Tietoa mainostajalle ›

Lokakuu 2017: Säältä suojaan, pah

Satuitteko huomaamaan, että on ollut hieman sateinen syksy?

Hesari uutisoi lokakuun 13. päivä, että ”Helsingin seudulla ei ole 58 vuoteen satanut lokakuun alussa yhtä paljon kuin nyt.” Tietysti, sopii karmaani. Kuun loppuun mennessä tilanne oli jo ihan katastrofaalinen: kokonaissademäärä oli hurjat 169mm kun edellisvuonna vastaava luku oli 19mm. ENSILUMI SATOI. Siis ihan oikeasti.

Sateesta viis, onneksi olemme ostaneet talopaketin nimeltä ”säältä suojaan”! Arvatkaa, onko taloa kertaakaan suojattu asentajien toimesta? Arvatkaa, kuinka monena iltana Insinööri on käynyt asettelemassa pressuja parhaansa mukaan? Arvatkaa kuinka helvetin märkä koko talo on nyt?

Ai niin, yksi pikku juttu vielä. Murran lokakuun ensimmäisenä päivänä kylkiluuni sotkuisella tontilla. Sateesta liukas maa vetää jalat alta ja pajautan koko painollani rakennustelinekasaa vasten.

Jossain kohtaa lokakuuta tuntuu että tämä alkaa yksinkertaisesti riittää. Jatkuva sade ja edelleen jatkuvat kiistat asentajien kanssa hiertävät meiltä kohta pään irti.


Nyt on se hetki kun alan puhua Kastellista heidän oikealla nimellään. Siinä vaiheessa kun asentaja huutaa meille koska me vaadimme suunnitelmien mukaista työtä, peli on pelattu ja somekortit heitetään pöytään. Kastelli olisi voinut esimerkiksi lukea sen edellisen tekstin, jonka heille linkkasimme ja ottaa siten asian haltuun.

Sen sijaan sama meno jatkuu. Asioita lupaillaan, viikot vaihtuu. Lokakuun 13. päivä kyselemme Kastellin sähköisessä järjestelmässä, missä Kastellin tyypit viipyy kun ei ole koko viikkoon näkynyt työmaalla. Tappelemme edelleen tuulensuojalevyjen asennussuunnasta ja niihin ammuttujen naulojen määrästä.

Lopulta elokuun loppuun sovittu töiden valmistuminen on totta vasta lokakuun 15. päivä. Talomme on seissyt puolitoista historiallisen sateista kuukautta kastumassa, kun se olisi voinut olla suojassa jo aikoja sitten.

Vituttaa.

Kastellin osuus on nyt siis onneksi ohi, mutta vielä löytyy korjattavaa. Villat ovat kastuneet läpimäriksi ja niistä iso osa pitää vaihtaa. Kuuluisista tuulensuojalevyistä ja niiden vielä kuuluisimmasta naulaamisesta osa on mennyt vähän sinne päin. Ihan kiva että nauloja vihdoin lisättiin, mutta olisiko joku voinut vaikka miettiä osuuko naulat johonkin?

Ihana, uusi talo. Melkein näyttää vasta rakennetulta.



Mitähän muuten kävisi, jollei Insinööri aktiivisesti etsisi ja löytäisi näitä vikoja?

Kastellin lähdettyä ihana urakoitsijamme Pumara ottaa homman taas haltuun ja meno on heti aivan erilaista. Tulemme tontille  ja ihastelemme miten siistiä täällä pitkästä aikaa on. Samalla urakoitsija soittaa ja pahoittelee, ettei ehtinyt siivota kunnolla.

Pieni ero meiningissä.

Lokakuussa tapahtuu onneksi myös edistystä. Pääsemme vihdoin laittamaan julkisivupaneelit melkein kokonaan, sähkö/putkityöt etenevät, kellariin nousee väliseiniä ja ykköskerroksen lattia valetaan ja olohuoneen ikkunarivikin saadaan pitkän vänkäämisen jälkeen asennettua – tosin se tehdään tietysti kuitenkin eri tavalla kuin sovittiin. Pumara puhkaisee meille yhden ylimääräisen ikkunan kellariin sillä aikaa kun Kastellin hommia odotellaan. Haemme Köpiksestä sisustusinspiraatiota ja päätämme jättää kellarin lattian betonivalulle.





In bed with Valeäiti, vidusti villaa, vinoon heitettyjä nauloja ja varmaan jo homettakin.

Marraskuu, ole meille parempi.

Olisipa se edes PMS

Tähän aikaan huomenna astun ulos lentokoneesta ja ihmettelen JFK:n hälinää. Puristan passia hikisesti ja toivon, etten näytä t e r r o r i s t i l t a (eihän ne lue suomalaisia blogeja, eihän?). Venyttelen yhdeksän tunnin aikana vielä pahemmaksi mennyttä selkääni ja mietin, onko vuokraamamme AirBnB kämppä oikeasti olemassa.

Parempi olisi, koska siellä on kattoterassi.

Kattoterassi! New York, ystävät, vapaus, loma, aurinko! Tässä pitäisi olla aivan todella, todella fiiliksissä!

Sen sijaan löydän itseni itkemästä pimeästä makkarista, koska olen taas menettänyt hermoni lapsille. Kitissyt ja nalkuttanut ja vähän huutanutkin. Sitten itken sitä etteivät ne edes tajua mun olevan surullinen ja että ne nauraa kikattaa siellä kahdestaan. Että menetän senkin mukavan hetken niiden kanssa.

Viimeisen hetken.

Ihan kuin olisin lähdössä kuuhun. Että nyt kun on tämä viimeinen ilta niin pitää lasten kanssa olla oikein läsnä ja iloinen ja meidän kaikkien pitää vaan halata ja olla onnellisia ja ne voisi vaikka pukea ne vitun yöppärit kun pyydän eikä repiä uutta sohvaa.

Ei saatana.

Voisinpa ottaa näin rennosti tällä upealla uudella sohvallamme. Mutta en voi, koska vituttaa myös se etten saa aikaiseksi ottaa sohvasta parempia kuvia. Aaaaargh. Kerron silti että se on Hakolan Lazy ja se on ihana. NIin on toi poikakin.

Kärsin siitä yberärsyttävästä äitiyden sivuoireesta, jossa poden huonoa omatuntoa siitä että mulla on aivan luksusreissu edessä. Oletan, että minua tullaan siitä rankaisemaan. Viiden päivän aikana tulee varmasti soitto kotoa että joku on joutunut sairaalaan. Tai joudun itse jonkun p o m m i n alle (huomaattehan miten nerokkaasti välttelen sitä T-leimaa!)

Lapset joutuu sitten kasvamaan raajarikkoina ja äidittöminä koska mutsin oli pakko mennä johonkin perkeleen New Yorkiin.

Kannattiko, nii?

En olisi uskonut sanovani näin, mutta toivottavasti mulla alkaa vaikka menkat huomenna. Olisipa tämä PMSää. Koska muuten kyllä vituttaa olla näin hullu akka.

P.s. HUOMENNA NEW YORK!!!!

 

(ei se fiilistely kyllä vieläkään ihan aidosti lähde).

Ennen oli tissit, sitten tuli lapset

Paula Koivuniemi tässä moi. Ääni lähti joskus perjantain illansuussa eikä ole vielä näkyillyt. Jos törmäätte sellaiseen hunajaiseen podcast-juontajan ääneen (siitä huomenna taas näytteitä!) niin pyytäkää palaamaan tänne itään. Olisi vähän nalkutettavaa, laulettavaa ja naurettavaa tehtävänä.

Edelliseen viitaten, kun herää joka yö neljältä tyhjentämään ikitukkoista nenää ja yskimään parit keuhkot pihalle, ei jaksa tuottaa kunnollista tekstiä. Siksi on parempi pysyä näissä lyhyissä töksähtelyissä. #marttyyrinpäiväkirjat.

Mutta sitten toisaalta, tässä väsymystilassa sitä on samalla tavalla armollinen itselleen kuin darrassa (jotenkin onnistuin leipomaan senkin olotilan itselleni viikonloppuna kahdesti), että voi vaikka lounastunnilla ohimennen ostaa itselleen kahdet tennarit alle viidessä minuutissa.

Tässä tilassa ei kuitenkaan ole parasta tehdä kirppisilmoja. Ref kaksi äskeistä: ”Superkuuma kesämekko, törkeän siisti ruskettuneella iholla. Myös vähän törkeän lyhyt jos ottaa vähän massaa ja mekosta tuleekin vähän pieni (ei käynyt siis tietenkään mulle). ” (…) ”Jatkamme minun vartaloni muutostarinoilla. Ennen oli tissit, sitten tuli lapset. Ja niin kävi tämä maailman ihanin Karen Millen yhden käyttökerran jälkeen väärän malliseksi”.

 

Kevättä kohti, tyhjin rinnoin.

Lauantain juhlissa tanssiminen ilman mukana laulamista (lue: huutamista) oli kamalaa. Tuntui kuin vetäisi mykkäfilmissä. Tai sellaisessa leffan kuvauksissa, jossa statisteille on sanottu ”kuvitelkaa että tanssitte musiikin tahtiin”. Ilmeisesti olen maailman ainoa statisti, joka laulaa mukana kurkku käheänä anna sun peppusi keinua vaan keinua vaan. Näin jälkikäteen ajateltuna, tuossa mykkien joukossa se saattaa olla vähän ärsyttävää kun yksi laulaa täysiä. Sori not sori.

Sitä en sitten osaa käsittää että kun tilaa yhdenlaisen talon, saa takaisin toteutuskuvat toisenlaisesta talosta. Call me nipo, mutta jos on suorat kulmat ranskalaisissa parvekkeissa niin ei niihin nyt saakeli puolipyöreitä sitten rakenneta. Talostamme myös ilmeisesti kuvataan elokuvaa. Japanilaista trilleriä nimeltään liikkuvat ovet, madaltuvat ikkunat.

Väliaikaisen kotimme rappukäytävän toisen ja kolmannen kerroksen välissä tuoksuu tosi hyvältä. Ihanaa kun joku jaksaa pestä rappusiakin!

Tähän mitenkään liittymättä, ihan mahtava yllätys että Kakkosen uudet välikausikengät voi pestä koneessa.

Kakkosesta puheen ollen, tarhan tyypit tänään kyseli että mitenkäs se siirto menikään, että elokuusta ette sitten enää tule tänne? Meinasin ehkä ihan vähän räkäpäissäni käydä siinä parkumaan, kun tajusin että ihan muutaman viikon päästä lopetamme tuossa ihanassa lapsemme kasvattaneessa lintukodossa. Kevätjuhlalahja-ahdistus to the max!

Tänään tuli Laurin taloista toinen jakso, ja Katsomosta löytyy kaikki jo kaikki jaksot Laurin oma talo -nettisarjasta. Sen vikassa osassa saattaa näkyä joku markkinointihenkinen ihminen, joka oikeasti kuvasi Alvardagin Instaan jännää behind the scenes -videota, mutta päätyi ohjelmaan näyttäen siltä tosi-tv ohjelman kuvausten statistilta, joka ei vaan vittu pystynyt pysymään pokkana vaan kuvaa ihan kiimassa julkkiksia samalla kun piti kuvitella että tanssii musiikin tahtiin. OH LORD miten noloa. Onneksi se en ollut minä.

Mun ei vissiin tarvitse haaveilla urasta statistina.

Ei ehkä myöskään minkäänlaisena kustannustoimittajana. Yhdys sanat menee väärin ja tämäkin teksti olisi pitänyt lopettaa jo aikoja sitten, vaikka ekojen tissien kohdalla.

Tissit.