Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tummat pilvet horisontissani – ahdistus yrittää nostaa päätään

Kirjoitin juuri etten ole kokenut mitään mielialan heilahduksia. Taisin kirjoittaa sen hyvän heilahduksen hetkellä, koska onhan näitä. Välillä väsyneenä pienet tummat pilvet nousevat muistoista ja ottavat hetkeksi vallan.

liplap

Niinä hetkinä alan erakoitua, vetäytyä kuoreeni. Kaipaan seuraa mutta en osaa enää olla siinä. Tuntuu vaikealta päästä rennon leppoisaan jutusteluun vaikka vieressä olisi kuka, edes oma lapsi. Haluaisin vain piiloutua kännykkääni tai kävellä metsässä. Toista teen liikaa ja toista en voi tehdä.

Alan hetkittäin ahdistua tulevasta, pelkään etten pärjää vauvaelämässä. Vaikka pohjalla lepää sellainen rauhallinen varmuus, tunne siitä että hyvin se tulee menemään, ajoittain minut valtaa fyysinen muistiaalto. Palaan menneisiin vuosiin, jolloin pilvet olivat tietämättäni paljon tukevammin horisonttini yllä roikkumassa. Näen itseni yöllä makaamassa kehdon vierellä, kuuntelemassa. Odottamassa että kohta se varmaan taas herää.

Tunnen kuinka niissä öissä luottamus puuttuu. Usko ja rauha sellaiseen ajatukseen että minä voin hyvin nukkua, sekin saattaa tänä yönä nukkua. Ehkä Kakkosen kanssa heräilyn jäljiltä en enää koskaan nuku täysin luottaen. Meni monta vuotta että opin luottamaan näiden kahden ison nukkuvan läpi yön. Sekin luottamus on aina ollut hauras – yksi valitettu vatsakipu illalla ja mun on vaikea nukahtaa kun odotan oksennuksen ääntä.

Jonkun pitää olla valmiudessa.

Ja nyt taloon on tulossa taas otus josta voi lähes varmasti sanoa että se ei nuku. Univelka kuuluu pakettiin ja se saa minut sekaisin. Ehkä se ei myöskään lopeta itkemistä, ehkä en taaskaan tiedä mitä pitää tehdä kun se kitisee. Ehkä taas käytän suurimman osan ajastani sen pohtimiseen mitä seuraavaksi tulee, vaikka ulospäin kuinka näyttäisin tyyneltä.

Ehkä menetän itseni enkä tiedä yhtään kuka olen.

Eniten pelkään yksinäisyyttä tämän kaiken kanssa. Pähkinhän näitä nytkin yksin ilman että kukaan edes huomaa. Inhoan sitä sellaista kuplaa johon vajoan joskus jopa oman perheeni keskellä. Kellun meressä yksin enkä osaa mennä rannalle tukevan maan luokse vaikka näen muut siellä. Olemme puheyhteydessä ja ilakoin huolettomina rannalla leikkijöiden mukana, mutta välissä on vesi, jonka takaa huutelen. Miten tälläistä selittää toisille kun ei sitä itsekään ymmärrä?

Nämä on aika pitkiä ja tylsiä ajatuksia käydä itsekseen. Mutta jonkun pitää olla valmiudessa.

Tunnistan toki mistä on kyse. Tiedän että tämä on mieleni joka huijaa, hormonit jotka vääristävät, elämäntilanne jonka kuuluukin vähän jännittää. Ihan yhtä vaikea siitä on siinä hetkessä silti ponnistella pois ja nähdä taas kirkkaasti.

Nyt ei sitten kenenkään tarvitse huolestua, ei edes minun. Tämä on ihan eri asia kuin silloin joskus, pieniä kaikuja ajasta jolloin pilvet asettautuvat tukevasti maani ylle. Tunnen vahvasti että tämä on vain heijaste.

Oikeasti mieleni on täynnä toivoa, iloa, innokasta odotusta. Jokin omituinen valo lepattaa tuolla kauempana, muistuttaa että nämä ovat vain hetkiä jotka kuuluvat asiaan. Mieli työskentelee ennen synnytystä, valmistautuu tulevaan. Tiedän jo seuraavankin vaiheen, sen vauvan syntymästä 72 tunnin jälkeen tulevan ahdistuksen aallon.

Jostain syystä tiedän että tällä kertaa huuhtoudun sen toisella puolella tukevalle rantahiekalle enkä jää tänne mereen. Jos toisin menisikin, osaisin huutaa apua. Mulla on sormi aina valmiina soittamaan neuvolan terveydenhoitajalle, joka on käskenyt soittaa ennen kuin tilanne eskaloituu. Nyt tiedän että on joku ammattilainen valmiina koppaamaan.

Lisäksi tiedän että tämä kuuluu asiaan, se on osa valmistautumista. Olisi outoa jos en näitä tunteita nyt käsittelisi muutama viikko ennen synnytystä, ovathan ne kuitenkin iso osa mennyttä kokemusmaailmaani. Taipumus masennukseen ja ahdistukseen kulkee varmasti mukana loppuelämäni.

Mulla olisipa se kuulkaa ihanaa ettei aina välillä pitäisi muistella ja harjoitella näitä tunteita, että voisi vain pysyä siellä rannalla ilman turhia eskimokäännöksiä.

 

Lue myös:

Koulun alku pelottaa – taas ja enemmän

Muistatteko kun kirjoitin Ykkösen tulevasta koulun aloituksesta, kuinka se pelotti? Kirjoitin kaksi vuotta sitten pienessä hädässä auki erilaisia pelkoja, joita olin saanut itselleni kerrytettyä muiden kauhutarinoita kuunnellessa:

”Saako se siellä kavereita? Osaako se mennä sinne yksin, voidaanko edes päästää kulkemaan yksin? Meneekö meidän arki tosi vaikeaksi? Pysyykö tavarat hallussa, tehdäänkö me niitä läksyjä, kuinka iso ja äänekäs luokka on, saako siellä koskaan ääntään kuuluviin, onko ope kiva, mahtuuko IP-kerhoon, kuka lohduttaa jos kaatuu, muistaako se pyyhkiä ja syödä tarpeeksi?”

Nyt on takana kaksi vuotta ja jos ekan vuoden jälkeen sain jo huokaista helpotuksesta ja todeta että sehän meni aivan sairaan hyvin niin nyt kolmoselle siirtyessä olen jo euforinen. Hommat sujuu edelleen kuin rasvattu ja kaikki edellä listatut huolet ovat olleet turhia. Tyypillä on sama kännykkä, sama reppu, samoja kavereita ja ihanat opettajat. Housut pysyy puhtaana ja hymy kasvoilla. Kolmosluokka otetaan ilolla ja innolla koko perheen voimin vastaan.

On siis seuraavan huolen aika: Kakkonen.

Samassa koulussa syksyllä aloittavalla Kakkosella on ihan mielettömät kognitiiviset ja sosiaaliset taidot, perusasiat siis hyvin. Tavaroiden hyvänä pitäminen ja muu sekoilu saattaa olla hieman siskoaan haasteellisempaa, mutta ne nyt on vain materiaa. Osaan jo nähdä sinne ekan luokan keväälle, jossa totean että menipä hyvin.

Mutta sitten on ne muutamat isot huolet, joita ei niin vain paeta. Ne on samat kuin siskolla aikanaan ja edelleen:

”Sitten on vielä ne kolme pahinta kysymystä, jotka pulpahtavat päähäni aina silloin tällöin, vaikka en haluaisi.

Entä jos käy niin kuin kävi Töölössä. Entä jos pieni koululaiseni jää auton alle, koska aikuisilla on kiire töihin.

Entä jos joku päättää, että lapsestani tulee se lapsi, jota kaikkien on kiusattava.

Entä jos lapseni ei löydä tapaa toimia uudessa ryhmässä ja alkaa itse kiusata.”

Näitä isoja huolia ei mikään muu kuin ehkä aika poista, Ykkösenkään osalta. Ne seuraavat vanhempaa monta vuotta, palaavat aina uuden kehitysvaiheen saapuessa. Koskaan ei tiedä ja aina pitää olla valmiina toimimaan.

Kakkosen kanssa joudun myös lisäämään listalle uuden huolen: entä jos lapseni saa välkällä turpiin. Fyysisen koskemattomuuden rikkoutuminen on sellainen ilmiö, josta Ykkönen on raportoinut koulun pihalta sivustakatsojana ja pelkään ihan hulluna että Kakkosen kohdalla raportointi muuttuu kokemuksiksi.

Pelko perustuu todellisiin tapahtumiin, joita olemme vuoden aikana joutuneet selvittämään. Tarhasta ei aina tulla ihan ehjin nahoin kotiin. Koulussa se vähäinenkin valvonta loppuu ja välitunneilla ehtii tapahtua kaikenlaista.

Juuri nyt raskaushormonien pyörteessä huoli kasvaa päässäni tosi isoksi. Aidosti tuntuu etten halua laittaa lastani kouluun. En halua että se on siellä yksin oman onnensa nojassa. Tekisi mieli pamauttaa koulun pihalle ensimmäiseksi syksyksi (tai kolmeksi) ylimääräiseksi välkkävalvojaksi. Hakea lapsi kotiin suoraan koulusta kulkematta IP-kerhon kautta. Saattaa jokainen koulumatka käsi kädessä, ihan vaikka vaan ekat viisi vuotta.

Lapsilleni ei saa tapahtua mitään, kuuletko maailma? Voitko luvata minulle ettei yhtäkään lasta satuteta, koko koulussa? Ihan sama oppiiko se koskaan ranskaa tai syömään siivosti, mutta voitko taata minulle koskemattomuuden pyhän lupauksen?

Et voi, niin.

Lue myös: 

Itseni tylyttäminen on rasittavaa – lopettaisin heti jos osaisin (mitään en osaa!)

Nonni, koko tunti on sitten viisi minuuttia myöhässä mun takia. Hyvin meni saatana. Oon just tää kiirepentti joka ei osaa yhtään rauhoittua. Miksi mun mahasta tulee tämmöset jenkat vielä sivuunkin, kaikilla muilla tuntuu tuo maha tulevan söpönä pallona vain eteen. ”pidä selkä ojennettuna”,  ei se pysy ojennuksessa. Miten suorana sen pitäisi olla? Mulla on kyllä niin huono ryhti. Hengitä hengitä. Miksi hengitän koko ajan lyhyemmin kuin noi muut. Täytyy yrittää pysyä tahdissa. Mä en kyllä jaksa pitää näitä silmiä kiinni. Rentoudun taas väärin. Selkä toista ihmistä vasten? Oletko tosissasi? En mä kehtaa! Nyt toi huomaa etten uskalla nojata kokonaan sitä vasten. Miksi mä en uskalla nojata. Miksi muiden mehiläinen kuulostaa kauniin korkealta ja mun on tämmönen viskibasso. En varmaan osaa rentoutua synnytyksessäkään. Taaskaan.

Että semmoinen rentouttava äitiysjoogatunti. 90 minuuttia tylytystä, itseni tylytystä.

Olen vältellyt tämmöistä joogaa näemmä ihan syystä: siinä oltiin hiljaa ja kuunneltiin omia tuntemuksia. Jos minä olen hiljaa ja keskityn tuntemaan itseni, kuulen myös itseni.

Ja minä puhun aivan järkyttävän rumasti itselleni, kritisoin kaikkea. Siis ihan kaikkea, vaikka en koskaan ajattelisi kenestäkään muusta ikinä niin pahasti kuin itsestäni.

Ei siellä joogassa kenenkään muun mehiläinen ollut vääränlainen tai akupunktiopisteiden painaminen kamalaa. Siis minä ihan mielelläni painelin “neljä sormen verran pakaravaosta ylöspäin” tuntemattoman naisen pyllyä. Uskokaa tai älkää, se ei ollut se kiusallinen vaihe. Mutta ei herranjumala kun oli minun vuoroni olla paineltavana.

Hyvä että muistin hengittää kun laskin mielessäni kaikkia niitä tapoja miten voin pyllistellä siinä väärin. Yritin olla ihan paikallani ettei hän luule tekevänsä väärin. Toivoin että pakavarakoni olisi selkästi havaittavissa ettei hänen tarvitse pohtia mihin piti painella. Sitten pelkäsin olevani liian paikallani, ettei hän vain kysy onko kaikki hyvin.

Oikeasti olisin halunnut joko juosta pois tai vain seistä siinä yksinäni oman vuoroni ajan ja todeta ettei minulle tarvitse nyt näitä akupunktiopisteitä etsiä. Älä sinä minun vuokseni vaivaudu, tämä on hei ihan hyvä näin.

Kotimatkalla ruodin tapahtunutta ja mietin (märehdin) sitä miksi minun on oltava niin kamala itselleni. Samalla kun kuuntelin mainiota Auta Antti! -podcastia. Siinä Antti neuvoi kuulijaa kirjoittamaan aamusivuja, ”käsin kolme sivua tyhjään vihkoon joka aamu”. Mä en kyllä voisi kun mun käsiala on niin ruma ja jututkin olisi varmaan tyhmiä kuiskuttelin itselleni.

Olisin jo nauranut ääneen itselleni, jollen olisi pelännyt että nauruni kuulostaa tyhmältä ja suuni mennyt tyhmään asentoon sitä tehdessä. Siis ihan oikeasti, nyt on sitten käsialakin niin ruma ettei voi kirjoittaa sivuja, joita ei ole enää koskaan tarkoitus katsoa.

Mistä tämä naurettava itsetarkkailu ja -kritiikki oikein kumpuaa? Se ei ehkä ole edes pelkkää kritiikkiä vaan myös sellaista jäytävää epäonnistumisen pelkoa. Että jos yritän tätä, en tule olemaan siinä hyvä, varsinkaan paras. Toisin sanoen, häviän. Jos ei voita, häviää.

Minähän en osallistu kilpailuun, ellen usko voittavani sitä. Olisi liian kamalaa hävitä. Inhoan laskettelureissuja, koska olen porukan hitain. En mielelläni lähde ystävän kanssa juoksulenkille, koska tiedän että haluaisin juosta hitaampaa mutta en kehtaa sanoa sitä ääneen. Mieluummin sanon että vihaan lenkkeilyä tai en osaa lautailla (kumpikaan ei ole totta), koska silloin kukaan ei voi sanoa että oho, olitpas huonompi kuin luulinkaan.

Minä olen juuri se ihminen joka menee lääkäriin ja sanoo että ei se nyt kai sitten niin kipeä ole, tulin vain varmuuden vuoksi. Salaa samalla toivoen että käsi on vähintään murtunut ja saisin jotain urheuspisteitä. Koska jos se toden totta ei ollutkaan sitten niin kipeä niin minähän se säälittävä surkimus olin joka turhasta vinkui.

Ihme epäonnistujamuija. Siis tyyppi, joka epäonnistuu jatkuvasti mielessään ettei joku muu ehtisi huomata sen epäonnistuvan. Vaikka se ei oikeastaan edes koskaan epäonnistu, joskaan ei ehkä voitakaan. Huoh sentään.

Surettaa ja raivostuttaa jo nyt, että tiedän tämän saman epäonnistumisen pelon seuraavan minua taas myös synnytyssaliin. Ei sillä tavalla että pelkäisin epäonnistuvani siinä itse teossa, vaan että kaikki muu sitä ennen menee väärin. Että kuulostan tyhmältä vaikeroidessani, että suuni on ruma kun huohotan, että sairaalakaapu näyttää tyhmältä, että en osaa pyytää apua oikein tai pyydän jotain liian aikaisin.

Osaan valittaa itselleni ihan mistä vain, se on nyt moneen kertaan nähty.

Ja tiedättekö mikä on kaikkein oudointa? Tätä ei tapahdu mulle työelämässä ollenkaan. Siellä en juuri koskaan ajattele etten tulisi onnistumaan ja siedän jopa melko hyvin ne tilanteet joissa en onnistu täysin. Jonkin ihmeen kautta osaan siellä erottaa teot ja ihmisen toisistaan ja pidän itseäni ihan arvossa. Se on se kaikki muu mikä on vaikeaa. Noin lähtökohtaisesti näen itsessäni sen sata eri tapaa epäonnistua ihmisena.

Pikkusen raskasta, pikkusen rasittavaa.

Tämäkin teksti jo ärsyttää. Että pitääkö sitä nyt sitten kaiken kansan edessä valittaa, näköjään pitää. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, ja onpahan sitä eilen kovasti kaipaamaani tunnetta. Heitän tämän sinne samoille vesille missä olen jo seitsemän vuotta kalastanut ja kysyn perään koukun:

Onko siellä joku muukin jatkuvasti itselleen marmattava ääliö?

Kuvituskuvina epäonnistunut kuva, kuva jonka sanon olleen epäonnistunut, kuva jossa ilme on tahallaan hoopo että kuva ei olisi vain huono ja kuva joka 132 yrityksen jälkeen kelpasi.

Lue myös: 
Älä turhaan vuokseni vaivaudu

 

Tältä kirjoittaminen minusta tuntuu

Ottaen huomioon etten tiennyt vielä seitsemän vuotta sitten osaavani kirjoittaa, olen uskomattoman riippuvainen kirjoittamisesta. Rakastan kirjoittamista ja kaipaan sitä fyysisesti kun en sitä tee.

Jaksan kirjoittaa vaikka kymmenen sivua päivässä – ja kirjoitankin. Töissä sähköposteja, storyboardeja, muistiinpanoja, viestejä ja konseptikuvauksia, iltaisin blogia tai somepäivityksiä. Rakastan näistä kaikkea. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän tekstiä riittää. Sanoja tulvii mieleen ja lauseet jäsentyvät päässä vaikka yrittäisin muuta ajatella.

Olisi niin ylevää sanoa kaikki tämä ollen suuri kirjailija, sellainen kipeän kauniisti kirjoittava. En ole. Kirjoitan pääosin samalla tavalla maneerisesti ja samoja muutamaa sataa sanaa käyttäen. Dramaattisilla lauserakenteilla (lyhyitä päälauseita ilman verbejä) turhan kuvailevasti ja lähes aina liian pitkästi. Silti, uskon että minä ja vaikka Kilven Eevakin olemme kokeneet samaa ihmeellistä taikaa tässä hommassa.*

Tätä kirjoitan nyt siksi että oli pakko saada kirjoittaa jotain blogiin tänään mutta en keksinyt mitään. Yritin tovin väkisin keksiä aiheen tai vitsin jonka voisin muotoilla teille kiinnostavaksi kirjoitukseksi. Ymmärrettyäni että kirjoitin tätä tekstiä päässäni, päätin kirjoittaa sen. Vaikka pelkään että lukisitte ehkä kuitenkin mieluummin jostain muusta.

Kirjoittaminen on tyhjentävintä nautintoa vain silloin kun se tulee itsestään, halusta kirjoittaa. Teksti melkein syöksyy näppikselle ajattelematta ja sitä vain tulee, tulee, tulee. Sellainen hyvälaatuinen noro. Tulee äkkiä, voimalla ja yllättäen eikä lopeta ennen kuin kaikki on tyhjennetty.

Niin, kukaan ei sanonut että se väkisin tuleva teksti olisi jotenkin ylevää tai kaunista. Se voi olla myös kömpelö kielikuva norosta ja silti se on pakko kirjoittaa.**

Parhaat tekstit ja paras kirjoituksen fiilis tulee silloin kun kirjoittaa omista tuntemuksistaan, erityisesti niistä joissa on ristiriitaa. Jotain sellaista jota ei ehkä haluaisi sanoa ääneen mutta samalla se on pakko kirjoittaa. Kirjoittaminen on silloin aivan euforista, se asettaa ajatukset järjestykseen ja luo minusta maailmaan heijastuksen joka on täysin totta mutta kuitenkin irrallaan. Silloin katson itseäni näppiksen takaa kuin vierasta ja osaan olla empaattinen, ratkaisukeskeinen ja hyväksyvä.***

Ne tekstit syntyvät lähes poikkeuksetta hirvittävän nopeasti, tuntuu kuin sen tekisi silmät kiinni. Sormet juoksee, äly ei. Sitä vain kirjoittaa melkein henkeä pidätellen kunnes yhtäkkiä kaikki vain loppuu. Asiat on sanottu ja kirjaimet järjestyksessä. Tarina on eheä eikä korjattavaa löydy. En vieläkään ymmärrä miten tätä taikaa voi tapahtua, se tuntuu musta aivan yliluonnolliselta.

Sellainen lähes hengellinen kokemus, tunne siitä että se teksti todella vain ryöppysi minusta, minä olin vain väline sille.

Yleensä kun ajattelen haluavani kirjoittaa, ajattelen noita tekstejä. Silloin harmittaa etten tunne juuri silloin mitään mistä kirjoittaa. Keksin monta asiaa ja aihetta, joista voisin yhden kelpo tekstin vääntää. Mutta jos mieltäni ei juuri sillä hetkellä paina tai nosta jokin suuri tunne, jotain jää puuttumaan. Ehkä se ei olekaan niin paljon se kirjoittaminen jota kaipaan vaan tunteminen.

Harmi siis kai että elämäni on juuri nyt kovin tasaista.

Sitten on niitä tekstejä, jotka on eri tavalla pakko kirjoittaa. Ne on luvattu jollekin maksavalle kumppanille tai itselleni. Niiden aloittaminen ei lähde samalla kipinällä mutta ihan yhtä lailla niihin löytyy yhtäkkiä kesken arkisten touhujen hyvä kulma, hauska vitsi tai tärkeä asia joka pitää muistaa kirjoittaa. Pian sitä jo huomaa kirjoittaneensa puolet tekstistä johonkin talteen viimeistelyä varten. Sekin on euforista, tyhjentävää, puhdistavaa.

Nyt huomaan että tämä teksti alkaa olla valmis, vaikka en vielä tiedä mitä kaikkea olen siihen kirjoittanut. En ole sitä vielä lukenut, yllätys odottaa vielä purkamistaan. Mutta tahtini hidastuu, sormet jäävät välillä lepoon ja silmät tuijottavat kursoria. Puro on melkein tyhjä. Tässä kohtaa pidän tauon, luen aiemmin näytölle ilmestyneen läpi. Lisään unohtuneita asioita, poistan kokonaisia kappaleita.**** Editoin pahimmat tunteen kärjet sellaisiksi, etten ehkä irvistä niille viiden vuoden päästä. Lopulta joko nyökkään hyväksyvästi, keksin otsikon ja päätän julkaista (äh, blogijutuissa pitää olla aina joku kuva. Mistä minä nyt jonkun kuvan revin) – tai sitten poistan koko tekstin.

Poistan tekstejä silloin tällöin. Ehkä se ei ole muille kiinnostava, ehkä se oli liian paljas, ehkä sen tarkoitus ei sittenkään ollut tulla julki. Mutta kirjoittaa se piti. Eikä tekstin arvo siitä suinkaan vähene että se poistettaisiin. Se silti tuli, oli ja muotoili. Päästi vapaaksi jotain, vangitsi toista.****

Teksti on ihanaa, teksti on elämä. Miten ihmeessä se voi olla mulle niin tärkeää vaikka en ole siinä mikään uskomaton Beethoven vaan ihan tavalllinen pulliainen joka kirjoittelee juttuja? Miksi kaikki eivät ymmärrä tätä salaisuutta, miten tämä on joillekin niin vaikeaa?

Ja miten hemmetissä en tiennyt tästä ennen vuotta 2012?

 

BEHIND THE SCENES:

Tämän tekstin kirjoittamiseen meni 12 minuuttia ja sen kirjoittaminen tuntui kivalta, tuli kepeästi.

* tämän kappaleen lisäsin oikoluvun aikana

** tästä olin iloinen. Että tekstiin tuli vahingossa kuitenkin vähän Valeäitiä mukaan, eikä se jäänyt ihan kamalan melodramaattiseksi.

*** tämä kappale oli nyt juuri sellainen, jota en oikeastaan edes muista itse kirjoittaneeni. Se tuli jostain sieltä.

**** en lopulta poistanut mitään koko tekstistä.

***** tosin tämän voisi poistaa. Vähän liian dramaattista nyt kyllä. Annetaan olla, jotta tiedätte mitä olisin editoinut!

Itsekkyyden aika on täällä – sinä itse hallitset omaa ruuhkaasi

Kaupallinen yhteistyö: Tuuma-kustannus ja Suomen Blogimedia


Sama virsi joka lauantai. Kymmenen jälkeen alan polkea paikallani. Jotain pitäisi tehdä, mutta mitä? Puoleen päivään mennessä olen vihainen kun tuntuu että koko päivä on menossa ohi ja ikkunani tehdä jotain kivaa on menossa umpeen. En ikinä tiedä mitä se jokin on mitä haluaisin tehdä mutta fiilis on silti se etten sitä juuri nyt tee.

Tiedättekö?

On tosi tyhmää ärsyyntyä kauniina lauantaipäivänä kun edessä on oikeasti vielä koko viikonloppu aikaa. Mutta lauantaihin kohdistuu mulla valtavasti odotuksia, koska tuntuu että silloin on The mahdollisuus tehdä kaikkea sellaista, mitä en arkena ehdi.

Lauantai on mulle t ä r k e ä, koska arkeni on liian täynnä sekä itse rakennettuja menoja että muiden tuomia velvollisuuksia. Vastuu painaa sekä töissä että arjessa aika paljon ja lauantai on usein se päivä jolloin niistä voi hetkeksi paeta. Sunnuntai taas usein jo valuu sinne arjen puolelle kun ruokakauppatilauksia tehdään ja työkalenteria tarkistetaan – valmistaudutaan asioihin jotka on tehtävä.

Tätä taas eräänä lauantaina itkiessäni vessan lattialla päätin että hommaan on tultava loppu. Kukaan ei estä minua tekemästä kivoja asioita. Se olen ihan minä itse ja omat ajatukseni jotka estävät.

On aika ryhtyä itsekkääksi; miettiä aina etukäteen se yksi tai kaksi asiaa, jotka minä haluan tehdä ja sitten tehdä ne vaikka heti ekana. Jos haluan käydä salilla, menen sinne heti. Jos haluan kirjoittaa blogia, teen sen heti aamiaisen jälkeen kun kirjoitusvire on parhaimmillaan. Tämän yhden tekoni jälkeen mulla on ihan eri tavalla kiinnostusta ja energiaa valua lopun perheeni mukana siihen ihanan rentoon mitä seuraavaksi tehtäisiin -moodiin.

Kokeilin tätä männä lauantaina ja se toimi upeasti. Siellä salilla hikoillessani ja fiiliksen parantuessa mietin että tämä mun pitää nyt muistaa kaikkialla elämässäni. Olla itsekkäämpi, jotta jaksan olla muille kivempi. Tästähän minä olen sadasti jo kirjottanutkin: antanut ohjeita kuinka omaa työaikaa voi hallita, miten arkea voi tehostaa tai kuinka uran ja perheen voi yhdistää. Kaikissa on sama punainen lanka: Mieti mitä haluat ja tee sen mukaisia valintoja ja järjestelyjä.

”Hyvinvoinnin ajatellaan muodostuvan levosta, liikunnasta, ravinnosta, sosiaalisista suhteista, sekä itsensä toteuttamisesta. Litaniaan tulee usein myös mainituksi merkityksellisyyden tunne. Ole hyvä, saa suorittaa!”

Saman viestin kertoo myös ystäväni ja hänen kollegoidensa kirjoittama uusi tietokirja Ruuhkavuosiopas. Kirja on teoriaa, käytännön esimerkkejä ja helppoja tehtäviä yhdistävä opas kaikille, joiden elämässä on merkittäviä vastuita ja niiden kautta paletti täynnä. Omista vanhemmista huolehtiminen, järjestötoiminta, kunnianhimoinen urheiluharrastus päivätöiden ohella tai ihan vain se perinteinen lapset + muu elämä ovat kombo, jotka väistämättä aiheuttavat ruuhkaa – eli sitä että tekemistä on aina enemmän kuin aikaa.

Siinä ruuhkassa sukkuloiminen ei ole lainkaan mahdoton tehtävä, varsinkaan jos ottaa kirjan oppeja käyttöönsä.


Kirja tuntui minulle heti ensi hetkestä häkellyttävän tutulta. Ikään kuin olisin itse kirjoittanut sen!
Olen mm. vuoden verran pyörittänyt blogitekstiä otsikolla ”nainen – näin voit todella saada kaiken” ja Ruuhkavuosioppaan toisella sivulla sanotaan “tärkein sanomamme on, että voit saada ihan kaiken”. Kanavoimme selvästi samaa ajattelua näiden naisten kanssa! Koska kirjaa ei kuitenkaan kirjoittanut minä ja oma napani vaan kuusi ammattilaista, se on täynnä napakoita teorianpalasia, jotka tukevat keittiöpsykologimaisesti kerrottuja asioita. Keittiöpsykologialla en tarkoita, että asiat olisi sanottu jotenkin lukijaa aliarvioiden vaan sitä että teksti on sujuvaa, omakohtaista ja puhuttelevaa.

Ruuhkavuosiopas käsittelee tasapuolisesti elämän eri osa-alueita kuvaten ensin jokaisesta sen tyypillisen haasteen ja antaen sitten jonkin yksinkertaisen tehtävän, jolla omaa elämää voi tarkkailla ja löytää pienen muutoksen kohteita. Nämä tehtävät on ihan huippuhyviä! Erityisesti tykkäsin Aikavaras-harjoituksesta, Kotitöiden suosikki/inhokki-listasta, sekä parisuhteen Ihme-harjoituksesta joka avasi näkemään että isotkin muutostoiveet lähtevät tosi pienistä asioista.

Kirjasta ei löytynyt minulle kauhean paljon varsinaisesti uutta – ja se onkin sen kauneus. Ei taas uutta dogmaa seurattavaksi, ei arjen pikadieettiä jolla kaikki muuttuisi kuin taikaiskusta paremmaksi (olenhan jo kertonut että konmari vituttaa mua?) vaan se kaikki harkittu ja sitkeästi jatkettu järkeistäminen, jolla elämä sujuu huomattavasti helpommin. Tässä on yksissä kansissa se kaikki, napakasti ja käytännönläheisesti muistuteltuna.

Summaten voisin arvioida teitä lukijoita ajatellen että jos olette koskaan tykänneet mun köyhän naisen mentorijutuista töiden, arjen ja oman elämän yhdistämisestä (löytyvät muuten kaikki “pohdintaa” ja “ruuhkavuosibussin” tägin alta) tai Salamatkustajan Sadun vastaavista teksteistä, tulet tykkäämään tästä. Kirja kannattaa ottaa hyllyyn sinne Anna perhojen ja Aki Hintsojen viereen muistuttelemaan miten sitä omaa arkea voi tehdä pala palalta paremmaksi.

ruuhkavuosiopas alekoodi

Kirjan saa tästä linkistä 28€ hintaan suoraan Tuuman omilta sivuilta ja voit lisäksi koittaa onneasi arvonnassa!

EDIT: arvonta päättynyt. Arvon kaksi kappaletta kirjoja, toisen täällä blogissa ja toisen Instassa. Jätä kommentti perjantain 19.4. keskiyöhön mennessä ja minä arvon sitten heti lauantaina voittajat!

Siis sen jälkeen kun olen ensin tehnyt jotain sellaista, jota haluan.

Tekstin ensimmäinen lainaus on Ruuhkavuosioppaasta (Tuuma-kustannus), jonka kirjoittajat  ovat Laura Hannola, Julia Isoniemi, Johanna Kalliomäki, Linda Rautanen, Laura Rönnholm ja Riina Salmivalli.

Ura ja perhe – tarvitseeko siitä vielä puhua?

Pyysin Instagramissa jutun aiheita ja joku kommentoi “Ura ja perhe”. Tartuin tähän heti, mehukas aihe! Erityisesti siksi, etten ole varma pitäisikö siitä edes mitään kirjoittaa.

Ura ja perhe niputetaan herkästi sellaiseksi joko-tai-asiaksi, jota pitäisi pohtia tai jonka yhtäaikainen olemassa olo on jollain tavalla erikoista. Niin toki oli lähes väistämättä (naisille) vielä vuosikymmeniä sitten. Mutta minä olen saanut lapseni aikana, jolloin työn määritelmä joustaa ja paukkuu aiempaa enemmän. Erityisesti omalla alallani (tai sanotaan mieluummin omilla taidoillani, koska koen jopa alan olevan jo hieman rajoittava sana) jousto on niin suurta, että perinteinen “ura vai perhe” vastakkain asettelu tuntuu hassulta.

“Kuinka yhdistää ura ja perhe” on validi kysymys jos olet astronautti, valtion päämies, kolmivuorotyössä, ammattiurheilija tai esiintyvä taiteilija. Siirrytään kuitenkin meidän tietokonepulliaisten pariin – minuun!

Olen ollut tosi onnellisessa asemassa monella tavalla oman työni / urani kanssa, sillä tämä kysymys ei oikeastaan ole koskaan ollut mulla isommin pöydällä.

Uran ja perheen yhdistäminen on superkiinnostava ja moniulotteinen aihe, johon kytkeytyy monta itsenäisestikin kiinnostavaa aihetta: sukupuolten tasa-arvo, työn luonne, yhteiskunnan rakenteet, koulutusmallit, luonteet jne.

Miten yhdistää ura ja perhe? Milloin lapsia voi alkaa toivoa?

Lähdetään liikkeelle vaikka siitä, että ”ura” ylipäänsä on hieman vanhahtava termi, joka viittaa yhä vain ylöspäin etenevään polkuun yhden alan sisällä. Työ on muuttumassa monella tavalla enemmän hämäkinseitiksi, jossa liikutaan myös sivuttain eli välillä myös alaspäin. Tärkeämpää kuin titteli ja CV:n rivit ovat taidot, asenteet ja opit, erityisesti tietotyössä. Onko meillä kohta enää edes “uraa” jota suojella?

Kävin tosi kiinnostavan keskustelun Instassa eräänä iltana. Nuori opiskelija pähki milloin oikein olisi sopiva aika harkita perhettä:

”Tuntuu jotenkin mahdottomalta että milloin ihmeessä voi alkaa toivoa lapsia, koska siihen ei ole koskaan aikaa eikä hyvää tilannetta yhteiskunnan ja itsensä luomien paineiden ja odotusten joukossa. (..) Kun tietää miten paljon tukea lapsi tarvitsisi tutkimusten mukaan – täysimetystä jne. Se vaatii vanhemmalta sitä että 100% keskittyisi vanhemmuuteen, jos haluaa toteuttaa sellaista lempeää vanhemmuutta. Mutta missä elämänvaiheessa pystyy olla satasella vanhempi?”

Tämä kai se on se ydinkysymys, joka luuhaa siellä “ura vai perhe” valinnan takana. Ajatellaan, että luodakseen hyvää uraa siihen pitää heittäytyä 100%. Tai että ollakseen hyvä vanhempi, pitää heittäytyä siihen 100%. Minäkin taisin miettiä noin kummastakin asiasta aiemmin. Sitten tuli omat kokemukset ja ajatukset ovat kääntyneet täysin.

Ensinnäkin ajattelen nyt ettei koskaan ole mahdollista saati järkevää olla 100% vain lapsiaan varten olemassa, täysin vanhempi. Lasten täytyy (megalomaanisen lyhyen vauva-ajan jälkeen) kulkea elämässä mukana, ei niin että elämä menee tauolle odottamaan lasten kasvamista. Siinä tulee vaan univelan päälle aimo annos katkeroitumista.

Toisekseen olen oppinut, ettei töitäkään voi täysillä suorittaa. Siinä palaa loppuun ja ajatukset jäävät samoihin keloihin jumiin.

Paras ratkaisu lienee siis hyvä suhde kumpaakin. Se onko valintasi 90% töitä ja 10% perhettä, fifty-fifty vai jotain siltä väliltä on monimutkainen yhtälö perheen sisäisiä rooleja, taloudellisia kysymyksiä ja omia tavoitteita. Minä uskon että suurin osa meistä pystyisi valitsemaan myös vähemmän perinteisiä ratkaisuja, jos rohkenevat ajatella asiaa reilusti kaikilta kanteilta!

Voihan sitä vaikka perustaa kahvilan vanhempainvapaan aikana! (päiväksi)

Voisiko puoliso jäädä kotiin? Voisimmeko muuttaa ulkomaille? Voisiko lapsi mennä jo aiemmin päivähoitoon? Voinko tehdä osittaista työaikaa? Voinko siirtyä yrittäjäksi ja tehdä töitä vanhempainvapaalla? Voiko asuntolainan laittaa tauolle? Myydäänkö auto tai muutetaanko pienempään asuntoon? Ja niin edelleen.

Minun oman työelämäni kehittymisen kannalta parhaat asiat ovat olleet kaksi asiaa:

1. Pitkäksi venähtänyt (2,5v) äitiysloma, jonka aikana aloitin blogin eli löysin oman luovan puoleni. Se on nykyään äärimmäisen iso osa työtäni.

2. Puolen vuoden yrittäjyys kahden palkkatyön välissä. Sen aikana ehdin ajatella aivan eri asioita kuin yleensä, tutkia oman talouteni perinpohjin ja ymmärtää mitkä omat mahdollisuudet ovat. Toisin sanoen, avasin silmät muille malleille kuin “tässä duunissa nyt näin ja näin kauan ja sitten steppi seuraavaan”.

Uskon siihen, että kaikki on yhdistettävissä kun tavoitteet ovat viisaita. Perhettä ei kannata ajatella, jos ei ole valmis koskaan joustamaan muun elämän aikatauluissa. Tai jos ottaa vastaan huippuvaativan tehtävän joka vaatii paljon matkustamista, on hyväksyttävä se tosiasia että joku toinen hoitaa silloin lapsia huomattavasti sinua enemmän.

Tavoitteista ja hyvän arjen hallinnasta kirjoitin taannoin enemmän Arkikoulu-sarjassa:
Paremmat tavoitteet, parempi arki
Suunnittele maltilla, aikatauluta leveästi ja huomaa onnistuminen

Miten vauva vaikuttaa minun uraani nyt, kolmannen kohdalla?

Vaikka tässä nyt jeesustelen ettei millään ole väliä ja kaikki onnistuu, tein toki samaa pohdintaa minäkin ennen tätä Kolmosen yrittämistä. Voinko tässä kohtaa jäädä pois töistä, mitä se tarkoittaa minulle – ja mitä firmalle? Olen kuitenkin vähemmistöomistajana yrityksessäni, ja merkittävässä roolissa koko yrityksen kehittämisen ja eteenpäin johtamisen kannalta.

Päädyin siihen että hetken poissaolo voi olla kaikille tosi hyväksi. Poissaoloni pakottaa firman rekrytoimaan uutta voimaa ja “pärjäämään ilman minua”. Se ohjaa kasvamaan ja tuo uusia näkökulmia tuoreiden silmien kautta.

Ajattelen niin että tämä on osa elämää. Joku toinen voisi olla sapattivapaalla tai lähteä hetkeksi opiskelemaan. Muuttaa ulkomaille tai ihan vaan vaihtaa duunia. Minä nyt vain satun olemaan perhevapaalla jonkin aikaa, ehkä vuoden tai pari. Ei se niin pitkä aika firmalle lopulta ole. Ja voihan Insinööri olla sitten myös kotona jos haluan nopeammin takaisin!

Itselleni näen tämän mahdollisuutena luoda nahkani vielä kerran uudestaan. Ottaa pientä aikalisää, tehdä jotain ihan muuta (kuten näitä blogihommia) ja katsoa mitä ideoita syntyy. Käydä vaikka Mothers In Business tapahtumissa ja lounastella ihan eri porukoiden kanssa kuin nyt. Oman yritykseni kautta mulla on myös mahdollisuus siihen että jos haluan tehdä jotain itsenäistä pientä projektia äitiysloman aikana, se on mahdollista.

Tai sitten kaivelen vain vauvan napaa ja chillaan. Sekin tekee ihan hyvää välillä.

Tätä juttua tulisi vaikka kuinka enkä silti onnistuisi pohtimaan sitä jokaiselta kantilta. Jatketaan siis kommenttiboksissa! Mitä mieltä itse olet työn ja perheen yhdistämisestä – onko se hankalaa vai ei? Jos on, onko kyse muiden sanelemista raameista vai omista ajatuksista?

Lisää duunijuttuja: 

Onkohan minusta kotiäidiksi?

Sain eilen hyvän kysymyksen Instan puolella:

”Jännittääkö tuleva arki kolmen lapsen kanssa?”

Tajusin kysymyksen nähdessäni etten ole missään kohtaa ajatellut tätä kolmen lapsen suhteen, vain yhden. Mua ei jännitä kolme lasta – vaikka ehkä vähän sitäkin olisi hyvä kelailla – mua jännittää se yksi. Vauva. Tai tarkemmin vauva-aika, taaperoaika, kotiäitiaika.

Kotiäitihommat ei varsinaisesti ole mulle kaikista parhaiten sopivia hommia.

Siinä on paljon ihanaa jota odotan ihan superisti: aikataulujen löystyminen, omien projektien työstäminen, blogihommat, kotona puuhailu – niin ja se vauva, tietysti. Ajattelen usein sellaista aamuyhdeksän hetkeä, jossa köllöttelemme valmiina uuteen päivään. Se oli aina mun lempparihetki. Muutenkin lapsen kasvun näkeminen on jotain niin arvokasta etten pystyisi siitä hevillä luopumaan.


Mutta sitten ajattelen myös sitä iltapäivän hetkeä kun pää hajoaa. Jossain kahden aikaan alan miettiä kuinka monta tuntia on siihen että Insinööri tulee kotiin, vaikka kuinka sitä en haluaisi ajatella.

Iltapäivisin olin jo aika tylsistynyt ja erityisesti väsynyt. Pahimmillaan myös katkera. Seison keittiössä ja mietin että taas mä täytän astianpesukonetta. Mä en kyllä nykyään muuta tee kuin täytä astianpesukonetta. Tiedättekö mitä tarkoitan?

Moni saa arjen rutiineista turvaa ja mielihyvää, minä en. Tai saan, mutta vain silloin kun vastapainona on ollut säpinää ja menoa. Eikä tähän liity pelkästään vauvavuosi, kärsin nytkin samasta rauhattomuudesta. Kun takana on monta rauhallista, kotipainotteista viikonloppua urheiluineen ja ruokailuineen, alan polkea paikallani.

Että aina me vaan täällä kotona ollaan, eikö voitaisi tehdä jotain? Lähdetään vaikka Turkuun käymään!

Vauvan kanssa elämä on yhtä rauhallista kotonaoloa aamusta iltaan, vaikka sitä kuinka täydentäisi vauvamenoilla. Enkä ehkä näe itseäni tällä kierroksella ihan jokaisessa sormivärikerhossa mukana, niin kuin vielä Ykkösen aikana. Vauva tulee hyvällä tavalla mukaan jo täysillä pyörivään lapsiperhearkeen, mutta jääkö sieltä astianpesukoneen ja pyykkien välistä enää aikaa mun omille jutuille?

Ja mitä ne omat jutut edes on? Kun aikaa on yhtäkkiä paljon, tulee tilanteita joissa ei ole enää edes sitä hyödyllistä tekemistä jäljellä. Tylsyys ja tyhjyys ovat mulle niin hankalia! Yksinäisyys myös. Olen äitiyslomalla kokenut aina vaikeaksi saada riittävästi sosiaalista kanssakäymistä itselleni. Miten se onnistuu nyt kun oma viiteryhmä on pienempi?

En ehkä ihan solahda juuri esikoisensa saaneiden maailmaan. Muut kolmen lapsen äidit pyörittävät arkea kaikilla voimillaan (ja vähän päälle), sillä yleensä ne kaksi muuta ovat myös pieniä. Mitä tekevät 2+1 äidit, joilla on pari koululaista ja yksi kuolaava? Onko niillä keskenään mitään verkostoa, onko niitä lähellä?

Ideaalimaailmassa tekisin pari tuntia päivässä aikuisten hommia, niitä rakkaita päivätöitäni. Käyttäisin aivojani ja olisin hyödyksi muille. Ilman kuitenkaan oikeaa vastuuta! Tulisin ja menisin vain. Sitten palaisin kotiin, jossa ihana pieni odottelee ja joku muu on hoitanut arjen askareita.  Tapaisin paljon ystäviä ja aikaa jäisi silti vielä itselleni.

Hirvittävän ihanalta ja epärealistiselta kuulostaa!

Todellisuudessa pitänee miettiä vaihdetaanko tällä kierroksella nopeammin rooleja, minä töihin ja mies kotiin. Katsotaan sitä sitten kun tiedetään miltä se arki meillä näyttää.

Että joo, kyllä tässä taitaa sittenkin vähän jännittää.

Kuvat blogin kätköistä löytyneitä muistoja edelliseltä kotiäitikierrokselta.

Raskausviikko 14: Identiteettikriisejä ja liikkeitä

Raskausviikko 14

Nyt kun ultra on takana ja niskapoimusta uskaltaa ehkä arvella jotain hyvää, päätän että on aika kertoa myös töissä. En ehkä vain jaksa enää piilotella. Vastaanotto on sangen ihana. Miten sitä aina olettaakin pahinta? (No, on tässä matkan varrella muutama huonompikin kokemus ollut, siitä ehkä lisää myöhemmin.)

On tosi vapauttavaa voida sanoa että mun on nyt pakko päästä jo lounaalle, tai että onko meillä jotain välipalaa. Helpottaa jotenkin koko oloa kun ympärillä on ihmisiä tsemppaamassa. Vetelen entistä estottomammin ruokaa kaksin käsin ja vastailen niihin kaikkiin samoihin kysymyksiin, joita olemme itsekin miettineet.

Ei, ei meillä oikein riitä huoneet. On kyllä ollut tosi paha olo vaikka ehkä jo vähän helpottaa – ei, ei ollut aikaisemmissa raskauksissa. Joo on siellä vain yksi, nyt se tiedetään varmaksi. Lapset tietää joo ja ne otti sen tosi ihanasti, ei tiedetä vielä sukupuolta mutta halutaan varmaan tietää. Isommat tulee olemaan sitten 8 ja 7 kun tämä syntyy, toivottavasti niistä on jo paljon apua!

Ja niin edelleen. Musta on ihanaa kun ympärilläni olevat ihmiset ovat kiinnostuneita. Se antaa mullekin luvan olla kiinnostunut asiasta. Silloin kuin joku kysyy jotain aidosti kiinnostuneena, minua ei pelota että olen liikaa raskaana.

Jaaaaaha, sieltä se tuli. Kummallinen raskausnolotus.

Olen näköjään taas samassa jamassa kuin ensimmäisen raskauden kohdalla – tutkiskelen omaa identiteettiäni ja yritän ymmärtää mihin solahdan. Olen oudosti hieman nolona kertoessani ihmisille tästä, siinä on jotain yhteiskunnallista taakkaa taustalla. Että tämmöinen akateeminen ihminen haluaakin yli 1,7 lasta. Olen normien vastainen ja mikä pahinta, todennäköisesti minusta rakennetun mielikuvan vastainen monille.

Minähän olen useasti kertonut suureellisesti etten enää kaipaa vauvoja. 

Eihän kahden ison lapsen jälkeen nyt enää muutenkaan hurahdeta vauvakuplaan, ei kai työelämästä näin kiinnostunut tyyppi nyt enää vauvajuttuja jaksa? En saa kiinni edes omasta ajatuksestani mutta tajuan että jotain tässä taas on. Jotenkin minusta on vaikeaa olla rehellisesti sitä mitä olen. Raskaana. Menossa kotiäidiksi. Matkalla kohti kantoliinoja ja sormiruokailua, vaikka olen tämmöinen uranainen joka on kovaan ääneen sanonut että tämä niin oli tässä, ei meille enää ja onpa ihanaa että on niin isot lapset.

Se kaikki on totta ja se kaikki on outoa. On niin outoa olla samaan aikaan selvästi mieluummin isojen lasten äiti ja silti vielä toivoa yhtä pientä.

Olen ylionnellinen siitä että uskalsin kuunnella omia toiveita ja seurata unelmaa, jonka tunnistin jo vuosi tai ehkä kaksikin sitten. Etten haaveilekaan isoista työliikkeistä vaan isommasta perheestä. Silti olen samaan aikaan häkeltynyt siitä että olen taas tässä, tilanteessa jossa maailmani pyörii kirjaimellisesti oman napani ympärillä.

Voi elämä sentään oikeasti. Ei ole helppoa olla näin ylianalysoiva ihminen. Ei edes raskaana.

Ai niin, ne liikkeet! Kyllä vain, jo pari viikkoa sitten tuntemani paine ja kupla on se tuttu tunne. Sellainen, jota noin alhaalla vatsassa ei voi mikään suoliston möyrintä aiheuttaa. Joku kääntää kylkeä, tekee volttia tai hikottelee. Jotakin sellaista joka saa tämän valtavan ilmapallon sisälle ihan pienen mutta selvän paineen aikaan. Ihan viikon lopulla luulen tuntevani jo pieniä nykäisyjäkin.

Voin toki olla aivan totaalisen väärässä*. Sitähän ei kukaan voi todistaa joten otan ja väitän tässä ja nyt että tunnen vauvan liikkeet.

Ollakseen alle kymmenen senttiä pitkä tämä tyyppi onnistuu jo olemaan tosi todellinen.

Lue myös: 

*Tämän julkaistessani olen viikolla 16+6 ja voin vahvistaa että ihan oikeassa olin – samaa pyllyn liikettä se paine on tässä kohtaa ollut. Vahva kaveri! 

Kohtuuttominta vanhemmuudessa olen minä

Huomenta rakas, nyt pitäisi jaksaa herätä. Älä potki. Tiedän että sua väsyttää vielä kovasti, tule, halataan. Ei saa silti potkia.

Joskus eniten rasittaa tämä kohtuuttomuus, vanhemmuuden epäreiluus. Että minuakin väsyttää ja minuakin harmittaa, mutta minun tehtäväni on silti tsempata sut ylös. Vaikka mitä keinoja keksin, ne lässähtävät. Etten osaa auttaa sinua tässä. Sinä et minua ärsytä, oma kyvyttömyyteni ärsyttää.

Hei ollaan aamujumppaa, leikitään vaikka… banaania tai apinaa.
Joo! Miten sitä tehtäis?
No en vielä tiedä, keksitään! Olisko vaikka näin..
Mä en halua olla apina!

Tunti. Siihen menee yleensä tunti että ollaan ulkona, myöhässä ja kiireessä. Tunti vaikka sen tekisi lempeästi, maanitellen tai tiukasti käskien. On niin epäreilua, ettei keinoista mikään toimi. On niin epäreilua, että päädyn olemaan ihan kohtuuton. Että huudan, sanon rumasti tai käsken olemaan itkemättä.

Kuka helvetti käskee olemaan itkemättä? Kenen lapsi joutuu menemään siskonsa luo itkemään kun äiti ei enää suostu lohduttamaan? Olen niin kohtuuton että sekin suututtaa. Päätän saman riidan aikana viidesti toimia itse paremmin. Ehkä tuo oli sittenkin oikeaa murhetta eikä uhmaitkua. Halaan aina välillä ja yritän tsempata meitä kumpaakin yhteiseen uuteen alkuun, ja silti epäonnistun.

Mene vaikka edeltä ja näytä miten hienosti osaat pukea.
Mut te ette sitten tule, sä sanoit että mä saan pukea yksin.
En sanonut, sanoin vain että mene edeltä.
Ette tule!

En minäkään jaksaisi pukea kenkiä, pestä hampaita, meikata. Ja silti se on pakko tehdä. Mulla on myös kesken jäänyt tarjous mielessä, väliin jäänyt urheilu harmittaa ja tuleva arki pelottaa. Tuskin tämä puolessa vuodessa mihinkään muuttuu, miten tässä pärjätään vauvan kanssa? Ja silti sinun väärään aikaan puettu haalari on se ongelmista pahin.

Se on ymmärrettävää, se on ymmärrettävä.

Kävitkö aamupissalla? No se meidän on kyllä pakko hoitaa. Avataan haalari ja otetaan hihat pois.
Ei oteta, se onnistuu tästä.
Ei onnistu, sun pippeli jäisi tonne vetoketjun alle.
Ei jäisi!

On niin kohtuutonta että kaikki mitä sanon tullaan käyttämään minua vastaan. Että fysiikan lait, minuutti sitten tapahtunut historia ja silmin nähty totuus käännetään toisiksi. On kohtuutonta, että minun tunteeni lepattavat ihan samalla tavalla kuin sinunkin mutta minun pitäisi muka osata hallita niitä.

On kohtuutonta että minäkin olen vain lapsi joka on opetellut kätkemään niistä edes osan, on ihan kohtuutonta että minun pitää samalla vielä opettaa sinuakin vaikka minäkin sain liian myöhään unta. Vanhemmuudessa raskasta on jatkuva aikuisuus.

Tänään mennään aikaisemmin nukkumaan, sun pitää saada enemmän lepoa rakas.
Ei mennä.
Mennään, kokeillaan vaikka yhdeksältä saada unta.
Ei kun seitsemältä.

Kaikista epäreiluinta on se että tämä on kaikki vain ja ainoastaan minun ja meidän syytämme. Sinä et tee mitään väärin, kuulethan, et yhtään mitään. Olet vain lapsi.

Lapsi jolla on normaalin tahtoiän lisäksi univelkaa, koska sen vanhemmat ei jaksa johdonmukaisesti ohjata sinua oikeaan rytmiin. Yhteiskunnan sanelemaan rytmiin siis, siihen joka on vastoin luonnollista rytmiäsi. On kohtuutonta ettemme varaa tähän aikaa kunnolla, pysy minuuttiaikataulussa ja aseta lempeitä mutta jämptejä rajoja. Herää viikonloppuisinkin seitsemältä jotta saisit kasvaa yöllä leposi aikana. On kohtuutonta, että ihmisen joka ei luonnostaan elä niin pitää siihen vanhempana ryhtyä.

No niin, menkääs te sisään niin minä siivoan nämä lumet äkkiä. Tuosta, avaan sulle oven.
Eiiiiii miksi just MUN hanskaan menee luntaäääääh!

…..TTTUUUUUUU mä en jaksa enää! NYT SISÄÄN!

valeäiti blogi

Vanhemmuudessa on epäreilua se että se on aina vanhemmalle epäreilua. Lapsella on oikeus ja syy kiukutella, näyttää tunteet, elää. Ja sinun tehtävä on se kestää, tsempata ja kasvattaa vaikka kuinka itseä väsyttäisi. Olla sopivasti kuitenkin jämäkkä tietyissä kohdissa. Salaisissa kohdissa, joita kukaan ei sinulle kerro. Sinun on vain se tiedettävä, vaikka et ole siihen koulutusta saanut.

Kohtuuton vaatimus.

Minä olen vanhemmuudessa epäreiluinta. Etten kertakaikkiaan osaa hoitaa tätä paremmin vaikka tiedän. Minä olen kohtuuttominta. Että läksytän kaikia muita, jotka menettävät hermonsa lapseni kanssa. Sanon puolisolle että sun pitää tätä jaksaa, ei se pahuuttaan kiukuttele. Jeesustelen kuinka on vain ymmärrettävä että toinen on väsynyt ja että se on meidän syytä sekin. Aikuinen tekee aina kiireen, ei lapsi.

Ja sitten se olen minä joka huutaa ttua etupihalla niin että koko lähiö raikaa.

On kohtuutonta ettei se lempeys sitten kuitenkaan riitä, ettei teoria kanna käytäntöön. Ettei kukaan kerro milloin pitää asettaa rajoja tiukasti ja milloin ottaa vielä kerran syliin. Että sen kaiken jälkeen olemme niin myöhässä että auton lumet ovat sulaneet uudestaan kiinni ja minun hanskaani menee lunta kun siivoan sitä. On kohtuutonta että luminen hanska on meistä jokaiselle ärsyttävää mutta vanhempana siitä ei saa enää valittaa.

Kato! Mä näytän ihan Marcukselta ja Martinukselta tänään, eikö!
Joo, näytät! Kivaa, sattumalta tuli sellaiset vaatteet!
Mä en halua näyttää Marcukselta ja Martinukselta.

Miten pieni oletkaan vielä siinä. Niin riipaisevan söpö, pieni, väsynyt. Täynnä tahtoa ja elämää ja soviteltavia käytäntöjä. Halataan, vielä kerran. Rakastan sua ihan hirveästi.

Huomenna on taas uusi päivä.