Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Raskausviikko 10: Kerromme lapsille

Raskausviikko 10

Käyn neuvolassa ensimmäistä kertaa. Tunnen saaneeni lottovoiton sillä terveydenhoitaja on ihana, kertakaikkisen ihana. Kerron heti ensi tapaamisella kaikki omat taustani mielenterveyden heittelystä rytmihäiriöihin ja saan niihin kaikkiin heti juuri sen tuen mitä toivoinkin.

”No nyt me ei sitten jäädä odottelemaan että tilanne menee huonoksi vaan sanot ihan heti kun tuntuu siltä niin lähetän sut perhepsykologille”. Sanoinko jo että rakastan tätä naista? Synnytyksen jälkeisen masennuksen ja ahdistuksen uusiminen on ollut yksi suurimmista peloistani tähän kolmanteen yritykseen liittyen, joten tuki tuntuu todella hyvältä.

Muuten tuntuu oudolta olla neuvolassa. Olen ainoa asiakas, ja heti kun paikalle tulee joku toinen minua jännittää – ihmetteleekö se mitä teen täällä? En näytä yhtään siltä. Ei tunnu vielä yhtään siltä, tämä tuntuu ihan feikiltä. Olla nyt jossain neuvolassa imetysjulisteiden ja perhepuhelinten keskellä, ei jestas sentään. Jos ei olisi näin paha olo just nyt, luulisin kuvitelleeni koko homman.

Niin, pahoinvointi on nyt jo tuttu vieras. Joka iltapäivä lasten haun aikaan nieleskelen matkalla. Suussa maistuu pahalta ja tuntuu kuin olisi kamala nestehukka – mutta mikään neste ei tunnu imeytyvän. Haluaisin vain imeskellä salmiakkia. Menen iltaisin kymmeneltä nukkumaan koska sillä pahoinvointi on helpointa lusia. Ensin on vain syötävä tarpeeksi, muuten iskee aivan tajuton nälkä puskista vielä hampaiden pesun jälkeen. Useamman kuin kerran käyn syömässä banaanin vielä yöppäreissä, heitän perään herra hakkaraisia ja nukahdan nopeasti.

Oksennus on pari kertaa lähellä mutta pääsääntöisesti tilanne on ihan hallittava. Mitä nyt nukahtelen silloin tällöin lattialle, sohvalle tai tuolille.

Kerromme lapsille neuvolakäyntiä seuraavana päivänä. Olen pantannut kertomista, koska 6- ja 8-vuotiaat eivät osaisi käsitellä jos jotain vielä tapahtuu. Jotenkin ajattelen että ainakin se 12 viikon ultra pitää ensin olla hoidettu. Mutta nyt aika tuntuu jostain syystä oikealta, ja järkeilen että jos jotain kurjaa vielä tapahtuukin, joudun joka tapauksessa kertomaan lapsille miksi olen surullinen.

Lapset ovat uutisesta tosi onnellisia, kumpikin.

Ykkösestä kuoriutuu saman tien oma henkilökohtainen doulani, joka osaa kertoa milloin pahoinvointi helpottaa ja mitä kaikkea en saa syödä – vuosikausia kestäneiden nukkeleikkien hyvä puoli. Heti seuraavana päivänä saan WhatsAppissa kesken päivää harvinaisen viestin, jossa ollaan kiinnostuneita minusta (eikä kavereista, läksyistä tai kuka tulee hakemaan mistäkin):

Kakkonen uppoutuu tiedon saatuaan ensin legoihinsa mutta tulee hetken mietiyttään halaamaan minua. “Tosi hieno juttu kyllä” se sanoo ja minä nieleskelen taas, tällä kertaa kyyneleitä. Viime aikoina olen itkenyt mm. vanhan Maija Poppasen musiikkinumeroita katsoessamme ja tämä nyt on ihan liikaa. Olen niin onnellinen että kerrottiin lapsille, miksi ihmeessä odotettiin näinkin kauan?

On ihan parasta että lapset tietää. Nyt tämä on meidän perheen yhteinen, mahtava salaisuus. Yllätyksekseni lapset myös pitävät salaisuuden melko hyvin! Kakkonen sanoo kaikille tarhassa “kukaan ei sitten saa puhua vauvoista” ja Ykkönen muka huijaa kavereitaan että mun äiti on raskaana – no ei kai! Mutta tietääkseni vielä ei kaupan kassalle asti ole juttu kiirinyt.

Minä sen sijaan alan kertoa yhä useammille, koska en jaksa enää piilotella olojani. Sen verran selviytymistä tämä juuri nyt on.

Lue myös: 

Kaikki pelkoni

En pidä lapsen saamista millään tapaa helppona.

Omat, tuttavien ja ympäröivän maailman kokemukset huutavat niin suurta epätodennäköisyyttä onnelliseen loppuun, että olen saanut itselleni aika kattavan listan erilaisia huolenaiheita. Tätä tekstiä kirjoitan raskausviikolla 9 ja olen viimeksi tänään tsekannut kuinka suuri keskenmenon riski vielä on (2,3%).

Tiedän että on hölmöä ja tarpeetonta olla liian huolissaan. Enkä olekaan aamusta iltaan huolissani, mutta päässäni on ehtinyt viimeisen puolen vuoden ajan vilistä jo satoja eri pelkoja. Tässä parhaimmat, joista osa on jo osoittautunut turhaksi ja osa toteutunut.

liplap
Pelkään etten tule raskaaksi, ainakaan ilman lääkkeitä niin kuin yhdeksän vuotta sitten. Pelkään että tulen raskaaksi, mutta se on tuulimunaraskaus. Pelkään että tulen raskaaksi mutta se menee kesken. Pelkään että vauvoja tulee useampi.

Pelkään että joudumme kipeän päätöksen eteen jossain kohtaa raskautta. Pelkään ettei vauvalla ole kaikki hyvin.

Pelkään että ihmiset reagoivat vauva-uutiseen huonosti. Kysyvät oliko se vahinko tai pyörittelevät silmiään – tai etteivät välitä ollenkaan. Pelkään mitä töissä sanotaan.

Pelkään että voin tosi huonosti raskauden aikana; laatta lentää, selkä prakaa ja uni kaikkoaa. Raskausmyrkytys, suonikohjut, liitoskivut, raskausarvet. Pelkään että minusta tulee valtava nyt ja lopullisesti. Pelkään että menetän loputkin mitä tisseistä on jäljellä.

Pelkään synnytystä. Sen vaikeutta ja kipua ja mahdollisuutta ettei kaikki mene hyvin.

Pelkään etten pysty. Että masennus, ahdistus tai en vain osaa. Pelkään ettemme nuku enää koskaan ja pelkään etten kestä univelkaa. Pelkään etten jaksakaan olla kotona, leikittää, syöttää, vaihtaa vaippoja ja hoitaa kymmeniä räkätauteja. Pelkään että vauvalla on koliikki, refluksi, maitoallergia, lonkkaluksaatio tai kaikki yllämainituista.

Pelkään että katkeroidun, masennun, kuihdun. Hitto että pelkään että masennun taas.

Silti, kaikista eniten pelkään ettei hän ole terve, että hän joutuu kärsimään.

Pelkään että uusi vauva on lapsille liikaa. Että Kakkonen jää täysin huomiotta ja Ykkösestä tulee liian itsenäinen. Että he ei eivät olisikaan halunneet pikkusisarta ja että koko hieno tasapaino joka meillä juuri nyt on, hajoaa. Pelkään että eriydymme, erkaannumme, eroamme.

Pelkään että hajoan kun meillä on yhtä aikaa teini-ikä ja eskariuhma. Pelkään etten sovi mihinkään identiteettikoloon ja jään yksin raskauden ja vauvan kanssa.

Pelkään että kadotan itseni. Taas.

Pelkään ettei meillä riitä raha, tiedän jo etteivät makkarit riitä. Pelkään ettei kukaan jaksa enää auttaa meitä.

Pelkään ettei hänellä ole kaikki hyvin, voi että miten pelkäänkään sitä. Pelkään että hänelle tapahtuu jotain nyt, kohta tai myöhemmin. Pelkään että tulen pelkäämään lopun elämäni hänen(kin) puolestaan.

Ja kaikesta tästä huolimatta, olin ja olen niin varma että halusimme vielä, uskalsimme toivoa vielä kerran. Kesällä itkin mökillä helpotuksesta kun teimme päätöksen yrittämisestä. Niin paljon olen ja olemme tätä halunneet, mutta antaneet pelkojemme estää.

Sitä paitsi, nyt kun olemme tässä tunnen kaikkien pelkojen takana omituisen varmuuden siitä että kaikki on hyvin ja tulee olemaan hyvin.

Nyt kun olemme tässä olen edelleen sillon tällöin vähän kauhuissani, mutta ennen kaikkea onnellinen, kiitollinen ja yllättynyt.

Yksi ihme on jo tapahtunut.

Se kuva oli kaunis, oi ihme suorastaan.
Muodon jumalaisen saat.
Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun
Päde kuolevaisten lait

Raskausviikot 8-9: Hello pahoinvointi, uusi ystävä

Raskausviikot 8-9

Tämä alkaa tuntua tutulta ja todelta. Rinnat kasvavat viikossa tuplaksi, saavuttavat vihdoin oman kuppikokonsa. Täyttyvät vanhasta alhostaan normaaleiksi ja tajuan miten paljon olen niitä kaivannut. Vatsan turvotus on ihan massiivinen ja etominen jatkuvaa. erityisen pahoja ovat illat ja iltapäivät – silloin väsyttää ja pakollisten päiväunien jälkeen on todella paha olo. Joudun syömään tunnin välein vaikka mitään muuta kuin suolaa ei tekisi mieli, ja mulla on jatkuvasti jano. Toisin kun aiemmin, myös väsymys painaa erityisesti iltapäivisin. Kerran nukahdan veljeni olohuoneen lattialle.

Muistatteko tämän kuvan ennen joulua? Juu ei ollut ihan jouluväsymys pelkästään joka painoi.

Täydellinen krapulakokemus: Vatsa tuntuu ylitäydeltä mutta on pakko syödä, väsyttää ja ahdistaa ja suussa tuntuu olevan joku kuollut kissa. Ainoa mikä auttaa on salmiakki mutta sitä ei saisi syödä. Ykkönen kysyy suoraan “oletko raskaana” kun maha on niin iso ja minä yritän keksiä työvaatteita jotka mahtuisi päälle. Ostan ensimmäiset äitiyssukkahousut koska on yksinkertaisesti pakko.

Mutta: Onneksi on oireita. Aiemmin ei ole kunnolla ollut ja silloin olen aina friikannut että olen kuvitellut koko raskauden. Nyt niin ei voi tehdä.

Tosin onnistun kuvittelemaan että tämä rajumpi olo johtuu varmaankin kaksosista jotka eivät vain näkyneet vielä ultrassa. Niin on käynyt kahdelle tuttavalleni.

Mietin vieläkin onko kaikki hyvin, mietin milloin saamme mennä 12. viikon ultraan kun ensimmäinen neuvolakäyntikin on vasta 8+6 – tuskin siitä ihan heti ultraan pääsee.

Mietitään myös tosi paljon milloin kertoa lapsille. Tuntuu pahalta piilotella ja välillä suoraan valehdella, mutta en halua myöskään heille kannettavaksi surua siitä jos jotain vielä tapahtuukin. Lapsille kertominen on myös sama kuin kuuluttaisi sen Hesarissa, seuraavana päivänä kaikki tietää. Periaatteessa nyt voisi tehdä kaikkien aikojen joululahjan ja kertoa asiasta aattona. Silloin kasassa olisi 10+4 raskausviikkoa. Sekin vielä hirmu aikaista riskeihin nähden.

Ihan mitä vain voi vielä tapahtua.

Lue myös: 

Raskausviikot 5-7: Varhaisultra

Raskausviikot 5-7

Ei ole totta. Ei ne menkat ole vieläkään alkanut, tämä tapahtuu ihan oikeasti! Omituinen aikalarppi seitsemän vuoden taakse alkaa. Varaan neuvolan ja kuulen ettei nykyään saisi syödä lakua ja salmiakkia enää ollenkaan. Mitä helvettiä?! Varaan varhaisultran, koska haluan tietää että siellä on oikeasti jotain ja jos on, haluan kertoa töissä ydinporukalle pian. Tämä on pienessä organisaatiossa iso asia, on reilua olla varautunut ajoissa.

Pahoinvointi alkaa. Ei pahana, niin kuin ennenkään, mutta huomattavasti pahempana. Väsymystä en huomaa, mutta flunssa iskee päälle – kunnes muistan että tämä kuuluu mulla asiaan: tukkoiset ontelot ja pieni lämpö. On se vain outoa miten paljon yksi pieni solukko aiheuttaa ihmiselle. Olemme Insinöörin kanssa sekaisin onnesta, jännityksestä ja ihmetyksestä. Matkustan ekan viikon aikana Lissaboniin ja tajuan etten voi syödä tai juoda mitään kivaa.

Menemme varhaisultraan kun mittari näyttää 6+4. Vähän aikaisemmin kuin oli tarkoitus, mutta työkalenteri pakotti ja huoli painoi. Mulla on ultran aamuna tosi huono olo ja olemme myöhässä, koska käymme autokaupan kautta. Olemme olleet aikeissa vaihtaa auton muutenkin hybridiin ja nyt voisi olla sitten tarve myös isommalle.

Ultrassa näkyy pieni 7mm tyyppi jolla sydän sykkii. Minä en tosin paljon ruutua näe, koska keskityn olemaan pissaamatta lääkärin päälle tai voimatta pahoin. Smoothie ultran jälkeen maistuu paremmalta kuin mikään koskaan.

Muuten ihana lääkäri sanoo lauseen joka tulee kummittelemaan vielä monta kuukautta:

”Nyt kun teillä on jo kaksi tervettä lasta, voisitte alkaa miettiä mitä teette jos tässä raskaudessa tulee ilmi kromosomipoikkeamaa”. Olen ihan ihmeissäni. Totta kai olen ajatellut tätä mahdollisuutta, olen jo 35. Se oli yksi syistä miksi mietin pitkään uskallammeko lähteä tähän- meillä on jo kaksi lottovoittoa. Mutta miten tälläistä ajatellaan muka etukäteen? Se olisi elämäni suurin ja vaikein mietintö, ei sitä voi teoreettisesti tehdä. Ja onko sitä todella syytä alkaa jo nyt murehtia, kuinka suuri riski oikeasti on?

”1/250. Voitte aina tulla ylimääräiseen ultraan jos huolettaa”. Jaa, tämä taisikin olla yksityisen lääkäriaseman myyntipuhe. Mukavasti se silti onnistuu saamaan minut varpailleni, ehkä koko loppuraskaudeksi. Ainakaan mikään niskapoimutulos ei tämän keskustelun jälkeen ole minulle helpotus koska aina voi jotain silti käydä.

Lue myös:

Raskausviikot 1-4

Raskausviikot 1-4: Tämä tosiaan tapahtuu

Tervetuloa, nyt hypätään raskausjunan kyytiin oksennuksineen kaikkineen! Tiedän tiedän, ei niitä laattoja kukaan erityisemmin halua kokea. Tai no minä halusin, koska kaksi edellistä oli oikeastaan aika ihania aikoja.

Sitten vanhenin seitsemän vuotta ja opin että raskaus voi olla aika lailla nimensä mukaisesti raskasta. No mutta, sitäkin suurempi syy tehdä tämä viimeistä kertaa.

Kun nyt kerran on mahdollista tämä maaginen aika jättää muistoihin oikein kunnolla, niin starttaan vanhan kunnon ”Raskausviikot” -postaussarjan, jossa käydään läpi (wait for it) raskausviikot! Yksi maaginen viikko kerrallaan. Tulee fyysistä kamaa, henkistä kamaa, lapsille kertomisia ja ultrakuulumisia.

Oletettavasti myös miksei se jo tule ja mitä on nämä kaikki yölliset heräämiset, suonikohjuja, pissavahinkoja ja uusia pahoinvoinnin aaltoja. Tiedättehän, sitä kaikkea ihanaa.

Tiedän, kuinka kuumottavaa se odottelu ja oman raskauden toivominen on. Oikeiden päivien etsiminen, haaleiden testien tulkinta ja oireiden tunnustelu. Ja miten turhauttavia vaiheita näissä 40 (tai 42 niin kuin meillä eräillä joskus) viikossa on, joten tuttuun tapaan täältä tulee täyslaidallinen kaikkia tunteita.

Pyrin laittamaan juttuja suunnilleen kerran viikossa, tosin alkuun useammin että saadaan itsemme kurottua nykyiseen hetkeen kiinni. Tiedät aina samasta ällöpinkistä kuvasta ja otsikosta skipata tämän jutun jos homma ei kiinnostele!

(Lupaan myös kirjoitella muita taattuja Valeäiti-juttuja huonosta huumorista ihmisluonnon syväanalyyseihin)

 

alkuraskaus oireet

Raskausviikot 1-2*

Taas menkat, hemmetti. Tiedän toki että on mennyt vasta neljä kuukautta mutta tuntuu että tämä on toisinto yhdeksän vuoden takaa. Ehkä mitään ei tapahdu. Olen jo sortunut ovulaatiotesteihin mutta en saa koskaan sitä itse ovulaatiota näkymään. Kerran luulen tehneeni positiivisen testin, siitä oli itse asiassa kolme viikkoa. Se kierto päättyi päivänä 42, menkkoihin.

Jos kierto on 28-42 päivää, onko edes mahdollista tulla raskaaksi? Päätän varata ajan gynelle, enhän ole muutenkaan pitkään aikaan käynyt tsekattavana. Saan hyvän tuomion: kaikki on hyvin etkä sinä mikään vanha yrittäjä vielä ole. Jos pitkät kierrot jatkuu tai vuoden sisällä ei tärppää, tsekataan tilanne uudestaan. Mutta nyt siellä on kyllä hyvä follikkeli, joten “olette tänään yhdynnässä ja sitten jatkossa joka toinen päivä ihan kuukauden ympäri niin mahdollisuudet on parhaat”.

Insinöörikin ilahtuu uutisesta.

Raskausviikot 3-4

Menkat lähestyy, tissit kipeytyy. Perus. Muutenkin on outo olo, niin kuin joka ikinen kerta viimeisten kuukausien aikana. Ei tavallinen, mutta ei täysin erilainenkaan. Ei mikään sellainen ”silloin arvasin kyllä olevani raskaana”. Vain epätavallinen paine alavatsassa, pientä nipistelyä silloin tällöin ja sellainen olo ettei tämä kyllä menkoiksi mene.

Sama setti kuin heinäkuussa, kun jätin sushit syömättä ja kaljat juomatta –  olin aivan varma olevani raskaana, kaikki oireet täsmäsi. Hävettää vieläkin miten paljon voikin keho reagoida pelkkään toivoon. Nytkin on sellainen olo, mutta en uskalla enää toivoa. Mutta silti, nyt tiedän ensimmäistä kertaa varmuudella ainakin ajoituksen olleen kohdillaan. Oli lääkäri, oli follikkeli, oli ovulaatiotestit oli kaikki.

On paha olo. on oikeastaan ollut jo perjantain työreissusta saakka, mutta kai se johtuu siitä torstain dinneristä. Etoo ja ällöttää, niin kuin joka hemmetin kuukausi just ennen menkkoja. Kenen julma vitsi se on että PMS ja raskaus tekevät tismalleen samat oireet?

Sunnuntai-aamuna sanon ääneen jotain epämääräistä tästä olosta ja Insinööri passittaa tekemään testin. En millään haluaisi, menkkojen pitäisi alkaa vasta torstaina, turha testata. Oikeastaan en vain halua nähdä taas sitä yhtä viivaa. Jostain syystä teen sen kuitenkin.

Katson tulosta aika heti ja totean lakonisesti että niinpä tietysti, miksi piti edes testata. Olisi ollut edes muutama päivä enemmän aikaa toivoa, nyt pitää vielä odottaa että menkat edes alkaa. Pesen kädet ja mutristelen peilikuvalleni. Laitan tikun roskiin, mutta vilkaisen vielä viimeisen kerran.

Hetkinen?

* Tokihan olen jo unohtanut miten nämä viikot lasketaan. Muistaakseni 0+3 = raskausviikko 1 / 1. raskausviikko, joten sillä logiikalla mennään. Kunnes logiikka pettää. Aivan sama.

K o l m o n e n

”Kyllä sen kolmannen sitten vielä joskus ehtii jos siltä tuntuu. No ei siltä tunnu, oikeasti. Mutta ihan kamalaa ajatella että jos ei kohta niin ei koskaan. Ellei blogiin ilmesty joku päivä hahmo nimeltä Vahinko, tämä oli nyt tässä. Haikeaa.” Perheemme onkin jo tässä, 1.8.2017

Miten tämän nyt alottaisin. Kai on ensin pyydettävä anteeksi. Alussa siteerattu teksti on ensimmäinen ja ainoa teksti Valeäidissä koskaan, jossa en puhunut ihan totta. Tuo ”No ei siltä tunnu, oikeasti” ei ollut totta. Kyllähän siltä aika paljon tuntui.

Se muu oli totta – oikeasti mietimme juuri silloin kuumeisesti pitäisikö juuri nyt. Käytin tekstiä omien ajatusteni ponnahduslautana mutta en uskaltanut olla ihan avoin.

Meni melkein vuosi, pohdinta oli pitkä ja päätös iso. Talo rakentui ja elämä oli täyttä. Yhtäkkiä seuraavana kesänä talo oli valmis, elämä kevyttä ja jokin minussa huusi ”nyt” sysäten kerralla kaikki pelot, pohteet ja entässittenjos:t pois. Päätimme sittenkin uskaltaa toivoa ja suureksi onneksemme se toive on nyt toteutunut, pienen hakemisen jälkeen.

Meille tulee ihan oikeasti kolmas lapsi.

Tuo lause liikuttaa mua edelleen kauheasti, vaikka olen jo pari kuukautta saanut totutella ajatukseen. En oikein vieläkään osaa sanoa ääneen olen raskaana, mutta toisaalta jään kesäkuussa äitiyslomalle sujuu jo näpsäkästi. Ehkä tämä muuttuu vielä enemmän todeksi kun se maha jostain taas pompahtaa, vasta monen viikon päästä jos entiset merkit pitävät paikkansa.

Blogiin ei missään nimessä ilmesty Vahinko, vaan kaivattu, pohdittu, vakaasti päätetty ja vähän yritettykin Kolmonen (jos kuitenkin myös Viimeinen).

Nyt jo rakas, ihana Kolmonen, joka tulee perheeseemme heinäkuussa (jos kaikki menee vieläkin hyvin, jos kaikki menee vieläkin hyvin, jos kaikki menee vieläkin hyvin, jos kaikki menee vieläkin hyvin…) ja jonka jo tunnen vatsassani, vaikka kukaan muu ei häntä näe, tunne tai aisti.

Olen raskaana. Minä. Olen. Taas. Raskaana. Seitsemän vuoden tauon jälkeen. Hui! Jes! Olemme kaikki onnesta soikeina, toivottavasti tekin!

Tästä se taas lähtee – hullun ihana, kamala, pyörryttävä (ja vähän oksettavakin tällä kertaa) vauvaelämä. Sotkua, unikoulua, rintaraivareita ja pieniä sormia hiusteni ympärillä, tuhiseva poski kaulaa vasten. Kääk kun en malta odottaa.

Tervetuloa rakas.

 4.11.2018

Yksinäinen sininen viiva alkaa ilmestyä heti, vasta sen perään toinen, kontrolliviiva. Miinus piirtyy ennen kuin testi ehtii edes tajuta testaavansa jotain, niin vahvoja on negatiiviset kun näitä tekee liian aikaisin. Idiootti, oliko pakko taas tehdä tämä ensimmäinen näin aikaisin. Tietenkään en ole ja tietenkin nyt silti jo toiveikkaana ajattelen että se johtuukin vain siitä että tein testin liian aikaisin. Ehkä huomenna sitten?

Alan heittää kamoja roskiin, taas. Sinne menee kaikki muovit ja pahvit ja alumiinit sekaisin, en voi lajitella näitä uteliaiden silmien alla keittiössä. Sinne ne nyt..

Hetkinen?

“Tulehan haukansilminesi katsomaan”, huikkaan Insinöörille. Jos hänkin näkee siinä sittenkin vielä kolmannen, risteävän viivan. Niin sitten.

“No onhan tossa huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin, jotain häivähdystä”

Häivähdys epäuskoa ainakin. Nytkö? Kaikki viimeisen viiden kuukauden ajatukset päälle kerralla. Vielä pitää odottaa ainakin ne neljä päivää ja sitten voisi ehkä vielä kerran tehdä tämän. Jos siinäkin näkyy sinisiä viivoja oikea määrä on pakko uskoa.

Olen raskaana.