Tietoa mainostajalle ›

Verta, hikeä, kyyneleitä – ja oksennusta.

0 No tags Permalink

Varoitus: Seuraa synnytyskertomus. Älä lue.

”Ei tää tänään synny”
Olin ilmeisesti saanut itseni varsin tehokkaasti psyykattua että raskaus menee kaksi viikkoa yliaikaiseksi. Olin varmuudeksi vielä varannut lauantaille kampaajan, jotta laskettu aika ei pelkästään kyrsisi, vaan olisi myös jotain kivaa, jota odottaa. Samasta syystä en todellakaan ollut pakannut minkään näköistä sairaalakassia, ajattelin tehdä sen aikaisintaan laskettuna päivänä.

Kun supistukset alkoivat päivää ennen laskettua aikaa taas täsmällisesti aamyöllä puoli viideltä, huomasin kyllä heti ensimmäisestä kahdesta että ne ovat aivan eri kaliiperia kuin aiemmat. Em. psyykkauksesta johtuen dissasin ne kuitenkin täysin ja harmittelin vain sitä ettei pystynyt enää nukkumaan. Insinöörihän oli aloittanut samana yönä klo 00 oman oksennustautinsa, joten unta oli muutenkin aika vähän alla.

Klo 7 aikaan soitin varmuudeksi Naistenklinikalle ja äidille, joka oli valtuutettu Ykkösvahdiksi. Puheluiden jälkeen harmitti, olipa taas turhan innokasta. Supistukset olikin Ykkösen aamurutiinien aikaan jo helpomman tuntuisia, joten lähetin äidilleni viestin ”ei tässä tänään mitään synnytystä tule”. Siinä sitten jatkettiin päivän puuhailuja, Insinöörin toipuessa oksennustaudistaan. Päätettiin kuitenkin viedä Ykkönen hoitoon mummilleen iltapäivästä, jotta saataisiin sitten treffi-ilta jos ei kerran synnytystäkään tule. Klo 12 aloitettiin siis päiväunet, kuten normaalia, ja ajattelin niiden aikana pakkailla Ykkösen kamat ja ehkä vähän jotain omaa sairaalakassiakin, supistuksia kuitenkin edelleen oli. Siivosin luonnollisesti myös koko kodin, kävin suihkussa ja tein kaikki muut marttailut, jotka mielestäni nyt vain piti tehdä vaikka vähän supistelisikin. Tai no aika paljonhan siinä jo supisteli, olihan se itsellekin myönnettävä. Ajattelin kuitenkin että Ykkönen nukkuu klo 14 asti, sitten välipala, sitten hoitoon…sitten ehkä sairaalaan jos tarvitsee.

Aloitin supistusten kellottamisen siinä vaiheessa kun koneella ei enää pystynyt kirjoittamaan niiden aikana. Oh fuck. Kestävät minuutin, ja tulevat 2-3 minuutin välein. Hipsin vessaan soittamaan (ettei Ykkönen ja Insinööri herää, tietty) uudestaan äidille, pyysin tulemaan sittenkin heti. Vastaus? ”no mutta mulla on vielä lounaskin syömättä”. Lähti kuitenkin tulemaan, joten menin herättämään Insinöörin ja sanoin että olisi syytä varmaan vähän pakata jotain kamoja, kohta on lähtö. Vastaus? ”ok”. Ja kyljen kääntö. Olin ilmeisesti vakuuttanut kaikki muutkin siitä ettei mitään synnytyksiä tule.

”Sulla taitaa olla oksennustauti”
Saavuimme Naistenklinikalle puoli kahdelta (tähän väliin dramaattinen välimusiikki ja insert: ”2-3cm auki”). Ilokaasu käteen, epiduraalivalmistelut käyntiin. Thank the lord. Heti kun poistuttiin kotoa sain nimittäin huomata että kivut olikin jo aikamoiset, olin niitä taidokkaasti vain vaimentanut muulla tohinalla. Insinööri mainitsi kätilölle ohimennen että oli muuten oksennustauti viime yönä. Kätilö katsoi pahoitellen: ”Tiedätkö mitä? Sä et saa olla täällä”. Seurasi yksi hyperventiloivasti itkevä synnyttäjä, kun luulin että joudun tekemään koko homman yksin, eikä Insinööri saa olla paikalla poikansa syntyessä. Kätilö puhui lääkärin kanssa ja heltisivät onneksi, tiukin saarnoin käsihygienista yms yms.

Tästä kahden tunnin päästä, kun epiduraali oli jo täydessä tehossa ja olon olisi pitänyt olla ihanan helpottunut, en jaksanut pitää silmiä auki, sydän hakkasi rytmihäiriössä ja hengitys oli pinnallinen. Sitten oksensin. Kätilö toteaa iloisesti ”sulla taitaa kuule olla oksennustauti”. Vastasin ykskantaan ”ei jumalauta ole mahdollista”. On se. Seuraa tuskainen taistelu, jossa epiduraali ei toimikaan kunnolla, ilokaasua ei voi ottaa kun on muutenkin paha olo, ja voimat on aivan finaalissa.  (Insert: ”4-5cm auki”) Siis MITÄ??

”Mä en pysty tähän”
Tunnin sisällä hommat alkoi edetä. (Insert: ”8cm auki”). Synnyttäneet lukijat voi kuvitella, ja osa varmasti tietääkin omakohtaisesta kokemuksesta, miltä tuntuu edetä tunnissa ponnistusvaiheeseen, melkein ilman kipulääkitystä, kylkiasentoon pakotettuna ja samalla oksentan taas pari kertaa. Tieto siitä että ponnistusvaihe lähestyy, ei lohduttanut. En millään ymmärtänyt miten siitä selviän oksennustautini keskeltä. Sainkin siis sanottua synnyttäjän kliseen nro 1: ”mä en pysty tähän”. Pakkohan se kuitenkin oli.

Puoli tuntia edellisestä oksennuksesta ponnistin 12 minuutin ajan huonojen ohjeiden saattelemana. Huonojen ja liian hiljaisten. Vinkki kätilöille: jos synnyttäjä huutaa aivan helvetin kovaa, teidän pitää huutaa kovempaa jos aiotte esim sanoa sille että älä työnnä. Myöskin, on parempi sanoa ”älä työnnä” kuin kryptisesti ”puhalla vaan”. Puhalla ittees, minä haluan tämän ulos. Seuraa synnytysklisee nro 2, jossa huudan vihaisesti kaikille läsnäolijoille ja lopulta ”ottakaa se pois!”. Insniöörille mainitsin myös ”oonhan mä kertonu sulle miten kiitollinen tästä kaikesta olen”, klisee nro 3. Lopulta kuitenkin onnistun, ja pikku Kakkonen (51cm, 3340g, 9 pistettä) näki päivänvalon melkein Pikku Kakkosen aikaan klo 18.02. Pieni repeämä down there ja vielä litran verran oksennusta ja that´s it.

Ykkösen synnytykseen verrattuna homma hoitui vähän ripeämmin (14h vs 20h), mutta muuten ehkä olisikin vähän reklamoitavaa. Ensinnäkin synnytykseni oli mukava opetustapahtuma samaan aikaan, ja ko. opetettava käsilö ei vielä ihan hanskannut kaikkea. Epiduraalia ei melkein saatu annettua kun piti väärin kiinni, unohti antaa luvan noustakin sängystä, valmisteli napanuoran väärin, olisi ommellut päin persettä (hehe) ja mun suosikki: opettava kätilö sanoi käsilölle kriittisessä vaiheessa ”sun pitää antaa sen pään syntyäkin”. Kiva. Voisin ehkä myös vähän reklamoida tosta oksennustaudista, mutta menköön. Toisaalta hyvää tässä oli se etten ollut kovin doupattu ponnistaessa: sain kokea miltä se tuntuu (not so bad!) ja onnistuin itse puskemaan Kakkosen ulos (siinä se tuli, vitsien vitsi!!). Ykkönenhän otettiin imukupilla vahvan epiduraalin aikana ja siitä on jäänyt sellainen olo etten itse muka synnyttänyt. Lisäksi kiitän Zeusta tai Zahiria, ettei nyt mennyt kaksi viikkoa yli. Tein muuten juuri sen mistä olen ärsyyntyneesti todennut ettei voi tehdä, unohdin ilmoittaa lapsen syntymästä yhdelle kaverille. Kerrankin ”nooooh missäs se viipyy” -viesti johon oli nolo vastaus :D.

All in all, ihan kiva juttu joo, mutta onneksi se on taas ohi, ja Insinööri ei enää koskaan saa tulla mun lähelle.

JAA
0 No tags Permalink

Comments are closed.