Tietoa mainostajalle ›

Kymmenen syyllisyyttä jota en nyt aio kantaa

Tämä viikko, ehkä vielä seuraavakin on sitä kuuluisaa joulunalusta. Konsultointibisneksessä tämä tunnetaan myös nimellä kaikki duunit kasaan jotta tammikuussa voidaan olla nälkäkuoleman partaalla.

Nyt painetaan. On konseptia, työpajaa, tarjousta ja ohjelmaa. Se on kaikki ihan ihanaa. Samalla taloprojektissa tapahtuu ihan yhtä paljon kuin ennenkin ja menetettiin juuri automme eräälle huonosti sijoitetulle ojalle ja siinä töröttävälle tolpalle (onneksi kenellekään ei käynyt mitään pahemmin).

Illat menevät siis niin että minä teen blogia ja töitä ja Insinööri taloa ja töitä. Siitä seuraa useampi tekemättä jäävä asia, jolla ei juuri nyt voi mitään. Ne painavat silti mieltä, joten ajattelin tehdä pienen puhdistavan harjoituksen: kirjoitan ne tähän ja sovin että näin on hyvä.

valeäiti työt

Liikkuu liikkuu mutta eteneekö?

1. En ehdi leikkiä lasten kanssa hirveän paljon. Ehdin kuitenkin. Vartin siellä, toisen täällä. Keskitymme ruokailuun ja kävellään rauhassa kotiin. Se saa nyt riittää, tämä on kuitenkin oikeasti ohimenevä hetki. Joululomasta alkaen sitten taas nähdään (ja kinastellaan) ihan riittävästi.

2. En ehdi enkä jaksa tehdä ruokaa. Paitsi että tänään kyllä tein. Se todellakin saa riittää. Valmiit ruoat on nyt oikein hyvät.

3. En ehdi urheilla. Ei täysin totta, mutta menköön. Siis ehtisin jos haluaisin. Merkkasin urheilukerrat jo kalenteriinkin mutta tämä sää nyt ihan aidosti kyllä vähän hankaloittaa lenkkeilyä.

4. En ehdi olla jouluihminen. Ei yllätä, eikä ole uutta. Meidän perhe ei ole koskaan lähettänyt postikortteja, kuunnellut joulumusaa tai koristellut kotia ennen kuin ehkä ihan päivää pari ennen joulua. Leivottiin pipareita kerran, hyvä! Ei vaivaa pätkän vertaa, mutta pyydän anteeksi jos haittaa muita.

5. En ehdi valmistella joulupukkijuttuja. Tämä harmittaa vähän, koska turhat lahjat on pahinta. Joko ajatuksella mietittyä (mieluiten aineetonta) tai ei mitään. Tänä vuonna meidän perhe taitaa harrastaa aika paljon yleispäteviä lahjakortteja. Aion hoitaa tämän kaiken aikaisintaan 22. päivä joulukuuta.

6. En ehdi pyykätä, tiskata tai siivota. Aivan sama. Saammepahan hienon joulukuusen ja ne valmisruoat yleensä tarvitsee aika vähän astioita.

7. En ehdi kirjoittaa blogia, valmistella podcastia, muistaa Instaa. Paitsi että oikeasti teen näitä kaikkia kuitenkin, joten aivan turha syyllisyys.

8. En ehdi soitella ystävien kanssa. Tässä ei ole mitään uutta, eikä mitään erikoista – ei ehdi kukaan muukaan. Next!

9. En ehdi ylianalysoida elämääni. Tämä on vain ihanaa.

10. En ehdi katsoa The Crownin uusimpia jaksoja. Tämä on kyllä paha. Pitää korjata ensi tilassa!

Näiden sijaan aion edelleen ehtiä:

  1. Nukkua.
  2. Pussata ja halata lapsia joka ilta, ja kertoa että rakastan hirmuisesti.
  3. Soitella Insinöörille ja muulle perheelle FaceTime puheluita siirtymistä, jolloin saadaan edes vähän juteltua.
  4. Tehdä nämä viimeiset metrit kunnialla maaliin.

Muista hengittää välillä

”Nyt me hengitetään kummatkin kolme kertaa syvään.”

Seisomme rappumme oven edessä. Laitan pyörän nojaamaan omaan jalkaansa, lasken Ykkösen pyöräilykypärän pakkarille ja vedän syvään henkeä. Näytän sormillani hengitysten tahdin. Yksi. Kaksi. Kolme. Ykkönen ei vastustele lainkaan vaan hengittää tahdissani, katse hänelläkin maata kohti.

”Noin.”

Halaamme pikaisesti. Kypärän myttyyn mennyt solki suostuu yhtäkkiä suoristumaan ja pyöräkään ei enää uhkaa kaatua. Ykkösen äänestä on kitinä, kiukku ja mutina poissa ja minäkin jaksan taas haudata alkavan huudon, kaivaa pirteän ääneen esiin. Myöhästymme koulusta kaksi minuuttia, mutta koulun pihalla se ei enää vaivaa minua. Varttia aiemmin höyrysin kuin veturi, puskin pettynyttä Ykköstä eteenpäin puhtaan auktoriteetin, nalkutuksen ja valituksen voimalla.

Olipahan taas rakentavaa.

Koulun pihalla halaan iloiseksi muuttunutta Ykköstä paremmin ja huomaan, että olen yhden skipatun palaverin ansiosta itse päivän aikatauluistani tunnin etuajassa. Välittömästi alan listata asioita, joita voin suorittaa tämän tunnin aikana. Se yksi tarjous, tuo projektisuunnitelma ja kolmannen loppuraportti. Blogia voisi päivittää ja hitto mähän olisin ehtinyt vaikka lenkille tässä ajassa! Onneksi olen sentään pyörällä, voin kuunnella matkalla vaikka jotain hyvää (kehittävää) podcastia.

Vaan kuinka ollakaan, korvanapit ovat jääneet kotiin siinä rytäkässä.

Saan vihdoin sen mitä olen jo pari viikkoa kaivannut, mutta jota en ole osannut raivata: Kiireettömän hetken ja joutilasta oleskelua. Pyöräilen kerrankin mummopyörälleni sopivaa tahtia metrolle ja ihmettelen matkalla että syksy on tainnut tulla. Kuuntelen salaa metrossa kahden ystävyksen keskustelua, heistä toinen on ostamassa tontin meidän läheltä. Tekisi heti mieli osallistua keskusteluun, tehdä yksi raksakupla Kalasataman pysäkille.

Ystävykset jatkavat Sörkassa eri suuntiin ja toivottavat ajan mukaisesti tsemppiä, sekä naureskelevat sille miten heh heh ehkä sitten pikkujouluissa ehditään nähdä kun nyt on niin monta rautaa tulessa. Minä luen Lähiömutsin tekstiä kiireestä, joka kolahtaa monella tavalla, varmasti kolahtaisi myös näihin metrossa toisiinsa törmänneihin ystävyksiinkin.

Omalla pysäkilläni mietin miten helppoa siihen kiireen tuntuun on upota, kuinka turvallinen patja se on. Kuinka väistämättä kaikille tulee toivotettua tsemppiä! nähdessä, kuin olisimme keskellä suurta sotaa.

Tämän aamun osasin lopulta ottaa iisisti. Vahingossa ja hetken mielijohteesta, mutta kuitenkin. Koko päivä kääntyi ihan eri suuntaan. Tulin seuraavaan palaveriin tunnin etujassa, istuin odotuskahvilaan ja hain kupin kahvia.  Kirjoitin tämän tekstin, koska se sai rauhassa pulputa jostain aivokuoren tukkoon tungetusta osasta. Annoin sen vain tulla.

Vaikka tavallaan luonteenomaisesti vihaan kaikkea jossa on “fulness” termi päälleliimattuna, taidan ottaa tästä vähän opikseni ja keskittyä vähän mieleeni hengittelemällä huomennakin, edes ne kolme kertaa.

Miten muilla meni tämä päivä? Tuliko hengitettyä syvään kertaakaan?

Antakaa lisää voita tai vähemmän leipää

”I feel thin, sort of stretched,
like butter scraped over too much bread.”

Bilbo Baggins.

Ollaan syvällä. Lainaan elokuvahahmoa, toista kaltaistani hobittia. Mutta kun se lause jäi jo silloin vuonna 2001 päähän. Että tuoltahan se juuri tuntuu! Voiraukka. Sitä vaan raavitaan ja raavitaan, eikä silti riitä.
Minä olen nyt taas se oman elämäni voi, oma elämäni on se leipä. Iso leipä. Kaikki on ihanaa ja innostavaa, mutta kaikkea on liikaa. Alan tunnistaa taas niitä oireita, joissa venytän itseäni ihan turhaan koko leivän päälle.
Tällä kierroksella osaan onneksi pysähtyä ja miettiä mistä se johtuu. Ei ole vaikea keksiä syitä:
  1. Olen päivätöissä. Ihan täyspäiväisesti. En tunnu tekevän siellä juuri mitään.
  2. Sen lisäksi käytän 1-3h päivässä blogiin ja podcastiin, vaikka en tekisi juuri mitään.
  3. Istun erään yrityksen hallituksessa. En tee sen eteen juuri mitään.
  4. Istun erään hankkeen ohjausryhmässä. En tee sen eteen juuri mitään, vaikka perääni kysellään jo sähköpostilla.
  5. Rakennutan taloa. Tämän eteen en todellakaan tee yhtään mitään, kaikki kunnia Insinöörille.
  6. Asun jossain. En tee sen eteen mitään. Pyykit lentää lattialle sängyltä joka ilta, kunnes ne puetaan sieltä päälle tai laitetaan takaisin pyykkiin (lattia ei yllättäen ole kovin puhdas).
  7. Minulla on lapsia, kai joku mieskin. Heitä pitää rakastaa ja hoivata. Nähdä ja koskettaa. Tässä pysyn juuri ja juuri perässä.
  8. Minulla on surkea selkä, jota pitäisi hoitaa. Päivittäin. En tee sen eteen juuri mitään.
Ihan selkeä voi-syndrooma. Liikaa hommia, ja kaikista huono omatunto koska yhdenkään eteen en tee juuri mitään. Todellisuudessa teen ihan helvetisti koko ajan. En vain osaa ajatella tekeväni yhdessäkään asiassa tarpeeksi. Huokailen päivittäin työlistojani, saamattomuuttani ja tulevia kiireitä. Nukun huonosti, syön huonommin, en liiku ollenkaan ja kaipaan aktiivisesti passiivista hömppäaikaa.
Kaikki listan asiat ovat pieniä, mutta tuntuvat isoilta. Yhdessä ne ovat valtava ruuhka, tuke omassa hyvinvoinnissani. Päivässä ei kirjaimellisesti juuri nyt ole ylimääräisiä tunteja. Yhden kaverikyläilyn järkkääminen on liikaa. Yksi podcast jakso on liikaa. Työmatkan pituus on liikaa. Koko kalenteri romahtaa kaikesta yli puolen tunnin hommasta.
Katson listaa uudestaan. Tunnistan asiat, joista saan iloa. Mitä teen silloin kun aikaa ei ole, kurkkua kuristaa ja väsyneet silmät meinaavat vähän tirauttaa? 7,2,5,1. Tässä järjestyksessä, vaikka ne tulivat ulos näppikseltä ihan toisessa järjestyksessä. Näille raivaan aikaa N Y T. Nämä asiat paremmin hoitamalla ratkeaa myös kohta 8. Muille kohdille saattaa kohta lähteä ystävällinen, mutta päättäväinen erokirje. Laitan siihen kuvitukseksi tämän saman upeasti kuvitetun lainauksen:
Antakaa anteeksi.