Tietoa mainostajalle ›

Marinakupla on ihana mutta vähän valheellinen

”Mites teillä raksa etenee?” 

”No kuule, arvaapa vain…”

Syvennymme tuttavani kanssa haavojemme jakamiseen. Missä on piirustukset myöhässä, missä joku mokailee, missä kukaan ei ota vastuuta ja miten tämä ala kaiken kaikkiaan onkin niin omituinen. 
Olemme huudelleet koko keskustelun pahaa-aavistamattoman ei-rakennuttajan yli. Vartin päästä hän huomauttaa kohteliaasti vaihtavansa nyt paikkaa, sillä hänellä ei ole oikein mahdollisuutta ottaa osaa keskusteluun. 

Tietämättä veikkaan että valahdin vähän punaiseksi. Nolottaa. Tajuan, että olen aivan kuin inttijätkä, tai vauvamamma. 

Olen pienessä marinakuplassani, jossa hakeudun kaltaisteni seuraan puhumaan siitä itsestään. Sen kuplan ympärillä ei kuulkaa kukaan muu jaksa olla. Siinä missä inttijätkät vaihtaa muille jäätävän tylsiä kokemuksia pinkasta ja vauvamammat avautuvat liian tarkasti avautumisestaan, raksailijat jauhavat innoissaan välipohjista ja alihankkijoista. 

Nämä marinakuplat ovat tärkeitä. Niissä jaetaan tuskaa ja iloa, haetaan vertaistukea ja konkreettisia neuvojakin. Yhteistä niille on se, että ulkopuolelta kuunneltuna (jos joku jaksaa) kuplan meininki kuulostaa kammottavalta. 

Sitä ajattelee että huh, onneksi mun ei tarvinnut olla intissä. En muuten varmasti ikinä synnytä. Meidän parisuhde ei ainakaan rakentamista kestäisi.


Olen nyt ollut näistä kuplista kahden sisällä, joten uskallan kertoa teille vankan totuuden: se ei ole läheskään niin kamalaa miltä se kuulostaa, ja se on yllättävän äkkiä ohi. 

Esimerkkinä tilanteeni juuri nyt: Ollaan oman talomme kanssa ehkä pahimmassa mahdollisessa vaiheessa. Oikeasti tosi moni juttu menee just nyt ihan päin helvettiä. Marinakuplalle on paljon tilausta. 
Hommat kuitenkin myös todellisuudessa etenevät koko ajan, eikä tämä(kään) kupru lopulta ihan mahdottomalta tunnu. Mutta toki vastaukseni ”Mites raksalla menee” kysymykseen on synkkä ja dramaattinen. 

Sillä se nyt vain on tärkeää jakaa juuri ne pahimmat jutut, hieman ehkä vielä ryyditettyinä. Niin löytää oikean olkapään. 


Oikeasti mukaan mahtuu paljon todella hienoakin, asioita joista vain ei tule puhuttua koska ne ovat hienovaraisia, lähes huomaamattomia.

Kun talon ikkunoiden muodon voi hahmottaa. Kun inttijätkä huomaa kuntonsa nousseen metsässä tarpoessaan. Kun synnyttäjä on itsestään kaiken sen keskellä ylpeä. 

Kuplassa on hyvä ja mukava olla, ja sieltä on ihana huudella pelottavia asioita. Mutta  tiedoksi kaikille että on siellä myrskyn silmässä myös kaunista, ja aurinko tulee aina lopulta esiin. 

Tätä kirjoittaessani sain Insinööriltä viestin. 

”Pentti soittikin heti ja kaikki pitäis olla korjattuna ens viikon aikana.”

Niin se vain aina hyväksi kääntyy. 

Hyvä vanhempi urheilee

Pesen hampaat kahdesti päivässä, teen ruoan useimmiten itse ja kierrätän. Huomautan hyvistä käytöstavoista ja opastan olemaan hyvä kaveri, mutta D-vitamiinit unohdan aina. Huudan joskus ja lapset myös. Kehun kauniiksi ja kannustan yrittämistä onnistumista enemmän.

Vanhemmuuteen liittyy ihan miljoona asiaa, jotka voi tehdä hyvin, huonosti tai tosi huonosti. Niistä voi koostaa itselleen syntilistan tai antaa hutien mennä vaiheittain ohi ja pitää kiinni jostain perusjutuista tiukemmin.

Minulle isoja juttuja on toisten kohteleminen hyvin ja tietysti kaikki turvallisuussäännöt suojateistä kuumiin asioihin. Muut jutut voi välillä mennä huonommin, mutta näistä ei jousteta koskaan.

Tärkenä osana lastemme kasvattamista on kolmaskin juttu. Liikunta. Urheilu ja liikunta on ihmiselle niin älyttömän tärkeää sekä henkisen että fyysisen hyvinvoinnin osalta, että olen suorastaan vahingossa yrittänyt kasvattaa lapsistani liikunnallisia ihmisiä.

Minä olen ensimmäisen puoliskon elämästäni urheillut ainoastaan joukkuelajien takia. Joku laji on ollut kiva, joten olen harrastanut sitä. Niihin kuuluvat salitreenit ja oikeastaan kaikki muukin varsinainen liikunta sen sijaan on ollut ihan pakkopullaa. On pitänyt mennä lenkille ja juosta pallon perässä, mutta en oikeastaan koskaan ole halunnut sitä tehdä. Paitsi nykyään, onneksi.

Nyt saan itseni välillä vaivatta ja välillä väkisin aika hyvin lenkeille ja muille reippailuille. Edelleen kuitenkin luisun helposti sohvaperunaksi enkä oikein välitä tehdä raskaita tai vaivalloisia asioita, kuten selkäjumppaa tai hyi olkoon jotain punneruksia. Helpot ja kevyet urheilut sentään sujuu.

Omasta kodista sain mallin, jossa urheiltiin paljon, mutta ehkä vääristä syistä. Istuin lapsena usein spandexasuisten naisten takana (ne stringibodyt pyöräilysortsien päällä!) ja katselin tylsistyneenä kun hikipannat piti permiksiä paikallaan läpi grapevinen ja steppilaudalle nousun. Äiti hikoili ainakin viisi kertaa viikossa ystävänsä vetämässä jumpassa ja pakotti muina hetkinä ravaamaan kaikki raput ylös.

Isäni taas on kilpaurheilija, niin sen kai voi sanoa. Ugi lasketteli ja purjehti ikuisia kilpailuja, jotka eivät vieläkään ole päättyneet. On mentävä kovempaa ja paremmin. (Tätä kirjoittaessa kännykkään satelee terveisiä tämän hetkisen purjehdusskaban tilanteesta, go Ugi go!)

Urheilusta on ehkä juuri noiden spandexnaisten ansiosta ja verenmakuisten laskutreenien jälkeen jäänyt mulle sellainen pakko, jota tehdään että näytetään hyvältä tai voitetaan skaba. Ei liikuta siksi että se tuntuisi hyvältä.

Ei se minun vanhempieni syytä ole, sellaista se aika oli. Piti näyttää hyvältä ja menestyä. Kauniilla 80-luvulla puhuttiin vielä ihan huoletta lastenkin edessä läskien palamisesta ja puristeltiin olemattomia reisiä.

Nyt tytöt ne peput piukaksi, ja lähtee!

Ei ihan paras motivaatio urheiluun. Nyt yritän tehdä toisin.

Emme todellakaan ole mitään himourhelijoita Insinöörin kanssa, mutta liikumme kuitenkin aika paljon. Insinööri hairahtuu aina välillä ilmoittautumaan johonkin maratoniin tai polkujuoksukuolemaan, ja treenaa siihen omilla lenkeillään. Minä käyn iltaisin kävelyillä ja aika usein juoksemassakin, liityin juuri saliporukkaan ja pelaan korista aina kun selkä antaa myöden.

Jokaisen treenin jälkeen puhkun kotona hyvää oloa ja fiilistelen kivaa kokemusta. Yritän välittää lapsille liikunnan ilosanomaa, vaikka se on itseltäkin joskus kateissa. Vältän esimerkiksi sanomasta, että olisi pakko urheilla, vaikka joskus edelleen mieleni sanoo niin.

Sanon ennemmin että tekisi mieli lähteä lenkille, tai että väsyttää joten on ehkä paras lähteä ulkoilemaan. Teemme yhdessä perheenä paljon liikunnallista: pyöräilemme, kävelemme metsässä, temppuilemme ja kiipeilemme vaikka agility-telineiden päällä.

Lapset harrastavat niitä lajeja joita itse kulloinkin haluavat (tänä syksynä valikoimassa futis ja uimakoulu) ja jo kahtena vuonna ollaan käyty ihan mahtavassa Minimarathonissa. Yhä enemmän urheilemme myös yhdessä. Teemme ihmispyramideja, kikatamme tasapainoharjoituksissa ja käymme myös lenkeillä yhdessä. Aikuinen juosten, lapsi pyörän tai skootin päällä.

Sanomattakin lienee kai selvää etten myöskään koskaan, ikinä, milloinkaan puhu itsestäni rumasti. En katso peiliin ja mutristele kulmiani, puristele makkaroita, valita puuttuvia lihaksiani tai puhu lihomisesta tai laihtumisesta.

Alan uskoa, että hyvä vanhempi ei ole vain se joka muistaa sen D-vitamiinin joka halvatun päivä, mutta myös se joka opettaa lapselleen että terveelliset elämäntavat ja liikunta ovat kiinteä osa elämää (Tietysti sillä oletuksella, että liikunta ylipäänsä on mahdollista). Mutta jos lapseen onnistuu tartuttamaan liikunnan ilon, menee aika moni muukin asia kuin itsestään perille.

Ja nyt lähden Ykkösen kanssa iltalenkille. Se on moro.

Emme voi enää vaikuttaa kaikkeen

Muistan hetken, jolloin tajusin sen ensimmäisen kerran.

Ykkönen oli juuri täyttänyt puolitoista ja Kakkonen nukkui muutaman viikon ikäisenä nyyttinä vaunussa. Kevätaurinko paistoi Ykkösen tehdessä rauhassa hiekkakakkuja lähes autiossa leikkipuistossa.

Penkiltäni näin, kuinka hiekkalaatikolle asteli kokeneempi ammatinharjoittaja, ehkä kaksivuotias lapsi ja repäisi Ykkösen kädestä lapion. Potkaisi vielä mennessään jo tehdyn kakun rikki.

Minä olin häkeltynyt. Ensimmäistä kertaa joku teki Ykköselle jotain yksiselitteisesti väärää, harkitusti ja tahallaan, niin etten minä ollut paikalla valvomassa tilannetta. Helikopterini loisti poissaolollaan. Tajusin, että vaikutusvaltani Ykkösen elämään ei tule ikuisesti olemaan niin välitön kuin se tähän asti oli ollut.

Leikkipuistossa (tai ehkä vain päässäni) kaikui äitijumalan lausuma oppitunti:

Niiden satojen sinun tekemiesi kasvatusvirheiden lisäksi lapsellesi tulee tapahtumaan elämässä asioita, joihin sinä et voi vaikuttaa ja joilta sinä et voi suojata.

Katselin virheetöntä lastani ja ymmärsin. Toisin kuin synnytyslaitoksella hiljaa lupasin, minä en suojele sinua kaikelta.

valeäiti blogi

Nyt olen lähettämässä samaa lasta leikkipuistoon, jonka kauimmaiseltakaan penkiltä en voi auttaa.  Koulun pihalla aikuisia lapiotuomareita on entistä vähemmän ja lasten on selviydyttävä kahnauksistaan pääosin yksin.

Koulun alku pelottaa edelleen.

Tekisi mieli ottaa vuodeksi (seitsemäksi) sapattivapaata ja seistä Ykkösen rinnalla tarkkailemassa. Osaako se pitää puoliaan, tajuaahan se olla lähtemättä tyhmiin juttuihin mukaan, ei kai se itse sorru kiusaamaan?

Enhän minä voi, tietenkään.

Ainoa mitä voin tehdä on opettaa ennalta ja kysyä jälkikäteen. Valaa uskoa Ykkösen omiin taitoihin ja älyyn. Luottaa, että hän tietää mikä on oikein ja väärin sekä antaa vahvuutta uskaltaa toimia sen mukaan. Kuunnella, kysellä ja olla kiinnostunut.

Haluan myös luottaa yhteisön voimaan. Että siellä koulussakin on aikuisia, kavereita ja luottotyyppejä, jotka pitävät meininkiä silmällä ja auttavat näitä keskenkasvuisia tunnesmoothieita toimimaan edes jotenkin ihmisiksi. Tulevien luokkakavereiden vanhemmilta toivon herkkyyttä. Uskallusta puuttua, jos jokin ei näytä hyvältä, rohkeutta ihan vaikka soittaa jos tuntuu että meidän lapsi tekee jotain hölmöä.

Lopulta jouduin kai vain luottamaan, että asiat menevät hyvin. Kasvattaminen muuttuu nyt yhä enemmän viivellä tehtäväksi, jälkikäteen analysoitavaksi välittömän ohjaamisen sijaan.

Ehkä vanhemmuus onkin sokeaa uskoa siihen, että jo valetut perustukset kantavat. Ensin perustaitojen opettamista ja sisäisen voiman vahvistamista, sitten uskallusta päästää irti. Onneksi ei vielä kovin pitkälle irti, eikä tietenkään kokonaan, mutta tästä se alkaa. Lapsi saa nyt tehdä omia virheitään ja meidän tehtävänämme on korjata menoa varikolla, olla tarvittaessa suojapatjana.

Tämä kaikki ehkä sujuu, jos olemme onnistuneet tässä Suvi Auvisen mahtavasti tiivistämässä vanhemmuuden tehtävässä:

”Että kaikesta siitä pelosta huolimatta onkin onnistunut luomaan jonkin pysyvän jäljen, jonkin pohjan johon se voi nojata läpi elämän, että se ainakin aina tietää olevansa maailman rakkain ja tärkein koska sen on sille joka päivä kertonut.”