Todella pitkien tuntien, päivien, viikkojen ja kuukausien elämä alkaa olla ohi. Joskus Ykkösen ensimmäisen synttäripäivän korvilla alkoi tuntua siltä, että elämä oli hidastunut neljäsosaan normaalitahdistaan. Ei mitään tekemistä, ei ketään juttuseurana, ei ainuttakaan järkevää aktiviteettia lapsen kanssa, joka ei vielä oikein osaa mitään mutta haluaisi jo paljon. Aloitin blogin, se auttoi vähän.
Maalissa häämötti kuitenkin pelastus: paluu töihin. Vuoden ja kolme kuukautta kestänyt kotona olo loppuisi, arki alkaisi ja aivoille taas töitä. Vaan hups, kohtuun siirtyi taas uusi elämä ja kotiaresti jatkui määrättömän pitkäksi ajaksi.
Tuli vauva, tuli kahden alle puolitoistavuotiaan helvetti työntäyteinen elämä, tuli kesä. Tuli pitkä pitkä talvi monine puistokäynteineen, ja vähitellen tasaantuva olo kotiäitinä. Sitten tuli jokin ihmeellinen seesteytyminen ja tottuminen: tämähän on oikeastaan aika mukavaa.
Ja tänään sitten menin ja katsoin kalenteria: 22 päivää. Kaksikymmentäkaksi aamiaista, puistoilua, lounasta, nukuttamista ja välipalaa myöhemmin loppuu tämä kerran niin pitkältä tuntunut elämänvaihe. Insinööri tulee kotiin, lomaillaan vähän ja sitten töihin. Yhtäkkiä kaksi ja puoli vuotta kuulostaakin ihan mitättömän lyhyeltä hetkeltä.
Nyt tuntuu todella kaukaiselta aajtukselta, että vielä ihan vähän aikaa sitten päiväni kuluivat tunteja laskien. Vielä tunti ja sit voi syödä, sitte päikkärit ja kohta taas välipala. Kyllä tämä tästä. Kyllähän minä nytkin lasken, mutta vähän eri juttuja. Yksi, kaksi, kolme, neljä, VIISI!! HYVÄ!!! Viisi askelta, hyvähyvähyvä pikkumies!! Hetkinen, onko tuolla jo yhdeksäs hammas? Tänään ei olla käytetty kuin yksi vaippa, kaikki on tullut pottaan. < Ihan hirveän hurja haikeus leimaa tätä kevättä. Kohta se on ohi, tämä kuuluisa aika, jota ei saa koskaan takaisin. Aika, jota lähes kaikki muistelevat elämänsä parhaana. Joka ikinen naamaan osuva keväinen auringonsäde saa aikaan tuskan; miksi ihmeessä olen menossa töihin juuri kun alkaa tämä, maailman paras vuodenaika? Uudet taidot, ilmeet, sanat ja jekut saavat heti miettimään, kuinka monta uutta taitoa jää näkemättä.
Kaksikymmentäkaksi päivää. Sitten Insinööri saa kokea elämänsä parhaat kuukaudet. Sen ajatuksen iskiessä muistankin olla valintaani tyytväinen; onpa hienoa että Insinöörikin pääsee tästä osaksi, kyllä se on sen arvoista.