Tietoa mainostajalle ›

On aika ihanaa kun kotona on aina joku

Juteltiin eilen PING Studiossa vastikään eronneen Einon (<3) kanssa parisuhteista ja niiden päättymisestä. Keskustelussa sivuttiin mm. sitä kuinka yksinäisyys iskee eron jälkeen. Yksinäisyys. Mitä se olikaan? Löysin omasta elämästäni taas yhden normaalin, josta ei aina muista olla kiitollinen: minä en todellakaan ole yksinäinen. En sitten millään. Jopa siinä määrin, että yksinolosta on tullut luksusta, jota joskus kaiken kiireen keskellä kaipaa.

Sellaista oikeaa, liiallista itsenäisyyttä huutavaa yksinäisyyttä en enää meinaa edes tajuta olleen, vaikka itsekin olen vuosikaudet kokenut olevan maailmassa lopulta aika yksin. Muistan miltä tuntui tulla illalla kotiin ja nähdä kaikki tavarat ihan samalla paikalla, mihin ne aamulla jätin. Se masensi joka kerta. Että mitä järkeä tässä on, miksi laittaa tavaroita sitten edes paikalleen tai pedata sänkyä? Tuntui tyhmältä tehdä mitään. Laitoin usein telkkarin päälle taustameluksi, silloin oli vähän kuin joku muukin olisi paikalla. Nukahdinkin usein telkkarin ääreen, tuntui kurjalta sulkea loota ja olla ihan hiljaisessa ja pimeässä kämpässä. Illat olivat ajan kuluttamista, matkaa kohti seuraavaa aamua, jolloin siirtyisin taas johonkin paikkaan tekemään jotain, joidenkin ihmisten keskelle. Olemaan jotain.

Niistä illoista on jäänyt kyllä aika surullinen muisto. Miksi olin niin yksinäinen, vaikka ison osan päivistäni vietin niin kovin sosiaalisesti? Miksi minua vaivasi se että kaikki asunnon äänet ja valot olivat minun tuottamia?

Enkä minä edes ole ollut koskaan sillä tavalla syvästi yksinäinen, etteikö elämässäni olisi ollut viiteryhmiä, porukoita, ystäviä. On aina ollut. Yksinäisyyttä on paljon syvempääkin. Vahvaa ja kestävää, elämääkin määrittävää.

Silti se iltayksinäisyyskin oli aika vaikea rasti kantaa kaltaiselleni seurustelijatyypille. Jos ei ole ketään kenen kanssa kerrata edes vähän päivän tapahtumia, tuntuu elämä pikkuisen tyhjemmältä.

Tästä ei pitänyt tulla teksti yksinäisyydestä vaan teksti parisuhteista. Tämä yksinäisyyden korvaaminen vankalla kumppanuudella vaan taitaa olla mulle aika arvokas osa parisuhdetta, vaikken sitä tajunnutkaan aktiivisesti muistaa! On tosi arvokasta että joku valitsee tulla mun kanssa samaan kotiin joka ilta, herätä viereltä joka aamu ja vaihtaa ainakin ne kolme sanaa (kumpi hakee lapset?) kerran päivässä.

Parisuhde on toki paljon muutakin kuin saman tilan jakamista. On kaiken maailman hipsuttelua ja romanttisia elkeitä, tai sitten ei ole jos niitä ei halua. Voi olla seksimistä (Ykkösen uusi sana) paljon, vähän tai ei ollenkaan; hiljaa vietettyjä saunailtoja, hurjasti yhteisiä deittejä tai hervotonta nauramista ja riitoja WhatsAppissa.

Jokaisella parilla omansa, kuten Laura hienosti tekstissään kuvaa. Parisuhteen toimivuuden voi päättää tasan kaksi ihmisestä, ja sekin on yleensä parempi tehdä yhteisesti.

Meillä on monta eroavaisuutta Insinöörin kanssa ja 12 vuoden aikana on ehditty kumpikin löytää aika iso nippu ärsyttäviä piirteitä toisessa. Ollaan kasvettu ja muokkaannuttu joka suuntaan niin kuin Päivikin kirjoittaa, mutta edelleen yhdessä tätä matkaa tarvotaan.

Nakutellaan iltatöinä tietokoneitamme saman pöydän ääressä ja maksetaan yhdessä sitä jumalatonta asuntolainaa. Meidän arjessa ei ole mitään ihmeellistä, mutta se että ollaan tässä elämässä yhdessä rinta rinnan tekee tästä kaikesta sittenkin aika ihmeellistä.

Jaapatettiin näistä parisuhdeasioista noiden kahden yllämainitun fiksun rouvan kanssa Valeäidin nauhoitusten kuudenteen jaksoon puolen tunnin verran. Settiin mahtuu tietysti aivan hervotonta naurua ja hetkellisiä ajatuskatoksia mutta myös paljon viisautta, sanon minä. Ei niinkään minulta vaan noilta muilta.

Jaksoon pääset tästä.

PS. En tiedä onko Insinööri vielä tota jaksoa kuunnellut, mutta se silti otti ja yllätti mut tässä yksi päivä. Varasi jonkin ihmeellisen retken meille ja teki vielä lattialle tuolla ylhäällä näkyvän romantillisen tervehdyksen raksajätteistä! On se aikamoinen velikulta!

Kaikilla lapsilla on oikeus oppia olemaan kiusaamatta

Olen ollut koulukiusattu, niin kuin varmastikin aika iso osa teistäkin. Menneiden aikojen kouluissa kiusaaminen oli osa elämää, jossa aikuiset totesivat apua pyytävälle lapselle “Älä välitä, lapset nyt ovat sellaisia”. No eivät ole ja siitä tämä teksti kertoo.

Kiusaamisen kohteeksi joutuminen on aivan hirveää. Kiusatulta varastetaan osa omasta arvosta, laitetaan kyseenalaistamaan oma paikka ryhmässä ja muiden hyväksynnän ansaitseminen. Pitkään kestäneestä kiusaamisesta jää rumat jäljet, jotka vaikuttavat pahimmillaan loppuelämän. En ole ihan pahimpaan itse joutunut, mutta vaikea tämä aihe minullekin on ja säpsähdän joka kerta kun kiusaamisesta puhutaan.

Puhun siitä nyt sitten kuitenkin itse, koska se on tärkeää. Haluan tehdä kaikkeni, etteivät minun lapseni joudu samaan – kummallekaan puolelle ilmiötä. Haluan myös, että kiusaamisesta puhuttaisiin enemmän niin kuin tässä mainiossa Hesarin artikkelissa, jossa kasvatustieteen tohtori Laura Repo hienosti tiivistää:

”Kiusaaminen ei ole kenenkään ominaisuus tai piirre. [..] Kaikilla lapsilla on oikeus oppia olemaan kiusaamatta”

Minusta tuo on ihanasti sanottu. Että kaikilla on oikeus oppia olemaan kiusaamatta. Väärän käytösmallin välttäminen on siis taito,  jota harjoitellaan. Artikkelin pääviesti onkin todella tärkeä: kiusaajan tai kiusatun rooli syntyy aina ryhmässä. Ja vain ryhmässä näitä asioita voidaan ratkaista.

Kun omaa lasta kiusataan, tuntuu kuin oma sydän puristuisi hengiltä jonkin rautaisen otteessa. Kuinka en pysty suojaamaan lastani tältä tuskalta? Miten saan sen loppumaan? Tilanne ei ole helppo silloinkaan jos oma lapsi onkin se joka kiusaa. Miksi pieni ihmeeni toimii näin, en tunnista tuota ihmistä, tämä ei voi olla totta! En minä häntä näin ole kasvattanut! Tekee mieli huutaa maailmalle että ei hän tällainen oikeasti ole.

Silti se omakin rakas ja herkkä, hyvin kasvatettu ja ehkä jopa aiemmin kiusattu lapsi saattaa yhtäkkiä itse olla se kiusaaja. Ryhmän tilanne saattaa johtaa siihen.

Mistä ihmeestä se kiusaaminen sitten tulee ja onko se pakollinen paha ryhmässä? Kysytään ammattilaisilta! Kutsuin podcast-studioon kaksi opettajaa, toisen koulusta ja toisen päiväkodista. Me puhuimme pitkään ja hartaasti tästä asiasta, lopulliseen jaksoon päätyi puoli tuntia asiaa. (Löydät linkin jaksoon myös tämän tekstin lopusta.)

Minulle jäi nauhoituksista levollinen mieli. Nyt uskon kiusaamisen estämiseksi olevan paljon työkaluja, jotka kyllä tepsivät etenkin jos kasvatusalan ammattilaiset ja lasten perheet tekevät tiivistä yhteistyötä.

Silti mietin, että omien kokemuksieni mukaan kiusaamisesta puhuttaessa liikutaan kuitenkin edelleen usein hyvin voimakkailla luokituksilla. Keskustelussa ei olekaan lapsia vaan kiusaajia ja kiusattuja. Mutta kun asia ei onneksi ole niin. On lapsia, jotka käyttäytyvät eri tilanteissa ja ryhmissä eri tavalla. Joskus oikein, joskus väärin.

Kiusaaminen on verbi, ei luonteenpiirre.

Minä uskon, että yksikään lapsi ei ole paha, eikä kukaan ole kiusaaja. Joku kiusaa ja toista kiusataan, kyllä. Mutta ne ovat ajassa ja paikassa kiinni olevia asioita, eivät ihmisen sisimpään kiinnitettäviä ominaisuuksia. Lapset ovat aina lapsia. Eivät koskaan pahoja, ilkeitä, kostonhimoisia tai katkeria. Aikuisten tehtävä on opettaa toimimaan oikein ja siinä meidän on tehtävä töitä yhdessä päiväkodin tai koulun aikuisten kanssa.

Ainakin näillä Valeäidin nauhoituksissa tavatuilla kasvatuksen ammattilaisilla on kyllä rautainen ote kiusaaminen taltuttamiseen. Uskon ja toivon että näitä opettajia löytyy Suomesta vielä paljon lisää ja että meillä on kaikki mahdollisuudet tehdä tästä sukupolvesta sellainen, jolle kiusaaminen on harvinainen, erikoinen asia.

Ettei kiusaaminen olisi jotakin niin tavanomaista että tämänkin tekstin lukijoista suurin osa muistelee nyt omia traumojaan.

Jaksoon pääset tästä:

Uganda, olet ihana

uganda blogi plan

Kaupallinen yhteistyö: Plan Suomi ja Suomen Blogimedia

Huhhuh. Nyt on takki melko tyhjä enkä oikein tiedä mistä aloittaa. Istun lentokoneessa Lauran ja Satun välissä, takanamme lähes viisi vuorokautta yhteistä matkaa Ugandassa. Planin sponsoroima yhteistyötekstini pitäisi tulla ulos noin viikon päästä, enkä tiedä mistä narusta aloittaisin. Aloitan siis kirjoittamalla, jotain. Suoraan päästä.

Kulunut viikko oli niin…paljon. Kaikkea. Aurinkoa, sadetta, lapsia, lehmiä, samosas-piiraita, käsidesiä, kameroita, ötököitä, lyhyitä yöunia, räkäisiä nauruja, tuloksellisia töitä ja hyviä ihmisiä. Pieni pääni on täynnä tietoa, ajatuksia ja näkökulmia ja erilaisista kameroista löytyy satoja kuvia, joista jokainen olisi oman tekstinsä arvoinen. Mistä ihmeestä kirjottaisin?

uganda blogi matka uganda blogi matka

Pitäisi kai kertoa, minkälainen Uganda oli, mutta en minä tiedä oikeasti. Näin vain vähän ja omasta näkökulmastani. En tiedä onko näkemämme elämä tyypillistä tai miltä se ihmisistä itsestään tuntuu. Sen osaan sanoa että viihdyin valtavan hyvin ja haluaisin matkustaa sinne uudestaan, koko perheen kanssa!

Jossain vaiheessa minun täytyy tietysti kirjoittaa Planin työstä Ugandassa, jonka nyt vihdoin todella ymmärrän ja jota arvostan suuresti. Tiedän, mihin lahjoitusvarat käytetään ja miksi (pääasiassa kenttätyöhön, jossa jalkaudutaan kyliin ja yhteisöihin kouluttamaan, huolehtimaan ja auttamaan; konkreettisiin koulurakennuksiin, vessoihin, kirjoihin, pukuihin ja ravintoapuun sekä valtiotason vaikuttamiseen, jossa tuodaan vaikka varhaiskasvatus osaksi pakollista koulutusjärjestelmää). Ihaninta on se, että Instagramissa saamamme palautteen perusteella tekin tunnutte ymmärtävän sitä nyt paremmin.

Olisi ihanaa myös kuvailla tarkasti lahjoitustenne matka euroista kirjoiksi. Kuinka Plan Ugandan Lucky ja Jessica valitsivat nide kerrallaan yli tuhat oppikirjaa oppilaille jaettavaksi, joiden lisäksi noukimme vielä kaupasta satoja vihkoja, kyniä, teroittimia ja puuvärejä.

uganda blogi matkauganda blogi matka uganda blogi matka uganda blogi matka

Haluan heti kertoa, että tämä lahjoitusprojekti oli matkan liikuttavin osa. Sateen keskellä suoritettu luovutusseremonian ajatteleminen saa vieläkin kylmikset aikaan. Opettajien uskomaton kiitollisuus ja rakkaus työtään kohtaan meni suoraan tunteisiin. Mutta toisaalta joka päivä koimme jotakin, mitä ei pysty kirjoittamaan auki kuulostamatta ihan todella pateettiselta.

Mutta jossain olisi pakko kertoa siitä koulusta, jossa kävimme hieman yllättäen ja näimme mikä ero on muutaman vuoden työllä. Siinä ajassa luodaan koulu, jossa kaikilla on siisti koulupuku, hyvä kielitaito, paljon kirjoja sekä terveyskerho, jossa tytöt ja pojat ompelevat kestokuukautissuojia tytöille.

Haluaisin myös upottaa teidät dataan, jota kuulimme matkan aikana: 35 000 varhaiskasvatuksen pariin saatua lasta, viiden euron koulumaksu, 1900 puuttuvaa kummia, 600 uutta oppilasta Planin koulussa… Luvut auttavat osittain ymmärtämään Planin työtä, jota aion varmasti teille vielä avata lisää kun kerran sen lopulta itsekin ymmärrän.

Aaargh mutta sitten en ehtisi kirjoittaa varhaiskasvatuksesta, opettajien koulutuksesta ja palkkauksesta tai erityislasten asemasta luokissa!

uganda matka blogi uganda matka blogi uganda matka blogi

Ainakin aluksi on kuitenkin pakko kirjoittaa kummiudesta, sillä matkan ehdottomasti pitkäikäisin muisto tulee olemaan kohtaamisemme kummilapseni Kampin ja hänen perheensä kanssa. Niissä muutamassa tunnissa tiivistyi Planin työn tärkeys, kummiuden hienous ja maailmaa syleilevä kiitollisuus puolin ja toisin. Sinä päivänä hymyilin niin että naamaan sattui, nyt meinaan itkeä joka kerta kun näen Kampin kuvan.

Sitä ennen haluan vielä sanoa kiitokseni teille.

uganda matka blogi

Kiitos siitä että lahjoititte ihan mielettömän määrän rahaa, jolla teimme yhdessä suuren vaikutuksen tuhansiin lapsiin. Kohdekoulun arvostus nousi vierailumme ja kirjojen ansiosta niin paljon että se tulee saamaan lisää oppilaita, mikä tarkoittaa uusia mahdollisuuksia koko yhteisölle. Kiitos myös siitä, kuinka myötäelitte meidän matkaa ja osallistuitte aktiivisesti esittämällä kysymyksiä Planin työstä. Kiitos siitä että matkan aikana tekemiemme äänestysten perusteella jopa 75% teistä olisi valmis ottamaan kummilapsen!

Kun kerran kiitosten makuun päästiin ja tässä alkaa väsymys vähän heittää tunteita kehiin, haluan myös kiittää vieressä nuokkuvia matkakumppaneita Lauraa ja Satua rautaisesta ammattitaidosta, tekemisen meiningistä ja superhauskasta matkasta. Opetelkaa vain hankkiutumaan niistä ötököistä itsekin eroon ennen seuraavaa reissua! Mikko ja Jani saavat isot virtuaalihalit sekä kiitokset kannoillamme juoksemisesta ja matkan dokumentoimisesta upein kuvin ja videoin, sekä tietysti meidän juttujen kestämisestä. Hanna ja Kalle kiitos todella hyvin järjestetystä matkasta ja kovista biisivalinnoista! The best!

Planille ja Suomen Blogimedialle kiitos siitä että luotitte meille tässä ainutlaatuisen tärkeässä tehtävässä. Ymmärrän hyvin kuinka etuoikeutettu olin että pääsin tälle matkalle ja toivon tekeväni oman osuuteni niin hyvin että matkaan laitettu panostus toisi valtavasti uusia tukijoita Planille.

Ja nyt alan kirjoittaa tarinaa siitä, kuinka punamultaisella pihalla kerran käytiin keskustelua parisuhteiden eroista Suomen ja Ugandan välillä.

uganda matka valeäiti

”Mä olen niin tuhma ja tottelematon”

Istutaan keittiön pöydän ääressä illalla, yliväsyneinä koko porukka. Lapset selittää toisilleen jotain aivan älyvapaata juttua, johon me vanhemmat lähinnä pyöritellään päätämme. Pierut mainittu.

Totean hajamielisesti hymyillen että ajatelkaa jos olisi vain yksi lapsi, miten tylsää sillä olisi meidän vanhempien kanssa kun kukaan ei heittäisi pierujuttuja. Kakkonen nappasi jutustani kiinni ihan yllättävästä kulmasta:

”Jos olis vaan yksi lapsi niin sen olisi varmaan parempi olla Ykkönen. Mä olen niin tuhma ja tottelematon.”

Ai saakeli kun sattui, syvälle sydämeen. Ei kai voi pieni ihminen oikeasti ajatella itsestään noin? Ollaanko me tehty tämä? Miten voin tämän korjata?

Tietysti selitimme vuolaasti että höpsistä, olet ihana etkä tuhma. Olet pienempi kuin Ykkönen, joskus siksi asiat menee vähän vaikeamman kautta ja joudutaan muistuttamaan säännöistä, jokainen tekee joskus tuhmuuksia ja niin edelleen. Annoin maailman parhaalle kuusivuotiaalle ison halin ja tein selväksi että hän kuten siskonsa on meille aina tosi rakas, myös silloin kun tekevät joskus ehkä jotain ihan pikkuisen tuhmaa. Rakastetaan aina, kaiken läpi ja yli.

Puhuin reippaasti ja hymyilin vaikka sisäisesti tuntui tosi pahalta toisen puolesta. Kelasin pikavauhdilla läpi omaa vanhemmuutta.

Ollaanko me kaikesta yrittämisestä huolimatta sorruttu sanomaan lapselle enemmän olet tuhma kuin teit tuhmasti? Sanotaanko me sille miksi sinä aina tai jotain muuta yhtä tyhmää? Alkaako pientä sielua nakertaa kun siskokin osallistuu usein torumiseen (jonka toki torppaan joka kerta)?

Vai voisiko hänelle olla kehittymässä pikku hiljaa jotain ymmärrystä siitä, että sääntöjä olisi hyvä noudattaa?

Päätin että kyse on jälkimmäisestä, terveestä kehittymisestä jossa lähes kuusi vuotta kestänyt tahtoikä alkaa tehdä tilaa moraalin, empatian ja mittasuhteiden tieltä. En aio ottaa tästä nyt maailman suurinta tuskaa, vaikka se yksi lause aikamoiselta tuomiolta tuntuikin. Voi toki hyvin olla että ollaan mokattukin, mutta nythän on mahis korjata tilanne!

Päätin siksi samalla keskittyä vielä entistä enemmän siihen, että torun tekoja, en ihmistä. Etten sorru sanomaan koskaan, aina ja joka kerta vaikka se joskus siltä tuntuisikin. Minun tehtäväni on jaksaa sitkeästi ohjata, korjata ja rajoittaa joka päivä ja joka kerta johdonmukaisesti, vaikka se paikoitellen tuntuukin mauttomalta versiolta Päivän Murmelina – elokuvasta.

Tämä vanhemmuushomma on kyllä yhtä maratonia. Onneksi juoksuseura on hyvää.

Vahvatahtoinen lapsi

Kontrollin ystävälle perhe-elämä voi olla rankkaa

Oletko kontrollifriikki? Et tietenkään ole, jos sinulta kysytään. Olet vain järkevä; ennakoit asioita, laitat tavarat siihen mihin ne kannattaa laittaa ja viihdyt paremmin siistissä kodissa.

Itsestänihän toki tässä puhun. Myönnän ehkä vihdoin 35 vuoden kohdalla että olen aika tarkka, ja mieluiten tekisin asiat omalla tavallani. Hallinta, tasapaino, kaaoksen estäminen ovat mulle tärkeitä. Näen, kuinka asioiden kannattaisi mennä ja mun on tosi hiukan vaikea katsella vierestä jos ne ei niin mene. Boheemin kaaoksen keskellä olen hukassa, vaikka ihailenkin rentoja tyyppejä jotka luottavat siihen että asiat sutviutuu ilman etukäteisvalmistelujakin.

Epäilen että luontaisesti lungeille tyypeille elämä lasten kanssa on helpompaa. Mulla nousee stressikäyrät jo melko pienestäkin kaaoksesta. Siitä että yksi nojailee avoimeen tiskikoneen luukkuun (kohta se rämähtää alas ja likaiset astiat menee rikki ja vanhaa ruokaa on kaikkialla) samalla kun toinen perkaa päärynästä käsin kuoria pois (mehumössöä kaikkialla, kohta se pyyhkii ne kädet myös paitaan) eikä kumpikaan kuuntele kun kerron miksi kannattaisi toimia toisin.

Puhumattakaan vauva- ja taaperoajoista kun kaikki nukkumisesta syömiseen oli ihan arpapeliä ja panokset kovat (Tän vauvan niin pitäisi nukkua. Sen pitäisi kyllä syödä.)

Larppasin tuossa hetki sitten takaisin näihin tunnelmiin kun yritin syöttää pientä yksivuotiasta, huonolla menestyksellä.  Tiesin ensimmäisen pään pudistelun kohdalla, että tein minä mitä tahansa, tämä tyyppi keksii jotain muuta. Vääntyy asentoon, heittää lusikkaa, repii ruokalappua – sitä kaikkea mitä taapero osaa ja mitä taaperon kuuluukin tehdä.

Vaikka kuinka sanoisin että nyt on syötävä ja hei äläs nyt mene mihinkään, a taapero’s gotta do what a taapero’s gotta do.

Tämä on se suurin syy miksi meille ei ehkä voisi tulla kolmatta lasta. Minun hallintaa kaipaava nuppini ei sitä kestä. Taipumukseni kontrolliin korostuu silloin jos stressaan tai olen huolissani. Mitä rennompi (tai krapulaisempi!) olen, sitä vähemmän kiinnostaa onko kahvimukit niiden normaalilla hyllyllä, monelta lapsi nukkui päikkärit tai löytyykö perheen kengät telineestä vai oven edestä. Suojaan pärjäämistäni tarkoilla suunnitelmilla.

Pienten lasten kanssa tämä hallinnalla onnelliseksi on luonnollisesti vähän haastava metodi.

Vauvojen ja taaperoiden maailmassa kontrolli on lähinnä kaunis haave, johon väsynyt aikuinen tarttuu nähdäkseen toiveikkaamman tulevaisuuden. Se on keidas, joka siintää edessä mutta jota ei koskaan tule. Tietenkään mikään ei mene niin kuin ajatteli, niin kuin olisi järkevää, tai edes kohtuullista. Kaikki menee ihan toisin koska lapsi on kesken, ja se vielä hakee niitä oikeita tapoja. Aikuisen tehtävä on sietää ja ohjata.

Ei sillä että nämä kouluikäiset sen varmemmin asioita oikein tekisi, mutta ainakin niiden kanssa voi käydä asiasta keskustelun. Typerän ja jankkaavan keskustelun, mutta keskustelun kuitenkin. Taaperon ja luoja paratkoon vauvan kanssa mitään keskusteluja ei ole. On vain spagetteja lattialla ja veteliä raajoja haalarin päällä.

Alle kolmevuotiaan kanssa ja vähän sen jälkeenkin elämä on pääosin kaaoksen taltuttamista ja anarkian ennakoimista. Se on mulle tosi, tosi vaikeaa. Ei se sotku, ei se kaaos, vaan se ikuinen tunne siitä että tämä homma ei ole hallussa. Tätä ei saa haltuun, tätä ei voi järkeistää. Tämä ei tule menemään niin kuin ajattelin.

En pärjää.

Vauva ei nuku, syö tai kakkaa silloin kun sen pitäisi. Minä en tee mitään näistä asioista silloin kun haluaisin. Oikeasti mikään näistä ei haittaa ja hommat aina lutviutuu, mutta järjestystä rakastavalle ihmiselle se on silti jatkuvaa epäonnistumista. Mitä enemmän vauva-ajoistamme on aikaa, sitä selvemmin huomaan että ne vuodet ovat olleet mulle kyllä välillä aika vaikeita. Osin varmasti hormoneista, osin synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta ja masennuksesta johtuen, usein ihan vain luonteeseeni liittyvän valuvian takia. Kontrollin ystävälle vauva-aika voi olla aika raskasta, vaikka kaikki menisi tosi hyvin ja lapsi olisi täysin terve.

Moni näistä ajatuksista nousi pintaan kuin luin Mutsie-blogin Irenen hienoa “Hullu kuin äidiksi tullut” -kirjaa. Siinä Irene kuvaili omaa matkaansa synnytysmasennuksen ja -ahdistuksen kanssa ja tunnistin itseni hurjan monessa kohdassa. Miten paljon helpompaa kaikki olisikaan voinut olla, jos olisin silloin tajunnut ettei ole normaalia asetella pöydälle hiuspampulaansa oikeaan asentoon huomista päivää varten. Pampulan paikka oli viiimeisenä tavarajonossa, jossa oli myös päivän vaatteet, kello ja kaikki muutkin tarvikkeet jotta onnistuisin saamaan vauvan ensimmäiseen neuvolaan yhdeksältä aamulla.

Hallitsin tavaroita, jotta hallitsisin tilanteen.

Kirjaa lukiessa muistin että on rankkaa olla vähän hullu. Muistin myös, ettei vauvat ole ihan minun juttuni. Pärjään siinä ajassa, mutta siihen liittyy myös paljon vaikeaa siedettävää. Sitä en vielä osaa sanoa johtuiko vaikeudet vain synnytysmasennuksesta vai onko tämä minun hallinnan tarpeeni joka tapauksessa haaste vauva-ajalle.

Onko muilla vastaavia kokemuksia? Onko kontrollihätä helpottanut jonkun lapsen kanssa?

Irenen kirjan voi tilata ainakin täältä. Se kannattaa ehdottomasti lukea jos on vauva tulossa, yksi sylissä tai jo isoksi kasvanut! Erityisesti se kannattaa laittaa miehen luettavaksi, jos itsellä on yhtään taipumusta asioiden hallintaan. Tekstit saattavat hyvinkin selittää muutamia asioita myös puolisolle.

Lue myös:

Kuvat 3 ja 4 : Irene Naakka, Mutsie

Kuinka väsyttää liian aktiiviset aivot?

Työkaveri avasi huomaamattaan pienen matopurkin lounaalla:

”Miten sä aina jaksat aina olla noin hirveän tehokas? Kun sulla on tämä työ, blogi, rakennushommat ja pari lastakin?”

Sen kummempaa ajattelematta vastasin, etten jaksakaan, mutta en voi sille oikein mitään.

Aloin selventää matopurkkia hämmentyneelle työkaverille ja tulin samalla itse ymmärtäneeksi koko kupletin. Suurin ongelmani on se että olen liian nopea, kaikessa. Käyn ihan luonnostani ylikierroksilla ja sille pitäisi löytää jotain purkumekanismeja. Normaalioloissa turbotemponi on minusta ihan ok, se on vain ominaisuus jonka tunnistan perheestäni myös. Siskoni ja isäni puhuvat, siivoavat ja kävelevät ihan samalla naurettavalla tahdilla. Hups vaan ja seuraavaan hommaan! Vain meidän perheessä saadaan mustelmia siksi että ovi aukeaa liian hitaasti suhteessa läpimenovauhtiimme.

En siis ole mikään stressikimppu ja aina rikki (vaikka myönnän että se saattaa siltä täällä blogissa kyllä näyttäytyä), vaan olen vain tosi, tosi nopea. Käyn jatkuvasti sellaisella suoritustasolla, jolla rauhallisemmat tyypit ovat silloin kun stressi on kovimmillaan. Ongelma tästä tulee sitten kun minulle tulee oikeasti paljon tekemistä, silloin ei ole enää mitään mihin korottaa. Lisäksi näistä kierroksista palautuminen on vaikeaa, siksi varmaan olen aina aamullakin vielä väsynyt. Jos ei pysähdy illalla, ei pysähdy yölläkään.

Olen virittynyt väärin, ja nyt tässä 35 ikävuoden kolkutellessa voisin alkaa tehdä sille jotain.

Näen turbovauhtini selkeimmin videoissa joita minusta on huomaamattani kuvattu. Kun naputan kättä mielestäni rauhallisesti, se näyttäytyy nauhalla stressaavana tikityksenä. Kun meikkaan mielestäni seesteisesti, videolla se onkin hirveän vauhdikasta läästimistä. Vauhti jolla lapsille puhua papatan on aivan kreisi, ihmettelen että perhe ylipäänsä saa jotain selvää puheestani! (mutta tätä en aio myöntää seuraavan kerran kun kiistellään siitä pyysinkö laittamaan maidon jääkaappiin vai en).

Eikä se ole vain puheeni, kävelyni tai meikkaamiseni, ylipäänsä koko pääni prosessoi yliluonnollista vauhtia. Mulla soi aina joku biisi päässä, tai joskus jonkin puheen pätkä. Sen taustamusan päällä puhelee yhtä aikaa kahdesta kuuteen ajatusta. Yhdestä seuraa toinen, muistan jotain eiliseltä ja yhtäkkiä olen jo uutta blogijuttua kirjoittamassa.

Pitää muistaa ilmoittaa Kakkonen eskariin, siitä saisi muuten ehkä hyvän blogijutun, maitoa pitää ostaa, voisi perustaa oman ruoan verkkokaupan, pitääkin muuten tarkistaa välikausivaatteiden tilanne ai niin niitä on kahdet kellarissa, huomiseksi on varattava neukkari…ja samalla olen noukkinut kymmenen sukkaa, laittanut koneen pyörimään ja todennäköisesti sanonut Insinöörille että hei Kakkonen puhuu sulle, vastaa sille.

Insinöörillä ja lapsillamme on nimittäin hallussaan se ominaisuus jota eniten kadehdin: jumahtaminen. Haluaisin niin paljon olla joskus itsekin sillä tavalla nollat taulussa, ettei päässä pyöri mitään. Tuijottaa tyhjyyteen ja ladata. Siihen ei selkeästikään pääse suorittamalla ja tekemällä, sen nyt olen oppinut. Mitä kiireisempi olen, sitä enemmän keksin tekemistä ja luon uutta. Kun olen pakotetusti joutilaana, en osaa tehdä mitään, tai olla tekemättä mitään. Enkä rentoudu.

Vähän samalla tavalla kuin on lapsia joilla on niin paljon energiaa että vasta viiden tunnin hiihtolenkki, HopLop ja neljä painimatsia saavat heidät hetkeksi istumaan rauhassa sohvalle, ovat aivonikin kuin liian vähän puistotettu vekara. Ne pyörivät, surraavat ja riehuvat a i n a. Päivin öin.

Uskon että tämä on harjoiteltavissa oleva taito, ja haluankin nyt oppia pysähtymään, hidastamaan, rauhoittamaan ajatukseni. Krapula on toimiva, mutta hieman arveluttava keino. Tervehenkisemmiksi vaihtoehdoiksi olen tunnistanut perinteisen meditaation mutta lisäksi kiinnostaisi kokeilla jotain käsityön henkistä, vaikka niissä susihuono olenkin – tai ehkä juuri siksi. Muistelisin että mekaaninen, toistuva työ käsillä saa aivotkin jotenkin nollautumaan, olenko ihan hakoteillä? Tässä kategoriassa olisi kai värityskirjat, piirtäminen, sudokut, neulominen (yök)?

Onko siellä muita liian nopeita jotka ovat keksineet tapoja jarrutella? Mielelläni kuulisin vinkkejä!

Lue myös: 

  • Kiire sopii minulle – muka
  • Ei minkään tekemisen sietämätön vaikeus
  • Antakaa lisää voita tai vähemmän leipää
  • Muista hengittää välillä

Meno- ja käytösvinkki: LUX Helsinki

Esplanadilla joku tuijottaa purkitettua valoa. Teos ei ilmeisesti ihan aukea. – Täähän on ihan kuin meidän jääkaapista vaan ottais kuvan. Hohhoh taas.

– Saatanan typerää että nää on kaikki polven korkeudella, tuhahtaa vanhempi taiteen ystävä seuraava teoksen kohdalla. Tämä on lapsille suunnattu alue, huomautan ystävällisesti. – No mut täällä on joku ziljoona ihmistä, vois vähän miettiä, hän puhisee kävellessään jo seuraavaa arvatenkin ihan paskaa teosta kohti.

Järjestyksenvalvojat seisovat tien reunassa ja vahtivat tarkasti isoa laumaa. Tapahtumahuumassa moni harhautuu kävelemään keskellä liikennöivää autotietä. Keltaliiviset miehet saavatkin ystävällisillä huomautuksillaan monet havahtumaan vaaralliseen ylitykseen, kunnes Jack Sparrowksi pukeutunut mies kävelee varoituksista piittaamatta keskelle autotietä. – Hei älä mene punaisia päin, yrittävät vielä viimeisen kerran. Hattu heilahtaa ja tyyppi huutaa takaisin ärsyyntyneenä: I don’t speak your fucking language.

Olemme kävelleet lasten kanssa melkein puolitoista tuntia ympäri LUX Helsinkiä. On vähän kylmä ja lapsia jo vähän väsyttää. Kaikki on kuitenkin niin siistiä, ettei tilanne lipsahda lähellekään kiukutteluja. Ihastelemme hienoja valoja ja mietimme miten sen talo näyttikin siltä että se kaatuu vaikka pysyi ihan paikallaan. Fiilistelen tapahtuman järjestäjät mielessäni kuinka hienosti iso massa etenee vaikka välillä ihmisiä onkin ruuhkaksi asti. Isommat teokset alkavat itsestään muutaman minuutein välein, jokainen ehtii varmasti nähdä kaikki hienoimmat efektit. Missään ei ole ongelmia, katkoksia tai virheitä.

LUX on mieletön onnistuminen tänäkin vuonna. Jaksan taas ihmetellä kuinka jotain näin hienoa pääsevät kaikki ihastelemaan. Reitti on sopivan mittainen, erinomaisesti merkitty ja etenee sujuvasti. Teokset hienoja ja erityisesti musiikit tänä vuonna sykähdyttäviä. Välillä korvat on vain pakko pistää vähän tukkoon, ettei se aina jostain löytyvä määkivä naputus kanna omiin korviin. Jokaisessa nurkassa tuntuu olevan se yksi tyyppi.

Näitä saatanan ankeuttajia. Mikä teitä vaivaa?

Jos sinulle tuotetaan maksutta (mutta isolla vaivalla ja rahalla) hienoja elämyksiä, onko pakko valittaa aivan naurettavista asioista? Ihanko tosiaan sua nyt vituttaa että se yksi pönttö joka sinua ei edes kiinnosta on liian matalalla ja ennen kaikkea; onko ehdottoman tarpeellista suoltaa sitä kitkerää makua omasta suusta kaikkien muidenkin nieltäväksi? Sylettää nää tyypit. Jos joku juttu ei ole sua varten, lähde menemään. Suu suppuun ja poistu paikalta. Yle Areenasta löytyy varmasti vaikka Sohvaperunat.

Aina välillä, joskus jopa aina vituttaa aikuiset ihmiset. Hävettää seistä lasten kanssa vieressä kuuntelemassa kun jonkun saama ilmainen kokemus ei kelpaa.

Tämän tekstin piti käsitellä ainoastaan LUXia ja kehottamaan teitä sinne vielä huomenna valofestivaalin viimeisenä aukiolopäivänä. Neuvoisin että menkää aamulla 7-9 välillä tai illalla 17-20. Vinkkaisin että tämä oli hyvä kombo: Illallinen Himalaja -ravintolassa kolmikulmassa, siitä Designmuseon edestä alas Arkkitehtuurimuseon sisäpihan kautta (paras teos mun mielestä!) Kasarmille ja siitä suoraan Espalle, kauppatorille, Sofiankadulle ja Tuomiokirkolle. Espan kautta katsomaan Mikrogalleria ja siitä vielä Korkkaria pitkin takaisin alkupisteeseen palokunnan tornin vierestä. Sekin oli hieno.

Mutta ne helvetin määkijät pilasi tämän tekstinkin. Pitäkää tunkkinne.

Ei minkään tekemisen sietämätön vaikeus

Laitan kattilan kannen kiinni ja alan aktiivisesti odotella. 40 min ja riisipuuroa, varmasti vähän pohjaan palanutta. Lapset katsoo telkkaria aivastellen ja Insinööri on töissä. Nyt olisi aikaa kirjoittaa, mutta jaksanko edes sitä? Kokeillaan.

Viikko sitten tähän aikaan päässä tuntui stressipäänsärky, vanne puristi kirjaimellisesti päätä. Tänä vuonna olen oppinut että se armeijassa kuulemma kysytty kysymys voikin olla totta. On migreeniä, joka puukottaa silmän takaa; hartiasärkyä joka jättää koko niskan palamaan ja sitten on tämä verenpaineelta tuntuva panta, joka kiristää lievästi ja häiritsee enemmän kuin sattuu.

Tämä vuosi on ollut hyvä mutta raskas kaikkinen talovääntöineen ja uusine asioineen. Uudessa työssä aloittaminen maaliskuussa on näin jälkikäteen katsottuna ollut yksi parhaimmista päätöksistäni vuosiin – heti tämän uuden tontin jälkeen. Silti kumpikin kiristelee vannetta tasaisin väliajoin. Elämässä on nyt vain aika paljon kerralla kaikkea. Näin jo viime yönä unta, jossa istuin jossain turhassa hyväntekeväisyyspalaverissa ja valitin sielläkin kuinka aikani ei enää riitä tähän kaikkeen.

Jopas, tästä ei pitänyt tulla kiireestä valittaminen. Niin se pentele sieltä pantansa alta kuitenkin kurkkii. Piti kertoa vain se, että kuluneen viikon ajan olen pääsääntöisesti tehnyt en mitään.

Jouluviikon piti olla lähes työstä vapaa, sellainen rento lomaan laskeutuminen jonka aikana ehtii hoitaa kaikki joulutouhut. Todellisuudessa istuin vielä koko perjantain kipeiden lasten kanssa toimistolla ja pääsimme yhdessä tontturumballe vasta myöhään iltapäivällä. Suhasimme pitkin kaupunkia, minä perässäni kuumetta pikkuhiljaa nostavaa Kakkosta tsempaten, Kakkonen vissypulloaan kauppojen lattioille tiputellen, Ykkönen tylsistyneenä karkkia vinkuen (sai totta kai, lahjonta kunniaan). Meininki oli ihan hyvä, onneksi, mutta minulla se panta kyllä piukkeni.

Taas meinaan kertoa siitä kiireestä, vaikka en halunnut.  Yritän vain päästä tähän viikkoon, joka on jotenkin vain hulahtanut ohi. Sillä matkalla Lahteen viikko sitten perjantaina iltapäivällä kaikki velvollisuuteni olivat ohi. Työt tehty, lahjat ostettu ja paketoitu, kamat pakattu ja perhe siirretty. Edessä pitkä loma välipäivineen ja vielä tammikuun ekakin viikko etäillen.

Loma! Kaikki aika maailmassa! Ihana joulu, jolloin kukaan ei tee mitään, eikä minunkaan tarvitse edes haluta. Ehdin siis tehdä kaikkea.

Ensimmäiset kaksi päivää vääntyilin kiukkuisesti kun ei ollut mitään järkevää tekemistä. En sanonut sitä ääneen mutta en  mielestäni rentoutunut oikein. Nyt olisi voinut lukea kirjaa, kirjoittaa blogia, aloittaa hitto vaikka kutomisen tai sudokut. En tehnyt kai mitään, enkä muista siitäkään vähästä mitään. Sama toistuu jo kuudetta päivää.

Pääsemme vihdoin tähän päivään, välipäiviin. Välikautiselta näyttävä Helsinki on kostea ja nahkea, minulla on pää kolmatta päivää kiinteästi paikallaan. Panta lähti, noidannuoli tuli liiasta väkisinrentoutumisesta sohvalla. Lapset ovat edelleen kipeinä maratonflunssassaan, minä en edelleenkään ole rentoutunut oikein.

Harrastan kolmatta (vai neljättä?) päivää kotiäitilarppausta. Pyykkään, siivoan, järjestelen, keitän riisipuuroa. Selailen kylppärikuvia, teen lounasta ja pelaan lasten kanssa lautapelejä. Idyllistä, mutta minulle vaivaannuttavaa. Edelleen kuljen sumussa. Kun en tee sitä mitä oikeasti halusin lomalla tehdä. 

Ihan en vieläkään tiedä, mitä tuo maaginen lomatekeminen on, joka kelpaisi. Varmasti jotain suorittavaa, joka flirttailee ajatuksella että sen tekemällä 2018 alkaisi helpommin. Jos juoksen joka päivä, aloitan vuoden energisemmin! Jos kirjoitan kymmenen tekstiä varastoon, tammikuussa saa jättää illat blogivapaiksi! Jos kaikki vaatteet ovat puhtaana, pyykkivuoret eivät lannista ainakaan kahteen viikkoon! No en minä ihan näin maanisesti ajattele, mutta jos edes jotain noista tekisi. Esimerkiksi joka päivä.

 

Pidän tätä kaikkea merkkinä siitä että arkeni on liian täynnä. Jos joutuu päivittäin juoksemaan aamusta iltaan saavuttaakseen kaiken mitä muka pitää tehdä, ei lomalla pysty enää muuhun kuin pysähtymiseen. Se ei ole kestävä malli, lapset.

En harrasta uuden vuoden lupauksia, mutta voin harrastaa vanhan vuoden katselmuksia. Totean, että tänäkin vuonna olen ollut liian ankara itselleni. Tehnyt liikaa toki myös, mutta ennen kaikkea turhan tinkimättömästi. Palaan taas kerran siihen ajatukseen, että minun on mietittävä mitä aidosti haluan tehdä, ei mitä luulen tarvitsevani. Haluan tehdä – listalle pääsee tulevanakin vuonna sanat ja kuvat, tämä blogi, vapaat ajatukset.

Sillä niin ne sormet vain kirjoittavat loppumattomalla tahdilla, juuri kun luulet ettet jaksaisi.

Kymmenen syyllisyyttä jota en nyt aio kantaa

Tämä viikko, ehkä vielä seuraavakin on sitä kuuluisaa joulunalusta. Konsultointibisneksessä tämä tunnetaan myös nimellä kaikki duunit kasaan jotta tammikuussa voidaan olla nälkäkuoleman partaalla.

Nyt painetaan. On konseptia, työpajaa, tarjousta ja ohjelmaa. Se on kaikki ihan ihanaa. Samalla taloprojektissa tapahtuu ihan yhtä paljon kuin ennenkin ja menetettiin juuri automme eräälle huonosti sijoitetulle ojalle ja siinä töröttävälle tolpalle (onneksi kenellekään ei käynyt mitään pahemmin).

Illat menevät siis niin että minä teen blogia ja töitä ja Insinööri taloa ja töitä. Siitä seuraa useampi tekemättä jäävä asia, jolla ei juuri nyt voi mitään. Ne painavat silti mieltä, joten ajattelin tehdä pienen puhdistavan harjoituksen: kirjoitan ne tähän ja sovin että näin on hyvä.

valeäiti työt

Liikkuu liikkuu mutta eteneekö?

1. En ehdi leikkiä lasten kanssa hirveän paljon. Ehdin kuitenkin. Vartin siellä, toisen täällä. Keskitymme ruokailuun ja kävellään rauhassa kotiin. Se saa nyt riittää, tämä on kuitenkin oikeasti ohimenevä hetki. Joululomasta alkaen sitten taas nähdään (ja kinastellaan) ihan riittävästi.

2. En ehdi enkä jaksa tehdä ruokaa. Paitsi että tänään kyllä tein. Se todellakin saa riittää. Valmiit ruoat on nyt oikein hyvät.

3. En ehdi urheilla. Ei täysin totta, mutta menköön. Siis ehtisin jos haluaisin. Merkkasin urheilukerrat jo kalenteriinkin mutta tämä sää nyt ihan aidosti kyllä vähän hankaloittaa lenkkeilyä.

4. En ehdi olla jouluihminen. Ei yllätä, eikä ole uutta. Meidän perhe ei ole koskaan lähettänyt postikortteja, kuunnellut joulumusaa tai koristellut kotia ennen kuin ehkä ihan päivää pari ennen joulua. Leivottiin pipareita kerran, hyvä! Ei vaivaa pätkän vertaa, mutta pyydän anteeksi jos haittaa muita.

5. En ehdi valmistella joulupukkijuttuja. Tämä harmittaa vähän, koska turhat lahjat on pahinta. Joko ajatuksella mietittyä (mieluiten aineetonta) tai ei mitään. Tänä vuonna meidän perhe taitaa harrastaa aika paljon yleispäteviä lahjakortteja. Aion hoitaa tämän kaiken aikaisintaan 22. päivä joulukuuta.

6. En ehdi pyykätä, tiskata tai siivota. Aivan sama. Saammepahan hienon joulukuusen ja ne valmisruoat yleensä tarvitsee aika vähän astioita.

7. En ehdi kirjoittaa blogia, valmistella podcastia, muistaa Instaa. Paitsi että oikeasti teen näitä kaikkia kuitenkin, joten aivan turha syyllisyys.

8. En ehdi soitella ystävien kanssa. Tässä ei ole mitään uutta, eikä mitään erikoista – ei ehdi kukaan muukaan. Next!

9. En ehdi ylianalysoida elämääni. Tämä on vain ihanaa.

10. En ehdi katsoa The Crownin uusimpia jaksoja. Tämä on kyllä paha. Pitää korjata ensi tilassa!

Näiden sijaan aion edelleen ehtiä:

  1. Nukkua.
  2. Pussata ja halata lapsia joka ilta, ja kertoa että rakastan hirmuisesti.
  3. Soitella Insinöörille ja muulle perheelle FaceTime puheluita siirtymistä, jolloin saadaan edes vähän juteltua.
  4. Tehdä nämä viimeiset metrit kunnialla maaliin.