Täyttä elämää

Yksi asia minua kismittää lapsiperhe-elämässä. Juu juu, monikin asia. Toki esim ne norovirukset, enterot ja perus kihomatojen pelko perseessä (kirjaimellisesti), sekä se ettei päänahkaa voi enää ikinä kutittaa viattomasti. Nekin vähän kismittää. Mutta ne nyt on sitä mitä on, peruskamaa.

Mutta mikä harmittaa ihan oikeasti, mitä ihan ehdottomasti eniten kaipaan Ajasta Ennen Lapsia? Se ei ole univelan normaali maksuaika, eikä edes tissit. Se on höntsäilyaika. Että voi vain olla, eikä tarvitse suunnitella joka helvetin minuuttia. Että ihan joka päivässä ei olisi ensin kymmentä työkiirettä ja -aikataulua, ja sitten joka päivä, yhtä armottomasti, 16.09 on lähdettävä tarhalle. Tarhalta on suoriuduttava kotiin ajassa ennen nälkäkiukkuja. Sitten on aika paljon ”pitäisi” asioita. Pitäisi tehdä ruokaa, siivota jäljet, urheilla, vaihtaa kuulumiset, halia, lohduttaa, potattaa, vaatettaa, jne jne jne. Pyörä pyörii eikä valmista tule ikinä.

Kävin viime viikolla Puolassa työmatkalla. Tai työlomaksi sitä kai pitäisi kutsua. Sillä oli aivan käsittämättömän ihanaa karsia omasta arjesta ne kodinhoidon pyöritykset ja perheelle annettu aika. (Anteeksi vain). Tuntui että aikaa oli aivan järjettömästi! Sai valita, meneekö toimistolle yhdeksäksi vai kymmeneksi. Sai valita, mihin asti siellä jaksoi istua (tai vaikka jatkaa vielä hotellilla!). Sai valita meneekö lenkille vai kävisikö vähän kaupoilla. Ja sitten ehti vielä syömäänkin, ja nukkuakin sai.

Samaan aikaan lapseton työkaveri hajoili. Kun on niin paljon kaikkea, että hänen täytyy vähän saada levätäkin välillä. Ensin vähän nauratti, sitten tarkastelin itseäni hänen silmillään.

Se jysähti tajuntaan. Minä en juuri ikinä lepää. Henkisesti. Päivissäni ei tällä hetkellä ole juuri joustovaraa. Ei se kai ole (aina) mitenkään älyttömän kiireinen, enkä joudu esimerkiksi luopumaan yöunistani. Ja otan paljon chillistikin, laiska ihminen kun olen. Mutta yksikään rento hetki ei voi venyä juuri niin pitkään kuin oikeasti haluaisi. Ei voi lukea spontaanisti lehtiä puolta tuntia illalla. Ei voi lysähtää sohvalle kello 17 ja löntystää siitä hampaiden pesulle klo 23 (onneksi). Jokainen pienikin höntsäystauko loppuu vähintäänkin erotuomarointiin, veren pyyhkimiseen, puuron keittämiseen tai astianpesukoneen täyttämiseen. Ja jos jotain yllämainituista ei tee, korttitalo huojuu seuraavan päivän osalta. Loppuu maitolasit kesken.

Hereilläoloaika on yksinkertaisesti täynnä. Ikään kuin pääni sisällä olisi kalenteri, joka välkehtii toistensa päälle menevistä, erivärisistä merkinnöoistä. Juuri nyt olemme hetkessä ”se tunti kun lapset melkein nukkuu ja itse nukahdat ihan just”. Se on periaatteessa nk. vapaa-aikaa, mutta ollaanpa rehellisiä: tässä pätkässä valitaan joka päivä siivotaanko vähän kaaosta seuraavan päivän kalenterimerkintöjä helpottaakseen, syödäänkö iltapaa, katotaanko telkkaria, urheillaanko, painitaanko Insinöörin kanssa sohvalla, kirjoitetaanko blogia, hoidetaanko ne viisitoista pankki- / kela- /neuvola-asiaa vai luetaanko kirjaa, pahimmillaan ammatti- sellaista. Ei kuulosta kovin vapaalta ajalta, vaan yhdeltä huonosti aikatauluteltua kalenterimerkinnältä.

Eikä nyt olla edes niissä hiton ruuhkavuosissa, niissä joissa juostaan kolmiin koristreeneihin ja viisiin lätkätreeneihin vielä omien kuvitteellisten harrastusten ja ystävien näkemisen lisäksi. Miten ihmeessä silloin selvitään hengissä, tai edes järjissään? Yksi vastaus olisi varmaankin se, että lopettaa tuon ikuisen ”pitäisi” listan ja ottaisi vaan väkisin vähän rennommin. Haistattaisi kukkaset päivällisajoille ja lähtisi lasten kanssa kaupungille pööpöilemään just silloin kun huvittaa.

Mutta kun on tarpeeksi monta kertaa kantanut huutavia spagettijalkoja katuja pitkin kotiin liian myöhään venyneen iltatoimen takia, tajuaa seurata sitä omaa kalenteriaan.

Vai ei kai se ole vain minä? Onko muilla samaa tuskaa?

Nimim. Suorittaja -83.