Tietoa mainostajalle ›

Muista hengittää välillä

”Nyt me hengitetään kummatkin kolme kertaa syvään.”

Seisomme rappumme oven edessä. Laitan pyörän nojaamaan omaan jalkaansa, lasken Ykkösen pyöräilykypärän pakkarille ja vedän syvään henkeä. Näytän sormillani hengitysten tahdin. Yksi. Kaksi. Kolme. Ykkönen ei vastustele lainkaan vaan hengittää tahdissani, katse hänelläkin maata kohti.

”Noin.”

Halaamme pikaisesti. Kypärän myttyyn mennyt solki suostuu yhtäkkiä suoristumaan ja pyöräkään ei enää uhkaa kaatua. Ykkösen äänestä on kitinä, kiukku ja mutina poissa ja minäkin jaksan taas haudata alkavan huudon, kaivaa pirteän ääneen esiin. Myöhästymme koulusta kaksi minuuttia, mutta koulun pihalla se ei enää vaivaa minua. Varttia aiemmin höyrysin kuin veturi, puskin pettynyttä Ykköstä eteenpäin puhtaan auktoriteetin, nalkutuksen ja valituksen voimalla.

Olipahan taas rakentavaa.

Koulun pihalla halaan iloiseksi muuttunutta Ykköstä paremmin ja huomaan, että olen yhden skipatun palaverin ansiosta itse päivän aikatauluistani tunnin etuajassa. Välittömästi alan listata asioita, joita voin suorittaa tämän tunnin aikana. Se yksi tarjous, tuo projektisuunnitelma ja kolmannen loppuraportti. Blogia voisi päivittää ja hitto mähän olisin ehtinyt vaikka lenkille tässä ajassa! Onneksi olen sentään pyörällä, voin kuunnella matkalla vaikka jotain hyvää (kehittävää) podcastia.

Vaan kuinka ollakaan, korvanapit ovat jääneet kotiin siinä rytäkässä.

Saan vihdoin sen mitä olen jo pari viikkoa kaivannut, mutta jota en ole osannut raivata: Kiireettömän hetken ja joutilasta oleskelua. Pyöräilen kerrankin mummopyörälleni sopivaa tahtia metrolle ja ihmettelen matkalla että syksy on tainnut tulla. Kuuntelen salaa metrossa kahden ystävyksen keskustelua, heistä toinen on ostamassa tontin meidän läheltä. Tekisi heti mieli osallistua keskusteluun, tehdä yksi raksakupla Kalasataman pysäkille.

Ystävykset jatkavat Sörkassa eri suuntiin ja toivottavat ajan mukaisesti tsemppiä, sekä naureskelevat sille miten heh heh ehkä sitten pikkujouluissa ehditään nähdä kun nyt on niin monta rautaa tulessa. Minä luen Lähiömutsin tekstiä kiireestä, joka kolahtaa monella tavalla, varmasti kolahtaisi myös näihin metrossa toisiinsa törmänneihin ystävyksiinkin.

Omalla pysäkilläni mietin miten helppoa siihen kiireen tuntuun on upota, kuinka turvallinen patja se on. Kuinka väistämättä kaikille tulee toivotettua tsemppiä! nähdessä, kuin olisimme keskellä suurta sotaa.

Tämän aamun osasin lopulta ottaa iisisti. Vahingossa ja hetken mielijohteesta, mutta kuitenkin. Koko päivä kääntyi ihan eri suuntaan. Tulin seuraavaan palaveriin tunnin etujassa, istuin odotuskahvilaan ja hain kupin kahvia.  Kirjoitin tämän tekstin, koska se sai rauhassa pulputa jostain aivokuoren tukkoon tungetusta osasta. Annoin sen vain tulla.

Vaikka tavallaan luonteenomaisesti vihaan kaikkea jossa on “fulness” termi päälleliimattuna, taidan ottaa tästä vähän opikseni ja keskittyä vähän mieleeni hengittelemällä huomennakin, edes ne kolme kertaa.

Miten muilla meni tämä päivä? Tuliko hengitettyä syvään kertaakaan?

JAA
  • 13
    Shares
8 Comments
  • Kaisa
    syyskuu 27, 2017

    Lohdullinen kirjoitus, kiitos! Tänään olisi minunkin kannattanut hengittää heti aamusta, enpä hengitellyt vaan painelin hammasta purren ja hartiat korvissa.. Päivä oli yhtä takkuilua töissä ja kotona. Hetki ennen lasten iltapalaa jostain eteisen lipaston syövereistä tupsahti kirjekuori, josta löytyi kuopuksen vauvakuvia. Niitä ihmetellessä sekä lapset että mä unohdettiin marista ja murista, taidettiin kaikki vahingossa vähän hengitellä ja hymyiltiin. Loppuilta olikin tosi kiva. Se on pienestä kiinni. Tsemppiä!

    • Valeäiti
      lokakuu 1, 2017

      No mutta onpa mahtavaa että edes loppuilta meni mukavasti! Se on ihme tosiaan miten hirveän pienet jutut näihin vaikuttaa.

  • pilami
    syyskuu 27, 2017

    Mun lapsi myöhästyi koulusta tunnin koska mä olin laittanut herätyskelloni soimaan tuntia liian myöhään ja hoidin omat ja lasten aamutoimet ihan normimenolla kunnes autossa katsoin kelloa ja järkytyin. Kävin luokan ovella tunnustamassa syntini opelle. 😀

    Muuten olen kiireestä sitä mieltä että oikeastaan se menee ohi kun vähän aikaa paikallaan odottelee. Tosin viime aikoina olen kiireisenä ruuhkavuosiäitinä töiden ristiaallokossa ollut koko ajan myöhässä jostain. Se kuormittaa, koska olen oikeasti ”aina ajoissa” -tyyppiä.

    • Valeäiti
      lokakuu 1, 2017

      Tää on aivan loistava neuvo! Kiire menee ohi kun vähän odottaa! Nice! Mä oon kans aina ajoissa ja nyt on pitänyt vaan opipa tähän aina myöhässä -tyyppiin.

  • Sanni
    syyskuu 27, 2017

    Yritän hengitellä joka päivä vähän joka väleissä.

    Aamut on 5-henkisessä perheessä vaikeimpia. Siinä pakkautuu noin tunnin aikaikkunaan niin hemmetisti kaikenlaista, ja yleensä myös useampi kriisi, kun kamat onkin hukassa tai molemmat vessat varattuina tai mitä ikinä. Uhmaikä ja teini-ikä samaan aikaan samassa perheessä ovat aika hevi setti.

    Mun on ihan tosi vaikea pysyä aamuisin rauhallisena, niin kovasti tuo trio siinä hetkessä haastaa. (Vaikka kaikki prosessit on todellakin optimoitu.) Välillä mulla oikein sykkeet nousee… Eli tarttis tehdä jotain noille aamuille.

    Muuten olen aika taitava rauhoittamaan. Lähden yleensä tosi rauhassa töihin, kunhan muu perhe on häipynyt. Kävelen kauniin puiston poikki tarkoituksellisen hiljakseen, aamusta nauttien. Töissä olen myös hyvä ottamaan mikrotaukoja. Aika usein käyn ruokiksella kävelemässä sen saman puiston ympäri. Löydän arjessa helposti pieniä zen-hetkiä, vaikka paketti on tällä hetkellä sanalla sanoen täysi.

    Musiikilla on tärkeä rooli mun rauhoittumisessa. Kuuntelen oikeastaan yksinomaan kahta Spotify-listaa aamusta iltaan aina kun on vaan saumaa laittaa napit korviin: Peaceful Piano ja Peaceful Cello. Sykkeet laskevat ja hengitys tasaantuu heti musiikin ensitahdeista alkaen. Toimii yhtälailla töitä tehdessä toimistolla, neljän ruuhkassa, lenkillä ja pyykkejä viikatessa.

    Ja sitten yksi tosi merkittävä juttu on se, etten katso telkkaria käytännössä enää ollenkaan. Se, että menen tv:n tuijotuksen sijaan illalla sänkyyn ja luen kirjaa, on rauhoittanut mun mieltä tosi paljon. Ja yöunet ovat lähes poikkeuksetta hyvät ja syvät.

    Arkiaamujen lisäksi toinen juttu, joka saa mun rauhallisuuden rakoilemaan, on kuopuksen nukkumaanlaitto niinä päivinä, kun hän on nukkunut päiväunet. Siinä touhussa saattaa päästä pari perhanaakin suupielestä, vaikka ei pitäisi. Mutta sitä vaan on iltaisin niin poikki, ettei jaksaisi mitään ylimääräistä. Meillä ei ole ollut vuosikausiin lapsilla mitään nukahtamistemppuiluja, vaan kaikki on sujunut tosi smoothisti. Mutta nyt tuo lähes-viisi-vuotias jarruttaa kyllä nukahamistaan kaikin mahdollisin keinoin.

    Välillä vähän tämmöistä se touhu: https://m.youtube.com/watch?v=K0i8-eYhvcI

    • Sanni
      syyskuu 27, 2017

      Ai niin, ja vielä yksi rauhoittamisjuttu. Lopetin juoksemisen ja spinningin. Tuntui, että keho ja aivot jo ihan kirkuivat mulle, että hiljennä hetkeksi!

      Niinpä olen sitten vaihteeksi käynyt kävelylenkeillä ja pilateksessa. Mieli on tyynempi, ja nuo rauhallisenpitempoiset liikuntahetket jättävät jälkeensä tällä hetkellä paremman olon kuin kovilla sykkeillä riuhtominen. Että näillä varmaan tämä syksy.

      • Valeäiti
        lokakuu 1, 2017

        Oon tehnyt saman! Auttaa kyllä tosi paljon 🙂

    • Valeäiti
      lokakuu 1, 2017

      Joo aaaaaagh toi nukkumaanmeno! Sitä just ajattelee että no nyt saa relata ja sit toinen kukkuu vaikka kuinka kauan 🙁 Hienosti olet kyllä löytänyt omat rauhoittumisen keinot!