Lapseni kutsuu minua etunimellä (mutta rakastaa minua silti)

Hyviä uutisia: Kolmonen oppi vastikään sanomaan kaikkien perheenjäsenten nimet ja se on tosi suloista! Hanne on yksi hänen lempisanoistaan, se lausutaan suunnilleen “Angi” mutta kuitenkin.

Ehkä huonoja uutisia: nyt sekin kutsuu minua Hanneksi eikä äidiksi.

Oikeastaan Kolmonen ei kutsu minua oikein millään nimellä. Olemme aina niin vierekkäin ettei paljon tarvitse äitiä huudella. Ehkä sen yleisin nimi mulle onkin ”äh” kun se kurottelee lattialta syliin tai ”tissi” kun se repii paitaani. Mutta jos se jostain saisi mallia etunimen käyttämiseen, niin veljeltään!

Kakkonen on kutsunut meitä vanhempia etunimellä jo tosi pitkään, ehkä neljävuotiaasta asti. En oikein muista mistä se lähti, enkä myöskään muista milloin siitä tuli niin normaalia etten enää itse sitä ajattele. Mutta joka kerta kun joku muu kuulee että lapseni kutsuu minua etunimellä, saan hämmästyneen kysymyksen: “kutsuuko se sua Hanneksi?”. Sitten keskustelu toistaa kaavaa:

Kerron aina että joo, on sanonut jo monta vuotta mutta eipä se haittaa, sehän on mun nimi. Toinen vastaa sitten että ihan totta, oli vain niin poikkeuksellista että kiinnitti huomion. Onhan se! Useimmat lapset varmasti puhuvat vanhemmistaan äitinä / isänä ja etunimillä puhutellaan muita läheisiä ihmisiä.

Kysymyksessä tuoksuu kuitenkin joskus mielestäni pieni kauhistelu, että apua, eikö se sanokaan sinua äidiksi?

Luin myös jonkun perhelehden artikkelin, jossa kirjoittajan lapsi oli myös pienenä alkanut kutsua häntä etunimellä, eikä äidiksi (en löytänyt tähän hätään, linkatkaa jos löydätte niin voin lukea uudestaan etten ihan väärin tätä muista!). Kirjoittaja muistaakseni hätkähti asiaa ja oli ehkä jopa huolissaan. Kirjoituksessa oli haastateltu jotain asiantuntijaa joka tietysti kertoi ettei asialla ole niin suurta merkitystä. Mutta lopussa tarina sai onnellisen käänteen: lapsi alkoi taas kutsua kirjoittajaa äidiksi. Hän oli helpottunut.

(Päässäni kirjoitin toimittajan sanovan viimeiseksi lauseeksi: lapseni rakastaa minua sittenkin.)

Kuvittelenko sen vain itse vai onko tämän nimikeskustelun takana osittain ajatus suhteen vahvuudesta? Pienten lasten puhutteluniminä ”äiti” ja ”isä” tuntuvat olevan arvoasteikossa korkeimmalla meille aikuisille. Ikään kuin se olisi se tärkein sana, joka varataan aina vain yhdelle aikuiselle ja muut saavat tyytyä nimiin.

Tai voiko tässä jopa olla sellaistakin ajatusta takana että etunimi viittaisi siihen että perheen kokoonpano on uusperhe, ettei nimellä puhutteleva voi olla tuon ihmisen oma lapsi? Että mitä jos noi muut ajattelevat minun olevan bonusäiti-Hanne eikä biologinen äiti?

Ei kai sillä pitäisi olla mitään väliä mikä se virallinen side on, mutta voisiko se selittää sen tyrmistyneen ajatuksen siitä että nelivuotias ei voisi kutsua äitiään etunimellä? On itse asiassa aika hassua että meillä on niin vahva tunne siitä, että “äiti” ja “isä” ovat jotenkin rakkaampia nimityksiä kuin etunimi.

Enkä itse asiassa edes tiedä onko tässä nyt yhtään mitään tämmöistä ajattelua edes taustalla, ehkä vain ajattelen itse niin ja tulkitsen siksi saamani kysymyksen ja sen artikkelin niin, hah!

Näin minä itse olen asiasta vielä vuosi sitten kirjoittanut:

”H – ”Hanne” eli kuinka poikani minua nimittää. Kakkonen on kutsunut meitä vanhempia jo nelisen vuotta etunimellä, eikä äidiksi ja isäksi. Se oli alkuun hassua, sitten hetken pelottavaa (mitä kaikki nyt oikein ajattelee!) ja nyt ihan tavallista. Joskus se kieltämättä vaivaa mua hieman, se saattaa tuntua etäiseltä. Ainakin silloin kun riidellään! Mutta yleensä Hannettelua ei enää edes huomaa, ja toisaalta sitäkin ihanampaa on kun hän joskus sanoo äidiksi.”

“Mitä kaikki nyt oikein ajattelee” No mitäpä ne! Ihmeissään ovat yleensä, mutta eihän siinä sen kummempaa. Nykyään se Hannettelu ei kyllä oikeasti enää vaivaa minua ollenkaan Kakkosen kanssa. Minä kutsun häntä omalla nimellään, hän minua omallani.

Lisäksi puhumme toisillemme useita kertoja päivässä siitä miten paljon rakastamme (“niin paljon kuin avaruudessa on millimetrejä” on oma suosikkini!) ja näytämme kaikin tavoin rakastavamme toisiamme. Myös muille ihmisille Kakkonen puhuu meistä etunimillä.

Kakkonen rakastaa Hannea kovasti, sen tiedämme! Kutsukoon minua vaikka Pölypussiksi niin kauan kuin on edelleen noin ihana rakastava halimies. Sivuhuomiona; Ykkönen kutsuu meitä kyllä äidiksi ja iskäksi mutta myös hellillä nimillä Silmäpussi 1 & 2 tai Kyyti 1 &2. Awww.

Mutta sen kyllä sanon, että tuo yksivuotias saisi vielä sanoa minua äidiksi sentään, edes hetken. Oli se sitten hölmöä tunteellisuutta tai ei.

Mistä vetoa että kohta se ei enää edes sano “Hanne” vaan siirtyy suoraan sanomaan “nainen”. (Kuten hän Instagramissa sanoo. Tai siis minä sanon hänen sanovan. Minä, siis Valeäiti…Hanne. Tämä on menetetty peli)

 

Päivä tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen Kolmonen huomasi mikä taika äiti-sanalla on ja käyttää nyt myös sitä. Olen helpottunut. Sekin rakastaa minua.

Ensimmäinen kuva Dorit Salutskij, toinen Aino Heininen.

Meille voisi syntyä nyt toinen lapsi – ajatuksia pienestä ikäerosta

En ole voinut välttyä miettimistä tätä joka käänteessä viime aikoina: vuonna 2012 tähän aikaan meille olisi juuri tulossa uusi vauva (oksennustaudin kautta, voi sitä riemua). Kakkonen sai alkunsa kun Ykkönen oli vasta 8kk ja syntyi lähes laskettuna aikana Ykkösen täyttäessä yhden vuoden ja viisi kuukautta. Se tuntui silloin alkuun monesti ihan hullulta ajatukselta. Että tämä toinenkin on vielä ihan vauva, mikä homma!

Lopputulokseni joka kerta on että ei se tosiaan niin kamalaa ollut, oikeastaan tosi mukavaa. Kaksi meni tavallaan siinä missä yksikin, koska toiminnat oli niin samanlaisia. Kukaan ei vaadi tekemään yksityiskohtaista pipertämistä ja askartelua vaan kummallekin kelpaa leluksi joku random kauha. Kumpikin nukkuu vielä paljon päivisin, kumpikin viihtyy hyvin vähästä ja kulkee joka paikkaan semihallitusti vaunuilla.

Olin silloin sitä mieltä, ja olen ehkä edelleen, että minulle vaativampaa olisi ollut vaikka kolmen tai neljän vuoden ikäero kun isompi vaatii jo henkisesti enemmän mutta ei kuitenkaan vielä jaksa odottaa vuoroaan tai osaa oikein antaa empatiaa huutavalle vauvalle.

Jotenkin oli tavallaan helppoa että kummatkin oli vielä aivan kaaottisia hoidettavia. Siihen sitten hoiti prosessit kondikseen ja toivoi vain etteivät herätä toinen toisiaan (eivätkä ne sitten oikein herättäneetkään, jotenkin oppivat nukkumaan vierekkäin aika ok). Ainoa haaste oli se jos kumpikin halusi samalla hetkellä syliin, mutta sekin hoitui koska kummatkin oli vielä niin pieniä!

Muutenkin kun nyt katselen tuota Kolmosta, niin sehän on jo vaikka kuinka taitava! Kävelee, syö itse, puhuu ja ymmärtää jo aika monia sanoja, jaksaa puuhailla aika pitkäänkin lelujen kanssa eikä kuitenkaan vielä mahdottomasti uhmaile. Vaipoissa se toki edelleen on, mutta se “kaksi vaippaikäistä samaan aikaan” -kauhistelu on minusta ollut aina vähän kummallista – eipä siinä nyt mitään sen kummempaa ole kun samalla vaivalla menevät.

Kai minusta on helpompaa hoitaa kerralla kahta melkein samoja asioita tarvitsevaa kuin ihan eri asioita kaipaavia. Tosin en tiedä! Ehkä tähän pitäisi saada vertailua! Olisi nämä pienen ikäeron kaksi ekaa, sitten iso ikäero ja tähän loppuun vielä kaksi “normaalilla” ikäerolla? Hah!

On se hurjaa ajatella, nyt meille syntyisi vauva. Mutta oikeasti tuntuu siltä että tässä ollaan jo niin voiton puolella että ihan hyvin voisikin joku pieni vauvakin tässä olla. Sanoisin että oikeasti pieni 11-15kk ikäero olisi hankalampi kun ensimmäinen lapsi on edelleen niin suuren hoivan tarpeessa. Mutta juuri tässä ennen puoltatoista vuotta elämä helpottaa niin paljon että seuraavat hoidokit kyllä onnistuisi!

(Olin muuten tästä aiheesta vieraana Lean Life podcastissa taannoin, voit kuunnella sen tästä!)

Ja mitä se hieman vajaa puolitoistavuotias sitten osaa ja tekee?

Kolmonen 1v5kk

Tänään 1v5kk täyttävä Kolmonen osaa jo puhua aika paljon, varmaankin jo kymmenissä sanat joita hän osaa. Ymmärtää tosi paljon pitkiäkin ohjeita ja selityksiä ja joka päivä tulee joku uusi kieleen liittyvä taito. Se oppi vastikään myös sanomaan oman nimensä, mikä oli jotenkin hirveän liikuttavaa.

Kolmonen juoksee, kiipeää ja möyrii. Koristelee piparkakkutaloa ja piirtelee. Nauraa ja naurattaa, piiloutuu ja tekee jekkuja. Sanoo ”au” kun sattuu eikä välttämättä itke – pidän tästä ohjelmistopäivityksestä! Osaa tehdä hyviä hiekkakakkuja ja rakastaa keinumista. Tulee väliin jos joku muu yrittää halata minua ja työntää tuon pahiksen pois samalla kun kiipeää itse syliini. Syö ja juo itse ja on alkanut myös harjoitella pukemista.

Aivan siis valmis isosiskoksi, eikö? (vitsi vitsi).

Kaikki kuvat ihan aitoja vanhoja kuvia niiltä ajoilta kun meillä oli kaksi tosi pientä lasta. 

Pitkäjänteistä apua tarvitaan enemmän kuin koskaan – ryhdy kummiksi tai jaa tämä teksti

Kaupallinen yhteistyö Plan International Suomi

En tykkää kirjoittaa näistä asioista negatiivisen kautta, mutta tällä kertaa pakko sanoa tämä: pelkään että kun koko maailma on sekaisin pandemiasta, unohdamme muut hädät. Rikkaat maat kamppailevat jokainen omienkin rajojen sisällä ja kaikilla on kriisi. Rokotteet, työpaikat, teho-osastot ja kuolemat.

Luin Planin raporttia alueelta, josta meidänkin kummilapsemme Kampi on. Sen kaiken muun normaalin ohella (terveydenhuoltoa, infran rakentamista, koulutusta ja koulujen rakentamista) Plan taistelee sielläkin nyt pandemiaa vastaan.

Olen miettinyt minkälaista on taistella nopeasti leviävää virusta vastaan kun viestintäkeinot ovat puutteelliset, etäkoulua ei ole mitenkään olemassa, käsienpesumahdollisuus on vähäistä ja mitään ei voi tilata kotiin. No, se on ilmeisesti sellaista että tällä hetkellä jengi ei saa tarpeeksi ruokaa, oudot huhut leviävät (“jos keität sadevettä sen ja sen kanssa, ja juot sen tähän aikaan päivästä, et voi saada tautia”) ja ruokien hinnat ovat nousseet koska lockdown nostaa hintoja.

Most families in Eastern programme area and East Central are faced with a serious food shortage as a result of the Lockdown. Many are surviving on one meal a day, which is porridge that is taken at 3pm, or sugarcane, mangoes and sometimes dried sweet potatoes that are taken at 5pm resulting in increased malnourishment cases in our communities. (Plan raportti Ugandan alueelta, täältä löydät muutamia Plan Internationalin englanninkielisiä julkaisuja Covid-19 tilanteesta)

plan kummiksi valeäiti uganda matka valeäiti uganda matka blogiTietoa koronasta kerrotaan yhteisöissä megafoneilla, jotka Plan on lahjoittanut. Koulut on suljettu, tytöt on taas kotona. Opettajia on lomautettu. Lapsiavioliittojen määrä on nousussa.

Toisin sanoen: pandemia ei pelkästään syö valtavasti resursseja vaan myös heittää paljon jo tehtyä työtä takamatkalle. Yhtäkkiä ollaan taas tilanteessa, jossa kouluun menoa pitää perustella.

Higher rate of School drop-outs due to the prolonged closure of schools. Pupils stayed home for a long time and this made some lose interest in learning. Some teachers especially in Private schools were laid off, contributing to high unemployment rates and in affected their families as well as the pupils they taught. Plan International will continue sensitising communities on the importance of education. This will be done jointly with government line ministries and other stakeholders.

Tämä suututtaa mua niin paljon vaikka ei se kenenkään syytä ole. Pandemia tuli, minkäs teet. Kuten aina, tiukassa paikassa eniten kärsii he joilla asiat oli jo valmiiksi huonommin. Tätä kirjoittaessa en tiedä miten kummilapseni voi, mutta hiukan kyllä jännittää.

Kun on itse käynyt paikan päällä näkemässä miten paljon hyvää tekee alkeellisinkin koulurakennus, kammoksuttaa hieman ajatella että siellä ollaan taas kaikki vain kotona, tottumassa elämään ilman koulua.

uganda blogi matka

Kurjuuskilpailuihin en usko eikä minusta kenenkään pidä syyllistyä siitä että omien Korona-ongelmien taso on peruuntuneet harrastukset. On täysin sallittua että meidän kaikkien ajatukset on nyt omassa maassa, omassa arjessa ja omissa ongelmissa. Tässä maailmantilanteessa on hyväosaisillakin pelkoja, haasteita ja suruja.

Juuri siksi ajattelen että nyt jos koskaan on tärkeää saada pitkäjänteisiä lahjoittajia erilaisille hyväntekeväisyysjärjestöille, jotta heidän toimintansa on turvattua vaikka koko maailma heiluu.

Ryhdy Plan-kummiksi jos vain voit!

En halua että he, joille korona on tuonut isoja haasteita antavat omasta vähästään vielä lisää pois. Mutta jos satut olemaan sellainen lukija, jolle 30€ kuussa olisi mahdollista nyt ja tulevaisuudessa, harkitse voisitko ryhtyä Plan-kummiksi.

Jos jo olet kummi, kiitos! Sinulla on tärkeä rooli.

Kummius on ihanaa, voin muutaman vuoden kokemuksella kertoa ❤️ Se on pääasiassa aika näkymätöntä työtä, raha joka menee automaattisesti kerran kuussa. Kummilapsen alueelta saa kuitenkin tasaisin väliajoin tietoja, mikä tuo koko homman vähän ymmärrettävämmäksi.

Planin työntekijöiden käsin kirjaamat merkinnät perheen ja alueen tilanteesta saavat aina vähän herkistymään. Jotenkin ihanaa että siellä kaukana Ugandassa joku tietää minun kiinnostuvan heidän elämästään. Edellisessä kirjeessä opin että Kampin koko perhe on terveenä ja heille on syntynyt uusi pikkuveli!
plan kummiksi valeäiti
Mitä Plan kummius tarkoittaa, mihin rahat menevät ja mihin sitoudun?

Kummina tuet valitsemasi alueen koko yhteisöä. Saat tietoa alueen tilanteesta oman kummilapsesi perheestä, ja voit halutessasi myös lähettää hänelle kirjeitä. Se ei ole mitenkään pakollista mutta voin kertoa että sille lapselle ja hänen perheelleen, koko yhteisölle ne kirjeet ovat todella rakkaita ja ylpeyden aihe! Me ollaan muutamassa vuodessa jaksettu laittaa ehkä kaksi kirjettä, mutta en ota siitä paineita.

Tärkeämpää on se että olemme maksaneet sen 30€ kuussa joka kuukausi jo monta vuotta. Nillä rahoilla on hoidettu kaivoja Kampalaan, pidetty huolta alueen terveydenhuollosta, koulutettu perheitä ja pistettu lapsille kouluja kuntoon.

Nyt niillä rahoilla varmaankin pidetään hommaa kasassa pandemian aikana yli ja jälkeen. Sitten kun kouluihin voidaan taas palata, tuetaan kummirahoilla taas koulunkäyntiä: remontoidaan tiloja, tilataan kirjoja tai maksetaan koulumaksuja jotta ihan jokainen lapsi pääsee kouluun. Vaikutetaan yhteiskunnallisella tasolla koko yhteisöön.

Ennen kaikkea mennään sinne kyliin ja koteihin ja kerrotaan perheille miksi lapsen on tärkeämpää päästä kouluun kuin naimisiin.

uganda blogi matka

Toivon että teistä löytyisi vielä uusia Plan-kummeja

Olen tehnyt yhteistyötä Planin kanssa nyt reilu kolme vuotta, ja oppinut sinä aikana paljon Planin toiminnasta mutta erityisesti sen että minun seuraajani ovat ison sydämen ihmisiä jotka auttavat aina kun voivat. Te olette yhdessä keränneet monesti isot potit yksittäisinä keräyksinä minun kauttani, viimeksi ihan älyttömät yli 6000€ Tyttöjen päivän keräyksessä!

Siitä vielä kerran maailman isoin kiitos!

Nyt toivon että löytäisin yhden, tai kaksi, tai kymmenen uutta kummia vaikka tiedän että heitäkin on kauttani jo syntynyt. Kaikille kummeille jättimäinen kiitos, teette myös mun työstä merkityksellistä ja tosi mielelläni myös kuulen miltä kummius on tuntunut!

Jos yhtään tuntuu siltä että voisit hypätä iloisten kummien matkaan, käy katsomassa täältä lisätietoa kummiudesta tai liity suoraan kummiksi!

Loppuun vielä itselleni sangen tärkeä muisto: Planin tekemä video meidän kahden vuoden takaisesta kummimatkasta Kampia tapaamaan.

Kuten aina, autat hirveästi myös vain tykkäämällä tämän tekstin jaoista Instagramissa tai jakamalla tekstiä itse! Kiitos!

Plan-kummiksi voit ryhtyä tästä linkistä.

Kursiivilla merkityt kohdat ovat suoraan Planin alueraportista. Tämän linkin takana muutama Planin julkaisu englanniksi COVID-19 tilanteesta.

Kuvat 1, 2 & 7: Plan Internatioal

Lue myös aikaisemmat Plan-juttuni:

Olin tänään tosi hyvä vanhempi

Me oltiin tänään tosi hyviä vanhempia ja se tuntuu todella hyvältä.

Jos vanhemmuudesta julkaistaisiin verotietoja, meistä kerrottaisiin siellä tänään! “Kettusilla kotona erinomaisen hyvä koko perheen keskustelu sunnuntaina 22. marraskuuta” Olin toki saman päivän aikana myös väsynyt ja vähän laiska vanhempi, joka nalkutti ruutuajoista mutta ei kuitenkaan itse tehnyt mitään sen ihmeellisempää, ja joka olisi ruokkinut lapset pakasteruoalla jos pakkaseen olisi joku ostanut jotain ruokaa. Se oli sitä perusvanhemmuutta se.

Tulen kuitenkin muistamaan tästä päivästä sen, että yhden tunnin ajan olin ihan sairaan hyvä vanhempi, Insinöörikin oli. Saimme yhdessä selvitettyä koululaiskiemuraa, joka on pyörinyt umpikujassa viikkoja. Nyt päästiin ekaa kertaa jonkun logiikan äärelle sinnikkäällä ja rauhallisella keskustelulla, jossa kaikki kuunteli toisiaan. Mikään ei vielä ratkennut, mutta se tunne kun pääsi omasta ärtymyksestä yli ja jaksoi avata rehellisesti mitä mieltä itse on ja sanoittaa kärsivällisesti myös lapsen ajatuksia – best!

Näitä vanhemmuuden hyviä hetkiä on nykyään jotenkin helpompi huomata kuin ennen. Sitä on ehkä sen sentin verran armollisempi itselleen, että osaa paremmin erottaa millä on väliä. Enää en oikeasti laske alisuoriutuneeksi vanhemmuudeksi sitä että lapset eivät käyneet ulkona illalla tai mittaa vanhemmuuden menestykseksi että lapset söi porkkanaa ja pelasi illalla kasvattavaa lautapeliä.

Ei nekään asiat tapahtuessaan huomaamatta jää mutta niiden painoarvo on kutistunut tosi pieneksi näiden isompien onnistumisien rinnalla, ne pienet hyvät ja huonot hetket jotenkin vain haihtuu pois isojen tieltä. Kun on aika pysähtyä jonkun ison äärelle niin sitten pysähdytään. Ruoat ja lautapelit saa silloin odottaa.

Tunnetaidoilla on väliä, itsetuntemuksella ja -luottamuksella on väliä, suhteella itseensä ja muihin on väliä. Tänään me onnistuimme noissa, ja se tuntuu ihan sika hyvältä.

Mikä parasta, joskus sitä onnistuu tekemään hyvin vähän krapulaisenakin.

Toivottavasti te muutkin huomasitte tänäänkin olevanne ihan vanhemmuuden A-luokkaa!

Auta vastuunkantajaa relaamaan, ei se itse sitä tekemistä lopeta

Mä olen miettinyt tätä usein, joten ehkä se on syytä kirjoittaa auki: voisitko juuri sinä auttaa vastuunkantajaa joskus relaamaan?

Olen itse sellainen, että tykkään hirveästi edistää asioita. Mulle on ehkä määritelmällisesti tärkeintä että asiat etenee – oli se sitten ulos lähteminen, projekti tai elokuva. En tahdo kestää sivupolkuja, auki jääviä asioita, turhaa työtä, rutiininomaisia toistoja ja sitä että asiat liikkuu hitaasti.

(Olipa muuten hyvä idea haluta monen lapsen äidiksi!)

Tämä piirre on vahvana erityisesti töissä. Jos näen jonkun asian, jonka voisi tehdä, teen sen. Siihen menee minuutti tai kaksi, sitten se on hoidettu ja pois työlistalta. Upeeta! Olen tyytyväisin elämääni silloin kun olen saanut tehdä kaikenlaista ja ihaninta olisi jos se työlista olisi aina ajan tasalla, ei mitään tekemättömiä töitä näköpiirissä.

Ja sitten sinne tyhjälle listalle tulisi joku uusi homma jonka saisi heti tehdä! Oh!

Olen eteenpäin pyrkivä kaikessa mitä teen, vaikka en aina tajua olevani sellainen. Olen vain sisään rakennetusti valmiiksi saava veturi. Se ei ole aina hyvä piirre, mutta erityisesti työelämässä se on kyllä aika ässää! Olen ihan sairaan tehokas, mutta en ylitunnollinen; aikaansaava ja tavoitteellinen, mutta en perfektionisti. Päämäärätietoinen mutta yleensä silti muille armollinen. Ajattelen vain että jos huomaat että jokin on vialla, korjaa se. Jos huomaat että jonkun asian voi tehdä, tee se!

Vien tuosta mennessäni nuo roskat, laitanpa samalla astianpesukoneen päälle, soitan tämän puhelun vielä ja hei nyt kun näen sut niin muistathan sen keskiviikon tapaamisen?

Inhoan sitä että tämä eteenpäin vievä vahva voima niputetaan hieman naureskellen, säälien tai dissaten suorittamiseksi, vaikka itsekin sitä sanaa käytän. No se on semmonen suorittaja, tiedäthän. Joo, tiedän! Ne tyypit rakentaa aivan helvetisti asioita ja saa muutkin mukaan vauhtiinsa, vitsi ne on hyviä!

Suorittajat, veturit, innostajat ja edistäjät on super tärkeitä kaikissa projekteissa. Elämässä. He on niitä jotka keksii ekat käytännön asiat jolla edistää projektia huomenna, ehdottaa illanistujaisia, vie juoksulenkille, organisoi yhteisen lahjan sankarille. Samat ihmiset ovatkin usein myös maailman avuliampia, paatuneita oppaita kaikille jotka sattuvat kysymään tai vaikka eivät vielä ehtisi kysyäkään.

Se on sellaista että näkee ystävien chatissa keskustelun johon voisi hyvin osallistua, ottaa kantaa, tai vaikka kannustaa, eikä millään osaa olla kirjoittamatta niitä vastauksiaan vaikka juuri nyt ei todellakaan olisi aikaa mutta vitsi kun mä tiedän ratkaisun just tohon mihin toi pyysi apua!

Nyt palaan siihen pointtiini, koska tämä kirjoitus on vaarallisesti eksymässä sivupoluille ja se ahdistaa minua niin että meinaan jättää koko tekstin kesken. Täytyy puskea tämän loppuun kun kerran aloitin.

Nämä vastuunkantajat ottavat vastuun tosi usein jopa huomaamattaan ja niin nopeasti etteivät ehdi itseltäänkään kysyä “ehtisinkö  tai jaksaisinko sittenkään”. Siksi he tarvitsevat muiden apua.

Mä hoidan kyllä – tyypit pitää pakottaa siirtymään joskus sivuun, lepäämään vähän. Niille pitää sanoa että älä sinä tule taas tänne meitä kuskaamaan, me tullaan hakemaan tällä kertaa sut. Niiden puolesta pitää kysyä että voisinko minä hoitaa sen lahjan tällä kertaa? Ja joskus niille pitää oikeasti sanoa että et nyt hoida tätä, sulla on liikaa. Anna minä teen.

Koska tosi helposti sitä jumahdetaan niihin rooleihin. No se Jukka nyt aina siivoaa keittiön illalla, se varmaan ihan nauttii siitä. Äitihän nämä jouluruoat aina hoitaa. Satu kuitenkin jeesaa jos kysyn sitä. Hanne tulisitko sä tähän projektiin kun tiedän että sä saat sen tapahtumaan?

Yleensä siinä vaiheessa kun hommia edistävä, vastuita kasaava – sanotaan sitten vielä se suorittaja – sanoo itse että hei en mä ehkä oikeasti kyllä oikein ehdi tai jaksa, ollaan jo aika pitkällä ja lepoa olisi tarvittu jo pari kuukautta sitten.

Minun ja muiden kaltaisteni ympärillä ei riitä ihmiset, jotka auttavat kyllä kun pyydetään. Tarvitaan ihmisiä jotka auttavat vaikka ei pyydetä ja ihmisiä jotka oikeastaan pakottavat antamaan auttaa vaikka se suoraan kiellettiin.

Mihin sitä kissa karvoistaan tai tekijä maaliviivoistaan pääsisi, ellei muut pakota?

Joten FYI Satu, tämä oli sulle. Kiellän sua tekemästä enää mitään Myynninmurtajiin liittyvää tänä vuonna. Adios!

Kuva: Aino Heininen @ainnomaria

Jos pysähtyy kuuntelemaan itseään, saattaa huomata olevansa ahdistunut

Pidin eräänä viikonloppuna pienen somevapaan ja ajattelin että tulee ihana, rento viikonloppu perheen kanssa. Tulikin ahdistus, ihan puskista.

Perjantai-iltana alkoi tuntua oudon tunkkaiselta ja harmaalta, lauantaina sain jo silmät märiksi joka kerta kun pysähdyin vähäksi aikaa kuuntelemaan itseäni. Sydän hakkasi keskimääräistä kovemmin, huulet turtuivat, päätä särki ja ohimoiden ympärillä tuntui aina välillä pakottava verenpaineen panta. Henkistä joustoa ei ollut lainkaan, pienikin vastoinkäyminen tai kina lasten kanssa oli ihan liikaa ja yhtäaikaiset äänet sai stressikerrokset ihan kattoon.

Laittakaa nyt se musa pois ja olkaa kaikki hetken hiljaa! Hemmetti, onpa tuttuja ahdistuksen tunteita. Mutta miksi?

liplap Itselläni ahdistus on siitä inhottava kaveri ettei siihen oikein koskaan ole mitään suoraa syy-seuraus-suhdetta. Olisi tavallaan mahtavaa tietää, että joo tämä nyt tuli kun oli niin rankka viikko tai aivan selvää kun ollaan nukuttu huonosti. Mutta kuten yleensä, nytkään ei ollut juuri mitään yksittäistä isompaa asiaa jonka voisin bongata ja jota voisin käsitellä – sillä se ahdistus sitten myös helpottaisi.

Ajattelen että olisiko tässä sama kuin siinä miten usein ihminen uupuu ja romahtaa vasta kriisin jälkeen. Sykkii projektin valmiiksi, muuttaa omakotitaloon tai rämpii läpi suuren sairauden ja vasta hetkeä myöhemmin voimat loppuvat niin ettei voiveitsi pysy kädessä.

Voiko ahdistuksessa olla sama?

Ahdistuksen ja paniikin tunteet on inhottavia. Ahdistus tai paniikkikohtaus on tila jossa lievimmillään vain ketuttaa, pahimmillaan yrittää oksentaa kun pelottaa niin paljon ja pelkää pyörtyvänsä.

Se on harmaata oloa ja rauhattomuutta. Syvään hengittämistä vaikka se ei tunnu auttavan. Tekisi mieli tehdä jotain tunteen poistaakseen mutta kun ei tiedä mistä on kyse – keho on täynnä kulmattomia, nimettömiä tunteita joista on vaikea saada kiinni ja joita hädintuskin edes rekisteröi.

Yritin silti tälläkin kertaa. Heti ensin kerroin tilanteesta Insinöörille, sanoin ääneen että nyt on joku outo ahdistus taas, mulla on huono olla. Hän osasi olla kysymättä “mikäs nyt” sillä tietää etten tiedä. Sitten halasimme, koska halaus ihan fyysisesti vähentää ahdistuksen oireita, erityisesti sellainen tiukka hermostolle viestivä ote.

Sitten menin lenkille, luontoon, ilman kuulokkeita ja ilman kaveria. Yritin kuunnella mikä mulla tällä kertaa on.

liplapEi se lenkki mitään maagisesti poistanut. Se kyllä auttoi listaamaan pieniä asioita, jotka eivät itsessään väräytä melkein mitään, mutta joiden yhteissumma voisi aiheuttaa pientä värinää.

Kevät. Miten jatketaan hoitovapaan kanssa?
Tulevaisuus, laajemmin. Miten maailma muuttuu, entä talous?
Korona. Väistämättä se on jossain mielen perukoillla. Sairastummeko me, sairastuuko muut rakkaat?
Työt. Onko niitä jatkossa, tai onko niitä nyt liikaa? (Uskon että “on ja ei”)
Kasvatus. Osaammeko tämän? Minkälaista olikaan pienempien uhma?
Viikonloput. Taas aivan samanlainen lauantai. Samaa joka viikko ja joka viikko se sama pettymys kun meidän viikonloppu ei ole se mitä kaikilla muilla tuntuu olevan. Ei ole ulkoilua ja pullanleivontaa seesteisen siistissä kodissa vaan napinaa, sotkua ja sohvalla valuvia lapsia jotka ei tee tai halua tehdä mitään.
Yksinäisyys.

Tuo viimeinen kolahti vähän. Tajuan olleeni viime kuukausina välillä yksinäinen. Olen tosi kiitollinen että on Insinööri ja lapset ja ihana perhe, ja viikottainen lenkkiseurani on ollut aivan korvaamatonta. Mutta sellaista ystävien seuraa, sellaista että joku haluaa olla juuri minun kanssa ja viettää hauskaa aikaa, sitä on ikävä. Tarvitsen sitä enemmän kuin mitä korona ja elämäntilanne sallii.

Siksi kai työt ovat olleet taas minulle niin tärkeitäkin. Työtä tehdessä ja kotona puuhatessa saa saavutuksen tunnetta, luomisen iloa ja tekemisen meininkiä. Ne harhauttavat hyvin siitä ettei saa tarpeeksi sosiaalista kontaktia.

En tiedä mitä tällä tekstillä tai tällä ajatuksella tekisin. Oloni on ihan fine, ja juuri tällä hetkellä ihan tosi hyväkin. Tiedän aika hyvin oman oloni eri asteet ja tiedän milloin pitää hakea apua, nyt ei ole se hetki. Tämä on enemmän sellaista aaltoilua jonka voi aiheuttaa sää, unet, PMS tai krapula ja joka menee ohi. Pitää vain antautua: todeta että jaa, nyt ahdistaa ja odottaa että se menee ohi tai että ymmärtää mistä on kyse. Halata ja nukkua, elää terveellisesti (sokeri, alkoholi ja kahvi voivat pahentaa ahdistuksen oireita) ja kuunnella rohkeasti: miltä tuntuu?

Ohi se kyllä menee. Ja jos ei mene, menen lääkäriin tai suoraan terapiaan, niin kuin ennenkin.

 

Tämän tekstin julkaisuun mennessä oli ratkottu hoitovapaa-asiat, ystävien seura ja viikonloppujakin. Helpotti!

Lue myös: 

Onko tämä enää normaalia kysyy vanhempi kun koululainen ragee: kengät lentää seinään ja kirosanat naamalle

Vanhemmuus ottaa vähän nitroja siinä eskariuhman kohdilla. Ne kuusivuotiaan kaikkivaltiaat hetket on jotain niin outoa, että silloin viimeistään vanhemman päässä kaikuu lähinnä “en tajua tästä mitään, en tiedä yhtään mitä tehdä”.

(Ehkä myös “kuka toi demonilapsi on ja mitä se teki sille vanhalle”)

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän tulee vastaan tilanteita joissa oikeasti tuntuu ettei kerta kaikkiaan tiedä mitä tehdä. Jos leikki-ikäisen kanssa tietää kyllä suunnilleen mitä pitäisi tehdä (sanoita, kohtaa omalla tasolla blaadiblaa) mutta ongelma on ettei vain halua tai enää kertaakaan jaksa tehdä sitä, koululaisen kanssa voi tulla sellaisia hetkiä eteen että menee sormi suuhun jo ennen kuin jaksaminen loppuu.

Että mitäs helvettiä tämä nyt sitten on?

Kun koululainen ragee, hae vertaistukea! Tässä alkuun!

”[koululainen] huutaa, potkii seiniä, heittää tavaroita jne”

”9v:n klassikko: ”mä tapan itteni” tai ”tää on pahin päivä ikinä””

”viimeisimpänä repi koulukirjan”

”Ei kiinnosta, ei kiinnosta, EI KIINNOSTA ja ovet paukkuu”

Alakoululaisten elämä on joskus pelkkää draamaa kun koulupäivän vaatimat voimat verottaa kotona: milloin on pahvilaatikko käytetty väärään tarkoitukseen, otettu valokuva väärällä tavalla tai vain vitsaillaan jotain yhdessä hyväntuulisesti – väärin. Desibelit nousee, rageaallot lyö ja koulusta opitut sanat ja lauseet lentää päin naamaa. Joskus kaikki itkee ennen kuin kouluun asti päästään ja joskus mikään ei ole ollut niin pitkä aika ihmisen elämässä kuin yksi (1) sivu matikan-saakelin-kirjaa. Ovet paukkuu, kengät lentää seinään, joku aikoo muuttaa mummolle ja yksi menee kierroksille koska häntä ei nyt sitten kuitenkaan tälläkään kertaa lyödä.

”Huutaa olevansa paskaidiootti ja miksei häntä koskaan lyödä”

Seuraavassa hetkessä kaikilla kulkee taas happi. Sitten siinä puhallellaan ja mietitään: onko tämä enää normaalia?

Päätellen siitä miten monesti olen tuon lauseen kuullut alan olla itse sitä mieltä että todennäköisesti tämä kaikki on juurikin normaalia. Koulu on ns. heviä shittiä. Se on iso muutos lapselle kun yhtäkkiä pitää jaksaa pitää itsestään huolta kokonaisen päivän ajan, opetella monimutkaisempia sosiaalisia suhteita ja hyväksyä se että osa koulun asioista onkin vaikea oppia, tai että muut ovatkin taitavampia kuin itse.

Ei ole mikään ihme jos vääränlainen jugurttipurkki illalla saa vähän isot mittasuhteet, tai ettei se aina ihan ekojen viikkojen aikana helpota.

”7v uhkaa muuttavansa pois kotoa eikä halua nähdä meitä enää ikinä”

”Uusi: Lukitsee itsensä vessaan ja välillä avaa oven, kiljuu täysiä ja takaisin vessaan. Toistuu x10”

”Muutama tietokoneen hiiri ja kaukosäädin säpäleinä , ketsupit seinillä ja sitä rataa”

Mua helpottaa kaikissa näissä tilanteissa vertaistuki todella paljon. Kun kuulen toisen vanhemman pohtivan omia kykyjään vanhempana tai etsivän uusia keinoja arjen mutkien selättämiseen, saan mittasuhteita omaankin elämään. Siksi kysyin seuraajiltani meille kaikille vertaistukea ja sain kymmeniä, kymmeniä tarinoita siitä miten lapsella palaa käpy. Jotkut ihan sydäntäsärkeviä, osa koomisia ja kaikki tutun kuuloisia – tunnistan, ai teilläkin! Joitain olen jakanut tässä tekstissä lainauksina, kaikki löytyvät myös Instagram-tilini kohokohdista!

Vinkkejä rageilevan koululaisen tukemiseen saa asiantuntijoilta

Se rageilu ei pitkään jatkuvana ole kovin mukavaa ja verottaa aika paljon voimia kaikilta. Siksi muistutan että kannattaa kysyä joltain asiantuntijalta vähän apuja! Avun pyytäminen ei tarkoita että olisitte vanhempina epäonnistuneita tai että lapsenne olisi jokin ongelmatapaus, jonka käsittelyyn tarvitaan diagnooseja, lääkkeitä, laitoksia ja terapiaa (ja toki ne kaikki ovat tosi tärkeitä jos sitten niitä tarvitaankin).

Koulussa apuna on oman opettajan lisäksi kuraattori tai koulupsykologi. Perheneuvolat auttavat myös (tosin sinne taitaa olla nyt jonoa) ja vahvemman temperamentin kasvattamiseen löytyy tosi paljon hyviä oppaita, mm. tämä Tulistuva lapsi kuulemma yksi sellainen, samoin Mitä ihmettä -kirjaa on suositeltu. Erilaiset tunnekortit ja -kirjasarjat (kuten Fanni-kirjat ja Pomenian maailma) sekä Tunnetaitoja lapselle – IG tili ovat kaikki mainioita oman – ja lapsen! –  tietämyksen kasvattamiseen.

On myös paljon yksityisiä perhepalveluita, joista voi saada nopeasti uusia ideoita oman perheen tasapainoon jos varallisuus riittää. Tänään löysin yhden suositeltavan kun keskustelin osana Myynninmurtajat-kurssimme Premium-settiä* Terapialammen Hannan kanssa, ja Hannalla oli tosi ihania näkemyksiä asiaan! Esim tämä:

”Normaalia on niin monenlaista”

Vitsi miten hyvin sanottu!

”3. luokkalainen istahtaa lattialle vinkuu ja kaataa ohimennen muutaman tuolin”

Jokaisella on oma normaali, jokaisen jaksaminen on erilainen

Vastauksena siihen monen vanhemman kysymykseen “onko tämä enää normaalia” voisikin olla “on, tämmöistä teidän normaalia”, ja jatkaa pitäisi aina kysymyksellä “tarvitsetteko siihen tukea – te tai lapsi?”

Siitä kai on diagnooseissa ja kirjainyhdistelmissäkin kyse: ne ovat koodeja sille että perheellä on oikeus saada erityistä tukea ja apua, järjestelmällisesti. Ne voivat myös helpottaa lasta, joka saa syyn sille miksi tunteet ei pysy hallinnassa tai keskittyminen kurissa. Eivät diagnoosit niitä lapsia mihinkään muuta, ovat yhtä rakkaita ja monimutkaisia kuin aina ennenkin.

Normaali onkin ehkä jokaisen oma määritelmä siitä, minkälaisen arjen kanssa pärjätään hyvin.

Vertaistuki on ihan supertärkeää ja kannustan rohkeasti kysymään muilta koululaisten vanhemmilta onko arjessa ollut hankalia tilanteita. Yleensä on, ja se auttaa hirveästi kun kuulee ettei teidän perhe ole vain joku kummajainen joka ei osaa. Myös lapselle voi olla tosi tärkeä kuulla että muuallakin vielä opetellaan, ettei vain hän ole vaikea, niin kuin nämä pienet kullannuput joskus erehtyvät itsestään ajattelemaan.

”Te aina vaan komennatte mua kun mä en osaa mitäääään!””

Sitten illalla tulee kuitenkin taas se hetki kun sen paskatyhmäidioottiäidin tai -isän kainaloon käperrytään ja ollaankin yhtäkkiä ihan tosi, tosi pieniä. Silloin tekisi mieli sanoa että älkää rakkaat ihan vielä muuttako pois kotoa, kyllä me yhdessä tässä pärjätään.

Mustalla merkityt lainaukset ja tarinat ovat Valeäidin Instagram-tilin seuraajilta saatuja anonymisoituja hetkiä.

*oman kurssin mainos: Myynninmurtajat-kurssilta on mahdollisuus ostaa Premium-paketti, johon kuuluu puolen tunnin henkilökohtainen sparraus.

Suuri oivallukseni: voin itse vaikuttaa elämääni

Saan itseni usein kiinni ajattelemasta sitten kun.

Useimmiten sitten kun liittyy toiveisiin ja haaveisiin: sitten kun voimme taas matkustaa; sitten kun kiireet helpottaa; sitten kun lapset ovat isompia jne. Mutta nyt elän sitä kaikkea hyvää jota olen odottanut vaikkapa viime vuonna! Sitten kun vauva syntyy, sitten kun vauvavuosi on ohi, sitten kun opimme olemaan viiden hengen perhe.  Yhtäkkiä huomaan sen olevan haikea sitten kun.

Sitten kun arki taas alkaa ja palaan töihin oikeasti. Sitten kun koronan pakottama Insinöörin etätyö päättyy ja vietämme vähemmän aikaa yhdessä.

Sitten kun tämä ihana urheilullinen ja perhekeskeinen elämänvaiheeni päättyy ja muuttuu taas stressiksi ja kiireeksi.

Havahduin ajatukseeni viikonloppuna. Onpa typerä ajatus.

Miksi tämän olisi pakko muuttua? Mikä estää meitä tekemästä valintoja joilla tämä vaihe jatkuu? Ei juuri mikään. Insinööri voi tehdä jatkossakin etänä töitä ja jäädä vaikka halutessamme osittaiselle hoitovapaalle. Minä voin tehdä kaikkia töitäni joustavasti yrittäjänä. Voimme hitto vie vaikka yrittää vielä yhtä lasta jos siltä tuntuu.

Puolellamme on kaikki etuoikeudet: terveys, varallisuus, koti, hyvät työtilanteet, hyvä parisuhde, hyvät turvaverkot. Nyt on aika ottaa näistä kaikki irti ja asetella elämän palaset sellaisiin paikkoihin jotka luovat sitä onnellisuutta, eikä niihin mihin ajattelee että on vain palattava koska niin se menee.

Voisi olla aika myöntää itselleen että elämäni on hyvää. Että olemme nyt tosi onnellisia koska olemme olleet etuoikeutettuja tekemään sellaisia valintoja jotka tekevät meidän arjen hyväksi.

On aika myöntää että voin itsekin vaikuttaa elämäni eikä minun tarvitse odotella kulisseissa ja haaveilla / pelätä mitä näyttämölle seuraavaksi tulee. Ellei tielle osu huonoa tuuria, voin itse rakentaa itselleni hyvän elämän.

Minusta tämä on lohduttava ajatus, jonka varassa voisi rauhassa jäädä katsomaan mitä seuraavaksi haluaa ja keskittyä nauttimaan (tai selviämään, niitäkin aikoja on) siitä hetkestä missä juuri nyt on sen sijaan että pelkää jonkin hallitsemattoman voiman tulevan ja heittävän kaiken pyllylleen.

Jos se tulee, se tulee. En voi sille nyt mitään.

Sitäpaitsi toistaiseksi jos sille näyttämölle onkin joskus aiemmin heitelty kaikkea ikävää masennuksesta tonttiriitoihin, olemme selvinneet. Emme heti sankareina mutta kuitenkin, rakentaneet elämäämme siinäkin tilanteessa. Ehkä on siis aika myös uskoa että vaikka jotain sitten sattuisikin, olemme jo aika hyviä tässä aikuisessa elämässä ja pärjäämme varmasti.

Tämän ääneen sanominen vähän pelottaa. Huomaan ajattelevani että nyt joku tulee ja sanoo että noin on hyvä ajatella kun ei ole koskaan ollut suuria vastoinkäymisiä, suruja ja pelkoja. Koska enhän minä tiedä oikeasti mistään mitään, olen todellakin päässyt helpolla.

Mutta aion silti tästedes luottaa ja uskoa itseeni vähän enemmän. Sillä silloin ne mahdolliset tosi vaikeatkin tilanteet on helpompi ottaa. Jos uskon itseeni, meihin, olen vahvempi ja elämä on kivempaa.

Ensimmäisenä askeleena otan nyt ihan rauhassa henkeä ja mietin esimerkiksi tätä töihinpaluuasiaa sillä tavalla että teen sen mikä kulloinkin parhaalta tuntuu. Kiire ei ole vieläkään mihinkään.

Tämä nyt on vähän sarjassamme ”tajusin elämän 37-vuotiaana” mutta olenkin vähän hitaampi tapaus. Pidätän myös oikeuden unohtaa tämän löytöni viisauden ja sekoilla taas ihan huolella vaikkapa puolen vuoden päästä!

Kaikki viikkorahasta! Miten sitä maksetaan, kuinka paljon ja miksi

Pitäisikö alkaa maksaa viikkorahaa?

Meille on alkanut tulla fiilis, että lapsille olisi hyvä alkaa maksaa omaa viikkorahaa. Ja kun sanon että “meille on alkanut tulla fiilis”, tarkoitan että taloudessamme elävä melkein kymmenvuotias on alkanut kysellä asiasta, toistuvasti. Tällä hetkellä mistään muusta kuin hampaista ei täällä makseta kellekään.

Se miksi ällöttävästä irronneesta ruumiinosasta maksetaan on itsellenikin arvoitus, mutta niin me nyt tehdään. Älkää tarttuko siihen.

Mutta viikkoraha: pitäisikö maksaa, miten ja millä perusteilla, kuinka paljon ja miten? Kysyin tästä Instagramissa ja sain taas kerran aivan erinomaista pohdintaa, kiitos! Tässä kootusti teidän ja minun ajatuksia viikkorahasta.

Tämä on Ykkösen laatima karhukirje, jossa hän havainnollistaa ”Hammaskeiulle” että hammas kyllä on annettu mutta kolikko vielä uupuu.

Milloin viikkorahaa aletaan maksaa ja kuinka paljon?

Alakoululainen tai sitä nuorempi ei tietenkään sinänsä tarvitse rahaa. Omia hankintoja ei pieni lapsi vielä juurikaan tee ja melkein kaiken kulutuksen toteuttaa vanhempi: ostaa karkit ja uudet vaatteet. Mutta minä ajattelen niin kuin eräs kyselyyni vastannut hienosti sanoitti: “viikkoraha on mahdollisuus oppia käyttämään rahaa ja kantamaan vastuuta omista päätöksistään”. Kyllä!

Lisäksi liputan itse vahvasti rahasta puhumisen puolesta ja rahapuheen ottamisesta mukaan arkeen jo hyvin aikaisessa vaiheessa, viikkoraha on hyvä väline tähän. Periaatteessa olen siis pro viikkoraha (tai olin, kunnes tein tämän jutun).

Karkeasti sanoisin kyselyjeni perusteella että viikkorahaa aletaan maksaa noin 9-10-vuotiaille, 2-5€ viikossa. Joku käytti mallia “euro per koululuokka” joka tuntui ihan viisaalta alakoululaisille!

Yleisimmin viikkorahaa maksetaan vastikkeena kotitöistä ja tyypillisesti yläasteen alkaessa vaihdetaan kk-rahaan, jolloin summa on kymppejä. Kuukausirahan hyväksi puoleksi nähtiin se että se opettaa nuorta jo vähän enemmän hallitsemaan rahan käyttöään: Jos haluan jotain kuun lopussa, pitää säästää alussa.

“Meillä saa rahaa lisää, jos onnistuu säästämään. Kun on 25€ säästöjä niin kilahtaa 5€ korkoja!”

”Lapsella on taulukko, jossa 1 rasti on 2€. Rasteja voi vaihtaa rahaksi tai vaikkapa uimahallireissuun”

“Joskus saanut yllätysbonuksena tuplarahat, jos on siivonnut ja saanut lisäksi hyvät numerot kokeesta tms”

Raha maksetaan käteisenä, mutta isommille saatetaan tehdä jo omalle tilille saldoa. Visa Electronin saa OP:lta 10-vuotiaalle ja Nordealta 8-vuotiaalle, Suomalainen Pckt-sovellus / -kortti mainittiin myös ja tämä on kyllä niin nerokkaan oloinen että otin heti käyttöön! Rahan käyttö on monilla säänneltyä: ei kaikkea karkkeihin, jotain säästöön, jotain mihin haluaa – tai sitten lasten annetaan hassata kaikki ihan mihin vain ja toivotaan että ne oppii siitä jotain:

“Säästämisen oppiminen on tärkeää, mutta myös ns. “mokat” opettaa. Kun koko viikkorahaa menee heti maanantaina kioskille ja vieressä samalla sisar säästää, voi oppia paljon rahan käytöstä.”

Voisi todella oppia! Epäselväksi jäi onko kukaan koskaan silti ikinä oppinut viikkorahasta yhtään mitään.

Mistä viikkorahaa saa ja pitääkö lapselle maksaa kotitöistä

Tämä oli ehdottomasti kyselyn suurin pähkinä. Osa sanoo, ettei halua maksaa kotitöistä koska ne kuuluu tehdä ilman palkkioitakin. Yhteinen koti, yhteiset hommat. Ymmärrän tämän!

Toisaalta mietin että miksi rahaa tulisi mistään ns. ilmaiseksikaan. Jos viikkorahaa maksetaan vastikkeetta, mitä se opettaa rahan arvosta? Rahaa vain tulee? Ja toisaalta, mistä muusta rahaa voisi maksaa kuin yhteisen hommien paiskimisesta?

Ajattelen niin että jos rahaa jostain suoritteesta maksetaan, sen pitäisi olla sellainen mikä on lapsen aika helppo tehdä, mikä ei ole “yleistä hyvää käytöstä” ja johon tulee useasti mahdollisuus. Koiran ulkoilutus ja kotityöt ovat monilla helpoin säännöllisesti toistuvat homma, mutta myös pienempien sisarusten vahtiminen ja kouluhommien hoitaminen mainittiin.

“Jokaisella on omat hommat seinäkalenterissa josta ruksitaan tehdyt. Pe maksu”

”Painettiin lapsena maatilalla sikana duunia (ilman viikkorahaa) ja rahaa saatiin tarpeeseen. Uskon, että olisin oppinut paremmaksi rahankäyttäjäksi, jos se ois ollut suoraan suhteessa tehtyyn työhön”

Haasteena vain on sitten miksi sitten petaisin sänkyni kun siitä ei makseta. Tähän löytyi teiltä monta hyvää ratkaisua, joista yksi on tietysti “koska minä sanon niin, ole hiljaa ja petaa ei tämä mikään demokratia ole.”, mutta antakaa kun kerron pari muutakin.

Kotitöitä ja niistä tulevaa palkkaa voi jaotella eri laareihin

Osa oli jakanut kotityöt pakollisiin ja palkollisiin. Vaikkapa niin että oma huone pitää olla siistinä, eikä siihen liity mitään kolikoita. Kuuluu velvollisuuksiin, piste. Mutta sitten jos lisäksi tekee yhteisiä kotitöitä, voi ansaita viikkorahaa.

Toinen erikoinen ja mielestäni aika nerokas malli, on se jossa niistä palkollisista kotitöistä maksetaan enemmän rahaa jos ne tehdään oma-aloitteisesti ja hyvällä asenteella. Esim tiskikoneen täyttö pakotettuna “tämä kuului sun viikkorahatehtäviin” hommana maksaa 0,50€ mutta jos se tapahtuu itsestään, rahaa kilahtaakin kokonainen euro.

Jotain todella nerokasta tuossa mallissa on, en vielä tiedä otanko siitä viisautta käyttööni vai en!

“Viikkoraha on niin kuin työssäkäynti. Sun pitää olla ajoissa paikalla, hoitaa sulle kuuluvat työt ja saat palkan. Viedä omat tiskit tiskiin, siivota huone, tälläinen pieni osallistuminen arkeen. Jos tekee jotain ylimääräistä on mahdollista saada ylityölisää ihan niin kuin oikeissa töissä. Rahan arvoa on vaikea oppia jos ei vaadita mitään, mutta ei sen parin euron pitäisi hirveää työmäärääkään vaatia.”

Näin minäkin taidan ajatella! Tai kuten kaikkien lemppariturkulainen Laura Satamo sen kiteytti: “Eihän se ole palkkaa kotitöistä vaan vastuunkannon opettelua. Ja jos ei kanna vastuutaan, ei saa elämässä kivojakaan juttuja. Nään sen enemmän asennekasvatuksena kuin palkintona velvollisuuksista.”

Ymmärrän haaveen siitä että lapsille ei koskaan tarvitsisi maksaa odotetusta käytöksestä (siivoa koti, älä lyö veljeäsi, syö mitä tarjotaan ja älä karkaa koulusta tai muuta ulkomaille luvatta) mutta minä mietin kahta asiaa: Kuka jaksaa kasvattaa tämän kaiken käytöksen ilman apukeinoja ja toisaalta missä kohtaa opitaan sellaista itsenäistä säätelyä vastuun ottamisesta, kantamisesta ja siitä palkinnon saamisesta?

“Olen lukenut paljon tutkimusta motivaatiosta ja useassa todetaan että ulkoiset palkkiot heikentää sisäistä motivaatiota.”

Uskon. Mutta tiedän myös että en vanhempana kerta kaikkiaan jaksa johdonmukaisesti kasvattaa lapsiani niin hienoksi että tekisivät kaiken toivomani ihan sisäisestä motivaatiosta käsin. Lahjonta tulkoot mukaan kuvioihin!

Mitä tästä opin: viikkorahan maksaminen perheessämme

No alammeko lahjoa omiamme ja pilata heidän sisäisen motivaationsa, asenteensa ja hampaansa (ne kaikki ostetu karkit)? En tiedä. Opin tästä lähinnä sen etten haluaisi maksaa lapsilleni ikinä mitään koska sitten ne vaan vinkuu lisää ja meillä on taas yksi uusi aihe josta “keskustella”. Opin myös sen että jos meille joskus jotain viikkorahaa aletaan maksaa, se tulee olemaan varmaan malli jossa on ns. Pohjapalkka ja bonarit. YELiä en heidän puolestaan maksa mutta työterveyden saavat, samoin kuin palkattoman kesäloman. Viikon verran.

Tämän viimeisen, lohdullisen, vastauksen nojalla päätän nyt raporttini tähän ja avaan kommenttiboksin:

”Pakko kommentoida että mun ei tarvinnut tehdä kotitöitä ja rahaa sai järkevissä rajoissa mitä tarvitsi. Ja musta tuli ihan normaali siisti ihminen, joka osaa pitää huolen myös raha-asioistaan. Joskus tuntuu että vanhemmat stressaa tästä asiasta ihan liikaa. Että ei sille 10v (tai alle) nyt vielä ole pakko alkaa rakentaa ymmärrystä rahan ja työn suhteesta. Kyllä se selviää myöhemminkin.”

Huh huh. Nyt tarvitsen jonkun palkan tämän kaiken miettimisestä. Siis tykkää ja jaa, kiitos!

Lue myös: