Tietoa mainostajalle ›

Kun keinot loppuu, laske rimaa.

Laskin jokin aika sitten, että Kakkosen hampaat on pesty ainakin 3285 kertaa. Näppituntumalta sanoisin, että näistä noin seitsemän on mennyt ilman tappelua ja vääntämistä.

Kakkosella on lievästi sanottuna luja tahto. Oma tahtonihan taipuu pehmeästi kuin muovailuvaha, mutta ei mennä nyt siihen.

Tahtojen taisto ollaan käyty kaikkien perustoimintojen osalta läpi, poikkeuksena ruokailu josta herra nautiskelija ei ole oikein koskaan halunnut kieltäytyä. Mutta esimerkiksi vessassa käymisestä voi ihan hyvin väittää vastaan! Riittävän kekseliäälle ja lujatahtoiselle miehelle on turha sanoa, että pissalla olisi syytä käydä, sillä:

”Mä kävin jo eilen.”

Aivan niin.

Asiat tehdään joko niin että hän haluaa ne tehdä, tai niin että me onnistumme manifestoimaan jonkun aivan jäätävän iloisen yllykkeen ja hassuttelun niiden ympärille. Pukeutumisen aikana on nähty mm. klassinen Kuka pukee ekana -skaba, ehditkö laitta housut ennen kuin lasken kymmeneen? ja jopa pukeutumislaulut, -robotit (Insinööri on vielä luovempi kuin minä) ja -räpit.

Mikään näistä keinoista ei ole erityisen aikatehokas ja siten arkeen sopiva.

Monta asiaa ollaan saatu vuosien aikana vähän helpommaksi, mutta yksi vahva tahdon saareke meillä edelleen esiintyy. Pukeutuminen.

Tyyppi ei pue itse. Koskaan.

Tämähän oli nähtävissä jo kauan sitten, kun yritykset pukeutumiselle menivät joko niin että Ykkönen lopulta teki homman hänen puolestaan tai hän teki homman itse mutta otti tehtävään sen vaatiman ajan (kolme tuntia).

Tässä viiden ja puolen vuoden kohdalla alkaa vähän rasittaa. Turhauttaa ja hävettää oma surkeus vanhempana. Miten en voi saada tyyppiä oppimaan tätä? Hän puhuu jo itsekin tästä, ihmetellen miksette voi vaan palvella minua.

Anna mun kaikki kestää.

Nämä vaatteet meni ennätysajassa päälle, koska luvassa oli kalastamista.

Yleensä tämä kulminoituu kiireeseen, hermojen menettämiseen ja tappeluun. Taas viime viikolla löysin itseni huutamasta ääni käheänä ja lopulta palvelin riuhtaisemalla yöppärin liian nopeasti pois päältä. Tuli itkut, tuli halit, tuli morkkis, vaikka anteeksi sainkin.

En halua enkä jaksa tapella ihanan poikani kanssa näin typerästä aiheesta, mutta välillä tuntuu että kaikki keinot on käytetty.

On kannustettu ja keskitytty kehumaan haluttua käytöstä eikä torumaan väärää; on tehty tarrataulut (”en mä halua tarroja, enkä palkintoa”); on palasteltu vaiheet, tehty vaatejono, annettu aikaa; on puhuttu nätisti, kerrottu miksi näin pitää tehdä, huudettu rumasti; on palveltu, on odotettu kunnes homma tehdään.

On turhauduttu, väsytty ja luovutettu.

Jos jotain lohtua pitää tilanteesta ottaa, niin ei tämä ihan täysin vain meidän haasteemme ole. Myös päiväkodeissa on todettu, että Kakkonen ottaa nämä pukeutumiset keskimääräistä hitaammin, eikä sielläkään ole varsinaisesti uusia keinoja löydetty.

Auttaisiko OOTDt?

Arvaatteko, miten olen ratkaissut tämän asian kiireisimpinä aamuina?

Olen laittanut lapsen nukkumaan valmiiksi päivävaatteissaan. Tai laittanut sen tarhaan yöppäreissä.

Tekisi mieli sanoa, etten ole tästä ratkaisusta kovin ylpeä, mutta oikeastaan olen. Näin hommat sujuu eikä ketään kiukuta (muuta kuin iltatoimissa, mutta ei mennä nyt siihenkin).

Vanhemmuudessa tärkeintä on lopulta terveet tyypit ja hyvä boogie, ei yö- ja päivävaatteiden ero. Jos se tällä sujuu niin hienoa.

Rima moi, olen täällä alhaalla. Tervetuloa mukaan!

Alias on hauskinta viisivuotiaan kanssa

Voin kertoa, että lukevassa viisivuotiaassa yksi parhaita asioita on Aliaksen pelaaminen. Se ymmärtää jo konseptin ja osaa lukea sanat, mutta sanojen ymmärtämisessä on juuri sen verran haastetta, että pelistä tulee melko hauska.

Osa selityksistä on hieman vaikea ymmärtää, mutta kunhan asiat selittää riittävällä itsevarmuudella niin kyllä vanhemmatkin joskus silti tajuaa! Kunhan vaan aikuiset osaa soveltaa asioihin viisivuotiaan logiikkaa. Tässä pari muistiin jäänyttä selitystä. Kaikki paitsi kaksi ensimmäistä me lopulta arvattiin.

”Tää on linna.”
Vastaus: Johtokunta

”Laitetaan uuniin, se on siinä ruoan alla.”
Konepelti

”Tää on tunne, tavallaan.”
Turha.

”Joskus vauvat tekee tätä. Ja joskus myös ihmiset. Se on yön tarkoitus.”
Nukkua

”Tää on joku paikka merellä. Tää on joku meri.”
Itämeri

”Tää on joku aine. Sillä voi tehdä jotain. Sillä voi…? (Odottaa vastausta) ..mitä? Silleen et sitä kaataa jonku päälle ja se hävii vaikka.”
Myrkyttää

Entä tämä Ykkösen vihje, olisitko tajunnut heti ekasta?

”Me lapset tehdään tällaista. Te ootte jo tehny sen homman mut me ei.”
Kasvaa

 

Kaukosäätimiä saappaissa

Perheemme menetti vastikään yhden kaukosäätimen. Se nyt häviää muutenkin joka päivä vähintään kerran, mutta nyt se ihan oikeasti katosi omille teilleen. Tutkittiin kaikki sohvatyynyt läpi, pengottiin pyykkikorit ja tongittiin legolaatikot. Nada.

Lasten viikonloppuna käyttämä ja pois pakattu teltta avattiin, tutkittiin. Sieltä löytyi vain yksi suolistettu pehmopupu.

Käännyin oraakkelin puoleen, siis kysyin Facebookissa:

Jos mä olisin telkkarin kaukosäädin lapsiperheessä, mihin mä menisin piiloon?

Odotin että ehkä pari säälipeukkua tulisi. Tuli vähän enemmän. Tässä otanta ensimmäisen vartin aikana tulleista ehdotuksista:

Kokeile pyykkikoria
Vessa on myös kova sana
Pakastin
Sohvapöydän alle
Duplolaatikko
Patterin ja seinän väliin
Jääkaappi, pesukone
Hupparin taskussa?
(Minä välissä): Tästä tuli mieleen, että löysin yhden villasukkaparin sisältä pehmohamsterin ja pehmotipun.

Makuuhuoneen sängyn ja seinän väliseen rakoon
Saappaassa. Kaikki on saappaassa
Laatikkoon, jossa pahaa karkkia
Tää on heleppo, pyykkikori
Vessassa, koska tuli pissahätä katsoessa jotain, ja unohtui sinne koska piti tonkia äidin meikkipussia/isän partakonetta/saksia joilla parturoida salaa itsensä/sisarus
Koiran kopassa tai sohvan sisällä. Patterit todennäköisesti sohvan alla. Pattereiden luukkua ette tule löytämään ikinä! Koiraa teillä ei ole, joten katso miehen työlaukku.
Lasten eskari/päiväkotireput. Koska vanhemmatkin ottaa puhelimet mukaan laukkuihinsa, niin lapset haluaa myös mukaan jotain, missä on nappeja 🙂

Jotenkin alkoi vähän tuntua, että muutamassa muussakin lapsiperheessä on joskus etsitty jotain. 
Kaukosäädin löytyi noin kahdeksantena päivänä. Ei pakkasesta, jääkaapista, ikkunan välistä eikä patterin takaa. Ei edes verenpainemittarin säilytyspussista, joka tutkittiin kun vilttejä sisältävä kori pengottiin neljättä kertaa läpi.

Eikä se sieltä koristakaan todellakaan löytynyt. Mutta yhtäkkiä, eräänä päivänä, nostin sitä halvatun koria jostain syystä.

Siellä se pötkötti, korin alla. Kauniina, virheettömän, viattomana. Aikuisen kadottamana.