Tietoa mainostajalle ›

Deiteillä ruoanlaiton kanssa

”Hei mites tää pizzakastikkeen loppu, heitänkö pois?”

”Ei kun käytetään se siihen lasagneen huomenna.”

”Totta! Miten sä ton tajusitkaan! Ihan muina Gastronaatteina siinä!”

”No se on sun syy.”

 

Oikeastaan se on Satun syy (ansio).

Satu Koivisto on Gastronaatti-kirjojen äiti. Hän on kehittänyt jo vuosia sitten itselleen ruoanlaittosysteemin, jossa edellisten ruokien ainekset pyritään mahdollisimman paljon käyttämään seuraavien hyväksi. Tavoitteena on sopivasti laiska mutta maukas arkiruoka, jossa ruoka saadaan alle puolessa tunnissa joka päivä pöytään hyvän esivalmistelun ansiosta.

”Idea on näyttää, ettei ruoan tekeminen ole vaikeaa, kallista tai aikaa vievää – eikä keittiössä tarvitse tuntea ahdistusta, stressiä tai toivottomuutta” – Gastronaatti II.

Stressiä ja toivottomuutta. Eipä kuulosta tutulta ei!

Satun toisen toivottomuutta poistavan kirjan nimi on ”Gastronaatti II – kuinka rakastua ruoanlaittoon”. Se on iso lupaus, ainakin minun keittiössäni. Juuri nyt minä ja ruoanlaitto emme ole rakastavaisia. Olemme ennemminkin väsynyt vanha pariskunta, jonka on vielä pakko pysyä yhdessä kattiloiden takia.

Otin kuitenkin haasteen vastaan ja Satun erittäin vahvalla tuella olemme saaneet hieman parempaa yhteyttä taas rakennettua. Teillä kaikilla ei ehkä ole mahdollisuutta itkeä reaaliajassa Satulle Instagramissa puuttuvia ainesosia tai heikkoa motivaatiota (Mutta kun mä vihaan munakoisoa! Paahda edes kerran, lupaan etten sen jälkeen pakota jos ei maistu!) mutta kirjan suosittelen ostamaan jos haluat hieman muuttaa suhtautumistasi ruoanlaittoon.

Vaikka et uskoisi rakastumiseen, tällä kyökkikirjalla on monta etua: Kirja on kaunis (siitä kiitos Satun miehen Tommin upeille kuville), selkeä ja puhutteleva. Satu osaa jotenkin kirjoittaa niin että kuvittelen olevani hänen keittiössään sitä lukiessaan. Siellä on muuten paljon siistimpää kuin meillä, eikä ruoanlaitto tarkoita likaisten tiskien ja legoröykkiöiden väistelyä. Kirjassa on myös iso liuta elämään helpottavia vinkkejä ja todistetusti muutamia törkyhyviä reseptejä, joista täällä esitelty omenapiirakka on meidänkin perheessä testattu ja hyväksi todettu.

Parasta antia gastronaatissa on Satun pienet vinkit sivujen alaosissa. Ne kannustavat salakavalasti kokeilemaan, harjoittelemaan ja testailemaan. Vinkkien avulla ainakin minä löydän itsestäni rennomman kokkailijan. Niin kuin Satu minulle Instassa sanoi: älä ole liian ankara itsellesi! Hyvä siitä tulee!

Rakastan muuten myös sitä, että ihan huomaamatta ja tekemättä siitä mitään numeroa, suurin osa Gastronaatin resepteistä on kasvisruokia.

Gastronaatti II etenee hieman satokausiperiaatteen mukaisesti aines kerrallaan, helpottaen jatkuvan virran ajattelua: kun teen tänään tästä ruokaa, huomenna siitä voi jatkaa tätä. Jos jotain kirjaan vielä kaipaan, ehkä Gastronaatti for dummies -aukeamaa, jossa olisi vaikka viikon tai kahden ruokaehdotukset.

Gastronaatin kanssa voi alkaa deittailla ruoanlaittoa ja ehkä joku päivä rakastua. Mitä enemmän vietän Satun tekstien ja reseptien parissa aikaa, sitä enemmän uskon siihen että tällä filosofialla ruoanlaitosta voi tulla kivaa.

Me olemme jo hyvässä alussa! Ekat treffit ovat olleet aivan upeita ja deittailu jatkuu ihan hyvissä merkeissä, ensimmäistä riitaa vielä odotetaan.

Parasta mitä tuon alun lasagnekeskustelun jälkeen deittailustamme on syntynyt on tämä:

I MADE THIS! BOOM!

Minä tein lonkalta munakoisopastaa. Lonkalta! Munakoisoa! Ja se oli hyvää! Peittosin kaksi suurinta arkkivihollistani.

Tein myös kerran banaanijäätelöhköä kirjan inspiroimana ja lasten välitön palaute oli miten meidän äiti on voinut osata tehdä näin hyvää jäätelöä?! Niinpä! Aikamoinen velho tuo äiti Satu!

Meistä ei ehkä koskaan tule perhe, joka kattaa kauniit astiat pöytään ja syö huolettoman vaivatta valmistettua veriappelsiinipossea (mitä se tarkoittaa?), mutta meistä voi tulla perhe, joka saa rakennettua arjen ruoan jääkaappinsa sisällöstä ilman tuskan hikeä ja taistelua siitä kenen on tänään pakko.

Nyt vain pitää huolehtia että joku ostaa sinne jääkaappiin muutakin kuin kaljaa ja maitoa.

Sanottakoon vielä että sain kirjan No Tofu Publishingilta (kiitos!) ja samassa paketissa Joonas Laurilan Juoksijan järki -kirjan (27,90€), joka sekin on suositusten arvoinen: nopealukuinen, kiinnostava tarina joka saa lähtemään lenkille ex-tempore.

Gastronaatti II:n (27,90€, ei postikuluja) voit tilata tästä. Mutta kurkkaa ensin Instan puolelta arvonta!

Lue myös: 

Kuvat 1-8 (c) Tommi Koivisto, kuva 10 (c) Dorit Salutskij

Miksi, oi miksi, edelleen kokkaan kun en halua?

Taas sitä saa miettiä. Että mikä siellä omassa päässä oikein viiraa. Meillä käytiin eilen seuraava keskustelu:

Minä: Voisitko sä tehdä huomenna ruoan?

Insinööri: (syvä huokaisu) no kai mä voin.

Minä: Onko se nyt noin kamalaa?

Insinööri: Kun mä en vain haluaisi tehdä arkena ruokaa ollenkaan.

Minä: No en mäkään jaksaisi aina tehdä.

Ininööri: Ei sit tehdä.

Minä: Täh? Mitä me sitten syötäisiin?

Insinööri: Syödään eineksiä.

Minä: NO EI VARMAAN! Sehän on kamalan epäterveellistä ja kallista ja laiskaa siis ei nyt hyvänen aika voi ihminen olla tekemättä edes ruokaa mikä se semmoinen aikuinen on joka ei edes ruokaansa tee, siivouskin ollaan jo jätetty ja mitä ne lapsetkin siitä oppii?! Täytyy sitä nyt herranjumala oma ruoka jaksaa tehdä. Ehhehei, ei, en todellakaan koskaan suostuisi.

Insinööri: No eihän ne ole epäterveellisiä. Vähemmän suolaa ja rasvaa kuin meidän ite tekemässä ruoassa.

Minä: Joo no..ehkä joo, mutta ei niin vain voi elää.

Insinööri: Miksei?

Minä: No, kun. No, kun. Ei vaan voi. Jokainen solu mun sisällä huutaa ettei se sovi!

No nyt sitten, solut ja kaikki.

Oikeasti, mitä helvettiä? Olen aika tosi huono tekemään ruokaa. En nauti siitä. Siihen menee tosi paljon meidän perheen energiaa ja aikaa. Lopputulos on huomattavasti enemmän epäterveellinen, ravintoköyhä ja tylsä kuin miltä se pääni sisäisessä sädekehässä vaikuttaa.

En minä ennen lapsia tästä vauhkonnut. Silloin käytiin ravintolassa tai syötiin leipää. Ihan oli hyvää elämää sekin. Tämä taitaakin olla yksi vahvimmista äitimyyteistä pääni sisällä. Perheelle tehdään ruokaa. Piste.

Vaikka kuinka olen yrittänyt sanoa itselleni että einekset on tosi ok (ja on mulle sitä aika paljon opetettukin!) ja niitä aina säännöllisesti ostan, kokonaan (arki)ruoanlaitosta luopuminen saa jo ajatuksena minut hyperventiloimaan. Miksei saman tien lopettaisi sitten vaikka hampaiden pesua, tai vaatteiden pyykkäämistä! Ei käydä pöntölläkään kun kerran koko inhimillisyys perutaan!

Tänään ”tein” Insinöörin pakottamana puolivalmista lasagnea kaupan paketista. Lasagne, jos jokin pitäisi minusta tehdä itse. Se on juuri sopivan kärsimyksellistä. Nyt ruoasta tuli vähän pahaa, mutta tulipahan helposti. Samalla luin Lujasti lempeän tekstiä, jossa kehotettiin poistamaan elämästä turhat kuormitukset:

”Esimerkiksi alkoholi, sosiaalinen media, siisti koti, alusta asti itse laitettu ruoka ja ylimääräiset harrastukset voivat olla viisaita karsimiskohteita ruuhkaisessa elämässä.”

Viisaita karsimiskohteita? Eikä ole! Vaan ihan kamalia ajatuksia, nuo kaikki!

On ehkä myönnettävä, että pääni sisällä asuu edelleen joko Jeesus tai äitini. Joka joku sanoo, että ollaksesi hyvä ihminen, sinun on uhrauduttuva. Tee sitä ruokaa saatana (okei, Jesse ei sanoisi noin).

On myös ehkä myönnettävä, että tämä kynsin ja hampain ruoanlaitosta kiinni pitäminen on tosi tosi dorkaa, kun mukavaan repertuaariini kuuluu edelleen vain jauhelihaa ja makaronia.

Tämän tekstin jälkeen tulee varmuudella tapahtumaan se, että Insinööri ostaa kaapin täyteen eineksiä ja ilmoittaa juhlallisesti että näillä mennään. Yhtä varmasti tapahtuu se, että minä sanon ei ei ei se ei sovi, vääntäen samalla kiukulla ruokaa (ja ostan kuitenkin jatkossakin pinaattilettuja kerran viikkoon, koska niitä nyt vaan ei lasketa.)

Otin minä sentään pieniä askeleita kohti äitijumalalle haistattelua. Irtisanoin ensi kertaa sitten yhteistyön Sannan ruokakassin, koska siitä alkoi tulla kuormittava tekijä. Huomenna suostun pinaattilettuihin.

Sitten kun tämä talo rakennettu, minusta tulee taas ahkera siivooja ja ruoanlaittaja. Odottakaas vain.

 

Lue myös: