Mitä bloggaaja lukijoistaan ajattelee? Pelkkää hyvää!

Kuvailin vastikään yhteistyökumppanille Valeäidin lukijoita. Kerroin että keskimäärin olette yli 30-vuotiaita, kiinnostuneita ruoanlaitosta ja että valtaosa teistä lukee Valeäitiä vähintään kerran päivässä. Juuri sen enempää en teistä oikeasti tiedä.

Tiedän vain että teitä käy täällä melkoinen joukko, kuukausittain reilusti toistakymmentä tuhatta ihmistä. Se on niin iso luku, ettei sitä tajua ennen kuin näkee saman massan ihmisiä jossain tapahtumassa. Päässäni teitä on vain muutamia, ja luulen tuntevani teidät vaikka oikeasti en mitään tiedä. Olen kuitenkin luonut teistä päässäni jonkin kuvan.

Ajattelen teidän olevan pääosin itseni kaltaisia ruuhkamutseja, joilla on lapsi tai pari. Oletan teidän olevan kiinnostuneita kauniista asioista, asumisesta ja ehkä vähän yhteiskunnastakin. Olette viisaita, empaattisia ja analyyttisia. Ehkä joskus vähän ylianalyyttisiakin, sellaisia vähän herkkiä tyyppejä. Naisia.

Eihän tämä totta ole, vaan jonkinlainen itseäni heijastava kuva, jota käytän eräänlaisena mallinukkena, kun teitä ajattelen.

Sen tiedän, että kommenteissanne olette fiksuja ja hyvin käyttäytyviä, hauskoja ja mielenkiintoisia. Avuliaitakin! Ja useimmiten asioista yhtä hajalla kuin minäkin. Tunnen meidän kuuluvan samaan heimoon, jossa voi olla eri mieltä mutta sekin tehdään tyylillä. Saamme aikaan mielenkiintoisia keskusteluja, emme väittele turhista. Oikeastaan välillä toivon ettei lukijoita tulisi yhtään lisää, sillä tämä porukka tuntuu toimivan niin hyvin.

Kirjoittaessani en ajattele varsinaisesti kenelle kirjoitan, vaikka se on yleensä paras ohje mitä sisällön tuottajalle voi antaa. Mutta kun en minä voi ajatella! En voi miettiä että tuohon joukkoon mahtuu tuhat näkökulmaa, asennetta ja elämäntilannetta. Kirjoitan pääsääntöisesti omia tuntemuksiani ja ajatuksiani, ja ne jäävät minultakin kuulematta jos alan kirjoittaa toimitettua, harkittua ja moniulotteista journalismia. Jätän myös tietoisesti muistamatta että joukossa on niitä, jotka lukevat vain tavan vuoksi vaikka ovat jo minuun kyllästyneet, niitä jotka rakastavat inhota minua ja niitä jotka tunnen aivan eri yhteydessä tosielämästä.

Suodatan tekstini kahden näkökulman kautta: anoppini ja lasteni. Tekstien pitää olla sen verran siivoja että niitä kehtaisi anopillekin näyttää ja toisaalta niin kaukana yksityisestä elämästämme että voisin antaa lastenkin näitä lukea. Kumpikin on vaikea tavoite joka ei ihan aina toteudu, mutta se on kuitenkin vahva ohjenuora ja yritän näitä itsessäni jatkuvasti kyseenalaistaa.

Joskus anonyymi lukijajoukko muuttuu todeksi kun näen Instan analytiikasta jonkun vanhan tutun katselleen storyani. Silloin saatan hetken miettiä kuinka kummallista on että tämäkin kymmenen vuoden takainen koulukaveri katselee kuinka itken auton etupenkillä, enkä minä tiedä hänen elämästään mitään. Silloin tällöin olen myös hetkellisesti häpeissäni, jos vaikka nelikymppinen miespuolinen asiakkaani kertoo juuri löytäneensä blogini ja muistan etusivulla paistavan uusimman tekstini olevan melko puhdasta pieruhuumoria.

Osan teistä tunnistan toki nimimerkeistänne: Pilami, Tarja, Sanna / Kototeko, Reettapee, Heidi pii, Satsuinsta, Tiskari, Lintunen…Ihanaa kun käytte luonani niin usein että tunnutte jo tutulta! Anteeksi niille joiden nimimerkkiä en tässä nyt muistanut, tunnistan teidätkin kyllä!

Joskus kohtaamme oikeassa maailmassa. Osa teistä tulee sanomaan moi ja kertomaan lukevansa blogiani, osa laittaa jälkikäteen somessa viestiä ja kertoo bonganneessa, osa vain katsoo sillä tietyllä tavalla, joka saa minut ajattelemaan että ehkä tunnistit minut. Hetkeä myöhemmin aina nolottaa, miksi luulinkaan että joku tunnistaisi minut. Todennäköisemmin vain tein jotain kiusallista.

Todennettujen kohtaamisten jälkeen mietin miltä se teistä tuntui: Olinko samanlainen kuin kuvittelit, pidempi, paksumpi, iloisempi, oudompi? Tuijotinko myrtsinä kännykkää, oliko perheemme ihan katastrofi, kuten yleensä? Viime aikoina kun olen treffatessamme mm. siivonnut kaupan lattialta kaatuneita vichyjä ja pelastanut bussin oven väliin jääneen lapsen käden.

Mulle teidän kohtaaminen on aina mielettömän sykähdyttävää: tunnecocktail johon sekoittuu hitunen ylpeyttä ja kiitollisuutta, mutta myös sellaista nöyryyttä että haluan aina sen jälkeen kirjoittaa vain enemmän ja paremmin. Että on jotain lukemisen arvoista sinulle.

Eniten opin teistä kommenttienne kautta, erityisesti blogiin tulevista kommenteista. Tiedän että kommentointi blogissa asti on ihan liian vaivalloista, enkä itsekään sitä enää oikein jaksa harrastaa. Helposti sorrun antamaan lakonisen FB-peukun tai painamaan sydäntä, tai ehkä kommentoin jotain nopeaa Instakuvan alle. Kommenttilaatikkoon asti eksyvä teksti on kuitenkin aina iso juttu, joku on oikeasti ottanut aikaa ja nähnyt vaivaa osallistuakseen tähän yksinpuheluuni! Kiitos siitä!

Mitä bloggaaja siis lukijoistaan ajattelee? Pelkkää hyvää, mutta melko ahtaalla mallinnuksella. Olette varmaan aika paljon muutakin kuin köyhän mielikuvitukseni tuote. Siispä pyydän taas kerran, niin kuin lähes joka vuosi: kertokaa keitä te olette ja mitä teille kuuluu? 

Joulukuu 2017: Yläkerta hahmottuu

Nyt edetään jo niin rytinällä että jännittää. Yhtäkkiä keskustellaan sisäjuttujen asennuksista ja muuttopäivästä on tulossa oikeasti kiinnostava. Enää ei voi ylimalkaisesti heittää että joskus ensi vuonna vaan on oikeasti kelattava milloin se valmistumispäivä ehkä koittaa. Kysyttäessä minä vastaan muuten aina ”heinäkuuhun mennessä” ja Insinööri ”kyllä mä lähtökohtaisesti Vappua ajattelen”. Ehkä on siis turvallisinta sanoa että kohta alkavan talven jälkeen ja juuri ennen seuraavan alkua.

Joulukuussa taloon rakennetaan yläpohja (kuulemma tavalliset ihmiset saattavat kutsua tätä nimellä katto) ja siihen tulee eristeet. Väliseinien runkoja aletaan rakentaa, ja yläkerran muodot hahmottuvat ensimmäistä kertaa. Lasten huoneiden väliseinää muutetaan viime hetkellä ja nyt sinne mahtuu halutessa hienot parvet katon rajaan. Niistä tulee niin hienot! Koko yläkerta on itse asiassa yllättävän hieno ylipäänsä.

Kattoon tehdään myös läpivientejä (kuulemma tarkoittaa että sinne saatiin kaikenmoisia putkia vedettyä) ja seiniin laitetaan toinen kerros villaa sekä hengittävät Intello-kalvot.


Tähän väliin kuvitellaan hetki meidän erästäkin iltaa, jossa testaamme sitä kuuluisaa hengittävää kalvoa kotona. Ensin Insinööri sanoo ”jos tästä ei tule vesi läpi niin sitten ei lähde meidän talostakaan kosteus pois”, varttia myöhemmin minä hyperventiloin ja Insinööri rauhoittelee laittaneensa kalvon väärin päin vahingossa. Lopulta toteamme, että tärkeintä on että ulkoseinät hengittävät nyt vettä pois ja siellä se nyt kuivuu. En ole varma olenko edelleenkään ok tämän kanssa.

Kiiltävistä julkisivun laudoista keskustellaan toimittajan kanssa ja hekin toteavat että huonoa kamaa on. Korjataan. Valittuja seinävessoja metsästetään ympäri pääkaupunkiseutua ja neljä ostetaan hyvään hintaan.

Kaupungin lumiaura kolhaisee katukivetyksiämme. Lapset ovat puolet kuusta sairaana. Auto menee melkein lunastukseen pönttö kyydissään. Pöntöt selviävät ehjinä.

Loppukuusta yläkerran kylppäreitä suunnitellaan tosissaan; pyöritellään tuskaisen paljon mittoja, vessan koteloita, peilejä. Teemme hurjasti päätöksiä ja jopa valitsemme ne pahamaineiset kylppärin laatat. Joulukuussa se keittiökin ihan oikeasti viimeistellään. Päätämme ovien värin, vetimet, välitilat yms. (Ihan kohta kerron keittiöstä lisää!).

Aina välillä puhalluttaa tämä kaikki.

Päätöksiä on edelleen tehtävänä aivan käsittämätön määrä, ja taisteluväsymys alkaa tuntua. Tiuskin että mulle on aivan saatanan sama jotkut pistorasiat, jonka jälkeen vaadin sittenkin osallistua päätöksentekoon. Joskus tuskaa auttaa kun katsoo taaksepäin. Silloin tajuan että olemme jo tehneet aivan valtavan määrän päätöksiä, tosi isoista asioista. Nyt tehtävät päätökset ovat se kuuluisa viimeinen maili, joka on vieläpä aikaisempia helpompi, sillä edelliset päätökset viitoittavat tietä.

Nyt vain tsemp tsemp ja saksalaisia verkkokauppoja koluamaan. Kyllä ne hanat vielä sieltä löytyy.

p.s. Joulukuussakin satoi. Kurahanska ylös jos yllätyit.

Vuoden 2018 kattava ennuste

0 Permalink

Asuminen & eläminen

Lopetan tonttipäiväkirjan vaikka talo ei olisi valmis. En vain voi aloittaa enää neljättä kertaa otsikolla ”syyskuu” (2015, 2016 ja 2017 täällä).

Muutamme. Muuttopäivänä joku on kipeänä, sää harmaa ja laatikoissa edelleen tavaroita, jotka vannoin laittavani kiertoon jo kaksi muuttoa sitten. Muuttopäivänä syntyy ainakin yksi kolhu talon uusiin seiniin.

Asutamme valtavaa taloamme ja olen siitä kaikin tavoin sekaisin: onnellinen, hämilläni, huolissani (varkaat, talous, home!). Tavarat löytyy vääristä kerroksista ja vähintään kerran viikossa menetän hermoni rappusten määrään. Vietän ison osan aikaani sotkuja paossa omassa kylppärissäni. Harmi, ettei siellä ole laattoja kun ei koskaan saatu niitä päätettyä.

Muita perheemme jäseniä ei talossa juurikaan enää näy, sillä insinööri puuhaa jotain pihalla / kellarissa / katolla ja lapset karkaavat Naapuriin.

Vaihdamme automme sähköauton tai hybridiin.

Olemme hullun velkaantuneita ja ostamme silti jotain tyhmää. Kuten sähköauton.

Lapset ja kasvatus

Lapset kasvaa myös vuonna 2018 silmissä ja elokuun loppuun mennessä kaikki kengät, vaatteet ja takit on pieniä.

Jo vuoden 2017 puolella 120 sentin maagisen rajan ylittänyt Kakkonen pääsee vuoristorataan.

Kaikki rahamme menevät Linnanmäelle.

Lapsilla ei pääosin ole mitää-äään tekemistä ja ennakoin että jo ensi vuonna olen myös maailman tyhmin mutsi. Samalla lapset oppivat nujakoimaan kunnolla keskenään sillä minä opin sanomaan kovempaa ”sen kun tappelette, en aio nyt puuttua tähän.”

Joku vetää eksistentiaalisen kriisin kilareita joista kukaan ei saa selvää sillä taloudessamme asuu ensi vuonna taas eskarilainen. Voimia meille.

Huudan lapsille ainakin kerran kuussa vaikka mitä vannoisin. Lisäksi kasvatan sanavarastooni useita uusia uhkailuja ja nalkutuksia, kuten: ”mä siirrän kaikki teidän tavarat suoraan pihalle jos ne ei nyt katoa noista rappusista.”

Liikutun vähintään viikoittain siitä miten ihania lapset on ja miten kivaa se on kun ne on jo noin isoja. En enää pysy perässä jokaisen uuden taidon karttuessa, ehkä Kakkonenkin oppii lukemaan kelloa ilman että huomaan.

Kasvismatkan kumppanit: Hannan Kasvis ja Satun Gastronaatti II.

Työ, vapaa-aika ja harrastukset

Varaan matkan koska sää on shokeeraavasti edelleen vääränlainen 45 viikkoa vuodesta. Vaikka rahaa siihen ei kyllä enää olisi.

Vähennän lihansyöntiä edelleen, ja kokkaan perheellenikin kaikkea kokeellista. Lapset varmistavat jokaisen ruoan kohdalla syömäkelpoisuuden ”odota mä katson ensin onko tässä oikeaa lihaa”. Väitän että on ja nauran partaani kun tyypit vetää Härkistä hyvällä ruokahalulla.

Työpaikkaa en vaihda, sillä nykyisessä firmassa siirryin vuoden 2017 lopulla omistajaksi. Pallo pysyy tiukasti jalassa seuraavat vuodet ja hyvä niin. Vuoteen tulee mahtumaan aivan mielettömiä onnistumisia, kurjia kasvukipuja ja muutama uneton yö.

Lapset aloittavat uusia harrastuksia ja lopettavat ne yhden kauden jälkeen. Insinööri muistaa joskus harrastaneensa jotain ja ostaa varmuudeksi kolmet, neljät eri välineet.

Hyvinvointi ja urheilu

Ostan kymppikortin salille ja maaliskuun paikkeilla julistan että nyt se on virallista, käyn taas salilla! Lokakuussa lasken että yhden salikerran hinnaksi muodostui lopulta 50€. Aloitan-lopetan myös uintiharrastuksen yhtä rehvakkaasti.

Juoksen edelleen asuinalueemme ympäri kauniita polkuja ihastellen. Vuonna 2018 vihdoinkin myös pidempiä lenkkejä ja hyvällä vauhdillakin, koska joulupukki toi vuonna 2017 lahjakortin juoksukouluun.

Uhoan puolet vuodesta meneväni Method Putkisto kurssille, jotta saan selän kuntoon. Valitan kipeää selkää noin joka toinen päivä ja käyn ensimmäisen kehonhuoltotunnin joulukuun viimeisellä viikolla.

Ahdistun ja stressaan. Valitan kiireestä ainakin neljä kertaa blogiin (arvaus: viikkoa ennen juhannusta, juuri ennen joulua, noin maaliskuussa ja syyskuussa)

Harrastan seksiä ainakin 12 kertaa (keskimäärin lauantaisin), ja noin kolme kertaa panikoin olevani sittenkin raskaana. Vuonna 2018 en ole raskaana.

Mietin blogin lopettamista ja teen kuitenkin vielä ensi vuonna tämä saman kirjoituksen, yhden podcast-tuotantokauden, pressimatkan ja monta angstitekstiä ruuhkavuosista.

*

Se on tekemistä vaille valmis, onnea minä ja yhtä mahtavaa uutta vuotta kaikille!

0 Permalink