Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Vauva 2kk – ei enää mikään vastasyntynyt

No niin, nyt on tultu siihen pisteeseen että joudun kertomaan ihmisille vauvan olevan jo kaksikuinen. Se on paljon enemmän kuin kahdeksan viikkoa. 

vauva 2kkvauva 2kk

On ihanaa kun vauva kasvaa ja kehittyy, muuttuu jatkuvasti enemmän ihmiseksi eikä pelkäksi vauvaksi. Tunnen, kuinka sumuisin vastasyntyneen kupla poistuu niin hänen kuin minunkin päältään. En enää ajattele enää ihan joka hetki pelkkiä vauva-asioita, en ajattele ihan kaikkea vauvan kautta. Suurimman osan kyllä.

Hän tuntuu jo vakiintuneelta perheemme jäseneltä, vaikka edelleen unohdan laskea viiteen ja lupaan huoletta autosta tilaa naapurin lapsille. Onpa paha jos välillä unohtaa lapsen tai pari! Vielä en voi sanoa että ”tuntuu kuin hän olisi ollut meillä aina”, sillä ihan hyvin muistan vielä ajan ennen Kolmosta ja se on edelleen tutumpaa kuin tämä poikkeustila.

Poikkeustila hälvenee päivä kerrallaan ja uusi normaali syntyy. Me olemme nyt vauvaperhe, minä olen nyt kotiäiti. Se alkaa upota tajuntaan. Jännä hämärän rajamailla –fiilis – samaan aikaan tunnen kuinka kaivaudun sieltä jostain verkkareiden ja maidonkerääjien (joita en enää tarvitse!) alta kohti kotiäitiyttä ja normaalia toimeliaisuuttani, toisaalta yritän vieläkin vimmaisesti hakeutua suorittavaan työmoodiin ja sittenkin pitää kynsillä kiinni vastasyntyneen kuplani rippeistä.

2kk vauva

Osaan jo ottaa iisisti ja nautinkin siitä, mutta kun tarpeeksi monta päivää menee vain nukutellessa toista mahakipuineen, alan polkea paikallani. Onneksi meillä on jo paljon nautinnollisia rutiineja. Maanantaina hoidellaan asioita, tiistaina näen usein rakasta ystävääni. Torstaisin on treeniryhmä ja perjantaina ollaan melko usein jossain ihmisten ilmoilla.

Olen päässyt siis jo treenaamaankin! Hyvin varovaisesti aloitin pari viikkoa sitten mammaryhmässä, joka tuntuu juuri nyt todella ihanalta. Kroppa on ihan outo vielä niin koostumukseltaan kuin muodoiltaankin, mutta tuntuu tosi hyvältä liikuttaa sitä edes vähän. Tällä kolmannella kerralla olen paneutunut tosi paljon palautumiseen ja jopa aktiivisesti edesauttanut omaa hyvinvointiani, siitä kohta lisää.

Sivupoluilta takaisin pääasiaan: se vauva.

vauva 2kk

Vauva 2kk ikäisenä:

  • Painaa 4,6kg, pituutta 56,5cm  (+1kg ja +3cm)
  • Vaatekoko 56/62
  • On löytänyt kätensä. Ristii niitä, laittaa suuhun ja välillä osuu jopa sitterin lelukaaren leluihin
  • Viihtyy lattialla pidempiä pätkiä ja alkaa kohta selvästi harjoitella kääntymistä
  • On päässyt sitteriin ja viihtyy siinä muutaman minuutin kerrallaan
  • Toisin kuin kuukausi sitten, rakastaa vaunujaan! Saattaa olla niissä melkein tunnin hereillä tyytyväisenä.
  • Herää öisin 2-3 kertaa syömään, pisimmät unipätkät jopa 8h

Kahden kuukauden ikäinen vauva on ihana, tietysti. Niitä hymyjä jaellaan jo ihan joka hetkessä ja sellaista tulevaa nauruakin jo enteilee tuo tärisevän innostuksen köhinä. Hän myös juttelee, kiekuu ja komentaa ihan hirmuisesti ja tuntuu lähes että ymmärrän mitä sanoja siellä örinän takaa tulevaisuudessa tapaillaan – tiedostan toki ettei näin voi olla mutta antakaa minun nyt hetki kuvitella.

Hereilläolon pätkät lisääntyy jatkuvasti ja välillä on päiviä jolloin päiväunille on tosi vaikea sammua ja jäädä. Niinä päivinä (kuten tänään) alkaa illalla vähän meitä kumpaakin kiristää, vaikka hän kyllä hereillä pääosin tosi tyytis on. Nämä sylipäivät vain ovat mulle fyysisesti rankempia.

Päivärytmissä alkaa löytyä, mikä on aivan super mahtava juttu. Teen tästä oman juttunsa myöhemmin, nyt riittää että kerron hänen heräilevän vain kahdesti yössä syömään, parhaimmillaan vain klo 03 ja klo 06 – halleluja!

Vauvalla alkaa myös olla tunteita! Muitakin kuin apua nyt on nälkä kuolen heti hoitakaa tämä! -tunne. Joskus tyyppi on selvästi innoissaan, välillä hän pelästyy. Sellaista suupielet alaspäin mutrusuuta alkaa näkyä enemmän, mikä on jotenkin kovin liikuttavaa.

Viikot 6-10 ovat muistaakseni tutkitusti vauvan itkuisinta aikaa eikä mahavaivoilta oikein voikaan välttyä vaikka kuinka suklaansa jättäisi syömättä. Tämä kolmas kierros on tässäkin kuitenkin armollisin: sellaisia tunnin kestäviä pää punaisena huutoja ei ole tullut, vain keskimääräistä hankalampaa kakkaamista silloin tällöin. Maidon laitoin kuitenkin itseltäni tauolle hetkeksi, ja se tuntuu auttaneen pahimpiin poreisiin.

Suurin muutos vauvassa on ulkoinen. Nyt kun sitä katsoo, ei oikeasti enää voi sanoa sen olevan vastasyntynyt vaan ihan täysi vauvahan tuo on. Alla kuvat parin päivän ikäisenä, neljän viikon ikäisenä ja kahdeksan viikon ikäisenä. Jotain on tapahtunut.

vastasyntynyt vauva 4 viikkoa vauva 2kk

Tästä piti tulla vain nopea vilkaisu vauvan elämään, mutta koska hän otti ja simahti taas yöunille jo kahdeksalta ja nukkui myös (!) viime yönä niin hyvin että sain itse jopa viiden (!!!) tunnin unipätkän, energiaa riittää. Jatkan kuitenkin nyt jonkun toisen tekstin parissa, se on moro!

Lue myös

Vauva 1kk: Ensimmäinen hymy ja kunnon kaksari

Vauva isolla ikäerolla sisaruksiinsa oli bestest idea ikinä

”Jos ihmiset tietäisi miten siistiä tämä on, kaikki haluaisi kolmannen lapsen tällä ikäerolla”, hän sanoi ja me muut nyökyttelimme päätämme. Samalla ihmettelin miten tässä näin kävikään, että käyn ekaa kertaa perhekahvilassa ja heti tapasin kaksi kaltaistani äitiä: sylissä pieni vauva ja kotona useampia reilusti vanhempia, koululaisia. Iltatähtien äitejä siis.

Siinä hälveni yksi pelkoni riks ja raks. Minähän olin varma etten tule kohtaamaan ketään kaltaistani toisen kierroksen äitiä ja niin vain ensimmäiset kohtaamani olivat kaikki samassa veneessä kuin minä. Sitä paitsi naapurista löytyy tismalleen sama setti, kaksi viikkoa nuoremmalla vauvalla.

iso ikäero lapsilla

Moni muukin silloin raskauden alussa listaamistani peloista on osoittautunut turhaksi: vauva oli terve, synnytys meni upeasti ja sisarukset ovat täysin hullaantuneita uuteen ihmiseen. Kaiken kaikkiaan tämä on ollut toistaiseksi ihan superkivaa. Etenkin nyt arjen alettua ja isompien ollessa päivät koulussa joudun oikein pysähtymään päivisin huomatakseni että elän sitä unelmaa mitä minulle luvattiin, mutta jota en uskaltanut uskoa.

Se kolmas on kuule nautintokappale. Siinä sitä voi kölliä päivät kotona ja nauttia siitä vauvanhuurusta isompien lasten ollessa koulussa. Kuin olisi ensimmäinen vauva ja kaikki aika maailmassa mutta ilman sitä jäätävää ahdistusta ja kaiken uuden opettelua. Nyt on rauhaa, malttia, vähän osaamistakin ja silti se auvoisa vauvakupla jossa ei ole juuri mitään muuta tekemistä kuin sen vauvan hoito.

Ei esikoisen painetta, ei toisen lapsen synnyttämää taaperon + vauva -sekoilua. Pelkkää vauvaa, tuttuja haasteita ja nippu ratkaisuja takataskussa. Lisäksi vielä ihana, haikea tieto siitä että tämä on viimeinen kerta sekä rauhoittava muisto siitä että nämä kaikki ovat vain lyhyitä vaiheita ja aina on edessä jotain vielä siistimpää.

Toistaiseksi tämä vauvakuplani on ollut vaaleanpunaisin, höttöisin ja varmin koskaan. Voin kerrankin huokaista ilman valehtelua kuinka haikeaa on että tämä aika on jo menossa ohi. Olen ihan aidosti törkeän fiiliksissä tästä vauvameiningistä, vaikka olen vannonut useaan otteeseen etten ole vauvaihmisiä. Tavoitteenani oli vain selviytyä ehjänä näistä parista ensimmäisestä ”kamalasta” kuukaudesta, jotta pääsen kiinni niiden ihanimpien aikojen odotteluun, sinne jonnekin puolentoista vuoden kohdalle.

Eipä tarvitse kärvistellä ei. Sen sijaan tekisi mieli pyöristää alaspäin vauvan ikää ja olla ainakin ajattelematta sitä että ihan pian sen ikä pitää lausua kuukausissa, ei viikoissa. Voi haikeus (uskomatonta että todella tarkoitin tuota sanaparia!)

Niin että jos kaikki tietäisi miten ihanaa tämä voi olla, kaikki miettisi vielä sitä kolmatta.

iso ikäero lapsilla

Lue myös: 

Onko vörttii?

Onko vörttii* juoda kahvia, kun tietää että se voi vaikuttaa päiväunille nukahtamiseen

avata karkkipussi kun se voi herättää vauvan

meikata, kun ei näe ketään muuta kuin iltapäiväkerhon ohjaajan ja oman perheen

pestä pyykkiä, kun paita on maidossa tunnin sisällä

tai oikeastaan; viikata mitään kaappiin kun ne on kuitenkin kohta taas käytössä, pesussa, kasassa

tai oikeastaan; pukeutua, kun saa kuitenkin olla jatkuvasti vetämässä tissiä esiin

käydä suihkussa kun on kuitenkin hetken päästä hiessä, kuolassa, maidossa, kakassa, ruoassa

syödä väsymykseensä suklaata, kun siitä voi tulla vatsavaivoja vauvalle

soittaa ystävälle kun kuitenkin lapsi alkaa huutaa puhelun aikana

avata tietokonetta kun kuitenkin se herää juuri silloin (tämä on helppo: ei)

…saada vauva?

On.

*vörttii on nuorisolaisten käyttämä ilmaisu, tulee englannin sanoista “worth it”. Tiedän sen olevan trendikäs ilmaisu, koska mulla ei ole hajuakaan olenko ymmärtänyt sen oikein ja lisäksi käytin termiä ”nuorisolaiset”.

Kymmenen asiaa joista tulee yllättävän kova ääni

Tiedät sen hetken: olet hyssyttänyt vauvaa hämärässä huoneessa, koittanut saada sitä rauhoittumaan omaan sänkyynsä. Olet siinä kriittisessä vaiheessa, jossa vauva on ”drowsy mut awake” eli mahdollisuudet hyvään itsenäiseen nukahtamiseen on läsnä. Silmät lurpsuvat, pysyvät yhä pidempään kiinni. Itkuinen äninä alkaa vaimentua, hengitys rauhoittuu. Liike pysähtyy. Se nukahti! Nostat varovasti kätesi pois pehmeältä mahalta ja valmistaudut poistumaan ääneti paikalta.

Sitten tapahtuu jotain, mikä normaalielämässä ei saisi huomioitasi lainkaan. Tulee joku näistä äänistä ja herättää vauvan. Ääniä, joita et edes normaalielämässä kuule, mutta nukutustouhuissa varot viimeiseen asti.

1. Selän naksahdus

Varma klassikko, jolta yli parikymppiset vanhemmat eivät voi välttyä. Siinä sinä olet, vauvasi sängyn laidalla, kätesi poistumassa täysin äänettömästi ja ninjamaisin liikkein pois nukahtavan vauvan päältä. Suoristat selkäsi – etpä suoristakaan. Itse asiassa joudut pysymään valitsemassasi asennossa vielä vartin verran, että vauva pääsee syvään uneen. Muuten jokin kymmenistä parasta ennen päiväyksensä ohittaneista nikamistasi naksahtaa.

Et tule koskaan näkemään yhtä outoja liikesarjoja kuin sen ninjavanhemman joka yrittää poistua vauvansa sängyn ääreltä herättämättä.

2. Farkkujen pukeminen

Sitä kahinan määrää! Oh lord! Kun paksu kangas muotoutuu pukijaansa vasten tai mikä pahinta – jos farkkuja sillä tavalla viskotaan että koipi mahtuisi niistä sisään – se on kuin vanhanaikainen purjealus antaisi kaikkien kankaidensa paukkua löysänä tuulessa. Toivoisin kaikkien pukeutuvan pelkkään silkkiin, viskoosiin tai ihan vain kääräistäviin kankaisiin. Jossain toisessa huoneessa.

3. Imetysrintaliivin soljen napsahdus

Sen voi tehdä tosi, tosi hitaasti. Painaa vain imetysliivien solkea milli kerrallaan alaspäin, hellästi toiselta puolelta vastaan tullen. Tai peiton alla, siellä vaimenee kaikki. Voi myös jättää koko luukun auki, yksi paikallaan pysynyt tissi ei ole sen arvoinen että nyytti heräisi. Tai sitten voi tyhmänä naksauttaa sen suoraan paikalleen ja kärsiä seuraamuksista.

4. Kaiken maailman ovet

Ovia EI suljeta kokonaan, kai nyt kaikki sen tietää! (Paitsi nämä äänieristetyt ovet ovat kyllä aika hyviä, ne kannattaa kyllä pitää kiinni.) Silloin jos ovi on pakko sulkea, se avataan näin: ensin vedät ovea itseäsi vasten, ettei se kolise ja liiku yhtään kahvaa painaessa. Sitten painat kahvaa hitaasti mutta määrätietoisesti alas. Hilitse ja hallitse oven liikkeitä yhtäjaksoisesti oven avaamisen ajan. Ja huom: kun kuljet ovesta läpi, älä törmää siihen. Tämä on täysin aiheellinen varoitus.

5. Laturin irtoaminen töpselistä

Kännykän laturia ei noin vain vedetä töpselistä, siitä seuraa aivan kamala kolahdus. Ei, sormet laitetaan sinne ”väliin” hieman pehmentämään ääniä ja taas kerran tämäkin toimenpide tehdään hi-taas-ti. Voisit vaikka tavan vuoksi laskea aina vähintään kymmeneen mitä tahansa tehden. Paitsi jos toimenpide on sellainen ettei ääntä todella voi välttää, silloin se tehdään laastarimetodilla – kertarykäisyllä.

Laastarin kääreistä tulee muuten yllättävän kova ääni.

6. Nenän niiskautus

Tähän kohtaan kuuluisi myös aivastukset, mutta mehän tiedämme että aivastaminen on vain heikoille. Sen voi välttää. Valuva nenä on hankalampi. Jostain sen rään on päästävä pois ja nyt kun muistetaan missä asennossa tämä nukutusninjamme on (selkä edelleen samassa kaaressa kuin nukuttaessa, pää vauvaan kohdistettuna), on väistämätöntä että nesteeksi muuttunut nukutushiki löytää tiensä sieraimestasi pois – maata kohti.

Nähdäkseni vaihtoehtoja on kolme: a. niiskautat ja herätät b. pyyhit hitaasti hihaasi c. annat tipan tippua vauvan päälle.

(Turengin yliopistossa on parhaillaan käynnissä väitöskirja jossa tarkastellaan korreloiko valittu vaihtoehto suoraan sen kanssa kuinka mones lapsi on kyseessä.)

7. Kaikki kilahdukset

Ihan kokemusperäisenä asiantuntijana väitän että vauvat heräävät varmimmin äkillisiin korkeisiin ääniin.

Imurointi? Ei tunnu missään. Ilotulitukset naapurin takapihalla? Loistava taustaääni! Mutta metallinen hiuspinni kylpyhuoneen lattiaa vasten? Pelisi on pelattu.

Kaikista kilahduksista pahin on tietysti haarukan kilahdus, sillä se laukaisee vauvassa lautasheijasteen.

8. Suurin osa vetoketjuista

Vetoketju. Saatanan keksintö. Erityisesti sellainen, joka sulkee vaikkapa vauvan makuupussin. Tähänkin on tekniikka jolla sen saa tehtyä hieman hiljaisemmin, joten paheksun syvästi ihmisiä jotka noin vain ajattelematta sen vetävät kertarykäisyllä kiinni. Barbaarit.

9. Meidän yläkerran portaiden viimeinen lankku

En ymmärrä miksi olemme rakentaneet puurakenteisen talon, mehän suorastaan kutsuimme osaksemme vääränlaisia ääniä. En myöskään ymmärrä miksi 3/5 perheestämme ei tajua välttää tätä ääntä. Katsovat minua kuin sekopäistä kun demonstroin että ”tästä näin katsokaa hyppäätte vain suoraan toiselle askelmalle ihan vessan kynnyksen vierestä, ei se ole niin vaikeaa oikeasti!”

10. Ajatuksen ääni

Tiedän, tuntuu uskomattomalta että ajatuksista voisi lähteä ääntä. Mutta niin se vain on, voit itse kokeilla!

Jos ajattelee tiettyjä triggerilauseita nukkuvan vauvan lähellä, vauvan korvaan tulee valtavan voimakas, kimeä ääni joka herättää sen välittömästi. Triggerilauseita on monenlaisia ja ne toimivat kaikilla kielillä, mutta tiedeyhteisö tunnistaa ainakin seuraavat lauseet: ”vois vaikka itsekin vähän nukkua”; ”syön jotakin tässä välissä”; ”nyt teen  [asian x] mikä on jäänyt roikkumaan” ja pahin kaikista on tietysti, erityisesti someen jaettuna ajatuksena, ”se nukahti vihdoin!”.

 

Tekstin saa jakaa puolisolle. Parempia unia toivotellen, supernänninne.

Vauva 1kk: Ensimmäinen hymy ja kunnon kaksari

Ja niin se on vauvan ensimmäinen kuukausi jo täynnä.

Hyvät puolet: näyttäisimme taas välttyneen koliikilta ja olemme noin muutenkin selvinneet tänne asti.

Huonot puolet: apua apua se on jo kuukauden ikäinen miten aika menee näin nopeasti en ala ääk.

vauva 1kk

Vauva 1kk ikäisenä:

  • Painaa noin 3,6kg, pituutta 54cm  (neuvolassa 3,5viikon ikäisenä 3445g, 53,6cm)
  • On siirtymässä vaatekokoon 56
  • Erittäin upean kaksois(kolmois)leuan kantaja, vihdoin!
  • Kuitenkin vielä aika rimpulajalka
  • Syö tuttia, tuttipulloa ja paaaaljon tissiä
  • On ylpeä navan (ja pienen napatyrän) omistaja
  • Juttelee ja hymyilee, tunnistaa tutut ihmiset
  • On hereillä jo pidempiäkin pätkiä
  • Ei liiemmin välitä vaunuista

Menneet reilu neljä viikkoa ovat olleet yhteistä tutustumista, opettelua, uuteen arkeen mukautumista ja erilaisen rytmin opettelua. Vauva edelleen nukkuu pääsääntöisesti (tai syö) mutta on toisaalta kehittynyt jo valtavasti ja oppinut paljon uusia taitoja.

Hän osaa jo ainakin röyhtäistä, pieraista ja ilmaista itseään erilaisilla itkuilla. Tällä vauvalla on tosi selkeät viestit. Tunnistan jopa pissahädän niin hyvin että jos olisin yhtään reippaampi, voisin jopa kokeilla sitä lavuaariin pissattamista (en ole). Vauva on myös ihanan looginen. Kun se itkee jotain, sillä on joku ongelma. Kun sen ongelman korjaa, se lopettaa itkemisen. Ensimmäinen vauva tätä lajia!

Ainoa epäloogisuus on välillä nähty öinen valvominen. Ei itkeminen, syöminen tai riehuminen vaan valvominen 02-04. Miksi vauva, miksi?

vauva 1kk vauva 1kk

Synnäriltä asti nähty rauhallisuus on edelleen hänen leimaavin piirteensä. Kun tyypillä on kaikki hyvin, se lötköttää aivan liikkumatta paikallaan ja vain katselee. Mietiskelee jotakin (tissiä) ja ehkä vähän juttelee. Jokeltelu alkoi jo tosi aikaisin, reilusti parin viikon kohdalla – en millään olisi muistanut että jo silloin voi tulla tämmöisiä ääniä!

Vauva alkaa myös selvästi luoda itselleen rytmiä. Toki se rytmi on suunnilleen ”syö, nuku, kakkaa läpi vuorokauden” mutta jotain yhteisiä piirteitä jokaiseen päivään mahtuu. Yöunille mennään pienen väsykiukun kautta yhdeksän aikaan, yöllä syödään suunnilleen yhdeltä, neljältä ja seitsemältä. Aamulla ysiltä ylös ja syötön kautta kaksille pitkille unille joiden välissä pieni ruokailuhetki. Vasta illalla viiden kuuden aikaan vauva on myös hereillä hetken, silloin yleensä melko tyytyväisenä.

vauva 1kk vauva 1kk

Olemme käyneet muutamalla retkellä ihmisten ilmoilla, melko menestyksekkäästi. Syöminen julkisesti sujuu ja siirtymät menee hyvin vaikka hereilläkin, mutta nukahtaminen vaunuihin ei kyllä ole lempparijuttuja. Rauhallinen tyyppi kaipaa rauhallista nukahtamista ja tärisevät vaunut eivät sitä tarjoa. Kantoreppuun en ole vielä vauvaa saanut, tuntuu että lonkat eivät ihan vielä aukea tarpeeksi. Otetaan se seuraavan kuukauden tavoitteeksi!

Suurin virstanpylväs ensimmäiseltä kuukaudelta on hymyily: kaksi päivää ennen kuukauden ikää hän sitkeän harjoittelun jälkeen sen yhtäkkiä kunnolla väläytti. Minä sanoin ”moi” ja hän sanoi ”öö” samalla isosti hymyillen – vitsi sitä riemua! Sarjaan mahtui ainakin viisi silmiin asti kipristävää hymyä minulle ja siskolleen, kunnes naama väsyi tähän uuteen ihmeeseen ja piti vähän taas nukkua.

Iltapäivällä samaa harjoiteltiin ukin kanssa ja kuinka ollakaan, sain homman kameralla talteen:

vauva 1kk 1kk vauva

Tästä se alkaa joka päivä vain paremmaksi muuttumaan kun tyypille tulee vuorovaikutustaitoja, mahtavaa!

Ja hei minä kehityn ihan yhtä kovaa vauhtia! Varmuutta olemiseen tulee joka päivä lisää ja uskallamme yhteisesti laajentaa jo reviiriämme paljonkin kodin ulkopuolelle. Merkittävin yhteinen saavutuksemme Kolmosen kanssa on imetyksen sujuminen.

Tilanne lyhyesti kuukauden kohdalla: vauva hymyilee ja elämä hymyilee. Kaikki on hyvin.

vauva 1kk

Lue myös: 
Fiilikset 7,5 vuoden takaa Kakkosen ollessa noin kuukauden ikäinen, pienen pieni Ykkönen ekaa kertaa HopLopissa.

Kun imetys ei onnistu heti: asiaa rintakumeista ja (äidin) kärsimättömyydestä

Tämän haluan sanoa heti: imetyksen opettelu on aivan sairaan vaikeaa.

Vaikka ei olisi mitään ongelmia (kireät jänteet, heikko maidonnousu, omat nännit, you name it), imetyksen alkuhetket eivät ole helppoja. Se on mekaniikkaa, herkkyyttä, ajoitusta ja kärsivällisyyttä vaativa toimenpide ja sen harjoittelu aloitetaan sillä hetkellä elämässäsi kun et ole muutamaan vuorokauteen nukkunut, vastuullasi on kokonainen ihmisolento ja vartalossasi on menossa pari muutakin ns. huomionarvoista aluetta kuin jättimäisiksi paisuneet, kipeät rinnat ja niiden mukana tullut hormonimyrsky.

Siirrytään iloisempaan puoleen: imettäminen on mahtavaa! Siitä on valtavasti terveyshyötyjä niin äidille kuin vauvalle, se on (onnistuessaan) tosi vaivatonta ja parhaimmillaan aivan älyttömän hieno kokemus, sydäntä riipaisevan ihana yhteys pienen vauvan kanssa. Minulle se on aina ollut se asia, jota eniten pienistä vauvoista kaipaan.

Ensimmäiseen kappaleeseen viitaten, joskus imettäminen ei kerta kaikkiaan ole mahdollista, vaikka kuinka yritetään. Silloin pullo + korvike on aivan mahtavaa! Siinäkin saa sydäntä riipaisevan ihanan yhteyden vauvaan, myös puoliso! Sillä niin hienoa kuin äidinmaito onkin, se ei ole liiallisen kärsimyksen arvoista. Jos ei onnistu, ei onnistu. Tärkeintä on että kaikki saavat syödäkseen.

Mulla imettäminen on onneksi aina ollut aika helppoa. Maitoa tulee riittävästi, jopa vähän turhankin paljon, ja vauvat ovat saaneet heti hyvän imuotteen. Paitsi tämä kolmas, mininä syntynyt kaveri.

Ykköstä imetin 6,5kk. Homma kävi vaikeammaksi jatkuvasti ja maidontulo tuntui vähenevän, kunnes eräänä yönä päätin että tämä rinnallani raivoava lapsi ruokitaan nyt pullolla. Se olikin sitten viimeinen imetyskertamme (nyt jälkikäteen toki ymmärrän että sekin olisi saattanut olla vain kausi, jonka yli olisi voitu päästä.). Kakkosta imetin 11kk, tosin hän olisi varmaan jatkanut kouluikään asti. Lopetin imettämisen muistaakseni koska se tuntui häiritsevän öitä ja olin itse aika tiukalla dieetillä Kakkosen allergioiden takia ja aloin olla jo aika rajusti alipainoinen.

Nyt odotin imettämistä innolla ja ajattelin polleasti sen sujuvan tuosta noin vain. Näin kolmen lapsen äitinä. Pah. Sen sijaan löysin itseni synnytyssalista rintakumi kädessä katselemassa kun kätilö hörppyytti vastasyntynyttä vauvaani mukista. Eipä onnistunutkaan ihan tuosta vain. Liekö syy liian uninen vauva, jolla liian pieni suu vai minun huonot otteeni, en tiedä. Mutta ei se ainakaan hyvin mennyt.

imetys ei onnistu

Sairaalassa syötin vauvaa sitkeästi imettäen, lisämaitoa aina ruiskusta antaen. Vauva maiskutteli nännin luona mutta ei ikinä ottanut kiinni kunnes lopulta nukahti. Onnistuin ehkä kolme kertaa saamaan hänet rinnalle imemään. Sitten muistin sen kädessäni olleen rintakumin ja halleluja! Sain pienen pienen lapseni ruokittua!

Rintakumi pelasti meidän ekat viikot, enkä harmitellut sen käyttöä, vaikka kaikkialla tunnuttiin sanovan että siitä pitäisi heti pyrkiä eroon. Kaikki millä sai vauvan syömään oli voitto. Ajattelin näin:

  1. Ensisijaisesti tärkeintä on saada tälle minivauvalle ruokaa
  2. Seuraavaksi tärkeintä etten minä saa rintatulehdusta
  3. Sitten alamme hoidella imuotetta kuntoon
  4. Alamme opetella tekemään tätä ilman sotkuja ja useammissa asennoissa.

Jotta kohta yksi saatiin hanskattua, päätin hyväksyä rintakumin meidän välineeksemme, ei se nyt niin huono juttu ole vaikka sen kanssa imettäminen tuntui ihan eriltä kuin ilman. Imetys tuntui kestävän kauemmin eikä rinta tyhjentynyt yhtä tehokkaasti. Ja auta armias jos ilman rintakumeja lähti liikkeelle, eikä saanutkaan lastaan syötettyä! Toisaalta kumin kanssa vauva sai heti (kivuttoman) otteen rinnasta, eivätkä suihkutissit saaneet pientä tukehtumaan.

Parin viikon ikäisenä vauva alkoi saavuttaa maagista kolmen kilon turvarajaa. Samassa hetkessä maidonnousu tasaantui ja rintatulehduksen riski väistyi. Oli aika harjoitella!

Kokeilin sitkeästi joka päivä syöttämistä ilman rintakumia, joskus onnistuneesti ja useimmiten ei. Kakkonen alkoi jo kysyä aina imetyksen alkaessa ”saiko se hyvän otteen?” kädet korvillaan, sillä se ei kestänyt kuunnella mun kiljaisuja jotka väärästä otteesta seurasi.

Sitten yhtenä yönä luin taas Imetyksen Tuki Ry:n sivuja. Ahdistuin vähän rintakumista, tuli tunne että siitä pitäisi sittenkin päästä äkkiä eroon. Luin myös samoilta sivuilta paljon vauvan omista vaistoista ja heijasteiden tarkoituksesta. Erityisesti tämä kohta sai miettimään:

”Vastasyntynyt saattaa käyttää ikuisuudelta tuntuvan ajan rinnanpään nuolemiseen ja puristeluun ennen kuin hän alkaa imeä. Vauva myös saattaa tarttua rintaan ja päästää irti – kerta toisensa jälkeen. Aikuisen näkökulmasta käytös voi vaikuttaa siltä, että vauva kaipaisi apua imuotteen kanssa. Vauvalla on kuitenkin syynsä kiireettömyydelle. Lipomalla hän valmistelee rinnanpäätä ja itseään imetystä varten.” (c: Imetyksen tuki Ry.)

Hmm, kuulostaa tutulta. Olenkohan ollut liian kärsimätön?

Päätin lähestyä asiaa vähän eri tavalla – niin etten teekään mitään. Annoin vauvan tulla rinnalle, kannattelin häntä käsivarteni varassa. Varauduin henkisesti suureen kipuun ja annoin vauvan tehdä hommansa. Hän ähisi pitkään, teki juuri sitä mitä vauvan pitää. Maiskutteli, nuoli, ääntelehti ja käänteli päätään. Ei itkenyt vaan valmisteli kärsivällisesti. Minä odotin.

Niin se sitten muutaman minuutin jälkeen jumankauta otti ja haukkasi aivan oikeaoppisesti rinnasta ja alkoi syödä. Söi tehokkaasti kunnes oli valmis. Siltä istumalta jäi rintakumien käyttö. Mein gott sitä ylpeyden tunnetta, jonka sain yhteisestä onnistumisestamme! Siellä tiellä olemme vieläkin. Imetys sujuu hienosti, vaikka aina välillä ote jää alkuun liian kapeaksi ja ensimmäiset sekunnit ovat kivuliaita.

Ja olen superonnellinen. Rakastan näitä imetyshetkiä, päivin öin (tosin mieluiten vähän vähemmän öisin kiitos).

Minun tarvitsee taas paljon vähemmän huolehtia ruokkimisen lisäsäädöistä ja vauva kasvaa silmissä. Seuraavana haasteena on tiheän imun kaudet (yksi takana, ehkä) ja rintaraivarit – mutta ne osaan jo ehkä entuudestaan taklata (ei muuta kuin kävellen imettämään, sillä saa hommat kotona tehtyä ja vauvan harhautettua!).

Minkälaisia kokemuksia teillä on imetyksen alusta? Sain Instan puolella jonkin verran kysymyksiä ja ajatuksia, paljon myös kysymyksiä ongelmista joita minä en osaa ratkoa! Suosittelen lämpimästi tsekkaamaan tuon Imetyksen tuki Ry:n, siellä on tosi paljon tietoa ja jopa chat, josta voi kysyä apuja. Tsemppiä kaikille, tärkeää harjoittelua teette!

Ensimmäistä kertaa olen sekopäisen rakastunut vastasyntyneeseen

Kolmonen nukkuu yläkerrassa kohta kolmatta tuntia ja mulla on ehtinyt tulla jo sitä ikävä.

Olen käsittämättömän sekopäisen umpipahkaa rakastunut tähän vauvaan, juuri vasta kolme viikkoa täyttäneeseen tyttäreeni. Siihen pieneen olentoon, joka ei oikein vielä tee mitään muuta kuin kakkaa ja hassuja ilmeitä. Silti hän on juuri nyt ihanin kolmikiloinen asia, minkä tiedän.

Saatan tuijottaa vauvaa hereillä tai nukkuvana vartin, onnellisena hymyillen. Pussailen sitä kuin sekopäinen, lepertelen ja halaan tiukasti. Joudun hillitsemään itseäni etten ole mustasukkaisen kateellinen kun lapset pitää vauvaa sylissä – minäkin haluaisin. Itken liikutuksesta kun sillä on nyt niin hassu ilme ja menen surusta palasiksi jos hän itkee kipuitkua hetkeäkään.

Olen kertakaikkiaan aivan sekaisin, tavalla jota en ole ennen kokenut.

Tällainen sekopäinen rakkaus vastasyntyneeseen on ihan uusi tunne mulle, ja on hämmentävää ymmärtää yhtäkkiä niitä vaaleanpunaisia kirjoitelmia joita ympärilläni olen vuosia nähnyt. Että se vauvaansa rakastuminen onkin ihan todellinen asia!

Olen oikeasti pitänyt täytenä liioitteluna ihmisten kertoessa kuinka ”rakastin vauvaani ensimmäisestä parkaisusta lähtien”. Minä olen aiemmin kokenut synnytyssalissa ensisijaisesti helpotusta – nyt se on ohi. Nyt minäkin voisin olla se perhelehden kansikuvatyttö joka kertoo kyyneleet silmissä miten uskomattoman rakastunut on lapseensa.

Saman voisin tietysti sanoa kahdesta isommasta, hekin ovat pakahduttavan ihania olentoja, joiden vuoksi tekisin ihan mitä vain. Mutta se syvä rakkaus heihin on syttynyt hitaammin, pikkuhiljaa tyyppiin tutustuessa, niin kuin monesti käy. Osa äideistä ei nimittäin todellakaan rakastu päätä pahkaa lapseensa synnärillä ja se on täysin normaalia. Kaimani Hanne on myös kirjoittanut aiheesta oman lapsensa synnyttyä, eli ainakin kaksi meitä on!

Muistan olleeni kahden isomman kanssa vähän hädässä sen kanssa, etten pystynyt samaistumaan siihen ensisilmäykseltä rakastumiseen. En itkenyt salissa onnesta, onko minussa jotain vikaa? Kiinnyin toki lapsiini heti alkuun, mutta se sellainen pakahduttava rakkaus syntyi vasta kuukausia myöhemmin kun pahin elämänmuutoksen aiheuttama hätä minussa alkoi väistyä ja arki helpotti kaikin tavoin. Huolen, stressin ja paniikin tilalle mahtui myös rakkautta.

Tällä kierroksella raskaus oli helppo, synnytys oli helppo (ja itkin onnesta, hah), ja vauva on ollut helppo. On ollut helppo rakastua. Tieto siitä, mitä kaikkea edessä on ja kuinka siisti tyyppi tästäkin vielä kasvaa sekä tietty varmuus siitä että me kyllä pärjätään auttavat asiaa.

Vaikea synnytys, ennenaikainen syntymä tai vaikeat ensimmäiset päivät voivat tehdä rakastumisesta vaikeaa. Silti monet varmasti odottavat saavansa sen taianomaisen rakastumisen tunteen heti synnärillä. Omien kokemuksieni mukaan niin ei ehkä käy, mutta se on ok.

Samalla tavalla kuin kotiin paluu uuden vauvan kanssa ei välttämättä ole pelkkää auvoisaa vauvan tuoksun nuuhkimista, fiilikset synnytyssalissa ja siitä eteenpäin voivat sisältää kaikenlaista. Tuoreen äidin kannattaa ensisijaisesti antaa itselleen armoa ja aikaa. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet ovat niin täynnä kaikkea uutta ja outoa että vähemmästäkin kuuppa menee sekaisin. Kyllä se rakkaus sieltä silti syntyy.

Onko teillä muilla samoja kokemuksia vai paljastinko nyt vain maailmalle että olen ja olen ollut sekaisin kuin seinäkello?

Ps. Tärkeää: Jos tuntuu ettei vauvaan synny oikein mitään tunteita ensimmäisinä kuukausina, kannattaa jutella asiasta neuvolassa, sillä se voi olla synnytysmasennuksen oire.

Ja sitten heitä olikin kolme – miltä nyt tuntuu?

Niin tosiaan, nyt näitä lapsia on kolme. Jotenkin se tieto tuntuu sulavan aika hitaasti kallooni. Moni on kysynyt miltä nyt tuntuu: kuinka isommat ovat ottaneet uuden tulokkaan vastaan ja onko uuden vauvan olemuksesta nähtävissä samankaltaisuuksia jompaan kumpaan sisarukseensa?

Onnekseni isommat ovat ottaneet hänet suurella rakkaudella vastaan. Kyselin ennen vauvan tuloa Kakkoselta, mitä hän luulee tapahtuvan kun vauva tulee taloon ja ainoaksi vastaukseksi sain “no rakkauden määrä ainakin varmaan lisääntyy”. Voi liikkis.

Isot ovatkin omalla tavallaan paljon rakkautta Kolmoselle jaelleet! Ykkönen hoivaa pientä todella hienosti, taitavasti ja paljon. Hänellä tulee myös selvästi ikävä vauvaa jos se nukkuu pitkään tai ei ole ollut hetkeen sylissä. Kakkonen on vähemmän konkreettisesti vauvassa kiinni mutta lepertelee pienelle puhuessaan ja saattaa yhtäkkiä kesken oman leikkinsä tokaista “Oon tosi iloinen että Kolmonen tuli meille”.

Samaan aikaan kumpikin kyllä työstää selvästi myös vaikeampia tunteita – ei näin iso muutos kenelläkään kivutta mene. Kesäloma, alkava koulutaival, samat seinät ja sisaruksen jatkuva vierellä olo saavat räjähdyksiä aikaan aivan jatkuvalla syötöllä.

Enimmäkseen kuitenkin elämme pienessä rakkauskuplassa, jonka keskiössä on tuo ihan minimaalisen pieni mutta ihana tyyppi.

Minä itse näin kolmen lapsen äitinä en ole toistaiseksi yhtään sen viisaampi kuin ennenkään. Jonkin verran kokemus tuntuu omissa otteissa ja mielessä ja koko homman taustalla leijuu sellainen paksumpi varmuuden kerros mitä ei edellisillä kerroilla ollut (en esimerkiksi saanut hysteeristä kohtausta kun tajusimme tänään ettei vauvalla olekaan vakuutus voimassa, hupsistasaatana).

Mutta en minä edelleenkään osaa vaikkapa erottaa nälkä- ja väsymysitkuja toisistaan. Se on aina jäänyt mysteeriksi, mutta eipä se ole koskaan haitannut. Kyllä se vauva sitten kertoo kummasta oli kyse jos väärää ratkaisua tarjoaa.

Ehkä tässä se kokemus näkyy jos edellisiin kierroksiin vertaan. Nyt on rohkeutta kokeilla ja testata, mennä hapuillen. Luottaa siihen että kyllä se lopulta ratkeaa, ei se koko päivää (ehkä) itke. Tämä toki ei lainkaan aina pidä paikkansa ja edelleen saatan tuskastua jos pientä ei osatakaan rauhoittaa, mutta useimmiten sentään pysyn coolina.

Kolmen kanssa kaaoksen ja metelin – ärsykkeiden – määrä on kasvanut. Se on erityisesti minulle hankalaa, en ole koskaan ollut hyvä ärsyketulvan keskellä. Isoimpana rasitteena juuri nyt onkin henkinen kuorma, joka syntyy siitä että neljä perheen jäsentä vaatii huomiota. Insinöörillä ja mulla on ehkä päivän suunnittelu kesken samalla kun isommat vinkuu peliaikaa tai tappelevat keskenään ja minä yritän imettää. Niinä hetkinä tulee joskus sellainen “menkää kaikki nyt kauas minusta” – fiilis, varsinkin kun imettäminen ei vielä suju ihan mutkitta ja vaatii keskittymistä.

Tietysti myös konkreettisesti hommaa on enemmän, kun vaikkapa lähtiessä on kolme liikkuvaa osaa mietittävänä: oma valmistautuminen, vauvan valmistautuminen ja isojen patistelu. Näistä viimeinen on hitain ja vaikein. Ja ihan arjen tasolla toki näkyy kasvanut hoidettavien määrä, ystäväni Annan sanoja lainaten: on yhtäkkiä 40 sormen- ja varpaankynttä leikattavana (paitsi onneksi Ykkönen leikkaa jo omat kyntensä).

Mutta mitään (ja ketään, hah) en vaihtaisi pois. Tämä kaikki on aivan ihanaa ja ihan toista kuin Kakkosen syntyessä. Silloin oli sama uuden vauvan kaaos ja mukana menossa vuoden ja viiden kuukauden ikäinen sekoileva taapero. Saatoin imettää samalla kun nostin toista syöttötuoliin, huh! En kertakaikkiaan käsitä miten sen silloin hanskasin.

Ai niin ja ketä meistä vauva muistuttaa? Kaikkia ja ei ketään. Hänellä on ajoittain tosi samoja ilmeitä ja eleitä kuin sisaruksillaan, ääni on yhtä kova kuin veljellään ja piirteitä hän on saanut meistä vanhemmista kummaltakin. Tukka on muita lapsia tummempi ja olemuksen rauhallisuus toistaiseksi jotain ihan käsittämätöntä – tyyppi vain möllöttää (tämän uskon vielä muuttuvan).

Eniten mulla on sellainen fiilis, että hänestä tulee aivan omanlaisensa yksilö, perheemme pieni peikko joka valloittaa sydämet ja saa meihin vauhtia.

Se viimeinen puuttuva pala hän ainakin selvästi on. Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa perhe täydeltä, siltä että kaikki joiden pitikin olla, ovat täällä. Syli ja joukkue on täynnä, niin kuin kai kuuluu sanoa tässä kohtaa. Melko siistiä.

 

PS: päivitän ahkerasti storyn puolelle Instagramissa hänen ylhäisyytensä tekemisiä (ts. nukkumista eri paikoissa), kannattaa tulla seuraamaan jos uskaltaa ottaa vauvakuumeen riskin!

Huvikseen vähän ponnistelin ja vauva tuli – Synnytyskertomus!

Seuraa synnytyskertomus. Graafinen eli liian yksityiskohtainen mutta minulle tärkeä sellainen. Koska olen tässä viimeistä kertaa ja tämä oli ehdottoman tärkeä kokemus, haluan sen itselleni muistiin juuri niin kuin se meni. Pitkä selostus siis edessä, nauttikoon ne keille tämä on relevanttia!

Säännöllisiä supistuksia

Vietämme kahdenkeskistä lauantaita Kuusijärvellä ja Ikeassa, lapset ovat Lahdessa hoidossa varmuuden vuoksi – vaikka olin varma että kaksi viikkoa yli menee taas. Kuten Kakkosenkin kanssa, kesti siksi hetki hyväksyä että synnytys on oikeasti käynnissä. Kolmen tunnin kohdalla se kuitenkin kävi aivan selväksi.

Supistukset alkavat pikkuhiljaa aamupäivän reissujen jälkeen (”Säännöllisiä supistuksia 15.45″) autossa, missä muutenkin olin loppuraskaudesta saanut usein supistuksia. Nyt ne ovat kuitenkin jokainen jo aika kipeitä ja kestävät pitkään, 45 sekuntia tai yli. Ne myös tulevat tosi tasaisesti viiden minuutin välein.

Käymme nopeasti Itäkeskuksessa, ja totean jo ettei minusta ole kauppakeskukseen asti vaan jään autoon odottamaan. Insinöörin ollessa pois saan kaksi supistusta. Hän huomauttaa autoon tullessaan että oli poissa vain neljä minuuttia. 11 minuutin ajomatkalla Itiksestä kotiin puheen keskeyttäviä supistuksia tulee neljä.

Kotona alamme antaa mahdollisuuden sille että tässä oikeasti synnytetään jo. Siivoamme pahimmat sotkut pois, pistämme pyykkikoneen pyörimään (haluaisin ne mustat housut sairaalaan mukaan!) vedämme hyvänenaikasentään lakanatkin ja pakkaamme sairaalakassin. Minä supistelen milloin saarekkeella milloin portaiden kaidetta vasten. Keskeytän aina puheen siksi aikaa ja jatkan juttua normaalisti supistuksen laannuttua – ihan niin kuin Frendeissä sijaissynnyttäjä aikanaan.

Laitan Insinöörin lukemaan synnytyksen ABC -kirjaa*. Voisit vähän valmistautua rooliisi tukihenkilönä.

synnytyskertomus

Lapsivesien meno

Sitten tulee se supistus, jonka ajattelin kokeeksi ottaa sohvalla nelinkontin. Sen aikana (18.30) kuuluu sisältäni ”naks” ja tunnen sen: vedet menivät, kuten olin toivonut! Sitä en ollut ennen kokenut. Nousen äkkiä sohvalta lattialle ja nauran toiminnastani hämmentyneelle Insinöörille että multa meni nyt vedet!

Siirryn suihkuun sotkun ja pahenevien kipujen takia. Lapsivesi on vihertävää ja mukana tuli verta, soitan Naistenklinikalle. Yllätyksekseni kukaan ei kysellyt onkohan synnytys oikeasti käynnissä vaan kysyi vain lähdettekö nyt vai odotatteko vielä hetken kotona. Ajatellemme odotella hetken sillä kuivausrummussa oli ne housut ja siinä on vielä 17 minuuttia jäljellä (klassikko), mutta supistukset yltyvät sen verran napakoiksi että starttaamme 19.04 sairaalaan.

Matkalla viiden minuutin tahti jatkuu. Laitan Spotifysta soimaan Kaija Koon version Apulannan Valot pimeyksien reunoilla -biisistä. Soitan sen kahdesti ja itken sen läpi liikutuksesta. (Sama biisi on soinut koko ensimmäisen viikon päässäni kun herään imettämään. Sullon sisälläs valtameren veroinen voima). Insinööri jättää minut 19.30 Naikkarin etuovelle, josta alan etsiä ilmoittautumista, vaikka olimme sen vasta pari viikkoa sitten opetelleet.

Puhaltelen yhden supistuksen synnytysosaston ovien toisella puolella ja toisen heti ilmon jälkeen sohvilla. Pääsemme saliin heti.

Synnytyssalissa

Salissa soi radiosta Arttu Wiskarin Suomen muotoisen pilven alla. Ei saatana. Pakko laittaa omat musat soimaan – Lady Gagaa.

Yhdelle sormelle auki. Sairaalapöksyt jalkaan tai sittenkin pois – hengailen ensimmäisen tunnin suihkussa lapsivesiä valutellen. Supistukset pahenevat, hetken oli jo paha olokin. Pärjään niiden kanssa kuitenkin hyvin. ”Laulan” hyvällä hengityksellä ja olen paljon pystyssä, Insinööri hieroo selkää ja toimittaa erilaisia apuvälineitä luokseni.

Tässä kohtaa muistan sanoa että Insinööri oli avautumisvaiheessa ja läpi koko synnytyksen aivan älyttömän hyvä tukihenkilö. Osasi tarjota juuri sitä apua mitä kaipasin kulloinkin, ilman että kysyin itse mitään. Siteerasi juuri lukemansa kirjan oppeja hienosti. Tämä synnytys meneekin muistiin sellaisena rakkaudentäyteisenä, kosketusta täynnä olevana hempeilynä. Teimme tämän tiiminä, enkä edes kertaakaan huutanut ”tämä on kaikki sun syytä”.

hyvä synnytyskokemus

Ilokaasua kiitos

20.23: 2cm auki. Ei haittaa, sillä tiedän että homma etenee koko ajan hyvin, tunnen sen. Supistuksia tulee tosi tiheästi ja kipeästi, joten 20.30 siirrytään ilokaasuun. Kuten aina, se auttaa alkuun tosi hyvin ja ihan lopussa se alkoi lähinnä ahdistaa. 20.40 vauvalle laitetaan sydänsondi kun käyrää ei piirtynyt tarpeeksi. En pääse ammeeseen, joka huoneessa olisi ollut. Sekään ei haittaa, olen synnytyskuplassa. Pyydän epiduraalin 21.04 sillä aavistan että homma on menossa kamalaksi.

Niin se menikin. Tästä alkaa se kamala tunti jonka aikana tärisen, ulisen ja olen vakavasti sitä mieltä etten enää kestä. Epiduraalin odottaminen on pahinta mitä synnytyksestä tiedän. Kylkiasennossa tiuhaan saatanallisen kipeitä supistuksia joita ei saa mitenkään järkevästi hallintaan. Spotify soittaa PMMP:N Lautturia ja mietin houreissani että pliis, viekää minut sinne missä hän on, tuokaa hänet tänne missä minä olen. Olen niin kipeä että kätilöt ja lääkäri ympärilläni kyselevät toisiltaan onkohan hänellä jo ponnistamisen tarve? Eipä ei, 2cm auki edelleen.

Epiduraalin ihanuus

22.15 elämä helpottaa. Voin luopua ilokaasusta ja alamme taas jutella. Päätämme levätä, vaikka minä olen sitä mieltä että nyt mun pitäisi olla pystyssä ja edistää hommia. Kätilö toteaa että olet leposi ansainnut, ota iisisti vain. Saan jalkojen väliin kylkimakuulla ”pähkinäpallon”, maapähkinän muotoisen jumppapallon jonka uskon auttaneen hurjasti vauvan liikkumista.

23.00 6cm auki. Pyydän lisää epiduraalia koska tunnen että supistukset ovat tulossa kahta kauheampina takaisin. Siihen se kaikki kipu sitten loppuukin.

00-1.25 nukumme kumpikin Insinöörin kanssa, tai no minä herään Insinöörin kuorsaukseen joskus yhden jälkeen. Spotify soittaa Ed Sheeran soittolistaa, tunnelma on todella rauhallinen. Jään hereille kuuntelemaan vauvan sydänääniä ja supistuksia. Supistukset tuntuvat vaimeasti, välillä pientä painetta mutta ponnistuksen tarvetta ei. Mielessä pyörii harmeja – vastikään saamani negatiivinen blogikommentti ja ajatus siitä oliko toinen epiduraali liikaa. Eteneekö tämä? Kätilö pyysi soittamaan jos tuntuu painetta mutta hitto kun ei. Ehkä siellä kutittelee jokin – tukka? Haluan että jotain tapahtuu, joten pyydän kätilön huoneeseen.

Oon nyt levänny riittävästi, nyt voisi vähän synnytellä.

Insinööri sen sijaan ei oikein jaksaisi herätä, on kuulemma liian vanha tällaiseen yövalvomiseen. Tirsk.

Ponnistusvaihe

Epiduraalin suoma lepo on tehnyt tehtävänsä. Olet 10cm auki, vauva on ihan lähellä, anna palaa vaan. Ponnistuttaako? 

Ei yhtään mutta päätän että synnytetään nyt sitten. Kokeilen pari ponnistuksia kyljellään. En tunne tapahtuuko mitään mutta kätilö kannustaa että hyvin tulee. Sitten alan tuntea vauvan pään ja tajuan mitä on edessä. Pari pidempää ponnistusta, ei edes täysillä voimilla (pelkään sitä kuuluisaa kakkaa ja repeämistä) ja mitä ihmettä – pää syntyy.

Kätilö kehottaa meitä katsomaan ja siellä hän todella jo on. Pää ulkona, mutta jalat potkii minua edelleen sisällä. Seuraava ponnistus, hartiat ulos (auts, pieni repeämä seurasi. Kolme ommelta). Tunnen sen unohtumattoman tunteen kun iso kalkkuna luiskahtaa minusta ulos. Hän alkaa itkeä jalat vielä sisällä.  Minäkin alan jo itkeä, helpotuksesta ja liikutuksesta.

Se oli yhteensä 7 minuutin pikku ponnistelu ja siinä hän on koko 2,7 kilon komeudessaan. Pienenä, pippurisena, täydellisenä.

Hyvä synnytyskokemus Hyvä synnytyskokemus

Hyvä synnytyskokemus

Hyvät naiset ja herrat, sain sen mitä pyysinkin. Tämä todella oli se toivomani eheyttävä, ihana synnytys. Se eteni hyvin, minä olin tilanteen päällä, hallitsin tapahtumia. Sain kerrottua toiveeni ja kestin hyvin eri vaiheet. Kätilöt (3) olivat kaikki ihania ja kunnioittivat todella tarkasti minun toiveitani. Minua kuunneltiin ja minulle kerrottiin jatkuvasti mitä tapahtuu. Olen todella kiitollinen saamastani avusta ja tuesta, sekä Naistenklinikan henkilöstölle että Insinöörille – ja modernin lääketieteen kivunlievitykselle, huh.

Melkein voisi ajatella tekevänsä sen vielä kerran.

 

Melkein.

Hyvä synnytyskokemus

*EDIT: Synnytyskirjan kirjoittaja ja verkkovalmennuksia pitävä Marjaana otti minuun yhteyttä ja halusi tarjota Valeäidin lukijoille alekoodin verkkovalmennukseen (49€). Koodilla valeaiti kurssin saa hintaan 45€ Holvi-verkkokaupasta, täältä.