaltaisteni seuraan puhumaan siitä itsestään. Sen kuplan ympärillä ei kuulkaa kukaan muu jaksa olla. Siinä missä inttijätkät vaihtaa muille jäätävän tylsiä kokemuksia pinkasta ja vauvamammat avautuvat liian tarkasti avautumisestaan, raksailijat jauhavat innoissaan välipohjista ja alihankkijoista. 

Nämä marinakuplat ovat tärkeitä. Niissä jaetaan tuskaa ja iloa, haetaan vertaistukea ja konkreettisia neuvojakin. Yhteistä niille on se, että ulkopuolelta kuunneltuna (jos joku jaksaa) kuplan meininki kuulostaa kammottavalta. 

Sitä ajattelee että huh, onneksi mun ei tarvinnut olla intissä. En muuten varmasti ikinä synnytä. Meidän parisuhde ei ainakaan rakentamista kestäisi.


Olen nyt ollut näistä kuplista kahden sisällä, joten uskallan kertoa teille vankan totuuden: se ei ole läheskään niin kamalaa miltä se kuulostaa, ja se on yllättävän äkkiä ohi. 

Esimerkkinä tilanteeni juuri nyt: Ollaan oman talomme kanssa ehkä pahimmassa mahdollisessa vaiheessa. Oikeasti tosi moni juttu menee just nyt ihan päin helvettiä. Marinakuplalle on paljon tilausta. 
Hommat kuitenkin myös todellisuudessa etenevät koko ajan, eikä tämä(kään) kupru lopulta ihan mahdottomalta tunnu. Mutta toki vastaukseni ”Mites raksalla menee” kysymykseen on synkkä ja dramaattinen. 

Sillä se nyt vain on tärkeää jakaa juuri ne pahimmat jutut, hieman ehkä vielä ryyditettyinä. Niin löytää oikean olkapään. 


Oikeasti mukaan mahtuu paljon todella hienoakin, asioita joista vain ei tule puhuttua koska ne ovat hienovaraisia, lähes huomaamattomia.

Kun talon ikkunoiden muodon voi hahmottaa. Kun inttijätkä huomaa kuntonsa nousseen metsässä tarpoessaan. Kun synnyttäjä on itsestään kaiken sen keskellä ylpeä. 

Kuplassa on hyvä ja mukava olla, ja sieltä on ihana huudella pelottavia asioita. Mutta  tiedoksi kaikille että on siellä myrskyn silmässä myös kaunista, ja aurinko tulee aina lopulta esiin. 

Tätä kirjoittaessani sain Insinööriltä viestin. 

”Pentti soittikin heti ja kaikki pitäis olla korjattuna ens viikon aikana.”

Niin se vain aina hyväksi kääntyy. 

Hyvä vanhempi urheilee

Pesen hampaat kahdesti päivässä, teen ruoan useimmiten itse ja kierrätän. Huomautan hyvistä käytöstavoista ja opastan olemaan hyvä kaveri, mutta D-vitamiinit unohdan aina. Huudan joskus ja lapset myös. Kehun kauniiksi ja kannustan yrittämistä onnistumista enemmän.

Vanhemmuuteen liittyy ihan miljoona asiaa, jotka voi tehdä hyvin, huonosti tai tosi huonosti. Niistä voi koostaa itselleen syntilistan tai antaa hutien mennä vaiheittain ohi ja pitää kiinni jostain perusjutuista tiukemmin.

Minulle isoja juttuja on toisten kohteleminen hyvin ja tietysti kaikki turvallisuussäännöt suojateistä kuumiin asioihin. Muut jutut voi välillä mennä huonommin, mutta näistä ei jousteta koskaan.

Tärkenä osana lastemme kasvattamista on kolmaskin juttu. Liikunta. Urheilu ja liikunta on ihmiselle niin älyttömän tärkeää sekä henkisen että fyysisen hyvinvoinnin osalta, että olen suorastaan vahingossa yrittänyt kasvattaa lapsistani liikunnallisia ihmisiä.

Minä olen ensimmäisen puoliskon elämästäni urheillut ainoastaan joukkuelajien takia. Joku laji on ollut kiva, joten olen harrastanut sitä. Niihin kuuluvat salitreenit ja oikeastaan kaikki muukin varsinainen liikunta sen sijaan on ollut ihan pakkopullaa. On pitänyt mennä lenkille ja juosta pallon perässä, mutta en oikeastaan koskaan ole halunnut sitä tehdä. Paitsi nykyään, onneksi.

Nyt saan itseni välillä vaivatta ja välillä väkisin aika hyvin lenkeille ja muille reippailuille. Edelleen kuitenkin luisun helposti sohvaperunaksi enkä oikein välitä tehdä raskaita tai vaivalloisia asioita, kuten selkäjumppaa tai hyi olkoon jotain punneruksia. Helpot ja kevyet urheilut sentään sujuu.

Omasta kodista sain mallin, jossa urheiltiin paljon, mutta ehkä vääristä syistä. Istuin lapsena usein spandexasuisten naisten takana (ne stringibodyt pyöräilysortsien päällä!) ja katselin tylsistyneenä kun hikipannat piti permiksiä paikallaan läpi grapevinen ja steppilaudalle nousun. Äiti hikoili ainakin viisi kertaa viikossa ystävänsä vetämässä jumpassa ja pakotti muina hetkinä ravaamaan kaikki raput ylös.

Isäni taas on kilpaurheilija, niin sen kai voi sanoa. Ugi lasketteli ja purjehti ikuisia kilpailuja, jotka eivät vieläkään ole päättyneet. On mentävä kovempaa ja paremmin. (Tätä kirjoittaessa kännykkään satelee terveisiä tämän hetkisen purjehdusskaban tilanteesta, go Ugi go!)

Urheilusta on ehkä juuri noiden spandexnaisten ansiosta ja verenmakuisten laskutreenien jälkeen jäänyt mulle sellainen pakko, jota tehdään että näytetään hyvältä tai voitetaan skaba. Ei liikuta siksi että se tuntuisi hyvältä.

Ei se minun vanhempieni syytä ole, sellaista se aika oli. Piti näyttää hyvältä ja menestyä. Kauniilla 80-luvulla puhuttiin vielä ihan huoletta lastenkin edessä läskien palamisesta ja puristeltiin olemattomia reisiä.

Nyt tytöt ne peput piukaksi, ja lähtee!

Ei ihan paras motivaatio urheiluun. Nyt yritän tehdä toisin.

Emme todellakaan ole mitään himourhelijoita Insinöörin kanssa, mutta liikumme kuitenkin aika paljon. Insinööri hairahtuu aina välillä ilmoittautumaan johonkin maratoniin tai polkujuoksukuolemaan, ja treenaa siihen omilla lenkeillään. Minä käyn iltaisin kävelyillä ja aika usein juoksemassakin, liityin juuri saliporukkaan ja pelaan korista aina kun selkä antaa myöden.

Jokaisen treenin jälkeen puhkun kotona hyvää oloa ja fiilistelen kivaa kokemusta. Yritän välittää lapsille liikunnan ilosanomaa, vaikka se on itseltäkin joskus kateissa. Vältän esimerkiksi sanomasta, että olisi pakko urheilla, vaikka joskus edelleen mieleni sanoo niin.

Sanon ennemmin että tekisi mieli lähteä lenkille, tai että väsyttää joten on ehkä paras lähteä ulkoilemaan. Teemme yhdessä perheenä paljon liikunnallista: pyöräilemme, kävelemme metsässä, temppuilemme ja kiipeilemme vaikka agility-telineiden päällä.

Lapset harrastavat niitä lajeja joita itse kulloinkin haluavat (tänä syksynä valikoimassa futis ja uimakoulu) ja jo kahtena vuonna ollaan käyty ihan mahtavassa Minimarathonissa. Yhä enemmän urheilemme myös yhdessä. Teemme ihmispyramideja, kikatamme tasapainoharjoituksissa ja käymme myös lenkeillä yhdessä. Aikuinen juosten, lapsi pyörän tai skootin päällä.

Sanomattakin lienee kai selvää etten myöskään koskaan, ikinä, milloinkaan puhu itsestäni rumasti. En katso peiliin ja mutristele kulmiani, puristele makkaroita, valita puuttuvia lihaksiani tai puhu lihomisesta tai laihtumisesta.

Alan uskoa, että hyvä vanhempi ei ole vain se joka muistaa sen D-vitamiinin joka halvatun päivä, mutta myös se joka opettaa lapselleen että terveelliset elämäntavat ja liikunta ovat kiinteä osa elämää (Tietysti sillä oletuksella, että liikunta ylipäänsä on mahdollista). Mutta jos lapseen onnistuu tartuttamaan liikunnan ilon, menee aika moni muukin asia kuin itsestään perille.

Ja nyt lähden Ykkösen kanssa iltalenkille. Se on moro.

Emme voi enää vaikuttaa kaikkeen

Muistan hetken, jolloin tajusin sen ensimmäisen kerran.

Ykkönen oli juuri täyttänyt puolitoista ja Kakkonen nukkui muutaman viikon ikäisenä nyyttinä vaunussa. Kevätaurinko paistoi Ykkösen tehdessä rauhassa hiekkakakkuja lähes autiossa leikkipuistossa.

Penkiltäni näin, kuinka hiekkalaatikolle asteli kokeneempi ammatinharjoittaja, ehkä kaksivuotias lapsi ja repäisi Ykkösen kädestä lapion. Potkaisi vielä mennessään jo tehdyn kakun rikki.

Minä olin häkeltynyt. Ensimmäistä kertaa joku teki Ykköselle jotain yksiselitteisesti väärää, harkitusti ja tahallaan, niin etten minä ollut paikalla valvomassa tilannetta. Helikopterini loisti poissaolollaan. Tajusin, että vaikutusvaltani Ykkösen elämään ei tule ikuisesti olemaan niin välitön kuin se tähän asti oli ollut.

Leikkipuistossa (tai ehkä vain päässäni) kaikui äitijumalan lausuma oppitunti:

Niiden satojen sinun tekemiesi kasvatusvirheiden lisäksi lapsellesi tulee tapahtumaan elämässä asioita, joihin sinä et voi vaikuttaa ja joilta sinä et voi suojata.

Katselin virheetöntä lastani ja ymmärsin. Toisin kuin synnytyslaitoksella hiljaa lupasin, minä en suojele sinua kaikelta.

valeäiti blogi

Nyt olen lähettämässä samaa lasta leikkipuistoon, jonka kauimmaiseltakaan penkiltä en voi auttaa.  Koulun pihalla aikuisia lapiotuomareita on entistä vähemmän ja lasten on selviydyttävä kahnauksistaan pääosin yksin.

Koulun alku pelottaa edelleen.

Tekisi mieli ottaa vuodeksi (seitsemäksi) sapattivapaata ja seistä Ykkösen rinnalla tarkkailemassa. Osaako se pitää puoliaan, tajuaahan se olla lähtemättä tyhmiin juttuihin mukaan, ei kai se itse sorru kiusaamaan?

Enhän minä voi, tietenkään.

Ainoa mitä voin tehdä on opettaa ennalta ja kysyä jälkikäteen. Valaa uskoa Ykkösen omiin taitoihin ja älyyn. Luottaa, että hän tietää mikä on oikein ja väärin sekä antaa vahvuutta uskaltaa toimia sen mukaan. Kuunnella, kysellä ja olla kiinnostunut.

Haluan myös luottaa yhteisön voimaan. Että siellä koulussakin on aikuisia, kavereita ja luottotyyppejä, jotka pitävät meininkiä silmällä ja auttavat näitä keskenkasvuisia tunnesmoothieita toimimaan edes jotenkin ihmisiksi. Tulevien luokkakavereiden vanhemmilta toivon herkkyyttä. Uskallusta puuttua, jos jokin ei näytä hyvältä, rohkeutta ihan vaikka soittaa jos tuntuu että meidän lapsi tekee jotain hölmöä.

Lopulta jouduin kai vain luottamaan, että asiat menevät hyvin. Kasvattaminen muuttuu nyt yhä enemmän viivellä tehtäväksi, jälkikäteen analysoitavaksi välittömän ohjaamisen sijaan.

Ehkä vanhemmuus onkin sokeaa uskoa siihen, että jo valetut perustukset kantavat. Ensin perustaitojen opettamista ja sisäisen voiman vahvistamista, sitten uskallusta päästää irti. Onneksi ei vielä kovin pitkälle irti, eikä tietenkään kokonaan, mutta tästä se alkaa. Lapsi saa nyt tehdä omia virheitään ja meidän tehtävänämme on korjata menoa varikolla, olla tarvittaessa suojapatjana.

Tämä kaikki ehkä sujuu, jos olemme onnistuneet tässä Suvi Auvisen mahtavasti tiivistämässä vanhemmuuden tehtävässä:

”Että kaikesta siitä pelosta huolimatta onkin onnistunut luomaan jonkin pysyvän jäljen, jonkin pohjan johon se voi nojata läpi elämän, että se ainakin aina tietää olevansa maailman rakkain ja tärkein koska sen on sille joka päivä kertonut.”

 

Perheemme onkin jo tässä

Kerron nyt ihan rehellisesti yhden asian. Olen aina ajattelut, että me saamme kolme lasta. Niin myös Insinööri. Ylläri sinänsä että kolmen lapsen perheessä kasvaneet haluaisivat itselleenkin kolmen lapsen perheen.

Pienellä ikäerolla saapuneiden kahden ensimmäisen rakkaan aikana kävi kuitenkin ns. perinteiset. Univelka vei hulluksi, työelämään oli kova ikävä ja parisuhde kärvisteli nenäfridan, selkäkivun ja maitoallergioiden välissä. Siinä meni kolme, neljä vuotta onnellisessa kaaoksessa niin että hujahti.

Aikaa kului, kaikki helpottui.

Melkein seitsemänvuotias ja viispuolikas elävät jo monella tavalla kuin aikuiset. Ne nukkuvat, kävelevät, syövät kun on nälkä, niistävät itse räkänsä ja kertovat jos meinaa tulla laatta. Ovat varsin kelpo seuraa eikä asioiden tekeminen kahden lapsen kanssa ole enää mikään juttu.

Päivää ei enää tarvitse suunnitella kenenkään päiväunien ympärille (korkeintaan omien), lapset voivat olla hetkittäin jopa yksin kotona ja hoitoon ne saa hyvin helposti, jopa tuntemattomalle hoitajalle. Auton turvaistuimia ja keittiön juniorituoleja lukuunottamatta taloudestamme ei löydy enää juuri mitään lapsituotteitakaan.

Olemme taas Insinöörin kanssa puheväleissä.

Kaikki on siis ihanaa.

Sitten havahduin muistamaan, että meillähän piti olla kolme lasta. Se vain olisi  kai pitänyt jo tehdä pari vuotta sitten, ennen kuin arki liikaa helpotti. Sillä mitä helpommaksi elämä muuttuu sitä vähemmän sen hajottaminen taas vaikeaksi kiinnostaa. Alan ymmärtää, että meiltä ei oikein löydy enää valmiutta vauvaan.

On vain vaikea karistaa sitä ajatusta, tunnetta, että meitä pitäisi olla viisi. Samalla ajatuskin vauvasta saa aikaan kymmenien eri ”sitäpaitsi..” -selitysten vyörymisen kielen päälle:

Kolmas lapsi syntyisi jo ihan hirmuisella ikäerolla vanhempiin sisaruksiinsa. Meillä ei riitä rahat. Meillä ei riitä ehkä huoneetkaan. Selkäni ei mitenkään kestäisi taaperon nostelua, pääni ei mitenkään kestäisi vauva-aikaa. Sitä paitsi, mitä jos jokin menisi vikaan. Mitä jos niitä tulisi useampi? Mitä jos häntä ei tulisi ollenkaan?

Kuinka kävisi parisuhteelle, entä miten isompien lasten kanssa enää ehtisi olla? Kuinka kasvatetaan samaan aikaan kahta esiteiniä ja yhtä eskariuhmaista? Ilman terapiaa? Raskaanakin pitäisi olla, ja synnyttää! Ja sitten taas mahtua johonkin vaatteisiin, ne hormonitkin ai saakeli.

Yhtäkkiä huomaan että ikkuna kolmannelle taisi mennä kaiken tämän kaaoksen keskellä hiljaa hissukseen kiinni. Ei sanonut mitään sulkeutuessaan, hiipi vain hiljaa bileistä kotiin.

On uskottava, että perheestämme tulikin 2 + 2 kokonaisuus. Se onkin juuri sellaisena aivan todella hieno kokonaisuus, enemmän kuin olisi koskaan voinut toivoa tai kuvitella!

Mutta kun kukaan ei kertonut tätä mulle silloin kun Kakkonen oli vauva. Mulla oli aina takaraivossa “ehkä vielä joskus”, enkä tehnyt luopumiseen liittyvää surutyötä. Bloginimiäkin oli mietittynä: Kolmonen. Tai Viimeinen. Olisipa joku sanonut mulle että tämä Kakkonenkin saattaa olla se Viimeinen pieni.

Eikä kukaan varoittanut, että 35. synttäreiden lähestyessä sitä saattaa alkaa laskea vuosia, joita on vielä jäljellä. Yhtäkkiä varma päätös kahdesta lapsesta tuntuu vaikealta. Apua, kohta kaikki mahdollisuudet muuttaa mielensä ovat ohi!

En ole oikein hyvä sulkemaan mitään valintoja pois, haluan aina pitää jonkin takaoven auki. Sitä kai olen tässä jo monta monta vuotta tehnytkin. Että kyllä sen kolmannen sitten vielä joskus ehtii jos siltä tuntuu.

No ei siltä tunnu, oikeasti. Mutta ihan kamalaa ajatella että jos ei kohta niin ei koskaan. Ellei blogiin ilmesty joku päivä hahmo nimeltä Vahinko, tämä oli nyt tässä. Haikeaa.

Onko muilla vastaavaa tuskaa menossa pään sisällä? Miten te ratkaisette tämän? Hetkinen. Onko tämä se hetki elämässä jolloin ihmiset erehtyvät hankkimaan…koiran? Apua.

PS. melkein samat pohteet löytyi Puutalobabyn puolelta, sielläkin se lopullinen kello jo tikittää kovasti korvaan!

Ajattele edes vessassa

Päivittelin jokin aika sitten kauhuissani kaverille, että olen ottanut tavaksi tuijottaa kännykkää jopa hammaspesun aikana. Kohtasin hämmennystä – mitä vikaa siinä on? No sitä vikaa, että se kaksi minuuttia oli vielä jokin aika sitten ainoa hetki päivässä jolloin sain tylsistyä eli ajatella.

Melkein kaikki muut välit täytän jollain. Kännykällä. Lenkillä kuuntelen siitä podcasteja, autossa soitan puheluita, vessassa selaan somea (#tunnustan) ja siivotessakin jokin media pauhaa jossain kohtaa kämppää. Vain suihkussa olen ajatusteni kanssa, onneksi sentään se.

Sitten kävi niin onnellisesti, etten osannut laittaa uudessa liittymässäni asetuksia oikein kahden edellisen ulkomaan matkan aikana.

Olin ensin New Yorkissa 5 päivää ilman (mobiili)nettiä, sitten melkein heti perään Portugalissa lähes olemattoman netin armoilla. Se oli ihanaa.

Sillä kaikella ajallani ehdin katsoa esimerkiksi New Yorkin metrossa ihmisiä vähän säälien. Niin hölmöiltä näyttivät kaikki niskanikamat pulleina ruutujaan tuijottaen. Se on surullinen ja vähän kreisi näky kun koko vaunu istuu hiljaa yksin, siirtelee peukkua lasittuneella katseella, nousee omalla pysäkillä penkistä eteensä vilkaisemattakaan. Ikään kuin korviin kasvaneista nauhoista olisi kuulunut käsky liikkua.

Jos joku 80-luvulla olisi nähnyt tämän tulevaisuuden silmissään, ei salettiin olisi uskonut. Että joka ikinen ihminen lapsesta mummoon istuu hiljaa ja swaippaa. Marty McFlyn hoverboardkin näytti todennäköisemmältä.

Eihän tässä menossa ole mitään järkeä.

En mä tässä nyt yritä liikaa hurskastella. Ihan yhtä lailla kulutan minäkin kännykän akun päivällä loppuun kun vedän sormella uusia ja uusia juttuja eteeni. Insta – FB – meilit – privameilit – slack. Sitten kierros uudestaan jos jotain löytyisikin. Kävellessä, vessassa, liikennevaloissa.

Paitsi että nuo kolme viimeksi mainittua olen päättänyt lopettaa. Taas.

Olen kuin jojolaihduttaja: Maanantaina päätän elää terveellisemmin ja viimeistään tiistaina mussutan donitsia, koska oli niin rankka päivä ja ansaitsen nyt tämän.

Mutta nyt ilmassa on jotain uutta, aitoa sisäistä halua. Sitä tarvitaankin, kuin laihduttaessa; pelkkä päätös ja donitsien jyrkkä kieltäminen ei auta mitään. On oikeasti haluttava muutosta elämään, tunnettava miten hyvältä se parempi vaihtoehto tuntuu.

Ei tätä enää kiitos. (PS: älä ahistu, kuva lavastettu. Tavallaan).

Se on ihme juttu, miten nopeasti siihen tottuu. Ajattelemaan. Katselemaan, miettimään ja vain hengittelemään. Olemaan jouten. Sillä ajalla tämäkin teksti on päässä syntynyt.

Joutilaana oleminen on ihanaa. Tylsistyminen on mahtavaa ja ajattelu piristävää. Haluan sitä taas enemmän elämääni.

Viimeksi tämän suuren mindfulnessharjoituksen suurin anti oli kahden eläkeläisrouvan keskustelu, joka kantautui korviini bussin viereiseltä penkiltä. Siinä rouvat vertailivat kikherneiden hintoja (yksi laatu on toista halvempaa mutta ne pitää keittää, eli sähköä ja vettä kuluu enemmän) ja tajusin kuinka eri maailmassa elämme; minulle 0,79€ maksava purkki on kaapin pohjalle jäävä hävikki ja heille merkittävä osa päivittäisestä proteiinin saannista.

Oli muuten melko paljon syvällisempi havainto kuin neljä uutta smoothiebowlia Instassa.

Voisinko antaa ajatusteni taas harhailla edes kerran päivässä ihan oma-aloitteisesti? Vaikka vessassa, tai hampaiden pesun ajan? Illalla ennen nukahtamista, kännykkä olkkarissa ja minä sängyssä?

Aloitan pienestä ja sanon nyt itselleni: ajattele edes vessassa.. Tuntuu vaikealta, mutta palkinto on yleensä hyvä.

Lähdetkö messiin? Ajatellaanko enemmän?