Tietoa mainostajalle ›

Perheemme onkin jo tässä

Kerron nyt ihan rehellisesti yhden asian. Olen aina ajattelut, että me saamme kolme lasta. Niin myös Insinööri. Ylläri sinänsä että kolmen lapsen perheessä kasvaneet haluaisivat itselleenkin kolmen lapsen perheen.

Pienellä ikäerolla saapuneiden kahden ensimmäisen rakkaan aikana kävi kuitenkin ns. perinteiset. Univelka vei hulluksi, työelämään oli kova ikävä ja parisuhde kärvisteli nenäfridan, selkäkivun ja maitoallergioiden välissä. Siinä meni kolme, neljä vuotta onnellisessa kaaoksessa niin että hujahti.

Aikaa kului, kaikki helpottui.

Melkein seitsemänvuotias ja viispuolikas elävät jo monella tavalla kuin aikuiset. Ne nukkuvat, kävelevät, syövät kun on nälkä, niistävät itse räkänsä ja kertovat jos meinaa tulla laatta. Ovat varsin kelpo seuraa eikä asioiden tekeminen kahden lapsen kanssa ole enää mikään juttu.

Päivää ei enää tarvitse suunnitella kenenkään päiväunien ympärille (korkeintaan omien), lapset voivat olla hetkittäin jopa yksin kotona ja hoitoon ne saa hyvin helposti, jopa tuntemattomalle hoitajalle. Auton turvaistuimia ja keittiön juniorituoleja lukuunottamatta taloudestamme ei löydy enää juuri mitään lapsituotteitakaan.

Olemme taas Insinöörin kanssa puheväleissä.

Kaikki on siis ihanaa.

Sitten havahduin muistamaan, että meillähän piti olla kolme lasta. Se vain olisi  kai pitänyt jo tehdä pari vuotta sitten, ennen kuin arki liikaa helpotti. Sillä mitä helpommaksi elämä muuttuu sitä vähemmän sen hajottaminen taas vaikeaksi kiinnostaa. Alan ymmärtää, että meiltä ei oikein löydy enää valmiutta vauvaan.

On vain vaikea karistaa sitä ajatusta, tunnetta, että meitä pitäisi olla viisi. Samalla ajatuskin vauvasta saa aikaan kymmenien eri ”sitäpaitsi..” -selitysten vyörymisen kielen päälle:

Kolmas lapsi syntyisi jo ihan hirmuisella ikäerolla vanhempiin sisaruksiinsa. Meillä ei riitä rahat. Meillä ei riitä ehkä huoneetkaan. Selkäni ei mitenkään kestäisi taaperon nostelua, pääni ei mitenkään kestäisi vauva-aikaa. Sitä paitsi, mitä jos jokin menisi vikaan. Mitä jos niitä tulisi useampi? Mitä jos häntä ei tulisi ollenkaan?

Kuinka kävisi parisuhteelle, entä miten isompien lasten kanssa enää ehtisi olla? Kuinka kasvatetaan samaan aikaan kahta esiteiniä ja yhtä eskariuhmaista? Ilman terapiaa? Raskaanakin pitäisi olla, ja synnyttää! Ja sitten taas mahtua johonkin vaatteisiin, ne hormonitkin ai saakeli.

Yhtäkkiä huomaan että ikkuna kolmannelle taisi mennä kaiken tämän kaaoksen keskellä hiljaa hissukseen kiinni. Ei sanonut mitään sulkeutuessaan, hiipi vain hiljaa bileistä kotiin.

On uskottava, että perheestämme tulikin 2 + 2 kokonaisuus. Se onkin juuri sellaisena aivan todella hieno kokonaisuus, enemmän kuin olisi koskaan voinut toivoa tai kuvitella!

Mutta kun kukaan ei kertonut tätä mulle silloin kun Kakkonen oli vauva. Mulla oli aina takaraivossa “ehkä vielä joskus”, enkä tehnyt luopumiseen liittyvää surutyötä. Bloginimiäkin oli mietittynä: Kolmonen. Tai Viimeinen. Olisipa joku sanonut mulle että tämä Kakkonenkin saattaa olla se Viimeinen pieni.

Eikä kukaan varoittanut, että 35. synttäreiden lähestyessä sitä saattaa alkaa laskea vuosia, joita on vielä jäljellä. Yhtäkkiä varma päätös kahdesta lapsesta tuntuu vaikealta. Apua, kohta kaikki mahdollisuudet muuttaa mielensä ovat ohi!

En ole oikein hyvä sulkemaan mitään valintoja pois, haluan aina pitää jonkin takaoven auki. Sitä kai olen tässä jo monta monta vuotta tehnytkin. Että kyllä sen kolmannen sitten vielä joskus ehtii jos siltä tuntuu.

No ei siltä tunnu, oikeasti. Mutta ihan kamalaa ajatella että jos ei kohta niin ei koskaan. Ellei blogiin ilmesty joku päivä hahmo nimeltä Vahinko, tämä oli nyt tässä. Haikeaa.

Onko muilla vastaavaa tuskaa menossa pään sisällä? Miten te ratkaisette tämän? Hetkinen. Onko tämä se hetki elämässä jolloin ihmiset erehtyvät hankkimaan…koiran? Apua.

PS. melkein samat pohteet löytyi Puutalobabyn puolelta, sielläkin se lopullinen kello jo tikittää kovasti korvaan!

Ajattele edes vessassa

Päivittelin jokin aika sitten kauhuissani kaverille, että olen ottanut tavaksi tuijottaa kännykkää jopa hammaspesun aikana. Kohtasin hämmennystä – mitä vikaa siinä on? No sitä vikaa, että se kaksi minuuttia oli vielä jokin aika sitten ainoa hetki päivässä jolloin sain tylsistyä eli ajatella.

Melkein kaikki muut välit täytän jollain. Kännykällä. Lenkillä kuuntelen siitä podcasteja, autossa soitan puheluita, vessassa selaan somea (#tunnustan) ja siivotessakin jokin media pauhaa jossain kohtaa kämppää. Vain suihkussa olen ajatusteni kanssa, onneksi sentään se.

Sitten kävi niin onnellisesti, etten osannut laittaa uudessa liittymässäni asetuksia oikein kahden edellisen ulkomaan matkan aikana.

Olin ensin New Yorkissa 5 päivää ilman (mobiili)nettiä, sitten melkein heti perään Portugalissa lähes olemattoman netin armoilla. Se oli ihanaa.

Sillä kaikella ajallani ehdin katsoa esimerkiksi New Yorkin metrossa ihmisiä vähän säälien. Niin hölmöiltä näyttivät kaikki niskanikamat pulleina ruutujaan tuijottaen. Se on surullinen ja vähän kreisi näky kun koko vaunu istuu hiljaa yksin, siirtelee peukkua lasittuneella katseella, nousee omalla pysäkillä penkistä eteensä vilkaisemattakaan. Ikään kuin korviin kasvaneista nauhoista olisi kuulunut käsky liikkua.

Jos joku 80-luvulla olisi nähnyt tämän tulevaisuuden silmissään, ei salettiin olisi uskonut. Että joka ikinen ihminen lapsesta mummoon istuu hiljaa ja swaippaa. Marty McFlyn hoverboardkin näytti todennäköisemmältä.

Eihän tässä menossa ole mitään järkeä.

En mä tässä nyt yritä liikaa hurskastella. Ihan yhtä lailla kulutan minäkin kännykän akun päivällä loppuun kun vedän sormella uusia ja uusia juttuja eteeni. Insta – FB – meilit – privameilit – slack. Sitten kierros uudestaan jos jotain löytyisikin. Kävellessä, vessassa, liikennevaloissa.

Paitsi että nuo kolme viimeksi mainittua olen päättänyt lopettaa. Taas.

Olen kuin jojolaihduttaja: Maanantaina päätän elää terveellisemmin ja viimeistään tiistaina mussutan donitsia, koska oli niin rankka päivä ja ansaitsen nyt tämän.

Mutta nyt ilmassa on jotain uutta, aitoa sisäistä halua. Sitä tarvitaankin, kuin laihduttaessa; pelkkä päätös ja donitsien jyrkkä kieltäminen ei auta mitään. On oikeasti haluttava muutosta elämään, tunnettava miten hyvältä se parempi vaihtoehto tuntuu.

Ei tätä enää kiitos. (PS: älä ahistu, kuva lavastettu. Tavallaan).

Se on ihme juttu, miten nopeasti siihen tottuu. Ajattelemaan. Katselemaan, miettimään ja vain hengittelemään. Olemaan jouten. Sillä ajalla tämäkin teksti on päässä syntynyt.

Joutilaana oleminen on ihanaa. Tylsistyminen on mahtavaa ja ajattelu piristävää. Haluan sitä taas enemmän elämääni.

Viimeksi tämän suuren mindfulnessharjoituksen suurin anti oli kahden eläkeläisrouvan keskustelu, joka kantautui korviini bussin viereiseltä penkiltä. Siinä rouvat vertailivat kikherneiden hintoja (yksi laatu on toista halvempaa mutta ne pitää keittää, eli sähköä ja vettä kuluu enemmän) ja tajusin kuinka eri maailmassa elämme; minulle 0,79€ maksava purkki on kaapin pohjalle jäävä hävikki ja heille merkittävä osa päivittäisestä proteiinin saannista.

Oli muuten melko paljon syvällisempi havainto kuin neljä uutta smoothiebowlia Instassa.

Voisinko antaa ajatusteni taas harhailla edes kerran päivässä ihan oma-aloitteisesti? Vaikka vessassa, tai hampaiden pesun ajan? Illalla ennen nukahtamista, kännykkä olkkarissa ja minä sängyssä?

Aloitan pienestä ja sanon nyt itselleni: ajattele edes vessassa.. Tuntuu vaikealta, mutta palkinto on yleensä hyvä.

Lähdetkö messiin? Ajatellaanko enemmän?

Pitäisi haluta enemmän

Oletteko huomanneet, että me teemme tosi paljon asioita koska pitäisi tehdä jotain? 

Pitäisi käydä lenkillä ja nähdä ystäviä, lukea enemmän kirjoja ja roikkua vähemmän netissä. Hirvittävän vähän asioita tehdään siksi että niitä halutaan tehdä. 

Laitan tämän nyt stereotyyppisesti äitimarttyyrien piikkiin. Usein se on perheen äiti jonka on kovin vaikea tehdä asioita joita haluaa tehdä.  Osittain varmasti siksi, etteivät ruuhkavuodet anna ihan kaikelle periksi. Joka duunipäivän jälkeen ei voi mennä spontaanille terassiviinille. 

Mutta on paljon sellaista, mitä voisi järjestää helposti tai jopa sellaista mitä jo tehdään, mutta usein teemme niitäkin sitä asiaa suorittaen, pitäisi takaraivossa.

Portugalin viimeisinä päivinä tämä äitimarttyyri sai eräässä turistibussissa pienimuotoisen uhmakohtauksen kun tajusi ettei tee juuri nyt todellakaan mitään sellaista mitä haluaisi tehdä. Ystävä katseli (melko) kärsivällisesti kiukutteluani ja kysyi sitten hellästi; mitä sinä sitten haluaisit tehdä? 

Jatkoin kiukuttelua hiljaa, koska en tiennyt vastausta hänen kysymykseensä. Jouduin miettimään ihan kunnolla, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Huomasin listan olevan tärkeä myös kotiin vietäväksi joten tein siitä vähän pidemmän.

Haluan tyhjää aikaa.

Parasta on aikatauluista vapaa aika, jonka voi käyttää ihan niin kuin haluaa. Että ehtii haahuilla Lissabonin kaduilla, pötköttää sohvalla tai hypistellä ihania kenkiä mitään ostamatta. Puhua maratonpuheluita kaverin kanssa tai lueskella vanhoja naistenlehtiä. Tärkeintä on ettei erehdy selailemaan somea. 

Haluan kirjoittaa.

Melkeinpä ihan sama mitä kirjoitan, pääsen siinä armolliseen onnelliseen flow-tilaan. Rakastan asetella sanoja hyviksi lauseiksi ja toimiviksi tarinoiksi. 

Kirjoittamiseen liittyy salattu, maaginen hetki, jonka jahtaaminen oikeuttaa kaikki tylsät ja turhat lauseet siinä välissä. 

Maagisella hetkellä päässä (tai näppiksellä) muodostuu lause, joka toimii. Se on kaunis, se on näppärä, se kuvastaa täydellisesti sitä mitä ajattelit. Se soljuu ajatuksissa kauniisti, maistuu hyvältä ja tuntuu silkkiseltä. Ah. Writer’s high, sanon.

Haluan kirjoittaa blogia.

Rakas blogi, välillä niin rasittava riippakivi. Mutta haluan jatkaa sitä vielä hamaan tulevaisuuteen. Kirjoitan tänne minusta, lapsista, elämästämme, koska haluan muistaa. Nämä ruuhkavuodet sulattaa aivot, jotenkin nämä hetket pitää tallettaa.

Haluan laulaa.

Lauluun on piilotettu se sama maaginen hetki kuin kirjoittamisesssa. Kun avaan suuni ja laulan, jotain ihmeellistä tulee minusta ulos. 

Tunteita, ilmaisua, ääntä, minua. Peittelemätöntä ja voimallista minua. Joskus tuntuu että olen eniten oma itseni kun laulan. Olen lopettanut laulamisen viimeisen vuoden aikana lähes kokonaan, enkä oikein tiedä miksi.

Laulaminen on hyvinvoinnilleni niin tärkeää, että kun pakotin itseni laulamaan taas ja osuin ensimmäiseen melodiseen kertsiin joka sopii täydellisesti äänialaani, aloin itkeä. Lisää autossa laulamista kiitos.

Haluan tanssia.

Tanssissa on sama efekti kuin laulamisessa. Kummassakaan en ole maailman tai edes korttelin paras, mutta sillä ei ole väliä. Oleellista on se raaka fiilis, joka purkautuu kun musiikki vie mennessään. 

Nolona myönnän että lempparitapani tanssia on baarin lattialla, jonkun ihanan kermaisen pop-biisin vietävänä. Tanssia tapahtuu todella harvoin koska ne baari-illatkin on aika harvassa. Mutta voisiko kotona tanssia samalla tavalla?

Haluan pelata koripalloa.

Korispelin aikana ei voi ajatella mitään. Sydän hakkaa parhaansa mukaan, jalat yrittää jaksaa hypätä vielä kerran ja aivot raksuttavat parasta pelipaikkaa etsien. Se on ihanaa. 

Valitettavasti sellaisen touhun jälkeen ei voi ajatella mitään muuta kuin kipeää selkäänsä. Niinpä olen raskain sydämin sanonut toistaiseksi hyvästit Sukkiksille. Toivottavasti en lopullisesti. Kesähöntsä mainittu!

Haluan kävellä metsässä.

Rakkaus, jonka olen löytänyt vasta tässä keski-iän lähestyessä mutta voih miten ihanaa se on. Olen kulkenut metsässä koko lapsuuteni, koulumatkatkin meni metsän kautta. Silloin metsässä oli koko maailma, leikisti koti ja oikeasti reitti kotiin. 

Nyt menen havujen ja juuristen polkujen ääreen purkamaan vaikeaa hengittämistä ja mustia ajatuksia. Metsän suojainen, raikas ilma saa joka kerta olon kevyemmäksi.

Asetan itselleni kesäpäätöksen: näitä kaikkia pitäisi haluta lisää. Mitä sinä haluat tehdä?