Tietoa mainostajalle ›

Ei minkään tekemisen sietämätön vaikeus

Laitan kattilan kannen kiinni ja alan aktiivisesti odotella. 40 min ja riisipuuroa, varmasti vähän pohjaan palanutta. Lapset katsoo telkkaria aivastellen ja Insinööri on töissä. Nyt olisi aikaa kirjoittaa, mutta jaksanko edes sitä? Kokeillaan.

Viikko sitten tähän aikaan päässä tuntui stressipäänsärky, vanne puristi kirjaimellisesti päätä. Tänä vuonna olen oppinut että se armeijassa kuulemma kysytty kysymys voikin olla totta. On migreeniä, joka puukottaa silmän takaa; hartiasärkyä joka jättää koko niskan palamaan ja sitten on tämä verenpaineelta tuntuva panta, joka kiristää lievästi ja häiritsee enemmän kuin sattuu.

Tämä vuosi on ollut hyvä mutta raskas kaikkinen talovääntöineen ja uusine asioineen. Uudessa työssä aloittaminen maaliskuussa on näin jälkikäteen katsottuna ollut yksi parhaimmista päätöksistäni vuosiin – heti tämän uuden tontin jälkeen. Silti kumpikin kiristelee vannetta tasaisin väliajoin. Elämässä on nyt vain aika paljon kerralla kaikkea. Näin jo viime yönä unta, jossa istuin jossain turhassa hyväntekeväisyyspalaverissa ja valitin sielläkin kuinka aikani ei enää riitä tähän kaikkeen.

Jopas, tästä ei pitänyt tulla kiireestä valittaminen. Niin se pentele sieltä pantansa alta kuitenkin kurkkii. Piti kertoa vain se, että kuluneen viikon ajan olen pääsääntöisesti tehnyt en mitään.

Jouluviikon piti olla lähes työstä vapaa, sellainen rento lomaan laskeutuminen jonka aikana ehtii hoitaa kaikki joulutouhut. Todellisuudessa istuin vielä koko perjantain kipeiden lasten kanssa toimistolla ja pääsimme yhdessä tontturumballe vasta myöhään iltapäivällä. Suhasimme pitkin kaupunkia, minä perässäni kuumetta pikkuhiljaa nostavaa Kakkosta tsempaten, Kakkonen vissypulloaan kauppojen lattioille tiputellen, Ykkönen tylsistyneenä karkkia vinkuen (sai totta kai, lahjonta kunniaan). Meininki oli ihan hyvä, onneksi, mutta minulla se panta kyllä piukkeni.

Taas meinaan kertoa siitä kiireestä, vaikka en halunnut.  Yritän vain päästä tähän viikkoon, joka on jotenkin vain hulahtanut ohi. Sillä matkalla Lahteen viikko sitten perjantaina iltapäivällä kaikki velvollisuuteni olivat ohi. Työt tehty, lahjat ostettu ja paketoitu, kamat pakattu ja perhe siirretty. Edessä pitkä loma välipäivineen ja vielä tammikuun ekakin viikko etäillen.

Loma! Kaikki aika maailmassa! Ihana joulu, jolloin kukaan ei tee mitään, eikä minunkaan tarvitse edes haluta. Ehdin siis tehdä kaikkea.

Ensimmäiset kaksi päivää vääntyilin kiukkuisesti kun ei ollut mitään järkevää tekemistä. En sanonut sitä ääneen mutta en  mielestäni rentoutunut oikein. Nyt olisi voinut lukea kirjaa, kirjoittaa blogia, aloittaa hitto vaikka kutomisen tai sudokut. En tehnyt kai mitään, enkä muista siitäkään vähästä mitään. Sama toistuu jo kuudetta päivää.

Pääsemme vihdoin tähän päivään, välipäiviin. Välikautiselta näyttävä Helsinki on kostea ja nahkea, minulla on pää kolmatta päivää kiinteästi paikallaan. Panta lähti, noidannuoli tuli liiasta väkisinrentoutumisesta sohvalla. Lapset ovat edelleen kipeinä maratonflunssassaan, minä en edelleenkään ole rentoutunut oikein.

Harrastan kolmatta (vai neljättä?) päivää kotiäitilarppausta. Pyykkään, siivoan, järjestelen, keitän riisipuuroa. Selailen kylppärikuvia, teen lounasta ja pelaan lasten kanssa lautapelejä. Idyllistä, mutta minulle vaivaannuttavaa. Edelleen kuljen sumussa. Kun en tee sitä mitä oikeasti halusin lomalla tehdä. 

Ihan en vieläkään tiedä, mitä tuo maaginen lomatekeminen on, joka kelpaisi. Varmasti jotain suorittavaa, joka flirttailee ajatuksella että sen tekemällä 2018 alkaisi helpommin. Jos juoksen joka päivä, aloitan vuoden energisemmin! Jos kirjoitan kymmenen tekstiä varastoon, tammikuussa saa jättää illat blogivapaiksi! Jos kaikki vaatteet ovat puhtaana, pyykkivuoret eivät lannista ainakaan kahteen viikkoon! No en minä ihan näin maanisesti ajattele, mutta jos edes jotain noista tekisi. Esimerkiksi joka päivä.

 

Pidän tätä kaikkea merkkinä siitä että arkeni on liian täynnä. Jos joutuu päivittäin juoksemaan aamusta iltaan saavuttaakseen kaiken mitä muka pitää tehdä, ei lomalla pysty enää muuhun kuin pysähtymiseen. Se ei ole kestävä malli, lapset.

En harrasta uuden vuoden lupauksia, mutta voin harrastaa vanhan vuoden katselmuksia. Totean, että tänäkin vuonna olen ollut liian ankara itselleni. Tehnyt liikaa toki myös, mutta ennen kaikkea turhan tinkimättömästi. Palaan taas kerran siihen ajatukseen, että minun on mietittävä mitä aidosti haluan tehdä, ei mitä luulen tarvitsevani. Haluan tehdä – listalle pääsee tulevanakin vuonna sanat ja kuvat, tämä blogi, vapaat ajatukset.

Sillä niin ne sormet vain kirjoittavat loppumattomalla tahdilla, juuri kun luulet ettet jaksaisi.

Hyvässä työpaikassa saa olla rikki

Tämän jutun ilmestyessä pauhaamme työkavereiden kanssa Pecha Kuchaa läpi, eli kerromme itsestämme kukin vuorollamme tarkkaan määritetyllä esityksellä. Esityksessä tulee olla 10 sivua, joista jokaisessa on vain kuvia, ei tekstiä lainkaan. Sivut vaihtuvat automaattisesti 15 sekunnin välein ja näissä 150 sekunnissa kerromme itsestämme kaiken mitä huvittaa kertoa.

Hauskaa!

Jos on hauskalla tuulella.

Kun tein omaa esitystäni, olo oli pitkästä aikaa tosi kurja. Huulet olivat vähän tunnottomat, poskia punotti ja päätä särki. Oli vaikea saada mitään aikaan. Vitutti ilman syytä. Olisin halunnut kertoa itsestäni jotain hauskaa, kiinnostavaa ja uutta. Sen sijaan tungin esityksen täyteen kuvia perheestäni, talosta ja lenkkipoluista. Ärsytti enemmän, otin hörpyn vettä ja leikin ihan muina Sanneina että se on viinii.

Eipä auttanut, tietenkään. Tähän auttaisi vain lenkki. Edelleen veri kohisi kasvoissa liikaa ja olo oli outo. Ensikertalainen voisi pelästyä kihelmöivästä tunteesta huulillaan ja omituisesta rauhattomuudesta joka päätyy lasittuneisiin silmiin.

Itsehän olen jo kokenut konkari, joten tiesin: Sympaattinen hermostoni käy ylikierroksilla. On aika relata, vähentää jostain, ettei väsy isosti. Nyt on vähän liikaa synttäreitä, podcasteja, työjuttuja, kylkiluita (mainitsinko että mursin sen viikko sitten? Hauskaa!) ja veroasioita.

Purin tunnotonta huultani ja jatkoin hommia. Keksin väkisin kivoja juttuja omasta elämästäni, kunnes tajusin että tässähän piti kertoa kuka minä olen. Tein kahdeksanneksi kohdaksi esitystä tämän:

Tästähän mun pitää kertoa. Että vaikka rakastan esiintyä, urheilla ja touhuta, olen myös aikamoinen herkkis, jolle kaikki on joskus vähän liikaa. Sitä ei tarvitse pelätä, eikä kavahtaa, mutta se on hyvä tietää. Saatan joskus sanoa

”Sori nyt en pysty, karmea olo. Pakko olla vähän aikaa ihan yksin”

enkä tarkoita sillä mitään pahaa. Silloin sitten vain olen hetken yksin ja möllötän. Kyllä se siitä. Tämän kaiken toki tietääkin jo moni töissä, koska me puhumme tosi paljon itsestämme ja fiiliksistämme. Osa avoimemmin kuin toiset, mutta kaikki kuitenkin ihan ihmisinä töihin saapuen. Meillä ei tapaa toimistossa kenenkään työminää vaan ihan minäminän siellä saa kohdata.

SE ON NIIN IHANAA että nyt oli pakko kirjoittaa isoilla kirjaimilla.

On mieletön ilo ja kunnia onkaan olla töissä paikassa, jossa voi sanoa ettei jaksa ja jossa tämän kaltaisen esityksen voi näyttää. On hienoa kuulla toisen kuumista kaupunkireissuista ja nauraa toisen kanssa pitkän avioliiton käänteille. Päiviimme mahtuu murheita lapsen päiväkotipäivästä tai koomisia tarinoita matkustamisesta sinne kaiken duunihässäkän sekaan.

Olen siis eksynyt täydelliseen työpaikkaan. Ainakin Maaret Kallion kuvauksen mukaan:

”Hyvässä työpaikassa ihminen saa olla olemassa kokonaisuutena: murheineen ja virheineen, mutta myös osaamisineen ja voimineen. Yksityisyydestä ei silti tarvitse luopua.”

Amen. Vitsi sellainen työpaikka on hyvä.

Onko pakko unelmoida jos ei halua?

Eräänä aamuna kuuntelen unelmaduunareiden Satun ja Hannen tuoretta podcastia, jossa he haastattelevat unelma-ammatissaan olevia ihmisiä. Vieraiden suusta tipahtelee hienoja viisauksia, kuten jos haluat tehdä jotain oikein palavasti, tee sitä. Unelmat saavutetaan tekemällä. Seuraavana päivänä jalaton ja kädetön mies puhuu liikuttavasti ja motivoivasti Nordic Business Forumin lavalla. Hän pyytää miettimään, mistä sinä unelmoit, ja sitten tarttumaan siihen pala kerrallaan.

Äh, sieltä se taas tuli. Kysymys, johon ilmeisesti pitäisi kaikilla olla vastaus. Mistä sinä unelmoit, mitkä ovat sinun haaveesi? Joka ikinen maanantaimotivaattori kertoo että on tärkeää jahdata unelmiaan ja samalla muistaa että if your dreams do not scare you, they are not big enough!

Blogikollega Emmikin kirjoitti taannoin todella kauniisti ja puhuttelevasti unelmista. Tekstiin vastasi yhtä liikuttavasti Nella omassa Kaukokaipuu-blogissaan.  Kumpikin paljasti loppuun omaan haaveensa; Emmi toiveensa esiintyä enemmän ja Nella haaveensa kirjoittaa kirja.

Unelmien ääneen sanominen (kirjoittaminen) tuntui kummastakin vaikealta, paljastavalta. Emmi kertoo:

”Harva asia on niin vaikeaa ja noloa, kuin omien unelmien ääneen sanominen”

Tämä on ihan varmasti totta! Mutta voin sanoa että on myös ihan hemmetin noloa että siihen vaikeaan kysymykseen joutuu vastamaan ”en minä tiedä”.

Kun en minä tiedä. Juuri nyt unelmoin auringosta, ihan vähän isommista tisseistä, täydellisen kypsästä avokadosta, Blog Awards voitosta, paremmasta tukkatilanteesta, yhden leuan vetämisestä, rauhassa kirjoittamisesta, hyvästä juoksulenkistä, flunssattomasta olosta, yöstä josta herään virkeänä.

Eikö tämä riitä? Vieläkö pitäisi isommin unelmoida?

Olen aina ollut tavoitteellinen mutta lyhytjänteinen. Haen välitöntä iloa ja poistan välitöntä surua. En katso kauas tulevaisuuteen enkä muistele vanhoja. En katkeroidu enkä oikein osaa kantaa kaunaa, mutta en myöskään fiilistele lomamatkoja kuukausia eteenpäin. Pakkaan reissuun päivä ennen lähtöä ja lentokentällä tajuan että hei siistiä, me ollaan menossa matkalle!

Onko mussa jotain perustavalla lailla vialla vai onko tämä koko unelmahomma ihan vähän aikamme vitsaus? Puhumme suuria, haemme tähtipölyä ja huikeita tunteita. Onko se välttämätöntä hyvän elämän saamiseksi? Toivottavasti en nyt asettele sanojani väärin, koska musta on ihan super mahtavaa että toiset unelmoi, sanoo sen ääneen ja lopulta odotetusti saavuttavat ne unelmansa. You go tyypit!

Ehkä vastustan vähän sisäisesti sitä tämän hetkistä fiilistä että jokaisella pitäisi olla joku (suuri) unelma. Voisin kuvitella laativani 101-tavoitelistan niin kuin Vastaiskun ankeudelle -blogin Jenny, mutta kovin isoja julistuksia en oikein näe tekeväni, edes hiljaa itselleni lausuen.

Kyllä minäkin kai tavallaan unelmoin kirjan kirjoittamisesta ja laulamisesta. Mutta ne ovat ehkä sellaisia kutkuttavia sunnuntaiajatuksia, eivät konkreettisia maalitauluja joita kohti ehkä edes haluaisin koskaan ponnistella. Tiedostan, etten ehkä haluaisi oikeasti elää laulajan elämää, eikä kirjan kirjoittaminen nyt selvästi ole priolistalleni päässyt kun en sitä kerran tee.

Moni melko unelmaiselta tuntuva asia on putkahtanut elämääni lähes sattumalta. Tämä blogi ja podcast, tuleva talo (joka juuri nyt on enemmän painajainen), liikunnan ilo, uudet ystävät, terveet lapset, työ jossa olen hyvä.

En minä tiedä. Ehkä olen vain tosi pienten ilojen ihmisenä kykenemätön isoihin unelmiin. Jos minä kerran hihkaisen ilosta kun huomaan taloyhtiön jätekatoksen uudistuneen, en ehkä kestäisi jotain järisyttävän ison unelman lähestymistä.

Ovatko unelmat liioitellussa markkina-arvossa vai pitäisikö munkin nyt vain kaivaa ne itsestäni esiin?