Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Puuhatyypin arki on kaunis labyrintti, jota ei aina jaksa

Tasan viikko takana Kaliforniaa.

Ollaan urheiltu, juotu viiniä, otettu aurinkoa, pötkötelty ja kävelty hiljakseen. Tämä kaiken peittävä löysyys oli juuri se mitä tarvitsin.

Matkailun hyvä puoli on ehdottomasti se ettei voi tehdä mitään niitä “järkeviä” juttuja joita kotona tekisi, joten tulee levättyä normaalia enemmän vaikka väkisin. Ei ole tiskejä ja pyykkejä (omia, tämä muiden kotona puuhaaminen ei tunnu yhtään niin pahalta), autotallin varastoröykkiöihin ei törmäile, työpöydän järjestelyä ei voi tehdä ja niin edelleen.

Kun tekemättömät työt eivät koko ajan näy, niitä ei edes ajattele.

Blogijutut ovat häipyneet päästäni ja laskut jäävät maksamatta, sisustuspäätökset tekemättä ja meilit vastaamatta. Olemme aivan kertakaikkisesti jättäneet kaiken tekemättä. Se on harvinaista, ja ihanaa.

Tämä aiheuttaa minulle myös vaikeita tunteita ja paikallaan polkemista, erityisesti aamuisin. Tuskastuttaa pelkkä oleminen, en tajua kuinka toiset voivat vain olla ja lojua. Tai no, rannalla osaan minäkin lojua. Aurinko lataa mun akkuja aivan eri tavalla kuin sisätilan sohva.

Siellä auringossa lojuessa ehtii rentoutua ja miettiä juttuja. Kuten vaikkapa sitä, että mitenhän minä oikein kestän taas omaa arkeani parin viikon päästä?

Täällä nukumme yhdeksän tunnin rauhallisia yöunia ja heräämme silti vähän väsyneenä. Torkahdamme usein myös päivisin. Nukun enemmän kuin kuukausiin, ehkä vuosiin ja silti alan pilkkiä ennen kymmentä illalla. Olenko todella näin väsynyt edelleen, selätänkö vielä koko kevään kestänyttä uupumusta?

Jos näin on, niin mitähän käy kun elokuu rytisee päälle ja ihan sama meininki jatkuu? Olen punninnut tulevaa arkeani, asetellut jossain ajatusten alla palasia kohdilleen. Miettinyt, mihin kaikkeen aikani riittää ja mihin haluan sen riittävän. Nähnyt jopa painajaisia kalenteristani, aikatauluista ja ikuisesta ehtisiköhän sen sittenkin tehdä tuossa välissä -tetriksestä.

Kuinka ihanaa olisi vain elää. Herätä, käydä töissä, tulla kotiin ja olla perheen kanssa. Urheilla ja lukea.

Vai olisiko? Kyllästyisinkö? Jos kalenterissani olisi päivittäin tunti tai – hyvänen aika – enemmänkin tyhjää, täyttäisin sen varmuudella jollain uudella. Harrastuksella tai siivoamisella.

Tätä tämä minun kanssani aina on. En pysty olla tekemättä mitään, enkä pidä sitä pahana. Minulle rentoutuminen on jotain muuta kuin pilvien tuijottelua, ja se on ihan ok. Suorittajia pidetään aina vähän ressukoina, ajatellaan etteivät osaa relata. Ei pidä lainkaan paikkaansa! Juuri nyt tätä kirjoittaessani olen rennompi kuin koko aamuna.

Haaste on siinä, että kauniin tasapainon löytäminen tekemisen ja aivan liian paljon tekemisen välillä on joskus tosi hankalaa. Erityisesti kun tekemistä määrittävät myös muut kuin minä itse. Kalenteri, asiakkaat, perhe.

Kaltaiseni puuhatyypin arkijuoksu on kaunis labyrintti, jonka koukerot rentouttavat ja tuovat iloa, mutta joka menee yhdestä väärästä käännöksestä tukkoon. Tarvitsen tekemisen silpun elämääni ollakseni virkistynyt mutta välillä on vaikea erottaa mikä silpuista on kivempi kuin joku toinen ja mikä niistä pitäisi ihan vain rohkeasti jättää tekemättä.

On vaikea erottaa mikä virkistää ja rentouttaa ja mikä vain vie energiaa. Kuormituksen säätely on vaikeaa.

Syksyn suhteen on pakko tehdä jotain pohdintaa, valinnoista en sentään kehtaa puhua. Kaipaan ystäviäni ja omaa aikaa. Töitä on tehtävä, ja haluankin. Podcast houkuttelee hirveästi mutta kaikki järki minussa huutaa ettei siihen ole aikaa. Urheilua ei kannata vähentää ainakaan.

Ei tästä nyt sen selvempää tullut. Lähden maauimalaan jatkamaan pohdintojani.

(voisinkin syksyllä aloittaa uimakoulun!)

Lue myös: 

Uuvuttaako arki, vaikka ei muka pitäisi? Lepää.

Heräsitkö aamulla väsyneenä, vaikka nukuit pitkät yöunet? Mietit ehkä että mitäs tämä, johan olen hetken lomaillut ja kiireet on helpottanut. Miksi en ole virkeä?

Takana on ehkä tiukka kevät (nää kesäviikot ennen lomia, voi luoja!) tai pimeä talvi. Mietit ehkä että missä vuodenajassa me nyt oltiinkaan ja miten mua voi väsyttää vieläkin näin paljon vaikka olen nukkunut ihan hyvin viime aikoina.

Olisitkohan vähän vaan poikki? Uupunut kenties? Tiesithän, että sellainen rättipoikkiväsymys syntyy aika helposti, ja on tavallaan ihan normaali osa meidän arkea.

Ihminen toimii niin että se lepää, sitten se on aktiivinen ja väsyy, joten se taas lepää. Mutta me aika usein haukataan kaikki tehot irti elämästä niin ettei sitä lepäämistä ihan oikeasti tehdä. Väsytään, ihan perkeleesti. Uuvutaan.

Eikä siihen tarvita remonttia, neljää työtä, kuutta lasta tai vaikeaa sairautta. Uupua voi yhden lapsen kanssa, ilman lapsia, nuorena, vanhana, työssäkäyvänä, opiskelijana. Ei ole kaavaa, jolla uupumus mitataan, eikä kenellekään ole niin helppo elämä, etteikö siitä voisi uupua.

On tietysti elämäntilanteita, joissa uupumus on lähes väistämätöntä. Jos elämä on todella vaikeaa ja painitaan suurten murheiden alla, tarvitaan huomattavasti apua, tukea ja huolenpitoa. Arki voi olla loputonta selviytymistaistelua, mutta siitä en tiedä tarpeeksi voidakseni siitä kirjoittaa. (Se kyllä ansaitsee palstatilaa joten siitä voisin ehkä jonkun kanssa jutella? ilmianna itsesi jos haluat podcastiini vieraaksi!)

Nyt puhun sellaisesta perusarjen uupumuksesta, joka voi myös hetkittäin olla syvää ja vähän pelottavaakin. Kutsutaan sitä vaikka arkiuupumukseksi, jotta emme sekoita sitä eri mittasuhteiden avuntarpeeseen.

Arkiuupumus tulee minun logiikalla siitä, että omat odotukset ja toiveet ryyditettyinä oletetuilla muiden oletuksilla ovat suuremmat kuin se, mihin oma energia riittää. Tai siitä, että elämässä on jokin negatiivinen energia, joka kuormittaa henkisesti ja vie siten pois siitä käytettävissä olevasta energiasta.


Se on sitä kun vaikkapa minä romahdan ihan vain työn ja elämän yhdistämisestä kun en huomaa himmailla kiirekausina. Menetän hermoni ja lähimuistini, ajan bensakorkki auki ja saan rytmihäiriöitä sähköpostista. Pinnistän syke korkealla ja hengitys tiheänä läpi arjen ja koko viikonloppu menee palautumiseen. Herään aina vain väsyneempänä eikä lenkillä meinaa enää jalka jaksaa nousta.

Nyt minut pelasti vasta alkanut kesäloma, joka on samalla hyvä hetki muistella miten sitä omaa arkeaan pitikään hoitaa.

Tämä on minulle, ja sinulle.

Arkiuupumus tulee siitä, ettei lepää missään kohtaa. Että tekee, tekee, tekee vain – vaikka se tekeminen olisikin leppoisaa ja rauhallista, jopa antoisaakin. Ystävien näkeminen, urheilu ja omat harrastukset ovat kaikki mahtavia ja antavat paljon! Mutta syövät myös siitä energiakuormasta.

Kroppa ei osaa erottaa milloin siltä pyytää voimaa iloinen nauru ja milloin väsynyt itku – kuormitusta se on positiivinenkin kuormitus.

Ja jos syöt jatkuvasti siitä energiapankistasi lataamatta välillä, pankki sanoo “ei luottoa” ja lähettää perintätoimiston kimppuusi.

Milloin olen, tai olen viimeksi ollut vain? Eihän semmoista muista.

Sitten kun tajutaan, että hitto mää olen loppu, niin muistetaanhan vielä että silloin se väsymys oikeastaan vasta alkaakin? Kun kropalle annetaan lupa levätä, se hellittää aktiivista höyryistään ja alkaa ottaa lepoaan. Joskus ihan tosissaan. Niin että sitä saattaa olla vasta vauvavuosien jälkeen tosi väsynyt, tai nukahdella pystyyn läpi kesälomansa. Ehkä romahtaa itkemään kahvilassa, kun on vain liian monta maitoa josta valita.

No nyt kun olemme päässeet siihen että myönnämme olevamme väsyneitä, ymmärrämme että se on ok ja ymmärrettävää vaikka “muilla on paljon rankempi elämä”, seuraa vaikea kohta. Pitäisi levätä. Olet väsynyt!

Usein uupumus ei ole muuta kuin jäätävää väsymystä henkisesti ja fyysisesti. Et välttämättä ole parantumattomasti masentunut ja ahdistunut, vaikka oletkin läpikotaisin uupunut. Mutta levättävä on, ja se kestää paljon pidempään kuin uskoisi, tai haluaisi.

Jostain kuulin että uupumuksesta palautuminen saattaa kestää 1,5-kertaisesti tai jopa tuplasti sen aikaa mitä uupumusta kertyi. Lyhyellä laskukaavalla tämä selittäisi miksi 3-vuotiaiden vanhemmat ovat edelleen väsyneitä, ja miksi se viikonloppu ei riitä.

Mutta ei hätää! Me ollaan kaikki aivan yhtä rikki!

Hommaan on kaksi lääkettä:

1. Lepää. Levolla tarkoitetaan lepoa. Eikä pelkkää urheilua “koska se piristää aina” vaan myös ihan aitoa lepoa. Sohvalle pötks! Nukkumaan mars! Aivot ja kroppa tarvitsee nolla-aikaa, jossa niiltä ei odoteta mitään.

2. Tee vähemmän. Jos ykköskohta on oireiden hoitoa, tämä on juurisyyn taklaamista. Älä mieti, mitä kaikkea sinun pitäisi jaksaa tehdä koska muutkin tekee, vaan laske innoissasi mitä kaikkea sinun ei toden totta tarvitse tehdä. Ikkunoiden pesu, joulukorttien askartelu ja vanhempainyhdistys menee sitten tähän kategoriaan.

Aikuisen elämä on ihan sellaisenaan jo aika vaativaa. Sinne kannattaa jättää tyhjää, jotta kroppa ja pää latautuu ja jaksaa taas pyöriä. Että eiköhän mennä tästä nyt kaikki yksissä tuumin päikkäreille.

Kirjoittaja ei aio tehdä tänään enää yhtään mitään.

Vie minut veden äärelle (mutta älä laita purjehtimaan)

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: Lip-Lap Laiturit ja Suomen Blogimedia

liplap

Olen vesityyppi. Satamat tosin herättävät minussa ristiriitaisia tunteita. Samalla kun laineiden liplatus rauhoittaa, mastojen tuulessa kolisevat köydet ja vaijerit tuovat pelkoja mieleen. ”Tuulinen päivä, tänään mennään kallellaan” ajattelen kauhulla joka kerta, vaikka en olisi itse astumassa veneen kyytiin.

Vietimme lapsuudessa kaikki kesät merillä purjehtien ja saarissa hyppelehtien. Luokittelenkin täysin luontevasti itseni saaristolaislapseksi, vaikka kotini on aina sijainnut keskellä kapunkia. Jotain niin omaa siinä kuitenkin on; saaristossa, meressä, vedessä.

Käppyrät männyt, Merikarhusaunat ja äkkiä muuttuvat säätilat rauhoittavat mieltäni. Sydäntäni sykähdyttää sileät rantakalliot, pyöreiksi rullautuneet kivet ja kuohuva Itämeri, jonka sävystä tietää onko sade tulossa. Olen merenkävijä henkeen ja vereen – vaikka en juuri haluakaan veneillä.

liplap

Yksi parhaita asioita maailmassa on nukahtaa veneen hytissä kaarevaa seinää vasten, veden liplattaessa ujosti keinuvan veneen runkoon. Vielä parempaa jos samalla sataa niin että kansi yläpuolella ropisee.

Harmittaa aivan vietävästi, että tämä kummallinen kallistuvan veneen pelko on vienyt purjehtimisen pois elämästäni. Ilman sitä olisin ehdottomasti tehnyt omastakin perheestäni saaristolaisen.

Vesi on minun elementtini. Pahimmat sisäiset myrskyt laantuvat parhaiten aaltojen loputonta kisaa katsellen.

liplap

Tämä kesäkuu on ollut melkoinen myllerrys arjessa talon valmistumisen, rahojen loppumisen, työkiireiden ja kaiken muun keskellä. Päässä on ristissä satoja pieniä ajatuksia ja muutama tosi isokin. Olen näemmä lopettanut urheilun, nukkumisen ja ystävieni näkemisen. Lähentelen uupumuksen rajoja, helpotuksen koittaessa ihan nurkan takana.

Vesi on tullut avukseni. Kesäisellä retkellä Uudessakaupungissa, spontaanilla pyrähdyksellä Vallisaaressa ja lopulta omassa mökkirannassa.

Nyt kun olen istunut jo muutaman tunnin veden äärellä ajatusteni kanssa, alkaa vähän helpottaa. Olen laskenut aaltoja ja kuunnellut liplatusta. Ihmetellyt laituria, joka ei keinu ja kursinut samalla päässäni olevaa tilkkutäkkiä kasaan.

liplap

liplap

Aion olla tänä kesänä vielä monta hetkeä tuolla laiturin nokalla. Toivottavasti vähän paremmassa kelissä kuin nyt juhannuksena, mutta maistuu se iltaviini toppatakinkin kanssa. Eilenkin aurinko kuitenkin paistoi jo sen verran, että muu perhe villiintyi vallan hyppimään laiturilta alas hyiseen veteen.

Laiturin uimarappuset houkuttavat jo muakin hyppelehtimään, vaikka oikeastaan siinä +13 asteisessa joessa juhannuksena pulikoidessani rappuset lähinnä houkuttivat nousemaan pois.

Tuo Käplikseen vuosi sitten asennettu LipLap-laituri hohtaa edelleen kuin uusi ja on ihan yhtä tukeva kuin ennenkin. Laituri on juuri palannut kesämoodiin vietettyään talven kuivalla maalla; se oli kuulemma helppo asentaa talviteloille ja niiltä pois. Itsehän en tiedä, koska olin nekin hetket jossain talokriisissä. Laiturin laittoivat paikalleen ihanat sukulaiset, kiitos siitä!

Onneksi on sukulaiset, ja onneksi on vesi. Viimeisten viikkojen aikana olen päässyt aaltojen kyytiin, majakkasaarelle, lampeen rannalle ja laiturille. Niiden vesien avulla minä laskettelen kohti viikon päästä alkavaa lomaa, laituri ja ranta kerrallaan.

liplap

Haluatko tehdä minut onnelliseksi? Vie minut veden äärelle.

 

Lue lisää laiturista:

 

Se yksi puuttuva musta mekko

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: Prisma ja Suomen Blogimedia

Löysin itselleni erään Prisma-reissun yhteydessä täydellisen mustan mekon! Tiedättekö, sellaisen ihan tavallinen musta mekko jonka voi vain heittää päälle ja sen voi sitten yhdistää vaikka legginseihin tai isoihin koruihin ja ai että kun se on sitten monikäyttöinen! -mekon. Tämä suomalaisen Neulomon mekko on kaikkea sitä: hyvälaatuinen, mukava päällä, ajaton, eleetön – ja musta.

Oikeastaan mekko onkin tunika, yli-iso t-paita, jonka sisälle voi piilottaa vaikka kaksikin ihmistä. Siinä on tietysti myös taskut, sillä ne ihmiset tarvitsevat jotakin naposteltavaa piilopaikkaansa.

Kaikissa hyvissä mekoissa on taskut.

Taskullinen bongaukseni oli aivan ehdottoman välttämätön, sillä vaatekaapissani on pitkään ollut mustan mekon mentävä aukko. Minulla ei yksinkertaisesti ole mustaa mekkoa, kerroin ystävillenikin hämmästyneenä. Olimme kaikki valtavan yllättyneitä havainnosta sillä kyllä jokaisella tulee se ihan tavallinen musta mekko olla!

Katsokaa nyt kuinka surkea vaatekaappini oli ennen löytöä, tässähän ei ole yhtäkään mustaa mekkoa!

Tämä ei selvästi ole sellainen tavallinen musta mekko.

Tästähän jokainen näkee ettei se ole monikäyttöinen.

Tämä taas ei selvästikään musta!

Mutta nyt siis on vihdoin mustan mekon aukko täytetty, huh!

Samalta reissulta ostin kuitenkin myös yhden todella värikkään mekon, vaikka niitähän minulla on aivan pilvin pimein. Ajattelin kuitenkin että tämä kaunis kesähuitula mahtuu joukkoon aivan hyvin. Yhden mustan duunipaidankin ostin, koska niitä minulla oikeasti ei ole. Riittävästi.

Housen maksimekko on ollut jo monessa mukana: Ykkösen kevätjuhlissa huulipunan asustamana, muutossa hikistä muijaa peittämässä, pihan väliaikajätskeillä hetken mielijohteesta. Se on juuri sellainen heitän jotain päälle vaan -mekko mitä kesään tarvitaan; mukava, ilmava, turvallinen (ei vilauttele) ja iloinen. Tosin en suosittele kirjahyllyn kantamista yläkertaan tämä päällä, ainakaan ilman että solmii helmaa hiukan pienemmäksi.

En tiedä kuinka moni teistä on käynyt tsekkaamassa Prisman vaateosastoa viime aikoina, mutta suosittelen! Vaatepuolelta löytyy lapsille ensinnäkin parhaat sukat ja muutama meidän lempparimerkki (kuten Adidas, Blaa ja Ciraf), mutta myös itselleni skannaan täydennyksiä.

Työvaatteiden puolelle löytyy hyvin peruspaitoja ja mekkoja, ja tutuista merkeistä mm. Neulomo ja B.Young ovat sellaisia joiden laatuun olen tykästynyt. Toki valikoimassa on montaa muutakin merkkiä, mutta olen itse aika nirso vaateshoppaaja ja tykkään pysyä tutuissa brändeissä. joiden tiedän olevan minulle istuvia, makuuni sopivia, laadukkaita ja siten aikaa kestäviä.

Tästäpä tuli mieleen tärkeä opetus, josta sain taas itseäni muistuttaa. Prismassa on myynnissä nyt myös (jo melkein loppuunmyyty) Ivana Helsiningin oma Love Stories – mallisto. Kuolasin malliston papukaijamekkoa pari viikon ajan ja juoksin pitkin lähimpiä Prismoja sitä metsästämässä. Tilasin sen lopulta väärässä koossa verkkokaupasta ja jouduin pitkin hampain toteamaan etten voi pitää mekkoa.

Vaikka se mahtui hienosti päälle, se ei istunut mielestäni riittävän kivasti. Mekko oli kaunis kuin mikä ja laatu tuntui todella hyvältä, mutta hitto vie, huomasin omasta Instagram Storystani, että mekkoa esitellessä nyin sitä jatkuvasti. Se on varma merkki siitä, ettei vaatetta kannata ostaa! Mekon väärän koon ja siten mallin myötä minuun iski epävarmuus omasta kropastani, ja sellaista vaatetta ei tule koskaan pitäneeksi. Vaatteen pitää korostaa omia vahvuuksia ja saada voittamaton fiilis aikaan. Minun pitää kantaa mekkoa, ei mekon minua. Oikean vaatteen kanssa voin olla ”minut itseni kanssa”.

Jos mekko laittaa minut nykimään, se ei kuulu vaatekaappiini.

Mutta tuo rakas ylisuuri t-paitani, siinä on sitä jotain. Sen kanssa tartun vaikka sorkkarautaan ja rakennan talon! Tai mitä ikinä sorkkaraudan kanssa nyt tehdäänkään!

Pidä huoli että vaatekaappisi on täynnä sorkkarautavaatteita, sillä sopiva malli tuo itsevarmuutta, joka tarkoittaa vaatteelle useita käyttökertoja. Tämä on laadun ohella kestävän vaateostamisen tärkein juttu, koska niitä mekkojahan ei saa ostella hetken mielijohteesta vain kauniin kuosin takia. Tärkeämpää olisi ostaa mieluummin yksi tosi hyvä, joka istuu just sulle ja jota käytetään sitten joka paikassa ja pitkään!

Tämäpä kiusallista. Paljastin itseni itselleni. Älä tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon!

Ilmeeni kun huomaan puhuneeni itseni pussiin.

Netissä on välillä kurjaa. Voiko lapset päästää sinne?

Simppeli Sormiruokakeittiön Marjutin kännykkään saattaa illalla piipata viesti, jossa kerrotaan hänen pilanneen jonkin toisen ihmisen päivän olemalla liian täydellinen äiti.

Marjut on joutunut kohtaamaan netin nurjaa puolta omassa some-työssään ihan riittävästi. Ikävää kommentointia, henkilökohtaisia loukkauksia – ja jopa yksi rikosilmoitukseen asti yltänyt tapaus. Siis sormiruokailun takia.

Enkä minäkään aina pelkkiä mukavia kommentteja saa. Tai kirjoita.

Keskusteluilmapiiri on ehkä muutenkin nykyään armottomampaa kuin ennen, mutta etenkin netissä se näkyy ikävällä tavalla. Hetkelliset tunteet sylkäistään saman tien ulos kommenttina, joka satuttaa, yllyttää, myrkyttää. Ei aina, eikä kaikki, mutta liikaa silti. Voiko tänne edes edes lapsiaan laskea?

Tapasimme Marjutin kanssa podcast-studiossa keskustellaksemme nihkeyksistä ja mitä ne isommassa kuvassa tarkoittavat.

Kummallista kyllä, tämä aihe oli yksi kauden vaikeimmista. Tuntuu vaikealta puhua siitä, kuinka vaikeaa on nykyään puhua. Jokainen lause pyörii mielessä ennen ja jälkeen sen sanomisen kun kelaan, sanonko nyt taas jotain sellaista josta joku muu voi raivostua.

Me ihmiset viestimme ihan koko ajan toisillemme, myös silloin kun emme puhu tai kirjoita. Asentomme, ilmeemme, eleemme ja sanamme ovat kaikki yhtä isoa muovailuvahaa, jolla me yritämme kertoa jotain ja vastaanottaja tulkitsee sen juuri niin kuin hänellä sillä hetkellä on mahdollista.

Ei ole olemassakaan täydellistä viestiä ja yksioikoisen helppoa tapaa viestiä.  Tavallisessa keskustelussa me vielä jotenkin tunnumme tämän ymmärtävän. Sanomme anteeksi en ymmärtänyt, rutistamme kulmiamme kun närkästymme tai tuhahdamme kun joku sanoo jotain oikein kurjaa. Annamme jo ennen riitaa monta mikrovastausta, jolla kerromme toiselle että viesti meni nyt matkalla rullalle, yritä uudestaan.

Netissä mitään mikroilmeitä ei ole, eikä armoa aina anneta. Pahimmillaan viesti tulkitaan, siitä raivostutaan ja siihen vastataan, kovaa. Äkkiä myrsky on valloillaan eikä kukaan enää edes muista mikä alkuperäinen asia ehkä oli.

Tätä tapahtuu kaikkialla. Mustan huumorin twiitti voi johtaa potkuihin yhden lennon aikana, yksi prom dress kuva voi johtaa tappouhkauksiin ja laiska uutisointi pilaa musiikkiuran. Bloggaajina me näemme tätä ehkä vielä keskivertoa enemmän. Otamme vastaan joskus asiallista, joskus turhan tiukkaa ja joskus aivan poskettoman kamalaa viestintää vihaisilta kuulijoilta, lukijoilta, katselijoilta.

Mitäs läksitte, voi nyt sanoa. Itepähän laitat ne juttusi nettiin. Kyllä kyllä. Tiedostamme riskimme. Mutta silti halusimme jutella aiheesta meidän kokemuksiemme valossa ja miettiä, mitä tämä tarkoittaa lapsillemme ja meille vanhempina? Kuinka kasvattaa ja valmentaa lapsia niin että väärinymmärrysten luvattu maa ei muutu vaikeaksi ja kipeäksi?

Luvassa varovaisia sananvalintoja, ympäripyöreää kiertelyä ja silti varmaankin muutama vähän väärin valittu lause. Osallistukaa keskusteluun, tämä on vaikea aihe!

Jaksoon pääset tästä ja alta suoraan:

Kuvissa yritän viestiä olevani kuuma, hauska JA älykäs.

Palaat vielä takaisin

Kuuntelin Maria Veitolan uutuuskirjaa. Siinä oli mukana kolumni, jonka hän oli kirjoittanut lapsensa ollessa kaksivuotias. Teksti oli tuttua; Maria kertoi kuinka elämä on muuttunut lapsen saannin jälkeen ja kuinka se ei olekaan kamalaa. Spontaanius on hävinnyt ja itsekkyydestä on täytynyt luopua, mutta kokonaisuutena elämä on onnellisempaa.

Kyllä kyllä, allekirjoitan!

uganda matka blogi

Mutta samalla huomasin ajattelevani että tämä on kyllä ehtaa kaksivuotiaan vanhemman puhetta. Sellaisen kuin minä, joka jaksoi vielä analysoida kuinka koko elämä on ihan erilaista kuin ennen. Koska se oli! Monta vuotta lasten syntymisen jälkeen asiat oli ihan eri tavalla. Kaikki vapaa-ajasta töihin, ruokailuun, sisustukseen ja terveyteen oli aivan kummallisella tolalla jos vertasi aikaan ennen lapsia.

Mutta nyt lasten kasvettua huomaan että kaikki ei olekaan enää niin erilaista. Voin tehdä ihan yhtä paljon tai joskus jopa enemmän spontaaneja asioita kuin ennen lapsia. Olen myös ihan mukavasti itsekäs taas aina välillä. Ainoat univelat ovat itseni aiheuttamia ja urheilen, käyn ulkona ja tuijotan telkkaria ihan samassa suhteessa kuin ennen vuotta 2010. Voin olla illan kotoa pois melko lailla noin vain, eikä monenkaan päivän yhtämittainen työmatka tai rillumareissu aiheuta mitään järkyttävää morkkista. Ei minua kukaan enää niiiin polttavasti kaipaa.

Toki arki muuttuu paljon vanhemmuuden myötä, ei sitä käy kiistäminen. Se kuitenkin ehkä koskee eniten niitä ihan ensimmäisiä vuosia, vaikka tuleehan se muuttumaan taas kun lapset kasvavat ja alkavat harrastaa, touhuta ja olla enemmän omien kavereiden kanssa. Elämä muuttuu meillä kaikilla vuosien mukana, oli lapsia tai ei. Mutta niin nopeaa, intensiivistä ja perinpohjaista muutosta ei ehkä enää koskaan tule kuin mitä avuton nyytti tuo tullessaan (toivon).

Elämäni on muuttunut ja muuttuu edelleen, mutta huomaan että tänä päivä muutos on yhä enemmän minustakin johtuvaa, ei vain ihanista minityypeistäni. Ylipäänsä kun lapset kasvavat, vanhemmuuden rooli elämässäni pienenee. Olen taas kaikkea muutakin kuin pelkästään tai ensin äiti. Musta tämä on aika siisti kehitys elämässä. Mun ei enää tarvitse pinnistellä muistaakseni olevani jotain muutakin kuin vanhempi, eikä ihan jokainen päätös kulje enää lasten tarpeiden kautta.

Pahimmassa pikkuvauvavaiheessa minusta tuntui joskus siltä, että olen kadottanut itseni täysin, kulkenut kauas siitä mitä oikeasti olin. Nyt haluaisin sanoa sille osalle minusta, joka silloin panikoi että ei hätää: palaat vielä takaisin. Jos niin haluat.

liplap kokemuksia valeäiti

Vielä tulee spontaanien uimahyppyjen aika.

Kun olet jo vähän rikki ja joku tulee ja liimaa

Oletteko huomanneet, että joskus tulee saa armoa juuri silloin kun meinaa voimat loppua? Juuri kun ajattelet, että perhana nyt en enää jaksa, otan breikin niin silloin tulee joku ja kannustaa, helpottaa, tukee?

Tietysti paaaaljon paljon enemmän käy sitä että just kun ajattelet asioiden helpottavan, tulee noro. Ja täit. Mutta ei siitä nyt tänään.

Nyt muistellaan sitä kun maailmankaikkeus ja ihmiset päättää näyttää pientä valoa, houkuttelee puskemaan vielä pikkuisen.

Yksinäisenä hetkenä saat soiton ystävältä, joka halusi vain vaihtaa kuulumisia.

Lapset tulevat halimaan kun valmistaudut taistelemaan pukeutumisesta.

Kuulet olevasi tärkeä.

Joku kehuu väsyneimpänä aamunasi että näytät kauniilta.

Tuntematon kanssakulkija väläyttää tsemppihymyn kun raahaat raivoavaa mustekalaa ohi kaupan karkkihyllyn.

Joku kiittää sinua avusta kun luulit olleesi kaikille nihkeä.

Sinut valitaan Vuoden Parhaat shortlistalle.

”Content – The most jaw-dropping stories achieved by next level storytelling combined with a great strategy.”

Viimeinen ei ehkä ole kovin yleinen, ei minulle ainakaan. Mutta niin vain siellä se on, minun pieni podcastini – PING Festivalin kolmen parhaan joukossa kategoriassa Content. Parin viikon päästä selviää kuka voittaa, mutta kyllä mä nyt voitin jo nyt.

En ole varmaan vielä kertonutkaan teille, mutta tämä podcastin tekeminen on oikeasti ihan todella vaikeaa. Pitää puhua rennon luontevasti (vaikka vieraana olisi Jani Toivola), miettiä eteneekö tarina, sanottiinko jotain hassusti, naurattaako tämä ketään, saanko kysyttyä kaiken minkä halusin, emme kai loukkaa ketään, enhän puhu väärillä termeillä, paljonko aikaa on mennyt, saiko tuosta selvää ja mistä vielä voitaisiin puhua?

Lopputulos on aina vähän jännittävä, eikä editointia voi juuri tämmöisessä konseptissa tehdä. Joka ikinen tiistai mulla on ihan hirvittävä paniikki päällä kun mietin tykkäättekö te päivän jaksosta.

Jokainen viikko on iso riski.

Mutta juuri nyt on taas semmonen fiilis että F**C YEAH! Ja taas jaksaa painaa, ottaa riskiä ja avata suunsa mikrofonin edessä.  Kiitos <3

Se toinen tarina kaksosista

Pyysin Suomen ehkä tunnetuinta kaksosten äitiä, Hanna G:tä kanssani podcast-studioon joskus kauan sitten. Olin raapustanut omiin muistiinpanoihin jo viime keväänä aiheen ”monikkoperheet” ajatellen, että siinä jaksossa käytäisiin läpi sitä uskomatonta hulabaloota mikä useamman vauvan lottopotista syntyy.

Ajattelin mielessäni järisyttävää raskausvatsaa (koska olin itse jo yhden kanssa melko…laajentuneen tuntuinen), hankalia uloslähtöjä, taukoamatonta kakkashowta ja älytöntä sosesotkua. Halusin kuulla kuinka kahden yhtäaikaa itkevän sylinkipeän lapsen kanssa pärjää, miten imetys on mahdollista ja saako vauvavuoden aikana nukuttua yhtään. Kuinka mikään pyykkirumba voikaan riittää ja säilyykö tämän kaiken keskellä kertakaikkiaan järjissään.

Olen siis todella ennakkoluuloinen, myönnän. Mutta kun en tiennyt asiasta oikein mitään etukäteen! Lisäksi olin oppinut kaikkialta ympärilläni että kaksosten saaminen on ihan kamalaa. Kohdalleni on sattunut jopa yksi lääkäri, joka ultran aikana totesi että ”onneksi täällä on vain yksi, ei ihminen ole kyllä tarkoitettu useampaa kerralla saamaan.”

Mitä ajattelin elämästä kaksosten kanssa…

..ja miltä se Hannasta tuntui!

Suureksi yllätyksekseni Hannan pääviesti olikin se, että kaksosten saaminen on ollut heille tosi siisti juttu. Hanna kertoi kuinka he ovat arkensa organisoineet ja kuinka onnekkaita he ovat kun lapset ovat terveitä ja nukkuvat hyvin. Toki Hanna myös kertoi vähän muutakin, mm. siitä raskaudesta: Se oli hänellä aivan perseestä, alusta loppuun.

Alla linkatussa jaksossa kuuluukin varmasti minun hämmennykseni kun homma tuntuukin olevan aika jees. Että eikö tämä olekaan ihan kamalaa? Nyt jälkikäteen mietin että on se varmaan kamalaakin monesti ja monella (niin kuin muutenkin elämä pienten vauvojen kanssa), mutta että olipa kiva kuulla tämäkin näkökulma. Että hitto vie, siitä voi selviytyä! Isolla annoksella hyvää tuuria, erinomaisilla olosuhteilla ja hyvällä valmistelulla kaksosten kanssa elämä voikin olla (myös) tosi kivaa.

Ihan niin kuin tavallisen vauva-arjen kanssa. Se voi olla helppoa, voimauttavaa ja ihanaa, mutta myös musertavan vaikeaa, surullista tai yksinäistä. Masentavaa ja mustaa. Olosuhteet vaihtelevat ja jokaisella on oma tarinansa. Hannan ja Joonaksen tarina oli positiivinen, ja se on musta hienoa.

Vaikka olin ajatellut jaksosta aivan erilaista, oli lopulta tosi virkistävää kuulla iloinen tarina kaksosista ja vauva-ajasta ylipäänsä.

Kaikki eivät ole kokeneet jaksoa niin. Jotkut ovat kertoneet pettyneensä siihen, että monikkoelämästä kerrotaan helppo ja iloinen tarina, kun olemassa on myös niin monta vaikeampaa tarinaa. Ymmärrän tämänkin täysin. Minulle ainakin on ollut vaikea kuulla toisten onnellisia tarinoita silloin kun omat fiilikset ovat olleet täysin mustia.

Tässä jaksossa kuullaan kuitenkin vain yhden ihmisen tarina ja se on iloinen, onnellinen ja kepeä.

Kuuntele alta ja päätä itse mitä mieltä olet. Pyytäisin kuitenkin jokaista muistamaan että tässä on yhden ihmisen henkilökohtainen tarina, hänen perheensä arki ja elämä niin kuinka hän on sen kokenut. Jokaisella on omansa.

 

Ps: Tänään julkaistiin myös toinen podcast-jakso, jossa Linda kertoo elämästään Aspergerin kirjoa kantavan pojan äitinä. Siitä lisää myöhemmin myös blogin puolella. Lindan jakso ja kaikki 20 aikasemmin ilmestynyttä löytyy täältä. Viimeistään nyt kannattaa ottaa myös podcast tilaukseen iTunesin, Acastin tai minkä tahansa muun sovelluksen kautta – vielä kaksi jaksoa jäljellä!

On aika ihanaa kun kotona on aina joku

Juteltiin eilen PING Studiossa vastikään eronneen Einon (<3) kanssa parisuhteista ja niiden päättymisestä. Keskustelussa sivuttiin mm. sitä kuinka yksinäisyys iskee eron jälkeen. Yksinäisyys. Mitä se olikaan? Löysin omasta elämästäni taas yhden normaalin, josta ei aina muista olla kiitollinen: minä en todellakaan ole yksinäinen. En sitten millään. Jopa siinä määrin, että yksinolosta on tullut luksusta, jota joskus kaiken kiireen keskellä kaipaa.

Sellaista oikeaa, liiallista itsenäisyyttä huutavaa yksinäisyyttä en enää meinaa edes tajuta olleen, vaikka itsekin olen vuosikaudet kokenut olevan maailmassa lopulta aika yksin. Muistan miltä tuntui tulla illalla kotiin ja nähdä kaikki tavarat ihan samalla paikalla, mihin ne aamulla jätin. Se masensi joka kerta. Että mitä järkeä tässä on, miksi laittaa tavaroita sitten edes paikalleen tai pedata sänkyä? Tuntui tyhmältä tehdä mitään. Laitoin usein telkkarin päälle taustameluksi, silloin oli vähän kuin joku muukin olisi paikalla. Nukahdinkin usein telkkarin ääreen, tuntui kurjalta sulkea loota ja olla ihan hiljaisessa ja pimeässä kämpässä. Illat olivat ajan kuluttamista, matkaa kohti seuraavaa aamua, jolloin siirtyisin taas johonkin paikkaan tekemään jotain, joidenkin ihmisten keskelle. Olemaan jotain.

Niistä illoista on jäänyt kyllä aika surullinen muisto. Miksi olin niin yksinäinen, vaikka ison osan päivistäni vietin niin kovin sosiaalisesti? Miksi minua vaivasi se että kaikki asunnon äänet ja valot olivat minun tuottamia?

Enkä minä edes ole ollut koskaan sillä tavalla syvästi yksinäinen, etteikö elämässäni olisi ollut viiteryhmiä, porukoita, ystäviä. On aina ollut. Yksinäisyyttä on paljon syvempääkin. Vahvaa ja kestävää, elämääkin määrittävää.

Silti se iltayksinäisyyskin oli aika vaikea rasti kantaa kaltaiselleni seurustelijatyypille. Jos ei ole ketään kenen kanssa kerrata edes vähän päivän tapahtumia, tuntuu elämä pikkuisen tyhjemmältä.

Tästä ei pitänyt tulla teksti yksinäisyydestä vaan teksti parisuhteista. Tämä yksinäisyyden korvaaminen vankalla kumppanuudella vaan taitaa olla mulle aika arvokas osa parisuhdetta, vaikken sitä tajunnutkaan aktiivisesti muistaa! On tosi arvokasta että joku valitsee tulla mun kanssa samaan kotiin joka ilta, herätä viereltä joka aamu ja vaihtaa ainakin ne kolme sanaa (kumpi hakee lapset?) kerran päivässä.

Parisuhde on toki paljon muutakin kuin saman tilan jakamista. On kaiken maailman hipsuttelua ja romanttisia elkeitä, tai sitten ei ole jos niitä ei halua. Voi olla seksimistä (Ykkösen uusi sana) paljon, vähän tai ei ollenkaan; hiljaa vietettyjä saunailtoja, hurjasti yhteisiä deittejä tai hervotonta nauramista ja riitoja WhatsAppissa.

Jokaisella parilla omansa, kuten Laura hienosti tekstissään kuvaa. Parisuhteen toimivuuden voi päättää tasan kaksi ihmisestä, ja sekin on yleensä parempi tehdä yhteisesti.

Meillä on monta eroavaisuutta Insinöörin kanssa ja 12 vuoden aikana on ehditty kumpikin löytää aika iso nippu ärsyttäviä piirteitä toisessa. Ollaan kasvettu ja muokkaannuttu joka suuntaan niin kuin Päivikin kirjoittaa, mutta edelleen yhdessä tätä matkaa tarvotaan.

Nakutellaan iltatöinä tietokoneitamme saman pöydän ääressä ja maksetaan yhdessä sitä jumalatonta asuntolainaa. Meidän arjessa ei ole mitään ihmeellistä, mutta se että ollaan tässä elämässä yhdessä rinta rinnan tekee tästä kaikesta sittenkin aika ihmeellistä.

Jaapatettiin näistä parisuhdeasioista noiden kahden yllämainitun fiksun rouvan kanssa Valeäidin nauhoitusten kuudenteen jaksoon puolen tunnin verran. Settiin mahtuu tietysti aivan hervotonta naurua ja hetkellisiä ajatuskatoksia mutta myös paljon viisautta, sanon minä. Ei niinkään minulta vaan noilta muilta.

Jaksoon pääset tästä.

PS. En tiedä onko Insinööri vielä tota jaksoa kuunnellut, mutta se silti otti ja yllätti mut tässä yksi päivä. Varasi jonkin ihmeellisen retken meille ja teki vielä lattialle tuolla ylhäällä näkyvän romantillisen tervehdyksen raksajätteistä! On se aikamoinen velikulta!