Tuttinarkomaanin repsahdus

Ykkönen on aina ollut kova tyttö syömään tuttia. Koska tiedossa oli uuden tuttitelineen, eli pikkusisaren, syntymä, emme oikeastaan ikinä yrittäneetkään Ykköstä tutista vieroittaa, korkeintaan vähentää. Olimme jo hyvässä vauhdissa keväällä, kunnes viikon sairaalakeikka palautti tytsin tiukasti kiinni lohtuvälineeseensä. Eräiden isovanhempien suorasta kettuilusta hienotunteisesta vihjailusta huolimatta olemme antaneet maiskutuksen käydä suunnilleen aina jos tarvitsee, nukkumisesta pipeihin ja muihin harmituksiin.

Viime viikkoina tutti on onneksi jäänyt vähän itsestäänkin vähälle käytölle, joten viime päivinä olen aktiivisesti yrittänyt iskostaa ”tutti on vain nukkumista varten” mantraa. En ole antanut tuttia kiukkuhetkinä, enkä edes pieniin pipeihin (silloin kun käsi tai pää jää kahden oven väliin, tutin kyllä saa. Niinkuin tänään iltapäivällä).

Tänään Ykkösellä oli jostain syystä isosti hiekkaa vaipassa jo ennen puistoa, ja aamu oli yhtä itkupotkuraivaria toisensa perään. Tai oikeastaan yhtä raivaria, joka ei missään vaiheessa loppunut. Päänsärystä kärsivä äiti ei ilmeisesti huomioi riittävästi kahta lasta. Kun pelihousut repesi lopullisesti (tietenkin ne repesi, koska päälle laitettiin mekko aaaagh), Ykkönen aloitti täyden volyymin ulinan krokotiilikyynelten säestämänä. Samalla se tajusi että hei, nyt kun mua kyrsii, niin tutti olis kiva. Joten tie vei äidin käsilaukulle. Ei löytynyt. Sitten se spottasi imuvehkeensä keittiön pöydältä.

Ängettyään itseään ensin marttyyrin ottein normaalia pidemmän tovin tuolille (eikä mua edes kukaan viitsi auttaa byäääää), se jäi seisomaan tuttinsa eteen. Itku jatkui ihan yhtä kovana kuin ennenkin, mutta jotain muutakin tapahtui. Se ei ottanut tuttiaan. Se otti sen kyllä käteen, katseli sitä kaihoisasti, välillä vihaisesti minuun, ja sitten taas tuttiaan. Näytelmä oli jännittävä. Kuin olisi seurannut tammikuussa karppaajan taistelua juuri leivottua korvapuustia vastaan. Sen ilmeestä näki että teki ihan hirrrrveästi mieli laittaa se tutti suuhun. Ja että toisaalta, ei sitä kyllä kuuluisi laittaa. Sofien valinta jatkui muutaman minuutin, kunnes se repsahti ja laittoi sen suuhun. Kun ei se äitikään lohduttanut. Mutta ilme oli kyllä aika samanlainen kuin sillä kanelia suupielistään pyyhkivällä +3kg naisella; harmitti ihan vietävästi että lankesi, mutta ei sitä enää suustakaan sylkäistä kun kerran repsahti (olisko jossain toinen?).

Saa nähdä, miten tämän tuttinarkomaanin kanssa käy, kun lupaamani tuttikeijut tulevat kylään lokakuussa maagisen kahden vuoden rajalla.