Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Ihana seitsemänvuotiaani

0 Permalink

Rakas Kakkonen,

Täytät tänään seitsemän, jeeee!

Olet aivan yhtä ihana kuin aina ennenkin: valoisa luonne joka saa helposti ystäviä ja viihtyy jokaisessa seurassa. Kaikki mitä olen sinusta aiemmin kirjoittanut, pätee edelleen, mutta mukaan on tullu iso annos Isoa Miestä. Olet kasvanut ihan hurjasti viimeisen vuoden aikana.

Ihan konkreettisestikin. Luulen että muutama vaatekoko ja kengännumero jäi meiltä välistä! Nuo lyhyemmät rokkihiuksesi ovat myös tehneet sinusta isomman pojan näköisen. Fledasi on kertakaikkisen makea, tavaramerkki suorastaan. Vaikka sinua itseäsi välillä kiharat harmittaa, voin kertoa että me kaikki muut olemme niihin ihan rakastuneita.

Eniten tietysti olemme rakastuneita sinuun itseesi tyyppinä. Olet viisas, rohkea ja hauska. Innostuva, empaattinen ja kannustava, kaikin puolin ihana tyyppi. Olet ihan älyttömän taitava monessa asiassa, Ykkösen sinulle keksimät kouluhommatkin menevät jo kuin vettä vain! Yhä edelleen olet hämmästyttävän kova musiikkimies. Musiikki ja keikat ovat olleet elämäsi johtotähtenä jo viisi vuotta ja toivon ettei se palo sinulta koskaan lopu.

Kysyin sinulta minkälainen olet nyt omasta mielestäsi ja ihan nappiin se minusta meni: ”Reipas, auttavainen, rauhallisempi.” Niin kyllä oletkin! Vuosi vuodelta isompi poika, joka osallistuu tosi hienosti moneen askareeseen ja jaksaa sinnikkäästi tehdä hommat loppuun ja harjoitella vaikeitakin asioita. Tänäänkin olet rakentanut uutta lahjaksi saamaasi Legoasi monta tuntia putkeen.

Voin kertoa salaisuuden: en ehkä itse olisi jaksanut. Mutta niin vain tarkasti sinä siellä rakennat, laitat palan kerrallaan paikalleen.

Pala kerrallaan muutut sinäkin yhä isommaksi ja tänä vuonna menet jo kouluun. Sinusta on myös tulossa isoveli, varmasti tosi hyvä sellainen. Jo nyt haluat halailla ja moikkailla pientä tulokasta, vaikka hän vielä väärällä puolella mahaa onkin. Mutta älä huoli, ihan pian tapaatte. Hän tuntee jo sinut ja odottaa kovasti tapaavansa meidät kaikki.

Nautitaan nyt kuitenkin vielä siitä että nuo 870 legopalaa saavat olla lattialla ilman vauvavaaraa!

Hyvää syntymäpäivää ihana, olet meille kaikille ihan hurjan rakas!

0 Permalink

Kaikki alkaa alusta – mutta vielä parempana

0 Permalink

Pieni tyttäreni meni eilen ensimmäistä kertaa koskaan ihan yksin kauppaan. Päivän leipomuksesta oli unohtunut taloussuklaa joten kysyin haluaisiko hän itse hakea sen. Todettiin yhdessä että eihän siinä mitään sellaista ole mitä hän ei osaisi: Bussilla ostoskeskuksen lähelle, kävely kauppaan, suklaan etsiminen (tai avun kysyminen jos ei löydä) ja kassalle maksaminen.

Se ilme, joka hänelle syttyi kun tajusi pystyvänsä tällaiseen itsenäisesti – ja että häneen luotetaan näin paljon – oli aivan mahdottoman ihana. Sellainen ison tytön itsenäistymisen oivallus, joka tuntui yhtä merkittävältä ja isolta varmaan meille kaikille. Sinne se lähti, ihan pari minuuttia idean jälkeen. Rahat mukaan ja menoksi.

Puolen tunnin päästä mun puhelimeen kilahti viesti: “Ostettu! Hinta: 2,60€”. Mua nauratti se että olin juuri ajatellut että pääsiköhän se perille asti ja toisaalta nauratti se että isänsä olisi saattanut laittaa aivan tismalleen saman viestin mulle. Nauratti myös se puhdas ilo siitä miten iso siitä on jo tullut, kuinka osaava se onkaan.

Kakkonen taas oppi edellisenä päivänä vihdoin kauan harjoittelemansa voltin voimistelurenkaila. Se on jostain syystä ollut hirveän vaikea hanskata, jokin tekniikassa on ollut hakusessa. Hän on aina välillä yrittänyt ja usein luovuttanut lannistuneesti. Mutta tällä viikolla kaikki oli toisin. Toistuvat yritykset eivät lannistaneet vaan kannustivat. Lopulta se haki itselleen ylimääräisen patjan renkaiden alle saadakseen lisää korkeutta. Ponnisti, ponnisti, ponnisti. Yritti uudestaan ja käänsi päätä. Yhtäkkiä se vain meni ympäri.

Näillekin ihanille kasvoille levisi sellainen ylpeyden ja onnen ilme että sohvalla istuneetkin puhkesivat raivoisiin aplodeihin ja ehkä vähän meinasin tirauttaa liikutuksesta. Kun sitkeä harjoittelu palkitaan ja jokin iso juttu onnistuu vihdoin! Niin siistiä!

Ja niin siistiä kun on näitä isoja lapsia!

 

Pienet lapset pienet murheet on varmasti osin totta (en odota murrosiän murheita mitenkään innolla), mutta hitto vie on näiden keskisuurten kanssa kyllä yhä vain isommat ilotkin. On niin älyttömän siistiä miten omia tyyppejä niistä on jo tullut, miten hauskoja ja viisaita keskusteluja niiden kanssa voi käydä ja kuinka ne jo osallistuvat monessa asiassa ihan oikeasti meidän arjen pyörittämiseen. Vaikka on paikoitellen jopa haikeaa huomata että niillä on jo omaakin elämää, se on samalla pakahduttavan hienoa.

Mutta sitten aina välillä haksahdan miettimään että voi elämä, juuri kun ollaan päästy tähän ihanaan pisteeseen, aloitamme alusta uuden vauvan kanssa. Kaikki alkaa taas alusta!

Tässä pitää oikein muistutella itseään että ei muuten ala. Ei nämä kaksi isompaa yhtäkkiä vauvaksi muutu, ei se kaikki alusta ala. Sen sijaan saamme edelleen seurata näitä suuria itsenäisyyden ja kasvun harppauksia, vieläpä kolminkertaisesti.

Vuoden päästä tähän aikaan talossamme oppii yksi ehkä istumaan, toinen kulkemaan yksin kouluun ja kolmas jotain mitä en osaa vielä edes kuvitella. Ehkä vaihtamaan kakkavaipan tai nukuttamaan vauvan, ne olisi kovia taitoja ne!

Pelko pois siis, sanon itselleni. Kaikki alkaa kyllä yhden osalta alusta, mutta koko elämä jatkuu niin paljon parempana ja rikkaampana. Nyt sitä kaikkea seuraa kaksi jo isommaksi kasvanutta ja jakaa meidän kanssa sen matkan. Saamme yhdessä fiilistellä sitä kun pieni oppii uusia taitoja, voimme porukalla pähkiä mitä ruokaa se haluaisi seuraavaksi maistaa.

Jotenkin alkaa tuntua siltä että edessä on ihan todella siistejä aikoja.

0 Permalink

Niin monta syytä olla haluamatta lapsia ja muutama syy miksi se on silti parasta

Istuttiin kaverin kanssa pöydän ääressä listaamassa syitä, miksi meidän perheisiin ei kyllä koskaan tule lemmikkiä. Niistä on niin paljon vaivaa ja se lenkittäminen ja eläinlääkärit ja mihinkään ei voi sitten lähteä ja…Meillä kummallakin oli ollut lapsuudessa paljon eläimiä ja olemme eläinrakkaita. Menen ihan omaan sfääriin kun saan rapsutella jotain elukkaa ja Insinööri sulkee silloin korvansa sillä alan lässyttää.

Miten sitä voikaan olla sitten niin varma ettei meillä enää koskaan tule mitään karvaista elukkaa? Eihän sitä olekaan. Mutta sitä kevyestikin pohtiessa on tosi helppo muistaa ja luetella vain ne kaikki hankalat, elämää kuormittavat asiat. En voi tuntea minkälaista on lemmikin omistamisen onni, kun en ole sitä aikuisena kokenut. Huomasin, että keskustelussamme on jotain samaa kuin monen perhepohdinnoissa.

Kuten perhebarometrikin vuosi sitten kertoi, ihmiset näkevät hirvittävän monta (hyvää) syytä sille, miksi perhettä ei kannattaisi perustaa. Puolison puutteen lisäksi rahahuolet, tasa-arvo (naisen “uhraukset” vanhemmuuteen) ja työelämän vaatimukset ovat selkeitä syitä, mutta joukkoon kuuluu myös lemmikkipohdintamme kaltaista elämänlaadun heikkenemisen huolta:

”Nuoret pohtivat, mihin ryhmään haluavat kuulua: ovatko osa matkustelevaa, elämästä nauttivaa, huolista vapaata lapsettomien nuorten aikuisten joukkoa vai kuuluvatko tuulipuvuissa suhisteleviin alennusjauhelihaa metsästäviin prismaperheisiin.”

Tuulipuvuissa suhistelevat alennusjauhelihaa metsästävät prismaperheet?

Näkemys perheestä on aika kapea jos mielikuva siitä on jotain tosi tylsää ja nahkeeta. Ymmärrän kyllä tämän näkemyksen, sillä olenhan itse osallistunut negistalkoisiin kertomalla täällä paljon niitä perhe-elämän haasteellisempia puolia. Vaikeita tunteita, turhautumista ja säätöä, likaa ja univelkaa.

Sori siitä.

Vahvatahtoinen lapsi

Siihen on kuitenkin myös syynsä miksi ihmiset toivovat lisää lapsia vielä sen ensimmäisen tuulipukukierroksen jälkeen. Vaikka niiden ruokapöytä onkin pilalla ja vaatteet täynnä räkää. Sitä vain on hankala selittää auki, sillä perhe-elämän valtava voima ja rikkaus on usein sirpaloitunut johonkin niin pieniin väleihin ettei niitä itsekään meinaa tunnistaa. Miten kuvailla sitä, miten hyvältä tuntuu kun elämässä on lapsia?

Minä yritän. Älkää antako tämän tarkoittaa sitä, etteikö muunlainen elämä olisi täyttä, syvän onnellista ja merkityksellistä. Totta kai on! Haluan nyt vain kerrankin ladata ruutuun kaiken sen ällöihanan mitä minä omassa elämässäni koen – etuoikeutetussa, helpossa, norminmukaisessa elämässäni.

Pelkkä vauvan odottaminen on oikeasti aivan älytön juttu. Toki paikoitellen varsin pahan olon, raskaan olon ja kaiken muun kuonan kuorruttamaa kärsimystä, mutta se tunne kun sisälläsi uusi elämä ottaa kontaktia potkuillaan, hikalla, elämöinnillä on ihan mahdottoman hieno.

Sitäpaitsi, mikään helpotus maailmassa ei ole isompi kuin se että se vesimeloni putkahtaa lopultakin ulos sinusta.

Pienen vauvan paino rinnalla tai onnistunut imetyshetki tuovat täyttä, syvää tyydytystä. Hetken pystyt olemaan jollekin koko maailma ja hän sinulle.

En ole koskaan kokenut vastaavaa ylpeyttä, kiitollisuutta ja saavutuksen tunnetta kuin saadessani vauvan syömään / nukahtamaan / kakkaamaan / hymyilemään. Uuden elämän ylläpitämisessä ja kasvattamisessa on niin suuri merkityksellisyys, että se koskettaa todella syvältä. Iskee jonnekin perustarpeiden solukkoon.

Kun lapsi tulee syliin, se tuntuu koko kropassa hyvältä, eri tavalla kuin mikään muu kosketus. Pään rento lepuuttaminen olkapäällä, pienet paksut sormet käsivarrella ja jalat rennon luottavaisina siinä niin. Lämpö, rakkaus, luottamus ja kaipuu samassa paketissa.

Lapsen alkaessa puhua avautuu ihan uusi maailma. Pääset yhtäkkiä sisään hänen kreiseihin ajatuksiinsa ja tajuatte toisianne ihan eri tavalla. Siitä seuraa vielä monta ihanaa vuotta jolloin lapsi puhuu ihan päättömiä ja käytännössä joka kerta kun se puhuu, sua naurattaa. (ja jos olet kakkahuumorin ystäviä, neljävee lapsi on paras kaveri jonka voit saada).

Kaikki tunteet ovat voimakkaimpia, siis ihan kaikki. Sekä sinulla että muilla perheesi jäsenillä. Kun lapsi räkättää yllättyneenä kukkuu-leikissä tai hihkaisee aivan naurettavan innostuneena paloauton nähdessään, kyynisinkään tyyppi ei voi olla hymyilemättä. Ja aamuraivojen jälkeen sitä tuntee tosiaan elävänsä!

Arjen tasainen pyöritys on kaikessa puuduttavuudessaan turvallisuutta, levollisuutta ja vakautta tuovaa. Eikä koskaan oikeastaan tarvitse miettiä “mitä tänään tekisi” – ihan jo ruuassa ja unessa pysyminen on riittävä saavutus ja suuri onni.

Ensimmäinen lapsesi keksimä vitsi jolle naurat aidosti on merkki siitä että olet luonut jotakin eläintä suurempaa. Ja siitä tulee ihan hiton ylpeäksi.

Isomman lapsen oman maailman kehittyminen on suorastaan koukuttavaa seurattavaa. Ai näinkö se ajattelee tuosta? Olipa se rohkea, tekipä se kauniisti toiselle!

Sisarussuhde on kaikessa vastakohtaisuudessaan upeaa seurattavaa. Miten erilaisia, ja sittenkin niin samanlaisia he ovat. Kuinka raivoksi saavat toisensa ja miten tarttuvatkaan toisiinsa jännittävällä hetkellä, aina valmiina puolustamaan toista.

He myös tekevät ihan mitä vain sinun puolestasi, kun tilanne osuu kohdalle. Laittavat laastarin, puhaltavat, hierovat ja joskus halaavat mitään kysymättä kun tajuavat että olet surullinen. Pienessä ihmisessä oikeasti asuu usein aika iso viisaus.

Useimmiten sinun lapsesi rakastaakin sinua tavalla, jota et koe edes ihan ansainneesi. Täysin kyselemättä, pyytämättä ja ilman reunaehtoja. (Tässä kohtaa saa koiratkin pisteen!)

Lapsi on uskomattoman kaunis ja kaunistuu päivittäin. Ihan pelkkä lapsen katsominen voi saada oikeassa mielentilassa sinut kyyneliin. Niin älyttömän hieno tyyppi, mieletön juttu se on.

Kaiken kaikkiaan lapsen kehityksen seuraaminen on uskomaton trippi, jota ei voi mikään huume, teknologia, elokuva tai kuvitelma peitota. Näet päivä päivältä lisää asioita jotka tulevat sinulta, häneltä, lapsesta itsestään. Sellaisia jotka tarttuvat ympäristöstä ja sellaisia jotka kaikuvat sukupolvien takaa. Jokainen niistä tuntuu pieneltä ihmeeltä – että se sinun synnyttämäsi vesimeloni on nyt noin hieno ja monisyinen ihminen.

heureka alekoodi

Haluan vielä sanoa, että tämä kaikki kuvaamani onni kiteytyy meillä tietysti sen ympärille että perheessämme on kaksi aikuista, hyvä terveys, riittävästi rahaa ja hyvät tukiverkot, niin kuin Asikaine loistavasti kiteytti. Perusasiat ovat meillä hyvin, enkä osaa muusta kertoakaan. Tarinani voisi olla aivan eri raskaammassa tilanteessa, tosin silloinkin uskoisin tämän saman syvän rakkauden tuntuvan hetkien raoista.

Jos siis mietit, onko perhe oikea ratkaisu, pystytkö siihen, jaksatko ja pärjäätkö, vastaan: erittäin todennäköisesti kyllä, kyllä, kyllä, kyllä. Perhe ei tarvitse oikean merkkisiä rattaita tai Suomen yhteisesti sopimia päiväuniaikoja, voit tehdä siitä juuri sen näköistä kuin sinulle parhaiten sopii. Kaikki järjestyy ja tulet rakastamaan lastasi todella, todella paljon.

Jos yhtään harkitset perhettä, anna edes sattumalle mahdollisuus. Voin lähestulkoon luvata ettet tule katumaan.

Ps. en ole vielä koskaan omistanut suhisevia vaatteita, jauhelihaa emme enää hirveästi osta ja prismat hoidetaan verkossa.

Lue myös:
Rakastan sinua
Elämän tarkoituksesta

Kalifornia vielä mielessäni – minkälaista siellä oli?

Herään pitkien yöunien jälkeen tuulettimen alta. Siitä kuuluu pieni naksunta, vähän kuin ulkona sataisi, mutta se ei häiritse ollenkaan. Huoneessa on mukavan viileä nukkua. Nousen ja otan ison kupin kahvia ja bagelin juustolla, joskus avokadolla. Nappaan Nipsun hihnan päähän ja lähden lenkille. Taitamme seitsemän kilometriä kaunista maastoa usein juosten, joskus kävellen. Lopussa koittava 2 kilometrin mäki tekee hommasta rankkaa kummin vain.

Loman lopussa tuntuu että jaksan jo juostakin sen kuolematta – Insinööri ei edelleenkään välitä siitä mäestä.

Lenkin jälkeen pikasuihku ja kamojen pakkaus, sitten altaalle, tai rannalle. Makaan nelisen tuntia auringossa, latautuen. Olen kuin lisko joka saa vihdoin oikean lämpötilan ja jaksaa taas liikkua. Käymme Insinöörin kanssa vuorotellen uimassa lasten kanssa ja tunnin välein lisätään rasvaa kaikille merenneidoille.

Tauoilla tietysti syödään; snackit ja jätskit on saatava joka päivä. Välillä kuuntelen äänikirjaa tai nukun. Auringon jälkeen ajamme kotiin syömään ja illalla käymme ehkä vähän kaupoilla, jos jaksaa. Lapset, kaikki kolme pientä, eivät milloinkaan itke elleivät satu viiltämään itseään upouudella linkkarillaan.

Väliin vielä pari päiväretkeä, muutama surffipäivä sekä yksi melko täydellinen roadtrip ja siinä se loma olikin pähkinäkuoressa.

Tämä oli kaikin puolin ihana, eheyttävä loma. Edellisilläkin kerroilla täällä on toki aina ollut ihanaa, mutta joka kerta lähtiessä on tuntunut vähän siltä, että jotain jäi vielä kokematta. Joko yksi kokonainen kanjoni tai sitten oma aika, tai lämpö. Tässä lähdössä oli ensimmäistä kertaa mukana sellaista kepeää kotiin paluun iloa. Että olipa ihanaa mutta kyllä nyt kelpaa jo lähteä kotiinkin – on ihana talo johon palata, ja jossa on paljon kivaa tekemistä edessä.

Rakas ystävä tulee lapsineen heti tiistaina kylään ja Suomessa on kaiken lisäksi hienot kelit. Tai no, ehkä. Yleensä minun tuloni mihin tahansa saa lämpötilan laskemaan, joten tiedätte ketä kiittää jos se piinaava helle yllättäen huomenna loppuukin!

Laukut – myös se ylimääräinen joka jouduttiin lainaamaan – ovat täynnä pannukakkumixiä, proteiinipatukoita, merenneitopyrstöjä, juoksuvöitä, kenkiä, maailman parhaita juomapulloja ja aivan mielettömiä matkamuistoja erikoisista paikoista. Unisiepparit Grand Canyonista ja upeat taideteokset värikkäästä 1950-luvun Palm Springistä.

Jännästi kameran muistikortti ei kuitenkaan pullistele liitoksistaan, eikä minulla ole mitään kovin kummoista reserviä reissujuttuja kirjoittaa. Tämä loma oli l o m a. Rentouttava, mukava, lempeä. Valitsin kymmeniä kertoja hiljaa paikallani makaamisen maanisen valokuvauksen yli ja olen siitä tosi iloinen.

Olen minä yhden minivinkkipostauksen kirjoittanut, ja toisenkin oikeastaan, mutta verrattuna edellisiin reissuihin en keksi mitään kummaa sanottavaa. Kalifornia oli meille ihana, ja sinne jää taas pala sydäntä. Eniten tietysti perheen luo. Heidät nähdään onneksi jo seuraavan kesänä Suomessa, Kalifornia saa vielä odottaa meitä muutaman (kymmenen) luottokorttikauden ajan.

Jos nyt yhden reissuanekdootin jaan, niin olkoon se viimeinen hetki eiliseltä.

Päivän lähtö ei sujunut ihan nappiin, vaan kiire tuli. Lopulta niin kiire että olimme turvatarkastusjonossa kymmenen minuuttia ennen portin aukeamista. Kysyimme ujosti henkilökunnalta, olisiko mitään nopeampaa jonoa mutta tyydyimme heti siihen että kaikilla on tietysti kiire, on vain odotettava.

Mutta vieressämme oleva mies kuuli meidän keskustelumme ja huolestui.

“Wait, are you really boarding in ten?” hän kysäisi ja saatuaan varmistuksen siirsi meidät heti edelleen, “ainakin tämän verran voimme auttaa” hän hymyili, jonka jälkeen huikkasi systemaattisesti kaikille muille kymmenille ihmisille edessämme että hei anteeksi, tällä perheellä on vain kymmenen minuuttia boardingiin, jos vain voisitte, päästäisittekö heidät ystävällisesti edellenne. They need a break.

Eikä minulla ollut edes sylissäni kirkuvaa vauvaa, joka olisi voinut tämän suuren kunnian ansaita.

zion

Ehdimme koneeseen, tietysti. Kuin sinetiksi tälle liikuttavalle avulle, koneessa viereemme istunut rouva ei pyörittänyt silmiään lapset nähdessään vaan henkäisi ihastuneena you have such a beautiful family ja jäi tyytyväisenä hymyilemään.

Minä päätin muistaa Amerikan ja sen kansalaiset taas kerran sellaisina vähän hassuina small talk koneina jotka kuitenkin myös toimivat aina huomaavaisesti ja ovat kiinnostuneita muista ihmisistä.

Thanks babe, tulemme taas joskus.

Onnellinen vaikka puukko päässä – terveisiä Kaliforniasta!

Kello on nyt 6.44.

Istun lenkkivaatteet päällä ja hymyilen. Olen niin onnellinen tästä aamusta etten osaa edes kuvailla. Ihan sama vaikka heräsin jo 5.40 ja että silmään koskee jos sitä painaa, se ei ole mitään verrattuna eiliseen aamuun.

Eilen heräsin neljältä aivan tappavaan päänsärkyyn. Otin kaksi buranaa eikä se mennyt pois. Kahdeksalta tainnutin itseni paikallisella lääkkeellä ja sain kivun sen verran väistämään että vartin torkut ulkona onnistuivat.

Tästäkin huolimatta, myös eilinen oli aivan huippupäivä.

Istun saarekkeen äärellä Kaliforniassa, jonne olemme ilmeisesti tulleet pakoon Suomen helteitä. Ei sillä, on täälläkin lämmin. Tai siis täydellistä. Aurinkoa ja aina vähän tai paljon yli 25 astetta (eikä 46 niin kuin kuulemma viikko sitten, h u i !), meri on lämmin ja aallot korkeat.

Vuorokauden matkustaminen tänne meni juuri niin kuin ajattelinkin – minä olin vaikein matkustaja. Lapset söivät, katsoivat elokuvia ja nukkuivat. Eivät valittaneet kertaakaan, kantoivat tavaroita kanssani ja kävivät vessassa kun oli tarve. Sanotaan taas kerran että isot lapset on melko ihania.

Minä sen sijaan, voi pylly. Niskani naksahti sille tuttuun haista paska – asentoon jo viime viikon perjantaina ja luottofyssarini on kesälomalla. Tein kaiken mitä osaan ja silti homma vain eskaloitui maanantaihin mennessä, niin että koko pakkaaminen reissuun meni vinossa. En pystynyt ojentamaan itseäni oikein mihinkään suuntaan ja vasta lähdön aamuna pystyin pitämään päätäni melkein suorassa.

(Oikealle ei muuten tarvitse katsoa yhtään niin paljon kuin ajattelisi. Autoillessa vieressä istuva voi hyvin kertoa puoleastasi tuleeko sieltä joku. Muista vain jarruttaa jos se sanokiin ”tulee”.)

Muuten tämä kaikki on ihan ok mutta jos pää kääntyy vain pariin paikkaan, eikä alaspäin lainkaan, voi olla hankala nukkua lentokoneessa. Yhtään.

No, ei tämä valitus ketään kiinnosta ja siellä on paljon ihmistutteja tätä lukemassa, joille 3h yhtäjaksoinen uni on olisi fantastista. Voimia teille.

Sen vain halusin sanoa, että kaikki tämä kärsimys taas osoittaa että Kalifornia on ihana ja aina kaiken väärti. Että vaikka ihmislapsi olisi nukkunut kolmena yönä yhteensä kuusi tuntia ja sillä olisi edelleen puukko päässä, se on silti onnellinen. Se saa katsoa lämpimällä rannalla kun sen lapset ovat onnellisempia kuin mitä heidän rajoittuneen muistinsa mukaan koskaan.

Hyppivät siellä aalloissa kolme tuntia putkeen ja syövät sitten riemun päälle maailman maukkaimman jäätelön. Ihmiset hymyilevät, vastaantulijat nauravat meidän sekoilevalle poppoolle ja minä kimallan tyytyväisyydestä tähän kaikkeen.

Tänään lähden lenkille, menen taas rannalle ja syön taas jätskiä. Olen edelleen onnellinen, rento ja yhtään mitään tekemätön enkä vieläkään kirjoita mitään jos ei tee mieli.

Hupsista saatana, taisin kirjoittaa jotain.

Taidan olla lomalla.

Valeäiti ehdolla suuren maailman gaalassa!

En oikein tiedä miten aloittaisin tämän tekstin, joten kopioin suoraan sen mitä päässäni kaikui kun sain kesän alussa tästä tiedon:

OMG OMG OMG MÄ OLEN EHDOLLA BLOG AWARDSISSA!!

Siis The Blog Awards Finlandissa, blogimaailman Oscareissa, minä??

Nyt on pienen osa-aikabloggaajan polla melko sekaisin. Minut on tuomaristo suuressa viisaudessaan tuhansien joukosta valinnut TOP3:een. Niin siistiä! Ja kategoriakin on just eikä melkein:

”Sosiaalisen median kingi, joka erottuu joukosta. Vaikuttaja, jonka tekstit/videot/postaukset herättävät tunteita joko puolesta tai vastaan. Ei pelkää tarttua vaikeisiin aiheisiin eikä hätkähdä tunteikkaasta palautteesta.” TBAF kategoriakuvaus.

Sellainen olen siis minä. Keskustelunherättäjä. Kingi.

Se, olenko peräti Vuoden Keskustelunherättäjä selviää lokakuun lopussa järjestettävässä huikeassa gaalassa. Silloin isolle screenille läväytetään minun, Tämän kylän homopojan ja Tuure Boeliuksen naamat hetkeksi, kunnes joku meistä valitaan voittajaksi. Huh missä seurassa olen, arvostan!

Toissa vuonna sain näihin bileisiin kutsun maailman parhaan Katjan avecina. Olin ihan törkeän hämmentynyt. Minäkö, tosiaan? Seuraavana vuonna sain oman kutsun juhliin. Olin vaihteeksi hämmentynyt. Minäkö, todellako?

Tänä vuonna olen itse ehdolla. Tiedätte jo, miltä tuntuu.

Mutta tänä vuonna olen myös kiitollinen, liikuttunut, onnellinen ja ylpeä sen yhä enemmän hämmentyneen lisäksi. Myös melko paniikissa olen. Sillä tässä on edessä tilaisuus, jossa pitäisi näyttää ihan hiton komealta, tunnistaa kaikki vloggaajat ja yrittää pysyä pystyssä ja kuulla jotain oman jännittyneen sykkeen läpi.

Ehdokkaiden julkistustilaisuuden perusteella tässä on vähän harjoittelemista edessä, ainakin poseerauksen osalta.

Voittajan valitsee tuomaristo, joten tässä ei nyt voi muuta kuin odotella. Ja keskustella, hah!

Jos nyt kuitenkin haluatte jotain tukitoimintaa äänestyksen muodossa tehdä, voitte toki kannustaa minut hurjaan voittoon Yleisön suosikki – kategoriassa, johon kaikki 42 ehdokasta osallistuu! Äänestys tapahtuu tästä.

Vielä yksi juttu: JUMALAUTA MITEN SIISTII!

Kaksi viimeistä kuvaa lahjakkaan kanssaehdokkaan, Einon, käsialaa. 

Kymmenen rakkauden hetkeä 

  1. Kun istut syliin ihan tuosta vain, miettimättä onko se hyvä hetki. Aina on hyvä hetki.
  2. Kun tutkit pillin rakennetta, taivuttelet sitä loppumattomalla kiinnostuksella, välittämättä naamalle putoavista hiuksista.
  3. Kun vain istut siinä pöydän päässä. Pieni kauneusluomi kasvoillasi aivan täydellisen pyöreänä.
  4. Kun kikatat niin että sylki menee väärään kurkkuun ja sanot kutita mua lisää äiti!
  5. Kun kömmit yöllä meidän sänkyyn ihan vain koska halusit olla lähellä. En aio kieltää, aion ostaa isomman sängyn.
  6. Kun vastaatte yhdessä puheluuni ja kerrotte toistenne päälle selittäen miten hieno Kakkosen uusi tarha oli ja kuinka paljon tontilla satoi enkä minä saa selvää kumpi milloinkin puhuu.
  7. Kun vain syöt ihan hiljaa ja katsot ikkunasta ulos.
  8. Kun kerrot, että joku muu oli sanonut sisaruksestasi että jätetään tuo tänne etkä ymmärtänyt miksi koska ”sehän on melkein mun ikäinen ja sen kanssa on niin kiva leikkiä”.
  9. Kun puristat uuden tarhasi eteisessä lippistäsi ja odotat ujosti hymyillen että aikuinen kertoisi mihin sen voi laittaa.
  10. Kun hoidat itse kaikki aamuhommasi ja hymyilet samalla hiljaa. Koska olet niin ylpeä koululainen.

Silloin minulle tulee tippa linssiin sillä valtavan suuri, käsittämätön rakkaus tulvahtaa yli.  Silloin minä vain olen, kiitän ja rakastan. Painan mieleeni sen hetken ja toivon ettei se jää kasvukipujen alle, että olisitte tuollaisia vielä pitkään. Ehkä aina.

Miten voikaan saada kaksi näin suurta lahjaa ihminen. En käsitä.

21 parasta Portugalista

0 Permalink

Uima-allas, aurinko, vesi ja olut. Pienet ja isot nuket. Paikallinen viini. Cannonball! Oma pieni sammakkolampi lotuksineen. Oma villa ja sen emännän loihtimat ruoat (12€/aikuinen!). Akvaario ja rannat. Vesielementit ja hullu seura.

Muutamat hermormahdukset (kukin omalla vuorollaan), metsäpalojen pelko ja liian kuumat yöt (sään puolesta, toim huom).

Aamuiset kävelyt tyttöjen kanssa. Hurjan jyrkkä mäki, josta ajettiin alas kiljuen. Paska bussireissu mutta ihana Lissabon. Vaaralliset vesipuistot ja kolme kotiin tuotua lisäkiloa pelkästä syömisen ilosta.

 

Uskomattoman ihanat ihmiset ja uskomattoman kaunis Portugali.

Juhannus 2017, nevöföget. Ensi vuonna Kroatia?

0 Permalink