Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Raskausviikot 21-22: Rakenneultra ja jättimaha

Raskausviikko 21

Raskaus tuntuu edelleen ihan super hyvältä. Pääsen urheilemaan, saan nukuttua ja maha kasvaa. Paitsi että vauva tuntuu löytäneen lantioni. Se majailee jossain niin alhaalla, että välillä on jopa vaikea istua. Tulee..painetta. Kävely pahentaa asiaa, selällään makoilu helpottaa.

Muutaman aktiivisen päivän jälkeen tunne on sen verran voimakas että mietin jo hieman onko tämä normaalia. Ei ole kipuja, eikä supistuksia jotka liittyisivät paineen tunteeseen, mutta on se välillä hurja kun potkut tuntuvat siellä. Päätän kysyä asiasta ultrassa.

Illalla luen lapsille iltasatukirjaa. Kumpikin päätyy mahan päälle korva kiinni nahassa, kuuntelemaan ja tunnustelemaan. Tuntevat kuulemma kovasti potkuja ja yhtäkkiä Kakkonen nousee innostunut ilme kasvoillaan: ”Se kuiskasi mulle että se on tyttö!”

Huomenna se nähdään.

Raskausviikko 22

Leijun onnen kuplassani. Hän näyttää terveeltä, hänellä on kaikki hyvin. Hän on tyttö. Sisälläni on 343 grammaa hyvinvoivaa ihmistä ja minä en voisi olla siitä onnellisempi.

Vauva pyörii koko ultran juuri sen näköisenä miltä se tuntuikin ja ihana kokenut kätilö poisti kaikki huoleni paineen tunteesta. Se kuuluu asiaan, on osa kohdun kasvua ja minkäs teet kun tyyppi siellä potkii sinne. Näkihän sen ihan itsekin ultrassa, pienet neljäsenttiset koivet monottivat aivan hurjasti. Suoraan alaspäin.

Loppuviikko menee nimiä miettiessä ja kas – vaihteeksi flunssassa! Tämä raskaus on kyllä toistaiseksi tehnyt minusta ihan flunssamagneetin. Ehkä se on luonnon tapa ehdottaa lepoa, ja sitä sitten teenkin.

Juuri ennen kuin viikko pääsee vaihtumaan seuraavaan, tapahtuu jokin megalomaaninen kasvuypyrähdys. Tai ainakin minä olen yhtäkkiä jättimäinen. Huomaan ihmisten bongaavan jo itse tapahtuneen (tiedättekö, se alas-ylös-alas-katse) ennen kuin kerron uutisia ja alan saada ”herranen aika toi sun maha on iso” – kommentteja.

Ei se vieläkään ole, ihan normaali. Jopa pieni. Mutta kyllähän nämä kolminkertaistumiset parissa päivässä aina vähän päätä sekoittaa. Että mikäs mikäs, tämä tämmönen pallo tässä yhtäkkiä? Ja miksi nämä uudetkin rintsikat on liian pienet?

Muutaman päivän päästä olen varmasti taas tottunut tähän. Tällä mennään.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Onkohan minusta kotiäidiksi?

Sain eilen hyvän kysymyksen Instan puolella:

”Jännittääkö tuleva arki kolmen lapsen kanssa?”

Tajusin kysymyksen nähdessäni etten ole missään kohtaa ajatellut tätä kolmen lapsen suhteen, vain yhden. Mua ei jännitä kolme lasta – vaikka ehkä vähän sitäkin olisi hyvä kelailla – mua jännittää se yksi. Vauva. Tai tarkemmin vauva-aika, taaperoaika, kotiäitiaika.

Kotiäitihommat ei varsinaisesti ole mulle kaikista parhaiten sopivia hommia.

Siinä on paljon ihanaa jota odotan ihan superisti: aikataulujen löystyminen, omien projektien työstäminen, blogihommat, kotona puuhailu – niin ja se vauva, tietysti. Ajattelen usein sellaista aamuyhdeksän hetkeä, jossa köllöttelemme valmiina uuteen päivään. Se oli aina mun lempparihetki. Muutenkin lapsen kasvun näkeminen on jotain niin arvokasta etten pystyisi siitä hevillä luopumaan.


Mutta sitten ajattelen myös sitä iltapäivän hetkeä kun pää hajoaa. Jossain kahden aikaan alan miettiä kuinka monta tuntia on siihen että Insinööri tulee kotiin, vaikka kuinka sitä en haluaisi ajatella.

Iltapäivisin olin jo aika tylsistynyt ja erityisesti väsynyt. Pahimmillaan myös katkera. Seison keittiössä ja mietin että taas mä täytän astianpesukonetta. Mä en kyllä nykyään muuta tee kuin täytä astianpesukonetta. Tiedättekö mitä tarkoitan?

Moni saa arjen rutiineista turvaa ja mielihyvää, minä en. Tai saan, mutta vain silloin kun vastapainona on ollut säpinää ja menoa. Eikä tähän liity pelkästään vauvavuosi, kärsin nytkin samasta rauhattomuudesta. Kun takana on monta rauhallista, kotipainotteista viikonloppua urheiluineen ja ruokailuineen, alan polkea paikallani.

Että aina me vaan täällä kotona ollaan, eikö voitaisi tehdä jotain? Lähdetään vaikka Turkuun käymään!

Vauvan kanssa elämä on yhtä rauhallista kotonaoloa aamusta iltaan, vaikka sitä kuinka täydentäisi vauvamenoilla. Enkä ehkä näe itseäni tällä kierroksella ihan jokaisessa sormivärikerhossa mukana, niin kuin vielä Ykkösen aikana. Vauva tulee hyvällä tavalla mukaan jo täysillä pyörivään lapsiperhearkeen, mutta jääkö sieltä astianpesukoneen ja pyykkien välistä enää aikaa mun omille jutuille?

Ja mitä ne omat jutut edes on? Kun aikaa on yhtäkkiä paljon, tulee tilanteita joissa ei ole enää edes sitä hyödyllistä tekemistä jäljellä. Tylsyys ja tyhjyys ovat mulle niin hankalia! Yksinäisyys myös. Olen äitiyslomalla kokenut aina vaikeaksi saada riittävästi sosiaalista kanssakäymistä itselleni. Miten se onnistuu nyt kun oma viiteryhmä on pienempi?

En ehkä ihan solahda juuri esikoisensa saaneiden maailmaan. Muut kolmen lapsen äidit pyörittävät arkea kaikilla voimillaan (ja vähän päälle), sillä yleensä ne kaksi muuta ovat myös pieniä. Mitä tekevät 2+1 äidit, joilla on pari koululaista ja yksi kuolaava? Onko niillä keskenään mitään verkostoa, onko niitä lähellä?

Ideaalimaailmassa tekisin pari tuntia päivässä aikuisten hommia, niitä rakkaita päivätöitäni. Käyttäisin aivojani ja olisin hyödyksi muille. Ilman kuitenkaan oikeaa vastuuta! Tulisin ja menisin vain. Sitten palaisin kotiin, jossa ihana pieni odottelee ja joku muu on hoitanut arjen askareita.  Tapaisin paljon ystäviä ja aikaa jäisi silti vielä itselleni.

Hirvittävän ihanalta ja epärealistiselta kuulostaa!

Todellisuudessa pitänee miettiä vaihdetaanko tällä kierroksella nopeammin rooleja, minä töihin ja mies kotiin. Katsotaan sitä sitten kun tiedetään miltä se arki meillä näyttää.

Että joo, kyllä tässä taitaa sittenkin vähän jännittää.

Kuvat blogin kätköistä löytyneitä muistoja edelliseltä kotiäitikierrokselta.

Raskausviikko 20: Puoliväli! (ja hyvästit selinmakuulle)

Raskausviikko 20

Tämän viikon päättyessä raskaus on virallisesti puolivälissä. Aivan hullua. Tavallaan tuntuu siltä että onhan tässä jo oltukin pitkään raskaana, toisaalta vasta nyt mahan kasvaessa ja potkujen voimistuessa koko homma tuntuu todelta. Viikon päästä tähän aikaan makaan taas ultrattavana ja jännään onko kaikki ok.

Tietysti jännään vähän myös sitä nähdäänkö sukupuoli. Edustamme kumpikin Insinöörin kanssa sitä joukkoa ihmisistä, joita kiinnostaa tulevan lapsen sukupuoli ja joka toivoo sen saavansa selville. Lapsista puhumattakaan, sillä onkohan se tyttö vai poika on jokapäiväinen keskustelu.

Tietenkään sillä ei ole oikeasti väliä ja tärkeintä on että kaikki on hyvin jne, mutta minulla sille on silti väliä. Janoan tietää kaiken mahdollisen sisälläni elävästä tyypistä.

Helpottaa kun saa miettiä juuri tietylle tyypille nimeä ja olemusta. Minkä tahansa lisäasian oppiminen, sukupuolenkin, auttaa mua suhtautumaan vatsassa elävään vielä tuntemattomaan perheenjäseneen ihan yksilöllisenä tyyppinä. Kieltämättä kiinnostelee myös miten tämän asian voisi lapsille kertoa! Suunnittelin jo päässäni vaikka mitä imelää gender reveal henkistä juhlaa lasten kanssa, mutta sitten luin Juliaihmisen mainion jutun ja nauroin itselleni(kin). Että ehkä ei patonkeja ja karjalanpiirakoita sitten, mutta voisi sitä kai jotain erilaisia karkkituliaisia vaikka miettiä kotiin tuomisiksi..saa nähdä.

Ultraa odotellessa olen ryhtynyt vihdoin varusteluun tosissani. Vatsa on kasvanut jo sen verran että äitiysvaatteiden tarve on jo melko ilmeinen. Tilaan ison laatikon verkkokaupasta ja totean niiden olevan valtaosin huonolaatuista krääsää, joka ei istu kunnolla. Aargh miten vihaan uuden ostamista, erityisesti vaatteiden.

Saan kuitenkin ystävältä kasan istuvia farkkuja ja lisää helpotuksia löydän Kampin Bebesistä. Mietin jo aika aktiivisesti niitä vaunuhommia ja jopa uudet rintsikat saan ostettua. Ostan kolme kokoa isommat ja ne on silti melkein pienet. En vain pystynyt henkisesti vielä isompiin. Kohta ostan nämä Bravadot, jotka edellisissä raskauksissa pelittivät läpi odotuksen ja imetyksen aivan loistavasti. Vielä yritän leikkiä normaali-ihmistä tavallisilla (jätti)rintsikoilla.

Viimeisenä kerrottakoon, ettei selinmakuu enää oikein onnistu. Vauva tulee siinä niin framille, että se alkaa heti ahtaasta paikastaan sisuuntuneena möngertää ihan valtavasti. Aamuisin pötköttelen selälläni mielellään, se on hauska tapa morjestaa tyyppiä. Mutta ah, tulen taas niin kaipaamaan selälläni nukkumista.

Nukkumista tulen kaipaamaan toki muutenkin, mutta ei puhuta siitä vielä.

Jos jaksoit tänne asti, saat palkintona (vai rangaistuksena?) virallisen puolivälin kuvan. Ja lupauksen siitä että huomenna vaihdan hetkeksi vaihteen pois raskausjutuista ja jaan sairaan hyvän reseptin viikonlopuksi, onneksi olkoon!

Raskauden puoliväli

(Melko huvittavaa että vatsa on tässä pienempi kuin raskausviikkojuttujen kuvituskuvassa viikolta 9).

Lue myös: 

Raskausviikko 19: Ensimmäinen mahakuva ja reippaat liikkeet

Raskausviikko 19

Sisälläni möyrii 20 senttimetriä tulevaisuuden voimistelijaa. Jestas tämä kaveri liikkuu paljon ja tuntuvasti! En millään muista että aiemmissa raskauksissa liikkeet olisivat olleet näin selvät, varsinkaan näin aikaisessa vaiheessa. Nämä myös tuntuvat todella kummallisesti hyvin alhaalla.

Siis ihan melkein siellä, tiedättehän.

Suurin osa napakoista potkuista iskee pikkuhousujen alueelle, mikä selittää sen että kaikki äitiysvaatteetkin tuntuvat epämukavilta. Niissä kun on lähes aina sauma juuri siinä kohtaa, mihin tyypin pyörövoima tuntuu keskittyvän. Tuntuu että tyyppi mahtuu pyörimään ihan täysiä voltteja lantiossani. Ilmeisesti pitkä selkä ja leveä lantio = mukava sisäleikkipuisto alle 50-senttisille.

Nämä vauvan liikkeet ovat kyllä raskauden paras puoli. Ne ovat aivan ihania. Voisin koko päivän istua käsi housuissa ja tunnustella kuinka siellä jokin liikkuu.

Tai jotain muuta vähemmän karmivan kuuloista. Tiedättehän.

Vauvan liikkeet on niin voimakkaita että lapsetkin tuntevat ne ihan vaivatta ja yhtenä aamuna Ykkönen jopa näkee yhden voimakkaan potkun vatsani läpi. Lapset silittelevät vatsaa usein ja juttelevat Jokuselle. Päivittäin mietimme onkohan Jokke nyt sitten tyttö vai poika ja minkälainen hän on. Heittelemme nimiehdotuksia ja miettimme miltä elämä tähän aikaan ensi vuonna tuntuu.

Olen melko lailla onneni kukkuloilla. Olo on kaikin puolin todella hyvä ja onnellinen. Ajatukset suuntautuvat yhä enemmän siihen, että meille on oikeasti tulossa vauva.

Nyt se on jo pelkästään kiva asia, eikä pelottavaa. Tiedän, että pärjäämme.

Kaikki alun huolet tuntuvat muutenkin olevan jo paljon kauempana kun tunnen vauvan niin hyvin lähelläni. Toki tiedän silti että monta mutkaa tässäkin on vielä käännettävänä ennen kuin voin ihailla uutta elämää (ja syödä salmiakkia kunnolla).

Tämän viikon aikana viimeistään vatsa alkaa jo ihan kiitettävästi näkyä, mikä on minusta pelkästään kivaa. Uimahallissa totean että uusi uikkari saattaa tulla tarpeeseen, ulkoillessa mietin kenen housuja seuraavaksi lainaan kun Insinöörin pökätkin alkavat olla jo kireät. Otan ensimmäisen vaivaantuneen mahakuvan, joita lupaan itselleni enemmänkin. Haluan tallentaa tämän muutoksen vaikka se nyt hitaalta vielä tuntuukin.

Tämä kuva on oikeastaan jo 19+1 mutta samapa tuo!

Voimistuvien liikkeiden ja pyöristyvän vatsan rohkaisemana uskaltaudun jopa ajatella vaunuja ja muita hankintoja. Annan Ykköselle hänen kauan kaipaamansa ilon ja ostamme yhdessä ensimmäisen puvun vauvalle. Se on lähes sama kuin Kakkosella oli aikanaan ja sama mitä Ykkösen nukke käyttää koossa 44. Koko 56 tuntuu sekin kamalan pieneltä.

Ihanan pieneltä. Awww.

Ainoa pieni harmaa pilvi onnessani on melko tiukka liitoskipu tai lihaskramppi alavatsassani, jonka saan pidemmästä kävelystä tai muutamasta juoksuaskeleesta. Päätän liikkua enemmän, paremmin, ajatuksella. Jos vaikka saisin kaiken maailman lihakset sieltä mukaan tähän hommaan.

Raskaus on myös saanut minut naurettavan pelokkaaksi. Risteilyllä tunnustelen läpi yön laivan rytinää ja mietin, puenko lapsille kengät vai en jos laiva alkaa upota ja mökillä väijyn murhuria jonka luulin kuulleeni etupihalla. Vähemmälläkin friikkaamisella olisin valmis taas vauvaan kiitos vain!

Lue myös: 

Raskausviikko 18: Alamme paisua. Minä sekä vauva.

Raskausviikko 18

Alan asettua raskaana olevan rooliin. En enää hätkähdä kun joku toteaa minun jäävän äitiyslomalle, en väistele katseita neuvolassa tai piilottele äitiyshousujeni trikoista reunaa. Tuntuu normaalilta olla raskaana. Jännä yhdistelmä kun ulkoisesti sitä kuitenkin näyttää edelleen melko lailla samalta monen silmään, mutta on jo kuitenkin melkein puolivälissä raskautta.

Puolivälissä?! Apua, kahden viikon päästä tämä tosiaan on puolivälissä. Ensimmäistä kertaa alan ajatella että tämä menee liian nopeasti. Viimeinen kerta ja kohta se on jo ohi, alkuraskauden ihmeet ja kauhutkin pelkkiä muistoja enää. Jostain luen että vauva on tämän viikon päätteeksi jo 18cm pitkä – sehän on jo ihan sika iso!

Olen niin iloinen, että dokumentoin tätä kaikkea tänne. Vielä kun kuvia muistaisi ottaa.

Vatsa alkaakin olla jo kohta kuvattavassa kunnossa. Tissit todellakin olisi jo mutta en näe mitään ei-kiusallista tapaa ottaa kuvia omista rinnoista. Mietin aina silloin tällöin puoliksi tosissani pitäisikö ottaa tämän kaiken jälkeen silarit. On tämä sen verran siistiä että on taas jotain mitä laittaa rintsikoiden sisään.

Se niistä tisseistä. Silti, oman vartalon muutokset on kaikkinensa jännää – ja vähän stressaavaa – seurattavaa. Selkä hieman oireilee ja välillä kaikki elimet tuntuvat olevan ihan väärillä paikoilla. Iltapäivisin jokin valtava kala sisälläni möyrii. Vatsa kasvaa ja kovenee, vauva muuttuu yhä selvemmäksi.

On ihanaa olla raskaana, on ihanaa kun vatsa kasvaa ja kaikki muuttuu niin todeksi.

Samalla huomaan ahdistuvani alkaneesta painonnoususta, se on pakko myöntää. Olen ollut tosi tyytyväinen kroppaani viime vuodet kaikin puolin, mutta kun lähtöpainoa oli +5kg ensimmäiseen raskauteen ja +15 toiseen nähden (!) tuntuu vaa’an lukemat hurjilta. Tieto siitä että painon kuuluu nousta ei oikein auta. Lasken päässäni että jos tässä raskaudessa paino nousee vielä enemmän kuin aiemmin, luku menee kolminumeroiseksi. Sillä ei pitäisi olla mitään väliä mutta silti sillä on.

Muistan kyllä ennenkin tässä kohtaa olleeni hiukan hukassa asian kanssa. Sellainen loppumattomalta tuntuva painonnousu jännittää. Lopussahan kaikki on jo ns. menetetty eikä kiloja jaksa enää edes seurata. Mutta juuri nyt vääjämätön käyrä ylöspäin on vähän tylsä. Pyydän kaverilta raskaalle (pun intended) sopivan treeniohjelman ja ostan verkosta kunnon äitiystreenivaatteet.

Hiki korjatkoon mielen.

Lue myös: 

Raskausviikko 17 – Supisteluja (ehkä) ja liikkeitä (varmasti)

Raskausviikko 17

Hyvät ihmiset, hälytys peruttu! Oudot mieliteot ovat ohi!

Se oli ihan hyvä viikko se.

On tämäkin viikko hyvä. Kun joku kysyy onko vielä paha olo, hätkähdän huomaamaan että ai niin mulla oli paha olo aiemmin. Nyt sitä ei millään tule, vaikka kuinka jäisi ruoat väliin tai söisi oudosti. Omituinen jättinälkä ja -janokin alkavat hellittää. Ollaan todellakin siinä vaiheessa etten aina muistaisi olevani raskaana – ellei liikkuvaa vatsaa olisi.

Muut eivät vatsaa vieläkään näe. Kun kerron asiakkaille jääväni kesäkuussa äitiyslomalle, heillä loksahtaa leuat auki. “Mutta kun susta ei vielä yhtään näy mitään” vaikka kyllä näkyy ja paljonkin. Itsehän sen huomaa eniten kun tietää, mikä on lähtötilanne.

Ihmeellisintä tässä on se, että tunnen vatsan jatkuvasti. Tunnen sen painon, paineen ja puristuksen. Joinain päivinä tuntuu ettei mitkään vaatteet mahdu. Löysät verkkarit vatsan alla painavat. Sukkahousut kiristävät. Jos vatsaa ei peitä mikään, se tuntuu roikkuvan lähes kipeästi.

Eräänä iltana havahdun ajatukseen että onko nämä fiilikset itse asiassa supistuksia? Vatsa on välillä niin pinkeän kova ja jotenkin puristuksissa. Ei se vaarallista ole, mutta muistuttaa ottamaan vähän iisimmin kaiken kanssa.

Supisteli tai ei, tyypillä ainakin on kaikki hyvin. Hän möyrii ja potkii yhä selvemmin ja muukin perhe pääsee jo osalliseksi liikkeiden tunnustelusta. Lapsetkin väittävät sen tuntevansa, mutta tuskinpa sentään. Yritys kyllä on kova, kirjaimellisesti – Ykkösellä on tapana painaa mahaa melko reilusti tunteakseen vauvan. Ei muuten tunnu enää pelkästään hyvältä sellainen paine vatsalla.

Aamuisin varastan muutaman hetken meille kahdelle. Herään usein selältäni, ja silloin vatsalla on toispuoleinen, kova möntti. Vannon että joku nukkuu siinä, sillä kun lasken käteni möntille, möntti alkaa liikkua. Hengailen tyypin kanssa aina hetken ennen kuin herätän Insinöörin ja annan hänenkin moikata tyyppiä. Melko hienoja hetkiä nämä.

Tyypin nimi on muuten meidän perheessä Jokunen. Ykkönen keksi sen jo viikkoja sitten, sillä se on ”joku Kettunen”.

Jokke <3

 

Lue myös: 

Raskausviikko 16 – outoja mielitekoja

Raskausviikko 16

Vointi on hyvä, suorastaan energinen ja vauvan liikkeet tuntuvat yhä selvempinä töytäisyinä. Viikko on niin hyvä, etten muista tällä tavalla jälkikäteen siitä juuri mitään kerrottavaa. Raskaus on edennyt vihdoin sellaiseen pisteeseen, etten ajattele sitä joka hetki – kun ei ole pakko.

Juuri kun ajattelen että tässähän on kuin ei olisi raskaana ollenkaan, tapahtuu vihdoin se sama yli yön efekti, joka Ykkösen raskaudessakin suunnilleen tässä kohtaa tuli. Maha. Eräänä aamuna herään siihen että vatsalla on kumpu, vaikka makaan selälläni. Tähän asti kaikki nk. vauvamaha on ollut ihan omaa jätskiä ja turboa, mutta nyt aamulla seurana on pieni kumpu. Ja se kumpu alkaa liikkua kun se päälle laittaa käden.

Ai, olihan tältä viikolta yksi toinenkin asia kerrottavana! Olen vihdoin saanut sellaisen omituisen, raskaudenaikaisen mieliteon!

Seksin.

 

Lue myös: 

Raskausviikko 15: Hehkeä toinen kolmannes, missä olet?

Raskausviikko 15

HALLELUJA KIITOS AMEN JA JES – pahin pahoinvointi on ohi. Jos vain muistan syödä kuin lapsi – useasti, vähän ja perusruokaa – homma on hallussa. Jos illan lämmin ateria jää välistä, tilanne on toinen. Mutta tämän kanssa pärjään jo!

Härän kokoinen nälkä ei ole lähtenyt mihinkään. Kirjaan luotettavaan raskauskirjaani isolla tussilla NÄLKÄ. Siihen viereen mihin olen ensimmäisen raskauden kohdalle kirjoittanut “Hanne 27v :)” Voi apua miten paljon tässä onkaan aikaa vierähtänyt välissä.

Tajuan ensimmäisen kolmanneksen olevan ohi. En missään nimessä sanoisi tätä siksi toiseksi hehkeäksi kolmanneksi, mutta alan aavistaa että se voi olla nurkan takana. Vatsan pojalta alkaa tuntua jo jotain kovempaa ja fiilis on lähtökohtaisesti parempi kuin aiemmin. Jaksan vähän liikkuakin.

Mitä tulee siihen vatsan liikehdintään, alan uskoa olleeni oikeassa, nämä muljahdukset todella muuttuvat selkeämmiksi töytäisyiksi.

Ihanaa <3

 

Lue myös: 

Raskausviikko 14: Identiteettikriisejä ja liikkeitä

Raskausviikko 14

Nyt kun ultra on takana ja niskapoimusta uskaltaa ehkä arvella jotain hyvää, päätän että on aika kertoa myös töissä. En ehkä vain jaksa enää piilotella. Vastaanotto on sangen ihana. Miten sitä aina olettaakin pahinta? (No, on tässä matkan varrella muutama huonompikin kokemus ollut, siitä ehkä lisää myöhemmin.)

On tosi vapauttavaa voida sanoa että mun on nyt pakko päästä jo lounaalle, tai että onko meillä jotain välipalaa. Helpottaa jotenkin koko oloa kun ympärillä on ihmisiä tsemppaamassa. Vetelen entistä estottomammin ruokaa kaksin käsin ja vastailen niihin kaikkiin samoihin kysymyksiin, joita olemme itsekin miettineet.

Ei, ei meillä oikein riitä huoneet. On kyllä ollut tosi paha olo vaikka ehkä jo vähän helpottaa – ei, ei ollut aikaisemmissa raskauksissa. Joo on siellä vain yksi, nyt se tiedetään varmaksi. Lapset tietää joo ja ne otti sen tosi ihanasti, ei tiedetä vielä sukupuolta mutta halutaan varmaan tietää. Isommat tulee olemaan sitten 8 ja 7 kun tämä syntyy, toivottavasti niistä on jo paljon apua!

Ja niin edelleen. Musta on ihanaa kun ympärilläni olevat ihmiset ovat kiinnostuneita. Se antaa mullekin luvan olla kiinnostunut asiasta. Silloin kuin joku kysyy jotain aidosti kiinnostuneena, minua ei pelota että olen liikaa raskaana.

Jaaaaaha, sieltä se tuli. Kummallinen raskausnolotus.

Olen näköjään taas samassa jamassa kuin ensimmäisen raskauden kohdalla – tutkiskelen omaa identiteettiäni ja yritän ymmärtää mihin solahdan. Olen oudosti hieman nolona kertoessani ihmisille tästä, siinä on jotain yhteiskunnallista taakkaa taustalla. Että tämmöinen akateeminen ihminen haluaakin yli 1,7 lasta. Olen normien vastainen ja mikä pahinta, todennäköisesti minusta rakennetun mielikuvan vastainen monille.

Minähän olen useasti kertonut suureellisesti etten enää kaipaa vauvoja. 

Eihän kahden ison lapsen jälkeen nyt enää muutenkaan hurahdeta vauvakuplaan, ei kai työelämästä näin kiinnostunut tyyppi nyt enää vauvajuttuja jaksa? En saa kiinni edes omasta ajatuksestani mutta tajuan että jotain tässä taas on. Jotenkin minusta on vaikeaa olla rehellisesti sitä mitä olen. Raskaana. Menossa kotiäidiksi. Matkalla kohti kantoliinoja ja sormiruokailua, vaikka olen tämmöinen uranainen joka on kovaan ääneen sanonut että tämä niin oli tässä, ei meille enää ja onpa ihanaa että on niin isot lapset.

Se kaikki on totta ja se kaikki on outoa. On niin outoa olla samaan aikaan selvästi mieluummin isojen lasten äiti ja silti vielä toivoa yhtä pientä.

Olen ylionnellinen siitä että uskalsin kuunnella omia toiveita ja seurata unelmaa, jonka tunnistin jo vuosi tai ehkä kaksikin sitten. Etten haaveilekaan isoista työliikkeistä vaan isommasta perheestä. Silti olen samaan aikaan häkeltynyt siitä että olen taas tässä, tilanteessa jossa maailmani pyörii kirjaimellisesti oman napani ympärillä.

Voi elämä sentään oikeasti. Ei ole helppoa olla näin ylianalysoiva ihminen. Ei edes raskaana.

Ai niin, ne liikkeet! Kyllä vain, jo pari viikkoa sitten tuntemani paine ja kupla on se tuttu tunne. Sellainen, jota noin alhaalla vatsassa ei voi mikään suoliston möyrintä aiheuttaa. Joku kääntää kylkeä, tekee volttia tai hikottelee. Jotakin sellaista joka saa tämän valtavan ilmapallon sisälle ihan pienen mutta selvän paineen aikaan. Ihan viikon lopulla luulen tuntevani jo pieniä nykäisyjäkin.

Voin toki olla aivan totaalisen väärässä*. Sitähän ei kukaan voi todistaa joten otan ja väitän tässä ja nyt että tunnen vauvan liikkeet.

Ollakseen alle kymmenen senttiä pitkä tämä tyyppi onnistuu jo olemaan tosi todellinen.

Lue myös: 

*Tämän julkaistessani olen viikolla 16+6 ja voin vahvistaa että ihan oikeassa olin – samaa pyllyn liikettä se paine on tässä kohtaa ollut. Vahva kaveri!