Saan itseni usein kiinni ajattelemasta sitten kun.
Useimmiten sitten kun liittyy toiveisiin ja haaveisiin: sitten kun voimme taas matkustaa; sitten kun kiireet helpottaa; sitten kun lapset ovat isompia jne. Mutta nyt elän sitä kaikkea hyvää jota olen odottanut vaikkapa viime vuonna! Sitten kun vauva syntyy, sitten kun vauvavuosi on ohi, sitten kun opimme olemaan viiden hengen perhe. Yhtäkkiä huomaan sen olevan haikea sitten kun.
Sitten kun arki taas alkaa ja palaan töihin oikeasti. Sitten kun koronan pakottama Insinöörin etätyö päättyy ja vietämme vähemmän aikaa yhdessä.
Sitten kun tämä ihana urheilullinen ja perhekeskeinen elämänvaiheeni päättyy ja muuttuu taas stressiksi ja kiireeksi.
Miksi tämän olisi pakko muuttua? Mikä estää meitä tekemästä valintoja joilla tämä vaihe jatkuu? Ei juuri mikään. Insinööri voi tehdä jatkossakin etänä töitä ja jäädä vaikka halutessamme osittaiselle hoitovapaalle. Minä voin tehdä kaikkia töitäni joustavasti yrittäjänä. Voimme hitto vie vaikka yrittää vielä yhtä lasta jos siltä tuntuu.
Puolellamme on kaikki etuoikeudet: terveys, varallisuus, koti, hyvät työtilanteet, hyvä parisuhde, hyvät turvaverkot. Nyt on aika ottaa näistä kaikki irti ja asetella elämän palaset sellaisiin paikkoihin jotka luovat sitä onnellisuutta, eikä niihin mihin ajattelee että on vain palattava koska niin se menee.
Voisi olla aika myöntää itselleen että elämäni on hyvää. Että olemme nyt tosi onnellisia koska olemme olleet etuoikeutettuja tekemään sellaisia valintoja jotka tekevät meidän arjen hyväksi.
On aika myöntää että voin itsekin vaikuttaa elämäni eikä minun tarvitse odotella kulisseissa ja haaveilla / pelätä mitä näyttämölle seuraavaksi tulee. Ellei tielle osu huonoa tuuria, voin itse rakentaa itselleni hyvän elämän.
Minusta tämä on lohduttava ajatus, jonka varassa voisi rauhassa jäädä katsomaan mitä seuraavaksi haluaa ja keskittyä nauttimaan (tai selviämään, niitäkin aikoja on) siitä hetkestä missä juuri nyt on sen sijaan että pelkää jonkin hallitsemattoman voiman tulevan ja heittävän kaiken pyllylleen.
Jos se tulee, se tulee. En voi sille nyt mitään.
Sitäpaitsi toistaiseksi jos sille näyttämölle onkin joskus aiemmin heitelty kaikkea ikävää masennuksesta tonttiriitoihin, olemme selvinneet. Emme heti sankareina mutta kuitenkin, rakentaneet elämäämme siinäkin tilanteessa. Ehkä on siis aika myös uskoa että vaikka jotain sitten sattuisikin, olemme jo aika hyviä tässä aikuisessa elämässä ja pärjäämme varmasti.
Tämän ääneen sanominen vähän pelottaa. Huomaan ajattelevani että nyt joku tulee ja sanoo että noin on hyvä ajatella kun ei ole koskaan ollut suuria vastoinkäymisiä, suruja ja pelkoja. Koska enhän minä tiedä oikeasti mistään mitään, olen todellakin päässyt helpolla.
Mutta aion silti tästedes luottaa ja uskoa itseeni vähän enemmän. Sillä silloin ne mahdolliset tosi vaikeatkin tilanteet on helpompi ottaa. Jos uskon itseeni, meihin, olen vahvempi ja elämä on kivempaa.
Ensimmäisenä askeleena otan nyt ihan rauhassa henkeä ja mietin esimerkiksi tätä töihinpaluuasiaa sillä tavalla että teen sen mikä kulloinkin parhaalta tuntuu. Kiire ei ole vieläkään mihinkään.
Tämä nyt on vähän sarjassamme ”tajusin elämän 37-vuotiaana” mutta olenkin vähän hitaampi tapaus. Pidätän myös oikeuden unohtaa tämän löytöni viisauden ja sekoilla taas ihan huolella vaikkapa puolen vuoden päästä!
Meille on alkanut tulla fiilis, että lapsille olisi hyvä alkaa maksaa omaa viikkorahaa. Ja kun sanon että “meille on alkanut tulla fiilis”, tarkoitan että taloudessamme elävä melkein kymmenvuotias on alkanut kysellä asiasta, toistuvasti. Tällä hetkellä mistään muusta kuin hampaista ei täällä makseta kellekään.
Se miksi ällöttävästä irronneesta ruumiinosasta maksetaan on itsellenikin arvoitus, mutta niin me nyt tehdään. Älkää tarttuko siihen.
Mutta viikkoraha: pitäisikö maksaa, miten ja millä perusteilla, kuinka paljon ja miten? Kysyin tästä Instagramissa ja sain taas kerran aivan erinomaista pohdintaa, kiitos! Tässä kootusti teidän ja minun ajatuksia viikkorahasta.
Tämä on Ykkösen laatima karhukirje, jossa hän havainnollistaa ”Hammaskeiulle” että hammas kyllä on annettu mutta kolikko vielä uupuu.
Milloin viikkorahaa aletaan maksaa ja kuinka paljon?
Alakoululainen tai sitä nuorempi ei tietenkään sinänsä tarvitse rahaa. Omia hankintoja ei pieni lapsi vielä juurikaan tee ja melkein kaiken kulutuksen toteuttaa vanhempi: ostaa karkit ja uudet vaatteet. Mutta minä ajattelen niin kuin eräs kyselyyni vastannut hienosti sanoitti: “viikkoraha on mahdollisuus oppia käyttämään rahaa ja kantamaan vastuuta omista päätöksistään”. Kyllä!
Lisäksi liputan itse vahvasti rahasta puhumisen puolesta ja rahapuheen ottamisesta mukaan arkeen jo hyvin aikaisessa vaiheessa, viikkoraha on hyvä väline tähän. Periaatteessa olen siis pro viikkoraha (tai olin, kunnes tein tämän jutun).
Karkeasti sanoisin kyselyjeni perusteella että viikkorahaa aletaan maksaa noin 9-10-vuotiaille, 2-5€ viikossa. Joku käytti mallia “euro per koululuokka” joka tuntui ihan viisaalta alakoululaisille!
Yleisimmin viikkorahaa maksetaan vastikkeena kotitöistä ja tyypillisesti yläasteen alkaessa vaihdetaan kk-rahaan, jolloin summa on kymppejä. Kuukausirahan hyväksi puoleksi nähtiin se että se opettaa nuorta jo vähän enemmän hallitsemaan rahan käyttöään: Jos haluan jotain kuun lopussa, pitää säästää alussa.
“Meillä saa rahaa lisää, jos onnistuu säästämään. Kun on 25€ säästöjä niin kilahtaa 5€ korkoja!”
”Lapsella on taulukko, jossa 1 rasti on 2€. Rasteja voi vaihtaa rahaksi tai vaikkapa uimahallireissuun”
“Joskus saanut yllätysbonuksena tuplarahat, jos on siivonnut ja saanut lisäksi hyvät numerot kokeesta tms”
Raha maksetaan käteisenä, mutta isommille saatetaan tehdä jo omalle tilille saldoa. Visa Electronin saa OP:lta 10-vuotiaalle ja Nordealta 8-vuotiaalle, Suomalainen Pckt-sovellus / -kortti mainittiin myös ja tämä on kyllä niin nerokkaan oloinen että otin heti käyttöön! Rahan käyttö on monilla säänneltyä: ei kaikkea karkkeihin, jotain säästöön, jotain mihin haluaa – tai sitten lasten annetaan hassata kaikki ihan mihin vain ja toivotaan että ne oppii siitä jotain:
“Säästämisen oppiminen on tärkeää, mutta myös ns. “mokat” opettaa. Kun koko viikkorahaa menee heti maanantaina kioskille ja vieressä samalla sisar säästää, voi oppia paljon rahan käytöstä.”
Voisi todella oppia! Epäselväksi jäi onko kukaan koskaan silti ikinä oppinut viikkorahasta yhtään mitään.
Mistä viikkorahaa saa ja pitääkö lapselle maksaa kotitöistä
Tämä oli ehdottomasti kyselyn suurin pähkinä. Osa sanoo, ettei halua maksaa kotitöistä koska ne kuuluu tehdä ilman palkkioitakin. Yhteinen koti, yhteiset hommat. Ymmärrän tämän!
Toisaalta mietin että miksi rahaa tulisi mistään ns. ilmaiseksikaan. Jos viikkorahaa maksetaan vastikkeetta, mitä se opettaa rahan arvosta? Rahaa vain tulee? Ja toisaalta, mistä muusta rahaa voisi maksaa kuin yhteisen hommien paiskimisesta?
Ajattelen niin että jos rahaa jostain suoritteesta maksetaan, sen pitäisi olla sellainen mikä on lapsen aika helppo tehdä, mikä ei ole “yleistä hyvää käytöstä” ja johon tulee useasti mahdollisuus. Koiran ulkoilutus ja kotityöt ovat monilla helpoin säännöllisesti toistuvat homma, mutta myös pienempien sisarusten vahtiminen ja kouluhommien hoitaminen mainittiin.
“Jokaisella on omat hommat seinäkalenterissa josta ruksitaan tehdyt. Pe maksu”
”Painettiin lapsena maatilalla sikana duunia (ilman viikkorahaa) ja rahaa saatiin tarpeeseen. Uskon, että olisin oppinut paremmaksi rahankäyttäjäksi, jos se ois ollut suoraan suhteessa tehtyyn työhön”
Haasteena vain on sitten miksi sitten petaisin sänkyni kun siitä ei makseta. Tähän löytyi teiltä monta hyvää ratkaisua, joista yksi on tietysti “koska minä sanon niin, ole hiljaa ja petaa ei tämä mikään demokratia ole.”, mutta antakaa kun kerron pari muutakin.
Kotitöitä ja niistä tulevaa palkkaa voi jaotella eri laareihin
Osa oli jakanut kotityöt pakollisiin ja palkollisiin. Vaikkapa niin että oma huone pitää olla siistinä, eikä siihen liity mitään kolikoita. Kuuluu velvollisuuksiin, piste. Mutta sitten jos lisäksi tekee yhteisiä kotitöitä, voi ansaita viikkorahaa.
Toinen erikoinen ja mielestäni aika nerokas malli, on se jossa niistä palkollisista kotitöistä maksetaan enemmän rahaa jos ne tehdään oma-aloitteisesti ja hyvällä asenteella. Esim tiskikoneen täyttö pakotettuna “tämä kuului sun viikkorahatehtäviin” hommana maksaa 0,50€ mutta jos se tapahtuu itsestään, rahaa kilahtaakin kokonainen euro.
Jotain todella nerokasta tuossa mallissa on, en vielä tiedä otanko siitä viisautta käyttööni vai en!
“Viikkoraha on niin kuin työssäkäynti. Sun pitää olla ajoissa paikalla, hoitaa sulle kuuluvat työt ja saat palkan. Viedä omat tiskit tiskiin, siivota huone, tälläinen pieni osallistuminen arkeen. Jos tekee jotain ylimääräistä on mahdollista saada ylityölisää ihan niin kuin oikeissa töissä. Rahan arvoa on vaikea oppia jos ei vaadita mitään, mutta ei sen parin euron pitäisi hirveää työmäärääkään vaatia.”
Näin minäkin taidan ajatella! Tai kuten kaikkien lemppariturkulainen Laura Satamo sen kiteytti: “Eihän se ole palkkaa kotitöistä vaan vastuunkannon opettelua. Ja jos ei kanna vastuutaan, ei saa elämässä kivojakaan juttuja. Nään sen enemmän asennekasvatuksena kuin palkintona velvollisuuksista.”
Ymmärrän haaveen siitä että lapsille ei koskaan tarvitsisi maksaa odotetusta käytöksestä (siivoa koti, älä lyö veljeäsi, syö mitä tarjotaan ja älä karkaa koulusta tai muuta ulkomaille luvatta) mutta minä mietin kahta asiaa: Kuka jaksaa kasvattaa tämän kaiken käytöksen ilman apukeinoja ja toisaalta missä kohtaa opitaan sellaista itsenäistä säätelyä vastuun ottamisesta, kantamisesta ja siitä palkinnon saamisesta?
“Olen lukenut paljon tutkimusta motivaatiosta ja useassa todetaan että ulkoiset palkkiot heikentää sisäistä motivaatiota.”
Uskon. Mutta tiedän myös että en vanhempana kerta kaikkiaan jaksa johdonmukaisesti kasvattaa lapsiani niin hienoksi että tekisivät kaiken toivomani ihan sisäisestä motivaatiosta käsin. Lahjonta tulkoot mukaan kuvioihin!
Mitä tästä opin: viikkorahan maksaminen perheessämme
No alammeko lahjoa omiamme ja pilata heidän sisäisen motivaationsa, asenteensa ja hampaansa (ne kaikki ostetu karkit)? En tiedä. Opin tästä lähinnä sen etten haluaisi maksaa lapsilleni ikinä mitään koska sitten ne vaan vinkuu lisää ja meillä on taas yksi uusi aihe josta “keskustella”. Opin myös sen että jos meille joskus jotain viikkorahaa aletaan maksaa, se tulee olemaan varmaan malli jossa on ns. Pohjapalkka ja bonarit. YELiä en heidän puolestaan maksa mutta työterveyden saavat, samoin kuin palkattoman kesäloman. Viikon verran.
Tämän viimeisen, lohdullisen, vastauksen nojalla päätän nyt raporttini tähän ja avaan kommenttiboksin:
”Pakko kommentoida että mun ei tarvinnut tehdä kotitöitä ja rahaa sai järkevissä rajoissa mitä tarvitsi. Ja musta tuli ihan normaali siisti ihminen, joka osaa pitää huolen myös raha-asioistaan. Joskus tuntuu että vanhemmat stressaa tästä asiasta ihan liikaa. Että ei sille 10v (tai alle) nyt vielä ole pakko alkaa rakentaa ymmärrystä rahan ja työn suhteesta. Kyllä se selviää myöhemminkin.”
Huh huh. Nyt tarvitsen jonkun palkan tämän kaiken miettimisestä. Siis tykkää ja jaa, kiitos!
Ei nyt kiivetä sinne muru, mennään vasta illalla kylpyyn.
Seuraava koneellinen sisään, yksi rumpuun. Lounas voidaan lämmittää vartin päästä. Taapero kiipeää puhtaiden pyykkien koreihin, nauran sille. Vitsi se on söpö.
Siirrän vaatteita oikeaan koriin ja mietin tätä tekstiä, tätä asiaa. Kyllä olen tylsistynyt, juuri nyt. Allekirjoitan melkein kaiken artikkelista jonka juuri luin, mm. tämän: ”Olen päätynyt kertaheitolla ja pyytämättä suoraan downshiftaamisen syvään päähän.”
Olen jo tehnyt tällä viikolla töitä. Olen myös urheillut, siivonnut, tehnyt ruokaa ja puhunut puhelimessa ystävän kanssa. Olen silti tylsistynyt.
Heilutan pussilakanaa, taapero kiljahtaa riemusta. Tämä on parasta mitä hän tietää. Heiluttelemme peittoa yhdessä hyvän tovin. Kutitan ja saan entistä isommat naurut. Vitsi miten ihana olet. Onneksi näen tämän. Ei ne jossain päiväkodissa edes voisi ikinä tietää miten paljon tykkäät vaatteista, lakanoista, mytyistä.
Se oli ihana hetki – johon kului vain seitsemän minuuttia. Ruoka voidaan lämmittää jo vaikka nyt sitten.
Kello on 11.34.
Lounas tarkoittaa ensin astianpesukoneen täyttämistä. Miten voinkaan taas olla täyttämässä astianpesukonetta! Samat lautaset samoille paikoilleen, taaperon pillipullon pesu, silikonisen lautasen etsiminen jostain (altaasta), ruoan nostaminen saarekkeelle, lapiointi lautaselle.
Onneksi ruoka on tänään valmiina.
Voi sä löysit ne, ihanaa! Näytäpä tänne vielä!
Työnnän saarekkeen muuta roinaa kauemmaksi jotta pääsen siirtämään ruoat lautaselle. Tunnen jo sormenpäissäni miltä mikron on/off nappi tuntuu, kuulen miten luukku loksahtaa auki. Kymmenen piippausta kun ruoka on valmista. Miksi sen pitää piipata niin monta kertaa? Pysäytän sen ensimmäisen piippauksen alkaessa.
Se on kuule Grönlanti. Osaatko sanoa Grönlanti, heh. Aha nyt sulla on se kakka. No mennääs taas yläkertaan.
Harkitsen Instagram storyn tekemistä, olisiko tässä jotain asiaa. En jaksa. Se on lopulta kuitenkin yksinpuhelua.
Kaipaan naurua, sellaista joka tulee kun kaksi aikuista oivaltaa yhdessä jonkin jutun. Juuri nyt on niin tylsää.
Vaikka miten mulla voisi tylsää olla? Kirjoitan, touhuan, teen töitä, ajattelen töitä ja hymähdän vitseille netissä. Katson sarjoja ja luen uutisia. Tämähän on ihan ideaalia, lomaa töistä!
Siinä Hesarin artikkelissa asiantuntija kehoitti soittamaan ystävälle. Kenelle? Minun ystäväni ovat töissä. En voi soittaa puolen tunnin höhöttelypuhelua kiireisimpään iltapäivään. Kun he vapautuvat töistään, minulla on kiire ruokkia myös koululaisia.
Minä olen hyvässä asemassa ja silti välillä yksinäinen: iltaisin saan seuraa Insinööristä; minulla on laaja ystäväpiiri; voin tehdä töitä ja saada sitä kautta sosiaalisuutta. Silti janoan lisää ja olen heti tuskastunut kun normaali viikottainen lenkkiseurani on poissa.
Ei se ole pelkkä rutiinien tappava tasaisuus, kotitöiden määrä tai pitkäveteiseltä tuntuvat legoleikit. Se on tämä aikuisen seuran puute. Vaikka kuinka kivojakin hetkiä on, kyllä tämä lasten hoitaminen kotona silti paikoin tylsää, jopa yksinäistä.
Minusta sen saa kyllä ihan ääneen myöntää. Samalla tavalla kuin töissä käyminen on kivaa ja etuoikeutettua, sieltäkin joskus kaipaa pääsevänsä pois. On iso etuoikeus saada olla lapsen kanssa kotona, se on myös valtaosin tosi ihanaa.
Ja sitten joskus vähän tylsää ja vähän yksinäistä. Aika jonka ei tavallaan haluaisi koskaan loppuvan mutta joka samalla on mieltäturruttavan hidasveteistä. Pitkät päivät, lyhyet vuodet, tiedättehän.
Tule tänne rakas, oot niin ihana kyllä etten kestä. Mennäänkö puistoon?
Oletko tsekkaillut minkälaista kamaa lapsesi kännykästään katsoo? Luvallasi tai ilman?
Ykkönen kertoi yksi päivä nähneensä TikTokissa vähän oudon käyttäjän. Algoritmi oli suositellut hänelle käyttäjää jonka nimi oli suunnilleen ”Laihdutan 08”, ja jossa siis 12-vuotias tyttöoletettu ilmoitti painavansa 34kg, mutta tavoitteenaan on painaa 30kg.
Ihan karmeeta. Niin monella tavalla. Yritin etsiä tätä tiliä laittaakseni hänelle viestiä, mutta en löytänyt – koska vastaavia tilejä löytyi niin monta. Vielä karmeampaa. Pelkästään -08 syntyneitä suomalaisia käyttäjiä, satoja seuraajia, satoja kommentteja. TikTok on siis todennäköisesti täynnä hyvin nuorten lasten laihdutusvideoita. Ja nyt minun 10v lapseni on kohdannut maailman, jossa melkein hänen ikäisensä langanlaihat tytöt kannustavat toinen toisiaan laihduttamaan. Ei hyvä.
Pakkohan sitä oli taas miettiä. Onko TikTok turvallinen sovellus lapselle? No…ei, tietenkään. Eikä edes sallittu alle 13-vuotiaille, mutta olemme antaneet sen käyttöön nukkevideoiden tekemistä varten, eräänlaisena Tubetuksen muotona. Outoa sisältöä tulee silti väkisin vastaan. Pitääkö meidän muuttaa mielipidettämme sen käytöstä?
TikTok on tosi hauska ja ruokkii ihan uusia taitoja lapsessa, mutta sen huono puoli on tosi moninainen sisältö, jonka sovellus läväyttää ekana naamalla sen avatessa. Tajusin silti vasta tämän laihdutushässäkän yhteydessä miten paljon Ykkönen kohtaakin siellä asioita, joilta olemme yrittäneet häntä suojella.
Emme silti ole ainakaan heti kieltämässä häneltä TikTokin käyttöä, ja seuraavassa yritän selittää miksi.
Kuinka voin estää lastani näkemästä ikävää sisältöä somessa?
Netti, some ja tuntemattomien ihmisten tuottamat sisällöt on yksi pysyvä osa elämää. Siellä kohtaa kaikkea, heti kun sinne jalallaan astuu. Sitten onkin se vaikea kysymys että milloin oman lapsen voi päästää nettiin seikkailemaan.
Miltään asialta ei voi lapsiaan suojata loputtomiin. Ei kirosanoilta, kiusaamiselta, pornolta, mielenterveyden ongelmilta, uutisilta, alkoholilta, huumeilta tai oudoilta nettivideoilta. Jos lapsi ei niitä itse kohtaakaan, joku kaveri ne kuitenkin löytää tai jollain on isompi sisarus joka osaa hyvin nuorillekin opastaa aikuisten maailman salat.
Lapset puhuvat, vaikka sinä et puhuisi. Samoin lapset kyllä käyttävät kaikkia niitä netin sovelluksia, mitä te ette kotona anna käyttää.
Toki johonkin asti näitä sovelluksia voi (ja pitääkin) pitää pois lapsen elämästä omilla rajoituksilla ja säännöillä. Johonkin ikään asti tiedät muutenkin aina tarkkaan missä lapsesi menee ja kenen seurassa hän on ja sinne voit antaa omat terveisesi: ei sokeria, ei YouTubea, emme ole antaneet vielä pelata pleikkaria – mitkä omat sääntönne nyt ovatkaan.
Minkä ikäisen lapsen voi antaa tehdä asiaa x? Mahdoton sanoa.
Sitten yhtäkkiä hiipii se ikä jolloin vanhemman vaikutus vähenee ja lapsen vastuu omasta elämästään kasvaa. Ei ehkä vielä ekalla tai välttämättä tokallakaan luokalla, mutta suurin osa lapsista liikkuu jo sen verran itsenäisesti alakoulun aikana että kohtaa matkallaan myös sellaisia asioita joita ei omassa elämässä ole aiemmin esitelty, käsitelty tai sallittu.
Niinä hetkinä astuu voimaan se vuosien mittaan tekemäsi niin näkymättömältä tuntunut työ; kasvatus eli lapsen tapa suhtautua itseensä ja muihin ihmisiin, suhteessa muuhun ympäristöön (tämä ei ole mikään virallinen määritelmä vaan minun tapani ajatella asiaa).
Parhaimmassa tapauksessa homma menee niin että lapsesi on oppinut mikä on hyvää ja mikä huonoa ja mikä tärkeintä: hän on oppinut arvostamaan itseään ja ajattelee olevansa tärkeä. Niin tärkeä, että häntä pitää suojata ja että hän itse voi sen suojauksen tehdä.
Silloin hän ehkä osaa sanoa ”ei kiitos” kun tarjotaan jotain josta menee taatusti pää sekaisin tai sanoo hei lopeta jos joku kiusaa tai kääntyä pois kun joku katselee inhottavaa videota. Tai vaikka hän ei noihin pystyisikään, toimii varaventtiilinä hyvä suhde vanhempiin: uskaltaako hän kertoa kotona illan tullen että kävi tämmöinen juttu, uskaltaako pyytää apua vanhemmilta vaikka olisi tehnyt itse jotain vähän hölmöä tai sellaista mitä ei olisi saaanut tehdä?
Uskaltaako se joskus sanoa että join liikaa juhlissa joissa en olisi edes saanut olla ja jouduin kiperään tilanteeseen?
Mitä tulee TikTokiin, en usko asioiden kieltämiseen mutta en myöskään hälläväliä-asenteeseen. Ei lapselle kannata tai tarvitse asentaa yhtään mitään sovellusta vain siksi että hän haluaa ja kaikilla kavereillakin on. Helpoin tapa suojata siltä väärältä sisällöltä on estää sen saatavuus niin pitkälle kuin vain voi.
Mutta. Tulee vaihe jossa se estäminen on vaikeaa tai mahdotonta. Jos kaikilla kavereilla todella faktisesti on TikTok, voit olla varma että omakin lapsesi kuluttaa niitä sisältöjä tai jopa tuottaa niitä kavereiden luona ollessaan. Kannattaako silloin lapsellasi olla ehdoton kielto – ja samalla kynnys puhua näistä sinulle – näihin palveluihin, vai pitäisikö sinun olla hänen tukenaan niihin tutustumassa?
Minkä ikäiselle voi asentaa TikTokin?
Mitään selkeää ikärajaa netin palveluiden sopivuuteen lapsille ei voi vetää, vaikka sovelluksissa on tietysti omat ikärajansa. Helpointa on noudattaa niitä ja pitää lapset pois kännyköistä ja netistä mahdollisimman pitkään, mutta minä uskon että tapauskohtaisesti voi tehdä toisinkin.
Vanhemman vastuulla on aina palveluiden ikärajojen noudattaminen tai noudattamatta jättäminen sillä vanhempi tuntee oman lapsensa kyvyt ja tunnesäätelyn taidot ja kantaa vastuun siitä onko sovellus lapselle sopiva vai ei.
Meillä on nyt melkein 10-vuotiaalle annettu TikTok-tili, jossa on hyvin selkeät säännöt. Hänellä ei mm. saa julkisen tilinsä puolella saa näkyä oma naama ja nimi. Yksityisen tilin puolella seuraajia saa olla vain omat lähimmät kaverit ja samoin hän seuraa vain tuttuja. Asetuksissa on blokattu viestit ei-seuraajilta jne jne.
Systeemimme ei ole aukoton, eikä sen tarvitsekaan olla. Tärkeintä on että Ykkönen tietää meidän seuraavan mitä sovelluksesta tapahtuu ja miten hän siellä on. Olemme tukena, mutta vähän myös valvojina.
Tärkeintä on olla lapsen tukena ja ymmärtää mitä hän netissä tekee, edes suunnilleen
Minusta tärkeintä ei ole se onko lapsella omia tilejä sovelluksiin tai kuinka monta minuuttia päivässä sitä kännykkää saa katsoa, vaan se tekeekö lapsi sitä yksinään. Henkisesti yksinään siis. Vanhempien pitäisi olla ainakin sen verran kiinnostuneita ”nuorten hömpötyksistä”, että tietää mitä kulloisetkin kuumimmat sovellukset tekee, miten niissä ollaan ja miksi ne on niin kivoja lasten mielestä.
Jos vanhempi suhtautuu lapsen harrastuksiin, joita erinäiset sovellukset hyvinkin voivat olla, väheksyen tai ihmetellen, on tosi vaikea tukeutua siihen samaan vanhempaan ikävän tilanteen sattuessa päälle. TikTokin tanssivideoita kuvaavan voi olla aika hankala lähestyä aikuista, joka rypistää otsansa hämmentyneenä ensimmäisen käsiliikkeen nähtyään.
Nuoren voi olla tosi vaikea alkaa selittää netissä kohtaamaansa ongelmaa, jos ensin pitää perustella miksi edes on koko palvelussa. Se johtaa äkkiä salailuun.
En nyt halua tässä jeesustella ja sano että meillä olisi kaikki asiat täydellisesti ja koko nettihomma täysin hanskassa. Ei todellakaan ole. Mutta ainakin aion tehdä kaikkeani pysyäkseni hereillä. Yritän pitää jonkinnäköisen keskusteluyhteyden, luottamuksen ja kevyen valvonnan nyt ja myös vähän vanhemman lapsen kanssa.
Yritän myös pysyä kärryillä siitä mitkä sovellukset on cool ja mitä lapset siellä tekee. Yhtäkään sovellusta ei ladata meidän tietämättämme ja lisäksi mulla on itselläni tili kaikissa Ykkösen käyttämissä sovelluksissa. Seuraan, olen mukana, kannustan ja tuen – ja välillä tsekkaan mitä on tehty ja tarkistan puhelimen yhdessä lapsen kanssa.
Miten te olette nämä asiat ratkaisseet vai mietittekö niitä lainkaan?
*Huom: TikTokin virallinen ikäraja on 13, monessa paikassa sen katsotaan sopivan vasta 16-vuotiaille.
Imetin juuri Kolmosen päiväunilleen. Hän nukahti rinnalle, havahtui vähän vaunuissa mutta nukahti uudelleen. Hän on vuosi ja kaksi viikkoa vanha.
Vielä kuukausi, pari sitten ajattelin tippa silmässä että oi onnea, vauva nukahti rinnalle rauhallisena ja tämä on kyllä parasta ikinä. En ehkä lopeta imettämistä tällä kertaa ollenkaan, tai vasta joskus pitkän ajan päästä!
Arvaamattani ajatus on muuttunut ihan muutamassa viikossa. Imetyskerrat ovat vähentyneet, nyt niitä on yleensä kolme päivässä, joka ennen oli se minimi. Rinnat ovat muuttuneet. Ne palvelevat nyt samoista vanhoista lähtökuopistaan (kirjaimellisesti) eivätkä ole jatkuvasti normaalia täydemmät, valmiina syöttämään.
Imetysrintsikat roikkuvat tyhjinä päällä ja kaivan vaatevarastostani entistä enemmän ei-imetyskelpoisia vaatteita päälle, koska eihän se nyt välttämättä tarvitse tässä päivällä, voidaan mennä ilmankin.
Tuntuu että olen saanut itseni, rintani ja vaatteeni takaisin vaikka imetys vielä jatkuu. Kun lapsi tulee rinnalle, alkaa maitoa muutamassa minuutissa tulla eikä mistään tule ylivuotoja. Jännä: rinnat ovat itse asiassa nyt äärimmäisen hyvin toimivat imetykseen ja samalla se yhtäkkiä tuntuu ehkä hivenen vähemmän tärkeältä kuin ennen.
En ajattele mitään näistä asioista aktiivisesti mutta huomaan että olen aloittanut prosessin jonka lopussa imetys loppuu. Se ei herätä minussa mitään tunteita, vaikka vasta kuukausi sitten olin aivan vakuuttunut että tätä jatketaan vielä pitkään. Tältä tuntuu kun jokin asia kohtaa luonnollisesti seuraavan vaiheen, se vain tapahtuu!
Vielä en siis ole imetystä lopettamassa mutta veikkaan että pikkuhiljaa se muuttuu vähemmän tärkeäksi meistä kummallekin.
Imetys on minulle tosi tärkeä osa vauva-aikaa ja olen todella kiitollinen että se on kaikkien kanssa onnistunut näin hyvin. Ykköstä imetin 6,5kk, Kakkosta 11kk ja Kolmonen sai ainoana lapsenamme sen 6kk täysimetyksen ja kolkuttelee nyt enkkoja yli vuoden ikäisenä. Silloin joskus, aikoja sitten, myönnän ajatelleeni että taaperon imettäminen olisi jotenkin omituista.
Nyt tiedän paremmin, ei se taaperon imettäminen ole omituista. Ei vuoden ikäisen, kahden tai kolmenkaan. Jokainen äiti imettäköön omaansa niin pitkään tai lyhyesti kuin haluaa. Tai olkoon imettämättä.
Suomessa imetetään alle suositusten – mutta silti melkein kaikkia imetetään
Suomessa enää 9% puolen vuoden ikää lähestyvistä vauvoista on täysimetettyjä (lähde: THL raportti 8/12 Imeväisikäisten lasten ruokinta Suomessa vuonna 2010) WHO:n suosituksen ollessa (globaalisti) 6kk täysimetystä ja imetystä kahden vuoden ikään tai sen yli. (lähde: esim alla oleva kuva). Onneksi kuitenkin alle kuukauden ikäisistä vauvoista jopa 92% oli tuon raportin mukaan ylipäänsä imetettyjä, minusta tämä on ihan iso luku! Hyvin vähän on siis vauvoja jotka eivät saa lainkaan äidinmaitoa.
Imetyksen edut ovat kiistattomat, sekä heti vauvan syntymän jälkeen että myöhemmin.
Itse asiassa niin kiistattomat, että imetyksen puolesta kampanjoidaan, joskus voimakkaastikin. Harmillisesti moni äiti kokee sen niin että imetykseen painostetaan ja että korvikkeen valitsemista paheksutaan.
Koomisesti vanhempaa vauvaa imettävä saattaa kuitenkin alkaa saada jo kummeksuvia katseita ja töksäytyksiä, et kai sä vielä imetä, anna sille jo jotain oikeaa ruokaa!
Joskus tuntuu että kulttuurimme sanoo ”imetä, mutta älä liian pitkään” ja antaa ymmärtää että on ylipäänsä mahdollista tehdä asiassa valintaa – tai että imetysasiat kuuluisi kellekään muulle kuin vauvan vanhemmille.
Olen miettinyt mikä mun asenne tähän kaikkeen on. Lyhyesti se taitaa olla tämä: Imetys on hienoa ja tarvitsee onnistuakseen hirmuisesti tukea ja kannustusta, eikä yhtään syyllistämistä. Mutta imettäminen ei ole yhtä kuin vanhemmuus, tai edes kovin suurta osaa siitä. Se on tapa ruokkia vauva.
Imetys ei aina mene ihan käsiä heilutellen, jos koskaan. Toisille se ei onnistu ikinä, vaikka miten pumpataan, itketään ja yritetään. Imetys on helpoimmillaankin alusta asti opeteltava taito, jossa saattaa tulla niin yllättäviä esteitä matkaan ettei edes imetysohjaaja saa niitä heti kuntoon – tsekkaa tästä ihana teksti Happy Milk Maman tuoreimmalta taipaleelta.
Siksi pidän tosi hyvänä että tuetaan, kannustetaan ja ohjeistetaan imettämään. Uskon että moni haaste ratkeaisi kun tietämystä olisi enemmän. Oma imetystaipaleeni Ykkösen kanssa olisi varmasti voinut jatkua pidempään jos olisin silloin tiennyt että menossa oli ehkä 6kk tiheän imun kausi, jonka yli voi kiivetä. Olisin saattanut jaksaa yrittää jos olisin tiennyt että se on mahdollista.
En kuitenkaan missään asiassa usko painostukseen, en edes rivien välistä sellaiseen. Se saa vain ihmisen väistymään kauemmaksi, suojaamaan itseään. Puhutaan imetysfanaatikoista, mutta en minä kyllä sellaisiakaan ole kohdannut. Joskus vain imetyksestä puhuminen ylipäänsä leimaa ihmisen fanaatikoksi.
Herkkä aihe, vaikea keskustella. Siksi olen sitä välttänytkin.
Tämän vuoden olen yrittänyt itse vain imettää vauvaani ja olla juurikaan puuttumatta imetyskeskusteluun, mutta juuri kun mietin asiasta kirjoittavani huomasin käynnissä olevan kansainvälisen imetysviikon!
Se sai minut pusertamaan tämän kaiken nyt ulos itsestäni, puolikkaita ajatuksia valmiina hyökkäyksille. Haluan kertoa oman tarinani, ottamatta kantaa muiden tarinoihin. Sanoa teille että kyllä kannattaa ehdottomasti imettää jos se vain onnistuu, se on ihanaa! Mutta jos se on ihan kamalan vaikeaa ja yrityksistä ja tuesta huolimatta kaikki itkee, älkää kiusatko itseänne. Pullosta ruokkiminenkin on ihanaa!
Päätän tämän polveilevan ajatukseni toivotuksiin imetysviikon kunniaksi:
Onnea kaikki te jotka pystyitte imettämään, jokainen tippa on bonusta!
Te joille se ei toiveesta huolimatta onnistunut, halit.
Kiitos kaikki te, jotka käytätte aikaanne vapaaehtoisina muiden imetystä tukien.
Se oli siinä. Insinööri menee huomenna töihin ja koulutkin alkaa taas pian. En voi enää paeta todellisuutta: arki palaa. Tunnin kestävät aamiaiset ja aivan liian myöhään päättyvät illat pitää paketoida taas kunnon kansalaisten rytmiin ja huolehtia että kaapissa on puhtaatkin verkkarit, tai jopa muutakin kuin verkkarit.
En silti suostu masentumaan vaan yritän tuoda loman mukanani arkeen – vaikka tämä on edelleenkin ihanaa erikoisarkea Kolmosen kanssa. Nappaan joka päivä palasia kesästä ja lomasta mukaani, imen niitä elimistööni ja muistisoluihin aamusta iltaan.
Yritän pitää kiinni siitä riemusta kun aurinkoinen hetki sai meidät lähtemään rantaan ukkosta uhmaten (kastuimme, mutta myös nauroimme); haluan muistaa kuinka äkillinen päätös lähteä veneretkelle oli stressitön ja helppo, kuinka lapset saivat nukkua teltassa saaressa ja miten kerran lilluin paljussa yhdeltä yöllä sateessa, ihmettelemässä vastarannan ukkosta ja laiturille asettuvia lintuja.
Paljussa en voi loputtomiin arjessa hengailla, mutta voin ottaa osan kesän tuomasta asenteesta mukaani myös marraskuun pimeyteen. Haluan kantaa osan loman tunteesta arkeen, tunteen siitä että ei se ole niin justiinsa ja siivota voi huomennakin. Koska se on todella niin – mitään ei ole pakko tehdä vain siksi että on tiistai ja huomennakin koulupäivä.
Arjessa sitä vain jää niin helposti siihen ajatukseen että on tehtävä asioita nyt ja oikein jotta arki rullaa huomennakin. Oikeasti syyskuussakin voisi päättää olla mökillä vielä yhden yön; lähteä joulukuussa pimeälle metsäretkelle ja napata nopeat eväät mukaan, jättää pyykit huomiselle.
Valmiit puurot on täysin ok myös arjessa
Olen syöttänyt Kolmoselle kesäkuusta alkaen pelkkiä Onni-puuroja ilta- ja aamupalaksi, välipalaksi ja “hups unohdettiin taas ruoka” -palaksi. Niitä menee tölkkitolkulla, monta per viikko. Koska miksipä ei? Kolmonen rakastaa kaikkia Onni-makuja ja syö ne hyvin, minä taas rakastan sitä ettei ylimääräistä tiskiä tule (mökki) ja että aina liian myöhään alkanut ruokailu voi alkaa sekunnissa.
Tästä Instagramiin raportoidessani olen saanut teiltä yllätyksekseni viestejä siitä kuinka tekin olette nyt esimerkistäni vapautuneet syöttämään vauvalle valmiita ruokia ilman huonoa omaatuntoa. Minusta tämä on tosi pysäyttävää. Siis sekä se että olen voinut helpottaa elämäänne (ihanaa!) mutta erityisesti ajatus siitä että pitäisi potea huonoa omaatuntoa koska ei keitä itse vauvalle puuroa vaan ottaa sen suoraan purkista.
Tavallaan kyllä ymmärrän tämän, koska se sama ajatus yrittää vaania minua aina joskus. Jonkinlainen evankelis-muterilainen osa aivoissani sanoo että kaikki on sinun itse tehtävä ja puurot haudutettava, vaikka se ei oikeasti edes ole minulle tärkeää! Minulla on aika sama miten ruoka pöytään tulee, kunhan tulee ja on syötävää.
Jos lapsi tulee kylläiseksi ja on terve, valittu ruoka on ollut oikein sopivaa ja vanhemmuus riittävää. Aivan sama mistä se puuro tuli.
Siispä tämä jos jokin on asia jonka siirrän konkreettisesti arkeeni: koska vauva rakastaa Onni-puuroja ja syö ne nollahävikillä, jatkan niiden antamista myös silloin kun minulla olisi kaikki aika ja jaksaminen tehdä puuro itsekin.
Onni on hövelimpi arki
Samaa ajatusta haluan jatkaa kaikkeen muuhunkin arjessani. Annan itseni olla höveli, vaikka ei olisi loma tai viikonloppu. Muistutan itseäni että vaivannäkö ei tee asioista arvokkaampaa, kärsimys ei hio elämästä laadukkaampaa. En luisu täyteen paheellisuuteen vaikka söisin kaikki ruokani toisen tekemänä tai lopettaisin siivoamisen kokonaan (sivumennen sanottuna, palkkasimme juuri siivoojan).
Joku sanoi joskus että sinun arkesi on lastesi lapsuus. Käännän tämän lievästi tuomitsevan lauseen sellaiseksi ajatukseksi että lapsilleni oleellisinta on se mitä me teimme yhdessä, eikä se miten sen teimme. Heitä ei kiinnosta pätkääkään keitinkö itse sen heidän lempipuuronsa vai en, tai siivosimmeko itse jokaisen vessanpöntön. Heitä kiinnostaa se ehdittiinkö illalla vielä pelata Afrikan tähteä vai halusiko äiti mieluummin tiskata puurokattilaa ettei se kato jämähdä kiinni ja nyt on jo melkein nukkumaanmenoaikakin. Katsotaan sitten huomenna.
Samaan höveliin meininkiin kannustan teitäkin. Heittäkää kassiin vielä tälläkin viikolla retkikamat, pari Onni-puuroa taittamaan pahimmat nälät kaiken ikäisiltä, pullo vettä ja joku hyvä peli. Täytä astianpesukone ihan tyhmästi ja pyöräytä pyykkikone puolillaan. Laita maitotökki suoraan kartonkiin litistämättä. Mene meikit naamassa nukkumaan tai ole yöppäreissä koko päivän, kunhan muistat relata.
Tiedättekö mihin olen aivan helevetin väsynyt? Pikkuasioihin takertumiseen ja niistä nillittämiseen, erityisesti vanhemmuudessa.
Laitat Instagramiin söpön videon, jossa lapsesi juoksee hakemaan posteja ja saat vastauksen että hui miten näin kylmällä olette ilman takkeja, etkö pelkää että tulee korvatulehdus. Näytät toisessa kuvassa syövän samaa jäätelöä taaperon kanssa ja joku huomauttaa että voi tulla karies.
Tai et kai vaan tehnyt sitä virhettä että joku jossain oli menossa jollain kulkuvälineellä ilman kypärää tai herranjestas sentään – kypärä päässä mutta remmi aivan liian löysällä?
En tiedä mikä siinä on että toisten virheisiin puututaan nyt niin hanakasti, mutta vielä enemmän kummastuttaa se mikä lasketaan “virheeksi”. Keskustelussa vanhemmuudesta puuttuu täysin mittasuhteet kun lisätty sokeri, käytettynä ostetut kengät ja turvavyöttä matkustaminen ovat samalla viivalla.
Jos sinä jaksat sanoittaa kaikki tunteet, lukea kasvattavaa kirjaa joka ilta, valita oikeat kengät ja valmistaa sokerittomia välipaloja, se on tosi fine ja ihan oikeasti hirveän kunnioitettavaa. Nostan sinulle hattua!
Mutta onneksi olet myös viisas ja tiedät että sinun ei tarvitse mennä valistamaan muita vanhempia mistään näistä asioista. Olet varma omasta vanhemmuudestasi eikä sinun siksi tarvitse kasvattaa muita kommentoimalla avuliaasti että “kai tiesit ettei liukuestesukkia suositella käytettävän kengän sisällä lapsen jalan kehityksen takia”. Voi olla ettei hän tiennyt, tai sitten voi olla että hän tiesi eikä välittänyt.
Shokeeraavaa, tiedän! Mutta meistä jotkut todella valitsevat toimia suositusten vastaisesti.
Vanhemmuus on aivan liian raskas taakka kantaa jos jokainen askel on otettava parhaan mahdollisen tiedon ja ymmärryksen mukaan ja jos kaikista asioista pitää sitä tietoa etsiä. Elämme ajassa jossa ihan kaikesta on saatavilla laajaa tutkimusta ja tietoa. Elämme myös ajassa jossa sen tiedon kaivamista ja hyväksikäyttämistä odotetaan ihmisiltä, jotka ovat samaan aikaan kiireisempiä kuin koskaan eikä kylä enää kasvata.
Meille 2000-luvun vanhemmille annettiin kaikkien vuosikymmenten oppaat äänikirjana suoraan korviin ja sanottiin että “pärjäile”.
No ei me aina pärjäillä. Eikä varsinkaan jos nurkan takana on toinen 2000-luvun vanhempi huomauttamassa että pillipullosta juova voi olla ongelmissa sitten päiväkodissa kun ei ole nokkamukia oppinut, “halusin vain kertoa tämän, ehkä jo tiesitkin”.
Vanhemmuus on ihan törkeän raskasta, jos siitä tekee tosi raskasta. Jos joka hemmetin “voinko katsoa telkkaria” pyyntö eskaloituu suureksi vanhemmuuskysymykseksi ruutuajasta, lapsen niskan optimaalisesta asennosta ja tulevaisuuden käytöshäiriöstä, olet pulassa. Pyyntöjä, valintoja, päätöksiä ja tekoja tehdään vanhemmuudessa satoja päivässä. Ei niiden keskellä voi jatkuvasti pohtia mikä nyt olisi parasta ja oikein ja teenkö minä nyt absoluuttisesti parhaani.
Tulet joka tapauksessa pyörtämään omat lupauksesi (“En kyllä ikinä itse uhkailisi lastani noin!”) ja pettämään omat odotuksesi vanhemmuudesta. Anna vähän löysää hihnaa itsellesi jo nyt.
Ei vanhemmuutta tarvitse hikaroida, ihan oikeasti. Sanon sen nyt ääneen: näillä pikkujutuilla ei ole isossa kuvassa mitään väliä.
Ne ainoat merkitykselliset vanhemmuuden asiat ovat isoja, syviä, perustarpeita. Saako lapsi riittävästi ei-tappavaa ruokaa, turvallisuutta, läheisyyttä, tukea, rakkautta. Ytimekkäästi: jos sinua mietityttää oletko hyvä vanhempi, todennäköisesti olet. Pelkkä sen pohdinta kertoo että sinä välität ja sinä yrität.
Vanhemmuudessa on niin monta mutkaa ja vuotta jäljellä että nämä pikkulapsiajan esiasteet ovat ihan kärpäsenkakkaa. Ehdit vielä mokata tai lapsi kehittää itse itseään ja kavereiden kanssa sellaiseksi että sinun varhaislapsuuden parhaat aikeet valuvat tyhjiin – tai ehkä lapsestasi tulee vailla kaikkia odotuksia hieno ja mahtava ihminen, vaikka sinä et jaksanut lorutella!
Lapsesi kehitys, koulumenestys, sosiaaliset taidot ja selkärangan kehittyminen oikeanlaiseksi eivät ole kaikki sinun tekosiasi.
Tämä kaikki ei ole sinusta ja vanhemmuudestasi kiiinni, ihmisen kehitys on niin paljon isompi kokonaisuus kuin miltä se näyttäytyy kotona vietettyjen vuosien aikana.
Ja toinen juttu: olen tosi kyllästynyt siihen että jokainen vanhemmuuteen armoa lupaileva teksti menee ihan sankaritarinan kautta. Että annetaan muka armoa itselle ja toiselle, kun muuten suoritetaan aivan 10/10. “On ihan ok silloin tällöin antaa ruutuaikaa että vanhempi saa hetken levätä kun talossa on neljä pientä vauvaa ja kolme koiraa sekä kylpyhuoneremontti.”
On myös ok silloin tällöin tai joka päivä antaa ruutuaikaa vähän tai paljon ihan muuten vain. Ole hyvä, annan luvan! Lapsesi saa myös leikkiä leluilla ruokapöydässä, mennä ilman hammaspesua nukkumaan ja maistaa jäätelöä jo vauvana. Se ei mene rikki.
Näillä pienillä jutuilla ei ole mitään väliä.
Sitä paitsi lapsissa parasta on se että ne voi aina ohjelmoida uudestaan. Jos annat lapsen puolen vuoden ajan leikkiä lelulla ruokapöydässä, se ei tarkoita että olet loppuelämäsi pulassa. Sitten kun jaksat, voit ohjelmoida sen pois siitä tavasta (ja löytää samalla jonkun uuden pahan tavan).
Sitten vielä kerran se toinen asia: muiden vanhemmuuteen puuttuminen, nillittäminen. Älä tee sitä. Varsinkin Instagramissa tuntuu olevan käynnissä “etsi viisi virhettä” peli, jossa jokaisesta nähdystä virheestä voi ja pitää huomauttaa.
On niin sairaan ärsyttävää että jo valmiiksi ylihyville vanhemmille nillitetään jostain aivan pikkuasiasta toisten jo valmiiksi ylihyvien vanhempien toimesta. Siinä keskustelussa syyllistyy ainoastaan he jotka jo nyt tekevät kaiken niin hyvin kuin ikinä osaavat. Uupuvat vain mokomat tästä.
Samalla he, joiden vanhemmuuteen olisi ehkä syytä puuttuakin, eivät todennäköisesti ole koko keskustelussa mukana. Heitä ei sellainen kiinnosta.
Huonoa vanhemmuustoveruutta taas on se jos kiinnostaa liikaa tekeekö toinen lapselleen hyviä vai haitallisia valintoja – sinun näkökulmastasi.
Kolmosen vauvavuotta on 4o päivää jäljellä, mutta minä tunnen sen jo päättyvän. Näen päivittäin vauvuuden valuvan hänestä pois kuin ylimääräisen hiekan muotista.
Jo muutaman viikon ajan tuo pieni olento on ollut sellaisessa taianomaisessa välitilassa, jossa ollaan vielä ihan vauvan näköisiä, kokoisia, oloisia mutta silmissä heijastuu jo taapero. Eikä se ole pelkästään uusien taitojen karttuminen, vaikka se viikko sitten otettu ensimmäinen askel ilman tukea vahvasti taaperopuoleen viittaakin.
Tässä on kyse jostain enemmän henkimaailman asiasta, tietoisuuden kasvusta – hänen ja minun. Hän sanoo ”nap” ja osoittaa napaansa, pudistelee päätä ja sanoo ”ei” kun kukkaruukku on lähellä. Hän katsoo syvälle silmiin ja yrittää naurattaa. Hän kurkkaa uteliaana jokaisen nurkan taakse ja kynnyksen ali, kuin odottaen sieltä saapuvaa ihan erilaista elämää.
Hän itkee kun sisarukset itkee, ja pelästyy jos joku on vihainen.
Minä tiedän miten tässä käy. Muistan tarkemmin kuin koskaan ennen kuinka se loputtoman kulmaton, pehmeä vauvuus vain yhtäkkiä tuntuu päättyneen ja kodissa asuukin lapsi. Sylissä melkein muodottomaksi sulava mytty on kuin taikaiskusta muuttunut tiukaksi puikoksi joka pysyy pystyssä (sekä valveilla että tolpillaan) ja tutkii maailmaa askeleen verran kauempana.
Tällä kierroksella se ei tule käymään niin yhtäkkiä, vaan on kuin näkisin ensimmäistä kertaa liukuvärin sekoittuvan. Yhdessä hetkessä vauva, toisessa lapsi. Hän, ihan oma itsensä ja perheenjäsenensä eikä mikään söpö lemmikki enää. Joka päivä hieman vähemmän vauva, vaikka vieläkin ihan vauva.
Ja ensimmäistä kertaa minä koen tästä haikeutta, sellaista oikeaa haikeutta. Tämä oli ensimmäinen vauvavuosi, joka oli alusta alkaen helppo. Muutamat (kymmenet) vaikeat nukutukset, juu, mutta ei mitään kummempaa. Tämä on myös viimeinen vauvavuosi, erittäin todennäköisesti. Se tuntuu ihan kamalalta.
Nurkan takana odottaa uhma, kasvukivut, ensimmäiset taudit (tämä lapsi on ollut täysin terve, mikä homma!) ja pelottavat tilanteet. Rimpuilevat jalat, oksennetut nakit ja sylistä pois pyristelevä vekara.
Se minua kai eniten jännittää, tieto siitä että tämä auvoinen vauvakupla päättyy. Ihan pian tunnen ensimmäiset negatiivisetkin tunteet lastani kohtaan, ja hän minua.
Vaikeat tunteet lasta kohtaan on väistämätön kehitys jota en odota lainkaan, sillä tähän asti olemme aidosti vain rakastaneet ja ihailleet toisiamme. On niin hurjaa miten se tulee muuttumaan, miten sen kuuluukin muuttua kun vauv – ei vaan lapsi – alkaa koetella rajojaan, tutkia reunoviivojaan. Kun pitää alkaa kasvattaa eikä vain kasvattaa, siis ruokkia.
Näen toki samalla sieltä kulman takaa kurkkivat hienot asiat! Ensimmäiset askeleet, oikeat sanat, puolitoistavuotiaan loputon söpöys kun se sekoilee kaikessa, ensimmäiset yhteiset leikit muiden lasten kanssa ja niin edelleen. Tiedän, että isompien lasten vanhemmuus toimii minulla tosi hyvin.
Mutta juuri kun sain maistiaisen siitä että voinkin osata nauttia myös vauvuudesta, niin silloin se jo melkein loppuu.
Hyvä puoli tässä tietoisuudessani on se että nyt otan oikeasti kaiken irti joka päivästä. Annan vauvan joskus nukkua rinnalla koko aamu-unensa, koska tiedän että todennäköisesti kohta on muistoja vain sekä imetys että rinnalle nukahtaminen. Kannan vauvaa sylissä tuntikaupalla, koska kohta se ei enää malta olla vain kyytiläinen. Sivelen hänen hentoisia hiuksiaan, sillä tiedän niiden kohta menevän takkuun kaikesta tahmasta, leikkaavani niistä joskus vielä purkkaa pois.
Kaikki on nyt vielä niin koskematonta, rikkoutumatonta. Puhdasta.
Nautin tästä kaikesta niin täysin siemauksin että ehkä kerrankin olen valmis siihen muutokseen kun se tulee. Odotan sitäkin oikeasti jo aika innolla, vaikka haikeus meinaa välillä jyrätä kaiken ylle. Talletan ensimmäiset mustikat ja varpaat rantahiekassa muistoihin ja alan jo odottaa sitä kaikkea muuta.
Tämä vauvavuosi on pian ohi ja ihan hyvä niinkin. Se saa jäädä vauvakirjan väliin rakkaana muistona, kokonaisuuden siloittavana hyvänä kokemuksena.
Minä ajattelen, että yhdessä päivässä tekemiseksi riittää se että pitää vauvasta ja muusta perheestä huolta, ja ehkä itse vähän liikkuu että jaksaa tehdä arjen hommat. Pitkään ajattelin että äitiyslomalle / hoitovapaalle riittää periaate ”yksi juttu päivässä”. Jonkun yhden kivan tai tarpeellisen puuhan voi tehdä: kirjoittaa sähköpostin, siivota kaappia tai täyttää vauvakirjaa. Siihen se aika riittää, kaikki muu on vähän liikaa.
Noin ajattelen, mutta sitten toimin täysin eri lailla. Ehdinkin tehdä jotain, joten teen. Ehdinkin tehdä ehkä hei ton toisenkin jutun, teen senkin! Puuhailen iloisesti ja vauhdilla kunnes yhtäkkiä on ilta ja tajuan puuhailleeni niin paljon että hengästyttää.
Tämän tekstin kirjoituspäivänä olin mm. tehnyt näitä asioita:
Edistänyt tulevaa myyntikurssiamme
Ottanut kuvat yhteistyökirjoitukseen ja käsitellyt ne
Viimeistellyt ja julkaissut sen yhteistyökirjoituksen
Suunnitellut toisen yhteistyön jatkoja
Lähettänyt kolme tarjousta
Maksanut laskuja
Siivonnut oman vaatekaappini (talvesta kesäksi ja liian huonokuntoiset pois)
Valmistanut lounasta
Tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen – kahdesti
Valmistanut illallista
Valmistanut Kolmoselle bataattivohveleita
Katsonut yhden webinaarin
Vaihtanut Plantuin kasvit ja tilannut uusia kapseleita
Kirjoittanut tätä tekstiä.
…samalla kun hoidin vauvaa joka oli tämän kaiken aikana vain reilun tunnin unessa. Leikin, hassuttelin, imetin, syötin ja estin sitä tippumasta pää edellä sohvalta alas. Siis perus hoitovapaapäivä, jonka päälle olen ampunut paljon työ-töitä, kotitöitä ja vielä ylimääräisiä siivoushommiakin, vauva kainalossa.
Tuota tekstin aloittanutta touhulistaa kirjoittaessani, mulla ei ollut mitenkään hirveän ylitehokas olo. Sellainen fiilis vain että olipa kiva päivä, tänään sai paljon aikaan! Kunnes menin nukkumaan ja keho jatkoi juoksuaan. Nyt näen ihan itsekin että olen tehnyt taas aivan hirveästi kaikkea.
Minulla on muutama ongelma. Yksi on se, että nautin niin paljon tekemisestä ja suorittamisesta. Puuhailussa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta helpolla se lyö yli niin että on vaikea vain pysähtyä ja olla. On tosi vaikea saada kicksejä siitä että onnistuu tehokkaasti tekemään montaa juttua ja sitten osata lopettaa se ajoissa – se on mahdollista, mutta vaikeaa.
Toinen ongelma on keskeneräisyyden sietäminen ja jatkuva tunne siitä että vielä olisi jotain tehtävää. Ei niin että minusta pitäisi tehdä jotain (koen kyllä tehneeni jo todellakin riittävästi) vaan niin että kirjaimellisesti näen ja muistan koko ajan jotain joka on vielä tekemättä. Kävelen yläkertaan: ai saakeli tossa on vielä noi pyykit lajittelematta (neljättä päivää). Kastelen kukkia ja muistan: uusia kasveja voisi jo ostaa kuolleiden tilalle! Valmistan lounasta ja tajuan: jonkun piti käydä isosti kaupassa. Kirjoitan tätä tekstiä ja nyt soimaan jo itseäni: siellä kaupassa ei ole vieläkään käyty.
Tiedän ihan tasan tarkkaan ettei työ tekemättä maailmasta lopu, olenhan burnoutit ja masennuksetkin kokenut ongelmani takia. Silloin opin että voin toden totta jättää kaiken tekemättä eikä mikään kaadu.
Mutta keskeneräiset työt vaanivat minua silti. Huomaan että takaraivossani minua ajaa aina ajatus siitä että tekemättömät asiat pitäisi ehtiä tehdä ennen kuin..
…ennen kuin mitä? Olenko ollut vain aina niin ylibuukatussa arjessa, että yritän jokaisella vapaalla hetkellä syödä itselleni ennakkoon siihen vapaa-aikaa? Kuin riehuisin raivopäisenä läpi arkiviikon saadakseni lauantaina rentoutua? Koska ihan kohta jossain on taas sellainen viikko etten ehdi tehdä mitään ja vain unen varjelu saa minut iltaisin lopettamaan kaiken touhun?
Kaikkihan sen jo tietää ettei sitä lepolauantaita koskaan tule, vaan pitäisi oppia ottamaan sitä aikaa jokaiseen päivään. Relata, hengittää, jättää iiiiso osa noista nyt tekemistäni asioista tekemättä. Onnistun tässä yleensä mökillä, kesälomalla ja jouluna. Että sellainen 4-5 kertaa vuodessa osaan levätä, hyvä minä!
Sitten se suurin huomioni: sosiaalinen media tekee tälle ylitehokkaalle osalle minusta todella huonoa. Kestän somen huonoja puolia monella tavalla: en ole (muuten) kovin kateellinen muille, en saa ulkonäköpaineita, en triggeröidy enkä toisaalta saa shittiä niskaani. Mutta muiden supertehokkaalta vaikuttavaa arkea minun on vaikea suodattaa.
Saan selkeitä huonommuuden tunteita kun näen muiden tekevän niitä puuhia, joiden tiedän olevan minulla vielä kesken. Yksi siivoaa meikkikaappinsa säännöllisesti (tein tämän juuri ensimmäistä kertaa muuton jälkeen eli kahteen vuoteen, tämän innoittamana varmasti); toinen maalaa keittiön seinän tuosta vain ja kolmas on jo istuttanut kaikki kesäkasvit ja hyötypuutarhat ja siinä ohimennen leipaisi yhden nokkospiirakan samalla kun huolsi kaikki talouden kengät talviteloille.
Sivumennen; huolsin talvikenkämme vastikään ehkä toista kertaa elämässäni.
Rakastan näitä kaikkia naisia ja heidän tilejään, eikä ongelma ole he! Ongelma olen minä. Katsoessani heidän sisältöjään unohdan, että heistä jokainen jättää jotain muuta tekemättä ja näyttää sen osan jonka teki. Niinhän me kaikki teemme, raportoimme someen enemmänkin tekemisiämme kuin tekemättä jättämisiä. Normaalit ihmiset tajuaa että tuo toinen pesi tänään pyykkiä, minä tein sen eilen.
Itsehän vaadin itseltäni sekä kaikkien omien puuhien että vielä niiden muiden tekemien hommien tekemistä – samanaikaisesti.
Unohdan myös että minulla on vauva, kaksi muutakin lasta ja jättimäinen aika vasta rakennettu talo jossa on vielä paljon projektia vuosiksi eteenpäin.
Elikkäs. Hengitän. Otan lomaa, rajaan itselleni aikaa. Varaan kalenterista tietyn ajan myyntikurssin tekoon, rajoitan ruutuaikaa iltaisin ja keskityn lapsiin enemmän. Annan pyykkien edelleen olla ja lopetan siitä huonon omantunnon kantamisen – tai patistan lapset niiden pariin.
Jatkan myös sitä mitä olen vähän jo yrittänytkin: en itse ruoki tätä “kaikki saa niin helvetisti aikaan koko ajan samalla kun hoitavat itseään täydellisesti kasvonaamioilla ja kampaavat naamaansa guashaten ja lukevat vuoden 50. kirjaa” -ilmiötä aktiivisesti. Yritän jättää ison osan omasta suoritushulluudestani pois julkisen katseen alta ja tuoda enemmän sinne niitä rentoja, armollisia ja helppoja hetkiä.
Ehkä siten osaan niitä sitten myös ottaa, lolz.
Tätä tekstiä työstin kahden päivän ajan, sillä otin välillä taukoja ja olin rennosti ihan kokonaisen tunninkin! Hengailin lasten kanssa – ja lajittelin ne pyykit ja tein kauppatilauksen verkossa.
