Emme voi enää vaikuttaa kaikkeen

Muistan hetken, jolloin tajusin sen ensimmäisen kerran.

Ykkönen oli juuri täyttänyt puolitoista ja Kakkonen nukkui muutaman viikon ikäisenä nyyttinä vaunussa. Kevätaurinko paistoi Ykkösen tehdessä rauhassa hiekkakakkuja lähes autiossa leikkipuistossa.

Penkiltäni näin, kuinka hiekkalaatikolle asteli kokeneempi ammatinharjoittaja, ehkä kaksivuotias lapsi ja repäisi Ykkösen kädestä lapion. Potkaisi vielä mennessään jo tehdyn kakun rikki.

Minä olin häkeltynyt. Ensimmäistä kertaa joku teki Ykköselle jotain yksiselitteisesti väärää, harkitusti ja tahallaan, niin etten minä ollut paikalla valvomassa tilannetta. Helikopterini loisti poissaolollaan. Tajusin, että vaikutusvaltani Ykkösen elämään ei tule ikuisesti olemaan niin välitön kuin se tähän asti oli ollut.

Leikkipuistossa (tai ehkä vain päässäni) kaikui äitijumalan lausuma oppitunti:

[highlight]Niiden satojen sinun tekemiesi kasvatusvirheiden lisäksi lapsellesi tulee tapahtumaan elämässä asioita, joihin sinä et voi vaikuttaa ja joilta sinä et voi suojata.[/highlight]

Katselin virheetöntä lastani ja ymmärsin. Toisin kuin synnytyslaitoksella hiljaa lupasin, minä en suojele sinua kaikelta.

valeäiti blogi

Nyt olen lähettämässä samaa lasta leikkipuistoon, jonka kauimmaiseltakaan penkiltä en voi auttaa.  Koulun pihalla aikuisia lapiotuomareita on entistä vähemmän ja lasten on selviydyttävä kahnauksistaan pääosin yksin.

Koulun alku pelottaa edelleen.

Tekisi mieli ottaa vuodeksi (seitsemäksi) sapattivapaata ja seistä Ykkösen rinnalla tarkkailemassa. Osaako se pitää puoliaan, tajuaahan se olla lähtemättä tyhmiin juttuihin mukaan, ei kai se itse sorru kiusaamaan?

Enhän minä voi, tietenkään.

Ainoa mitä voin tehdä on opettaa ennalta ja kysyä jälkikäteen. Valaa uskoa Ykkösen omiin taitoihin ja älyyn. Luottaa, että hän tietää mikä on oikein ja väärin sekä antaa vahvuutta uskaltaa toimia sen mukaan. Kuunnella, kysellä ja olla kiinnostunut.

Haluan myös luottaa yhteisön voimaan. Että siellä koulussakin on aikuisia, kavereita ja luottotyyppejä, jotka pitävät meininkiä silmällä ja auttavat näitä keskenkasvuisia tunnesmoothieita toimimaan edes jotenkin ihmisiksi. Tulevien luokkakavereiden vanhemmilta toivon herkkyyttä. Uskallusta puuttua, jos jokin ei näytä hyvältä, rohkeutta ihan vaikka soittaa jos tuntuu että meidän lapsi tekee jotain hölmöä.

Lopulta jouduin kai vain luottamaan, että asiat menevät hyvin. Kasvattaminen muuttuu nyt yhä enemmän viivellä tehtäväksi, jälkikäteen analysoitavaksi välittömän ohjaamisen sijaan.

Ehkä vanhemmuus onkin sokeaa uskoa siihen, että jo valetut perustukset kantavat. Ensin perustaitojen opettamista ja sisäisen voiman vahvistamista, sitten uskallusta päästää irti. Onneksi ei vielä kovin pitkälle irti, eikä tietenkään kokonaan, mutta tästä se alkaa. Lapsi saa nyt tehdä omia virheitään ja meidän tehtävänämme on korjata menoa varikolla, olla tarvittaessa suojapatjana.

Tämä kaikki ehkä sujuu, jos olemme onnistuneet tässä Suvi Auvisen mahtavasti tiivistämässä vanhemmuuden tehtävässä:

”Että kaikesta siitä pelosta huolimatta onkin onnistunut luomaan jonkin pysyvän jäljen, jonkin pohjan johon se voi nojata läpi elämän, että se ainakin aina tietää olevansa maailman rakkain ja tärkein koska sen on sille joka päivä kertonut.”

 

10 Kommentit

  • Yksis

    Meidän lastenlääkäri sanoi tässä taannoin mun mielestä tosi hyvin. Me puhuttiin silloin Tättiksen vakavasta allergisesta reaktiosta joka meinasi viedä tytön hengen ja sen jälkimainingeista. Tuttu lääkäri totesi että silloin ennen, lasten ollessa ihan pieniä ja ennen syntymää oli tavoite kyetä suojelemaan niitä ihan kaikelta. Aikaa myöten ajatus muuttui, ja tavoite oli olla riittävän lähellä, valmiina ratkomaan elämän mukanaan tuomia ongelmia ja epäoikeudenmukaisuuksia aikuisen kokemuksella.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Toi on niin totta! Ei vaan voi kaikelta suojata. Eikä ehkä pitäiskään. Mutta sydän on kurkussa kyllä puolet ajasta, kun pelkää pahimpia.

  • Sanni

    Huh. Niinpä. Koko ajan vähemmän voi suojella ja varmistella. Koko ajan enemmän täytyy vain vähän pelonsekaisesti toivoa, yrittää ennaltaehkäistä – ja sit jälkeenpäin setviä ja selittää. Korjata ja paikata.

    Lapsetkin, jopa ihan samasta tehtaasta tulleet, ovat keskenään niin erilaisia. Toiset porskuttavat aikalailla smoothisti eteenpäin myös koululaisina, ilman suurempaa hässäkkää. Toisilla taas sitten on niitä… tilanteita… vähän väliä.

    Jos pienten lapsen vanhemmuus otti voimien ja jaksamisen päälle univelan ja hermojen menetysten muodossa, niin näiden koululaisten kanssa tahtovat taas sielu ja sydän olla pahasti tulilinjalla. (Itsellä ihan konkreettisesti – yksi haastavampi vuosi toi mukanaan rytmihäiriöt.)

    Meillä esikoinen aloittaa ensi viikolla yläkoulun, keskimmäisellä on uusi luokka ja uusi opettaja – ja pienin vaihtaa päiväkotia. Kunpa kaikki menisi hyvin.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Samasta tehtaasta tulleet – mikä mahtava tapa ilmaista! ? näinhän se on, tilanteita tulee eri tavalla. Kyllähän se eskari meitä kaikkia myrskyineen jo vähän valmisti mutta silti vähän jännittää..luulen että viikon päästä olo on jo paljon rauhallisempi!

      Tsemppiä koulujen vaihtumisiin!

  • Tarja

    Tunnistan tuon ajatuksen niin valtavan hyvin. Muistan, kun synnärillä katsoin pientä vauvaani ja ajattelin, että minun pitää suojella sinua ihan kaikelta. Ja sittemmin olen tajunnut, että en vain pysty siihen, mutta pystyn olemaan tukena ja auttamaan ja kertomaan, että meille hän on aina se kaikista hienoin ja rakkain.

    Koulun alku oli itselleni todella hirveä asia. Tuntui, että joudun luovuttamaan oman kalleimpani maailmaan, jossa hänen pitää selvitä itse. Ekaluokan syksynä realisoitukin aika hyvin se, miten päiväkodissa aikuiset olivat aina auttamassa ja ratkomassa lasten ristiriitoja. Koulussa ja iltapäiväkerhossa näin ei ollut ja etenkin tyttöjen verbaliikkaan ei todellakaan joka välitunnilla kukaan ehtinyt olla puuttumassa. Piti yrittää pärjätä itse, mikä herkälle ja vähän aralle lapselle oli aika rankkaa; ilkeisiin kommentteihin ei välttämättä uskaltanut sanoa mitään ja sitten paha mieli purkautui kotona. Onneksi on löytynyt koko ajan lisää kivoja kavereita ja kouluarki on tullut tutuksi ja koulunkäynnistä on tullut melkeinpä parasta maailmasta (nytkin huokaillaan, miten ihanaa on päästä taas kouluun ja nähdä KAIKKI :)). Lapsilla on ollut myös loistavat opettajat, joihin on aina voinut olla yhteyksissä ja jotka ovat tarvittaessa puuttuneet asioihin mukavalla tavalla. Kakkosen koulun aloitus menikin sitten vähän omalla painollaan; enää ei tarvinnut stressata, kun koulu ja opekin olivat jo entuudestaan tuttuja. Silti sitä edelleen toki kuuntelee aika herkällä korvalla, että miten siellä koulussa menee. Onneksi kivasti tähän asti (esikoinen menee nyt neljännelle, kuopus kakkoselle).

    Hyvää koulun aloitusta teille! <3 Rakkaus ja tuki kantaa kyllä!

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      No just tuota mä pelkään! Voi apua. Ehkä se tästä sitten tosiaan meidän tuella pikku hiljaa paranee mutta onhan tämä nyt hurjaa. Heittää ihan leijonille pieni ?

      Kakkosen kanssa ollaan sitten varmaan ihan että moro vaan ? kiitos kommentista, kai tämä tästä!

      • Anni

        Esikoiseni menee nyt kolmoselle ja kuopus syntynyt teidän kakkosen tavoin kevättalvella 2012. Odotan kovasti että kuopuskin pääsee kouluun, kun taas esikoisen kohdalla pelkäsin monia juttuja.

        Meillä myös esikoinen loppuvuoden ja kuopus alkuvuoden lapsi, ja loppuvuonna syntynyt on kieltämättä suhteessa paljon aiemmin tämän jännän äärellä.

        Koulumaailmassa on paljon hyvää. Lasten vanhemmat kannattaa tuntea, se tuo turvaa. Kouluavustajat on olleet upea turvaverkko myös.

        Onnea matkaan!

        • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

          Kiitos kannustuksesta, kyllä tässä alkaa pikkuhiljaa uskoa että ehkä kaikki meneekin hyvin! 🙂

  • Kaisa

    Kohta aloittavalla akaluokan opella meni täällä ruudun toisella puolella roska pahasti silmään. Oma esikoinen aloittaa eskaritaivalta ja mä valmistaudun vastaanottamaan pienet ekaluokkalaiset kouluun tulevana keskiviikkona. Itseäkin jännittää, uuden luokan – ja varsinkin ekaluokan – vastaanottaminen on aina yhtäaikaa kihelmöivän ihanaa ja jännittävää. Lähetän täältä sulle ja Ykköselle terveisiä: kaikki on jännityksestä solmussa ekoina viikkoina, lapset ja aikuiset, mutta kyllä se sitten alkaa sujua. Koulun aikuiset ovat yleensä valinneet ammattinsa ihan syystä, me opet, kouluavustajat, rehtorit ja muut olemme valinneet työmme useimmiten siksi, että tykkäämme lapsista ja haluamme auttaa heitä oppimaan. Itse opettajana pyrin heti koulun aluksi siihen, että tutustumme toisiimme, kaikki löytävät kavereita ja kaikkien on kiva ja turvallinen olo tulla kouluun. Tämä tapahtuu luokassa ihan päivittäin juttelemalla yhteisistä asioista, kuuntelemalla toisiamme, leikkimällä ja opettelemalla, ristiriitojen ratkaisuun saa tietenkin open apua. Mutta totta on, ettei mulla eikä kenelläkään muulla ole silmiä selässä, eikä salakuuntelulaitetta nurkan takana. Minua on vain yksi ja oppilaita 20. En voi opena enkä äitinä tarkkailla kaikkea. Ja siksi, sekä oppilaiden, että -niisk- oman pikku eskarilaisen puolesta, täytyy luottaa, että untuvikkojen siivet alkavat jo vähän kantaa. Ja kantavathan ja vahvistuvathan ne! Me aikuiset sitten otetaan koppi ja oiotaan sulkia, jos tulee isompi pudotus. Tsemppiä!

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Voi ihana, kiitos! Tuntuu tosi hyvältä kuulla opettajien kanta tähän, kun just sitä aina miettii miten paljon he ehtii tai haluavat auttaa näissä asioissa. Sulla ainakin on selvästi sydän paikallaan joten olet varmasti hyvä ope ja äiti ❤️

      Kiitos lohdusta, kai se tästä!

Tämän viestin kommentit on suljettu.