Tietoa mainostajalle ›

Netissä on välillä kurjaa. Voiko lapset päästää sinne?

Simppeli Sormiruokakeittiön Marjutin kännykkään saattaa illalla piipata viesti, jossa kerrotaan hänen pilanneen jonkin toisen ihmisen päivän olemalla liian täydellinen äiti.

Marjut on joutunut kohtaamaan netin nurjaa puolta omassa some-työssään ihan riittävästi. Ikävää kommentointia, henkilökohtaisia loukkauksia – ja jopa yksi rikosilmoitukseen asti yltänyt tapaus. Siis sormiruokailun takia.

Enkä minäkään aina pelkkiä mukavia kommentteja saa. Tai kirjoita.

Keskusteluilmapiiri on ehkä muutenkin nykyään armottomampaa kuin ennen, mutta etenkin netissä se näkyy ikävällä tavalla. Hetkelliset tunteet sylkäistään saman tien ulos kommenttina, joka satuttaa, yllyttää, myrkyttää. Ei aina, eikä kaikki, mutta liikaa silti. Voiko tänne edes edes lapsiaan laskea?

Tapasimme Marjutin kanssa podcast-studiossa keskustellaksemme nihkeyksistä ja mitä ne isommassa kuvassa tarkoittavat.

Kummallista kyllä, tämä aihe oli yksi kauden vaikeimmista. Tuntuu vaikealta puhua siitä, kuinka vaikeaa on nykyään puhua. Jokainen lause pyörii mielessä ennen ja jälkeen sen sanomisen kun kelaan, sanonko nyt taas jotain sellaista josta joku muu voi raivostua.

Me ihmiset viestimme ihan koko ajan toisillemme, myös silloin kun emme puhu tai kirjoita. Asentomme, ilmeemme, eleemme ja sanamme ovat kaikki yhtä isoa muovailuvahaa, jolla me yritämme kertoa jotain ja vastaanottaja tulkitsee sen juuri niin kuin hänellä sillä hetkellä on mahdollista.

Ei ole olemassakaan täydellistä viestiä ja yksioikoisen helppoa tapaa viestiä.  Tavallisessa keskustelussa me vielä jotenkin tunnumme tämän ymmärtävän. Sanomme anteeksi en ymmärtänyt, rutistamme kulmiamme kun närkästymme tai tuhahdamme kun joku sanoo jotain oikein kurjaa. Annamme jo ennen riitaa monta mikrovastausta, jolla kerromme toiselle että viesti meni nyt matkalla rullalle, yritä uudestaan.

Netissä mitään mikroilmeitä ei ole, eikä armoa aina anneta. Pahimmillaan viesti tulkitaan, siitä raivostutaan ja siihen vastataan, kovaa. Äkkiä myrsky on valloillaan eikä kukaan enää edes muista mikä alkuperäinen asia ehkä oli.

Tätä tapahtuu kaikkialla. Mustan huumorin twiitti voi johtaa potkuihin yhden lennon aikana, yksi prom dress kuva voi johtaa tappouhkauksiin ja laiska uutisointi pilaa musiikkiuran. Bloggaajina me näemme tätä ehkä vielä keskivertoa enemmän. Otamme vastaan joskus asiallista, joskus turhan tiukkaa ja joskus aivan poskettoman kamalaa viestintää vihaisilta kuulijoilta, lukijoilta, katselijoilta.

Mitäs läksitte, voi nyt sanoa. Itepähän laitat ne juttusi nettiin. Kyllä kyllä. Tiedostamme riskimme. Mutta silti halusimme jutella aiheesta meidän kokemuksiemme valossa ja miettiä, mitä tämä tarkoittaa lapsillemme ja meille vanhempina? Kuinka kasvattaa ja valmentaa lapsia niin että väärinymmärrysten luvattu maa ei muutu vaikeaksi ja kipeäksi?

Luvassa varovaisia sananvalintoja, ympäripyöreää kiertelyä ja silti varmaankin muutama vähän väärin valittu lause. Osallistukaa keskusteluun, tämä on vaikea aihe!

Jaksoon pääset tästä ja alta suoraan:

Kuvissa yritän viestiä olevani kuuma, hauska JA älykäs.

Palaat vielä takaisin

Kuuntelin Maria Veitolan uutuuskirjaa. Siinä oli mukana kolumni, jonka hän oli kirjoittanut lapsensa ollessa kaksivuotias. Teksti oli tuttua; Maria kertoi kuinka elämä on muuttunut lapsen saannin jälkeen ja kuinka se ei olekaan kamalaa. Spontaanius on hävinnyt ja itsekkyydestä on täytynyt luopua, mutta kokonaisuutena elämä on onnellisempaa.

Kyllä kyllä, allekirjoitan!

uganda matka blogi

Mutta samalla huomasin ajattelevani että tämä on kyllä ehtaa kaksivuotiaan vanhemman puhetta. Sellaisen kuin minä, joka jaksoi vielä analysoida kuinka koko elämä on ihan erilaista kuin ennen. Koska se oli! Monta vuotta lasten syntymisen jälkeen asiat oli ihan eri tavalla. Kaikki vapaa-ajasta töihin, ruokailuun, sisustukseen ja terveyteen oli aivan kummallisella tolalla jos vertasi aikaan ennen lapsia.

Mutta nyt lasten kasvettua huomaan että kaikki ei olekaan enää niin erilaista. Voin tehdä ihan yhtä paljon tai joskus jopa enemmän spontaaneja asioita kuin ennen lapsia. Olen myös ihan mukavasti itsekäs taas aina välillä. Ainoat univelat ovat itseni aiheuttamia ja urheilen, käyn ulkona ja tuijotan telkkaria ihan samassa suhteessa kuin ennen vuotta 2010. Voin olla illan kotoa pois melko lailla noin vain, eikä monenkaan päivän yhtämittainen työmatka tai rillumareissu aiheuta mitään järkyttävää morkkista. Ei minua kukaan enää niiiin polttavasti kaipaa.

Toki arki muuttuu paljon vanhemmuuden myötä, ei sitä käy kiistäminen. Se kuitenkin ehkä koskee eniten niitä ihan ensimmäisiä vuosia, vaikka tuleehan se muuttumaan taas kun lapset kasvavat ja alkavat harrastaa, touhuta ja olla enemmän omien kavereiden kanssa. Elämä muuttuu meillä kaikilla vuosien mukana, oli lapsia tai ei. Mutta niin nopeaa, intensiivistä ja perinpohjaista muutosta ei ehkä enää koskaan tule kuin mitä avuton nyytti tuo tullessaan (toivon).

Elämäni on muuttunut ja muuttuu edelleen, mutta huomaan että tänä päivä muutos on yhä enemmän minustakin johtuvaa, ei vain ihanista minityypeistäni. Ylipäänsä kun lapset kasvavat, vanhemmuuden rooli elämässäni pienenee. Olen taas kaikkea muutakin kuin pelkästään tai ensin äiti. Musta tämä on aika siisti kehitys elämässä. Mun ei enää tarvitse pinnistellä muistaakseni olevani jotain muutakin kuin vanhempi, eikä ihan jokainen päätös kulje enää lasten tarpeiden kautta.

Pahimmassa pikkuvauvavaiheessa minusta tuntui joskus siltä, että olen kadottanut itseni täysin, kulkenut kauas siitä mitä oikeasti olin. Nyt haluaisin sanoa sille osalle minusta, joka silloin panikoi että ei hätää: palaat vielä takaisin. Jos niin haluat.

liplap kokemuksia valeäiti

Vielä tulee spontaanien uimahyppyjen aika.

Kun olet jo vähän rikki ja joku tulee ja liimaa

Oletteko huomanneet, että joskus tulee saa armoa juuri silloin kun meinaa voimat loppua? Juuri kun ajattelet, että perhana nyt en enää jaksa, otan breikin niin silloin tulee joku ja kannustaa, helpottaa, tukee?

Tietysti paaaaljon paljon enemmän käy sitä että just kun ajattelet asioiden helpottavan, tulee noro. Ja täit. Mutta ei siitä nyt tänään.

Nyt muistellaan sitä kun maailmankaikkeus ja ihmiset päättää näyttää pientä valoa, houkuttelee puskemaan vielä pikkuisen.

Yksinäisenä hetkenä saat soiton ystävältä, joka halusi vain vaihtaa kuulumisia.

Lapset tulevat halimaan kun valmistaudut taistelemaan pukeutumisesta.

Kuulet olevasi tärkeä.

Joku kehuu väsyneimpänä aamunasi että näytät kauniilta.

Tuntematon kanssakulkija väläyttää tsemppihymyn kun raahaat raivoavaa mustekalaa ohi kaupan karkkihyllyn.

Joku kiittää sinua avusta kun luulit olleesi kaikille nihkeä.

Sinut valitaan Vuoden Parhaat shortlistalle.

”Content – The most jaw-dropping stories achieved by next level storytelling combined with a great strategy.”

Viimeinen ei ehkä ole kovin yleinen, ei minulle ainakaan. Mutta niin vain siellä se on, minun pieni podcastini – PING Festivalin kolmen parhaan joukossa kategoriassa Content. Parin viikon päästä selviää kuka voittaa, mutta kyllä mä nyt voitin jo nyt.

En ole varmaan vielä kertonutkaan teille, mutta tämä podcastin tekeminen on oikeasti ihan todella vaikeaa. Pitää puhua rennon luontevasti (vaikka vieraana olisi Jani Toivola), miettiä eteneekö tarina, sanottiinko jotain hassusti, naurattaako tämä ketään, saanko kysyttyä kaiken minkä halusin, emme kai loukkaa ketään, enhän puhu väärillä termeillä, paljonko aikaa on mennyt, saiko tuosta selvää ja mistä vielä voitaisiin puhua?

Lopputulos on aina vähän jännittävä, eikä editointia voi juuri tämmöisessä konseptissa tehdä. Joka ikinen tiistai mulla on ihan hirvittävä paniikki päällä kun mietin tykkäättekö te päivän jaksosta.

Jokainen viikko on iso riski.

Mutta juuri nyt on taas semmonen fiilis että F**C YEAH! Ja taas jaksaa painaa, ottaa riskiä ja avata suunsa mikrofonin edessä.  Kiitos <3

Se toinen tarina kaksosista

Pyysin Suomen ehkä tunnetuinta kaksosten äitiä, Hanna G:tä kanssani podcast-studioon joskus kauan sitten. Olin raapustanut omiin muistiinpanoihin jo viime keväänä aiheen ”monikkoperheet” ajatellen, että siinä jaksossa käytäisiin läpi sitä uskomatonta hulabaloota mikä useamman vauvan lottopotista syntyy.

Ajattelin mielessäni järisyttävää raskausvatsaa (koska olin itse jo yhden kanssa melko…laajentuneen tuntuinen), hankalia uloslähtöjä, taukoamatonta kakkashowta ja älytöntä sosesotkua. Halusin kuulla kuinka kahden yhtäaikaa itkevän sylinkipeän lapsen kanssa pärjää, miten imetys on mahdollista ja saako vauvavuoden aikana nukuttua yhtään. Kuinka mikään pyykkirumba voikaan riittää ja säilyykö tämän kaiken keskellä kertakaikkiaan järjissään.

Olen siis todella ennakkoluuloinen, myönnän. Mutta kun en tiennyt asiasta oikein mitään etukäteen! Lisäksi olin oppinut kaikkialta ympärilläni että kaksosten saaminen on ihan kamalaa. Kohdalleni on sattunut jopa yksi lääkäri, joka ultran aikana totesi että ”onneksi täällä on vain yksi, ei ihminen ole kyllä tarkoitettu useampaa kerralla saamaan.”

Mitä ajattelin elämästä kaksosten kanssa…

..ja miltä se Hannasta tuntui!

Suureksi yllätyksekseni Hannan pääviesti olikin se, että kaksosten saaminen on ollut heille tosi siisti juttu. Hanna kertoi kuinka he ovat arkensa organisoineet ja kuinka onnekkaita he ovat kun lapset ovat terveitä ja nukkuvat hyvin. Toki Hanna myös kertoi vähän muutakin, mm. siitä raskaudesta: Se oli hänellä aivan perseestä, alusta loppuun.

Alla linkatussa jaksossa kuuluukin varmasti minun hämmennykseni kun homma tuntuukin olevan aika jees. Että eikö tämä olekaan ihan kamalaa? Nyt jälkikäteen mietin että on se varmaan kamalaakin monesti ja monella (niin kuin muutenkin elämä pienten vauvojen kanssa), mutta että olipa kiva kuulla tämäkin näkökulma. Että hitto vie, siitä voi selviytyä! Isolla annoksella hyvää tuuria, erinomaisilla olosuhteilla ja hyvällä valmistelulla kaksosten kanssa elämä voikin olla (myös) tosi kivaa.

Ihan niin kuin tavallisen vauva-arjen kanssa. Se voi olla helppoa, voimauttavaa ja ihanaa, mutta myös musertavan vaikeaa, surullista tai yksinäistä. Masentavaa ja mustaa. Olosuhteet vaihtelevat ja jokaisella on oma tarinansa. Hannan ja Joonaksen tarina oli positiivinen, ja se on musta hienoa.

Vaikka olin ajatellut jaksosta aivan erilaista, oli lopulta tosi virkistävää kuulla iloinen tarina kaksosista ja vauva-ajasta ylipäänsä.

Kaikki eivät ole kokeneet jaksoa niin. Jotkut ovat kertoneet pettyneensä siihen, että monikkoelämästä kerrotaan helppo ja iloinen tarina, kun olemassa on myös niin monta vaikeampaa tarinaa. Ymmärrän tämänkin täysin. Minulle ainakin on ollut vaikea kuulla toisten onnellisia tarinoita silloin kun omat fiilikset ovat olleet täysin mustia.

Tässä jaksossa kuullaan kuitenkin vain yhden ihmisen tarina ja se on iloinen, onnellinen ja kepeä.

Kuuntele alta ja päätä itse mitä mieltä olet. Pyytäisin kuitenkin jokaista muistamaan että tässä on yhden ihmisen henkilökohtainen tarina, hänen perheensä arki ja elämä niin kuinka hän on sen kokenut. Jokaisella on omansa.

 

Ps: Tänään julkaistiin myös toinen podcast-jakso, jossa Linda kertoo elämästään Aspergerin kirjoa kantavan pojan äitinä. Siitä lisää myöhemmin myös blogin puolella. Lindan jakso ja kaikki 20 aikasemmin ilmestynyttä löytyy täältä. Viimeistään nyt kannattaa ottaa myös podcast tilaukseen iTunesin, Acastin tai minkä tahansa muun sovelluksen kautta – vielä kaksi jaksoa jäljellä!

On aika ihanaa kun kotona on aina joku

Juteltiin eilen PING Studiossa vastikään eronneen Einon (<3) kanssa parisuhteista ja niiden päättymisestä. Keskustelussa sivuttiin mm. sitä kuinka yksinäisyys iskee eron jälkeen. Yksinäisyys. Mitä se olikaan? Löysin omasta elämästäni taas yhden normaalin, josta ei aina muista olla kiitollinen: minä en todellakaan ole yksinäinen. En sitten millään. Jopa siinä määrin, että yksinolosta on tullut luksusta, jota joskus kaiken kiireen keskellä kaipaa.

Sellaista oikeaa, liiallista itsenäisyyttä huutavaa yksinäisyyttä en enää meinaa edes tajuta olleen, vaikka itsekin olen vuosikaudet kokenut olevan maailmassa lopulta aika yksin. Muistan miltä tuntui tulla illalla kotiin ja nähdä kaikki tavarat ihan samalla paikalla, mihin ne aamulla jätin. Se masensi joka kerta. Että mitä järkeä tässä on, miksi laittaa tavaroita sitten edes paikalleen tai pedata sänkyä? Tuntui tyhmältä tehdä mitään. Laitoin usein telkkarin päälle taustameluksi, silloin oli vähän kuin joku muukin olisi paikalla. Nukahdinkin usein telkkarin ääreen, tuntui kurjalta sulkea loota ja olla ihan hiljaisessa ja pimeässä kämpässä. Illat olivat ajan kuluttamista, matkaa kohti seuraavaa aamua, jolloin siirtyisin taas johonkin paikkaan tekemään jotain, joidenkin ihmisten keskelle. Olemaan jotain.

Niistä illoista on jäänyt kyllä aika surullinen muisto. Miksi olin niin yksinäinen, vaikka ison osan päivistäni vietin niin kovin sosiaalisesti? Miksi minua vaivasi se että kaikki asunnon äänet ja valot olivat minun tuottamia?

Enkä minä edes ole ollut koskaan sillä tavalla syvästi yksinäinen, etteikö elämässäni olisi ollut viiteryhmiä, porukoita, ystäviä. On aina ollut. Yksinäisyyttä on paljon syvempääkin. Vahvaa ja kestävää, elämääkin määrittävää.

Silti se iltayksinäisyyskin oli aika vaikea rasti kantaa kaltaiselleni seurustelijatyypille. Jos ei ole ketään kenen kanssa kerrata edes vähän päivän tapahtumia, tuntuu elämä pikkuisen tyhjemmältä.

Tästä ei pitänyt tulla teksti yksinäisyydestä vaan teksti parisuhteista. Tämä yksinäisyyden korvaaminen vankalla kumppanuudella vaan taitaa olla mulle aika arvokas osa parisuhdetta, vaikken sitä tajunnutkaan aktiivisesti muistaa! On tosi arvokasta että joku valitsee tulla mun kanssa samaan kotiin joka ilta, herätä viereltä joka aamu ja vaihtaa ainakin ne kolme sanaa (kumpi hakee lapset?) kerran päivässä.

Parisuhde on toki paljon muutakin kuin saman tilan jakamista. On kaiken maailman hipsuttelua ja romanttisia elkeitä, tai sitten ei ole jos niitä ei halua. Voi olla seksimistä (Ykkösen uusi sana) paljon, vähän tai ei ollenkaan; hiljaa vietettyjä saunailtoja, hurjasti yhteisiä deittejä tai hervotonta nauramista ja riitoja WhatsAppissa.

Jokaisella parilla omansa, kuten Laura hienosti tekstissään kuvaa. Parisuhteen toimivuuden voi päättää tasan kaksi ihmisestä, ja sekin on yleensä parempi tehdä yhteisesti.

Meillä on monta eroavaisuutta Insinöörin kanssa ja 12 vuoden aikana on ehditty kumpikin löytää aika iso nippu ärsyttäviä piirteitä toisessa. Ollaan kasvettu ja muokkaannuttu joka suuntaan niin kuin Päivikin kirjoittaa, mutta edelleen yhdessä tätä matkaa tarvotaan.

Nakutellaan iltatöinä tietokoneitamme saman pöydän ääressä ja maksetaan yhdessä sitä jumalatonta asuntolainaa. Meidän arjessa ei ole mitään ihmeellistä, mutta se että ollaan tässä elämässä yhdessä rinta rinnan tekee tästä kaikesta sittenkin aika ihmeellistä.

Jaapatettiin näistä parisuhdeasioista noiden kahden yllämainitun fiksun rouvan kanssa Valeäidin nauhoitusten kuudenteen jaksoon puolen tunnin verran. Settiin mahtuu tietysti aivan hervotonta naurua ja hetkellisiä ajatuskatoksia mutta myös paljon viisautta, sanon minä. Ei niinkään minulta vaan noilta muilta.

Jaksoon pääset tästä.

PS. En tiedä onko Insinööri vielä tota jaksoa kuunnellut, mutta se silti otti ja yllätti mut tässä yksi päivä. Varasi jonkin ihmeellisen retken meille ja teki vielä lattialle tuolla ylhäällä näkyvän romantillisen tervehdyksen raksajätteistä! On se aikamoinen velikulta!

Kaikilla lapsilla on oikeus oppia olemaan kiusaamatta

Olen ollut koulukiusattu, niin kuin varmastikin aika iso osa teistäkin. Menneiden aikojen kouluissa kiusaaminen oli osa elämää, jossa aikuiset totesivat apua pyytävälle lapselle “Älä välitä, lapset nyt ovat sellaisia”. No eivät ole ja siitä tämä teksti kertoo.

Kiusaamisen kohteeksi joutuminen on aivan hirveää. Kiusatulta varastetaan osa omasta arvosta, laitetaan kyseenalaistamaan oma paikka ryhmässä ja muiden hyväksynnän ansaitseminen. Pitkään kestäneestä kiusaamisesta jää rumat jäljet, jotka vaikuttavat pahimmillaan loppuelämän. En ole ihan pahimpaan itse joutunut, mutta vaikea tämä aihe minullekin on ja säpsähdän joka kerta kun kiusaamisesta puhutaan.

Puhun siitä nyt sitten kuitenkin itse, koska se on tärkeää. Haluan tehdä kaikkeni, etteivät minun lapseni joudu samaan – kummallekaan puolelle ilmiötä. Haluan myös, että kiusaamisesta puhuttaisiin enemmän niin kuin tässä mainiossa Hesarin artikkelissa, jossa kasvatustieteen tohtori Laura Repo hienosti tiivistää:

”Kiusaaminen ei ole kenenkään ominaisuus tai piirre. [..] Kaikilla lapsilla on oikeus oppia olemaan kiusaamatta”

Minusta tuo on ihanasti sanottu. Että kaikilla on oikeus oppia olemaan kiusaamatta. Väärän käytösmallin välttäminen on siis taito,  jota harjoitellaan. Artikkelin pääviesti onkin todella tärkeä: kiusaajan tai kiusatun rooli syntyy aina ryhmässä. Ja vain ryhmässä näitä asioita voidaan ratkaista.

Kun omaa lasta kiusataan, tuntuu kuin oma sydän puristuisi hengiltä jonkin rautaisen otteessa. Kuinka en pysty suojaamaan lastani tältä tuskalta? Miten saan sen loppumaan? Tilanne ei ole helppo silloinkaan jos oma lapsi onkin se joka kiusaa. Miksi pieni ihmeeni toimii näin, en tunnista tuota ihmistä, tämä ei voi olla totta! En minä häntä näin ole kasvattanut! Tekee mieli huutaa maailmalle että ei hän tällainen oikeasti ole.

Silti se omakin rakas ja herkkä, hyvin kasvatettu ja ehkä jopa aiemmin kiusattu lapsi saattaa yhtäkkiä itse olla se kiusaaja. Ryhmän tilanne saattaa johtaa siihen.

Mistä ihmeestä se kiusaaminen sitten tulee ja onko se pakollinen paha ryhmässä? Kysytään ammattilaisilta! Kutsuin podcast-studioon kaksi opettajaa, toisen koulusta ja toisen päiväkodista. Me puhuimme pitkään ja hartaasti tästä asiasta, lopulliseen jaksoon päätyi puoli tuntia asiaa. (Löydät linkin jaksoon myös tämän tekstin lopusta.)

Minulle jäi nauhoituksista levollinen mieli. Nyt uskon kiusaamisen estämiseksi olevan paljon työkaluja, jotka kyllä tepsivät etenkin jos kasvatusalan ammattilaiset ja lasten perheet tekevät tiivistä yhteistyötä.

Silti mietin, että omien kokemuksieni mukaan kiusaamisesta puhuttaessa liikutaan kuitenkin edelleen usein hyvin voimakkailla luokituksilla. Keskustelussa ei olekaan lapsia vaan kiusaajia ja kiusattuja. Mutta kun asia ei onneksi ole niin. On lapsia, jotka käyttäytyvät eri tilanteissa ja ryhmissä eri tavalla. Joskus oikein, joskus väärin.

Kiusaaminen on verbi, ei luonteenpiirre.

Minä uskon, että yksikään lapsi ei ole paha, eikä kukaan ole kiusaaja. Joku kiusaa ja toista kiusataan, kyllä. Mutta ne ovat ajassa ja paikassa kiinni olevia asioita, eivät ihmisen sisimpään kiinnitettäviä ominaisuuksia. Lapset ovat aina lapsia. Eivät koskaan pahoja, ilkeitä, kostonhimoisia tai katkeria. Aikuisten tehtävä on opettaa toimimaan oikein ja siinä meidän on tehtävä töitä yhdessä päiväkodin tai koulun aikuisten kanssa.

Ainakin näillä Valeäidin nauhoituksissa tavatuilla kasvatuksen ammattilaisilla on kyllä rautainen ote kiusaaminen taltuttamiseen. Uskon ja toivon että näitä opettajia löytyy Suomesta vielä paljon lisää ja että meillä on kaikki mahdollisuudet tehdä tästä sukupolvesta sellainen, jolle kiusaaminen on harvinainen, erikoinen asia.

Ettei kiusaaminen olisi jotakin niin tavanomaista että tämänkin tekstin lukijoista suurin osa muistelee nyt omia traumojaan.

Jaksoon pääset tästä:

Uganda, olet ihana

uganda blogi plan

Kaupallinen yhteistyö: Plan Suomi ja Suomen Blogimedia

Huhhuh. Nyt on takki melko tyhjä enkä oikein tiedä mistä aloittaa. Istun lentokoneessa Lauran ja Satun välissä, takanamme lähes viisi vuorokautta yhteistä matkaa Ugandassa. Planin sponsoroima yhteistyötekstini pitäisi tulla ulos noin viikon päästä, enkä tiedä mistä narusta aloittaisin. Aloitan siis kirjoittamalla, jotain. Suoraan päästä.

Kulunut viikko oli niin…paljon. Kaikkea. Aurinkoa, sadetta, lapsia, lehmiä, samosas-piiraita, käsidesiä, kameroita, ötököitä, lyhyitä yöunia, räkäisiä nauruja, tuloksellisia töitä ja hyviä ihmisiä. Pieni pääni on täynnä tietoa, ajatuksia ja näkökulmia ja erilaisista kameroista löytyy satoja kuvia, joista jokainen olisi oman tekstinsä arvoinen. Mistä ihmeestä kirjottaisin?

uganda blogi matka uganda blogi matka

Pitäisi kai kertoa, minkälainen Uganda oli, mutta en minä tiedä oikeasti. Näin vain vähän ja omasta näkökulmastani. En tiedä onko näkemämme elämä tyypillistä tai miltä se ihmisistä itsestään tuntuu. Sen osaan sanoa että viihdyin valtavan hyvin ja haluaisin matkustaa sinne uudestaan, koko perheen kanssa!

Jossain vaiheessa minun täytyy tietysti kirjoittaa Planin työstä Ugandassa, jonka nyt vihdoin todella ymmärrän ja jota arvostan suuresti. Tiedän, mihin lahjoitusvarat käytetään ja miksi (pääasiassa kenttätyöhön, jossa jalkaudutaan kyliin ja yhteisöihin kouluttamaan, huolehtimaan ja auttamaan; konkreettisiin koulurakennuksiin, vessoihin, kirjoihin, pukuihin ja ravintoapuun sekä valtiotason vaikuttamiseen, jossa tuodaan vaikka varhaiskasvatus osaksi pakollista koulutusjärjestelmää). Ihaninta on se, että Instagramissa saamamme palautteen perusteella tekin tunnutte ymmärtävän sitä nyt paremmin.

Olisi ihanaa myös kuvailla tarkasti lahjoitustenne matka euroista kirjoiksi. Kuinka Plan Ugandan Lucky ja Jessica valitsivat nide kerrallaan yli tuhat oppikirjaa oppilaille jaettavaksi, joiden lisäksi noukimme vielä kaupasta satoja vihkoja, kyniä, teroittimia ja puuvärejä.

uganda blogi matkauganda blogi matka uganda blogi matka uganda blogi matka

Haluan heti kertoa, että tämä lahjoitusprojekti oli matkan liikuttavin osa. Sateen keskellä suoritettu luovutusseremonian ajatteleminen saa vieläkin kylmikset aikaan. Opettajien uskomaton kiitollisuus ja rakkaus työtään kohtaan meni suoraan tunteisiin. Mutta toisaalta joka päivä koimme jotakin, mitä ei pysty kirjoittamaan auki kuulostamatta ihan todella pateettiselta.

Mutta jossain olisi pakko kertoa siitä koulusta, jossa kävimme hieman yllättäen ja näimme mikä ero on muutaman vuoden työllä. Siinä ajassa luodaan koulu, jossa kaikilla on siisti koulupuku, hyvä kielitaito, paljon kirjoja sekä terveyskerho, jossa tytöt ja pojat ompelevat kestokuukautissuojia tytöille.

Haluaisin myös upottaa teidät dataan, jota kuulimme matkan aikana: 35 000 varhaiskasvatuksen pariin saatua lasta, viiden euron koulumaksu, 1900 puuttuvaa kummia, 600 uutta oppilasta Planin koulussa… Luvut auttavat osittain ymmärtämään Planin työtä, jota aion varmasti teille vielä avata lisää kun kerran sen lopulta itsekin ymmärrän.

Aaargh mutta sitten en ehtisi kirjoittaa varhaiskasvatuksesta, opettajien koulutuksesta ja palkkauksesta tai erityislasten asemasta luokissa!

uganda matka blogi uganda matka blogi uganda matka blogi

Ainakin aluksi on kuitenkin pakko kirjoittaa kummiudesta, sillä matkan ehdottomasti pitkäikäisin muisto tulee olemaan kohtaamisemme kummilapseni Kampin ja hänen perheensä kanssa. Niissä muutamassa tunnissa tiivistyi Planin työn tärkeys, kummiuden hienous ja maailmaa syleilevä kiitollisuus puolin ja toisin. Sinä päivänä hymyilin niin että naamaan sattui, nyt meinaan itkeä joka kerta kun näen Kampin kuvan.

Sitä ennen haluan vielä sanoa kiitokseni teille.

uganda matka blogi

Kiitos siitä että lahjoititte ihan mielettömän määrän rahaa, jolla teimme yhdessä suuren vaikutuksen tuhansiin lapsiin. Kohdekoulun arvostus nousi vierailumme ja kirjojen ansiosta niin paljon että se tulee saamaan lisää oppilaita, mikä tarkoittaa uusia mahdollisuuksia koko yhteisölle. Kiitos myös siitä, kuinka myötäelitte meidän matkaa ja osallistuitte aktiivisesti esittämällä kysymyksiä Planin työstä. Kiitos siitä että matkan aikana tekemiemme äänestysten perusteella jopa 75% teistä olisi valmis ottamaan kummilapsen!

Kun kerran kiitosten makuun päästiin ja tässä alkaa väsymys vähän heittää tunteita kehiin, haluan myös kiittää vieressä nuokkuvia matkakumppaneita Lauraa ja Satua rautaisesta ammattitaidosta, tekemisen meiningistä ja superhauskasta matkasta. Opetelkaa vain hankkiutumaan niistä ötököistä itsekin eroon ennen seuraavaa reissua! Mikko ja Jani saavat isot virtuaalihalit sekä kiitokset kannoillamme juoksemisesta ja matkan dokumentoimisesta upein kuvin ja videoin, sekä tietysti meidän juttujen kestämisestä. Hanna ja Kalle kiitos todella hyvin järjestetystä matkasta ja kovista biisivalinnoista! The best!

Planille ja Suomen Blogimedialle kiitos siitä että luotitte meille tässä ainutlaatuisen tärkeässä tehtävässä. Ymmärrän hyvin kuinka etuoikeutettu olin että pääsin tälle matkalle ja toivon tekeväni oman osuuteni niin hyvin että matkaan laitettu panostus toisi valtavasti uusia tukijoita Planille.

Ja nyt alan kirjoittaa tarinaa siitä, kuinka punamultaisella pihalla kerran käytiin keskustelua parisuhteiden eroista Suomen ja Ugandan välillä.

uganda matka valeäiti

”Mä olen niin tuhma ja tottelematon”

Istutaan keittiön pöydän ääressä illalla, yliväsyneinä koko porukka. Lapset selittää toisilleen jotain aivan älyvapaata juttua, johon me vanhemmat lähinnä pyöritellään päätämme. Pierut mainittu.

Totean hajamielisesti hymyillen että ajatelkaa jos olisi vain yksi lapsi, miten tylsää sillä olisi meidän vanhempien kanssa kun kukaan ei heittäisi pierujuttuja. Kakkonen nappasi jutustani kiinni ihan yllättävästä kulmasta:

”Jos olis vaan yksi lapsi niin sen olisi varmaan parempi olla Ykkönen. Mä olen niin tuhma ja tottelematon.”

Ai saakeli kun sattui, syvälle sydämeen. Ei kai voi pieni ihminen oikeasti ajatella itsestään noin? Ollaanko me tehty tämä? Miten voin tämän korjata?

Tietysti selitimme vuolaasti että höpsistä, olet ihana etkä tuhma. Olet pienempi kuin Ykkönen, joskus siksi asiat menee vähän vaikeamman kautta ja joudutaan muistuttamaan säännöistä, jokainen tekee joskus tuhmuuksia ja niin edelleen. Annoin maailman parhaalle kuusivuotiaalle ison halin ja tein selväksi että hän kuten siskonsa on meille aina tosi rakas, myös silloin kun tekevät joskus ehkä jotain ihan pikkuisen tuhmaa. Rakastetaan aina, kaiken läpi ja yli.

Puhuin reippaasti ja hymyilin vaikka sisäisesti tuntui tosi pahalta toisen puolesta. Kelasin pikavauhdilla läpi omaa vanhemmuutta.

Ollaanko me kaikesta yrittämisestä huolimatta sorruttu sanomaan lapselle enemmän olet tuhma kuin teit tuhmasti? Sanotaanko me sille miksi sinä aina tai jotain muuta yhtä tyhmää? Alkaako pientä sielua nakertaa kun siskokin osallistuu usein torumiseen (jonka toki torppaan joka kerta)?

Vai voisiko hänelle olla kehittymässä pikku hiljaa jotain ymmärrystä siitä, että sääntöjä olisi hyvä noudattaa?

Päätin että kyse on jälkimmäisestä, terveestä kehittymisestä jossa lähes kuusi vuotta kestänyt tahtoikä alkaa tehdä tilaa moraalin, empatian ja mittasuhteiden tieltä. En aio ottaa tästä nyt maailman suurinta tuskaa, vaikka se yksi lause aikamoiselta tuomiolta tuntuikin. Voi toki hyvin olla että ollaan mokattukin, mutta nythän on mahis korjata tilanne!

Päätin siksi samalla keskittyä vielä entistä enemmän siihen, että torun tekoja, en ihmistä. Etten sorru sanomaan koskaan, aina ja joka kerta vaikka se joskus siltä tuntuisikin. Minun tehtäväni on jaksaa sitkeästi ohjata, korjata ja rajoittaa joka päivä ja joka kerta johdonmukaisesti, vaikka se paikoitellen tuntuukin mauttomalta versiolta Päivän Murmelina – elokuvasta.

Tämä vanhemmuushomma on kyllä yhtä maratonia. Onneksi juoksuseura on hyvää.

Vahvatahtoinen lapsi

Kontrollin ystävälle perhe-elämä voi olla rankkaa

Oletko kontrollifriikki? Et tietenkään ole, jos sinulta kysytään. Olet vain järkevä; ennakoit asioita, laitat tavarat siihen mihin ne kannattaa laittaa ja viihdyt paremmin siistissä kodissa.

Itsestänihän toki tässä puhun. Myönnän ehkä vihdoin 35 vuoden kohdalla että olen aika tarkka, ja mieluiten tekisin asiat omalla tavallani. Hallinta, tasapaino, kaaoksen estäminen ovat mulle tärkeitä. Näen, kuinka asioiden kannattaisi mennä ja mun on tosi hiukan vaikea katsella vierestä jos ne ei niin mene. Boheemin kaaoksen keskellä olen hukassa, vaikka ihailenkin rentoja tyyppejä jotka luottavat siihen että asiat sutviutuu ilman etukäteisvalmistelujakin.

Epäilen että luontaisesti lungeille tyypeille elämä lasten kanssa on helpompaa. Mulla nousee stressikäyrät jo melko pienestäkin kaaoksesta. Siitä että yksi nojailee avoimeen tiskikoneen luukkuun (kohta se rämähtää alas ja likaiset astiat menee rikki ja vanhaa ruokaa on kaikkialla) samalla kun toinen perkaa päärynästä käsin kuoria pois (mehumössöä kaikkialla, kohta se pyyhkii ne kädet myös paitaan) eikä kumpikaan kuuntele kun kerron miksi kannattaisi toimia toisin.

Puhumattakaan vauva- ja taaperoajoista kun kaikki nukkumisesta syömiseen oli ihan arpapeliä ja panokset kovat (Tän vauvan niin pitäisi nukkua. Sen pitäisi kyllä syödä.)

Larppasin tuossa hetki sitten takaisin näihin tunnelmiin kun yritin syöttää pientä yksivuotiasta, huonolla menestyksellä.  Tiesin ensimmäisen pään pudistelun kohdalla, että tein minä mitä tahansa, tämä tyyppi keksii jotain muuta. Vääntyy asentoon, heittää lusikkaa, repii ruokalappua – sitä kaikkea mitä taapero osaa ja mitä taaperon kuuluukin tehdä.

Vaikka kuinka sanoisin että nyt on syötävä ja hei äläs nyt mene mihinkään, a taapero’s gotta do what a taapero’s gotta do.

Tämä on se suurin syy miksi meille ei ehkä voisi tulla kolmatta lasta. Minun hallintaa kaipaava nuppini ei sitä kestä. Taipumukseni kontrolliin korostuu silloin jos stressaan tai olen huolissani. Mitä rennompi (tai krapulaisempi!) olen, sitä vähemmän kiinnostaa onko kahvimukit niiden normaalilla hyllyllä, monelta lapsi nukkui päikkärit tai löytyykö perheen kengät telineestä vai oven edestä. Suojaan pärjäämistäni tarkoilla suunnitelmilla.

Pienten lasten kanssa tämä hallinnalla onnelliseksi on luonnollisesti vähän haastava metodi.

Vauvojen ja taaperoiden maailmassa kontrolli on lähinnä kaunis haave, johon väsynyt aikuinen tarttuu nähdäkseen toiveikkaamman tulevaisuuden. Se on keidas, joka siintää edessä mutta jota ei koskaan tule. Tietenkään mikään ei mene niin kuin ajatteli, niin kuin olisi järkevää, tai edes kohtuullista. Kaikki menee ihan toisin koska lapsi on kesken, ja se vielä hakee niitä oikeita tapoja. Aikuisen tehtävä on sietää ja ohjata.

Ei sillä että nämä kouluikäiset sen varmemmin asioita oikein tekisi, mutta ainakin niiden kanssa voi käydä asiasta keskustelun. Typerän ja jankkaavan keskustelun, mutta keskustelun kuitenkin. Taaperon ja luoja paratkoon vauvan kanssa mitään keskusteluja ei ole. On vain spagetteja lattialla ja veteliä raajoja haalarin päällä.

Alle kolmevuotiaan kanssa ja vähän sen jälkeenkin elämä on pääosin kaaoksen taltuttamista ja anarkian ennakoimista. Se on mulle tosi, tosi vaikeaa. Ei se sotku, ei se kaaos, vaan se ikuinen tunne siitä että tämä homma ei ole hallussa. Tätä ei saa haltuun, tätä ei voi järkeistää. Tämä ei tule menemään niin kuin ajattelin.

En pärjää.

Vauva ei nuku, syö tai kakkaa silloin kun sen pitäisi. Minä en tee mitään näistä asioista silloin kun haluaisin. Oikeasti mikään näistä ei haittaa ja hommat aina lutviutuu, mutta järjestystä rakastavalle ihmiselle se on silti jatkuvaa epäonnistumista. Mitä enemmän vauva-ajoistamme on aikaa, sitä selvemmin huomaan että ne vuodet ovat olleet mulle kyllä välillä aika vaikeita. Osin varmasti hormoneista, osin synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta ja masennuksesta johtuen, usein ihan vain luonteeseeni liittyvän valuvian takia. Kontrollin ystävälle vauva-aika voi olla aika raskasta, vaikka kaikki menisi tosi hyvin ja lapsi olisi täysin terve.

Moni näistä ajatuksista nousi pintaan kuin luin Mutsie-blogin Irenen hienoa “Hullu kuin äidiksi tullut” -kirjaa. Siinä Irene kuvaili omaa matkaansa synnytysmasennuksen ja -ahdistuksen kanssa ja tunnistin itseni hurjan monessa kohdassa. Miten paljon helpompaa kaikki olisikaan voinut olla, jos olisin silloin tajunnut ettei ole normaalia asetella pöydälle hiuspampulaansa oikeaan asentoon huomista päivää varten. Pampulan paikka oli viiimeisenä tavarajonossa, jossa oli myös päivän vaatteet, kello ja kaikki muutkin tarvikkeet jotta onnistuisin saamaan vauvan ensimmäiseen neuvolaan yhdeksältä aamulla.

Hallitsin tavaroita, jotta hallitsisin tilanteen.

Kirjaa lukiessa muistin että on rankkaa olla vähän hullu. Muistin myös, ettei vauvat ole ihan minun juttuni. Pärjään siinä ajassa, mutta siihen liittyy myös paljon vaikeaa siedettävää. Sitä en vielä osaa sanoa johtuiko vaikeudet vain synnytysmasennuksesta vai onko tämä minun hallinnan tarpeeni joka tapauksessa haaste vauva-ajalle.

Onko muilla vastaavia kokemuksia? Onko kontrollihätä helpottanut jonkun lapsen kanssa?

Irenen kirjan voi tilata ainakin täältä. Se kannattaa ehdottomasti lukea jos on vauva tulossa, yksi sylissä tai jo isoksi kasvanut! Erityisesti se kannattaa laittaa miehen luettavaksi, jos itsellä on yhtään taipumusta asioiden hallintaan. Tekstit saattavat hyvinkin selittää muutamia asioita myös puolisolle.

Lue myös:

Kuvat 3 ja 4 : Irene Naakka, Mutsie