Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Lasten saaminen voi olla kaikkea muuta kuin helppoa – ja se on ihan kamalaa

    Lapsia ei todellakaan hankita, sen kai jo kaikki tietää?

    Monessa perheessä lasta odotellaan paljon kauemmin kuin ajateltiin, toisissa kohdataan matkalla suuria suruja ja joissain suuri toive ei pääse koskaan toteutumaan. Minulla ei onnekseni ole mistään näistä kokemusta, mutta pienen sivukierroksen mekin jouduimme tekemään matkallamme kohti vanhemmuutta (kerron sen nyt tähän taustalle, mutta haluan korostaa että en millään tavalla rinnasta meidän tarinaamme tahattomaan lapsettomuuteen).

    Oli tosi raskasta huomata, että tämähän oikeasti voisikin osua myös minun kohdalleni. Asia, jota en ollut oikeasti osannut vauvakuumeissani pelätä, jotenkin ajattelin että kyllä kai se onnistuu (antakaa anteeksi, olin 26). En edes tajunnut ajatella sitä, etten ollut koskaan elämässäni kokenut normaalia kuukautiskiertoa.

    Kun lääkäri sitten pajautti että ”tuskin sinä luonnollisesti raskaaksi tulet, eihän sulla mitään ovulaatiota ole”, ehdin vetää aikamoiset kierrokset. Tulen muistamaan loppuelämäni kuinka seisoin ruskea paperipussi kädessäni lääkäriaseman oven takana perjantaisena iltapäivänä ja soitin pomolle mahdollisimman normaalia ääntä tavoitellen.

    Tuijotin puhuessani seinää, etteivät ohikulkijat näkisi itkuisia silmiäni. Pyysin kepeästi, josko voisin skipata päivän viimeisen palaverin kun oli vähän flunssainen olo. Oikeasti kurkussa poltteli vain kipeät kyyneleet ja ajatukset olivat muovisessa kupissa siellä pussin sisällä. Spermanäyte. Lähete. Tutkitaan. 

    Meidän tarinamme päätyi jo kahdeksan kuukauden päästä positiiviseen raskaustestiin ja terveeseen lapseen. Lopulta tavallaan helposti ja vain yhtä pientä lääkettä syöden. En silti uskaltanut koko raskauden aikana hellittää ajatuksesta että minussa on ehkä jotain vikaa, ja siksi ehkä tämä raskauskin voi vielä mennä pieleen.

    Jos kahdeksan kuukauden pätkä saa miettimään jo tosi surullisia ajatuksia ja valtaa omasta arjesta valtavan palan, mitä se mahtaa olla kun todella kärsitään lapsettomuudesta, eikä vauvaa kuulu moneen vuoteen – tai ollenkaan? Kun keinovalikoimassa on IVF, inseminaatio, ja monta muuta asiaa joihin minä en koskaan joutunut Googlea tarkemmin tutustumaan?

    No kamalalta kuulemma, ainakin yhden Valeäidin nauhoituksissa kuullun tarinan mukaan. Niin vaikealta että saatat löytää itsesi olemasta kateellinen jollekin, joka on saanut keskenmenon. Koska hän ainakin tietää että voi ylipäänsä tulla raskaaksi. Huh.

    Tekstin loppuun linkatussa podcast-jaksossa jututetaan äitiä, jonka tie vanhemmaksi oli pitkä, mutta lopulta onnistunut. Jakso on ehkä vertaistukea toisille, tai mielenkiintoinen näkökulma yhdelle. Kolmannelle ehkä katkera fiilis siitä että tässäkin jututetaan entistä lapsetonta, sellaista jolle tämä lopulta kuitenkin onnistui.

    Jakson myötä haluan lähettää lämpimät terveiset kaikille, jotka kantavat tahattoman lapsettomuuden surua.

    Olen sydämeni pohjasta kiitollinen kahdesta terveestä lapsesta ja ymmärrän mikä onni se on että näin sattui käymään meille. Enkä hetkeäkään kuvittele meidän kokeneen lapsettomuutta, vaikka vilauksen siitä maailmasta näimmekin. Olen kovin pahoillani niiden puolesta, jotka ovat. Joiden matka on vaikea, raskas, pohjattoman surullinen tai lopulta turha. Jotka vuodesta toiseen katselevat vierestä.

    Suurkiitokset Maijalle kun uskalsit tulla puhumaan kipeästä aiheesta!

    Pääset jaksoon myös tästä. 

    Lue myös: 

  • Kun lapsia naurattaa yritin

    Mä pidin itseäni aika hyvänä lasten viihdyttäjänä ennen omia lapsia. Osasin hassutella lasten kanssa, keksin outoja juttuja ja jaksoin olla piilosillakin. Eräänkin vauvan sain nauramaan elämänsä ensimmäisen kerran! Se oli aivan nevoföget juttu! Sanoin silloin tyylikkään pessimistisenä että mistä vetoa etten saa tätä meidän omaa vauvaa sitten nauramaan kun se syntyy.

    No sain, mutta meni siinä varmaan vuosi. Ykkönen on vaativin yleisö, jonka tiedän. Edelleen. On ehkä liian fiksu äitinsä jutuille. Omat lapset on myöskin siitä haastava hauskuutettava, että niiden kanssa hengataan aika paljon. Ihan jokainen hetki ei ole komediaa ja mukaan mahtuu pikkusen muitakin viestejä kuin nnnnakit ja muusi (signature move jolla nauratin kaikki vauvat 2010 asti. RIP naurut).

    Olen myös ollut huomaavinani että mitä isommaksi nämä lapset kasvaa, sitä parempia vitsejä pitää kertoa. Ihan pelkkä pieruääni ei enää riitä.

    Perun äskeisen, pierut toimii aina.

    Mutta yleisellä tasolla homma on ns. nextillä levelillä. Kevätpörriäinen on sata kertaa hauskempi kuin mutsi ja tyypit keksii jo omiakin vitsejä! Päätin kuitenkin kokeilla onneani taas ns. vierailla vesillä ja kutsuin podcast-studioon kaksi minulle tuntematonta lasta jutellakseni vähän perheistä. Hain sellaisia ”Lapset kertoo totuuksia perheestä” juttuja ja kyllä niitä tulikin. Salaiset karkit mainittu!

    Mutta lähdin myös hakemaan lasten naurattamista. Ajattelin että kyllä minä vanhana viihdyttäjänä nämä mukulat kikattamaan laitan.

    Niin, kuten Ykkönen kyllästyneenä sanoisi, ei se nyt ihan niin mennyt. Tsekkaa alta miten mun kävi ja opit samalla miksi lapset ei viitsi käydä vessassa ja mikä räkä on parhaan makuista.

    Pääset jaksoon myös tästä linkistä.

  • Erityinen, hieno elämä

    ”Det är lite som att tillhöra terrorbombgruppen. Vi kan en hel del om bomber, men det är näst till omöjligt att förebygga alla attacker. Också vi som kan mycket om bomberna gör mänskliga misstag som kan leda till explosioner.”

    Sampo on eskari-ikäinen poika, joka on opetellut mekaanisesti oikeat ilmeet eri tunnetiloihin ja tarvitsee millintarkasti suorat saumat sukkiinsa. Sampon maailmassa väärän niminen ihminen voi olla arvaamaton pommi, joka räjäyttää elämän moneksi tunniksi raiteiltaan.

    Sampo elää hyvää elämää autismin kirjon piirteiden kanssa, joiden vaikutuksesta elämäänsä Sampon äiti Linda kertoo terroristivertauksen kautta: äitinä hänestä on tullut mahtava pommien purkaja, mutta kaikkia pommeja ei voi ennakoida.

    Omat tietoni autismin kirjosta tai oikeastaan mistään muustakaan erityispiirteestä ovat aika lailla median varassa. En tiedä lainkaan, mitä elämä erityisyyden kanssa voisi olla. Aavistan, että se on monelta osin ihan tavallista elämää, eri asetelmin vain. Ajattelen kuitenkin että erityisyyteen liittyy myös raskaita asioita – epäreiluutta, vaikeutta ja riittämättömyyttä, huolta ja suruakin.

    Kehitysvaihtoehtoja, kuten Linda hienosti asiaa kuvaa, on tietysti monenlaisia ja haasteiden määrä sekä voima vaihtelee. En vieläkään tiedä kenenkään muun elämästä sen enempää, mutta ainakin sain todella mielenkiintoisen kurkkauksen autismin kirjoon Lindan kanssa jutellessani.

    Linda oli vieraana Valeäidin nauhoituksissa ja kertoi perheensä elämästä niin kertakaikkisen kauniisti että olisin voinut jatkaa juttua vielä vaikka tunnin verran. Sain kysyä monta tyhmää kysymystä ja jokaiseen sain vastauksen.

    Enpä olisi osannut aavistaa että Linda kertoo autismin piirteistä olevan paljon enemmän iloa kuin harmia. Tämä ja monta muutakin yllättävää, koskettavaa ja hauskaakin ajatusta syntyi tämän puolituntisen aikana, jonka löydät alta.

    Jaksoon pääset myös tästä linkistä. 

  • Netissä on välillä kurjaa. Voiko lapset päästää sinne?

    Simppeli Sormiruokakeittiön Marjutin kännykkään saattaa illalla piipata viesti, jossa kerrotaan hänen pilanneen jonkin toisen ihmisen päivän olemalla liian täydellinen äiti.

    Marjut on joutunut kohtaamaan netin nurjaa puolta omassa some-työssään ihan riittävästi. Ikävää kommentointia, henkilökohtaisia loukkauksia – ja jopa yksi rikosilmoitukseen asti yltänyt tapaus. Siis sormiruokailun takia.

    Enkä minäkään aina pelkkiä mukavia kommentteja saa. Tai kirjoita.

    Keskusteluilmapiiri on ehkä muutenkin nykyään armottomampaa kuin ennen, mutta etenkin netissä se näkyy ikävällä tavalla. Hetkelliset tunteet sylkäistään saman tien ulos kommenttina, joka satuttaa, yllyttää, myrkyttää. Ei aina, eikä kaikki, mutta liikaa silti. Voiko tänne edes edes lapsiaan laskea?

    Tapasimme Marjutin kanssa podcast-studiossa keskustellaksemme nihkeyksistä ja mitä ne isommassa kuvassa tarkoittavat.

    Kummallista kyllä, tämä aihe oli yksi kauden vaikeimmista. Tuntuu vaikealta puhua siitä, kuinka vaikeaa on nykyään puhua. Jokainen lause pyörii mielessä ennen ja jälkeen sen sanomisen kun kelaan, sanonko nyt taas jotain sellaista josta joku muu voi raivostua.

    Me ihmiset viestimme ihan koko ajan toisillemme, myös silloin kun emme puhu tai kirjoita. Asentomme, ilmeemme, eleemme ja sanamme ovat kaikki yhtä isoa muovailuvahaa, jolla me yritämme kertoa jotain ja vastaanottaja tulkitsee sen juuri niin kuin hänellä sillä hetkellä on mahdollista.

    Ei ole olemassakaan täydellistä viestiä ja yksioikoisen helppoa tapaa viestiä.  Tavallisessa keskustelussa me vielä jotenkin tunnumme tämän ymmärtävän. Sanomme anteeksi en ymmärtänyt, rutistamme kulmiamme kun närkästymme tai tuhahdamme kun joku sanoo jotain oikein kurjaa. Annamme jo ennen riitaa monta mikrovastausta, jolla kerromme toiselle että viesti meni nyt matkalla rullalle, yritä uudestaan.

    Netissä mitään mikroilmeitä ei ole, eikä armoa aina anneta. Pahimmillaan viesti tulkitaan, siitä raivostutaan ja siihen vastataan, kovaa. Äkkiä myrsky on valloillaan eikä kukaan enää edes muista mikä alkuperäinen asia ehkä oli.

    Tätä tapahtuu kaikkialla. Mustan huumorin twiitti voi johtaa potkuihin yhden lennon aikana, yksi prom dress kuva voi johtaa tappouhkauksiin ja laiska uutisointi pilaa musiikkiuran. Bloggaajina me näemme tätä ehkä vielä keskivertoa enemmän. Otamme vastaan joskus asiallista, joskus turhan tiukkaa ja joskus aivan poskettoman kamalaa viestintää vihaisilta kuulijoilta, lukijoilta, katselijoilta.

    Mitäs läksitte, voi nyt sanoa. Itepähän laitat ne juttusi nettiin. Kyllä kyllä. Tiedostamme riskimme. Mutta silti halusimme jutella aiheesta meidän kokemuksiemme valossa ja miettiä, mitä tämä tarkoittaa lapsillemme ja meille vanhempina? Kuinka kasvattaa ja valmentaa lapsia niin että väärinymmärrysten luvattu maa ei muutu vaikeaksi ja kipeäksi?

    Luvassa varovaisia sananvalintoja, ympäripyöreää kiertelyä ja silti varmaankin muutama vähän väärin valittu lause. Osallistukaa keskusteluun, tämä on vaikea aihe!

    Jaksoon pääset tästä ja alta suoraan:

    Kuvissa yritän viestiä olevani kuuma, hauska JA älykäs.

  • Kun olet jo vähän rikki ja joku tulee ja liimaa

    Oletteko huomanneet, että joskus tulee saa armoa juuri silloin kun meinaa voimat loppua? Juuri kun ajattelet, että perhana nyt en enää jaksa, otan breikin niin silloin tulee joku ja kannustaa, helpottaa, tukee?

    Tietysti paaaaljon paljon enemmän käy sitä että just kun ajattelet asioiden helpottavan, tulee noro. Ja täit. Mutta ei siitä nyt tänään.

    Nyt muistellaan sitä kun maailmankaikkeus ja ihmiset päättää näyttää pientä valoa, houkuttelee puskemaan vielä pikkuisen.

    Yksinäisenä hetkenä saat soiton ystävältä, joka halusi vain vaihtaa kuulumisia.

    Lapset tulevat halimaan kun valmistaudut taistelemaan pukeutumisesta.

    Kuulet olevasi tärkeä.

    Joku kehuu väsyneimpänä aamunasi että näytät kauniilta.

    Tuntematon kanssakulkija väläyttää tsemppihymyn kun raahaat raivoavaa mustekalaa ohi kaupan karkkihyllyn.

    Joku kiittää sinua avusta kun luulit olleesi kaikille nihkeä.

    Sinut valitaan Vuoden Parhaat shortlistalle.

    ”Content – The most jaw-dropping stories achieved by next level storytelling combined with a great strategy.”

    Viimeinen ei ehkä ole kovin yleinen, ei minulle ainakaan. Mutta niin vain siellä se on, minun pieni podcastini – PING Festivalin kolmen parhaan joukossa kategoriassa Content. Parin viikon päästä selviää kuka voittaa, mutta kyllä mä nyt voitin jo nyt.

    En ole varmaan vielä kertonutkaan teille, mutta tämä podcastin tekeminen on oikeasti ihan todella vaikeaa. Pitää puhua rennon luontevasti (vaikka vieraana olisi Jani Toivola), miettiä eteneekö tarina, sanottiinko jotain hassusti, naurattaako tämä ketään, saanko kysyttyä kaiken minkä halusin, emme kai loukkaa ketään, enhän puhu väärillä termeillä, paljonko aikaa on mennyt, saiko tuosta selvää ja mistä vielä voitaisiin puhua?

    Lopputulos on aina vähän jännittävä, eikä editointia voi juuri tämmöisessä konseptissa tehdä. Joka ikinen tiistai mulla on ihan hirvittävä paniikki päällä kun mietin tykkäättekö te päivän jaksosta.

    Jokainen viikko on iso riski.

    Mutta juuri nyt on taas semmonen fiilis että F**C YEAH! Ja taas jaksaa painaa, ottaa riskiä ja avata suunsa mikrofonin edessä.  Kiitos <3

  • Se toinen tarina kaksosista

    Pyysin Suomen ehkä tunnetuinta kaksosten äitiä, Hanna G:tä kanssani podcast-studioon joskus kauan sitten. Olin raapustanut omiin muistiinpanoihin jo viime keväänä aiheen ”monikkoperheet” ajatellen, että siinä jaksossa käytäisiin läpi sitä uskomatonta hulabaloota mikä useamman vauvan lottopotista syntyy.

    Ajattelin mielessäni järisyttävää raskausvatsaa (koska olin itse jo yhden kanssa melko…laajentuneen tuntuinen), hankalia uloslähtöjä, taukoamatonta kakkashowta ja älytöntä sosesotkua. Halusin kuulla kuinka kahden yhtäaikaa itkevän sylinkipeän lapsen kanssa pärjää, miten imetys on mahdollista ja saako vauvavuoden aikana nukuttua yhtään. Kuinka mikään pyykkirumba voikaan riittää ja säilyykö tämän kaiken keskellä kertakaikkiaan järjissään.

    Olen siis todella ennakkoluuloinen, myönnän. Mutta kun en tiennyt asiasta oikein mitään etukäteen! Lisäksi olin oppinut kaikkialta ympärilläni että kaksosten saaminen on ihan kamalaa. Kohdalleni on sattunut jopa yksi lääkäri, joka ultran aikana totesi että ”onneksi täällä on vain yksi, ei ihminen ole kyllä tarkoitettu useampaa kerralla saamaan.”

    Mitä ajattelin elämästä kaksosten kanssa…

    ..ja miltä se Hannasta tuntui!

    Suureksi yllätyksekseni Hannan pääviesti olikin se, että kaksosten saaminen on ollut heille tosi siisti juttu. Hanna kertoi kuinka he ovat arkensa organisoineet ja kuinka onnekkaita he ovat kun lapset ovat terveitä ja nukkuvat hyvin. Toki Hanna myös kertoi vähän muutakin, mm. siitä raskaudesta: Se oli hänellä aivan perseestä, alusta loppuun.

    Alla linkatussa jaksossa kuuluukin varmasti minun hämmennykseni kun homma tuntuukin olevan aika jees. Että eikö tämä olekaan ihan kamalaa? Nyt jälkikäteen mietin että on se varmaan kamalaakin monesti ja monella (niin kuin muutenkin elämä pienten vauvojen kanssa), mutta että olipa kiva kuulla tämäkin näkökulma. Että hitto vie, siitä voi selviytyä! Isolla annoksella hyvää tuuria, erinomaisilla olosuhteilla ja hyvällä valmistelulla kaksosten kanssa elämä voikin olla (myös) tosi kivaa.

    Ihan niin kuin tavallisen vauva-arjen kanssa. Se voi olla helppoa, voimauttavaa ja ihanaa, mutta myös musertavan vaikeaa, surullista tai yksinäistä. Masentavaa ja mustaa. Olosuhteet vaihtelevat ja jokaisella on oma tarinansa. Hannan ja Joonaksen tarina oli positiivinen, ja se on musta hienoa.

    Vaikka olin ajatellut jaksosta aivan erilaista, oli lopulta tosi virkistävää kuulla iloinen tarina kaksosista ja vauva-ajasta ylipäänsä.

    Kaikki eivät ole kokeneet jaksoa niin. Jotkut ovat kertoneet pettyneensä siihen, että monikkoelämästä kerrotaan helppo ja iloinen tarina, kun olemassa on myös niin monta vaikeampaa tarinaa. Ymmärrän tämänkin täysin. Minulle ainakin on ollut vaikea kuulla toisten onnellisia tarinoita silloin kun omat fiilikset ovat olleet täysin mustia.

    Tässä jaksossa kuullaan kuitenkin vain yhden ihmisen tarina ja se on iloinen, onnellinen ja kepeä.

    Kuuntele alta ja päätä itse mitä mieltä olet. Pyytäisin kuitenkin jokaista muistamaan että tässä on yhden ihmisen henkilökohtainen tarina, hänen perheensä arki ja elämä niin kuinka hän on sen kokenut. Jokaisella on omansa.

     

    Ps: Tänään julkaistiin myös toinen podcast-jakso, jossa Linda kertoo elämästään Aspergerin kirjoa kantavan pojan äitinä. Siitä lisää myöhemmin myös blogin puolella. Lindan jakso ja kaikki 20 aikasemmin ilmestynyttä löytyy täältä. Viimeistään nyt kannattaa ottaa myös podcast tilaukseen iTunesin, Acastin tai minkä tahansa muun sovelluksen kautta – vielä kaksi jaksoa jäljellä!

  • On aika ihanaa kun kotona on aina joku

    Juteltiin eilen PING Studiossa vastikään eronneen Einon (<3) kanssa parisuhteista ja niiden päättymisestä. Keskustelussa sivuttiin mm. sitä kuinka yksinäisyys iskee eron jälkeen. Yksinäisyys. Mitä se olikaan? Löysin omasta elämästäni taas yhden normaalin, josta ei aina muista olla kiitollinen: minä en todellakaan ole yksinäinen. En sitten millään. Jopa siinä määrin, että yksinolosta on tullut luksusta, jota joskus kaiken kiireen keskellä kaipaa.

    Sellaista oikeaa, liiallista itsenäisyyttä huutavaa yksinäisyyttä en enää meinaa edes tajuta olleen, vaikka itsekin olen vuosikaudet kokenut olevan maailmassa lopulta aika yksin. Muistan miltä tuntui tulla illalla kotiin ja nähdä kaikki tavarat ihan samalla paikalla, mihin ne aamulla jätin. Se masensi joka kerta. Että mitä järkeä tässä on, miksi laittaa tavaroita sitten edes paikalleen tai pedata sänkyä? Tuntui tyhmältä tehdä mitään. Laitoin usein telkkarin päälle taustameluksi, silloin oli vähän kuin joku muukin olisi paikalla. Nukahdinkin usein telkkarin ääreen, tuntui kurjalta sulkea loota ja olla ihan hiljaisessa ja pimeässä kämpässä. Illat olivat ajan kuluttamista, matkaa kohti seuraavaa aamua, jolloin siirtyisin taas johonkin paikkaan tekemään jotain, joidenkin ihmisten keskelle. Olemaan jotain.

    Niistä illoista on jäänyt kyllä aika surullinen muisto. Miksi olin niin yksinäinen, vaikka ison osan päivistäni vietin niin kovin sosiaalisesti? Miksi minua vaivasi se että kaikki asunnon äänet ja valot olivat minun tuottamia?

    Enkä minä edes ole ollut koskaan sillä tavalla syvästi yksinäinen, etteikö elämässäni olisi ollut viiteryhmiä, porukoita, ystäviä. On aina ollut. Yksinäisyyttä on paljon syvempääkin. Vahvaa ja kestävää, elämääkin määrittävää.

    Silti se iltayksinäisyyskin oli aika vaikea rasti kantaa kaltaiselleni seurustelijatyypille. Jos ei ole ketään kenen kanssa kerrata edes vähän päivän tapahtumia, tuntuu elämä pikkuisen tyhjemmältä.

    Tästä ei pitänyt tulla teksti yksinäisyydestä vaan teksti parisuhteista. Tämä yksinäisyyden korvaaminen vankalla kumppanuudella vaan taitaa olla mulle aika arvokas osa parisuhdetta, vaikken sitä tajunnutkaan aktiivisesti muistaa! On tosi arvokasta että joku valitsee tulla mun kanssa samaan kotiin joka ilta, herätä viereltä joka aamu ja vaihtaa ainakin ne kolme sanaa (kumpi hakee lapset?) kerran päivässä.

    Parisuhde on toki paljon muutakin kuin saman tilan jakamista. On kaiken maailman hipsuttelua ja romanttisia elkeitä, tai sitten ei ole jos niitä ei halua. Voi olla seksimistä (Ykkösen uusi sana) paljon, vähän tai ei ollenkaan; hiljaa vietettyjä saunailtoja, hurjasti yhteisiä deittejä tai hervotonta nauramista ja riitoja WhatsAppissa.

    Jokaisella parilla omansa, kuten Laura hienosti tekstissään kuvaa. Parisuhteen toimivuuden voi päättää tasan kaksi ihmisestä, ja sekin on yleensä parempi tehdä yhteisesti.

    Meillä on monta eroavaisuutta Insinöörin kanssa ja 12 vuoden aikana on ehditty kumpikin löytää aika iso nippu ärsyttäviä piirteitä toisessa. Ollaan kasvettu ja muokkaannuttu joka suuntaan niin kuin Päivikin kirjoittaa, mutta edelleen yhdessä tätä matkaa tarvotaan.

    Nakutellaan iltatöinä tietokoneitamme saman pöydän ääressä ja maksetaan yhdessä sitä jumalatonta asuntolainaa. Meidän arjessa ei ole mitään ihmeellistä, mutta se että ollaan tässä elämässä yhdessä rinta rinnan tekee tästä kaikesta sittenkin aika ihmeellistä.

    Jaapatettiin näistä parisuhdeasioista noiden kahden yllämainitun fiksun rouvan kanssa Valeäidin nauhoitusten kuudenteen jaksoon puolen tunnin verran. Settiin mahtuu tietysti aivan hervotonta naurua ja hetkellisiä ajatuskatoksia mutta myös paljon viisautta, sanon minä. Ei niinkään minulta vaan noilta muilta.

    Jaksoon pääset tästä.

    PS. En tiedä onko Insinööri vielä tota jaksoa kuunnellut, mutta se silti otti ja yllätti mut tässä yksi päivä. Varasi jonkin ihmeellisen retken meille ja teki vielä lattialle tuolla ylhäällä näkyvän romantillisen tervehdyksen raksajätteistä! On se aikamoinen velikulta!

  • Kaikilla lapsilla on oikeus oppia olemaan kiusaamatta

    Olen ollut koulukiusattu, niin kuin varmastikin aika iso osa teistäkin. Menneiden aikojen kouluissa kiusaaminen oli osa elämää, jossa aikuiset totesivat apua pyytävälle lapselle “Älä välitä, lapset nyt ovat sellaisia”. No eivät ole ja siitä tämä teksti kertoo.

    Kiusaamisen kohteeksi joutuminen on aivan hirveää. Kiusatulta varastetaan osa omasta arvosta, laitetaan kyseenalaistamaan oma paikka ryhmässä ja muiden hyväksynnän ansaitseminen. Pitkään kestäneestä kiusaamisesta jää rumat jäljet, jotka vaikuttavat pahimmillaan loppuelämän. En ole ihan pahimpaan itse joutunut, mutta vaikea tämä aihe minullekin on ja säpsähdän joka kerta kun kiusaamisesta puhutaan.

    Puhun siitä nyt sitten kuitenkin itse, koska se on tärkeää. Haluan tehdä kaikkeni, etteivät minun lapseni joudu samaan – kummallekaan puolelle ilmiötä. Haluan myös, että kiusaamisesta puhuttaisiin enemmän niin kuin tässä mainiossa Hesarin artikkelissa, jossa kasvatustieteen tohtori Laura Repo hienosti tiivistää:

    ”Kiusaaminen ei ole kenenkään ominaisuus tai piirre. [..] Kaikilla lapsilla on oikeus oppia olemaan kiusaamatta”

    Minusta tuo on ihanasti sanottu. Että kaikilla on oikeus oppia olemaan kiusaamatta. Väärän käytösmallin välttäminen on siis taito,  jota harjoitellaan. Artikkelin pääviesti onkin todella tärkeä: kiusaajan tai kiusatun rooli syntyy aina ryhmässä. Ja vain ryhmässä näitä asioita voidaan ratkaista.

    Kun omaa lasta kiusataan, tuntuu kuin oma sydän puristuisi hengiltä jonkin rautaisen otteessa. Kuinka en pysty suojaamaan lastani tältä tuskalta? Miten saan sen loppumaan? Tilanne ei ole helppo silloinkaan jos oma lapsi onkin se joka kiusaa. Miksi pieni ihmeeni toimii näin, en tunnista tuota ihmistä, tämä ei voi olla totta! En minä häntä näin ole kasvattanut! Tekee mieli huutaa maailmalle että ei hän tällainen oikeasti ole.

    Silti se omakin rakas ja herkkä, hyvin kasvatettu ja ehkä jopa aiemmin kiusattu lapsi saattaa yhtäkkiä itse olla se kiusaaja. Ryhmän tilanne saattaa johtaa siihen.

    Mistä ihmeestä se kiusaaminen sitten tulee ja onko se pakollinen paha ryhmässä? Kysytään ammattilaisilta! Kutsuin podcast-studioon kaksi opettajaa, toisen koulusta ja toisen päiväkodista. Me puhuimme pitkään ja hartaasti tästä asiasta, lopulliseen jaksoon päätyi puoli tuntia asiaa. (Löydät linkin jaksoon myös tämän tekstin lopusta.)

    Minulle jäi nauhoituksista levollinen mieli. Nyt uskon kiusaamisen estämiseksi olevan paljon työkaluja, jotka kyllä tepsivät etenkin jos kasvatusalan ammattilaiset ja lasten perheet tekevät tiivistä yhteistyötä.

    Silti mietin, että omien kokemuksieni mukaan kiusaamisesta puhuttaessa liikutaan kuitenkin edelleen usein hyvin voimakkailla luokituksilla. Keskustelussa ei olekaan lapsia vaan kiusaajia ja kiusattuja. Mutta kun asia ei onneksi ole niin. On lapsia, jotka käyttäytyvät eri tilanteissa ja ryhmissä eri tavalla. Joskus oikein, joskus väärin.

    Kiusaaminen on verbi, ei luonteenpiirre.

    Minä uskon, että yksikään lapsi ei ole paha, eikä kukaan ole kiusaaja. Joku kiusaa ja toista kiusataan, kyllä. Mutta ne ovat ajassa ja paikassa kiinni olevia asioita, eivät ihmisen sisimpään kiinnitettäviä ominaisuuksia. Lapset ovat aina lapsia. Eivät koskaan pahoja, ilkeitä, kostonhimoisia tai katkeria. Aikuisten tehtävä on opettaa toimimaan oikein ja siinä meidän on tehtävä töitä yhdessä päiväkodin tai koulun aikuisten kanssa.

    Ainakin näillä Valeäidin nauhoituksissa tavatuilla kasvatuksen ammattilaisilla on kyllä rautainen ote kiusaaminen taltuttamiseen. Uskon ja toivon että näitä opettajia löytyy Suomesta vielä paljon lisää ja että meillä on kaikki mahdollisuudet tehdä tästä sukupolvesta sellainen, jolle kiusaaminen on harvinainen, erikoinen asia.

    Ettei kiusaaminen olisi jotakin niin tavanomaista että tämänkin tekstin lukijoista suurin osa muistelee nyt omia traumojaan.

    Jaksoon pääset tästä:

  • Miltä synnytys tuntuu kätilöstä?

    Valeäidin nauhoitukset on tällä tuotantokaudella saanut hirmuisesti uusia kuuntelijoita ja paljon hyvää palautetta – kiitos kummastakin kovasti! On ilo huomata, että oma tekeminen kehittyy ja viihdytte ohjelman parissa.

    parhaat podcastit

    Tällä viikolla julkaistiin toisen tuotantokauden neljäs jakso, jossa Heli kertoo kätilön silmin synnytyksestä. Mukaan mahtuu muutama aivan todella yllättävä juttu (vauva pikkuhousuissa mainittu!), pientä lempeää kritiikkiä lääkärikuntaa kohtaan ja nippu hyviä vinkkejä synnyttäjille synnytyslaulusta isien valmennukseen. Puhumme myös työn vaikeita puolista ja pohdimme sitä iänikuista: kuinka kauan tässä pitää oikein ponnistaa turhaan ennen kuin todetaan että leikattava on?

    Saamani palautteen perusteella uskallan suositella jaksoa kaikille, myös lapsettomille ja isille!

    Varoitus kuitenkin: eräs nimeltä mainitsematon, jo kolmesti synnyttänyt kertoi haluavansa tämän kuunneltuaan mennä uudestaan synnyttämään. Ehkä hän on hieman kajahtanut, tai ehkä Heli oli vain niin vakuuttava. Toisaalta eräs toinen nimeltä mainitsematon, kohta kolmannen kerran synnyttävä löysi myös tästä paljon kiinnostavaa! Mutta sitten eräs nimeltä mainitsematon jo synnytyksensä hoitanut närkästyi hieman.

    Mitähän mieltä sinä tulet olemaan? Mene ja kuuntele itse!

    Jaksoon pääset tästä:

    Ja vielä siltä varalta, että olette missanneet edelliset jaksot, tässä vielä kolme ensimmäistä:

    Ensimmäisessä jaksossa isyydestään kertoo lukemattomia fanipalautteita kerännyt Jani Toivola, jonka ääni on kuulemma täydellinen ja tämän jakson olisi haluttu olla vielä paljon pidempi:

    Toisessa jaksossa ihana Elina kertoo perheensä surullisen tarinan kohtukuolemasta jaksossa, joka päättyy aurinkoon ja toivoon (huom: jakson kuuntelusta menee 0,20€ Elinan hyväntekeväisyyteen!)

    Kolmannessa, lööppeihin yltäneessä jaksossa Anna Puu kertoo avioerostaan. Spoiler alert: ei siinä mitään lööpin arvoista ollut, mutta äärimmäisen kiinnostava jakso kuitenkin!

    Viidennessä jaksossa ensi viikolla sukelletaan sitten kiusaamisen maailmaan lastentarhanopettajan ja luokanopettajien silmin. Kuuntelen sitä tässä samalla ja voin kertoa että siitäkin tulee kova! Tiistaina kuullaan!