Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Raskausviikko 31: Käännöskriisejä ja maitoa

Vauva kääntyy toisinpäin?

Viime viime raskausviikon puolella neuvolassa vauva oli selvästi edelleen poikittain. Sitten jotain tapahtui ja nyt en tiedä enää mistään mitään.

Torstaina lounaalla olo alkoi tuntua…ahtaalta. Tuntui hankalalta istua eikä ruoka olisi mahtunut sekaan. (Söin toki vielä vähän jälkkäriä). Palasin toimistolle ja totesin että nyt pitää olla hetki seisten koneen äärellä. Paitsi etten mahtunut edes seisten mitenkään olemaan. Venyttelin itseäni outoon kylkyvenytykseen kun tuntui että tyyppi oli jossain tuossa vasemman kylkiluun alla päänsä kanssa, jalat hakien vauhtia sieltä kohdunsuulta.

Sama ongelma vaivasikin jo edellisenä iltana kun kihomatojen parissa touhotin. Mutta nyt se meni niin pahaksi että päätin lähteä kotiin. Ähkin koko ajomatkan ihan kamalaa oloa. En osaa kuvailla sitä millään muulla kuin että ”ihan kuin se potkisi jotain sisäelimiä vasten”.

Koko ilta meneekin sitten vasemmalla kyljellä, koska kaikki muut asennot saivat aikaan sen oudon tunteen, tavallaan kuin olisi vatsatauti ilman pahaa oloa. Hengittäminen on hankalaa ja kaikin puolin meininki on sellainen rv31 feels like 43.

Seuraavana päivänä olo hiukan helpottaa. Samaa painetta ja sisäelinpotkua tuntuu edelleen, mutta nyt ei enää tunnu siltä etten itse mahdu kroppaani. Vatsakin on ehkä erimuotoinen. Toivon, että tämä kaikki tarkoitti että vauva kääntyi vihdoin poikittaisesta asennostaan järkevästi pitkittäin. Toivon myös että se tapahtui pää edellä eikä pylly edellä. Mutta en osaa sanoa.

Onnistun kehittämään tästä valtavan ongelman itselleni. Tuntuu, että nyt pitää tietää miten päin se siellä on ja sitten jos väärinpäin niin alkaa tehdä ihan hulluna jotain spinning baby harjoituksia. Yhden hyvin nukutun yön jälkeen muistan kuitenkin olevani vasta raskausviikolla 31. Sehän pyörii siellä vielä monta viikkoa ihan miten sattuu! Katsotaan (ja stressataan) asiaa uudestaan siellä 34-36 välillä.

Kiitoksena rentouden löytämisestä tämän asian suhteen saan seuraavana päivänä ensimmäiset kipeät supistukset. Että siitä sitten sitä seuraavaa olotilaa tarkasti tutkailemaan.

Maitoa jo raskauden aikana

Sitten asiaan, jonka arvaan huolettavan joskus muita naisia sekä TMI varoitus, aion puhua tisseistäni. Niistä nimittäin on tihkunut maitoa melko lailla kaikki nämä vuodet Ykkösen raskaudesta lähtien. Tosi vähän, mutta niin että sitä aina välillä kuivuneena näkee. Se on käsittääkseni ihan normaalia eikä aina edes vaadi raskautta. Eli jos joku siellä huolehtii että tisseistä tulee jotain epämääräistä, se voi olla ihan sitä itseään. (Toki kannattaa omilta lääketieteellisiltä neuvonantajilta asiasta kysäistä eikä luottaa johonkin random perhebloggaajaan).

Löysin vanhasta raskauspäiväkirjasta merkinnän että Ykkösen raskaudessa tässä kohtaa oli alkanut tulla rinnoista maitoa. Pakkohan sitä oli kokeilla tulisiko tuoretta kamaa ja kyllä vain – vanha meijeri osoittaa ilahduttavan virkeitä elon merkkejä, kummaltakin puolelta! Olen ihan suunnattoman kiitollinen tästä löydöstä. Vaikka se ei vielä tietenkään tarkoita että imetys tulisi varmasti onnistumaan, se antaa isosti toivoa siitä että tälläkin kierroksella mulla toimii maidontuotanto hyvin.

On aina yhtä hauskan kummallista, että multa tulee maitoa. Ihmeellistä, ainutlaatuista ja suurta kiitollisuutta aiheuttavaa. Että sitä voi ruokkia sen uuden ihmisen, pitää sen hengissä ja saada sille kaiken tarvittavan. Toivon että niin käy taas!

Näillä viikoilla olen alkanut muutenkin miettiä että naisen vartalo on kyllä ihan kreisi. Se venyy ja paukkuu noin vain, antaa omista sisäelimistään tilaa vauvalle tai useammallekin. Osaa puskea sen sisäisen alienin turvallisesti ulos ja sitten vielä ruokkiakin sen.

Raskaus on vieläkin hullumpi juttu, se vauvan ja äidin symbioosi. Siis ihan fyysinen sellainen. Luin jostain (en muista mistä enkä siksi voi linkata, joten joudumme vain olettamaan että muistan suunnilleen oikein) että jos äidillä on raskauden aikana sydämessä ongelmia, vauva lähettää kantasoluja (?) napanuoraa pitkin korjausaineeksi. Miten h u l l u a.

Yritän muistaa tämän sitten kun hän herättää mut viidennen kerran samana yönä viidettä kuukautta putkeen. Että ok nyt vähän väsyttää mut toi tyyppi olis korjannu mun sydämen tarvittaessa. Annetaan anteeksi.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Raskausviikot 29 ja 30: Hikkaa ja sitä todellista raskautta

Raskausviikko 29

Ihmettelen Käpälämäen sohvalla että tunnenko vauvan sykkeen vatsan läpi, en kai sentään? Niin tasainen jumputus yhtäkkiä tuli tähän kädelle.

”Ehkä sillä on hikka”, ehdottaa käly ja tunnen itseni taas aivan amatööriksi. Niin tietysti, semmoinenkin tähän pakettiin kuului! Siellä se nikottelee menemään ja harjoittelee hengittämistä, vau! Hyvä vauva! Tämän jälkeen hikasta tulee päivittäinen ilo, usein monesti päivässä.

Se on tervetullut lisä edelleen ihanilta tuntuviin potkuihin. Rakastan sitä että vauva tuntuu, näkyy ja vaikuttaa luonamme koko ajan. Mitä isommaksi liikkeet käyvät (ja ne todella alkavat olla aika viihdyttäviä!), sitä paremmin myös perhe pääsee tähän touhuun mukaan.

Selkä vaivaa edelleen melko paljon ja kävely on hyvin rajoittunutta. En pysty kävelemään Kluuvin metroasemalta Mikonkadulle hidastamatta ja ähkimättä. Se ärsyttää koska näytän sellaiselta tyypilliseltä raskausmuumilta, vaikka syy on paljon enemmän rangassani kuin vauvassa. Otan kuitenkin iisisti ja onneksi edelleen onnistuu pyöräily, uiminen ja salitreenit.

Tällä viikolla juhlin ystävän 40v synttäreitä melkein puoleen yöhön kunnes hermostun selkäni rajoittavaan meininkiin. Myös Vappu vietetään pallo mahassa, mutta se on vain ihanaa – hengaillaan aatto naapurissa oikein kunnon lähiömeiningillä ja päivä kotona lötkötellen.

Luen terassin auringossa maha pystyssä kirjaa Ykkösen vierellä ja nukahdan päikkäreille hänen kainaloonsa. Ei kai tämän parempaa vappua voi ollakaan?

Raskausviikko 30

Näin eräs päivä kuvan, jossa oli äiti raskausviikolla 33. Vaistomainen ajatukseni oli että huh, siinä ollaan jo pitkällä, hurjaa!

Sitten muistin itse olevani jo viikolla 31.

Kolmosella alkavat viikot ovat jo ihan todellista raskautta. Silloin ollaan oikeasti tukevasti raskaana. Kenellekään ei ole epäselvää mistä on kyse mahan puskiessa kauas eteen (ja sivuille onnekkaiden kuten minun tapauksessa), liikkeet näkyy jo palaverissa kaikkien silmään ja vauva on jonkin sovelluksen mukaan hurjat 35cm ja 1,5kg. Siis aivan jättimäinen.

Tuntuu että on ollut jo kaaaaauan raskaana, toisaalta synnytykseen on vielä helposti kymmenen viikkoa – siis iäisyys. Pelkään olon muuttuvan hankalaksi, että jotain kummallista vielä ilmaantuu. Selkä tässä jo toki vähän menikin mutta sen kestän. Onhan tässä toki kaikkea pientä.

Fysioterapeutin käynti kaksi viikkoa sitten jätti selkään aikamoiset muistot. Siihen läntätty urheiluteippi aiheutti tällä kertaa ihan massiivisen allergisen reaktion, joten rapsutan edelleen karrelle palanutta ihoani koko selän alueelta, erityisesti öisin. Tosin niin moni muukin asia syyhyää ja kutittaa että alan pelätä hepatoosin riskiä. Sovin neuvolassa käyväni labrassa tarkistamassa asian ja kutitukseni loppuvatkin melkein siihen.

Henkisiä kutituksen aiheita toki löytyy ihan muuten vain kihisten muodossa. Olisipa melko mahtavaa välttyä niiltä tässä raskauden aikana.

Jalat kramppailee aika hulluna öisin ja suonikohjut alkavat taas kerääntyä. Painoa kerääntyy jo seuraavaa kymmenlukua ja kaikki rintsikat on taas pieniä. Turvotus alkaa nostaa rumaa päätään ja jalkeilla ei tee mieli ihan koko päivää olla. Silti vastaan edelleen aina ”ihan super hyvin, tosi helpolla menee” kun joku kysyy kuinka voin – koska siltä se edelleen tuntuu.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Raskausviikko 28: Voi selkäni minkä teit

Raskausviikko 28

Onko tämä sittenkin välilevyn pullistuma?

Torstaina ajaessani töihin tajuan että liitoskivuiksi luulemani selän kipu on itse asiassa aika tuttua. Se säteilee jalkaa pitkin ja tykyttelee eri tavalla kuin tavallinen elämänkumppanini, “nikamat lukossa” – särkyni. Muistan tämän kivun pahempana muutaman vuoden takaa kun välilevy otti ja pullistui (räjähti) yhdessä korismatsissa. Kun nyt tarkemmin mietin niin se Levin kävelylenkki oli kyllä aivan todella vaikea. Niin vaikea että jouduin siellä ostamaan itselleni kevyet tennarit että pystyin kävellä vielä loppuillan.

Eipä siinä mitään, välilevyjä pullahtelee tuon tuostakin. Silloin vuosia sitten magneettikuvaa ja hieman yli 50-vuotiaan tasoista rankaani tarkasteleva lääkäri totesi että kaikki yli 30-vuotiaat saa jonkun pullistuman diagnoosin jos ne laitetaan tonne putkeen. Se on ihan tavallista ja hoitona on lepoa, lääkkeitä ja jumppaliikkeitä. Nyt vain en tiedä yhtään mitä ne jumppaliikkeet voisi olla ja (kunnon) lääkkeitä en voi syödä. Lepään siis niin paljon kuin voin.

Käytän kaupassa kärryjä rollaattoreina. Leffateatterissa rotkotan puoliksi ulkona penkiltäni. Liikun kuin (raskaana oleva) mummo aina ensimmäisen metrin ylösnoustuani. Näytän kaiken kaikkiaan tosi raihnaiselta ja olokin on kyllä päivisin aika död.

Pitkän pääsiäisodottelun jälkeen pääsen viimein tutulle fyssarilleni. Hän saa tilanteen auki käsittelemällä sitä vanhaa tuttua SI-nikamaa ja hieromalla hieman kireäksi mennyttä piriformiksen aluetta. Ai. Saatana. Se. Sattui. Saan teipit selkään ja muutaman hyvän jumppaohjeen sekä kehoituksen liikkua rohkeasti kivusta huolimatta. Olo helpottuu heti, erityisesti kun kuulen ettei todennäköisesti kyseessä ole mitään muuta kuin entisestään pahentunut tila selän ennestään löysissä nikamissa.

Tämä raskaus on alun pahoinvointia lukuunottamatta ollut aivan super ja heittämällä vielä helpompi kuin kaksi edellistä. Mutta edellisissä selkäni oli paremmassa kunnossa kuin ennen raskauksia, nyt näemmä toisin päin. Vihdoin se vuonna 2010 fyssarilta kuulemani ”raskaushormoni tulee löystyttämään sun nikamia entisestään ja se voi kyllä olla iso ongelma” tuntuu toteutuneen.

Mutta, onneksi ei sen vakavampaa. Pitää vain jumpata, käyttää SI-vyötä ja kestää. Nyt myös jalkakrampit vaivaavat ensimmäistä kertaa, joten uneni alkavat pikkuhlijaa häiriintyä. Heräilen yöllä joko kramppiin tai yhä kreisimpiä bailuja pitävään vauvaan, joka heiluttelee koko mahaa puolelta toiselle kylkimakuulla.

Kaikesta huolimatta olen edelleen aivan pähkinöissäni tästä. Mietimme lasten kanssa nimiä (suosikkimme: Noni Nut Meni Pelleriina – kaikki ihan oikeita nimiä) ja saamme siirreltyä huonekaluja kotona niin että jonkilainen vauvan tila alkaa hahmottua yläkertaan. Olo on niin kevyt että ajattelen etten näytä edes kovin raskaana olevalta kunnes näen peilikuvani.

Edelleen toivon ettei tämä oikeastaan edes loppuisi, niin kivaa kaikki on.

Pöytään ilmestyvät kesäruoat ja valkoviinit aiheuttavat toki ihan pienen pientä kateellisuutta muita ruokailijoita kohtaan.

RV28 RV28

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Raskausviikko 27: Vaunut ostettu!

Alan ymmärtää että tänne syntyy uusi ihminen. Jostain kumpuaa pieni tarve alkaa valmistautua. Hommailen muutamia vaatteita kun eteen tulee sopivia käytettynä – tai kun reissussa löydän liian söpön, kalliin ja pienen jota en voi vastustaa. Voi apua. Järki pysyy kuitenkin vielä päässä tässä hommassa! Pidämme tarkkaa listaa vaatteista, joita jo löytyy (ja jotka tulevat äitiyspakkauksen mukana) enkä osta edes Lapsimessuilta mitään turhaa heräteostoksena.

Mitä nyt yhdet vaunut. Hups.

Se suuri vaunupohdinta on saanut jo joku aika sitten melko selkeän päätöksen. Tällä kolmannella ja viimeisellä kierroksellä meistä näyttää vihdoin tulevan Bugaboo-perhe. Suhtaudun tähän tosi ristiriitaisesti. Seurattuani “bugis-kirppistä” (oh lord) jo monta viikkoa huomaan että nämä ei taida olla hintansa väärti nämä trendivaunut.

Hirveän monissa vaunuissa on kuomut haalistuneet, rungot menneet vaihtoon ja sitten on tietysti se olematon jousitus ja muutama muu ominaisuus jonka kanssa on vain opittava elämään. Bugikset on ensisijaisesti kauniit kaupunkivaunut, toki, mutta kyllä kylmää hieman miten tullaan pärjäämään täällä lähiössä. Olen taipunut siihen ajatukseen, että voimme ostaa erikseen metsän menevät rattaat käytettyinä jos tarpeen. Siihen tarpeeseen olen katsellut Emmaljungan Super Vikingejä.

Ensimmäiset rattaat: ainoat jotka mahtui meidän hissiin. Vuonna 2010 oli ilmeisen cool ottaa kuvia vinossa.

Toiset pakon edessä ostetut rattaat: Phil&Teds sisarusrattaat kaupunkiin. Pelitti äärimmäisen hyvin.

On tyhmää lähteä liikkeelle kaksien vaunujen periaatteella, mutta kulkupelien suhteen olen tosi nirso. Ne ovat seuraavat vuodet tärkein työvälineeni ja tällä selällä en tee kompromisseja. Jokainen nostoliike vaunujen kanssa on rasite huonolla selällä joten tuijotan vaunujen kokonaispainoja ennen mitään muita tietoja.

Samaan se aina päätyy: markkinoiden kevyimmät ja ketterimmät (Bugaboot) kaupunkiin ja ehkä jotkin toiset hyvällä joustolla kotilenkkeihin ja sitten talveksi.

Ajattelemme ostaa käytettynä Bugaboo Buffalot, niin kuin tapana tällä hetkellä näyttää olevan. Ne ovat ilmeisesti merkin metsäkelpoisimmat vaunut, joten kahden vaunun uhka voisi väistyä hieman. Toinen vaihtoehto olisi uusi malli Fox, joka maksaa jo reilusti yli tonnin kaupasta, mutta menisi toisaalta näppärästi autoon. Sekin on meille tärkeä ominaisuus.

Viikkoja pengottuani huomaan että hyväkuntoisista (aivan ehdoton vaatimus mulle, en halua nitkuttavia, lonksuttavia, vähän tosta vaan löysiä vaunuja) Buffaloista pyydetään vähintään 700€, monesti melkein tonni. Siis tonni? Niissä on usein vieläpä haalistumaa tai jotain muuta “pientä käytön jälkeä”. Yhdet yksilöt maksoi 800€ ja turvakaaressa oli puremajäljet. Apuva. Buffaloita ei enää valmisteta, joten alan myös miettiä olemmeko itse jälleenmyynnin kanssa pulassa 3-4 vuoden päästä.

Kaikki tämä velloo edelleen ees ja taas kun menen Lapsimessuille huvikseni käymään. Vauvatalon Johannan pisteellä käyn kyselemässä vaunuista ja Foxeista lisää. Saan tosi hyvää palvelua ja ohimennen heiton että tämä yksi yksilö tässä on muuten tänään -20%. Buffaloiden hinnoittelu mielessäni lasken äkkiä että todennäköisesti saamme nämä myytyä joskus eteenpäin niin että meille jää maksettavaa vaunujen käytöstä vain muutama satanen, olettaen ettei kukaan pureskele turvakaarta (liikaa).

Rullailen Messukeskuksesta kotiin uusien vaunujen kanssa aivan pöllämystyneenä, tonnin köyhempänä. Ostin näköjään vaunut. Tunnen itseni ihan yhtä huijariksi kuin silloin kahdeksan vuotta sitten kun ensimmäistä kertaa vauvan kanssa ulkoilin. Että näinkö näitä pitää työntää, huomaako kohta kaikki että olen ihan Valeäiti?

bugaboo fox

Raskausviikko 27

Tavaroista vartaloon: olo on tälläkin viikolla edelleen aivan mielettömän hyvä. Olen melko sinut paisuvan kehoni kanssa ja tykkään siitä että vatsa alkaa tosissaan näkyä (mutta en pidä edelleenkään siitä että muut kommentoivat sitä, herkkä aihe johon ehkä palaan myöhemmin).

Erityisesti rakastan sitä että vatsa alkaa tuntua – tyyppi vetää jo ihan mielettömiä potkuja, sarjatulta ja melskettä riittää niin että iltaisin koko maha heiluu ja minä nauran kun seuraan sitä. Ei tietysti ihme, vauvahan painaa jo kilon ja maha on kuitenkin vieläkin tosi kompakti eli liikkeet näkyy ja tuntuu hirveän hyvin.

Istuminen alkaa tosin välillä käydä hankalaksi, sillä arvon neiti laittaa kyllä vastaan jos ahdistan hänet liian tiiviiseen asentoon. Kaiken kaikkiaan alan olla selkeämmin raskaana, vaikka edelleen ajattelen olevani “ihan alussa” – ja sitten huomaan yhtäkkiä olevani jo viimeisellä kolmanneksella. Se tuntuu tavallaan ihan kamalalta – joko tämä kääntyy loppua kohden?

Olo on niin hyvä ja onnellinen että jäljellä olevat viikkomäärä tuntuu ihan liian pieneltä. En halua että tämä loppuu, miten muistan tämän nyt sitten koko loppuelämäni? Viimeinen kerta ja kaikkea, en kestä.

Toisaalta kun melske vatsassa yltyy, kasvaa kiinnostus vauvaa kohtaan. Minkähänlainen hän on? Mitä on elämä kesävauvan kanssa? Mikähän sen nimeksi oikeasti tulee? Alkaa kiinnostaa tavata hänet!

Tiedän toki edessä olevan vielä vähän tuskaisempia viikkoja. Elän oikeasti jokaista päivää kiitollisena siitä että olo on hyvä ja seesteinen, arvaten sen pian muuttuvan.

Alan olla myös raskaampi ihan fyysisesti. Seuraan aina välillä vanhoja raskauden aikaisia merkintöjä ja huomaan painoni nousevan aika lailla vanhojen raskauksien mukaisesti: noin 8-10 kiloa ensimmäiset kaksi kolmannesta ja viimeisellä kolmanneksella kilo viikossa. Se on taas 20+ kiloa tulossa, vaikka syön ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Kroppani tykkää kerryttää kermaa vauvaa varten (jännä että se kerryttää sitä käsiin ja jalkoihin).

Toivon että lisääntyvä elopaino tarkoittaa maidon riittävän tälläkin kierroksella enemmän kuin hyvin.

Kuvat henkilökohtaisen Facebookin kätköistä sekä Instagramin storeista.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Raskausviikot 25 ja 26: Liitoskipuja (tai sitten ei)

Haha, jos viimeksi sanoin etten oikein muista millä viikolla menen niin nyt se on todella totta: jouduin omasta blogistani tarkistamaan mitä viikkoa tässä piti kirjoittaa. Huomasin niitä kuluneen jo kaksi. Koitan siis ulkomuistista muistella mitä viimeisen kahden viikon aikana on raskauden osalta tapahtunut!

Raskausviikko 25

Tämä on se viikko, josta kirjoitan Työviikko – tekstin. Viikko päättyy siis Leville koko työporukan kanssa. Jaksan tosi hyvin koko porukan mukana vaikka rinteeseen en kyllä enää uskalla. Anssi Kelan keikka jaksaa tanssittaa eikä puoli kahdelta loppuva keikka tunnu yhtään pahalta. Tosin muistan taas että selvin päin baarissa olemisessa pahinta on se että haistat jakuvasti ihmisten kännipierut. Hyi saatana.

Myös: After Ski ilman ski:tä ja viinaa ei ole suositeltavaa. Ei saatana.

Ekana iltana yllätän itseni ihmettelemästä vastassa tapahtuvaa meininkiä. Yhtäkkiä tuntuu aivan sairaan omituiselta että siellä on kokonainen ihminen. Tässä nyt on kuitenkin jo sen 20 viikkoa tiennyt olevansa raskaana ja yli kymmenen ajan tuntenut liikkeet. Ja nyt se sitten ajatuksena yllätti.

Muistatteko muuten kun sanoin monta viikkoa sitten etten voi enää olla selälläni? No voinpas. Mahallanikin jopa. Edelleen nukun loistavasti eikä vauva herätä. Oi kun tämä loistava olo vieläkin vaan jatkuisi, vaikka sitä on jo monta monta viikkoa saanut fiilistellä!

Tästäkään viikosta ei löydy juuri mitään raskauteen liittyvää uutta raportoitavaa. Maha tuntuu samalta kuin aina ennenkin ja meno on helppoa.

raskausviikko 26

Raskausviikko 26

No sitten se meno ei enää olekaan niin helppoa. Loistava oloni tuntuu olevan historiaa. Viikolla 18 välähdelleet liitoskivut ovat tulleet takaisin, paljon vihaisempana. Käyn Levillä viiden kilometrin kävelyllä työkaverin kanssa ja olen jo kahden jälkeen pulassa: Viiltävä kipu alavatsassa tuntuu jokaisella askeleella. Sorelini painavat tonnin eikä 150m nousua rinteen vierellä metsässä tunnu enää ihan pikku päiväkävelyltä. Selviän koko viiden kilsan matkan mutta sen jälkeiseltä lounaalta on jo vaikea nousta ylös. Kävelen kuin mummo.

Liitoskipuja ja supisteluja saa ihmettellä pitkin viikkoa muutenkin. Vähäinenkin kävely tuntuu tuovan kivut, juoksemisesta nyt puhumattakaan. Saan arvokkaita vinkkejä Instassa teiltä ja tutkin jo äitysjoogaa, vyöhyketerapiaa ja tukivyötäni sillä silmällä. Yhden kommentin perusteella jokin naksahtaa päässäni ja tajuan, ettei kyseessä ehkä olekaan niinkään jokin mystinen raskauteen liittyvä kipu, jolle ei voisi mitään vaan eniten tämä on ihan normaalia selkävammaani joka nyt vain säteilee raskauden ansiosta vatsankin puolelle.

Tämän tajuttuani venyttelen kriittiset kohdat kuntoon ja teen muut temput jotka selkäänkin yleensä auttavat ja niin loppuvat liitoskivut siltä erää!

Silti mental note: on syytä alkaa pitää koko rangasta parempaa huolta. Ei tämä raskaus niitä ongelmia helpota ja muutenkin viime aikoina liikkuminen on jäänyt tosi vähälle työkiireiden takia. Tämä on laitettava kuntoon pian.

Viikon viimeisenä päivänä vedän läpi jo monta viikkoa valmistelemani tapahtuman. Se menee hienosti ja sen jälkeen tajuan miten poikki olen. Minusta ei enää ole näin täysimääräiseen keskittymiseen ja sykkimiseen. Eikä tarvitsekaan, töitä on kahdeksan vikkkoa jäljellä. Alan ensimmäistä kertaa miettiä viimeisiä viikkoja ihan päivätasolla ja siirrän omasta kalenterista isolla kädellä tavaraa pois. Tuntuu hyvältä alkaa valmistella omaa poisjäämistä kun mukana on hyviä tyyppejä, jotka todella voivat hommani minulta ottaa.

Nyt kun tämä viime vuoden työt summaava tapahtuma on takana, on sellainen hyvä fiilis että olen saanut aikaan ihan sikana. Tehnyt hyvää työtä ja nyt voin hyvillä mielin jättää hommat vähän vähemmälle. Toivottavasti kuitenkin kaikki kahdeksan viikkoa saisi näitä töitä vielä tehdä – sen verran kiinnostavia juttuja on vielä edessä!

Ps. Kuten suttuisasta kuvasta näkyy, suurin osa mahakuvista tulee ensin tai pelkästään Instan puolelle. Kannattaa siis seurailla myös siellä, jollet jo seuraa! Maanisesti haluaisin saada 5000 seuraajaa täyteen ilman mitään järkevää syytä!

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Raskausviikot 23 & 24: Mahaa ja migreeniä (vaihteeksi)

Raskausviikko 23

Juu eli migreeni taas.

Sama kaava: pe salilla (todella tarkasti, rennosti ja keyvesti tehden) ja sunnuntaina: omituisen kova väsymys. Ma päänsärky alkaa, ti illalla itken jo kun mikään ei helpota ja taju meinaa lähteä jatkuvasti. Torstaina se alkaa vihdoin olla oikeasti pois ja perjantaina olisi taas aamusali.

Ensimmäistä kertaa kuukausiin jätän sen väliin. Ei tee mieli ottaa riskiä. On mulla ennenkin tullut herkästi päänsärkyjä, niihin tottuu kun on huono fysiikka selän ja niskan nikamissa alhaalta ylös. Mutta selvästi tämä raskaus on nyt saanut homman entistä enemmän sekaisin. Pitää miettiä tarkkaan mitä tässä uskaltaa urheilla.

Sen verran järkeä mullakin on päässä että tajuan ottaa iisisti. Ei mun tarvitse nyt sitten urheilla jos tämä on tulos. Nämä migreenit ja niiden aiheuttama kipu ja sen myötä voimakas syke, huonot unet ja stressi ovat varmasti pahempaa kuin lihaskunnon rapistuminen ja muutama (haha) ekstra kilo.

Jatkan sopivan urheilulajin etsimistä käymällä Ykkösen kanssa vaunulenkillä. Hänellä nukenvaunut, minulla vain heiluvat kädet. Se on ihanaa.

Raskausviikko 24

Nyt on sellainen vaihe, etten ihan oikeasti täysin muista aina missä viikolla milloinkin menen. Mietin korkeintaan, että jaha, neljän kuukauden päästä olisi laskettu aika. Se tuntuu vielä tosi kaukaiselta.

Migreenin jälkeen elämä helpottaa taas, tosin se sama flunssa kummittelee edelleen. Tuntuu että jatkuvasti saa olla lepäämässä, vaikka ei tekisi mitään kummallista. Levätään sitten.

Alan suunnata ajatuksia enemmän ja enemmän tulevaan. Tajuan töitä olevan alle 3kk jäljellä, ja että kohta on kevät, kesä, synnytys. Synnytys! Aagh, ei mennä siihen vielä. Saan neuvolassa nopean infon siitä mitä se homma nykyään on. Tai lähinnä siitä missä se nykyään tapahtuu.

Mietimme vaunuja, paljonkin. Tämä vauva syntyy ihan erilaiseen mestaan kuin aiemmat cityvauvat ja on syytä oikeasti miettiä miten vaunut kulkevat. Käytetyt kiinnostelee, mutta toisaalta mielessä on sellainen “kun nyt tässä viimeistä kertaa ollaan ja ei ole mitään rajoitteita niin..” -ketju joka päätyy markkinoiden kalliimpien ajatteluun.

Kivuista ja niiskutuksista huolimatta maha jatkaa reipasta kasvuaan, ja tyyppi selvästi voimistuu päivä päivältä. Potkut alkavat olla videoitavaa kamaa (toki niitä ei koskaan juuri silloin tule yhtäkään) ja välillä tunnen jo ihan selvästi jalkaterän nahkaa vasten. Mietimme nimeä, vaikka oikeasti kutsumme häntä jatkuvasti sillä yhdellä nimellä josta olemme jo kymmenen vuotta oikeasti puhuneet ja seitsemän vitsailleet. Että säästetään tämä sitten [nimi]lle.

Ehkä olet nyt siis oikeasti tulossa, sillä nimellä millä olemme sinua aina kutsuneet.

(Pidätän kuitenkin vielä oikeuden muuttaa mieltäni, niin kuin Kakkosenkin kanssa kävi.)

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Raskausviikot 21-22: Rakenneultra ja jättimaha

Raskausviikko 21

Raskaus tuntuu edelleen ihan super hyvältä. Pääsen urheilemaan, saan nukuttua ja maha kasvaa. Paitsi että vauva tuntuu löytäneen lantioni. Se majailee jossain niin alhaalla, että välillä on jopa vaikea istua. Tulee..painetta. Kävely pahentaa asiaa, selällään makoilu helpottaa.

Muutaman aktiivisen päivän jälkeen tunne on sen verran voimakas että mietin jo hieman onko tämä normaalia. Ei ole kipuja, eikä supistuksia jotka liittyisivät paineen tunteeseen, mutta on se välillä hurja kun potkut tuntuvat siellä. Päätän kysyä asiasta ultrassa.

Illalla luen lapsille iltasatukirjaa. Kumpikin päätyy mahan päälle korva kiinni nahassa, kuuntelemaan ja tunnustelemaan. Tuntevat kuulemma kovasti potkuja ja yhtäkkiä Kakkonen nousee innostunut ilme kasvoillaan: ”Se kuiskasi mulle että se on tyttö!”

Huomenna se nähdään.

Raskausviikko 22

Leijun onnen kuplassani. Hän näyttää terveeltä, hänellä on kaikki hyvin. Hän on tyttö. Sisälläni on 343 grammaa hyvinvoivaa ihmistä ja minä en voisi olla siitä onnellisempi.

Vauva pyörii koko ultran juuri sen näköisenä miltä se tuntuikin ja ihana kokenut kätilö poisti kaikki huoleni paineen tunteesta. Se kuuluu asiaan, on osa kohdun kasvua ja minkäs teet kun tyyppi siellä potkii sinne. Näkihän sen ihan itsekin ultrassa, pienet neljäsenttiset koivet monottivat aivan hurjasti. Suoraan alaspäin.

Loppuviikko menee nimiä miettiessä ja kas – vaihteeksi flunssassa! Tämä raskaus on kyllä toistaiseksi tehnyt minusta ihan flunssamagneetin. Ehkä se on luonnon tapa ehdottaa lepoa, ja sitä sitten teenkin.

Juuri ennen kuin viikko pääsee vaihtumaan seuraavaan, tapahtuu jokin megalomaaninen kasvuypyrähdys. Tai ainakin minä olen yhtäkkiä jättimäinen. Huomaan ihmisten bongaavan jo itse tapahtuneen (tiedättekö, se alas-ylös-alas-katse) ennen kuin kerron uutisia ja alan saada ”herranen aika toi sun maha on iso” – kommentteja.

Ei se vieläkään ole, ihan normaali. Jopa pieni. Mutta kyllähän nämä kolminkertaistumiset parissa päivässä aina vähän päätä sekoittaa. Että mikäs mikäs, tämä tämmönen pallo tässä yhtäkkiä? Ja miksi nämä uudetkin rintsikat on liian pienet?

Muutaman päivän päästä olen varmasti taas tottunut tähän. Tällä mennään.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Onkohan minusta kotiäidiksi?

Sain eilen hyvän kysymyksen Instan puolella:

”Jännittääkö tuleva arki kolmen lapsen kanssa?”

Tajusin kysymyksen nähdessäni etten ole missään kohtaa ajatellut tätä kolmen lapsen suhteen, vain yhden. Mua ei jännitä kolme lasta – vaikka ehkä vähän sitäkin olisi hyvä kelailla – mua jännittää se yksi. Vauva. Tai tarkemmin vauva-aika, taaperoaika, kotiäitiaika.

Kotiäitihommat ei varsinaisesti ole mulle kaikista parhaiten sopivia hommia.

Siinä on paljon ihanaa jota odotan ihan superisti: aikataulujen löystyminen, omien projektien työstäminen, blogihommat, kotona puuhailu – niin ja se vauva, tietysti. Ajattelen usein sellaista aamuyhdeksän hetkeä, jossa köllöttelemme valmiina uuteen päivään. Se oli aina mun lempparihetki. Muutenkin lapsen kasvun näkeminen on jotain niin arvokasta etten pystyisi siitä hevillä luopumaan.


Mutta sitten ajattelen myös sitä iltapäivän hetkeä kun pää hajoaa. Jossain kahden aikaan alan miettiä kuinka monta tuntia on siihen että Insinööri tulee kotiin, vaikka kuinka sitä en haluaisi ajatella.

Iltapäivisin olin jo aika tylsistynyt ja erityisesti väsynyt. Pahimmillaan myös katkera. Seison keittiössä ja mietin että taas mä täytän astianpesukonetta. Mä en kyllä nykyään muuta tee kuin täytä astianpesukonetta. Tiedättekö mitä tarkoitan?

Moni saa arjen rutiineista turvaa ja mielihyvää, minä en. Tai saan, mutta vain silloin kun vastapainona on ollut säpinää ja menoa. Eikä tähän liity pelkästään vauvavuosi, kärsin nytkin samasta rauhattomuudesta. Kun takana on monta rauhallista, kotipainotteista viikonloppua urheiluineen ja ruokailuineen, alan polkea paikallani.

Että aina me vaan täällä kotona ollaan, eikö voitaisi tehdä jotain? Lähdetään vaikka Turkuun käymään!

Vauvan kanssa elämä on yhtä rauhallista kotonaoloa aamusta iltaan, vaikka sitä kuinka täydentäisi vauvamenoilla. Enkä ehkä näe itseäni tällä kierroksella ihan jokaisessa sormivärikerhossa mukana, niin kuin vielä Ykkösen aikana. Vauva tulee hyvällä tavalla mukaan jo täysillä pyörivään lapsiperhearkeen, mutta jääkö sieltä astianpesukoneen ja pyykkien välistä enää aikaa mun omille jutuille?

Ja mitä ne omat jutut edes on? Kun aikaa on yhtäkkiä paljon, tulee tilanteita joissa ei ole enää edes sitä hyödyllistä tekemistä jäljellä. Tylsyys ja tyhjyys ovat mulle niin hankalia! Yksinäisyys myös. Olen äitiyslomalla kokenut aina vaikeaksi saada riittävästi sosiaalista kanssakäymistä itselleni. Miten se onnistuu nyt kun oma viiteryhmä on pienempi?

En ehkä ihan solahda juuri esikoisensa saaneiden maailmaan. Muut kolmen lapsen äidit pyörittävät arkea kaikilla voimillaan (ja vähän päälle), sillä yleensä ne kaksi muuta ovat myös pieniä. Mitä tekevät 2+1 äidit, joilla on pari koululaista ja yksi kuolaava? Onko niillä keskenään mitään verkostoa, onko niitä lähellä?

Ideaalimaailmassa tekisin pari tuntia päivässä aikuisten hommia, niitä rakkaita päivätöitäni. Käyttäisin aivojani ja olisin hyödyksi muille. Ilman kuitenkaan oikeaa vastuuta! Tulisin ja menisin vain. Sitten palaisin kotiin, jossa ihana pieni odottelee ja joku muu on hoitanut arjen askareita.  Tapaisin paljon ystäviä ja aikaa jäisi silti vielä itselleni.

Hirvittävän ihanalta ja epärealistiselta kuulostaa!

Todellisuudessa pitänee miettiä vaihdetaanko tällä kierroksella nopeammin rooleja, minä töihin ja mies kotiin. Katsotaan sitä sitten kun tiedetään miltä se arki meillä näyttää.

Että joo, kyllä tässä taitaa sittenkin vähän jännittää.

Kuvat blogin kätköistä löytyneitä muistoja edelliseltä kotiäitikierrokselta.

Raskausviikko 20: Puoliväli! (ja hyvästit selinmakuulle)

Raskausviikko 20

Tämän viikon päättyessä raskaus on virallisesti puolivälissä. Aivan hullua. Tavallaan tuntuu siltä että onhan tässä jo oltukin pitkään raskaana, toisaalta vasta nyt mahan kasvaessa ja potkujen voimistuessa koko homma tuntuu todelta. Viikon päästä tähän aikaan makaan taas ultrattavana ja jännään onko kaikki ok.

Tietysti jännään vähän myös sitä nähdäänkö sukupuoli. Edustamme kumpikin Insinöörin kanssa sitä joukkoa ihmisistä, joita kiinnostaa tulevan lapsen sukupuoli ja joka toivoo sen saavansa selville. Lapsista puhumattakaan, sillä onkohan se tyttö vai poika on jokapäiväinen keskustelu.

Tietenkään sillä ei ole oikeasti väliä ja tärkeintä on että kaikki on hyvin jne, mutta minulla sille on silti väliä. Janoan tietää kaiken mahdollisen sisälläni elävästä tyypistä.

Helpottaa kun saa miettiä juuri tietylle tyypille nimeä ja olemusta. Minkä tahansa lisäasian oppiminen, sukupuolenkin, auttaa mua suhtautumaan vatsassa elävään vielä tuntemattomaan perheenjäseneen ihan yksilöllisenä tyyppinä. Kieltämättä kiinnostelee myös miten tämän asian voisi lapsille kertoa! Suunnittelin jo päässäni vaikka mitä imelää gender reveal henkistä juhlaa lasten kanssa, mutta sitten luin Juliaihmisen mainion jutun ja nauroin itselleni(kin). Että ehkä ei patonkeja ja karjalanpiirakoita sitten, mutta voisi sitä kai jotain erilaisia karkkituliaisia vaikka miettiä kotiin tuomisiksi..saa nähdä.

Ultraa odotellessa olen ryhtynyt vihdoin varusteluun tosissani. Vatsa on kasvanut jo sen verran että äitiysvaatteiden tarve on jo melko ilmeinen. Tilaan ison laatikon verkkokaupasta ja totean niiden olevan valtaosin huonolaatuista krääsää, joka ei istu kunnolla. Aargh miten vihaan uuden ostamista, erityisesti vaatteiden.

Saan kuitenkin ystävältä kasan istuvia farkkuja ja lisää helpotuksia löydän Kampin Bebesistä. Mietin jo aika aktiivisesti niitä vaunuhommia ja jopa uudet rintsikat saan ostettua. Ostan kolme kokoa isommat ja ne on silti melkein pienet. En vain pystynyt henkisesti vielä isompiin. Kohta ostan nämä Bravadot, jotka edellisissä raskauksissa pelittivät läpi odotuksen ja imetyksen aivan loistavasti. Vielä yritän leikkiä normaali-ihmistä tavallisilla (jätti)rintsikoilla.

Viimeisenä kerrottakoon, ettei selinmakuu enää oikein onnistu. Vauva tulee siinä niin framille, että se alkaa heti ahtaasta paikastaan sisuuntuneena möngertää ihan valtavasti. Aamuisin pötköttelen selälläni mielellään, se on hauska tapa morjestaa tyyppiä. Mutta ah, tulen taas niin kaipaamaan selälläni nukkumista.

Nukkumista tulen kaipaamaan toki muutenkin, mutta ei puhuta siitä vielä.

Jos jaksoit tänne asti, saat palkintona (vai rangaistuksena?) virallisen puolivälin kuvan. Ja lupauksen siitä että huomenna vaihdan hetkeksi vaihteen pois raskausjutuista ja jaan sairaan hyvän reseptin viikonlopuksi, onneksi olkoon!

Raskauden puoliväli

(Melko huvittavaa että vatsa on tässä pienempi kuin raskausviikkojuttujen kuvituskuvassa viikolta 9).

Lue myös: