Vinkki koko perheen siivouksen sujumiseen: Kanban

Mehän emme oikeastaan siivoa, ollaan siinä superlaiskoja. Lähinnä siivotaan yksi asia kerrallaan, korjataan aina pahiten likainen paikka. Jännästi isoon taloon muuttaminen ei helpottanut asiaa! Mutta silloin tällöin reipastutaan ja otetaan oikein siivouspäivä, mieluiten niin että lapsetkin on mukana.

Lasten mukaan saaminen on toki hiukan haasteellista, eikä ihan aina onnistu. Siis koskaan. Ykkönen on osoittanut kiitettävää työmoraalia ja pesee vessat hintaan 2€/vessa. Se on sitten eri asia pitäisikö kotitöistä maksaa vai ei (minusta oikeasti ei, mutta olenkin epäonnistunut kasvattajana) ja kuinka paljon, viikkorahatkin on täällä ihan päättämättä ja miettimättä. Kuitenkin, jos joku pesee vessan hyvin (!) tällä hinnalla, hyväksyn diilin.

Kakkonen taas ei tee mitään edes maksusta. Insinöörinkin moti on aika usein niin sanotusti hukassa ja koska minäkin olen lopulta aika laiska ihminen, tekemättä jää. Mutta! Nyt oli ihmeiden viikonloppu. Sen lisäksi että aloite siivoamiseen tuli Insinööriltä, hän myös keksi nerokkaan tavan, jolla lapset osallistui melkein kahden tunnin ajan (melkein) nurisematta: Kanban.

IT-projekteista tuttu ketterän kehittämisen työkalu Kanban on ketterien (softa)tiimien tapa pilkkoa projekti osiin ja seurata sen etenemistä. Yksinkertaistetusti kaikki työtehtävät kirjoitetaan post-it lapuille ja laitetaan sarakkeeseen “to do”. Sitten tiimiläiset alkavat suorittaa kunkin osaamiseen parhaiten sopivia tehtäviä ja siirtävät niitä koskevan lappuset “doing” sarakkeeseen kunnes työtehtävä on valmis ja lappu siirretään “done” sarakkeeseen.

Insinöörin – ja vähän lastenkin – käsissä syntyi 25 lappua, sisältäen pientä ja isompaa siivoustehtävää. Lapuista löytyi nopeita ja helppoja tehtäviä, kuten “sohvatyynyjen nätisti laittaminen”, “WC-papereiden täyttäminen” ja “Tiskikoneen tyhjennys” mutta myös jättimäisiä kuten “imurointi”, joka tässä talossa vie aika kauan (Oikeaoppisesti tämä lappu olisikin pitänyt jakaa vielä vaikkapa kolmeen, jokaiselle kerrokselle oma).

Malli toimi tosi hyvin! Lapset menivät innoissaan “Kanban-taululle” ja valitsivat itselleen sopivia tehtäviä. Lappu kerrallaan homma eteni ja kaikkien oli helppo nähdä kuinka loputtomalta tuntuva tehtävä nimeltä “koko talon siivous” tulikin pala palalta valmiiksi.

Minä ehdin keskittyä vain jättilappuun nimeltä ”tavarat paikalleen” ja sainkin tämän rupeaman aikana paljon muutakin vihdoin paikalleen; Plantui* sisäpuutarhat korotettua, autotallia raivattua jne. Keksimme myös matkan varrella lisää tehtäviä ja talo siisiytyi aika lailla. Kun tiesin että joku hoitaa niitä perushommia, mulle jäi aikaa tehdä muuta.

Pienet saivat valita juuri sellaisia tehtäviä mikä parhaiten sopii, ja minusta tämä tuntui olevan isoin syy normaalia suurempaan motivaatioon. Tehtävät eivät olleet lainkaan pakotettuja vaan heillä oli vapaus ottaa ihan vaikka vaan yksi pieni lappu. Me emme myöskään osallistuneet heidän tehtäviensä ohjaukseen mitenkään. Niinpä myös vastuu tehtävän tekemisestä oli itse itselle annettu.

Tämä johti mm. siihen että Ykkönen opetti Kakkoselle kuinka vessat pestään. Täy-del-lis-tä!

Vasta toisen tunnin lopussa alkoi kuulua epämääräistä kitinää ja “saako jo lopettaa” huutoja. Ensin vain käskin Insinöörin olla hiljaa ja jatkaa imuroimista, mutta lopulta annoin periksi ja tottelin myös omaa huutavaa selkääni ja jätimme muutaman viimeisen lapun “seuraavaan sprinttiin”.

Ovat siinä siis vielä ensi viikolla, kaikki laput tuossa ikkunassa kiinni.

Talo on nyt hetkellisesti puhdas, minulla on vaatteita kaapissa jonkun toisen laittamana (luksus!!!) ja kaikki ovat osallistuneet hommaan lähes vapaaehtoisesti. Voin suositella!

Perhe-elämään pitäisi saada lisää seurustelua!

Kuuntelin podcastia, jossa kerrottiin synnytystarinaa isän näkökulmasta. Isä kertoi ”sitten me käytiin siellä akupunktiossa” ja minä hätkähdin. Oletettavasti yhtälön raskaana oleva nainen kävi siis akupunktiossa ja tuleva isä oli mukana.

Seurana. Muuten vain.

Niin että milloin me ollaan viimeksi Insinöörin kanssa oltu toistemme mukana jossain seurana, muuten vain? Joskus todella sananmukaisesti seurustelimme, olimme toistemme seuranaMiten ihmeessä viime vuosina olisi ollut mahdollista käyttää tunti omaa aikaa toisen akupunktioaikaan?

Aivan pienestä sivulauseesta oivalsin yhtäkkiä taas yhden asian parisuhteesta perhe-elämässä. Siinä missä ennen me olimme ensin ihan joka paikassa yhdessä, nyt emme oikeastaan koskaan sillä samaan aikaan toisen pitää tehdä jotain muuta.

Mene sinä kauppaan, minä hoidan iltapuuhat. Vietkö Kakkosen treeneihin, me jäädään tyttöjen kanssa kotiin. Mä laitan ruoan sillä aikaa kun sä käyt lenkillä. Kumpi hakee tänään?

Romantiikkaa rakennusprojektin keskeltä – hän oli askarrellut tämän eräänä iltana raksajätteistä. Aawwwww.

Jotenkin ihan kreisiä ajatella että oli aikoja, jolloin me elimme kaiken arjen yhdessä. Soitimme toisillemme aina työpäivän päätteeksi ja puhuttiin tunti puhelimessa. Verrattiin mitä ollaan syöty lounaaksi! Tajutonta! Sitten tavattiin ehkä keskustassa, mentiin syömään. Tai nähtiin kotona ja käytiin yhdessä kaupassa.

Läheteltiin toisillemme viestejä pitkin päivää: jaettiin uutisia, huonoja vitsejä ja ohimeneviä ajatuksia. Oli varaa loputtomiin häiritä toista töissä kun siellä töissä pystyi sitten olla vaikka tunnin pidempään tarvittaessa. Ei ollut kiire kotiin vapauttamaan toista taas jonnekin muualle tai ihan vain viettämään tärkeää aikaa lasten kanssa.

Me treenattiin yhdessä, kokattiin yhdessä, katsottiin telkkaria yhdessä ja tehtiin ei-yhtään-mitään-yhdessä. Aikaa oli rajattomasti, nyt sen näen. Voitiin olla yhdessä tehokkaita kodin kunnostajia tai tehdä pitkää päivää töissä, taikka sitten löysäillä sängyssä koko ilta.

Vuosiin sellaiseen ei ole ollut varaa. Vaikka vietämme varmasti enemmän aikaa fyysisesti samassa tilassa kuin koskaan ennen, olemme merkittävästi vähemmän toisemme seurana. On ollut pakko jakaa tiimi kahteen tehokkaasti suorittavaan osaan. Toinen hoitaa lapsia ja toinen edistää arkea. Toinen käy tontilla ja toinen hoitaa pyykit. Läpystä vaihto laattataudissa ja kavereiden näkemistä vastavuoroisesti. Herää sinä tänään, minä sitten huomenna, käy nyt ihmeessä lenkillä kun on aikaa!

Tämä  oli jo melkein muuttumassa hetkellisesti. Muistan sen illan pari vuotta sitten kun löysimme toisemme vuokra-asunnostamme kaksin, lapset kummatkin kavereillaan ja kaikki muu raiteillaan. Ruoat oli syöty ja työt tehty. Törmäsimme toisiimme olohuoneessa ja olo oli outo. Että tuota, öö, mitä tehtäis?*

Aikaa toki on edelleen, mutta paljon vähemmän (ja useimmiten se aika löytyy välistä 22-23 jolloin olen aika lailla aivokuollut jo). Ollaan tilanteessa jossa parisuhde pitää aikatauluttaa kaiken muun ohelle, pitää oikein varata deitti-iltoja. Ne kaikki puuttuvat minuutit ja vartit sullotaan yhteen pötköön mummilan avulla ostettuun muutaman tunnin ikkunaan. Silloin sitten todella tehdään jotakin yhdessä. Ollaan viettämässä oikein laatuaikaa, lastenvahdit ja ravintolat ja kaikki.

Ei me roudata lapsia tunnin päähän mummolaan käydäksemme kahdestaan kaupassa ja ehkä katsoaksemme telkkaria. Ollaksemme vain toistemme seurana. Pitäisi kai, mutta se tuntuu niin…tehottomalta. Ei kai silloin tehdä sellaisia asioita joita voi tehdä lastenkin kanssa?

Nyt kun arjen tunnit on jaettava omaan aikaan, perheaikaan, parisuhdeaikaan ja asioidenhoitoaikaan, ei ole enää ollenkaan sitä seuraksi vain – aikaa. Se syö yllättävän paljon parisuhteen dynamiikalta ja pitää oikeasti pitää silmällä että sitä vanhaa yhteistä, tuun sun seuraksi, aikaa otetaan jotenkin sen kaiken muun keskellä ja sisällä. Että katsotaan toisiamme kun keksimme yhtä aikaa jonkun härskin vitsin, että laitetaan turhia häiritseviä viestejä kesken työpäivän ja että joskus lähdetään ihan huvin vuoksi toisen matkaan kauppaan (vaikkakin sitten 1-3 lapsen kanssa).

Tätä kirjoittaessani kuulen vastalauseen joka sanoo että no miksette tee noin, hengaile iltaisin myös yhdessä? Jotenkin se on minusta vaikeaa. Kotona näen niin paljon hommia joita pitää vaan tehdä. Puhtaat vaatteet on loppu eikä yksikään kattila ole huomiseksi ruoanlaittokunnossa. Tässä mitään hyödytöntä seurustelua tehdä, nyt hoidetaan arki!

Yhden muutoksen olen keksinyt, löytänyt piilotetun miniloman arjestamme. Kakkosen treenien aikana kolmesti viikossa on tunti täysin tyhjää aikaa, jossa voisimme hyvin olla toistemme seurana sen sijaan että vain toinen menee paikalle. Siispä ensi viikolla pakotetaan edes kerran vaikka Ykkönen mukaan ruutunsa kanssa, roudataan Kolmonen hauispainoksi mukaan ja tuhlataan yhdessä se tunti.

Seistään vierekkäin ja jutellaan, tullaan mukaan seuraksi. Treffit siis tulossa maanantaina kello viideltä yläkoulun salissa, odotan jo innolla!

PS: muistatteko tämän jutun jossa kävi ilmi että tätä seurusteluaikaa pitäisi olla 10-15h viikossa puolison kanssa? Edelleen olen kyllä järkyttynyt. Aloitan tunnille.

*retorinen kysymys sillä hetkeä myöhemmin sisään pamahti kahden lapsen sijaan viisi. 

Mitä evääksi koululaiselle? Tässä teidän vinkit!

Kaupallinen yhteistyö: Green Planet Astronauts

Koululaisemme ovat yhtäkkiä yllättävän usein välipalan tarpeessa. Koulun lounas on aikaisin ja usein liian kevyt kun lapsi saa itse valita kuinka paljon ottaa, tai sitten koulussa on ollut sen verran pidempi päivä että opettajat kehottavat ottamaan välipalaa mukaan. Kakkosella tämä evästarve tapahtuu säännöllisesti kerran viikossa, Ykkösellä silloin tällöin.

Ensimmäistä kertaa koskaan olisi söpöille eväsrasioille käyttöä, harmi vaan etten aina tiedä mitä niihin laittaa. Haasteena on (sen lisäksi että tämä tarve tulee aina esiin sillä minuutilla kun pitäisi olla jo ovesta ulkona) se että eväs kulkee koululaisen mukana koko päivän, jolloin se altistuu sekä lämmölle että lyttäämiselle että unohtamiselle.

Ei ole ihan kerta vain kun olen kaivanut muumioitunutta banaania jonkin repun pohjalta.

Minkälainen eväs siis kulkisi mukana hyvin, maittaisi ja antaisi energiaa? Tässä teidän kootut ideat Instagramin kyselyllä haalittuna!

välipalaksi koululaiselle

Ideoita evääksi koululaiselle:

  • Hedelmät; banaani kokonaisena, omena viipaloituna, mandariini kuorittuna
  • Kasvistikut, esim porkkanapaloja leikattuna, paprikaa
  • Pikkutomaatit, miniporkkanat
  • Apinaevästä
  • Välipalakeksit, erityisesti Elovena mainittu useasti
  • Myslipatukat
  • Hedelmärasia
  • Pähkinöitä
  • Muumi-hedelmäpatukat
  • Riisikakkuja, erityisesti juustoriisikakku mainittu
  • Rinkeli (Lidlin pretzelit mainittu usein)
  • Korppuja
  • Smoothie
  • Siemennäkkäri, maustetut jyvähapankorput, ne joissa välissä tahnaa
  • Hedelmäsalaatti
  • Pienessä pussissa lempparimuroja, vähän kuin karkkia söisi
  • Pehmeät kuivatut viikunat / muut hedelmät
  • ”Foodin patukat huippuja!”
  • Ruissipsit
  • Suokakeksit
  • Munattomat / maidottomat muffinsit ja pannarit säilyy lämpimässä
  • Mehukeitot
  • Ei muovipakkaus-smoothieita

Tässä oli monta ihan sika hyvää ideaa, erityisesti riisikakut menee meillä jatkoon! Kiitos! Karjalanpiirakat lisäisin itse listaan mutta nämä meidän lapset ei suostu niitä syömään. Ehkä myös valmiiksi tehdyt eväsleivät voisi mennä meidän seulasta läpi. Jos tekisin joskus jotain valmiiksi.

Olisi ihanaa olla se äiti joka pilkkoo hedelmiä ja kasviksia lapselleen mukaan mutta pakko on myöntää että 90% kerroista laitan lapsen reppuun mukaan juuri noita “muovipakkaus-smoothieita”, monestakin syystä.

Ensinnäkin, tuo evästen tarve tajutaan yleensä siinä kohtaa kun piti olla jo menossa ulos ovesta emmekä kerta kaikkiaan ehdi enää pilkkoa mitään. Toisekseen, sen kerran kun olen jotain pilkkonut, se on jäänyt kuitenkin osittain tai kokonaan syömättä (tulee ruokahävikkiä) ja vielä bonuksena jäänyt sinne reppuun haisemaan.

Toki, nuo pussit ovat kertakäyttöistä muovia. Mutta sitä muovia on aika vähän, ja jos näitä ei nyt ihan joka päivä useita syö niin pidän sitä aika pienenä ympäristörikoksena, varsinkin kun toisessa vaakakupissa painaa tuo mahdollinen ruokahävikki (muistan lukeneeni että esimerkiksi leipäpussissa yksi hukkaan mennyt viipale on isompi ongelma ympäristön kannalta kuin se leivän muovipussi).

välipala koululaiselle

Smoothiepussit menee pieleen tilaan, voivat olla repussa vaikka aina valmiina ja maistuvat varmasti lapselle. Energiaa niissä on usein aika vähän (kuvien Space Snackeissa on noin 75kcal), ja sokerin kanssa saa toki olla tarkkana. Myös kustannukset ovat näissä huomattavasti korkeammat kuin monessa muussa ratkaisussa.

Silti, meillä on näitä pusseja vähän joka paikassa akuutin nälän varalta: auton takaluukun lokerossa, vaunujen alaosassa, lasten repuissa yms. Silloin kun jaksamista ja aikaa riittää, valitaan joku muu. Ja kotona en anna koskaan näitä syödä, vaikka lapset kinuaa.

Pusseissa on myös tosi paljon eroja. On pelkkää sokeria ja mansikkaa sisältäviä höttöjä, sitten on sellaisia vauvansoseita joissa on vaikkapa puuroa tai kvinoaa mukana.

Kasvipohjaiseen ruokavalioon pohjautuvissa Space Snacks uutuuksissa etuna on meidän näkökulmasta maidottomuus ja pienempi sokerin määrä (tuotteissa sokeria 7.3 – 8.7% kun vastaavissa eri tuotemerkin tuotteilla pikaisella tsekkauksella noin 10-13%, joissain yksittäisissä se 8% tai hieman alle). Lisäksi nämä pitävät nälkää hieman paremmin pois kun mukana on kauraa. Kolmas etu, erityisesti kun Kolmosen kanssa näiden käyttäjäksi siirrytään, on kiinteämpi rakenne; nämä soseet tulevat vähän paksumpana pötkönä ulos purkista, joten sotkun mahdollisuus on pienempi!

välipala koululaiselle

välipalaksi koululaiselle

Green Planet Astronautsin Space Snack pusseja saa tätä nykyä sekä ässästä että koosta, meidän suosikkimme on aivan selvästi ollut lila jossa kauran lisäksi omenaa, persikkaa ja marjoja.

Puuttuuko tästä kaiken kattavasta eväslistasta vielä teidän suosikki? Kerro se kommenteissa kaikille!

välipala koululaiselle

Ps. Green Planetin perustaja Milla kirjoitti minulle vielä erikseen noista pakkausasioista seuraavasti:

”Ensimmäiset Space Snack -tuotteet syntyivät alunperin tarpeesta tehdä omille lapsille ravitsevampia, vähemmän makeita ja helposti mukana pidettäviä välipaloja niihin tilanteisiin, kun ei ehdi valmistaa välipalaa kotona. Pakkauksena puristettava välipalapussi oli meidän lasten suosikki, joten se valikoitui siksi ja varmistui vielä kun kävi ilmi, että saatavilla oli 80% uusiutuvista luonnonvaroista valmistettu GreenPack-pakkausmateriaali. Etsin tuotteille kumppania valmistamaan ne minun reseptin mukaan ensin Suomesta, mutta täällä ei sellaista valmistusta ole. Sitten lähdin hakemaan valmistajaa loogisesti sieltä, mistä raaka-aineet pääasiassa tulevat eli etelämmästä. Tapasin espanjalaisen valmistajan ja olo tuntui heidän sydämellisessä kokeilukeittiössä heti kuin olisi kotona ollut, joten valitsin yhteistyön heidän kanssa. Tuntui järkevältä, kun mm. valmistuspaikan viereisellä tilalla kasvaa keltaisten ja pinkkien Space Snackien omenat. Matka valmiiksi tuotteeksi on todella lyhyt.”

Toiveohje: Hanna G:n fancy tomaattipasta + paahdetut munakoisot

Olen tehnyt viimeisen kahden viikon sisällä neljä kertaa samaa ruokaa, koska lapset ovat pyytäneet sitä. Milloin tahansa ennen se ruoka olisi ollut joku lasagne tai burgeri, mutta olemme päätyneet tilanteeseen että vuonna 2019 se ruoka on kasvisruoka, vegaaninenkin muutamalla modauksella. Eikä edes mikään lihankorvike-vegaaninen vaan ihan oikea, kasvisten makuun perustuva ruoka. Ja siitä tykkää koko perhe, en pääse tästä yli!

Tämä munakoisopasta on kasvisruoka, josta tuli tosi hyvää ja jonka koen osaavani tehdä hyvin. Kummatkin mulle iso saavutus. Suurin kiitos tästä uudesta herkusta kuuluu tietenkin Hannalle, joka minut laittoi tämän ruoan pohjan silloin kaksi viikkoa sitten kotonaan tekemään, ja munakoison paahtamisen idea tulee osittain myös Koiviston Satun Gastronaatti II -kirjasta, tsekatkaa Satun tontti myös!

Hehkutin ruokaa niin paljon Instagramissa että pyysitte tietysti ohjetta. Siihen liittyy vain pieni ongelma; mulla ei ole tähän ihan suoraa reseptiä. Joudutte itse maistelemaan matkan varrella ja selvittää puuttuuko jotain tai pitääkö jotain lisätä. En ota mitään vastuuta mutta kannustan kokeilemaan!

Sanot vain itsellesi että JOS VALEÄITI PYSTYI TÄHÄN MINÄKIN PYSTYN! No niin, sitten se ohje:

Hanna G:n ”fancy tomaattipasta” paahdetulla munakoisolla

  • Varsiselleriä
  • Salotti- tai punasipulia
  • Pari porkkanaa
  • Loraus punaviiniä
  • Tomaattimurskaa (1-2 prk)
  • Tomaattipyreetä
  • Suolaa, pippuria, hunajaa (tai sokeria), limettiä
  • Munakoiso
  • Pastaa
  • halutessasi Parmesania, basilikaa

1. Pilko munakoiso kuutioiksi ja laita se siivilään. Päälle paljon suolaa, jätä itkemään.

2. Pilko sipuli ja noin yksi varsisellerin varsi niin ohueksi kuin suinkin osaat, mandoliini käyttöön jos on. Raasta porkkanat. Kuullota kaikki kasvikset pannulla oliiviöljyn kanssa. Kaada sekaan purkki tai kaksi tomaattimurskaa ja loraus punaviiniä, muutama ruokalusikallinen meibi. Anna kiehahtaa (alkoholit pois). Sekaan pari ruokalusikallista tomaattipyreetä, suolaa, pippuria ja reilu ruokalusikallinen hunajaa tai muuta sokeria. Voit puristaa myös puolikkaan limetin sekaan hapoksi. Tässä reseptin tärkein kohta: Jätä porisemaan puoleksi tunniksi. Tarkista maku välillä.

3. Puristele itkeneet munakoisot mahdollisimman kuiviksi (älä huuhtele niin saat suolat samalla!) ja laita ne runsaan öljyn kanssa uuninpellille laveasti leviteltynä. Laita uuniin (kiertoilma 160 astetta) ja paista välillä sekoittaen noin 15min tai niin kauan kunnes palaset ovat oikein kunnolla kuristuneet, melkein jo kuivuneet.

Sivuhuomio: Yllätyin itse Hannan luona, kun munakoisoja paahdettiin. Itse olen paahtanut ihan liian vähän. Niiden munakoisojen pitää olla ihan todella, todella paljon paahdetut (eikä suolassa ja öljyssä muuten säästellä). Hanna paahtoi epeleet ensin pannulla ihan tiristetyiksi ja sitten vielä uuniin. Sen pitää olla tahmeaa, suolaista, syntistä!

4. Laita pasta kiehumaan runsaasti suolattuun veteen (meriveden makuista, muistathan!). Soseuta sillä aikaa valmis tomaattikastike, jos haluat (uppoaa ainakin meidän lapsiin paremmin niin). Lämmitä soseutettu pasta uudestaan pannulla, voit lisätä joukkoon vielä voita jos maidottomuus / vegaanisuus ei ole must.

5. Ota keitinvettä talteen ennen kuin valutat pastan.

6. Sekoita pasta ja kastike (käytä tarvittaessa keitinvettä notkistamaan) ja laita jokaisen annoksen päälle kasa paahdettuja munakoisoja, parmesania (jätä pois jos tarpeena maidottomuus / vegaanisuus), basilikaa.

Ääntä kohti!

Kuvassa ainoa otos jonka olen ruoasta koskaan ehtinyt napata, ja sekin oli Insinöörin annoksesta ja siinä oli munakoison lisäksi paahdettua kesäkurpitsaa. Ruokabloggaajaa minusta ei edelleenkään tule.

EDIT: Tekstiä selvennetty vegaanisuuden osalta.

Täiden parhaat puolet

No niin, sieltä ne tuli! Yhdeksän vuoden passiivisen ja kahden vuoden aktiivisen odottamisen (arvasin koulun tekevän tämän) jälkeen: täit. Hieman jo naurattaa että tämän vuoden puolella olen tutustunut ensimmäistä kertaa kihomatoihin, täihin ja peräpukamiin! Niin glamoröösiä!

Mutta se on kuulkaa sellaista se elämä. Kun peppu kutiaa tai päässä vilistää, ei auta kuin marssia apteekkiin ja hoitaa hommat. Niin teimme eilen ja kyllä kuulkaa kutiaa vieläkin oma pää vaikka sieltä ei vielä löytynyt mitään.

Muistanette jokin aika sitten kohtaamamme kihomatoepisodin? Nyt kun meillä on päät kammattu prinsessatyyliin (vaikka sata harjanvetoa ei kyllä riitä) ja pyykkikone jauhaa kolmatta rundia, teen vertailevaa analyysia. Silloin kihisten aikaan minä nimittäin arvelin että täit olisi pahempi vitsaus, vaikka kihikset kieltämättä nihkeä ajatus ovatkin.

Tämän kokemuksen perusteella olin oikeassa. Kihikset hoidetaan yhdellä suun kautta otettavalla lääkkeellä plus siivouksella. Täiden kanssa on se sama siivous edessä ja lisäksi aivan saatanallisesti kampaamista. Meillä meni tunti per lapsi enkä silti usko työn olleen riittävän tarkkaa.

(Sidenote: palattuani tekstiin seuraavana päivänä voin todeta ettei ollut. Uusi sukupolvi, terve vain!)

Kihomatoihin ei sitä paitsi todellakaan tarvitse koskea siinä missä täitä saa halata tiukalla kynsiotteella ja nyppiä ihan yksitellen pois. Helvetti.

Kun Insinööri aloitti minun pääni tarkastamisen puoli kaksitoista yöllä, pidin itseni pirteänä ja iloisena miettimällä että tästä saa hyvän jutun blogiin! Tässäpä se siis kuten aikanaan kihisten kanssa: Täiden hyvät puolet!

Tulee siistiä. Myös viikon päästä!

Näidenkin kavereiden karkoitukseen kuuluu JÄÄTÄVÄN KAMPAUSSESSION lisäksi ”tavallinen viikkosiivous” sekä kaikkien pehmeiden asioiden pesu: vuodevaatteet, yöppärit, yökaverit (siis lelut, ei sillä tavalla kaverit), käytössä olevat pyyhkeet jne. Tässä sopassa osan siivouksesta voi hoitaa säkeillä + ajalla: täit kuolee parissa päivässä ilman päänahkaa joten kaiken ei niin tarpeellisen voi jättää vaan säkkeihin toimittamaan hidasta ja toivon että kivuliasta kuolemaa loisille.

Tässäkin siis tulee kuulkaa oikein sohvatyynyt pestyä ja lattiat mopattua, vaikka edelleenkään kahta viimeistä  kukaan käskenyt tekemään, mutta emme taaskaan kerro tätä lapsille tahi Insinöörille.

Parasta on se että kaikki toistetaan viikon päästä! Tai, kuten myös kihisten tapauksessa, jo seuraavana päivänä kun todetaan ettei eka hoito ollut riittävä.

Kauniit kampaukset joka päivä

Jännästi lasten hiukset saa ihan eri tavalla laittaa leteille kun vaarana on uusittu kampausessio. Samalla opitaan myös tavaroista parempi huolenpito, ehkä. Jos vaikka pipot löytäisivät tiensä nyt ennemmin hihaan kuin koulun rappukäytävän pölyisimpään nurkkaan?

Upea, kiiltävä tukka kaikille

Ensin läträtään öljyä pitkäksi aikaa päähän ja sitten harjataan (ihan saatanasti) – tästä se tukka todella tykkää! En ole hetkeen nähnyt lastemme hiuksia näin siivoina! Bonuksena niitä saa nyt pestä (pajunkuori)shampoolla paljon aiempaa enemmän.

Ekstrapaljon ruutuaikaa

Keinoja saada lapsi pysymään tunti paikallaan? Ruutu, kirjat, pelit mainittu.

Uutta pontta ilmeen muuttamiseen

Jos joskus olet harkinnut polkkatukkaa, tämä on se hetki kun saat sille uutta tarmoa. Myös lasten ihanat pitkät kiharat tuntuu vähän vähemmän houkuttelevalta.

Personal space on taattu

Kerrankin, kukaan ei tunge naamalle! Jos et ole halailutyyppiä niin sen saat nyt ihan kerrasta jättää pois. Riittää kuin osoitat päätä ja sanot ”täitä kotona”, ei kyllä tule väkisinhalaamisia.

Uusi  läheisyys puolison kanssa

Mikään ei ole intiimimpää kuin toisen päänahan katsominen ja hiusten silittäminen suortuva kerrallaan. Koska olette lisäksi öljyn ja aktiivisen ällötyksen peitossa, kellään ei voi olla mitään ruutuja kädessä eli saatte kuin huomaamatta itse asiassa treffi-illan! Nyt jos koskaan voit kysyä rakkaasi mielipidettä vaikeisiin asioihin! Kun samalla pidät hänen hiuksistaan kiinni teräskampa naaman edessä se raukka ei uskalla edes vastustaa kun ehdotat vielä yhtä (täistä kihisevää) lasta.

Jaettu vanhemmuuden kokemus yhdistää

Täit ovat vanhemmuuden armeija, synnytystarina ja viisaudenhammas yhdistettynä: kaikki, jotka ovat täitä kokeneet tuntevat keskenään näkymättömän siteen. Se side sanoo ”minä tiedän mitä koit, minäkin olen ollut siellä. Meidän ei tarvitse puhua siitä, mutta tiedä että tunnen tuskasi. Olet tärkeä. Älä tule lähelle”.

Täiden huonot puolet:

Ei tule punaista kakkaa. Tämä kihomatojen kiistaton etu harmillisesti jää.

 

Kuvituskuvina kuvia, joita katsoessa minua alkaa kutittaa.

Varo, sankarimarttyyri saattaa raivostua pinaattiletuista

Äiti anna aikarajaa, äiti kato tätä, mä meen nyt pihalle, tällä vauvalla on vissiin nälkä, mitäs tehdään lounaan kanssa? Äiti äiti äiti äiti.

Minut on valittu elämämme teatterin päärooliin, supersankariksi ihan keskelle näyttämöä. Kaikki haluaa sankaristaan jatkuvasti jotain.

Eikä se ole niiden vika, ihan itse olen sen roolin rakentanut. Oikein väkisin ängennyt siihen jo vuosikausia, opettanut kaikille että minä mietin, hoidan, häärään ja määrään.

Anna kun minä. Tänään voisi tehdä näin. Joo tulen ihan heti kulta! Jonkunhan täällä on pakko suunnitella.

Otan kaiken vastuun ja vähän enemmänkin, koska se on kivaa. Nautin auttamisesta, suunnittelusta ja sen kaiken hanskaamisesta. Minä osaan, minä pystyn, kyllä minä pärjään.

Olen arvokas kun olen siellä keskellä, tärkeä, korvaamaton – arvokas, tärkeä, rakastettukin ehkä?

Sitten on näitä lauantaita kun yö on mennyt huonosti ja illallakin vain itkettiin. Muina sankareina sitä suunnitellaan taas muidenkin puolesta, puhumatta muille. Vaan nyt ovat supersankarimme voimat ehtyneet vaikka hän ei sitä itse vielä huomaa.

Väsyneenä hän on miettinyt itsekseen että tänään minä otan hetken itselleni, käyn yksin Postissa. Vaan se ei onnistu, tuli jo lounasaika ja tuli pihatyöt ja tuli huutava vauva ja auringonpaiste jota ei saa hukata, Suomessa kun ollaan. On mentävä ahkerasti kävelylle, mutta entäs sitten se lounas? Kukas sen on miettinyt?

Kas näin, hän on rakentanut kauniin oleta-pety-mökötä -ansan, joka tänään purkautuukin oleta-pety-riitele kombona.

Äkkiä onkin yhden lounaan puuttuminen suurin loukkaus koskaan. Että se kehtaakin ehdottaa pinaattilettuja! Pinaattiletut ovat minun hätävarani, keino johon kajoan kun supervoimat ei enää riitä. Jos ne käytetään nyt, olen pulassa myöhemmin. Kuka nämä kaikki lapset ravitsee ja itse sinun on ruokasi tehtävä!

Miksi joku muu saisi käyttää pinaattilettukorttini, ja kyllä tässä elämässä hei vähän kärsiä kuuluu, perheen takia!

Siinä sitä sitten rynnätään ulos matkalla tyylikkäästi haistatellen. Itketään tietämättä oikein itsekään miksi.

Tai tietäähän sen. Supersankari haluaisi joskus heittäytyä vapaalle, matkustaa muiden rakentaman arjen mukana ja syödä toisten suunnittelemaa lounasta. Mutta mistäs ne toiset voisi sen tietää kun ei supermarttyyri itse muistanut sanoa mitä kaipaa. Ei kai se itsekään tiennyt, oli liian kiire marttyyroida.

Katsokaa kun sankari pystyy moneen. Se voi pestä pyykit, valmistaa ruoan ja järjestää ristiäiset samalla kun imettää, auttaa läksyissä ja siivoaa eilistä tiskejä. Super-saatanan-sankari pystyy kaikkeen paitsi vastuun jakamiseen, keskusteluun ja omien tarpeiden ilmaisuun.

Idiootti.

Tämän parempaa kuvituskuvaa ei ole koska sankarilla ei ole ollut riittävästi aikaa ottaa kuvia tai käsitellä niitä. Se on tehnyt ruokaa, saatana.

Itsekkyyden aika on täällä – sinä itse hallitset omaa ruuhkaasi

Kaupallinen yhteistyö: Tuuma-kustannus ja Suomen Blogimedia


Sama virsi joka lauantai. Kymmenen jälkeen alan polkea paikallani. Jotain pitäisi tehdä, mutta mitä? Puoleen päivään mennessä olen vihainen kun tuntuu että koko päivä on menossa ohi ja ikkunani tehdä jotain kivaa on menossa umpeen. En ikinä tiedä mitä se jokin on mitä haluaisin tehdä mutta fiilis on silti se etten sitä juuri nyt tee.

Tiedättekö?

On tosi tyhmää ärsyyntyä kauniina lauantaipäivänä kun edessä on oikeasti vielä koko viikonloppu aikaa. Mutta lauantaihin kohdistuu mulla valtavasti odotuksia, koska tuntuu että silloin on The mahdollisuus tehdä kaikkea sellaista, mitä en arkena ehdi.

Lauantai on mulle t ä r k e ä, koska arkeni on liian täynnä sekä itse rakennettuja menoja että muiden tuomia velvollisuuksia. Vastuu painaa sekä töissä että arjessa aika paljon ja lauantai on usein se päivä jolloin niistä voi hetkeksi paeta. Sunnuntai taas usein jo valuu sinne arjen puolelle kun ruokakauppatilauksia tehdään ja työkalenteria tarkistetaan – valmistaudutaan asioihin jotka on tehtävä.

Tätä taas eräänä lauantaina itkiessäni vessan lattialla päätin että hommaan on tultava loppu. Kukaan ei estä minua tekemästä kivoja asioita. Se olen ihan minä itse ja omat ajatukseni jotka estävät.

On aika ryhtyä itsekkääksi; miettiä aina etukäteen se yksi tai kaksi asiaa, jotka minä haluan tehdä ja sitten tehdä ne vaikka heti ekana. Jos haluan käydä salilla, menen sinne heti. Jos haluan kirjoittaa blogia, teen sen heti aamiaisen jälkeen kun kirjoitusvire on parhaimmillaan. Tämän yhden tekoni jälkeen mulla on ihan eri tavalla kiinnostusta ja energiaa valua lopun perheeni mukana siihen ihanan rentoon mitä seuraavaksi tehtäisiin -moodiin.

Kokeilin tätä männä lauantaina ja se toimi upeasti. Siellä salilla hikoillessani ja fiiliksen parantuessa mietin että tämä mun pitää nyt muistaa kaikkialla elämässäni. Olla itsekkäämpi, jotta jaksan olla muille kivempi. Tästähän minä olen sadasti jo kirjottanutkin: antanut ohjeita kuinka omaa työaikaa voi hallita, miten arkea voi tehostaa tai kuinka uran ja perheen voi yhdistää. Kaikissa on sama punainen lanka: Mieti mitä haluat ja tee sen mukaisia valintoja ja järjestelyjä.

”Hyvinvoinnin ajatellaan muodostuvan levosta, liikunnasta, ravinnosta, sosiaalisista suhteista, sekä itsensä toteuttamisesta. Litaniaan tulee usein myös mainituksi merkityksellisyyden tunne. Ole hyvä, saa suorittaa!”

Saman viestin kertoo myös ystäväni ja hänen kollegoidensa kirjoittama uusi tietokirja Ruuhkavuosiopas. Kirja on teoriaa, käytännön esimerkkejä ja helppoja tehtäviä yhdistävä opas kaikille, joiden elämässä on merkittäviä vastuita ja niiden kautta paletti täynnä. Omista vanhemmista huolehtiminen, järjestötoiminta, kunnianhimoinen urheiluharrastus päivätöiden ohella tai ihan vain se perinteinen lapset + muu elämä ovat kombo, jotka väistämättä aiheuttavat ruuhkaa – eli sitä että tekemistä on aina enemmän kuin aikaa.

Siinä ruuhkassa sukkuloiminen ei ole lainkaan mahdoton tehtävä, varsinkaan jos ottaa kirjan oppeja käyttöönsä.


Kirja tuntui minulle heti ensi hetkestä häkellyttävän tutulta. Ikään kuin olisin itse kirjoittanut sen!
Olen mm. vuoden verran pyörittänyt blogitekstiä otsikolla ”nainen – näin voit todella saada kaiken” ja Ruuhkavuosioppaan toisella sivulla sanotaan “tärkein sanomamme on, että voit saada ihan kaiken”. Kanavoimme selvästi samaa ajattelua näiden naisten kanssa! Koska kirjaa ei kuitenkaan kirjoittanut minä ja oma napani vaan kuusi ammattilaista, se on täynnä napakoita teorianpalasia, jotka tukevat keittiöpsykologimaisesti kerrottuja asioita. Keittiöpsykologialla en tarkoita, että asiat olisi sanottu jotenkin lukijaa aliarvioiden vaan sitä että teksti on sujuvaa, omakohtaista ja puhuttelevaa.

Ruuhkavuosiopas käsittelee tasapuolisesti elämän eri osa-alueita kuvaten ensin jokaisesta sen tyypillisen haasteen ja antaen sitten jonkin yksinkertaisen tehtävän, jolla omaa elämää voi tarkkailla ja löytää pienen muutoksen kohteita. Nämä tehtävät on ihan huippuhyviä! Erityisesti tykkäsin Aikavaras-harjoituksesta, Kotitöiden suosikki/inhokki-listasta, sekä parisuhteen Ihme-harjoituksesta joka avasi näkemään että isotkin muutostoiveet lähtevät tosi pienistä asioista.

Kirjasta ei löytynyt minulle kauhean paljon varsinaisesti uutta – ja se onkin sen kauneus. Ei taas uutta dogmaa seurattavaksi, ei arjen pikadieettiä jolla kaikki muuttuisi kuin taikaiskusta paremmaksi (olenhan jo kertonut että konmari vituttaa mua?) vaan se kaikki harkittu ja sitkeästi jatkettu järkeistäminen, jolla elämä sujuu huomattavasti helpommin. Tässä on yksissä kansissa se kaikki, napakasti ja käytännönläheisesti muistuteltuna.

Summaten voisin arvioida teitä lukijoita ajatellen että jos olette koskaan tykänneet mun köyhän naisen mentorijutuista töiden, arjen ja oman elämän yhdistämisestä (löytyvät muuten kaikki “pohdintaa” ja “ruuhkavuosibussin” tägin alta) tai Salamatkustajan Sadun vastaavista teksteistä, tulet tykkäämään tästä. Kirja kannattaa ottaa hyllyyn sinne Anna perhojen ja Aki Hintsojen viereen muistuttelemaan miten sitä omaa arkea voi tehdä pala palalta paremmaksi.

ruuhkavuosiopas alekoodi

Kirjan saa tästä linkistä 28€ hintaan suoraan Tuuman omilta sivuilta ja voit lisäksi koittaa onneasi arvonnassa!

EDIT: arvonta päättynyt. Arvon kaksi kappaletta kirjoja, toisen täällä blogissa ja toisen Instassa. Jätä kommentti perjantain 19.4. keskiyöhön mennessä ja minä arvon sitten heti lauantaina voittajat!

Siis sen jälkeen kun olen ensin tehnyt jotain sellaista, jota haluan.

Tekstin ensimmäinen lainaus on Ruuhkavuosioppaasta (Tuuma-kustannus), jonka kirjoittajat  ovat Laura Hannola, Julia Isoniemi, Johanna Kalliomäki, Linda Rautanen, Laura Rönnholm ja Riina Salmivalli.

Ura ja perhe – tarvitseeko siitä vielä puhua?

Pyysin Instagramissa jutun aiheita ja joku kommentoi “Ura ja perhe”. Tartuin tähän heti, mehukas aihe! Erityisesti siksi, etten ole varma pitäisikö siitä edes mitään kirjoittaa.

Ura ja perhe niputetaan herkästi sellaiseksi joko-tai-asiaksi, jota pitäisi pohtia tai jonka yhtäaikainen olemassa olo on jollain tavalla erikoista. Niin toki oli lähes väistämättä (naisille) vielä vuosikymmeniä sitten. Mutta minä olen saanut lapseni aikana, jolloin työn määritelmä joustaa ja paukkuu aiempaa enemmän. Erityisesti omalla alallani (tai sanotaan mieluummin omilla taidoillani, koska koen jopa alan olevan jo hieman rajoittava sana) jousto on niin suurta, että perinteinen “ura vai perhe” vastakkain asettelu tuntuu hassulta.

“Kuinka yhdistää ura ja perhe” on validi kysymys jos olet astronautti, valtion päämies, kolmivuorotyössä, ammattiurheilija tai esiintyvä taiteilija. Siirrytään kuitenkin meidän tietokonepulliaisten pariin – minuun!

Olen ollut tosi onnellisessa asemassa monella tavalla oman työni / urani kanssa, sillä tämä kysymys ei oikeastaan ole koskaan ollut mulla isommin pöydällä.

Uran ja perheen yhdistäminen on superkiinnostava ja moniulotteinen aihe, johon kytkeytyy monta itsenäisestikin kiinnostavaa aihetta: sukupuolten tasa-arvo, työn luonne, yhteiskunnan rakenteet, koulutusmallit, luonteet jne.

Miten yhdistää ura ja perhe? Milloin lapsia voi alkaa toivoa?

Lähdetään liikkeelle vaikka siitä, että ”ura” ylipäänsä on hieman vanhahtava termi, joka viittaa yhä vain ylöspäin etenevään polkuun yhden alan sisällä. Työ on muuttumassa monella tavalla enemmän hämäkinseitiksi, jossa liikutaan myös sivuttain eli välillä myös alaspäin. Tärkeämpää kuin titteli ja CV:n rivit ovat taidot, asenteet ja opit, erityisesti tietotyössä. Onko meillä kohta enää edes “uraa” jota suojella?

Kävin tosi kiinnostavan keskustelun Instassa eräänä iltana. Nuori opiskelija pähki milloin oikein olisi sopiva aika harkita perhettä:

”Tuntuu jotenkin mahdottomalta että milloin ihmeessä voi alkaa toivoa lapsia, koska siihen ei ole koskaan aikaa eikä hyvää tilannetta yhteiskunnan ja itsensä luomien paineiden ja odotusten joukossa. (..) Kun tietää miten paljon tukea lapsi tarvitsisi tutkimusten mukaan – täysimetystä jne. Se vaatii vanhemmalta sitä että 100% keskittyisi vanhemmuuteen, jos haluaa toteuttaa sellaista lempeää vanhemmuutta. Mutta missä elämänvaiheessa pystyy olla satasella vanhempi?”

Tämä kai se on se ydinkysymys, joka luuhaa siellä “ura vai perhe” valinnan takana. Ajatellaan, että luodakseen hyvää uraa siihen pitää heittäytyä 100%. Tai että ollakseen hyvä vanhempi, pitää heittäytyä siihen 100%. Minäkin taisin miettiä noin kummastakin asiasta aiemmin. Sitten tuli omat kokemukset ja ajatukset ovat kääntyneet täysin.

Ensinnäkin ajattelen nyt ettei koskaan ole mahdollista saati järkevää olla 100% vain lapsiaan varten olemassa, täysin vanhempi. Lasten täytyy (megalomaanisen lyhyen vauva-ajan jälkeen) kulkea elämässä mukana, ei niin että elämä menee tauolle odottamaan lasten kasvamista. Siinä tulee vaan univelan päälle aimo annos katkeroitumista.

Toisekseen olen oppinut, ettei töitäkään voi täysillä suorittaa. Siinä palaa loppuun ja ajatukset jäävät samoihin keloihin jumiin.

Paras ratkaisu lienee siis hyvä suhde kumpaakin. Se onko valintasi 90% töitä ja 10% perhettä, fifty-fifty vai jotain siltä väliltä on monimutkainen yhtälö perheen sisäisiä rooleja, taloudellisia kysymyksiä ja omia tavoitteita. Minä uskon että suurin osa meistä pystyisi valitsemaan myös vähemmän perinteisiä ratkaisuja, jos rohkenevat ajatella asiaa reilusti kaikilta kanteilta!

Voihan sitä vaikka perustaa kahvilan vanhempainvapaan aikana! (päiväksi)

Voisiko puoliso jäädä kotiin? Voisimmeko muuttaa ulkomaille? Voisiko lapsi mennä jo aiemmin päivähoitoon? Voinko tehdä osittaista työaikaa? Voinko siirtyä yrittäjäksi ja tehdä töitä vanhempainvapaalla? Voiko asuntolainan laittaa tauolle? Myydäänkö auto tai muutetaanko pienempään asuntoon? Ja niin edelleen.

Minun oman työelämäni kehittymisen kannalta parhaat asiat ovat olleet kaksi asiaa:

1. Pitkäksi venähtänyt (2,5v) äitiysloma, jonka aikana aloitin blogin eli löysin oman luovan puoleni. Se on nykyään äärimmäisen iso osa työtäni.

2. Puolen vuoden yrittäjyys kahden palkkatyön välissä. Sen aikana ehdin ajatella aivan eri asioita kuin yleensä, tutkia oman talouteni perinpohjin ja ymmärtää mitkä omat mahdollisuudet ovat. Toisin sanoen, avasin silmät muille malleille kuin “tässä duunissa nyt näin ja näin kauan ja sitten steppi seuraavaan”.

Uskon siihen, että kaikki on yhdistettävissä kun tavoitteet ovat viisaita. Perhettä ei kannata ajatella, jos ei ole valmis koskaan joustamaan muun elämän aikatauluissa. Tai jos ottaa vastaan huippuvaativan tehtävän joka vaatii paljon matkustamista, on hyväksyttävä se tosiasia että joku toinen hoitaa silloin lapsia huomattavasti sinua enemmän.

Tavoitteista ja hyvän arjen hallinnasta kirjoitin taannoin enemmän Arkikoulu-sarjassa:
Paremmat tavoitteet, parempi arki
Suunnittele maltilla, aikatauluta leveästi ja huomaa onnistuminen

Miten vauva vaikuttaa minun uraani nyt, kolmannen kohdalla?

Vaikka tässä nyt jeesustelen ettei millään ole väliä ja kaikki onnistuu, tein toki samaa pohdintaa minäkin ennen tätä Kolmosen yrittämistä. Voinko tässä kohtaa jäädä pois töistä, mitä se tarkoittaa minulle – ja mitä firmalle? Olen kuitenkin vähemmistöomistajana yrityksessäni, ja merkittävässä roolissa koko yrityksen kehittämisen ja eteenpäin johtamisen kannalta.

Päädyin siihen että hetken poissaolo voi olla kaikille tosi hyväksi. Poissaoloni pakottaa firman rekrytoimaan uutta voimaa ja “pärjäämään ilman minua”. Se ohjaa kasvamaan ja tuo uusia näkökulmia tuoreiden silmien kautta.

Ajattelen niin että tämä on osa elämää. Joku toinen voisi olla sapattivapaalla tai lähteä hetkeksi opiskelemaan. Muuttaa ulkomaille tai ihan vaan vaihtaa duunia. Minä nyt vain satun olemaan perhevapaalla jonkin aikaa, ehkä vuoden tai pari. Ei se niin pitkä aika firmalle lopulta ole. Ja voihan Insinööri olla sitten myös kotona jos haluan nopeammin takaisin!

Itselleni näen tämän mahdollisuutena luoda nahkani vielä kerran uudestaan. Ottaa pientä aikalisää, tehdä jotain ihan muuta (kuten näitä blogihommia) ja katsoa mitä ideoita syntyy. Käydä vaikka Mothers In Business tapahtumissa ja lounastella ihan eri porukoiden kanssa kuin nyt. Oman yritykseni kautta mulla on myös mahdollisuus siihen että jos haluan tehdä jotain itsenäistä pientä projektia äitiysloman aikana, se on mahdollista.

Tai sitten kaivelen vain vauvan napaa ja chillaan. Sekin tekee ihan hyvää välillä.

Tätä juttua tulisi vaikka kuinka enkä silti onnistuisi pohtimaan sitä jokaiselta kantilta. Jatketaan siis kommenttiboksissa! Mitä mieltä itse olet työn ja perheen yhdistämisestä – onko se hankalaa vai ei? Jos on, onko kyse muiden sanelemista raameista vai omista ajatuksista?

Lisää duunijuttuja: 

Muutan pois huomenna (mut tyypit sais tulla mukaan)

Kakkosen huoneessa on rinkka, kolme makuualustaa ja ruskea, karvainen tyynynpäällinen. Ne liittyivät kuulemma Ykkösen ja kavereidensa leikkiin. Torstaina.

Olohuoneessa on Aku Ankka-kirja, kaksi nukkea, viinilasi, juomalasi, rasiallinen tusseja, kaksi penaalia, yksi nuken vaippa, kolmen lautapelin osia, rikottu kompassi ja neljät nukevaatteet. Siivosin sen eilen.

Saarekkeella on kolme juomapulloa, kasa laskuja, lehtiä ja mainoksia, yksi rikkinäinen mikrofoni, uusi passi (ei hitto pitäisi hakea lapsille kans uudet), jokin työkalu, lasten kuulosuojaimet ja kaksi kirjaa joita en aio lukea.
Saarekkeen vieressä on eiliset kassit: kaksi kassia lastenvaatteita, kiipeilyn tarvikkeet (seassa likaisia vaatteita, urheiluvaatteita ja juomapullo. Kolmen kerroksen kamaa). Minun käsilaukkuni irvistelee siellä myös.

Astianpesukoneessa on tietysti puhtaat astiat ja tasot sen ympärillä notkuvat likaisia astioita. Kolme kaapin ovea on auki.

Ruokapöydällä on edellisen ruokailun astiat ja kasa legoja. Pari muropakettia ja pussistaan unohtunut leipä. Keskellä olohuonetta on lähes kaikki talouden legot. Usko tai älä, kaikisa sotkuistamme tämä häiritsee minua vähiten.

Olohuoneessa on myös mikkiständi, jonka luo on raahattu yksi ruokapöydän tuoleista, vanhat leikkirummut ja Ykkösen ompelema pöllö (?) kurkkaa sohvan alta. Työpisteemme ei kahdeksan kuukauden asumisen jälkeen ole edelleenkään saanut osakseen muuta huomioita kun aina uuden (hoitamattoman) kasan paperia.

Rappusten ekoilla kolmella rapulla on kasoja matkalla yläkertaan, alaspäin mennessä pari muovipussia odottaa kantajaansa.

Todellakin no filter.

Tämän kaiken kohtasin oltuani ensin yläkerrassa puolisen tuntia siivoamassa: Siellä heitin kymmeniä esineitä suunnilleen paikoilleen, petasin sänkyjä ja viikkasin vaatteita kaappiin. Ehkä ensi viikonloppuna sitten päästään siihen oikeaan siivoukseen, ajattelin vielä siellä optimistisesti. Imurointi ei vaikuttanut ihan niin kaukaiselta haaveelta kun sain viimeisenkin slimepurkin ja vauvanvaatteen pois kylpyhuoneen lattialta.

Keskikerrokseen tullessani aivot räjähti. Teki mieli huutaa että vittu mä muutan pois huomenna. En kaipaa tätä helvetin sotkua elämääni.

En jaksa että joka helvetin viikonloppu tuntuu menevän siihen että siivoan. Ei, en siivoa oikeastaan vaan siirtelen tavaraa paikoista toiseen. Siirrän taas sen saman viltin lattialta takaisin koriinsa. Huuhtelen juomapulloja ja taittelen tyhjiä maitokartonkeja. Määrittelen vaatteita (pyykkiin, kaappiin, kiertoon, jonkun päälle – nyt piti jo pukea!) ja raivaan astioita.

Kaikki sellaisia tekoja, joita ei tarvitsisi tehdä jos joku toinen (tai minä) olisi laittanut ne kerralla paikoilleen. Kärsin kahdenlaisista vääristä geeneistä. Toisista, joissa asiat ei ole niin justiinsa ja voihan se tossa nyt hetken olla. Toisista, joissa tulee selkäsaunaa jos sänkyä ei ole pedattu.

Joka toinen päivä iloitsen rauhasta ja leppoisasta meiningistä, joka toinen päivä tekisi mieli karjua että minä muutan nyt pois, en jaksa tätä. Haaveilen kotiin tulosta niin että vastassa olisi koti ja sen kalusteet, ei kasat ja jäänteet.

Miettikää jos olisi oma kämppä. Pieni, oma yksiö vaikka, jossa kaikelle olisi paikkansa. Tavarat kauniisti aseteltuina ja viherkasveja jotka eivät kuole. Tuoreita hedelmiä pöydällä ja päivän posti nätisti yhdessä kasassa. Ehkä joku kiva taustamusiikki ja kahvi siellä kuule jo porisee valmiina. Huoneessa tuoksuisi hennosti sitrus, ei eilisen ruoka ja urheiluvaatteet. Istahtaisin sohvalleni, jonka selkätyynyt eivät olisi painautuneita, eikä niiden välissä olisi legoja ja karkkikääreitä.

Lukisin sisustuslehteä, joka tuntuisi inspiroivalta, ei ahdistavalta. Suunnittelisin ehkä jotain taulua seinälle, nyt kun sen seinän näkisi kaiken kaaoksen takaa. Siinä seinässä ei muuten olisi mustia viivoja, kädenjälkiä ja sinisen tuolin selkänojan rantua.

Sinne kyllä pitäisi vielä jotenkin saada nämä kolme (kohta neljä eisssaatan…) maailman rakkainta apinaa ainakin käymään. Touhuamaan ja pitämään ääntä ja sitten PUF kaikki niiden ja mun tekemät sotkut vain häviäisi ihan muina Maija Poppasina. Saisin kainaloon tyyppejä, vaikka niillä olisikin vähän likaiset vaatteet ja hampaat harjaamatta. Olisi räkätystä ja vilttien heittelyä.

Joo, muutan pois. Mutta otan nämä mukaan.