Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tukiperheenä voi toimia melkein kuka vain – ja perheitä tarvitaan lisää

Kaupallinen yhteistyö: SOS-Lapsikylä ja Ping Helsinki

Tiedätkö sen tunteen, kun saat hetken ajan olla ihan yksin? Ehkä pakenit tunniksi ruokakauppaan, kolmeksi kampaajalle tai ehkä sait jopa olla yksin kotona koko viikonlopun. Niin kivaa kuin arkenne onkin, kaipaat siitä välillä pientä lepoa, ja se lepo tekee todella hyvää.

Tiedät varmasti myös sen, ettei kaikilla ole tätä samaa mahdollisuutta. Toinen kaltaisesi vanhempi saattaa olla tilanteessa jossa tukea ei vain ole. Ei ole puolisoa, sukulaisia lähellä tai ehkä on juuri muutettu uuteen kaupunkiin, josta ei vielä löydy tuttuja hetkeksi lapsia katsomaan. Tai sitten kuvittelemasi henkilö on kuormittunut ja tarvitseekin keskivertoa enemmän sitä omaa aikaa, eivätkä omat tukiverkot riitä.

Tukiperhetoiminnassa on kyse siitä, että ollaan se puuttuva verkosto niille, jotka tarvitsevat välillä breikkiä. Tukiperheenä olet se sukulaisperhe tai kummitäti, jolle soitettaisiin että hei voitteko hetken katsoa meidän lapsia, mutta oletkin sitä jollekin jota ette vielä tunne ja olet sitä sovitusti, säännöllisesti.

Olet takuuvarma lepohetki jollekin.

Tukiperhe kokemuksia

Tutustuessani SOS-Lapsikylän toimintaan hakeuduin ensin kokemusasiantuntijan pariin. Ystäväni Harri on toiminut jo melkein viisi vuotta tukiperheenä eräälle pojalle, joten vein Harrin sushille ja kysyin kaiken mitä tekin olitte minulta Instagramissa kysyneet: Minkälaisia lapsia tukiperhetoiminnassa on, mitä te teette lapsen kanssa yhdessä, onko vaikeaa palauttaa lasta kotiin viikonlopun jälkeen, entä kasvatusperiaatteet, synttärit ja ruokavaliot? (Haastattelun myötä erittäin suosituksi nousseen Harrin vastauksia löytyy Instagram Storiesin kohokohdista!)

Lopulta me kaikki yritimme kai vastata vain yhtä kysymykseen: voitaisiinko me toimia tukiperheenä?

Jututin Harria tuntikaupalla, vaikka aika pian tajusin käsittäneeni koko asian väärin ja monen kysymyksen olevan siksi hassu; tukiperhetoiminta ei ole sijaisperhetoimintaa, jossa vaikeassa tilanteessa oleva lapsi sijoitetaan pois kotoaan.

Tukiperhetoiminta on ennalta-ehkäisevää tukea, jota tehdään ihan tavallisten ihmisten toimin. Itse asiassa, Harria jututettuani vertaisin hänen kokemuksiaan kummisedän tai -tädin hommiin!

Harri aloitti Helsingin kaupungin kautta tukiperheenä ollessaan itse nuori ja menevä (ja komea, mitä näitä nyt on!) sinkkumies. Hänelle ehdotettiin leikki-ikäistä poikaa yksinhuoltajaperheestä. Harri, poika ja hänen vanhempansa tutustuivat ja todettiin että ihan hyvin sujuu – jatketaan. Ja niin he aloittivat kerran kuussa yhteiset viikonlopunvietot.

Viikonlopun aikana Harri ja nyt jo koululaiseksi kasvanut poika elävät tavallista elämää: ulkoilevat, tekevät ruokaa, käyvät joskus kavereiden luona kylässä ja joskus kinastelevat vaikkapa ruutuajasta tai nukkumaanmenosta. Epäselvissä tilanteissa Harri tsekkaa kotiväeltä miten hommat onkaan sovittu.

Melko tavallisen kuuloista, eikö?

Vuosien aikana Harri on löytänyt itselleen puolison ja muuttanut juuri avomiehensä kanssa yhteen. Tukiperhetoiminta jatkuu silti aivan kuten ennenkin, koska se on kaikkien mielestä mukavaa. Lasten kannalta parasta on aina mahdollisimman pitkäaikainen tukiperhe.

Harrin kaltaista tukiperhettä kaipaavia perheitä on moneen lähtöön ja hirvittävä määrä. Jonossa on aina perheitä. Lapsiakin on totta kai monenlaisia, eri ikäisiä ja eri taustoilla. Siksi alussa aina katsotaan minkälainen tukiperhe-lapsi-pari olisi paras, eikä esimerkiksi paljon erityistukea tarvitsevia lapsia voi kukaan tietämättään saada viikonloppuvieraaksi.

Voisimmeko toimia tukiperheenä?

Takaisin siihen kysymykseeni: voisimmeko me toimia tukiperheenä? Aivan ehdottomasti voisimme. Ainoa, mitä mietin, on meidän vakautemme tukiperheenä.

Kun talossa on vauva ja kouluikäiset, tuleeko liian monta kertaa eteen se tilanne että jo sovittu viikonloppu on pakko perua kun joku sairastuu? Lasten kanssa tähän tulee toki muitakin kysymyksiä: minkä ikäinen lapsi olisi paras meille, kenen huoneessa hän nukkuisi ja mitä tehdään kun autossamme ei riitä penkit. Osaan kysymyksistä osaan vastata itse, loput aion kysyä 20.11. järjestettävässä vaikuttajaillassa ja tukiperheinfossa, johon tulee lisäkseni myös liuta muita bloggaajia ja sinut on kutsuttu myös!

Huomaa että tämä infotilaisuus ei sido sinua mihinkään. Vaikka innostuisit sen jälkeen käymään tukiperhevalmennukseen, sekään ei sido sinua mihinkään. Edes ilmoittautuminen tukiperheeksi ei vielä sido sinua mihinkään! Uskallat siis hyvin tulla moikkaamaan meitä Paulig Kulmaan pullapalkalla (sinä siis saat sitä pullaa, et maksa tästä mitään!). Tästä voit ilmoittautua tapahtumaan.

Jos aihe kiinnostaa mutta et pääse tapahtumaan, kuuntele tästä vaikkapa SOS-Lapsikylän omaa SOScastia, josta selviää moni asia. Tai voit ottaa suoraa yhteyden SOS-Lapsikylään! Siellä vastataan kärsivällisesti joka kysymykseen eikä ketään maanitella mihinkään vasten tahtoaan. Meillä käydään kotona jo aika paljonkin keskustelua “voitaiskohan me?”, joten meillä seuraava steppi on koulutukseen ilmoittautuminen. Se ei maksa mitään eikä vie edes paljon aikaa, ja auttaa kypsyttelemään päätöstä.

Voit myös lahjoittaa rahaa jos haluat auttaa, mutta et pysty tukiperhetoimintaan sitoutumaan, siitäkin on valtavaa apua tuhansille suomalaisille perheille ja lapsille! Tästä pääset lahjoittamaan.

tukiperhe kokemuksia

Ps. myös aiemmin tästä kirjoittaneiden bloggajien jutut ja erityisesti kommenttiboksit kannattaa lukaista läpi, siellä on paljon kokemuksia! Täältä löytyy Lähiömutsin, Puutalobabyn, Asikaisen, Nakit ja Mutsin, Simppeli Sormiruokakeittiön ja The Realm of Marian videon jossa hän kertoo perheenä päätöksestä lähteä tukiperheeksi! SOS-Lapsikylän oma blogi vastaa myös moniin kysymyksiin.

Kun koulun aloitus onkin vaikeaa – muutama vinkki

Lesoilin kaksi vuotta sitten siitä, kuinka helposti koulun alku meillä meni vaikka sitä etukäteen kamalasti pelkäsinkin. Sitten tuli Kakkosen vuoro ja keksin pelätä vielä enemmän.

Noh, kukaan ei ole auton alle jäänyt mutta kaikenlaista muuta pelkoa on kyllä toteutunut. Ylipäänsä olen tässä kahden vuoden aikana kuullut, nähnyt ja kokenut aika paljon kaikenlaista. Tavarat tosiaan häviää silloin tällöin, rikki menee sitäkin useammin. Turpiin on saatu, tukkaa kirjaimellisesti pöllynnyt. Kavereiden saaminen ei olekaan ihan niin helppoa. Läksyt ketuttaa, aikaiset aamut on vaikeita.

Tulee täitä.

Pommiin nukkumista sekä unohtuneita läksyjä tapahtuu väistämättä ja uimakamat saattaa mädäntyä märkinä koululla pari viikkoa vielä kolmosluokalla (kröhöm). Se pahin, fyysisen koskemattomuuden rikkominen on ihan kamalaa joka kerta enkä voi edelleenkään väittää ettei sitä koskaan tapahtuisi (mutta siihen pitää puuttua heti ja vakavasti!).

Moni hankaluus on olosuhteiden ja ympäristön luomaa, usein sellaista mihin lapsi ei ehkä voikaan vaikuttaa. Jos muut heittää sun pullolla bottle flipiä etkä osaa ryhmäpaineessa sanoa että äiti on kieltänyt, rikki mennyt pullo voi harmittaa aika paljon. Kaikkia.

Sanoisin kuitenkin että kuulemani mukaan yleisin ja tavallisin hankaluus koulun aloituksessa on edelleen se tunnesmoothie itse – nopeasti itsenäistymään joutuva lapsi. Joskus se kuninkaallinen vuosi hoidetaan eskarissa jo alta pois, joskus se purkautuu vasta tokalla luokalla mutta yleensä se tulee jossain kohtaa halusit tai et (et halua).

Tämän vaiheen aikana lapsi voi olla todella outo, uusi versio itsestään. Se suuttuu ja loukkaantuu yliherkästi, reagoi pieniin pettymyksiin valtavilla kyynelillä kuin mikäkin taapero konsanaan, unohtuu omiin maailmoihinsa, murisee, ärisee ja rageaa. Ehkä kiroilee, uhkailee tai lyö, on kaikin puolin aivan eri tyyppi kuin ennen. Tämä eskarivuoteen usein osuva uhma on ensimmäinen ihmistä oikein kunnolla ravisteleva murrosvaihe. Sen toisella puolella on noin 13 vuotta kasvanut lapsi, joka onkin yhtäkkiä iso itsenäinen toimija eikä mikään vauva enää.

Mutta voi mörön perse se murrosvaihe voi olla rankka. Lohduttavaa on se että se on melkein kaikilla vastassa ja usein juuri niillä ekaluokkalaisilla. Lapsella on silloin samaan aikaan ehkä alhaisin itseluottamus vähään aikaan ja toisaalta valtavasti kasvanut vastuu. Se viettää päivänsä pinnistäen ja opetellen, tsemppaa osatakseen sen kaiken uuden (uudenlainen ruokailu, lukeminen, kielet ja matikka, välkälle ehtiminen – näitä riittää) ja saa ehkä enemmän rakentavaa palautetta kuin koskaan. Silloin kotona toista kertaa sanottu pyyntö saattaa saada välittömän miksi te kiusaatte mua, älkää aina komennelko! -vastauksen.

Kuten tuttavani hyvin sanoi: kun koulussa on koko päivän annettu ”palautetta” ja lapsesta tuntuu ettei osaa mitään, se äidin yksi pyyntö on liikaa.

Myönnän että meillä meni aika lailla tähän marraskuuhun saakka sekoillessa. Kotona oli iltaisin aivan jäätävä meininki. Kaikki rajoja koeteltiin, itkettiin paljon (minä ja hän), nyrkit viuhui (vain hän toki) ja uhkaukset raikasi. Oltiin monesti vanhempina ihan hukassa. Että mitä ihmettä, mitä tämän kanssa tehdään ja onko koko lapsi pilalla? Sitten saattoikin selvitä jonkin iltatoimen aikana että joku oli päivän aikana irvaillut / töninyt / jättänyt porukasta. Tai sitten oli vain pitkä päivä.

Nyt musta tuntuu että olemme paremmilla vesillä ja jonkinlainen yhteys lapseen on palautunut. Siispä jaan meitä helpottaneet vinkit myös itselleni muistiksi – veikkaan ettemme ihan näin vähällä tästä pääse.

Vinkkejä koulun aloitukseen:

  • Älä stressaa vielä niistä myöhästymisistä ja läksyistä liikaa. Eka vuosi, tokakin on koulutaitojen opettelua. Anna lapselle (ja itsellesi) armoa!
  • Minimoi kaikki muu rasitus: harrastukset vähiin ja muitakin menoja kannattaa vähän himmailla. Mieti miten väsynyt olet itse kun aloitat uudessa työpaikassa ja kerro se kolmella – niin rankkaa tämän kaiken omaksuminen on lapsesi aivoille.
  • Anna paljon aikaa siirtymiin: herätkää ajoissa, ennakoi!
  • Pidä huoli että lapsi nukkuu hyvin, nyt hän todella tarvitsee sitä aivoja huuhtelevaa unta.
  • Pidä tiivis yhteys kouluun ja tutustu opettajaan. Laita rohkeasti viestiä jos jokin mietityttää.
  • Jos mahdollista, käy koululla! Sinne saa yleensä päivän aikana mennä, ainakin sopimalla. Auttaa lastakin kun tietää sinun tietävän minkälaista siellä on.
  • Yritä tutustua muihin vanhempiin. Perusta luokan vanhemmille WhatsApp-ryhmä, kutsu kavereita kylään
  • Jos uusien kavereiden kanssa on ongelmia, nähkää vanhoja ja tuttuja normaalia enemmän. Lapselle on tärkeää tämän syksyn aikana kokea olevansa arvostettu, taitava ja toivottu kaveri.
  • Edelliseen liittyen: lapselle on tärkeää kokea olevansa äärimmäisen rakastettu. Halikaa, jutelkaa, painikaa, letittäkää tukkaa, pelatkaa yhdessä, mitä vain joka antaa lapselle hetkeksi rajatonta huomiota ja hellyyttä. Valmistaudu etsimään uusia keinoja, iso ekaluokkalainen ei ehkä yhtäkkiä enää halua pusutella.
  • Yritä kaivaa päivän tapahtumat esiin ja juttele ne päivittäin läpi. ”miten koulussa meni” ei ehkä avaa vielä mitään patoja (vastaus on ”ihan hyvin”), aloita tarkemmasta. Mitä söitte tänään koulussa? Pelasitko futista välkällä? Näitkö kaveria Y? Mitä kaveri X teki? Joistain näistä saattaa alkaa purkautua sivupolkuna ne oikeat kuulumiset. Me syötiin lasagnea, mutta arvaa mitä äiti, mä tiputin vahingossa tarjottimen ja kaikki nauroi.

Viimeisenä vinkkinä se mikä aina: hengitä ja ota rauhallisesti. Pyydä apua jos tarvitset, koulukuraattori on esimerkiksi tätä varten olemassa. Huomaa hyvä sekä itsessäsi että lapsessa, älä lannistu – ihan kohta helpottaa!

PS: kirjoja ei ole pakko päällystää. Ole hyvä.

Esimerkki kertoo lapselle mitä hän voi tehdä

Kaupallinen yhteistyö: Neste K

Tämä on testi. Vastaa tähän mielessäsi: Piirrä auto ja sille kuski. Mieti mihin auto on menossa, mitä kuski on menossa tekemään. Kuka kuski on?  Tein saman Ykköselle eräänä kympin aamuna, kun olimme kaksin kotona. Annoin paperin ja hän ryhtyi hommiin uusilla lahjakynillään.

”Tämä on ihan tavallinen auto. Kuski on auton omistaja, se on menossa karkkikauppaan.”

”Kuskin nimi on Mari Halonen, se on Nesteellä töissä.”

Hyvä Ykkönen, hyvä Mari! Testi oli tietysti tasa-arvoa mittaava leikki, jonka tulos oli feministiäidille mieluinen.

Ajattelitko itse mies- vai naiskuskia?

Vaikka tässä oli kyse vain autoilusta, olen iloinen että Ykkösen maailmassa naiset ottavat ohjat. Hallinnoivat asioita ja hoitavat itsensä karkkikauppaan. Tähän vaikuttaa varmasti kotoa saatu esimerkki: minä (syön hitosti karkkia ja) ajan paljon autoa, myös silloin kun Insinöörikin on matkassa.

Itse asiassa tämä on täysin tietoinen valinta, sillä homma meinasi mennä toisin. Kerran olimme lähdössä autolla liikenteeseen Ykkösen ollessa ehkä neljä. Menin kuskin paikalle ja takapenkiltä kuului ihmettelevä vastustus: lapsen mielestä minä olin menossa väärälle paikalle sillä “äidin paikka on tossa”.

Pehmeän sormen osoittaessa pelkääjän paikkaa sisuunnuin. Minähän rakastan ajaa autoa, olen ajanut kohta kaksi vuosikymmentä paljon ja monia autoja. Miten voi olla että lapsen näkökulmasta olin antanut sen homman kokonaan miehelle? Päätin silloin että näytän lapsilleni ettei autoilukaan liity sukuelimiin, niin kuin moni muukaan asia elämässä.

Niinpä meidän perheessä sekä äiti että isä ajaa Suomessa ja Amerikassa, taskuparkkeeraa ja roudaa; skrapaa autoa ja navigoi pimeässäkin.

Autoilu meillä siis on hyvin hanskassa, mutta monessa muussa on vielä petrattavaa. Vielä pitäisi saada meistä aikuisista kumpikin kokkaamaan, vaihtamaan ilmastoinnin filtterit ja kiinnittämään asioita seinään, niin kuin hienosti muutama vuosi sitten tein. Esimerkistä lapsi oppii, mitä on sopivaa tehdä ja mitä hän voi tehdä.

Suomessa tasa-arvo on monella tapaa muita maita edellä, mutta myös hirvittävän monessa asiassa jäljessä. Neste K:n tutkimuksessa 93% aikuisista kuvitteli alun testissä kuskiksi miehen. Käytännössä kaikki siis, musta tämä on aika järkyttävä tulos.

Vaikka autoilu ei missään nimessä ole maailman tärkein asia, se kuvastaa tietynlaista vapautta ja kyvykkyyttä elämässä. Mahdollisuutta ottaa ohjat omiin käsiin ja seikkailla. Jos sama testi tehtäisiin muilla elämän osa-alueilla, tulokset voisi olla tyttöjen kannalta yhtä karmaisevia.

Minä tein Mari Halosesta innostuneena vielä pari muuta testiä. Pyysin Ykköseltä etunimet eri ammattien harjoittajille, tässä tulokset:

Lääkäri – Elina
Opettaja – Paula
Sairaanhoitaja – Olli
Tutkija – Pentti
Kirjailija – Sini
Tanssija – Meeri
Poliisi – Matti
Pankkiiri – Rami
Yrittäjä – Hanne (oh yes!)
Valokuvaaja – Leena

Hetken jo ajattelin että likka on niin naisasialla että kaikkiin tulee naisoletetun nimi, mutta ei sentään.

Meillä on puhuttu aina tosi paljon näistä asioista, mutta paljon on vielä meilläkin tehtävää ja näytettävää. Tyttöjen päivän kunniaksi puhumme taas tänään kotona siitä mihin kaikkeen tytöt pystyvät ja miksi tyttöjen rooli maailmassa on niin tärkeä. Tänään yhdeksän täyttävä tyttäreni uskoo ainakin vielä pystyvänsä lähes kaikkeen elämässä, mikä ilahduttaa mua kovasti. Hänestä voi kuulemma tulla vaikka presidentti, mutta ei kuitenkaan maalaria – koska on huono maalaamaan.

Seuraavaksi aion näyttää hänelle, että hän voi myös isona huoltaa talonsa itse, painia ja pelata futista. Ja maalata, kun vain keskittyy ja harjoittelee.

Näytetään tytöille mitä kaikkea he voivatkaan tehdä!

Vanhempikin tarvitsee kehuja ja kannustusta

Tämä on palopuhe vanhemmuuden ja sen kannustamisen puolesta.

Olen kuullut monelta seuraajalta etteivät uskalla ehkä yrittää lapsia, koska eivät ole varmoja pystyvätkö siihen, “heittäytymään niin täysipainoisesti” vanhemmuuteen. Minusta on hurjaa jos vanhemmuus nähdään valtavana suorituksena, johon kuka tahansa ei ehkä pysty.

Milloin vanhemmuudesta tuli ura, johon pitää panostaa? Miksi jäimme niin yksin sen kanssa?

Vanhemmuus on ihan hemmetin uuvuttavaa, jos sitä arvottaa suorituksena. Sen tekee tosi helposti vahingossa, sillä ympäristömme kertoo kyllä koko ajan miten vanhempana pitäisi olla. Nukuta näin, syötä noin, leikitä, ulkoile ja sanoita. Asikaisen mainio teksti tiivistää tämän kaiken. Rivien välissä väijyy myyttinen hahmo, täydellinen vanhempi, vaikka oikeasti hyvään (riittävään) vanhemmuuteen riittää että rakastaa ja ravitsee.

Jokaiseen päivään mahtuu niin monta tapaa mokata, ettei täydellistä vanhemmuutta yksinkertaisesti ole olemassa. Mutta koska tietoa, taitoa ja tarvikkeita on nykyään niin paljon olemassa me kuvittelemme että täydellisyys voisi ehkä sittenkin olla mahdollista saavuttaa.

Kun vain jaksan nämä parsakaalit höyryttää lantionpohjaani supistellessa, saatan saavuttaa vanhemmuuden nirvanan. Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli.

Todellisuudessa me kaikki lähinnä tungemme kätemme samaan mustaan säkkiin ja hapuilemme pimeässä keinoja etsien.

Meillä on tässä ajassa kaikki mitä tarvitaan onnelliseen, hyvään ja kannustavaan vanhemmuuteen. Kasvatusoppaat, vauvajumpat, tarvikkeet ja hyvää tarkoittavia neuvoja. Vain kannustus puuttuu. Ihan liian harvoin kuulee vanhempi toiselta että vedätpä sä hyvin.

Hesarissa oli tänään hyvä mutta vähän surullinen artikkeli siitä kuinka ihminen voi itsensä uuvuttaa vanhemmuuden paineissa, ulkoa koetuissa ja sisäisissä. Sitä on toki meidän muiden vaikea muuttaa jos joku kasaa itselleen jättimäiset paineet, mutta voimme sentään kannustaa matkalla:

”Kuka tahansa voi antaa myönteistä palautetta esimerkiksi siitä, että näyttääpä lapsesi onnelliselta ja teitpä hienosti tuossa tilanteessa.”

Niin. Miksi ei antaisi hyvää palautetta kun kerran voi?

Ihminen tarvitsee kehua ja kiitosta, kokemusta siitä että tekee oikein ja hyvin. Niin lapsi kuin aikuinenkin! Jos halutaan nostaa sitä syntyvyyttä, aletaan kehua ja kiittää toinen toisiamme, itse itseämme. Kerro toiselle kuinka taitavat lapset hänellä on, tsemppaa jaksamaan uhmakohtauksen keskellä. Kiitä puolisoa siitä että hän nukutti lapsen ja tyhjensi tiskikoneen. Kiitä itseäsi myös! Huomaa omat pienet voittosi, kellu täysillä omahyväisyydessä kun onnistut vähänkin.

 

Mua harmittaa niin paljon kun näen todella omistautuneita vanhempia pohtimassa ovatko he riittäviä. Harmittaa kun näen ihmisten toivovan perhettä mutta pelkäävän sen taakkaa. Tekisi mieli heistä jokaista halata ja sanoa että se että mietit tuota paljastaa sinun olevan tai voivan olla hyvä vanhempi.

Siihen on vain jotenkin suuri kynnys, kehua ja kannustaa toista. Suomalainen ei turhasta kehuu vaan sanoo että kissa kiitoksella elää ja se on yksi ärsyttävimmistä sanonnoista mitä tiedän. Ikään kuin olisi heikkoutta tarvita myönteistä palautetta.

Minä uskon että ihminen se nimenomaan kiitoksella elää, oikein kukoistaa jopa. Sitä jaksaa painaa ihan eri tavalla kun ympärillä kerrotaan että hyvin menee ja se mitä teet on oikein ja tärkeää. Se pinaattilettumarttyyrikin on paljon onnellisempi kun sille muistetaan sanoa “kiitos kun teit ruokaa”.

Kokeile vaikka.

Ekaa kertaa saunassa

Silmäkulmaani kutitti kun siinä sillä tavalla lähekkäin olimme, iho ihoa vasten, pehmeinä ja lämpiminä. Kolmonen pötkötti sylissäni ihan hiljaa, niin mielettömän tyytyväisenä. Hypisteli sormillaan minun sormia. Hänen ympärillä koko muu perhe ihan yhtä nakkena hymyilemässä hänelle isosti, nyt sä olet Kolmonen saunassa! Ekaa kertaa! 

Saunominen oli vain hetken mielijohde, sellainen, jota en olisi ehkä aiempien lasten kanssa uskaltanut tehdä. Entä jos sen tulee liian kuuma? Mihin me se laitetaan kun muut on löylyssä? Voiko se tulla löylyyn? Missä se on sillä aikaa kun toinen on suihkussa?

Kysymyksiä miettimättä otin tyypin mukaani kahden pyyhkeen kanssa. Menin pukkariin ja riisuin meidät kummatkin, itseni yhdellä kädellä kikkaillen. Menimme suihkuun yhdessä, sekin ensi kertaa koskaan. Saunarakennus oli miellyttävän lämmin ja kostea, äänimaailma kuin kaikuvassa kylpylässä.

Istuimme yhdessä ihan alimmalle lauteelle miedosti lämmitetyssä saunassa. Kolmonen pissasi mun syliin, mutta sehän ei haittaa. löylykauhalla vain vettä päälle. Istuimme hiljaa ja ihmettelimme raksuvaa tulipesää. Minä kyynel silmässä, sillä tajusin ettemme ole olleet samalla tavalla sylikkäin sitten synnytyksen.

Muistin heti sen kuinka vauva nostettiin vatsalle lämpimänä, rimpulana, liukkaana. Muistin sen kolminkertaisesti, jokainen vauva omanlaisella muistijäljellä mieleeni porautuneena. Tunnustelin Kolmosen vartaloa, kuinka se on muuttunut vauvaksi vastasyntyneestä mutta kuinka sen minipylly kuitenkin on lähes samanlainen pieni ruttuinen luukasa kuin kaksi kuukautta sitten.

Joku heitti varovaisesti pienen löylyn. Sinne meidän alaloosiin mitään ei tuntunut, mutta saimme ainakin aidon äänimaailman. Ovesta hohkasi tuoretta ilmaa varpaisiin viileänä, mutta pieni mytty sylissäni alkoi silti olla jo aika lämmin. Annoin maitoa, koska siitä olin jossain alkukantaisessa imetyshuumassani haaveillut. Syötin vielä sen muutaman minuutin ennen kuin vein hänet kanssani lämpimään loppusuihkuun. Saunan oven heijastuksesta katsoin että näytimme ihan samalta kuin minä ja Ykkönen monta monta vuotta aiemmin, matkalla ekaan suihkuumme.

Nyt tuon kuvan vauva kysyi saako vauvat tulla saunaan ja vastasin että suomalaiset vauvat saa. Paketoin vauvaa hupulliseen pyyhkeeseensä ja talletin tämän hetken muistoihini tiukasti.

Päätin tallettaa sen myös blogiin, sillä tiedän kuinka tärkeimmätkin muistot kuitenkin aikanaan korvautuvat jollain turhanpäiväisellä. Ehkä muistankin tuon ihokosketuksen sijasta sen kuinka lämmitimme saunaa Kolmosen kanssa kaksin, sekin kivaa mutta ihan eri sfääreissä.

Vauvan posket ja jalat punersivat. Saako vauvat tulla saunaan? Itse asiassa, en ole varma. Saakohan näin pieni tulla? Olikohan se liian pitkään? Oli se varmasti muutaman minuutin. Sauna oli toki viileä ja me ihan alhaalla, mutta entä jos kuitenkin. En minä taidakaan tästä kirjoittaa, näen jo sen kuinka jossain puhutaan anonyymisti minusta ja valinnoistani.

Tarkkailin loppuillan tyypin punaa ja menoa. Vaikka pieni epävarmuus oli vielä päässäni, vauvani oli tyytyväinen, virkeä ja raukea. Punaposkinen mutta selvästi vielä ehjä. Silti se murunen epäilystä sai mut jättämään tämän muiston tallettamatta neljäksi päiväksi. Jos joku tähän sitten tarttuu, tulee kertomaan että nyt on kyllä pakko kommentoida.

Sitten mietinkin onko tosiaan aina pakko kommentoida. Jos joku tekeekin jotain joka toisen mielestä on virhe, pitääkö muiden heti puhaltaa pilliin vai voidaanko vaan jatkaa matkaa?

Se on minusta hiukan surullista kuinka suuria tunteita ja reaktioita kaikki äitiyteen liittyvä herättää. Sekä kirjoittajissa että lukijoissa. Aihe on niin valtavan latautunut, meille kaikille tärkeä ja henkilökohtainen. Jokaisen sisällä lopulta se yksi ainoa kysymys: olenko minä hyvä vanhempi? Ja siihen kysymykseen vastataan peilaamalla muihin. Jos toisen valintaa pääsee kritisoimaan, validoiko se ehkä omaa valintaa oikeammaksi?

En tiedä. Mutta huomaan että mua ei ole lopulta juurikaan pelottanut kirjoittaa masennuksesta, ahdistuksesta, taloprojektin kurjista käänteistä tai äitiyden vaikeista puolista, mutta saunakäynti tuntuu olevan liikaa. Koska ehkä jonkun on taas pakko kommentoida, että tämä oli kyllä nyt vähän virhe. Vähän kuin se että joku imetystä kehuva kertoo myös syöttäneensä vauvalleen korviketta, sekin oli internetin mielestä suuri virhe.

Tänään totean että virheitä se on kuulkaa vanhemmuus täynnä. Eilen yöllä tein sellaisia että syötin vauvaa liikaa ja tänään nostin sen aamutoimiin kun se ei ollutkaan vielä herännyt. Torstaina pidin vauvaa ehkä minuutin pari liikaa saunassa ja viime viikolla unohdin taas ainakin kahdesti D-vitamiinit. Osuin omalla kynnellä vauvan nenänvarteen ja unohdin rakentaa sille taloon oman huoneen.

Semmoista se on elämäkin, virheiden kautta tapahtuvaa sattumaa.  Äitiyden ja vanhemmuuden virheet saattaa tuntua joskus tosi pahalta, liiankin suurilta. Nyt on pakko lohduttaa, voisi silloin joku sanoa ja tarjota lisää kahvia.

Mitä kasvattaminen on ja kuinka sitä tehdään? Nimimerkillä kolmen äiti ja vieläkin pihalla

Olen kuullut sanonnan jota en enää yhtään muista, mutta jonka viesti oli että kasvatus näkyy silloin kun vanhemmat eivät ole lapsensa vierellä. Että se kuinka tyyppi käyttäytyy ollessaan vanhempiensa vahtimisen ja käskytyksen saavuttamattomissa kertoo siitä mitä sisään on saatu iskostettua. Kuulostaa mielestäni loogiselta!

En vain vieläkään tiedä, mitä se kasvatus oikeasti on tai miten sitä tehdään.

Kolmosesta ei vielä osaa sanoa yhtään mitään, mutta kaksi isompaa ovat opettaneet aikamoista nöyryyttä kasvattamisen suhteen. Ensimmäisen kohdalla ajateltiin että olemme tosi hyviä kasvattajia kun lapsi on niin tottelevainen. Sitten tuli Kakkonen ja näytti meille närhen munat. Opimme ettemme ole tehneet sittenkään yhtään mitään (oikein), lapset nyt vain on sellaisia kuin sattuvat olemaan. Klassinen “ensimmäisen lapsen kohdalla uskot kasvatukseen, toisen geeneihin” – tilanne.

Jos geenit kerran yhden tutkimuksenkin mukaan ajavat kasvatuksen ohi, mitä se kasvattaminen sitten on ja kannattaako sitä edes yrittää tehdä?

Ennen ajattelin että kasvatusta on se kuinka lapsi käyttäytyy: jakaako karkit muiden kanssa, sanooko kiitos, riiteleekö. Nyt ajattelen että nämä ovat pääosin käytöstapoja, jotka joko saadaan lapselle iskostettua tai ei.

Kasvattamista taas on mielestäni se miten lapsi suhtautuu itseensä ja kuinka pärjää persoonansa kanssa.

Uskon että meistä jokaisella on sisään kirjoitettua se miten me ajattelemme ja miten suhtaudumme erilaisiin tilanteisiin. Ajattelen että persoonallisuus, luonne tai temperamentti on se, joka määrää paljon lapsen ja aikuisen käytöksestä. Tätä ihmisen sisään kirjoitettua koodistoa taas on minun kokemukseni mukaan tosi vaikea ellei mahdoton muuttaa. Ja se tekee kasvattamisesta joskus tosi kinkkistä.

Kun lapsi on persoonaltaan samanlainen kuin vanhempansa, tulee kiusaus yrittää muuttaa niitä luonteenpiirteitä, joista itselle on ollut harmia säästääkseen lasta samoilta kasvukivuilta joita itse on käynyt läpi. Ehkä sitä patistelee ujoa lasta reippaammaksi tai yrittää hillitä kovin esiintymishaluisen lapsen intoa. Jos taas lapsi on aivan oman luonteesi vastakohta, voi olla tosi vaikea hyväksyä niitä sinun silmiisi ihan omituisia käytöksiä ja reaktioita.

Lopputuloksena saattaa huomata, ettei oikein tiedä miten yhdenkään lapsensa kanssa pitäisi olla, miten niitä oikein pitäisi kasvattaa.

Todelliseen testiin kasvatus joutuu koulussa, jossa lapsi on ensimmäisiä kertoja oikeasti aika yksin tunnetaitojensa kanssa. Toki alaluokilla on paljon myös aikuisia paikalla ja tukemassa, mutta päivään tulee paljon enemmän tilanteita, joissa lapsen on kaivettava itsestään ne käytöksen sopivat mallit ja omaan tunnemaailmaan sopivat reaktiot. Ruokailussa ei enää istukaan aikuinen samassa pöydässä vaan koulukaveri, joka päättää aloittaa ruokasodan.

Onko se silloin kasvatus, persoona, sosiaalinen paine vai kaikki jotka määrittävät heittääkö lapsesi myös muussia, pyytääkö muita lopettamaan vai oliko kenties se aloittaja?

Varmaankin vähän niitä kaikkia, mutta siinä tilanteessa arpa on joka tapauksessa vanhemman näkökulmasta jo heitetty: lapsesi toimii jollakin tavalla, etkä sinä pääse siihen vaikuttamaan. Paras mitä voit toivoa (sen lisäksi että toivoit sen huonojen ideoiden laatikon avaajan olleen jonkun toisen lapsen, mutta jos nyt totta puhutaan niin kyllä se ainakin kerran tulee olemaan sinun lapsesi joka törttöilee) on se että kuulet illalla tapahtuneesta ja pääset sitä käsittelemään lapsen kanssa.

Erityisesti jos takana onkin tilanne, jossa ei lentänyt muussi vaan nyrkit tai ilkeät sanat. Silloin sitä todella toivoo että kotona annettu rakkaus, kannustus ja ohjaus kantaa haaleana kaikuna ja ohjaa toimimaan oikein – tai kestämään väärää toimintaa muilta.

valeäiti huoli valeäiti työt

Nyt kun kummatkin isot lapset ovat koulussa, huomaan että vanhemmuuden syvintä olemusta ja kasvatusta tulee mietittyä ihan eri tavalla. On niin paljon vaikeampi auttaa lasta kun ei ole paikalla vahtimassa, eikä tilanteita näe juurikaan toiset aikuiset. Sitä on lapsen antaman tiedon varassa, ja lapsi on hyvin paljon itsensä varassa. Joskus tämä kaikki tuntuu aika tuskaiselta kun tuntuu että lapset ovat niin kaukana meistä, ihan omillaan.

Olen kehitellyt itseäni lohduttavan ajatuksen: en voi ehkä ohjata lapseni tai hänen kavereidensa käytöstä enää juuri yhtään, mutta niin kauan kun lapset kertovat mulle asioita ja luottavat itseensä, me ollaan ihan okei.

Meidän tehtävämme on vahvistaa itseluottamusta ja opettaa lapsi käsittelemään tunteita ja ajatuksia myös itse. Kotona tankataan tukea, luottamusta ja rakkautta ja niiden voimin lapset navigoivat jo aika itsenäisesti maailmassa.

Ehkä kasvattamisen tulosta ei siis olekaan käytös, toiminta tai puhe vaan yhteys omaan itseensä ja luotto omiin taitoihin.

…ja onneksi on sitten aina tämä kolmas mahdollisuus jos nämä kaksi ekaa kasvatuskokeilua menikin ns vituralleen.

Miten ihanaa on olla pois töistä

Yksi päivä kävin naapurin kanssa puolentoista tunnin vaununlenkillä. Sitten nukuin tunnin päikkärit, joiden jälkeen olikin jo aika hakea Kakkonen iltapäiväkerhosta. Matkalla mietin että harmi kun en tänään ehtinyt kirjoittaa blogia.

Kokonainen työpäivä meni urheillessa ja levätessä ja silti tuli kiire. Olen hidastanut elämäni tahtiani todella, todella merkittävästi. Tavoittelen yleensä yhden asian tekemistä päivässä ja joskus sekin meinaa olla liikaa. On liian kiire olla vain.

Tuntuu melko kaukaiselta että vielä muutama kuukausi sitten tein sataviisikymmentä asiaa päivässä. Hoidin duunit, blogin, kodin, urheilun ja varmaan vielä jotain muuta tuikitärkeää jota en enää muista. Se ei ole kyllä normaalin ihmisen hommaa se, juosta jatkuvasti pää punaisena paikasta toiseen vain jotta olo olisi riittävästi tehnyt.

Kaiken sen jakkuhien jälkeen tuntuu että olen ansainnut ja että tarvitsen tätä lepoa. Kaikkihan me toki tiedämme, ettei äitiysloma ole mitään lomaa mutta lepoa tämä silti on normaaliin arkeeni nähden, ainakin henkisesti. Päivätyöni on ihan superkuormittavaa ja nyt alan taas ymmärtää sen. Ei sitä siinä sykkiessä niin huomaa mutta nyt ihan aidosti havahdun lähes päivittäin siihen vapauttavaan tunteeseen ettei mun tarvitse. Ei tarvitse pinnistellä, vakuuttaa, myydä, ohjata, johtaa, miettiä, suunnitella, toimittaa.

Kävelen vaunuillani silloin tällöin lounasravintoloiden ohi ja katson ihmisiä, jotka ovat selvästi työpalaverissa. En voi sanoin kuvata kuinka hyvältä aina silloin tuntuu, etten minä ole siellä pätemässä.

Rakastan työtäni ja olen siinä hyvä. Suurin osa siitä tulee mulle ihan luonnostaan pinnistämättä, mutta se on silti työtä. Asiakaslounas on mahdollisuus, joka pitää käyttää. Silloin pitää olla läsnä, ystävällinen, nopeaälyinen ja aidosti kiinnostunut. Ei siinä lounaalla kukaan meistä ole vaihtamassa kuulumisia rakkaan ystävän kanssa, vaan ihan työmme puolesta me siinä pureskelemme.

On tehtäviä, joita suorittaa. On ihmisiä, joita vakuuttaa. Se vaatii skarppina olemista, pientä ylitoimittamista. Punaa lisätään ja ponnaria tiukennetaan, kuin ensitreffeillä olisi, kahdeksan tuntia päivässä.

Mutta nyt ei tarvi.

Ei tarvitse tehdä yhtään mitään muuta kuin imettää ja vaihtaa vaippaa. Voi olla kokonaisen viikon meikkaamatta ja vastaamatta puheluihin. Tiedän että tulee vielä aika, jolloin tämä ahdistaa mua ja janoan taas sitä vastuuta ja tekemistä, velvoitteita ja suorituksia. Mutta nyt, ai hitto nyt on ihanaa.

Vauva isolla ikäerolla sisaruksiinsa oli bestest idea ikinä

”Jos ihmiset tietäisi miten siistiä tämä on, kaikki haluaisi kolmannen lapsen tällä ikäerolla”, hän sanoi ja me muut nyökyttelimme päätämme. Samalla ihmettelin miten tässä näin kävikään, että käyn ekaa kertaa perhekahvilassa ja heti tapasin kaksi kaltaistani äitiä: sylissä pieni vauva ja kotona useampia reilusti vanhempia, koululaisia. Iltatähtien äitejä siis.

Siinä hälveni yksi pelkoni riks ja raks. Minähän olin varma etten tule kohtaamaan ketään kaltaistani toisen kierroksen äitiä ja niin vain ensimmäiset kohtaamani olivat kaikki samassa veneessä kuin minä. Sitä paitsi naapurista löytyy tismalleen sama setti, kaksi viikkoa nuoremmalla vauvalla.

iso ikäero lapsilla

Moni muukin silloin raskauden alussa listaamistani peloista on osoittautunut turhaksi: vauva oli terve, synnytys meni upeasti ja sisarukset ovat täysin hullaantuneita uuteen ihmiseen. Kaiken kaikkiaan tämä on ollut toistaiseksi ihan superkivaa. Etenkin nyt arjen alettua ja isompien ollessa päivät koulussa joudun oikein pysähtymään päivisin huomatakseni että elän sitä unelmaa mitä minulle luvattiin, mutta jota en uskaltanut uskoa.

Se kolmas on kuule nautintokappale. Siinä sitä voi kölliä päivät kotona ja nauttia siitä vauvanhuurusta isompien lasten ollessa koulussa. Kuin olisi ensimmäinen vauva ja kaikki aika maailmassa mutta ilman sitä jäätävää ahdistusta ja kaiken uuden opettelua. Nyt on rauhaa, malttia, vähän osaamistakin ja silti se auvoisa vauvakupla jossa ei ole juuri mitään muuta tekemistä kuin sen vauvan hoito.

Ei esikoisen painetta, ei toisen lapsen synnyttämää taaperon + vauva -sekoilua. Pelkkää vauvaa, tuttuja haasteita ja nippu ratkaisuja takataskussa. Lisäksi vielä ihana, haikea tieto siitä että tämä on viimeinen kerta sekä rauhoittava muisto siitä että nämä kaikki ovat vain lyhyitä vaiheita ja aina on edessä jotain vielä siistimpää.

Toistaiseksi tämä vauvakuplani on ollut vaaleanpunaisin, höttöisin ja varmin koskaan. Voin kerrankin huokaista ilman valehtelua kuinka haikeaa on että tämä aika on jo menossa ohi. Olen ihan aidosti törkeän fiiliksissä tästä vauvameiningistä, vaikka olen vannonut useaan otteeseen etten ole vauvaihmisiä. Tavoitteenani oli vain selviytyä ehjänä näistä parista ensimmäisestä ”kamalasta” kuukaudesta, jotta pääsen kiinni niiden ihanimpien aikojen odotteluun, sinne jonnekin puolentoista vuoden kohdalle.

Eipä tarvitse kärvistellä ei. Sen sijaan tekisi mieli pyöristää alaspäin vauvan ikää ja olla ainakin ajattelematta sitä että ihan pian sen ikä pitää lausua kuukausissa, ei viikoissa. Voi haikeus (uskomatonta että todella tarkoitin tuota sanaparia!)

Niin että jos kaikki tietäisi miten ihanaa tämä voi olla, kaikki miettisi vielä sitä kolmatta.

iso ikäero lapsilla

Lue myös: 

Varo, sankarimarttyyri saattaa raivostua pinaattiletuista

Äiti anna aikarajaa, äiti kato tätä, mä meen nyt pihalle, tällä vauvalla on vissiin nälkä, mitäs tehdään lounaan kanssa? Äiti äiti äiti äiti.

Minut on valittu elämämme teatterin päärooliin, supersankariksi ihan keskelle näyttämöä. Kaikki haluaa sankaristaan jatkuvasti jotain.

Eikä se ole niiden vika, ihan itse olen sen roolin rakentanut. Oikein väkisin ängennyt siihen jo vuosikausia, opettanut kaikille että minä mietin, hoidan, häärään ja määrään.

Anna kun minä. Tänään voisi tehdä näin. Joo tulen ihan heti kulta! Jonkunhan täällä on pakko suunnitella.

Otan kaiken vastuun ja vähän enemmänkin, koska se on kivaa. Nautin auttamisesta, suunnittelusta ja sen kaiken hanskaamisesta. Minä osaan, minä pystyn, kyllä minä pärjään.

Olen arvokas kun olen siellä keskellä, tärkeä, korvaamaton – arvokas, tärkeä, rakastettukin ehkä?

Sitten on näitä lauantaita kun yö on mennyt huonosti ja illallakin vain itkettiin. Muina sankareina sitä suunnitellaan taas muidenkin puolesta, puhumatta muille. Vaan nyt ovat supersankarimme voimat ehtyneet vaikka hän ei sitä itse vielä huomaa.

Väsyneenä hän on miettinyt itsekseen että tänään minä otan hetken itselleni, käyn yksin Postissa. Vaan se ei onnistu, tuli jo lounasaika ja tuli pihatyöt ja tuli huutava vauva ja auringonpaiste jota ei saa hukata, Suomessa kun ollaan. On mentävä ahkerasti kävelylle, mutta entäs sitten se lounas? Kukas sen on miettinyt?

Kas näin, hän on rakentanut kauniin oleta-pety-mökötä -ansan, joka tänään purkautuukin oleta-pety-riitele kombona.

Äkkiä onkin yhden lounaan puuttuminen suurin loukkaus koskaan. Että se kehtaakin ehdottaa pinaattilettuja! Pinaattiletut ovat minun hätävarani, keino johon kajoan kun supervoimat ei enää riitä. Jos ne käytetään nyt, olen pulassa myöhemmin. Kuka nämä kaikki lapset ravitsee ja itse sinun on ruokasi tehtävä!

Miksi joku muu saisi käyttää pinaattilettukorttini, ja kyllä tässä elämässä hei vähän kärsiä kuuluu, perheen takia!

Siinä sitä sitten rynnätään ulos matkalla tyylikkäästi haistatellen. Itketään tietämättä oikein itsekään miksi.

Tai tietäähän sen. Supersankari haluaisi joskus heittäytyä vapaalle, matkustaa muiden rakentaman arjen mukana ja syödä toisten suunnittelemaa lounasta. Mutta mistäs ne toiset voisi sen tietää kun ei supermarttyyri itse muistanut sanoa mitä kaipaa. Ei kai se itsekään tiennyt, oli liian kiire marttyyroida.

Katsokaa kun sankari pystyy moneen. Se voi pestä pyykit, valmistaa ruoan ja järjestää ristiäiset samalla kun imettää, auttaa läksyissä ja siivoaa eilistä tiskejä. Super-saatanan-sankari pystyy kaikkeen paitsi vastuun jakamiseen, keskusteluun ja omien tarpeiden ilmaisuun.

Idiootti.

Tämän parempaa kuvituskuvaa ei ole koska sankarilla ei ole ollut riittävästi aikaa ottaa kuvia tai käsitellä niitä. Se on tehnyt ruokaa, saatana.