Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Raskausviikko 16 – outoja mielitekoja

Raskausviikko 16

Vointi on hyvä, suorastaan energinen ja vauvan liikkeet tuntuvat yhä selvempinä töytäisyinä. Viikko on niin hyvä, etten muista tällä tavalla jälkikäteen siitä juuri mitään kerrottavaa. Raskaus on edennyt vihdoin sellaiseen pisteeseen, etten ajattele sitä joka hetki – kun ei ole pakko.

Juuri kun ajattelen että tässähän on kuin ei olisi raskaana ollenkaan, tapahtuu vihdoin se sama yli yön efekti, joka Ykkösen raskaudessakin suunnilleen tässä kohtaa tuli. Maha. Eräänä aamuna herään siihen että vatsalla on kumpu, vaikka makaan selälläni. Tähän asti kaikki nk. vauvamaha on ollut ihan omaa jätskiä ja turboa, mutta nyt aamulla seurana on pieni kumpu. Ja se kumpu alkaa liikkua kun se päälle laittaa käden.

Ai, olihan tältä viikolta yksi toinenkin asia kerrottavana! Olen vihdoin saanut sellaisen omituisen, raskaudenaikaisen mieliteon!

Seksin.

 

Lue myös: 

Raskausviikko 15: Hehkeä toinen kolmannes, missä olet?

Raskausviikko 15

HALLELUJA KIITOS AMEN JA JES – pahin pahoinvointi on ohi. Jos vain muistan syödä kuin lapsi – useasti, vähän ja perusruokaa – homma on hallussa. Jos illan lämmin ateria jää välistä, tilanne on toinen. Mutta tämän kanssa pärjään jo!

Härän kokoinen nälkä ei ole lähtenyt mihinkään. Kirjaan luotettavaan raskauskirjaani isolla tussilla NÄLKÄ. Siihen viereen mihin olen ensimmäisen raskauden kohdalle kirjoittanut “Hanne 27v :)” Voi apua miten paljon tässä onkaan aikaa vierähtänyt välissä.

Tajuan ensimmäisen kolmanneksen olevan ohi. En missään nimessä sanoisi tätä siksi toiseksi hehkeäksi kolmanneksi, mutta alan aavistaa että se voi olla nurkan takana. Vatsan pojalta alkaa tuntua jo jotain kovempaa ja fiilis on lähtökohtaisesti parempi kuin aiemmin. Jaksan vähän liikkuakin.

Mitä tulee siihen vatsan liikehdintään, alan uskoa olleeni oikeassa, nämä muljahdukset todella muuttuvat selkeämmiksi töytäisyiksi.

Ihanaa <3

 

Lue myös: 

Raskausviikko 14: Identiteettikriisejä ja liikkeitä

Raskausviikko 14

Nyt kun ultra on takana ja niskapoimusta uskaltaa ehkä arvella jotain hyvää, päätän että on aika kertoa myös töissä. En ehkä vain jaksa enää piilotella. Vastaanotto on sangen ihana. Miten sitä aina olettaakin pahinta? (No, on tässä matkan varrella muutama huonompikin kokemus ollut, siitä ehkä lisää myöhemmin.)

On tosi vapauttavaa voida sanoa että mun on nyt pakko päästä jo lounaalle, tai että onko meillä jotain välipalaa. Helpottaa jotenkin koko oloa kun ympärillä on ihmisiä tsemppaamassa. Vetelen entistä estottomammin ruokaa kaksin käsin ja vastailen niihin kaikkiin samoihin kysymyksiin, joita olemme itsekin miettineet.

Ei, ei meillä oikein riitä huoneet. On kyllä ollut tosi paha olo vaikka ehkä jo vähän helpottaa – ei, ei ollut aikaisemmissa raskauksissa. Joo on siellä vain yksi, nyt se tiedetään varmaksi. Lapset tietää joo ja ne otti sen tosi ihanasti, ei tiedetä vielä sukupuolta mutta halutaan varmaan tietää. Isommat tulee olemaan sitten 8 ja 7 kun tämä syntyy, toivottavasti niistä on jo paljon apua!

Ja niin edelleen. Musta on ihanaa kun ympärilläni olevat ihmiset ovat kiinnostuneita. Se antaa mullekin luvan olla kiinnostunut asiasta. Silloin kuin joku kysyy jotain aidosti kiinnostuneena, minua ei pelota että olen liikaa raskaana.

Jaaaaaha, sieltä se tuli. Kummallinen raskausnolotus.

Olen näköjään taas samassa jamassa kuin ensimmäisen raskauden kohdalla – tutkiskelen omaa identiteettiäni ja yritän ymmärtää mihin solahdan. Olen oudosti hieman nolona kertoessani ihmisille tästä, siinä on jotain yhteiskunnallista taakkaa taustalla. Että tämmöinen akateeminen ihminen haluaakin yli 1,7 lasta. Olen normien vastainen ja mikä pahinta, todennäköisesti minusta rakennetun mielikuvan vastainen monille.

Minähän olen useasti kertonut suureellisesti etten enää kaipaa vauvoja. 

Eihän kahden ison lapsen jälkeen nyt enää muutenkaan hurahdeta vauvakuplaan, ei kai työelämästä näin kiinnostunut tyyppi nyt enää vauvajuttuja jaksa? En saa kiinni edes omasta ajatuksestani mutta tajuan että jotain tässä taas on. Jotenkin minusta on vaikeaa olla rehellisesti sitä mitä olen. Raskaana. Menossa kotiäidiksi. Matkalla kohti kantoliinoja ja sormiruokailua, vaikka olen tämmöinen uranainen joka on kovaan ääneen sanonut että tämä niin oli tässä, ei meille enää ja onpa ihanaa että on niin isot lapset.

Se kaikki on totta ja se kaikki on outoa. On niin outoa olla samaan aikaan selvästi mieluummin isojen lasten äiti ja silti vielä toivoa yhtä pientä.

Olen ylionnellinen siitä että uskalsin kuunnella omia toiveita ja seurata unelmaa, jonka tunnistin jo vuosi tai ehkä kaksikin sitten. Etten haaveilekaan isoista työliikkeistä vaan isommasta perheestä. Silti olen samaan aikaan häkeltynyt siitä että olen taas tässä, tilanteessa jossa maailmani pyörii kirjaimellisesti oman napani ympärillä.

Voi elämä sentään oikeasti. Ei ole helppoa olla näin ylianalysoiva ihminen. Ei edes raskaana.

Ai niin, ne liikkeet! Kyllä vain, jo pari viikkoa sitten tuntemani paine ja kupla on se tuttu tunne. Sellainen, jota noin alhaalla vatsassa ei voi mikään suoliston möyrintä aiheuttaa. Joku kääntää kylkeä, tekee volttia tai hikottelee. Jotakin sellaista joka saa tämän valtavan ilmapallon sisälle ihan pienen mutta selvän paineen aikaan. Ihan viikon lopulla luulen tuntevani jo pieniä nykäisyjäkin.

Voin toki olla aivan totaalisen väärässä*. Sitähän ei kukaan voi todistaa joten otan ja väitän tässä ja nyt että tunnen vauvan liikkeet.

Ollakseen alle kymmenen senttiä pitkä tämä tyyppi onnistuu jo olemaan tosi todellinen.

Lue myös: 

*Tämän julkaistessani olen viikolla 16+6 ja voin vahvistaa että ihan oikeassa olin – samaa pyllyn liikettä se paine on tässä kohtaa ollut. Vahva kaveri! 

Raskausviikko 13: Ultra. Se tärkeä ultra.

Raskausviikko 13

12+1, perjantai. Iltapäivässä tunnin tauko kahden palaverin välissä. Juoksen kiireessä, myöhässä ultraan halki kaupungin. Insinööri on jo siellä, minä hikoilen jälkihikeä ja yritän rauhoittua. Odotushuoneessa on kauheasti ihmisiä, ja paljon lapsia. Joku katsoo minua nopeasti ja sitten äkkiä uudestaan pidempään.

Joku Valeäidin lukija ehkä? Alkaako tästä kauheat huhut, kertooko hän kaikille kuinka vihaisen näköinen olin? Entä jos kaikki onkin vialla ja nyt joudun selittämään sen kaikille?

Meidän vuoro tulee nopeasti, pääsen pakoon omia ajatuksiani. Menen makaamaan pedille loskaiset kengät jalassani. “Vedä housut ihan vain sinne pepun alle alas”. Kiskon äitisyhousut vaivalloisesti ja kompuroiden alemmas ja häpeän että olen pukeutunut jo äitiyshousuihin vaikka ei oikeastaan tarvitsisi – tämän pehmeän löllykän saisi kyllä tungettua vielä vaikka minne, mutta se olisi epämukavaa. Nämä housut ovat kyllä muutenkin epämukavat, käyn aamuisin viisi kertaa pissalla koska ne painavat väärään kohtaan.

En uskalla edes hengittää kun tuttu geeli ja antura tulevat vatsalle. Ruudulle ilmestyy hahmo. Se on ihan paikallaan.

Mä niin tiesin ajattelen suu yhtenä viivana. Pelokas ajatukseni ammutaan heti alas. “Siellä näkyy hieno vahva syke heti, taitaa olla päiväunet menossa”.

Vaan ei kauaa. Tyyppi herää ja alkaa pomppia. Kuin yrittäisi päästä trampalta ylös ilman käsiä. Seulontaa suoritetaan vieressäni hiljaa. Muistelen, ettei ultraaja suostu välttämättä tässä kohtaa edes puhumaan. He tarkistavat ensin kaiken ja sitten vasta avaavat sanaisen arkkunsa kun tietävät asioiden olevan ok.

Mutta nyt me kuulemme kuitenkin aika pian että täällä on hieno sydän, keuhkot, aivot, selkäranka ja tuolla näkyy hienot jalat. Helpotun vähän. Sitten näen että kuva pysäytetään ja hiiren kursori tekee viivaa mitatakseen niskan turvotusta.

Lopetan hengittämisen kun keltainen viiva piirtyy poimun läpi.Yhden suhde kahteensataanviiteenkymmenneen, sun iällä, kaikuu korvissani. Näen ruudulle tulevan 0,9mm ja hengitän ulos. Se on ainakin vähän, eikö?

Kyllä, ihan hyvä on.

Nyt voisi rentoutua ja vaikka keskittyä nauttimaan näkymästä. Tuolla on meidän kolmas lapsemme! Heiluttaa kättä, pomppii ja nyökyttelee. Hänellä on varpaat, selkäranka ja hienot kasvot. Tekisi mieli sanoa että näyttää siskoltaan mutta ei kai sitä sentään voi tietää (vaikka nenä ja otsa onkin aivan meidän). Tajuan pyytää Insinööriä kuvaamaan hetken videota, sillä en itse ole ehtinyt tähän rumbaan vielä yhtään mukaan.

En voi liikuttua tai nauraa tyypin menolle, koska se heittää anturan ja kuvan aina oudoksi. Hymyilen tyhmänä ja katson paikallani.

Meille ei vieläkään anneta aihetta olla huoleti, sillä “toivottaisin hyvää odotusta mutta katsotaan se seulan yhteistulos ensin, se tulee kotiin 1-2 viikon sisällä”. Aargh. Vaikka tiedän ettei mikään ole varmaa, haluaisin hetkeksi tilastojen tuoman levollisuuden, ajatuksen siitä että kaikki voikin vastoin omia odotuksiani olla ihan hyvin.

En jaksa tätä jatkuvaa odottamista, tätä epävarmuutta jonka jo tiedän leimaavan seuraavia vuosia muutenkin. Jotain voi aina sattua, mikään ei ole taattua. Olen ollut liian lähellä liian surullisia tarinoita viime vuosina enkä voi muutenkaan uskoa että meillä voisi olla näin hyvä tuuri. Nämä varovaiset kommentit eivät helpota.

Tietäisinpä jo tässä kohtaa, että alle kaksi tuntia ultran jälkeen tietojärjestelmä printtaa jo ulos kirjeen, jossa todetaan ”Tulos on normaali eikä lisääntynyttä [Downin syndrooma] riskiä ole todettu”. Saan kirjeen käsiini vasta seuraavan viikon torstaina.

Sitä ennen katson videota monta kertaa päivässä. Siinä sinä olet, moikka vain. Olet jo aika ihana.

(Kunpa kaikki jatkuisi näin hyvin.)

Lue myös: 

Raskausviikko 12: Sydänääniä ja sopimattomia videoita anopille

Raskausviikko 12

Et ole tosissasi.

Sen yhden migreenin jälkeisen hyvän olon päivän jälkeen saapuu torstai. Raskausviikko vaihtuu ja minä alan aivastaa. Aivastan ehkä sata kertaa yhden päivän aikana ja illalla mittaan kuumeen. Minulla on flunssa, miten hauskaa!

Siinähän se viikko sitten meneekin. Kuume pysyy tasaisesti läpi viikon, vaikka kuinka yritän panadolia syödä. Olo on karmea vaikka kuume on matala, nenä valuu ja mikä hauskinta – pää on tosi kipeä. Viikon aikana ruoka ei oikein maistu, joten maha muuttuu vallan pieneksi. Kaikki turvotus häviää ja muutenkin koko raskaus tuntuu pelkältä kuvitelmalta, lukuunottamatta sitä faktaa ettei kunnon lääkkeitä saa syödä.

Viikon kohokohta on kuitenkin sama päivä kuin flunssa alkaa. Olemme saaneet ystävältä lainaan kotidopplerin (tämmöisiäkin kotkotuksia nykyään – ihanaa!) ja kuuntelemme koko perhe löllöä mahaani. Lapset jaksavat noin viisi minuuttia etsiä vauvaa ja luovuttavat sitten. Kolmen vartin kohdalla Insinööri löytää hänet vihdoin. Syke kuulostaa juuri siltä kuin muistin. Hevonen laukkaa jossain vatsani uumenissa ja se on aivan yhtä ihmeellistä kuin aina.

Nappaan videon pätkän siitä kun kutsumme lapset takaisin kuuntelemaan. Kakkonen tiputtaa juuri ennen meidän luokse tuloa jonkun legoviritelmänsä ja videolle tallentuu tonnin setelin -ilme sekä lakoninen ”oikeesti”. Hän alkaa kitistä legoaan eikä vauva enää kiinnosta. Ykkönen tulee paikalle haltioituneena.

Minä lähetän pätkän anopille ja muutamalle ystävälle, aivan fiiliksissä siitä että syke todella on siellä. Myöhemmin huomaan että videossa näkyy myös mun mestat. Karvat rehottaa sieltä anturin alta oikein kauniisti. Mites, oletko itse lähetellyt videoita häpykarvoistasi anopille? Klassikko!

Sopivasti sinä päivänä kun pitäisi mennä takaisin töihin, kuume on (melkein) poissa. Samalla huomaan ilokseni kuitenkin että paha olo on tainnut poistua lähes kokonaan* ja että ensimmäiseen ultraan on vain kaksi päivää.

*hahahah, ei muuten ollut

Lue myös: 

Raskausviikko 11: Jouluiset oksut

Raskausviikko 11

Joulu.

Tämä viikko menee sumussa ohi, sillä viikon ensimmäisenä päivänä mietin töissä että silmissä tuntuu migreenin alku. Perjantaina se alkaa jo vähän säteillä ja lauantaina kipu on täysillä päällä. Vanha tuttu kaveri, jonka saa nitistettyä suunnilleen siedettäväksi buranalla ja voltarenilla.

Nyt siis ei saa. Kun serkut vierailevat meillä 22. päivä glogeillä, itken keittiönpöydän ääressä vielä tunti ennen heidän tuloaan. Olo on niin kokonaisvaltaisen huono. Pää jyskyttää, vaatteet kiristää turvotuksesta. Oksettaa. Pitäisi syödä mutta ei pysty. Huimaa ja väsyttää sairaalloisesti, mutta enää ei ehdi nukkua.

Panadolista ei ole mitään apua. Jos ensimmäiset pari päivää ovatkin vielä ihan siedettävät, aatonaattona herään jo tuttuun piinaavaan jyskytykseen. Heräilin särkyyn jo yöllä, samalla huomasin että on kova nälkä. En jaksanut kuitenkaan nousta banaanilleni ja voi että sitä voikin ihminen yhtä syömätöntä banaania aamulla katua. On aatonaatto ja minä aloitan päiväni oksentamalla tyhjän mahani loputkin hapot pönttöön.

Yhdistelmä pahoinvointia aiheuttavaa migreeniä, raskautta ja liian kovaa nälkää veivät voiton ja historiankirjoihin tallennetaan ensimmäinen oksennus vuosikausiin, ensimmäinen koskaan raskauksien aikana. Jouluaatto menee samoissa tunnelmissa, mutta oksennus pysyy sisällä. Nukumme yön Mukkilassa ja minä heräilen särkyyn kahden tunnin välein.

Joulupukkia odotellessa nukahdan istualteni lämpötyyny niskallani. En ole jaksanut koko päivänä juurikaan keskustella kenenkään kanssa, hiivin sumussani ateriasta toiseen ja nukun päikkärit aina kuin mahdollista. Sukulaisia virtaa taloon vielä joulupäivänäkin ja jaksan jo puhua – edellinen yö meni jo nukkuessa. Viisi päivää takana ja uskallan toivoa että se oli tässä.

Selailen välillä koomassani somea ja mietin olisiko minunkin pitänyt päivittää joulusta edes jotain. Ei olisi, eikä olisi tehnyt mielikään. Kohta jaksan taas ja sitten onkin vähän kerrottavaa. Voi pojat että onkin teille kerrottavaa, en malta odottaa että nämä kaikki salaisuudet saadaan julki.

Keskiviikkona herään hyvään oloon, miten ihmeellistä! Havahdun uuteen elämään kärsimysnäytelmän jälkeen ja tajuan yhden raskausviikon menneen ohi. Samalla huomaan että väsymys on helpottanut kovasti, kaukana turvotuksen alla on jotain kiinteämpää ja pahoinvointi alkaa yhä myöhemmin ja pysyy helpommin aisoissa. Kaikista karmein olo iskee vasta ihan lähellä nukkumaan menoa, mikä on jo tosi jees.

Lue myös: 

Raskausviikko 10: Kerromme lapsille

Raskausviikko 10

Käyn neuvolassa ensimmäistä kertaa. Tunnen saaneeni lottovoiton sillä terveydenhoitaja on ihana, kertakaikkisen ihana. Kerron heti ensi tapaamisella kaikki omat taustani mielenterveyden heittelystä rytmihäiriöihin ja saan niihin kaikkiin heti juuri sen tuen mitä toivoinkin.

”No nyt me ei sitten jäädä odottelemaan että tilanne menee huonoksi vaan sanot ihan heti kun tuntuu siltä niin lähetän sut perhepsykologille”. Sanoinko jo että rakastan tätä naista? Synnytyksen jälkeisen masennuksen ja ahdistuksen uusiminen on ollut yksi suurimmista peloistani tähän kolmanteen yritykseen liittyen, joten tuki tuntuu todella hyvältä.

Muuten tuntuu oudolta olla neuvolassa. Olen ainoa asiakas, ja heti kun paikalle tulee joku toinen minua jännittää – ihmetteleekö se mitä teen täällä? En näytä yhtään siltä. Ei tunnu vielä yhtään siltä, tämä tuntuu ihan feikiltä. Olla nyt jossain neuvolassa imetysjulisteiden ja perhepuhelinten keskellä, ei jestas sentään. Jos ei olisi näin paha olo just nyt, luulisin kuvitelleeni koko homman.

Niin, pahoinvointi on nyt jo tuttu vieras. Joka iltapäivä lasten haun aikaan nieleskelen matkalla. Suussa maistuu pahalta ja tuntuu kuin olisi kamala nestehukka – mutta mikään neste ei tunnu imeytyvän. Haluaisin vain imeskellä salmiakkia. Menen iltaisin kymmeneltä nukkumaan koska sillä pahoinvointi on helpointa lusia. Ensin on vain syötävä tarpeeksi, muuten iskee aivan tajuton nälkä puskista vielä hampaiden pesun jälkeen. Useamman kuin kerran käyn syömässä banaanin vielä yöppäreissä, heitän perään herra hakkaraisia ja nukahdan nopeasti.

Oksennus on pari kertaa lähellä mutta pääsääntöisesti tilanne on ihan hallittava. Mitä nyt nukahtelen silloin tällöin lattialle, sohvalle tai tuolille.

Kerromme lapsille neuvolakäyntiä seuraavana päivänä. Olen pantannut kertomista, koska 6- ja 8-vuotiaat eivät osaisi käsitellä jos jotain vielä tapahtuu. Jotenkin ajattelen että ainakin se 12 viikon ultra pitää ensin olla hoidettu. Mutta nyt aika tuntuu jostain syystä oikealta, ja järkeilen että jos jotain kurjaa vielä tapahtuukin, joudun joka tapauksessa kertomaan lapsille miksi olen surullinen.

Lapset ovat uutisesta tosi onnellisia, kumpikin.

Ykkösestä kuoriutuu saman tien oma henkilökohtainen doulani, joka osaa kertoa milloin pahoinvointi helpottaa ja mitä kaikkea en saa syödä – vuosikausia kestäneiden nukkeleikkien hyvä puoli. Heti seuraavana päivänä saan WhatsAppissa kesken päivää harvinaisen viestin, jossa ollaan kiinnostuneita minusta (eikä kavereista, läksyistä tai kuka tulee hakemaan mistäkin):

Kakkonen uppoutuu tiedon saatuaan ensin legoihinsa mutta tulee hetken mietiyttään halaamaan minua. “Tosi hieno juttu kyllä” se sanoo ja minä nieleskelen taas, tällä kertaa kyyneleitä. Viime aikoina olen itkenyt mm. vanhan Maija Poppasen musiikkinumeroita katsoessamme ja tämä nyt on ihan liikaa. Olen niin onnellinen että kerrottiin lapsille, miksi ihmeessä odotettiin näinkin kauan?

On ihan parasta että lapset tietää. Nyt tämä on meidän perheen yhteinen, mahtava salaisuus. Yllätyksekseni lapset myös pitävät salaisuuden melko hyvin! Kakkonen sanoo kaikille tarhassa “kukaan ei sitten saa puhua vauvoista” ja Ykkönen muka huijaa kavereitaan että mun äiti on raskaana – no ei kai! Mutta tietääkseni vielä ei kaupan kassalle asti ole juttu kiirinyt.

Minä sen sijaan alan kertoa yhä useammille, koska en jaksa enää piilotella olojani. Sen verran selviytymistä tämä juuri nyt on.

Lue myös: 

Kaikki pelkoni

En pidä lapsen saamista millään tapaa helppona.

Omat, tuttavien ja ympäröivän maailman kokemukset huutavat niin suurta epätodennäköisyyttä onnelliseen loppuun, että olen saanut itselleni aika kattavan listan erilaisia huolenaiheita. Tätä tekstiä kirjoitan raskausviikolla 9 ja olen viimeksi tänään tsekannut kuinka suuri keskenmenon riski vielä on (2,3%).

Tiedän että on hölmöä ja tarpeetonta olla liian huolissaan. Enkä olekaan aamusta iltaan huolissani, mutta päässäni on ehtinyt viimeisen puolen vuoden ajan vilistä jo satoja eri pelkoja. Tässä parhaimmat, joista osa on jo osoittautunut turhaksi ja osa toteutunut.

liplap
Pelkään etten tule raskaaksi, ainakaan ilman lääkkeitä niin kuin yhdeksän vuotta sitten. Pelkään että tulen raskaaksi, mutta se on tuulimunaraskaus. Pelkään että tulen raskaaksi mutta se menee kesken. Pelkään että vauvoja tulee useampi.

Pelkään että joudumme kipeän päätöksen eteen jossain kohtaa raskautta. Pelkään ettei vauvalla ole kaikki hyvin.

Pelkään että ihmiset reagoivat vauva-uutiseen huonosti. Kysyvät oliko se vahinko tai pyörittelevät silmiään – tai etteivät välitä ollenkaan. Pelkään mitä töissä sanotaan.

Pelkään että voin tosi huonosti raskauden aikana; laatta lentää, selkä prakaa ja uni kaikkoaa. Raskausmyrkytys, suonikohjut, liitoskivut, raskausarvet. Pelkään että minusta tulee valtava nyt ja lopullisesti. Pelkään että menetän loputkin mitä tisseistä on jäljellä.

Pelkään synnytystä. Sen vaikeutta ja kipua ja mahdollisuutta ettei kaikki mene hyvin.

Pelkään etten pysty. Että masennus, ahdistus tai en vain osaa. Pelkään ettemme nuku enää koskaan ja pelkään etten kestä univelkaa. Pelkään etten jaksakaan olla kotona, leikittää, syöttää, vaihtaa vaippoja ja hoitaa kymmeniä räkätauteja. Pelkään että vauvalla on koliikki, refluksi, maitoallergia, lonkkaluksaatio tai kaikki yllämainituista.

Pelkään että katkeroidun, masennun, kuihdun. Hitto että pelkään että masennun taas.

Silti, kaikista eniten pelkään ettei hän ole terve, että hän joutuu kärsimään.

Pelkään että uusi vauva on lapsille liikaa. Että Kakkonen jää täysin huomiotta ja Ykkösestä tulee liian itsenäinen. Että he ei eivät olisikaan halunneet pikkusisarta ja että koko hieno tasapaino joka meillä juuri nyt on, hajoaa. Pelkään että eriydymme, erkaannumme, eroamme.

Pelkään että hajoan kun meillä on yhtä aikaa teini-ikä ja eskariuhma. Pelkään etten sovi mihinkään identiteettikoloon ja jään yksin raskauden ja vauvan kanssa.

Pelkään että kadotan itseni. Taas.

Pelkään ettei meillä riitä raha, tiedän jo etteivät makkarit riitä. Pelkään ettei kukaan jaksa enää auttaa meitä.

Pelkään ettei hänellä ole kaikki hyvin, voi että miten pelkäänkään sitä. Pelkään että hänelle tapahtuu jotain nyt, kohta tai myöhemmin. Pelkään että tulen pelkäämään lopun elämäni hänen(kin) puolestaan.

Ja kaikesta tästä huolimatta, olin ja olen niin varma että halusimme vielä, uskalsimme toivoa vielä kerran. Kesällä itkin mökillä helpotuksesta kun teimme päätöksen yrittämisestä. Niin paljon olen ja olemme tätä halunneet, mutta antaneet pelkojemme estää.

Sitä paitsi, nyt kun olemme tässä tunnen kaikkien pelkojen takana omituisen varmuuden siitä että kaikki on hyvin ja tulee olemaan hyvin.

Nyt kun olemme tässä olen edelleen sillon tällöin vähän kauhuissani, mutta ennen kaikkea onnellinen, kiitollinen ja yllättynyt.

Yksi ihme on jo tapahtunut.

Se kuva oli kaunis, oi ihme suorastaan.
Muodon jumalaisen saat.
Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun
Päde kuolevaisten lait

Raskausviikot 8-9: Hello pahoinvointi, uusi ystävä

Raskausviikot 8-9

Tämä alkaa tuntua tutulta ja todelta. Rinnat kasvavat viikossa tuplaksi, saavuttavat vihdoin oman kuppikokonsa. Täyttyvät vanhasta alhostaan normaaleiksi ja tajuan miten paljon olen niitä kaivannut. Vatsan turvotus on ihan massiivinen ja etominen jatkuvaa. erityisen pahoja ovat illat ja iltapäivät – silloin väsyttää ja pakollisten päiväunien jälkeen on todella paha olo. Joudun syömään tunnin välein vaikka mitään muuta kuin suolaa ei tekisi mieli, ja mulla on jatkuvasti jano. Toisin kun aiemmin, myös väsymys painaa erityisesti iltapäivisin. Kerran nukahdan veljeni olohuoneen lattialle.

Muistatteko tämän kuvan ennen joulua? Juu ei ollut ihan jouluväsymys pelkästään joka painoi.

Täydellinen krapulakokemus: Vatsa tuntuu ylitäydeltä mutta on pakko syödä, väsyttää ja ahdistaa ja suussa tuntuu olevan joku kuollut kissa. Ainoa mikä auttaa on salmiakki mutta sitä ei saisi syödä. Ykkönen kysyy suoraan “oletko raskaana” kun maha on niin iso ja minä yritän keksiä työvaatteita jotka mahtuisi päälle. Ostan ensimmäiset äitiyssukkahousut koska on yksinkertaisesti pakko.

Mutta: Onneksi on oireita. Aiemmin ei ole kunnolla ollut ja silloin olen aina friikannut että olen kuvitellut koko raskauden. Nyt niin ei voi tehdä.

Tosin onnistun kuvittelemaan että tämä rajumpi olo johtuu varmaankin kaksosista jotka eivät vain näkyneet vielä ultrassa. Niin on käynyt kahdelle tuttavalleni.

Mietin vieläkin onko kaikki hyvin, mietin milloin saamme mennä 12. viikon ultraan kun ensimmäinen neuvolakäyntikin on vasta 8+6 – tuskin siitä ihan heti ultraan pääsee.

Mietitään myös tosi paljon milloin kertoa lapsille. Tuntuu pahalta piilotella ja välillä suoraan valehdella, mutta en halua myöskään heille kannettavaksi surua siitä jos jotain vielä tapahtuukin. Lapsille kertominen on myös sama kuin kuuluttaisi sen Hesarissa, seuraavana päivänä kaikki tietää. Periaatteessa nyt voisi tehdä kaikkien aikojen joululahjan ja kertoa asiasta aattona. Silloin kasassa olisi 10+4 raskausviikkoa. Sekin vielä hirmu aikaista riskeihin nähden.

Ihan mitä vain voi vielä tapahtua.

Lue myös: