• Kohtuuttominta vanhemmuudessa olen minä

    Huomenta rakas, nyt pitäisi jaksaa herätä. Älä potki. Tiedän että sua väsyttää vielä kovasti, tule, halataan. Ei saa silti potkia.

    Joskus eniten rasittaa tämä kohtuuttomuus, vanhemmuuden epäreiluus. Että minuakin väsyttää ja minuakin harmittaa, mutta minun tehtäväni on silti tsempata sut ylös. Vaikka mitä keinoja keksin, ne lässähtävät. Etten osaa auttaa sinua tässä. Sinä et minua ärsytä, oma kyvyttömyyteni ärsyttää.

    Hei ollaan aamujumppaa, leikitään vaikka… banaania tai apinaa.
    Joo! Miten sitä tehtäis?
    No en vielä tiedä, keksitään! Olisko vaikka näin..
    Mä en halua olla apina!

    Tunti. Siihen menee yleensä tunti että ollaan ulkona, myöhässä ja kiireessä. Tunti vaikka sen tekisi lempeästi, maanitellen tai tiukasti käskien. On niin epäreilua, ettei keinoista mikään toimi. On niin epäreilua, että päädyn olemaan ihan kohtuuton. Että huudan, sanon rumasti tai käsken olemaan itkemättä.

    Kuka helvetti käskee olemaan itkemättä? Kenen lapsi joutuu menemään siskonsa luo itkemään kun äiti ei enää suostu lohduttamaan? Olen niin kohtuuton että sekin suututtaa. Päätän saman riidan aikana viidesti toimia itse paremmin. Ehkä tuo oli sittenkin oikeaa murhetta eikä uhmaitkua. Halaan aina välillä ja yritän tsempata meitä kumpaakin yhteiseen uuteen alkuun, ja silti epäonnistun.

    Mene vaikka edeltä ja näytä miten hienosti osaat pukea.
    Mut te ette sitten tule, sä sanoit että mä saan pukea yksin.
    En sanonut, sanoin vain että mene edeltä.
    Ette tule!

    En minäkään jaksaisi pukea kenkiä, pestä hampaita, meikata. Ja silti se on pakko tehdä. Mulla on myös kesken jäänyt tarjous mielessä, väliin jäänyt urheilu harmittaa ja tuleva arki pelottaa. Tuskin tämä puolessa vuodessa mihinkään muuttuu, miten tässä pärjätään vauvan kanssa? Ja silti sinun väärään aikaan puettu haalari on se ongelmista pahin.

    Se on ymmärrettävää, se on ymmärrettävä.

    Kävitkö aamupissalla? No se meidän on kyllä pakko hoitaa. Avataan haalari ja otetaan hihat pois.
    Ei oteta, se onnistuu tästä.
    Ei onnistu, sun pippeli jäisi tonne vetoketjun alle.
    Ei jäisi!

    On niin kohtuutonta että kaikki mitä sanon tullaan käyttämään minua vastaan. Että fysiikan lait, minuutti sitten tapahtunut historia ja silmin nähty totuus käännetään toisiksi. On kohtuutonta, että minun tunteeni lepattavat ihan samalla tavalla kuin sinunkin mutta minun pitäisi muka osata hallita niitä.

    On kohtuutonta että minäkin olen vain lapsi joka on opetellut kätkemään niistä edes osan, on ihan kohtuutonta että minun pitää samalla vielä opettaa sinuakin vaikka minäkin sain liian myöhään unta. Vanhemmuudessa raskasta on jatkuva aikuisuus.

    Tänään mennään aikaisemmin nukkumaan, sun pitää saada enemmän lepoa rakas.
    Ei mennä.
    Mennään, kokeillaan vaikka yhdeksältä saada unta.
    Ei kun seitsemältä.

    Kaikista epäreiluinta on se että tämä on kaikki vain ja ainoastaan minun ja meidän syytämme. Sinä et tee mitään väärin, kuulethan, et yhtään mitään. Olet vain lapsi.

    Lapsi jolla on normaalin tahtoiän lisäksi univelkaa, koska sen vanhemmat ei jaksa johdonmukaisesti ohjata sinua oikeaan rytmiin. Yhteiskunnan sanelemaan rytmiin siis, siihen joka on vastoin luonnollista rytmiäsi. On kohtuutonta ettemme varaa tähän aikaa kunnolla, pysy minuuttiaikataulussa ja aseta lempeitä mutta jämptejä rajoja. Herää viikonloppuisinkin seitsemältä jotta saisit kasvaa yöllä leposi aikana. On kohtuutonta, että ihmisen joka ei luonnostaan elä niin pitää siihen vanhempana ryhtyä.

    No niin, menkääs te sisään niin minä siivoan nämä lumet äkkiä. Tuosta, avaan sulle oven.
    Eiiiiii miksi just MUN hanskaan menee luntaäääääh!

    …..TTTUUUUUUU mä en jaksa enää! NYT SISÄÄN!

    valeäiti blogi

    Vanhemmuudessa on epäreilua se että se on aina vanhemmalle epäreilua. Lapsella on oikeus ja syy kiukutella, näyttää tunteet, elää. Ja sinun tehtävä on se kestää, tsempata ja kasvattaa vaikka kuinka itseä väsyttäisi. Olla sopivasti kuitenkin jämäkkä tietyissä kohdissa. Salaisissa kohdissa, joita kukaan ei sinulle kerro. Sinun on vain se tiedettävä, vaikka et ole siihen koulutusta saanut.

    Kohtuuton vaatimus.

    Minä olen vanhemmuudessa epäreiluinta. Etten kertakaikkiaan osaa hoitaa tätä paremmin vaikka tiedän. Minä olen kohtuuttominta. Että läksytän kaikia muita, jotka menettävät hermonsa lapseni kanssa. Sanon puolisolle että sun pitää tätä jaksaa, ei se pahuuttaan kiukuttele. Jeesustelen kuinka on vain ymmärrettävä että toinen on väsynyt ja että se on meidän syytä sekin. Aikuinen tekee aina kiireen, ei lapsi.

    Ja sitten se olen minä joka huutaa ttua etupihalla niin että koko lähiö raikaa.

    On kohtuutonta ettei se lempeys sitten kuitenkaan riitä, ettei teoria kanna käytäntöön. Ettei kukaan kerro milloin pitää asettaa rajoja tiukasti ja milloin ottaa vielä kerran syliin. Että sen kaiken jälkeen olemme niin myöhässä että auton lumet ovat sulaneet uudestaan kiinni ja minun hanskaani menee lunta kun siivoan sitä. On kohtuutonta että luminen hanska on meistä jokaiselle ärsyttävää mutta vanhempana siitä ei saa enää valittaa.

    Kato! Mä näytän ihan Marcukselta ja Martinukselta tänään, eikö!
    Joo, näytät! Kivaa, sattumalta tuli sellaiset vaatteet!
    Mä en halua näyttää Marcukselta ja Martinukselta.

    Miten pieni oletkaan vielä siinä. Niin riipaisevan söpö, pieni, väsynyt. Täynnä tahtoa ja elämää ja soviteltavia käytäntöjä. Halataan, vielä kerran. Rakastan sua ihan hirveästi.

    Huomenna on taas uusi päivä.

  • Niin monta syytä olla haluamatta lapsia ja muutama syy miksi se on silti parasta

    Istuttiin kaverin kanssa pöydän ääressä listaamassa syitä, miksi meidän perheisiin ei kyllä koskaan tule lemmikkiä. Niistä on niin paljon vaivaa ja se lenkittäminen ja eläinlääkärit ja mihinkään ei voi sitten lähteä ja…Meillä kummallakin oli ollut lapsuudessa paljon eläimiä ja olemme eläinrakkaita. Menen ihan omaan sfääriin kun saan rapsutella jotain elukkaa ja Insinööri sulkee silloin korvansa sillä alan lässyttää.

    Miten sitä voikaan olla sitten niin varma ettei meillä enää koskaan tule mitään karvaista elukkaa? Eihän sitä olekaan. Mutta sitä kevyestikin pohtiessa on tosi helppo muistaa ja luetella vain ne kaikki hankalat, elämää kuormittavat asiat. En voi tuntea minkälaista on lemmikin omistamisen onni, kun en ole sitä aikuisena kokenut. Huomasin, että keskustelussamme on jotain samaa kuin monen perhepohdinnoissa.

    Kuten perhebarometrikin vuosi sitten kertoi, ihmiset näkevät hirvittävän monta (hyvää) syytä sille, miksi perhettä ei kannattaisi perustaa. Puolison puutteen lisäksi rahahuolet, tasa-arvo (naisen “uhraukset” vanhemmuuteen) ja työelämän vaatimukset ovat selkeitä syitä, mutta joukkoon kuuluu myös lemmikkipohdintamme kaltaista elämänlaadun heikkenemisen huolta:

    ”Nuoret pohtivat, mihin ryhmään haluavat kuulua: ovatko osa matkustelevaa, elämästä nauttivaa, huolista vapaata lapsettomien nuorten aikuisten joukkoa vai kuuluvatko tuulipuvuissa suhisteleviin alennusjauhelihaa metsästäviin prismaperheisiin.”

    Tuulipuvuissa suhistelevat alennusjauhelihaa metsästävät prismaperheet?

    Näkemys perheestä on aika kapea jos mielikuva siitä on jotain tosi tylsää ja nahkeeta. Ymmärrän kyllä tämän näkemyksen, sillä olenhan itse osallistunut negistalkoisiin kertomalla täällä paljon niitä perhe-elämän haasteellisempia puolia. Vaikeita tunteita, turhautumista ja säätöä, likaa ja univelkaa.

    Sori siitä.

    Vahvatahtoinen lapsi

    Siihen on kuitenkin myös syynsä miksi ihmiset toivovat lisää lapsia vielä sen ensimmäisen tuulipukukierroksen jälkeen. Vaikka niiden ruokapöytä onkin pilalla ja vaatteet täynnä räkää. Sitä vain on hankala selittää auki, sillä perhe-elämän valtava voima ja rikkaus on usein sirpaloitunut johonkin niin pieniin väleihin ettei niitä itsekään meinaa tunnistaa. Miten kuvailla sitä, miten hyvältä tuntuu kun elämässä on lapsia?

    Minä yritän. Älkää antako tämän tarkoittaa sitä, etteikö muunlainen elämä olisi täyttä, syvän onnellista ja merkityksellistä. Totta kai on! Haluan nyt vain kerrankin ladata ruutuun kaiken sen ällöihanan mitä minä omassa elämässäni koen – etuoikeutetussa, helpossa, norminmukaisessa elämässäni.

    Pelkkä vauvan odottaminen on oikeasti aivan älytön juttu. Toki paikoitellen varsin pahan olon, raskaan olon ja kaiken muun kuonan kuorruttamaa kärsimystä, mutta se tunne kun sisälläsi uusi elämä ottaa kontaktia potkuillaan, hikalla, elämöinnillä on ihan mahdottoman hieno.

    Sitäpaitsi, mikään helpotus maailmassa ei ole isompi kuin se että se vesimeloni putkahtaa lopultakin ulos sinusta.

    Pienen vauvan paino rinnalla tai onnistunut imetyshetki tuovat täyttä, syvää tyydytystä. Hetken pystyt olemaan jollekin koko maailma ja hän sinulle.

    En ole koskaan kokenut vastaavaa ylpeyttä, kiitollisuutta ja saavutuksen tunnetta kuin saadessani vauvan syömään / nukahtamaan / kakkaamaan / hymyilemään. Uuden elämän ylläpitämisessä ja kasvattamisessa on niin suuri merkityksellisyys, että se koskettaa todella syvältä. Iskee jonnekin perustarpeiden solukkoon.

    Kun lapsi tulee syliin, se tuntuu koko kropassa hyvältä, eri tavalla kuin mikään muu kosketus. Pään rento lepuuttaminen olkapäällä, pienet paksut sormet käsivarrella ja jalat rennon luottavaisina siinä niin. Lämpö, rakkaus, luottamus ja kaipuu samassa paketissa.

    Lapsen alkaessa puhua avautuu ihan uusi maailma. Pääset yhtäkkiä sisään hänen kreiseihin ajatuksiinsa ja tajuatte toisianne ihan eri tavalla. Siitä seuraa vielä monta ihanaa vuotta jolloin lapsi puhuu ihan päättömiä ja käytännössä joka kerta kun se puhuu, sua naurattaa. (ja jos olet kakkahuumorin ystäviä, neljävee lapsi on paras kaveri jonka voit saada).

    Kaikki tunteet ovat voimakkaimpia, siis ihan kaikki. Sekä sinulla että muilla perheesi jäsenillä. Kun lapsi räkättää yllättyneenä kukkuu-leikissä tai hihkaisee aivan naurettavan innostuneena paloauton nähdessään, kyynisinkään tyyppi ei voi olla hymyilemättä. Ja aamuraivojen jälkeen sitä tuntee tosiaan elävänsä!

    Arjen tasainen pyöritys on kaikessa puuduttavuudessaan turvallisuutta, levollisuutta ja vakautta tuovaa. Eikä koskaan oikeastaan tarvitse miettiä “mitä tänään tekisi” – ihan jo ruuassa ja unessa pysyminen on riittävä saavutus ja suuri onni.

    Ensimmäinen lapsesi keksimä vitsi jolle naurat aidosti on merkki siitä että olet luonut jotakin eläintä suurempaa. Ja siitä tulee ihan hiton ylpeäksi.

    Isomman lapsen oman maailman kehittyminen on suorastaan koukuttavaa seurattavaa. Ai näinkö se ajattelee tuosta? Olipa se rohkea, tekipä se kauniisti toiselle!

    Sisarussuhde on kaikessa vastakohtaisuudessaan upeaa seurattavaa. Miten erilaisia, ja sittenkin niin samanlaisia he ovat. Kuinka raivoksi saavat toisensa ja miten tarttuvatkaan toisiinsa jännittävällä hetkellä, aina valmiina puolustamaan toista.

    He myös tekevät ihan mitä vain sinun puolestasi, kun tilanne osuu kohdalle. Laittavat laastarin, puhaltavat, hierovat ja joskus halaavat mitään kysymättä kun tajuavat että olet surullinen. Pienessä ihmisessä oikeasti asuu usein aika iso viisaus.

    Useimmiten sinun lapsesi rakastaakin sinua tavalla, jota et koe edes ihan ansainneesi. Täysin kyselemättä, pyytämättä ja ilman reunaehtoja. (Tässä kohtaa saa koiratkin pisteen!)

    Lapsi on uskomattoman kaunis ja kaunistuu päivittäin. Ihan pelkkä lapsen katsominen voi saada oikeassa mielentilassa sinut kyyneliin. Niin älyttömän hieno tyyppi, mieletön juttu se on.

    Kaiken kaikkiaan lapsen kehityksen seuraaminen on uskomaton trippi, jota ei voi mikään huume, teknologia, elokuva tai kuvitelma peitota. Näet päivä päivältä lisää asioita jotka tulevat sinulta, häneltä, lapsesta itsestään. Sellaisia jotka tarttuvat ympäristöstä ja sellaisia jotka kaikuvat sukupolvien takaa. Jokainen niistä tuntuu pieneltä ihmeeltä – että se sinun synnyttämäsi vesimeloni on nyt noin hieno ja monisyinen ihminen.

    heureka alekoodi

    Haluan vielä sanoa, että tämä kaikki kuvaamani onni kiteytyy meillä tietysti sen ympärille että perheessämme on kaksi aikuista, hyvä terveys, riittävästi rahaa ja hyvät tukiverkot, niin kuin Asikaine loistavasti kiteytti. Perusasiat ovat meillä hyvin, enkä osaa muusta kertoakaan. Tarinani voisi olla aivan eri raskaammassa tilanteessa, tosin silloinkin uskoisin tämän saman syvän rakkauden tuntuvan hetkien raoista.

    Jos siis mietit, onko perhe oikea ratkaisu, pystytkö siihen, jaksatko ja pärjäätkö, vastaan: erittäin todennäköisesti kyllä, kyllä, kyllä, kyllä. Perhe ei tarvitse oikean merkkisiä rattaita tai Suomen yhteisesti sopimia päiväuniaikoja, voit tehdä siitä juuri sen näköistä kuin sinulle parhaiten sopii. Kaikki järjestyy ja tulet rakastamaan lastasi todella, todella paljon.

    Jos yhtään harkitset perhettä, anna edes sattumalle mahdollisuus. Voin lähestulkoon luvata ettet tule katumaan.

    Ps. en ole vielä koskaan omistanut suhisevia vaatteita, jauhelihaa emme enää hirveästi osta ja prismat hoidetaan verkossa.

    Lue myös:
    Rakastan sinua
    Elämän tarkoituksesta

  • Tiedät olevasi vanhempi kun puhut mikrolle ja muutama muu varma merkki

    Lämmitin eilen itselleni etäpäivän lounasta mikrossa. Kun mikro piippasi lämmityksen päätteeksi ja mulla oli vielä duunimeili kesken, huomasin yhtäkkiä huikkaavani sille iloisesti ”mä tuun ihan just!”. Siis mikrolle. Kas kun en kullaksi kutsunut.

    Tämä vanhemmuus on siitä jännä homma, että se syöpyy ihmiseen kaikilla tasoilla. Jättää jälkensä silmäpussien lisäksi pankkitiliin, sanontoihin, tapoihin ja kummallisiin liikkeisiin.

    Kaikkihan me olemme joskus heijanneet marketissa ostoskärryämme uneen.

    Koska näitä omituisuuksia riittää loputtomasti mutta tajusin pian etten muista enää kaikkia itse, pyysin seuraajat apuun Instagramin puolella!

    Ja voi luoja että olenkin saanut viimeisen päivän aikana nauraa kun olen lukenut kymmeniä ja kymmeniä ”mistä tiedät olevasi vanhempi” -vastauksianne. Kiitos niistä kaikista, tässä niitä ja muutama omani joukossa!

    Mistä tietää olevansa vanhempi?

    Olet tarkistaa vessasta syöksyvältä kollegalta ”Pyyhitkö, veditkö, pesitkö?”. (Oikeastaan, ei olisi hassumpi idea).

    Kun peset seitsemän koneellista pyykkiä ja sieltä löytyy yhteensä kolme sinun vaatekappalettasi.

    Kun käyt töissä pissalla vessan ovi auki. Siis auki, ei vain lukitsematta.

    Jos ihmettelet klo 20 jälkeen ulkona kävellessäsi miten täällä on vielä näin paljon ihmisiä nukkumaanmenoajan jälkeen?

    Siitä kun alkaa hyssytellä sshhh-shhh-shhh kuullessaan bussissa jonkun toisen äidin vauvan itkevän.

    Siitä kun laulaa viisi pientä ankkaa istuessaan yksin vessassa.

    Kun huomauttaa vihaisesti toimistolla että joku on jättänyt terävät sakset sohvapöydälle!

    Siitä että tarkistaa lounaalle lähtiessä kollegoiltaan kävihän kaikki lähtöpissalla.

    Jos huudat yksin kotona ollessasi ”Äiti menee nyt vessaan, vessarauha!”

    Kävelet kadulla yksin ja sanot vastaantulevan koiran kohdalla ”kato hauva, hau hau!”

    Kun sinusta tuntuu yksin ajaessasi että olet todennäköisesti unohtanut yhden tai useamman lapsen jonkin tarhan pihaan.

    Kun lohdutat sisälle lentänyttä lintua ”voi kultamuru, älä pelkää, äiti päästää sinut ulos!”

    Tai jos pyydät kultakalalta malttia, ”odota hetki, äiti ruokkii sinut ihan kohta”.

    Sujautat työpaikan eteisessä piposi ja huivisi takin hihaan. Ehkä vähän rapsutat samalla päätäsi, ehkä.

    (Ja sinä rapsutit juuri nyt omaa päätäsi)

    Alat nimikoida omia kamojasi.

    Kaivurin / paloauton / poliisin / junan nähdessäsi huudat innoissasi puolisollesi ”katso kulta!”.

    Tai yksin ollessasi, samapa tuo.

    Otat itsellesi lounaalla seitsemän serviettiä. Varmuuden vuoksi.

    Osaat erottaa imuroidessasi menikö putkeen kivi vai lego. Kumpikaan ei aiheuta toimenpiteitä.

    Puhut englantia puolisollesi muiden aikuisten seurassa, ajatellen etteivät he ymmärrä.

    Kun huomaat sanovasi erittäin napakasti lounasravintolassa pöydästä nousevalla miehelle mitäs sanotaan?

    Huomaat sanoittavasi myös koiran tunteita. Päivittäin. ”Voi Rekku mä ymmärrän kyllä että sua nyt harmittaa ettei me mennä enää ulos.”

    Jos sanot ”piip piip piip” kun peruutat ruokakaupassa ostoskärryn kanssa. Kyllä vain, yksinäsi.

    Olet yksinäsi Ikeassa ja otat tarjottimellesi perhekärryn.

    Selostat tekemisiäsi vaikka kukaan ei ole kuulemassa.

    Ja teet sen useimmiten kolmannessa persoonassa: ”Äiti hakee vielä pari tomaattia”.

    Jos taputat unissaan ähkivää selkään ja sanot ”anna röyhyn tulla vaan” – ja huomaat sen olevan puolisosi selkä.

    Himoitset viinaa. (Tämä viimeinen vähän yllätti, mutta mikäs siinä! Ostan ajatuksen!

    Ai että. Vanhemmuus, lahja joka vain antaa antamistaan. Onko teillä vielä muita joukon jatkoksi?

  • Nyt saa kadehtia – minulla on jotain mitä (selvästi) kaikki janoavat

    Muistatteko kun kerroin että olen tosi kateellinen ihminen?

    En ole ainoa.

    Tiesin toki että minua kadehditaan – jumalainen vartaloni, uskomaton tukkani, viiltävä älykkyyteni ja oivaltava huumorini yhdistettynä suorastaan hämmentävään nöyryyteen ovat todella kaiken vihreyden arvoisia.

    Tai kuten eräs teistä kommentoi:

    ”..mitä vittua, miten jengillä on rahaa rakennuttaa jotain isoja omakotitaloja tänne Helsinkiin ja miettinyt naurettavasti kuinka kiva olis nojailla johonkin uututtaan hohtavaan keittiösaarekkeeseen viinilasi kädessä ja huokailla elämän ihanuutta.”

    Upeasti kiteytetty, juuri tätä elämäni on!

    Nyt olen kuitenkin vahingossa löytänyt sen pahimman kateuden kohteen. Asian, josta tulen saamaan hirvittävästi pahaa verta nyt kun tämän täälläkin julkistan, mutta haluan korjata virheeni.

    Lupaan, ettei tarkoitukseni ollut kehuskella tällä, hieroa suolaa haavoihin. Se nyt vaan sattui siinä saarekkeeseen nojaillessani osumaan käteen juuri Insta-storyn aikana ja pakkohan se oli tunnustaa, että meillä nyt sitten tämäkin on.

    Sain välittömästi aiheesta kymmeniä (yhden kymmennen verran) viestejä. Että ei ole totta, minäkin olen aina tuosta haaveillut! Tai: minulla oli tuo mutta se hävisi kaksi vuotta sitten enkä pääse surustani yli.

    Ymmärrän, se on ollut varmasti valtava menetys. Olen pahoillani.

    Olen kiitollinen, että minulle on näin suuri onni suotu vaikka niin paljon muutakin jo elämässäni saan. Oli puhdasta onnea, että löysin sen paikallisesta K-marketista – kuka olisi voinut aavistaa että se on siellä! Nyt aion tehdä kaikkeni, että muillakin olisi tähän samaan onneen mahdollisuus.

    Oltermanni-juustokupu. Täydellisen sopiva, helppo ja oleellinen Oltermannin kuluttajille. Se meillä nyt vihdoin on, vuosien haaveilun jälkeen. Mitä muuta ihminen muka tarvitsee? Ei mitään, sanon.

    Valio, jos kuulette tämän ja olette ollenkaan hydäsydämisiä, kertokaa nyt ihmisille mistä näitä kultaisia onnen pyörylöitä voi saada. Kiitos.

  • Et ole ainoa vanhempi, jolla pinna katkeaa. Puhu, ettet lyö.

    Voi hemmetti, taas meni hermot. Aamulla tuli kiire ja huusit lapselle. Tai ehkä tönäisit, yritit saada riehuvan tyypin pois pienemmän kimpusta? Ajattelitko että olet varmasti ainoa vanhempi, jolle käy näin – joka ei osaa hillitä itseään vaikka on aikuinen?

    Tämä juttu on kuvitettu oikeilla tarinoilla, muunnelluilla kommenteilla Valeäidin historiasta. Olen saanut samantyyppisiä kommentteja kymmeniä, ehkä satoja eri kanavissa yli kuuden vuoden ajan ja olen ajan saatossa oppinut todella uskomaan että minun lisäkseni lähes kaikilla vanhemmilla menee lapsiinsa hermot joskus. Tietyissä elämänvaiheissa useinkin, uhmakausien keskellä saattaa tuntua ettei positiivisia tunteita päivään enää mahdukaan.

    Monilla vanhemmilla loppuu jossain kohtaa jaksaminen. Lapsille ei kerta kaikkiaan jaksa kymmenettä kertaa ohjeistaa rauhallisesti, ettei äitiä tai ketään muutakaan ei saa potkia. Sadasviideskymmenestoinen sänkyyn palauttaminen ei paljon enää naurata. Turhautuminen alkaa kuplia sisällä rumina sanoina ja huutona, epätoivoisina tekoina, mustina tunteina.

    Niitä mustia tunteita tulee meille kaikille, eikä niitä tarvitse hävetä. Siitä seuranneita vääriä tekoja sen sijaan pitää hävetä, katua ja ennen kaikkea eliminoida. Vanhemmuuden keinolaatikon pohjalta kaivetut viimeiset epätoivoiset keinot eivät ole oikein, hyväksyttäviä tai edes toimivia. Valitettavan yleisiä ne kuitenkin ovat.

    Mitä pitää sitten tehdä kun omat keinot loppuu?

    Jos olet tilanteen keskellä, pysähdy. Keskeytä leimahtava raivo millä tavalla hyvänsä, tylsytä sen kärkeä. Käännä selkä, puhalla ulos, hengitä, siirry toiseen huoneeseen. Laula vaikka jos se auttaa. Sekuntikin epäröintiä voi saada tunteen pahinta kärkeä laantumaan.

    On tärkeää kokea olevansa edelleen tilanteen herrana. Usko itseesi ja siihen, että voit saada tunnetta laantumaan, äläkä vaivu epätoivokeskusteluun, jossa kerrot itsellesi taas minä epäonnistuin, olen huono.

    Täydellistä ohjetta sytytyslangan leikkaamiseen ei ole, jokaisen on löydettävä omansa. Ja tässä kohtaa tullaan siihen tärkeimpään; häpeään ja katumukseen ei pidä jäädä vellomaan niin että se estäisi avun hakemisen.

    Kaikista tärkeintä on puhua. Kertoa edes jollekin, ettei ole enää homma hallussa, että voimat eivät riitä oikein toimimiseen. Se on uskallettava tehdä, vaikka tuntuukin siltä ettei kukaan muu voi olla näin huono vanhempi. Usko kun kerron, aina löytyy joku muukin. Puhuminen helpottaa jo tosi paljon, se vapauttaa osan paineista. Syyllisyys ja häpeä ovat vahvoja tunteita, jotka vain pahentavat mitä tahansa huonoa tilannetta.

    Usein juuri se hetki kun tajuat toimivasi väärin vie tilanteen vielä huonompaan jamaan.

    Kun uupumukseen lisätään syyllisyys ja häpeä, ei ainakaan luoda rakentavaa tilaa, jossa voit ottaa itsestäsi otteen ja löytää paremmat keinot. Kuinka voit auttaa itseäsi voimaan paremmin jos näet itsesi epäonnistujana, jonka pitäisi vain tsempata enemmän tilanteissa joissa voimat on jo loppu?

    Siksi ensimmäinen askel on tunnistaa tilanne ja pyytää apua. Puhu. Puhu, ettet karju, uhkaile, pelottele, revi, lyö. Jos olet jo tehnyt vääriä tekoja, sitäkin suuremmalla syyllä on puhuttava. Edessä voi olla vaikeampiakin päiviä.

    Tarvitset apua, sillä vaikka niin saa ajatella, noin ei saa käydä.

    Mullakin keittää edelleen välillä ihan liikaa yli. Enää ei tee mieli ketään huutaa hiljaiseksi itkumaratonin keskellä, mutta sanan säilä se kuulkaa sivaltaa vaan sitä paremmin mitä vanhemmiksi lapset tulevat. Siististi tarkoitettu ohjaaminen pois tappelusta muuttuu melkein repimiseksi ja kirosanat ovat yhä lähempänä loputtomissa hammaspesutappeluissa.

    Siksi puhun ja puhumme edelleen. Lapsille puhumme paljon tunteista – myös niistä vaikeista – ja sanoitamme myös lapsille ilmentyvää raivoa. Pyydämme anteeksi ja kerromme miksi tuntui pahalta. Puolisolle puhun hätäkoodeja: nyt tarvitsen apua, ota sä tämä haltuun. Ystäviltä haen vertaistukea ja yritän toisaalta tunnistaa, milloin heidänkin olisi syytä puhua.

    Tässäkin jutussa nähdyt esimerkit ovat vääriä tekoja, jotka pitäisi saada loppumaan. Huonot keinot ovat huonoja seurauksia vaikeista tilanteesta, ja niihin tilanteisiin on olemassa helpotuksen työkaluja. Teot voi saada pois omasta elämästään ammattiauttajan kanssa.


    Vuosien aikana olen usein kirjoittanut ja puhunut aiheesta. Saamani vertaistuen määrä on merkittävästi auttanut itseäni käsittelemään näitä asioita ja kehittymään vanhempana, aikuisena. Samaa olen teiltä kuullut ja siksi olen niin iloinen, että tässä tekstissä näkyvät kommentit on tuotu aikanaan tänne julki. Että me yhdessä uskallamme näistä puhua, tukea toisiamme ja hakea apua.

    Pahimman univelan, väsymyksen ja vauvakaaoksen aika on meillä ohi, ja huomaan hieman vaivaantuvani tästä aiheesta. En oikein haluaisi enää puhua julkisesti näistä asioista, nyt kun rajuimmat myrskyt ovat laantuneet.

    Mutta eihän ne vanhemmuuden vaikeat tunteet mihinkään maailmasta häviä. Aion yhä jatkaa tästä kirjoittamista, puhumista ja avautumista koska se on tosi tärkeää. Meistä jokaisen pitää kuulla siitäkin puolesta vanhemmuutta. Se on olemassa, vaikka emme haluaisi sen olevan totta.

    Toivon että tekin jaatte täällä edelleen tunteita, tuskia ja keinoja! Mitkä konstit auttavat sua hillitsemään pahinta raivoa, millä saat purettua sen valtavan negatiivisen energian? Jaksatko?

    Apua vanhemmuuden vaikeisiin tunteisiin saat ainakin täältä:

    • Oma neuvolasi
    • MLL vanhempainnetti, jossa myös
    • Vanhempainnetin chatti, joka päivystää aina maanantaisin ja tiistaisin klo 10-13 sekä muina aikoina jolloin päivystäjä on paikalla (löytyy myös täältä MLL sivuilta)
    • Maksuton MLL vanhempainpuhelin, johon voi soittaa nimettömänä ja luottamuksellisesti. Numero on 0800 922 77, puhelimeen vastataan maanantaisin ja tiistaisin klo 10-13 ja 17-20, keskiviikkoisin klo 10-13 ja torstaisin klo 14-20.
    • Maria-Akatemia, joka auttaa nimenomaan naisten väkivallan hallinnassa. Heilläkin on matalan kynnyksen chatti.
    • Miehiä auttaa Miessakit ry:n Lyömätön linja
    • Lastensuojelu. Täysin vääristyneestä maineestaan huolimatta siellä ei yritetä ensisijaisesti rankaista huonoja vanhempia vaan auttaa koko perhettä.
    • Oma lähipiirisi. Puhu edes jollekin, siitä se solmu lähtee aukeamaan.

     

  • Uuvuttaako arki, vaikka ei muka pitäisi? Lepää.

    Heräsitkö aamulla väsyneenä, vaikka nukuit pitkät yöunet? Mietit ehkä että mitäs tämä, johan olen hetken lomaillut ja kiireet on helpottanut. Miksi en ole virkeä?

    Takana on ehkä tiukka kevät (nää kesäviikot ennen lomia, voi luoja!) tai pimeä talvi. Mietit ehkä että missä vuodenajassa me nyt oltiinkaan ja miten mua voi väsyttää vieläkin näin paljon vaikka olen nukkunut ihan hyvin viime aikoina.

    Olisitkohan vähän vaan poikki? Uupunut kenties? Tiesithän, että sellainen rättipoikkiväsymys syntyy aika helposti, ja on tavallaan ihan normaali osa meidän arkea.

    Ihminen toimii niin että se lepää, sitten se on aktiivinen ja väsyy, joten se taas lepää. Mutta me aika usein haukataan kaikki tehot irti elämästä niin ettei sitä lepäämistä ihan oikeasti tehdä. Väsytään, ihan perkeleesti. Uuvutaan.

    Eikä siihen tarvita remonttia, neljää työtä, kuutta lasta tai vaikeaa sairautta. Uupua voi yhden lapsen kanssa, ilman lapsia, nuorena, vanhana, työssäkäyvänä, opiskelijana. Ei ole kaavaa, jolla uupumus mitataan, eikä kenellekään ole niin helppo elämä, etteikö siitä voisi uupua.

    On tietysti elämäntilanteita, joissa uupumus on lähes väistämätöntä. Jos elämä on todella vaikeaa ja painitaan suurten murheiden alla, tarvitaan huomattavasti apua, tukea ja huolenpitoa. Arki voi olla loputonta selviytymistaistelua, mutta siitä en tiedä tarpeeksi voidakseni siitä kirjoittaa. (Se kyllä ansaitsee palstatilaa joten siitä voisin ehkä jonkun kanssa jutella? ilmianna itsesi jos haluat podcastiini vieraaksi!)

    Nyt puhun sellaisesta perusarjen uupumuksesta, joka voi myös hetkittäin olla syvää ja vähän pelottavaakin. Kutsutaan sitä vaikka arkiuupumukseksi, jotta emme sekoita sitä eri mittasuhteiden avuntarpeeseen.

    Arkiuupumus tulee minun logiikalla siitä, että omat odotukset ja toiveet ryyditettyinä oletetuilla muiden oletuksilla ovat suuremmat kuin se, mihin oma energia riittää. Tai siitä, että elämässä on jokin negatiivinen energia, joka kuormittaa henkisesti ja vie siten pois siitä käytettävissä olevasta energiasta.


    Se on sitä kun vaikkapa minä romahdan ihan vain työn ja elämän yhdistämisestä kun en huomaa himmailla kiirekausina. Menetän hermoni ja lähimuistini, ajan bensakorkki auki ja saan rytmihäiriöitä sähköpostista. Pinnistän syke korkealla ja hengitys tiheänä läpi arjen ja koko viikonloppu menee palautumiseen. Herään aina vain väsyneempänä eikä lenkillä meinaa enää jalka jaksaa nousta.

    Nyt minut pelasti vasta alkanut kesäloma, joka on samalla hyvä hetki muistella miten sitä omaa arkeaan pitikään hoitaa.

    Tämä on minulle, ja sinulle.

    Arkiuupumus tulee siitä, ettei lepää missään kohtaa. Että tekee, tekee, tekee vain – vaikka se tekeminen olisikin leppoisaa ja rauhallista, jopa antoisaakin. Ystävien näkeminen, urheilu ja omat harrastukset ovat kaikki mahtavia ja antavat paljon! Mutta syövät myös siitä energiakuormasta.

    Kroppa ei osaa erottaa milloin siltä pyytää voimaa iloinen nauru ja milloin väsynyt itku – kuormitusta se on positiivinenkin kuormitus.

    Ja jos syöt jatkuvasti siitä energiapankistasi lataamatta välillä, pankki sanoo “ei luottoa” ja lähettää perintätoimiston kimppuusi.

    Milloin olen, tai olen viimeksi ollut vain? Eihän semmoista muista.

    Sitten kun tajutaan, että hitto mää olen loppu, niin muistetaanhan vielä että silloin se väsymys oikeastaan vasta alkaakin? Kun kropalle annetaan lupa levätä, se hellittää aktiivista höyryistään ja alkaa ottaa lepoaan. Joskus ihan tosissaan. Niin että sitä saattaa olla vasta vauvavuosien jälkeen tosi väsynyt, tai nukahdella pystyyn läpi kesälomansa. Ehkä romahtaa itkemään kahvilassa, kun on vain liian monta maitoa josta valita.

    No nyt kun olemme päässeet siihen että myönnämme olevamme väsyneitä, ymmärrämme että se on ok ja ymmärrettävää vaikka “muilla on paljon rankempi elämä”, seuraa vaikea kohta. Pitäisi levätä. Olet väsynyt!

    Usein uupumus ei ole muuta kuin jäätävää väsymystä henkisesti ja fyysisesti. Et välttämättä ole parantumattomasti masentunut ja ahdistunut, vaikka oletkin läpikotaisin uupunut. Mutta levättävä on, ja se kestää paljon pidempään kuin uskoisi, tai haluaisi.

    Jostain kuulin että uupumuksesta palautuminen saattaa kestää 1,5-kertaisesti tai jopa tuplasti sen aikaa mitä uupumusta kertyi. Lyhyellä laskukaavalla tämä selittäisi miksi 3-vuotiaiden vanhemmat ovat edelleen väsyneitä, ja miksi se viikonloppu ei riitä.

    Mutta ei hätää! Me ollaan kaikki aivan yhtä rikki!

    Hommaan on kaksi lääkettä:

    1. Lepää. Levolla tarkoitetaan lepoa. Eikä pelkkää urheilua “koska se piristää aina” vaan myös ihan aitoa lepoa. Sohvalle pötks! Nukkumaan mars! Aivot ja kroppa tarvitsee nolla-aikaa, jossa niiltä ei odoteta mitään.

    2. Tee vähemmän. Jos ykköskohta on oireiden hoitoa, tämä on juurisyyn taklaamista. Älä mieti, mitä kaikkea sinun pitäisi jaksaa tehdä koska muutkin tekee, vaan laske innoissasi mitä kaikkea sinun ei toden totta tarvitse tehdä. Ikkunoiden pesu, joulukorttien askartelu ja vanhempainyhdistys menee sitten tähän kategoriaan.

    Aikuisen elämä on ihan sellaisenaan jo aika vaativaa. Sinne kannattaa jättää tyhjää, jotta kroppa ja pää latautuu ja jaksaa taas pyöriä. Että eiköhän mennä tästä nyt kaikki yksissä tuumin päikkäreille.

    Kirjoittaja ei aio tehdä tänään enää yhtään mitään.

  • Tiedät eläväsi ruuhkavuosia..

    Kun peset kerralla seitsemän koneellista pyykkiä – eikä siellä ole yhtäkään vaatetta sinulle.

    Kun sovit treffejä useammin lapsesi ystävien kanssa kuin omien ystäviesi kanssa.

    Ja jos pidät niihin omiin ystäviisi yhteyttä lähinnä kysymällä onko teidänkin lapsilla joskus ollut näitä näppylöitä? kuvien kera.

    Jos pelästyt kun joku mies sanoo sulle ”no moi” oudolla äänensävyllä. Kunnes tajuat sen olevan sitä flirttailua.

    Kun muistat että se mies asuu luonasi.

    Kun toivot välillä saavasi ihan pienen flunssan tai joutuvasi vähän sairaalaan. Ihan pikkusen vain! Hetkeksi lepäämään! Kylkiluu on tähän erinomainen ehdokas.

    Ja sitten sairastut lomalla.

    Kun diagnosoit itsellesi saman päivän aikana ADHD:n, erityisherkkyyden ja lievän masennuksen – ja osa niistä voi ihan hyvin olla tottakin.

    Jos kirjaston laina-aika on puoli vuotta, postilähetykset palautetaan lähettäjälle ja vaatelainaamoiden vaatteet päädyt lähinnä ostamaan.

    Kun päätät että tänään menet ajoissa nukkumaan ja kymmeneltä muistat että huomenna on lapsesi kevätjuhlanäytös, johon tulisi ommella “muutama helppo strassi ja kissanhäntä”.

    Kun näytit jo yhdeksän aikaan tältä:

    lapsiperheen arki

    Kun kauneudenhoitorutiiniesi ytimessä ovat kuivashampoo, wet wipet ja todella punainen huulipuna.

    Kun yhden kokouksen aikana on tullut 137 WhatsApp-viestiä: 95 joissa sovitaan lasten kyydittämisestä erilaisiin treeneihin.

    Jos olet ulkoistanut kaiken mihin sinulle ei riitä enää aika tai kiinnostus: siivouksen yhdelle, ruoanlaiton toiselle, kaupassakäynnin kolmannelle. Kun joku vielä hoitaisi seks..eiku ei mitään.

    Kun menen töiden jälkeen shoppailemaan tarkoittaa että olet etsimässä noin kymmenen euron lahjoja sinulle tuntemattomille lapsille.

    Kun kaupan pinaattiletut siirtyvät pois eineskategoriasta suoraan ruokaympyränne keskiöön.

    Mikä on sinänsä ainoa tapa selviytyä, sillä ruokit arkena keskimäärin 5,5 lasta: Pari omaa, kolme naapurin ja jämät itsellesi.

    Kun et ole aina ihan varma missä kaikki lapsesi ovat. Tai kuinka monta niitä on.

    Kun haluat kuitenkin ikuistaa tämän elämänvaiheen joten tunget täpötäyteen kalenteriinne perhevalokuvauksen töiden, koulun ja kylpyammeen haun väliin ja lopputulos on pelkkää timanttia:

    Nämä vuodet. Tämä jengi. Syrän, niin kuin Kakkonen sanoisi.

    Viimeisen kuvan otti Lennart Takanen, jota täytyy kyllä lämpimästi suositella! Vartissa saatiin oikeasti tosi kivoja kuvia ja meininki oli hyvä. Jos menette kuvaukseen, huikatkaa multa terkut, Lennart lupasi antaa lukijoille -20% alea!

  • Blogin perustaminen: 10 vinkkiä alkuun

    Sain sähköpostiin hauskan kyselyn ystävältäni. Hän kyseli kaverin puolesta, kuinka toimia jos haaveena on blogin perustaminen:

    ”Ystäväni on pohtinut blogin perustamista ja itse siihen häntä koko ajan tunnun painostavani, joten osaisitko Hanne auttaa? Mistä pitäisi lähteä? Mitä tulisi ottaa huomioon? Niin kun että ylipäänsä mitä?”

    Äkkiäkös tähän vastaa, ajattelin. Päässäni pyöri monen monta alaotsikkoa, joihin liittyi SEO, analytics, kuvasuhteet ja portaalitekniset asiat. Sitten muistin että kaikki päähäni tulevat vinkit ovat enemmän sitä osastoa, jonka vuodet pakosta sinulle opettavat ja joista tietäminen alkutaipaleella ei auta kyllä yhtään ketään. Virheitä, joita tulet tekemään joka tapauksessa ja jotka kannattaakin tehdä.

    Aloittaessa kyse on oikeasti tosi yksinkertaisista asioista.

    10 vinkkiä bloggaamisen aloittamiseen

    blogin perustaminen

    1. Päätä perustaa blogi.

    Yllättävä avaus! Ensin pitää haluta perustaa blogi. Hyviä syitä perustaa blogi on mm. jonkin tietyn projektin seuraaminen (raksa, vauva, häät); yhteyden pitäminen (jos vaikka muutat Havaijille kuten Anu perheineen!) tai ideaalisti halu kirjoittaa. Huonoin syy perustaa blogi on raha ja ilmainen tavara. On olemassa iso tukku parempia duuneja noihin ja lisäksi tuppaat tekemään skeidaa sisältöä jos tavoitteena on raha lukijan koukuttamisen sijaan.

    Blogillasi voi olla jokin tietty aihe (lapset, raskaus, raksa, autot, muumimukit, huonekasvit – aivan mikä vain) mutta ei ole pakko olla. Blogin keskiössä voit hyvinkin olla sinä ja sinun puuhasi. Itse päätät mistä kirjoitat ja vain sinä päätät mitkä aiheet blogiisi mahtuvat! Yksi hyvä nyrkkisääntö: Jos tuntuu että päivität kaikkia somekanaviasi niin paljon ettet enää kehtaa kaikkea laittaa julki, sinulla saattaisi olla riittävästi sanottavaa / näytettävää blogiin.

    2. Avaa blogi.

    Ota WordPress tai Blogger, ei väliä kumpi. Valitse jokin valmis pohja googletuksen perusteella, ja pyydä apua joltain nörttikaverilta tarvittaessa. Valitse mieluummin väritön, mauton, hajuton kuin hauska ja persoonallinen pohja. Oleellisinta on että tekstiä on mukava lukea, erityisesti kännykällä. Tulet kyllästymään pohjaasi ensimmäisen vuoden sisällä useamman kerran joten turha revitellä! Toisaalta, vaihtoon se menee kuitenkin niin ihan sama!

    3. Valitse nimi.

    Nimi on vaikea! Mieti nimeä ainakin kaksi kertaa. Tänään hassulta tuntuva sanamuunnos saattaa hävettää ensi viikolla ja eilisen sisäpiirin vitsi ei kanna loputtomiin.  Taivutetut ja monimutkaiset lauseet voivat olla haastavia, mutta ne ovat toisaalta aivan ihania. Omia omituisia suosikkejani ovat Kuka eiku mikä eiku joku olet Laura, Rimpuileva Mamma, Muitaihania , Mua muisteletko eiku..joku Kustaa tai I’m a human not a sand..ööö..whichiltä (joka löytyy kätevästi myös haulla ”voileipäblogi”).

    Oikeastaan, ihan sama tämäkin. Lempinimiä tulee kaikille ja blogi kasvaa lopulta nimensä ympärille. Tiesitkö muuten että Valeäiti oli aluksi Valeäidin tunnustukset? Jäi tunnustukset vähiin mutta äiti jäi vaikka jutut meni eteenpäin.

    4. Kirjoita.

    Kirjoittajaksi oppii kirjoittamalla. Kirjoita lyhyitä tekstejä, pitkiä tekstejä, hassuja pakinoita tai syvällisiä pohdintoja – kunhan kirjoitat! Kirjoittaessasi mieti hiukan kuka tekstiä lukee ja mikä häntä kiinnostaa. Editoi lukija mielessäsi turhia pois reilulla kädellä – useimmiten ison osan tekstistä voi karsia pois ajatuksen kärsimättä. Kirjoita mieluummin kolumnia kuin päiväkirjaa: älä moikkaa lukijaa, mutta oleta että hän on tavallaan tuttu: suunnilleen sitä kohderyhmää, jota ajattelet.  Mieti, että jokaisessa tekstissä pitäisi olla jokin kantava ajatus, hassu tarina tai kiinnostava tapahtuma. Tekstillä pitää olla jokin arvo lukijalleen! Tämä kaikki helpottuu kun vain kirjoitat. Kirjoita.

    5. Kuvita.

    Ota kuvia jos osaat ja kuvita niillä tekstiäsi. Kuvat eivät ole yleistä luuloa vasten pakollisia, mutta usein kyllä arvostettuja. Huonoja kuvia sen sijaan ei kukaan jaksa turhaan katsella. Tämä pätee muuten myös toisinpäin: Jos blogisi on kuvapainotteinen, sanoita sitä. Mutta sanoita hyvin, sillä myöskään huonoa tekstiä ei kukaan tarvitse.

    Sitten HUOM, nyt tarkkana: voit lainata muiden kuvia mutta silloin pitää täyttyä kaksi tärkeää kohtaa: 1. sinulla on erikseen kysytty lupa kuvan käyttöön  ja 2. kerrot selvästi lainanneesi kuvaa ja kerrot kenen se on.

    6. Keskustele.

    Bloggaaminen on pohjimmiltaan yhteisöllinen juttu. Saat toki kirjoitella omaksi huviksesi ilman kommentointia, mutta silloin otat riskin että kirjoittelet jatkossakin yksin. Muista ennen kaikkea keskustelu muissa blogeissa: käy kommentoimassa niitä (ja muista että hyvällä kommentistakin on taas muille arvoa!) kirjautuneena käyttäjänä, jolloin houkutat muita kommentoineita omaa blogiasi kurkkaamaan.

    7. Jaa.

    Linkitä blogisi erilaisiin blogiportaaleihin, kuten Bloglovin ja blogit.fi. Perusta omia somekanavia, mutta maltilla. Blogilla on ihan hyvä olla oma FB-sivu, Insta-tili tai jopa Twitter-tili aihepiiristä riippuen, mutta mieti mitä juuri sinä tarvitset ja jaksat. Jokaista pitää päivittää yhtä suurella rakkaudella kuin blogiasikin, mutta hyvin hoidetut somekanavat tuovat toki lisää yhteisöä juttujesi pariin.

    8. Kierrätä.

    Kun homma alkaa luistaa ja tuotostesi joukossa alkaa olla timanttia, käytä sitä uudestaan. Hyvä kuva toimii monen tekstin kuvituksena, hyvä ajatus kestää kyllä kolmenkin erilaisen tekstin yli ja hauskan joulujutun voi ihan huoletta jakaa joka vuosi. Hyviä sisältöjä voi ja pitää käyttää uudestaan! Huomaat pian että juuri tästä syystä juttuja kannattaa kirjoittaa ”ajattomiksi”, sellaisiksi että ne voi vaikka ihan suoraan jakaa myöhemmin. Veera on kirjottanut tähän loistavat ohjeet, ne löytyy täältä. Kierrätä myös muiden juttuja! Niissä somekanavissasi voi hyvin jakaa myös muiden hyviä juttuja, kunhan muistat tägätä ja kertoa kenen juttuja jaat. Voit olla arvokas (kiinnostava) ihan vain jakamalla kaikenlaista ajatuksiisi liittyvää!

    9. Ole kiva tyyppi

    Bloggaaminen jos jokin on ammatti, jossa hyvillä verkostoilla pääsee pidemmälle kuin ilman. Ole kiva tyyppi! Juttele muiden kanssa, tutustu rohkeasti, mene alan tapahtumiin, laita suoria viestejä Instassa..mutta älä tunkeile. Ihan sellaiset perushyvät sosiaaliset taidot ovat tärkeät, sekä livenä että netissä. Tägää toiset bloggaajat omissa kuvissasi, jaa muiden juttuja, kommentoi kauniisti, pyydä muilta palautetta, kysy saatko tulla kuvaamaan…mitä vain, kunhan tutustut muihin ja olet kiva. Mainio Janita Autiokin on oman uransa aloittanut ihan vain kysymällä isoilta julkimoilta saako tulla kuvaamaan (tämän opin Hannen ja Satun mahtavan podin tokasta jaksosta, jonka voit kuunnella täällä). Kyllähän hän sai kun kerran kivasti kysyi!

    10. Ihan sama. Ota rennosti.

    Tämä sanapari tuntui toistuvan vinkeissäni, joten tehdään siitä vielä oma vinkkinsä. Ajattele aina välillä ihan sama. Ota rennosti. Bloggaaminen on lopulta melko kepeää hommaa, joka antaa tekijälleen juuri niin paljon kuin haluat sen antaa. Se myös ottaa jonkin verran, erityisesti jos teet tästä elämää suuremman asian. Vaikka blogimaailma onkin mennyt ammattimaiseksi ja taso on kova, ei sinun tarvitse heti alkuun ottaa kuvia ammattikuvaajan kanssa matchalatte kädessäsi juuri oikeansävyistä seinää vasten. Kiinnostavat ihmiset löytävät lukijoita omalla tyylillään, omalla tahdillaan. Joten: aina jos huomaat pähkiväsi jotakin detaljia todella pitkään, muista sanoa itsellesi ”ihan sama”. Jos menee vähän pieleen, siitä oppii.

    vinkkejä blogin perustamiseen

    Sitten ei muuta kuin aloittamaan! Blogin perustaminen ei lopulta ole sen kummempaa, sen kuin tekee vain! Jos päädyt avaamaan oman blogisi näiden vinkkien perusteella, vaadin saada kuulla siitä kaiken eli kommentoi alle kuka olet ja mitä kirjoitat.

    Konkareille pyyntö, kertokaa mitä listasta uupuu niin lisätään!

  • Kontrollin ystävälle perhe-elämä voi olla rankkaa

    Oletko kontrollifriikki? Et tietenkään ole, jos sinulta kysytään. Olet vain järkevä; ennakoit asioita, laitat tavarat siihen mihin ne kannattaa laittaa ja viihdyt paremmin siistissä kodissa.

    Itsestänihän toki tässä puhun. Myönnän ehkä vihdoin 35 vuoden kohdalla että olen aika tarkka, ja mieluiten tekisin asiat omalla tavallani. Hallinta, tasapaino, kaaoksen estäminen ovat mulle tärkeitä. Näen, kuinka asioiden kannattaisi mennä ja mun on tosi hiukan vaikea katsella vierestä jos ne ei niin mene. Boheemin kaaoksen keskellä olen hukassa, vaikka ihailenkin rentoja tyyppejä jotka luottavat siihen että asiat sutviutuu ilman etukäteisvalmistelujakin.

    Epäilen että luontaisesti lungeille tyypeille elämä lasten kanssa on helpompaa. Mulla nousee stressikäyrät jo melko pienestäkin kaaoksesta. Siitä että yksi nojailee avoimeen tiskikoneen luukkuun (kohta se rämähtää alas ja likaiset astiat menee rikki ja vanhaa ruokaa on kaikkialla) samalla kun toinen perkaa päärynästä käsin kuoria pois (mehumössöä kaikkialla, kohta se pyyhkii ne kädet myös paitaan) eikä kumpikaan kuuntele kun kerron miksi kannattaisi toimia toisin.

    Puhumattakaan vauva- ja taaperoajoista kun kaikki nukkumisesta syömiseen oli ihan arpapeliä ja panokset kovat (Tän vauvan niin pitäisi nukkua. Sen pitäisi kyllä syödä.)

    Larppasin tuossa hetki sitten takaisin näihin tunnelmiin kun yritin syöttää pientä yksivuotiasta, huonolla menestyksellä.  Tiesin ensimmäisen pään pudistelun kohdalla, että tein minä mitä tahansa, tämä tyyppi keksii jotain muuta. Vääntyy asentoon, heittää lusikkaa, repii ruokalappua – sitä kaikkea mitä taapero osaa ja mitä taaperon kuuluukin tehdä.

    Vaikka kuinka sanoisin että nyt on syötävä ja hei äläs nyt mene mihinkään, a taapero’s gotta do what a taapero’s gotta do.

    Tämä on se suurin syy miksi meille ei ehkä voisi tulla kolmatta lasta. Minun hallintaa kaipaava nuppini ei sitä kestä. Taipumukseni kontrolliin korostuu silloin jos stressaan tai olen huolissani. Mitä rennompi (tai krapulaisempi!) olen, sitä vähemmän kiinnostaa onko kahvimukit niiden normaalilla hyllyllä, monelta lapsi nukkui päikkärit tai löytyykö perheen kengät telineestä vai oven edestä. Suojaan pärjäämistäni tarkoilla suunnitelmilla.

    Pienten lasten kanssa tämä hallinnalla onnelliseksi on luonnollisesti vähän haastava metodi.

    Vauvojen ja taaperoiden maailmassa kontrolli on lähinnä kaunis haave, johon väsynyt aikuinen tarttuu nähdäkseen toiveikkaamman tulevaisuuden. Se on keidas, joka siintää edessä mutta jota ei koskaan tule. Tietenkään mikään ei mene niin kuin ajatteli, niin kuin olisi järkevää, tai edes kohtuullista. Kaikki menee ihan toisin koska lapsi on kesken, ja se vielä hakee niitä oikeita tapoja. Aikuisen tehtävä on sietää ja ohjata.

    Ei sillä että nämä kouluikäiset sen varmemmin asioita oikein tekisi, mutta ainakin niiden kanssa voi käydä asiasta keskustelun. Typerän ja jankkaavan keskustelun, mutta keskustelun kuitenkin. Taaperon ja luoja paratkoon vauvan kanssa mitään keskusteluja ei ole. On vain spagetteja lattialla ja veteliä raajoja haalarin päällä.

    Alle kolmevuotiaan kanssa ja vähän sen jälkeenkin elämä on pääosin kaaoksen taltuttamista ja anarkian ennakoimista. Se on mulle tosi, tosi vaikeaa. Ei se sotku, ei se kaaos, vaan se ikuinen tunne siitä että tämä homma ei ole hallussa. Tätä ei saa haltuun, tätä ei voi järkeistää. Tämä ei tule menemään niin kuin ajattelin.

    En pärjää.

    Vauva ei nuku, syö tai kakkaa silloin kun sen pitäisi. Minä en tee mitään näistä asioista silloin kun haluaisin. Oikeasti mikään näistä ei haittaa ja hommat aina lutviutuu, mutta järjestystä rakastavalle ihmiselle se on silti jatkuvaa epäonnistumista. Mitä enemmän vauva-ajoistamme on aikaa, sitä selvemmin huomaan että ne vuodet ovat olleet mulle kyllä välillä aika vaikeita. Osin varmasti hormoneista, osin synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta ja masennuksesta johtuen, usein ihan vain luonteeseeni liittyvän valuvian takia. Kontrollin ystävälle vauva-aika voi olla aika raskasta, vaikka kaikki menisi tosi hyvin ja lapsi olisi täysin terve.

    Moni näistä ajatuksista nousi pintaan kuin luin Mutsie-blogin Irenen hienoa “Hullu kuin äidiksi tullut” -kirjaa. Siinä Irene kuvaili omaa matkaansa synnytysmasennuksen ja -ahdistuksen kanssa ja tunnistin itseni hurjan monessa kohdassa. Miten paljon helpompaa kaikki olisikaan voinut olla, jos olisin silloin tajunnut ettei ole normaalia asetella pöydälle hiuspampulaansa oikeaan asentoon huomista päivää varten. Pampulan paikka oli viiimeisenä tavarajonossa, jossa oli myös päivän vaatteet, kello ja kaikki muutkin tarvikkeet jotta onnistuisin saamaan vauvan ensimmäiseen neuvolaan yhdeksältä aamulla.

    Hallitsin tavaroita, jotta hallitsisin tilanteen.

    Kirjaa lukiessa muistin että on rankkaa olla vähän hullu. Muistin myös, ettei vauvat ole ihan minun juttuni. Pärjään siinä ajassa, mutta siihen liittyy myös paljon vaikeaa siedettävää. Sitä en vielä osaa sanoa johtuiko vaikeudet vain synnytysmasennuksesta vai onko tämä minun hallinnan tarpeeni joka tapauksessa haaste vauva-ajalle.

    Onko muilla vastaavia kokemuksia? Onko kontrollihätä helpottanut jonkun lapsen kanssa?

    Irenen kirjan voi tilata ainakin täältä. Se kannattaa ehdottomasti lukea jos on vauva tulossa, yksi sylissä tai jo isoksi kasvanut! Erityisesti se kannattaa laittaa miehen luettavaksi, jos itsellä on yhtään taipumusta asioiden hallintaan. Tekstit saattavat hyvinkin selittää muutamia asioita myös puolisolle.

    Lue myös:

    Kuvat 3 ja 4 : Irene Naakka, Mutsie