Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Nyt saa kadehtia – minulla on jotain mitä (selvästi) kaikki janoavat

    Muistatteko kun kerroin että olen tosi kateellinen ihminen?

    En ole ainoa.

    Tiesin toki että minua kadehditaan – jumalainen vartaloni, uskomaton tukkani, viiltävä älykkyyteni ja oivaltava huumorini yhdistettynä suorastaan hämmentävään nöyryyteen ovat todella kaiken vihreyden arvoisia.

    Tai kuten eräs teistä kommentoi:

    ”..mitä vittua, miten jengillä on rahaa rakennuttaa jotain isoja omakotitaloja tänne Helsinkiin ja miettinyt naurettavasti kuinka kiva olis nojailla johonkin uututtaan hohtavaan keittiösaarekkeeseen viinilasi kädessä ja huokailla elämän ihanuutta.”

    Upeasti kiteytetty, juuri tätä elämäni on!

    Nyt olen kuitenkin vahingossa löytänyt sen pahimman kateuden kohteen. Asian, josta tulen saamaan hirvittävästi pahaa verta nyt kun tämän täälläkin julkistan, mutta haluan korjata virheeni.

    Lupaan, ettei tarkoitukseni ollut kehuskella tällä, hieroa suolaa haavoihin. Se nyt vaan sattui siinä saarekkeeseen nojaillessani osumaan käteen juuri Insta-storyn aikana ja pakkohan se oli tunnustaa, että meillä nyt sitten tämäkin on.

    Sain välittömästi aiheesta kymmeniä (yhden kymmennen verran) viestejä. Että ei ole totta, minäkin olen aina tuosta haaveillut! Tai: minulla oli tuo mutta se hävisi kaksi vuotta sitten enkä pääse surustani yli.

    Ymmärrän, se on ollut varmasti valtava menetys. Olen pahoillani.

    Olen kiitollinen, että minulle on näin suuri onni suotu vaikka niin paljon muutakin jo elämässäni saan. Oli puhdasta onnea, että löysin sen paikallisesta K-marketista – kuka olisi voinut aavistaa että se on siellä! Nyt aion tehdä kaikkeni, että muillakin olisi tähän samaan onneen mahdollisuus.

    Oltermanni-juustokupu. Täydellisen sopiva, helppo ja oleellinen Oltermannin kuluttajille. Se meillä nyt vihdoin on, vuosien haaveilun jälkeen. Mitä muuta ihminen muka tarvitsee? Ei mitään, sanon.

    Valio, jos kuulette tämän ja olette ollenkaan hydäsydämisiä, kertokaa nyt ihmisille mistä näitä kultaisia onnen pyörylöitä voi saada. Kiitos.

  • Kuumat vinkit uhman selättämiseen

    Rakkaalla työkaverillani on kotona juuri siinä iässä oleva rakkauspakkaus. Jossain kohtaa pimenevää syksyä uhmakilsat alkoivat jo näkyä kasvoilla kunnes eräänä aamuna hän pyysi meiltä muilta apua. Kysyi voipuneena mitä tälle uhmalle oikein voi tehdä?

    Annoin empaattisimman katseeni ja kerroin joka ikisen vinkin, jotka suinkin muistin. Ne olivat nämä:

  • 20+1 lausetta, joita miehille ei sanota

    Elämme hieman epätasa-arvoisessa maailmassa, erityisesti mitä tulee vanhemmuuteen. Varmaan jokainen meistä äideistä on saanut selitellä joskus että meillä se mieskin hoitaa lapsia tai että joo, mä olen nyt baarissa vaikka mulla onkin pieniä lapsia.

    Miehet ei saa ihan vastaavaa kohtelua. Miehen töihin paluuta ei kummastella, eikä matkustelusta huomautella, jos lapsi on vielä alle vuoden ikäinen.

  • Ujo lapsi on fiksu

    53 No tags Permalink

    ”Noooo mikäs se sinun nimesi on?” 
    ”Veikö kissa kielen?” 
    ”Vähän vissiin ujostuttaa” 
    ”Sanopas nyt reippaasti”
    ”Kyllä minä tiedän mikä hänen nimensä on,
    haluan että hän itse kertoo sen vielä minulle” 
     
    Ujous on sosiaalisuutta painottavassa maailmassa kauhea taakka, erityisesti lapselle.

  • Odotahan vain…kohta tulee jotain mahtavaa!

    17 No tags Permalink

    Hanna G kirjoitti hetki sitten hienon tekstin eräästä äitiskenen rasittavimmasta asiasta: ”odotahan vain, kun..” Kyllä te tiedätte, se maailman viljelemä ihana vertaistuki, jossa kaikki tuleva maalataan ihan jäätäväksi taisteluksi. Odotahan vain kun alkaa ne oikeat supistukset / kun aletaan tehdä hampaita / kun se lähtee liikkeelle / kun niitä on kaksi. Voi tsiisus sentään miten paljon sitä on itsekin saanut kuulla. Niin paljon, että jossain kohtaa aloin jo valmistella kaikki puheenvuoroni sitä varten. Että joo mä tiedän että sitten sitä vasta valvotaankin kun vauva syntyy, mut nyt nää yölliset pissatauot kuitenkin jo vähän ketuttaa.

  • Rikas, rakas, raskas elämä

    2 No tags Permalink

    Syyskuisen romahduksen jälkeen olen miettinyt tosi paljon omaa jaksamista. Tai lähinnä sitä, miksi sitä ei ole. Saara painiskeli samojen tuskien kanssa omalla tontillaan ja kirjoitti lähes sanasta sanaan samaa mitä minäkin joskus:

    ”Miksi minä en onnistu, kun jotkut ovat omaani vaativammassa tehtävässä, ylitöitä ja työmatkoja tehden ja silti pärjäävät? Minulla on vain kaksi lasta, on aviomies joka kantaa vähintään puolet perhe-elämän taakasta, on hyvä päiväkoti ja lyhyet työmatkat ja satunnaista lastenhoitoapuakin.”