Tietoa mainostajalle ›

Hyvä vanhempi urheilee

Pesen hampaat kahdesti päivässä, teen ruoan useimmiten itse ja kierrätän. Huomautan hyvistä käytöstavoista ja opastan olemaan hyvä kaveri, mutta D-vitamiinit unohdan aina. Huudan joskus ja lapset myös. Kehun kauniiksi ja kannustan yrittämistä onnistumista enemmän.

Vanhemmuuteen liittyy ihan miljoona asiaa, jotka voi tehdä hyvin, huonosti tai tosi huonosti. Niistä voi koostaa itselleen syntilistan tai antaa hutien mennä vaiheittain ohi ja pitää kiinni jostain perusjutuista tiukemmin.

Minulle isoja juttuja on toisten kohteleminen hyvin ja tietysti kaikki turvallisuussäännöt suojateistä kuumiin asioihin. Muut jutut voi välillä mennä huonommin, mutta näistä ei jousteta koskaan.

Tärkenä osana lastemme kasvattamista on kolmaskin juttu. Liikunta. Urheilu ja liikunta on ihmiselle niin älyttömän tärkeää sekä henkisen että fyysisen hyvinvoinnin osalta, että olen suorastaan vahingossa yrittänyt kasvattaa lapsistani liikunnallisia ihmisiä.

Minä olen ensimmäisen puoliskon elämästäni urheillut ainoastaan joukkuelajien takia. Joku laji on ollut kiva, joten olen harrastanut sitä. Niihin kuuluvat salitreenit ja oikeastaan kaikki muukin varsinainen liikunta sen sijaan on ollut ihan pakkopullaa. On pitänyt mennä lenkille ja juosta pallon perässä, mutta en oikeastaan koskaan ole halunnut sitä tehdä. Paitsi nykyään, onneksi.

Nyt saan itseni välillä vaivatta ja välillä väkisin aika hyvin lenkeille ja muille reippailuille. Edelleen kuitenkin luisun helposti sohvaperunaksi enkä oikein välitä tehdä raskaita tai vaivalloisia asioita, kuten selkäjumppaa tai hyi olkoon jotain punneruksia. Helpot ja kevyet urheilut sentään sujuu.

Omasta kodista sain mallin, jossa urheiltiin paljon, mutta ehkä vääristä syistä. Istuin lapsena usein spandexasuisten naisten takana (ne stringibodyt pyöräilysortsien päällä!) ja katselin tylsistyneenä kun hikipannat piti permiksiä paikallaan läpi grapevinen ja steppilaudalle nousun. Äiti hikoili ainakin viisi kertaa viikossa ystävänsä vetämässä jumpassa ja pakotti muina hetkinä ravaamaan kaikki raput ylös.

Isäni taas on kilpaurheilija, niin sen kai voi sanoa. Ugi lasketteli ja purjehti ikuisia kilpailuja, jotka eivät vieläkään ole päättyneet. On mentävä kovempaa ja paremmin. (Tätä kirjoittaessa kännykkään satelee terveisiä tämän hetkisen purjehdusskaban tilanteesta, go Ugi go!)

Urheilusta on ehkä juuri noiden spandexnaisten ansiosta ja verenmakuisten laskutreenien jälkeen jäänyt mulle sellainen pakko, jota tehdään että näytetään hyvältä tai voitetaan skaba. Ei liikuta siksi että se tuntuisi hyvältä.

Ei se minun vanhempieni syytä ole, sellaista se aika oli. Piti näyttää hyvältä ja menestyä. Kauniilla 80-luvulla puhuttiin vielä ihan huoletta lastenkin edessä läskien palamisesta ja puristeltiin olemattomia reisiä.

Nyt tytöt ne peput piukaksi, ja lähtee!

Ei ihan paras motivaatio urheiluun. Nyt yritän tehdä toisin.

Emme todellakaan ole mitään himourhelijoita Insinöörin kanssa, mutta liikumme kuitenkin aika paljon. Insinööri hairahtuu aina välillä ilmoittautumaan johonkin maratoniin tai polkujuoksukuolemaan, ja treenaa siihen omilla lenkeillään. Minä käyn iltaisin kävelyillä ja aika usein juoksemassakin, liityin juuri saliporukkaan ja pelaan korista aina kun selkä antaa myöden.

Jokaisen treenin jälkeen puhkun kotona hyvää oloa ja fiilistelen kivaa kokemusta. Yritän välittää lapsille liikunnan ilosanomaa, vaikka se on itseltäkin joskus kateissa. Vältän esimerkiksi sanomasta, että olisi pakko urheilla, vaikka joskus edelleen mieleni sanoo niin.

Sanon ennemmin että tekisi mieli lähteä lenkille, tai että väsyttää joten on ehkä paras lähteä ulkoilemaan. Teemme yhdessä perheenä paljon liikunnallista: pyöräilemme, kävelemme metsässä, temppuilemme ja kiipeilemme vaikka agility-telineiden päällä.

Lapset harrastavat niitä lajeja joita itse kulloinkin haluavat (tänä syksynä valikoimassa futis ja uimakoulu) ja jo kahtena vuonna ollaan käyty ihan mahtavassa Minimarathonissa. Yhä enemmän urheilemme myös yhdessä. Teemme ihmispyramideja, kikatamme tasapainoharjoituksissa ja käymme myös lenkeillä yhdessä. Aikuinen juosten, lapsi pyörän tai skootin päällä.

Sanomattakin lienee kai selvää etten myöskään koskaan, ikinä, milloinkaan puhu itsestäni rumasti. En katso peiliin ja mutristele kulmiani, puristele makkaroita, valita puuttuvia lihaksiani tai puhu lihomisesta tai laihtumisesta.

Alan uskoa, että hyvä vanhempi ei ole vain se joka muistaa sen D-vitamiinin joka halvatun päivä, mutta myös se joka opettaa lapselleen että terveelliset elämäntavat ja liikunta ovat kiinteä osa elämää (Tietysti sillä oletuksella, että liikunta ylipäänsä on mahdollista). Mutta jos lapseen onnistuu tartuttamaan liikunnan ilon, menee aika moni muukin asia kuin itsestään perille.

Ja nyt lähden Ykkösen kanssa iltalenkille. Se on moro.

6 Comments
  • pilami
    elokuu 13, 2017

    Hahaa, mä(kin) olen oikeastaan sohvaperuna joka on aina vain liikkunut ja urheillut oikeastaan tosi paljonkin. Ainakin keskivertoa enemmän. Mut voi, mä rakastaisin vanhaa kunnon 90-luvun aerobicia monimutkaisine askelsarjoineen eka oikealle ja sit vaikeammin vasemmalle. Niitä, joissa sarjaa rakennettiin viikkojen ajan. Nykyään jumpat on ihan tylsiä.

    • Valeäiti
      elokuu 13, 2017

      No hei totta, ne oli ihan parhaita! Sairaan hyviä! Sit tapahtui jotain ja jumpista tuli niin kuolettavan tylsiä etten ole edes kokeillut varmaan kymmeneen vuoteen. Ehkä pitäis, se on kans ihan hauska tapa liikkua. Mut saamarin kallis nykyään!

  • Reettapee
    elokuu 14, 2017

    ihana kirjoitus! Saman asian minäkin haluan joskus tulevaisuudessa mahdollisille omille lapsille välittää.

    Omassa lapsuudessa liikunta rakentui myös yhden joukkuelajin varaan, eikä siihen niinä junnuvuosina liittynyt oheisharjoittelua. Siitä vastasi kavereiden kanssa pelatut pihapelit, kunnes mentiin yläasteelle. Laji oli täysin itse valittu kavereiden perässä, vaikka se suvussa kulkeekin ja ulkopuolinen voisi luulla, että sinne on lapset laitettu, koska muutkin. Kun olisi pitänyt alkaa tosissaan harjoitella ja kilpailla, loppui pelaaminen minulta siihen. Sitten tuli pakonomainen tarve liikkua, jotta näyttäisi hyvälle ja olisi laiha jne.. Viimeiset pari vuotta olen yrittänyt opetella liikkumaan siksi, että nautin siitä ja siitä tulee hyvä olo. Kaikki muu tulee siinä sivussa jos on tullakseen, kun laihtuakaan ei ole pakko. Junnuvuosien lajiin on palattu. Oikeassa porukassa se on edelleen äärimmäisen hauskaa. Sivuun on otettu opeteltavaksi uusi joukkuelaji ja satunnaiset salikäynnit ja ystävien kanssa yhdessä lenkkeily.

    • Valeäiti
      elokuu 14, 2017

      Siis mulla on ihan tismalleen sama historia kuin sulla! Hämmentävää 😂 onneksi ihminen on sopeutuvainen eläin ja mekin voidaan vielä oppia ihan aito liikunnan ilo 🙂

  • Emma
    elokuu 22, 2017

    Mahtava teksti. Oon miettiny noita ulkonäön kommentointijuttuja, että ois hyvä opetella niistä pois nyt, kun lapsi on vielä vauva.
    Ja toinen juttu. Seuraan blogeja feedly-appsilla, ja sun blogin pystyy lukemaan sovelluksessa klikkaamatta ollenkaan varsinaisen blogin sivulle. Onko se tarkoitus? Toki mua se ei haittaa, koska voin näin lukea tekstit helpommin enkä törmäile mainoksiin. Mutta uskoisin siitä olevan sulle jotain haittaa.

    • Valeäiti
      elokuu 22, 2017

      Kiitos! Hienoa jos herättelee miettimään, kyllä sitä kannattaa hyvissä ajoin opetella. Yllättävän tiukassa se on omassa päässä 🙂

      Toi Feedly on mulle ihan uusi juttu, täytyykin tutkia! Kuulostaa siltä ettei ole ihan optimi näin mainostajiakin palvelevana blogina 😉 Kiitos vinkistä!