Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Henkinen kasvu on joskus kivuliasta ja minä teen sitä täällä julkisesti

”Sitä kutsutaan henkiseksi kasvuksi.”
“Äh. Onko pakko kasvaa?”
“On, läpi elämän.”

Olin juuri valittanut ystävälleni etten saa riidellä kotona niin kuin haluaisin. Tiedän kuinka kypsältä tämä kuulostaa! Mutta kun! Minun luonteeni sanoisi että välillä räjähdetään ja sitten laannutaan nopeasti ja sitten se on ohi. Insinöörin luonne taas ei moista suodata, joten olen tässä 15 vuoden aikana joutunut väkisin opettelemaan sovittelevamman tavan riidellä.

Minusta se ei ole kivaa, mutta niin kuin ystäväni hieman kypsempänä huomautti, kasvu ei ole aina kivaa ja sitä on pakko tehdä.

Valitettavan oikeassa hän on. Olen vuosien mittaan kasvanut lukemattomien asioiden suhteen, ja suurimmaksi osaksi oikein iloinen olen siitä. Nuoruuden mustavalkoisuus on muuttunut monisävyiseksi sateenkaareksi, jossa ymmärrän ja hyväksyn todella monta muutakin mielipidettä omani lisäksi. Ymmärrän jatkuvasti enemmän siitä miten vähän ymmärrän ja tiedän ja siksi olen armollisempi sekä itseäni että muita kohtaan.

En todellakaan ole valmis, mutta hyvällä matkalla.

Henkinen kasvu on joskus vähän raskasta ja kivuliastakin, mutta kyllä sen tulokset hyvältä tuntuu. Kiusallista tästä tekee se, että viimeisen kahdeksan vuoden aikana minussa tapahtunut kasvu on nähtävissä täällä blogissa. Blogi täytti tällä viikolla vuosia ja kuten tavallista, kävin hiukan läpi vanhoja tekstejä. Löysin ihan alkuajoilta mm. tämän timantin, jossa kritisoin sukupuolisensitiivstä kasvatusta (ymmärtämättä mitä se on):

”Lapsiraukka sitten menee ala-asteelle niissä hamppuvaatteisaan, esittelee itsensä Ruu:na ja syö vain vegaaniruokia.”

Ei apua. Ette näe tätä mutta voitte kuvitella kuinka hautaan väsyneet, vanhentuneet kasvoni juuri nyt sukupuolisensitiivisiin käsiini, lähettelen disclaimereita joka suuntaan ja vuoraan bannerit lauseella “ymmärrän nykyään mitä on sukupuolisensitiivisyys, anteeksi! Ruu on tosi kaunis nimi!”

Joka ikinen kerta näitä helmiä löytäessäni ajattelen että ei heeeeelvetti täältä pitää kyllä piilottaa näitä vanhoja tekstejä, päätyen kuitenkin siihen että se olisi liian suuritöistä. Jätän ne siis sinne, virtuaalisesti mädäntymään omaan kuoppaansa enkä ainakaan korjaa niissä esiintyvä kappaleväli- tai kuvaongelmia.

Siinä on kuitenkin myös jotain maagista että tämä kaikki vanha sonta on tuolla. Erityisesti kun niiden vastapainona kuitenkin on nähtävissä tuoreemmat näkemykseni, joissa olen vihdoin oppinut ajattelemaan asioita monipuolisemmin ja tylpistämään pahimpia kärkiä kynästäni – vaikka ne kärjet toki olivatkin aluksi niitä mihin moni tykästyi.

Näkyköön sitten koko internetille kuinka olen ymmärtänyt mitä sukupuolisensiitivisyys on, kuinka tehdään maistuvaa kasvisruokaa, kuinka kasvatuksen rooli lapsen persoonallisuuden muovaamisessa on melkein mitätön, ettei vegaanius tai sormiruokailu ole uskontoja ja kuinka omia hermoja voi oppia hallitsemaan uhmaisten lasten kanssa.

Ainoa miinus tässä toki on se etten voi koskaan, ikinä, milloinkaan lopettaa blogia, sillä muuten henkinen kasvuni pysähtyisi muun maailman silmissä siihen. Enkä uskalla arvata minkä ikäisenä olisin vähiten ääliö, joten parempi jatkaa.

Muistin väärin – minähän olen nyt onnellisimmillani

Olen viime viikot miettinyt analyyttisemmin omaa henkistä tilaani, joka on tosi hyvä. Jollain tavalla olen rauhallisempi ja seesteisempi kuin aiemmin. Niin ei pitänyt olla, sillä olin itse itselleni kertonut että vauva-ajat eivät sovi minulle ja että olen onnellisempi kun lapset ovat isompia.

Ennen kuin Kolmonen syntyi, olin pääsääntöisesti aika kireäksi viritetty. Syynä on osittain perusluonteeni, olen kireä, hah! Tarkoitan että olen aika paljon kaikkea. Tykkään olla menossa ja häsätä ja tehdä ja suorittaa. En ole koskaan ollut hyvä vain heittäytymään sohvalle olemaan, enkä tarkoita tätä rivien välisenä kehuskeluna. On oikeasti aika dorkaa suorittaa elämäänsä aamusta iltaan.

Minä en ole osannut vain olla, koska en ole ollut tyytyväinen olotilaani. Sohvalle on paha heittäytyä vain olemaan, jos ei halua pysähtyä kuulemaan miltä tuntuu.

Tyytymättömyyteni ei ole ollut mitään syvää oman elämän vihaamista vaan sellaista mikä syntyy kun tekee asioita joita luulee olevan pakko tehdä sen sijaan että miettisi mitä haluaa tehdä. Tästä olen useasti kirjoittanutkin, eli tiedostan ongelman, mutta vaikeaa se on korjata.

Kun olen ollut tyytymätön yleisesti, olen keskittynyt tekemään esimerkiksi työni niin hyvin kuin voin, suorittamaan sieltä itselleni hyvää oloa. Sitten kun on paljon töitä, ei ehdi tehdä jotain sellaista mitä haluaisi tehdä kunnes alkaa jo kyseenalaistaa mitä se edes oli mitä halusi tehdä. Ehkä urheilu, sehän on ihmiselle hyväksi? Pitäisi lenkkeillä enemmän!

Syntyy arvojen ja ajankäytön loputon ristiriita, joka ajaa tekemään vielä vähän enemmän jos sinne väliin vaikka tupsahtaisi jotain mistä nauttii.

Konkreettisemmin niin että kun tulin töistä kotiin ehkä ruokakaupan ja tarhan kautta, aloin suorittaa sitä arkielämääni. Mietin mitä tänään ehtii tehdä – blogia, urheilua, ystäviä vai kaikkea? Kiirehdin niitä tekemään arvellen että sitten on parempi olo kun tekee jotain mitä itse haluaa. Yleensä kuorrutin tämän toki sähköpostien vilkuilulla ja instan päivittämisellä.

En voinut pysähtyä kuulostelemaan olotilaani kun kaikki energia meni täysillä paahtamiseen, jotta löytäisi jonkin tekemisen kautta rauhan. Läsnäolo oli koomassa ja unohti tulla meille. Ajoittain tämä oma tyytymättömyyteni on ollut sitä luokkaa, että sain lievän paniikkikohtauksen kun käskettiin hengittää silmät kiinni ja keskittyä hengittämiseen.

Tämä nyt on tietysti täysin liioiteltua enkä minä oikeasti noin huonosti ainakaan päivittäin voinut, mutta selvennän tällä eroa nykytilaan. Sillä nyt olen pääosin siellä ihan toisessa äärilaidassa. Osaan pötkötellä sohvalla vallan mainiosti myös silloin kun puhtaat kahvikupit ovat jo loppu ja pyykit kolmatta päivää lattialla. Jaksan tehdä läksyjä isompien kanssa vilkuilematta samalla kännykkää (no, joskus ainakin). Nautin tyhjistä viikonloppuaamuista vaikka pölyt pyörii jaloissa Kolmosen syötävänä.

Koska tiedän että ehdin tehdä nämä kaikki jutut sitten vaikka seuraavana päivänä, aika ei vain mystisesti lopu yhtäkkiä kesken.

En minä mitenkään valaistunut ole tai muuttunut vauvan myötä paremmaksi ihmiseksi. Ehdin vain nyt kerrankin riittävästi huomata ja tehdä sitä kaikkea mitä haluan tehdä – liikkua, katsoa telkkaria, kuunnella äänikirjoja, kirjoittaa, valokuvata, siivota ja tehdä ruokaa (näitäkin todella haluan välillä tehdä).

Valeäiti vauvavuoden onnea

Nyt kun perhe tulee illalla kotiin, mulla on oikeasti kaikki tehty, sisälläni ei välky mikään nyt äkkiä ovesta ulos ja tee jotain kivaa -valo, koska olen jo tehnyt kaikenlaista kivaa.

Tajuan,  että vaikka näinä vuosina olen toki väsyneempi kuin koskaan ja päivät vauvan kanssa ovat välillä raastavia, tylsiä ja kuormittavia, olen silti vauvavuosina ollut itse asiassa onnellisimmillani. Olen unohtanut täysin sen kuinka ihanaa myös kahden ihan pienen kanssa oli ja kuinka onnellisuuteni oli silloin pysyvästi korkeammalla.

Enää herää kysymys että mitenhän ihmeessä tämä taika pidetään yllä kun vauvasta tulee taapero ja aikakäsitteeni muuttuu taas, tai kun palaan joskus töihin. Menen sitä nyt miettimään sohvalle.

Kaikki kuvat: Dorit Salutskij

Lue lisää

Pitää puhua myös tuntemattomille, tai ainakin minä toivoisin sitä

Tiedättekö sen hetken, kun kohtaatte tuntemattoman ihmisen ja yritätte vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa (huvin vuoksi tai pakon edestä), mutta toinen ei vain vastaa mitään? Kasvoillaan on vain tonnin setelin ilme joka ei kutsu tutustumaan tai edes jutustamaan? Ja sitten hiljaisuus.

Matkustaja lähestyy, katsoo vaunujani ja minua, katsoo pois. Sanon heti ”mahtuukohan siitä?” ja elehdin hymyillen sen merkiksi että teen kyllä parhaani että mahdut ja siirrän vielä tarvittaessa. En saa vastausta, hän ohittaa vaunut ns. kylkiluisulla vaivalloisesti.

Tavallaan ymmärrän sen tyhjän katseen, olen joskus itsekin se tyyppi; ajatuksissani, väsyneenä tai varuillani. En haluaisi olla se tyyppi mutta ympäristöni myös sallii sen, kulttuurimme hyväksyy mykän katseeni ja metrin välit bussipysäkillä. Annamme toisillemme tilaa varmuuden vuoksi niin kauan että lopulta kukaan ei yletä muihin ja moni on vähän yksinäinen.

”Anteeksi, voinko ihan pikkasen pyytää siirtymään kun täällä takanasi on nämä vaunut ja reppusi osuu tuohon kuomuun, ettet vain jää niihin solmuun?” Hän siirtyy askeleen sanomatta mitään, mutta en voi olla ajattelematta että se oli aika vihaisen tuntuinen katse.

Redi weekday

Usein kiva pieni keskustelu syntyy pienellä vaivalla. Eilen päätin aloittaa rupattelun vanhemman pariskunnan kanssa jotka hymyilivät Kolmoselle, vaikka pelkäsin että ylitän ehkä jotkin sosiaaliset rajat. He olivat juuri katsoneet minua ja vauvaani ystävällisesti hymyillen. Heidän väläyttässä sen kahden sekunnin hei-hymyn, jonka toivotaan riittävän, palautin saman pienen hymyn ja katsoin taas vauvaani. Huomasin naamalleni asettuvan sen tonnin setelin ilmeen.  Olin ilmeetön, välttelevä, hiljainen.

En siksi etten olisi halunnut puhua tai koska olisin ujo vaan siksi että oletin heidän haluavan olla ihan rauhassa. Vaikka he siis juuri katsoivat meitä hymyillen.

Onneksi tajusin tämän ja tulin järkiini, koska meillä oli ihan todella mukava vartin jutustelutuokio joka piristi kovasti omaa junamatkaani.

”Pakko kysyä, mistä toi takki on? Tosi kiva!”

Nyt kun aloitin taas lastenvaunujen kanssa matkaamisen olen joutunut enemmän puhumaan ihmisten kanssa, sillä tilaa pitää joskus pyytää, välillä apua ja joskus jopa anteeksi. Olen ollut hämmentynyt siitä että joskus en saa takaisin mitään vastausta, sanallista varsinkaan.

Toisaalta olen ollut super iloinen kun joskus vaunupoterossamme on syntynyt niitä spontaaneja takkikeskusteluja. Ilahduttaa ihan mielettömästi joka kerta kun joku puhuu minulle tarpeettomasti, siis sanoo jotain mikä on tarkoitettu vain kivaksi kommentiksi tai ihan oikeasti vain tilan täytteeksi. Säästäkin on minusta kiva puhua sana tai kaksi bussissa. Puhumattakaan siitä, miten ihanaa musta on jos joku oikeasti lähestyy tutustuakseen, se on harvinaista herkkua se!

”Hei en ole nähnyt sua ennen täällä kentän laidalla, oletko Kakkosen äiti?

Kuten arvata saattaa, olen itse tosi sosiaalinen mutta en mikään amerikkalainen small talk kuningatar minäkään. Ahdistun monesta sosiaalisesta tilanteesta ja usein olen mieluummin hiljaa. En halua tunkea itseäni ryhmän keskelle mutta voi pojat olen edelleen onnellinen siitä futiskentällä annetusta käden ojennuksesta, vaunujani kantaneesta rouvasta ja takkikeskusteluista pimeässä aamussa.

Kun joku lähestyy minua hymy huulilla ja avoimin mielin, palautan sen yleensä takaisin vähintään yhtä ystävällisellä asenteella.

Kirjoitin kolme vuotta sitten tekstin Ujo lapsi on fiksu, jossa kerroin että minua harmittaa ujojen lasten patistelu, että kyseessä on mielestäni enemmän huono tilannetaju ja puutteellinen lapsen kohtaaminen. Olen edelleen samaa mieltä mutta huonojen kohtaamiseni keskellä olen miettinyt, pitäisikö meidän sittenkin vähän enemmän rohkaista itseämme – myös lapsia – vähemmän varautuneeseen suuntaan?

Minua on alkanut surettaa aikuisten ajoittainen tylyytenä näyttäytyvä varautuneisuus ja huomaan kaipaavani en nyt ihan amerikkalaista mutta sellaista vähän reippaampaa kulttuuria jossa muille puhutaan takaisin jos he puhuvat sinulle ja voidaan jopa itse aloittaa keskusteluita.

ping helsinki kokemuksia

Pohdin tätä Valeäidin Facebook-sivulla ja sain hirveän viisaita kommentteja. Tiivistän joukon viisauden tähän:

Ujo saa olla, mutta käytöstavat pitää löytyä.

Hyviin käytöstapoihin kuuluu se että toiset otetaan huomioon, heidät nähdään ja heidät kohdataan. Vastataan hymyyn, tervehditään takaisin, puhutaan lapselle suoraan. Ei patisteta ketään mutta näytetään esimerkillä, että muutamaan sanaan on aina varaa – erityisesti jos tilanne sitä vaatii, kuten bussissa yllä.

”Tarvitsetko apuja niiden vaunujen kanssa? Katsoin tuolta kaukaa että nämä rappuset näyttää ihan kamalilta niin ajattelin tulla avuksi”

Ujo saa olla, mutta sen taakse ei voi piiloutua, kääriytyä sen tuomaan kuoreen ja luoda siitä itselleen persoonallisuutta. Samoin kuin reilusti ekstrovertti ihminen ei voi aina höpöttää toisten päälle ja sanoa että mä kato oon tämmönen että mä vaan puhun ja puhun. Toinen joutuu pinnistämään, että puhuu riittävästi, toinen että malttaa kuunnella. Se on osa sosiaalista silmää, hyvää käytöstä ja kivaa kanssatallaajan roolia.

Uskon että meille olisi kaikille kivempi olla ja asua täällä jos jaksettaisiin puhua ylimääräiset sata sanaa päivässä vieraille.

Uskon myös että osa varautuneista voisi hyvinkin olla luonnostaan vähän puheliaampia jos ympäristö esimerkillään siihen rohkaisisi, myös lapset. Jos vaiteliaisuuden kulttuuri saa jopa kaltaiseni moottoriturvan häveliäästi hiljentymään, voin vain kuvitella kuinka tehokkaasti puhumatta jätetyt small talkit vaientaa vähän vielä rohkeutta hakevan lapsen.

Ei saa puhua tuntemattomille on ihan hyvä ohje jos kyseessä on pimeä sivukuja tai lapsi on yksin ja vieras lähestyy. Mutta kyllä toivoisin joskus että pitää puhua myös tuntemattomille olisi toinen ohjeemme.

Toinen kuva: Rabbit Visuals vuoden 2017 PING Helsingistä. Minulla ei tonnin seteli vaan ”hmm, mielenkiintoista, kerro Katja lisää” – ilme.

On kivempaa olla mukava töissä (ja kotona)

Hesarissa oli artikkeli siitä, kuinka mukavat ihmiset menestyvät työelämässä. En tiedä menestyksestä mutta olen jo kymmenisen vuotta sitten valinnut olla töissä aina mukava kun vain voin, koska se on minulle kivempaa. En kestänyt kovin kauaa sellaista piinkovaa kilpailua ja vääntämistä, siinä tulee vaan paha mieli kun kuitenkin aina välillä häviää.

Siksi kannustan, kiitän ja kehun. Yritän olla mukava myös silloin kun edessä on nihkeä tilanne tai meidän tappio ja uskon että vaikeimmissakin olosuhteissa voi aidosti toimia toisen parasta ajatellen. Itse asiassa kokemukseni mukaan pahimpaan mulkkuuteen kannattaa nimenomaan vastata mukavuudella. Kill them with kindness, tiedättehän.

Koska en ole jumalallinen olento, en tietenkään onnistu olemaan mukava aina tai edes joka kerta. Mutta pelkästä yrittämisestäkin tulee hyvä mieli!

Viime vuosina olen kasvanut tästä vielä askeleen suuremmaksi ihmiseksi ja opetellut olemaan myös itselleni mukavampi. Mulla on helposti tapana olla superkriittinen ja vaativa itseäni kohtaan (kuten tässä edellisessä lauseessa), mutta nyt olen tsempannut hirmuisesti (ja tässä kehun itseäni!) siinä että huomaisin myös itseni tekemän hyvän, rekisteröisin pienetkin saavutukset silloin kuin tavoitteeni ei ole vielä täynnä.

Juuri tänään muistutin itseäni, että sain kuitenkin Kolmosen nukahtamaan ainakin yhdesti tänään itse vaunuihin ilman tissiä tai liikettä. Tätä muistuttamista edelsi vartin manailu siitä kuinka olen täysin nyt epäonnistunut kun se nukahtaa vain tissi suussa. Askel ja tissi kerrallaan!

Nyt kehun itseäni vähän lisää, sillä artikkelissa puhuttiin myös mukavien lasten kasvattamisesta ja se meinasin ensin lannistaa:

”Jos haluaa lapsestaan mukavan aikuisen, keskeistä on panna paukut ensimmäiseen viiteen ikävuoteen, sanoo Vuorinen.” (HS 2.1.2020)

No niin, se meni sitten. Kaksi kautta kolme on jo kasvatettu tuon ohi. Mutta! Sitten vasta luin mitä tämä mukavaksi kasvattaminen on:

”’Voi aloittaa heti olemalla tietoinen siitä, miten suuri merkitys on omalla katseella ja kosketuksella. Katso lastasi hyvän kautta, älä arvioi vain hänen tietojaan ja taitojaan.’

Yhdessäolon aikana on tärkeä kommunikoida ja kuunnella lasta. Lapselle voi myös tarkoituksella järjestää uusia vuorovaikutustilanteita, esimerkiksi leikkitreffejä erilaisten ja eri ikäisten lasten kanssa.” (HS 2.1.2020)

Ja kuulkaa. Samana päivänä kun luin tuon artikkelin, olin ollut ekaluokkalaisen kanssa hänen koulukaverinsa luona kylässä.

Minä järjestin hänelle sinne leikkitreffit, koska eivät tunne vielä toisiaan tuon luokkakaverin kanssa kauhean hyvin. Matkalla sinne sanoin Kakkoselle hymyillen, että ”Onpa kiva tämä kun kävellään tänne yhdessä, mä…” ja hän vastasi jo hieman keskeyttäen ”mäkin rakastan sua”. Kysyttäessä kävi ilmi, että hän oli jo katseestani nähnyt juuri sen miten olin ajatellut lausettani jatkaa.

Leikkitreffit – check. Hyvä katse – check. Läsnäoleva yhdessäolo – check. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.

Joten HUH, hyvä minä! Selkeä todiste että olen ollut aivan loistava äiti jo sen kriittisen viisivuotiskauteni aikana!*. Nyt sitten vain odottelemaan että hänestä kasvaa oikein mukava työkaveri jollekin.

 

* Tässä luki ensin että ”olen kuin vahingossa ollut hyvä äiti”. Mukavuuspuuskissani muutin sen kannustavammaksi.

Jää vielä hetkeksi

Yksi kerrallaan he tuntuvat lipuvan kauemmaksi. Yksi ragee, toinen kulkee itse bussilla mihin vain, kolmas oppii liikkumaan pois turvalliselta leikkimatoltaan.

Onneksi on edes se yksi ryömivä, sillä nämä koululaiset saavat minut jo todella kaihoisaksi.

Yhtäkkiä nuo isot lapset ovatkin jo oikeasti isoja, ei niitä enää ihan niin vain saa houkuteltua touhuihin mukaan. Ja käsi sydämellä – en mä aina muista niitä edes houkutella. Nyt kun he pärjäävät ilman meitä jatkuvasti ympärillä pörräämässä, otamme siitä ilon irti. Teen ruoat ja viikkaan pyykit, urheilen. Tajuan nukkumaan mennessäni etten pysähtynyt koko päivänä puhumaan kunnolla tyttäreni kanssa. Mitähän sille kuuluu?

Elämme rinnakkain ja touhuamme kukin omiamme ja joskus unohdan että voisimme myös hellittää omat askareemme ja viettää aikaa yhdessä.

Joka kerta kun huomaan isojen lasten menneen nukkumaan ilman mua, kirpaisee vähän. Vauvan nukutettuani katselen mustia ovia, jonka takana nukkuvat kaksi isoa pientä rauhassa ja jos ne yöllä heräävätkin, menevät itse takaisin nukkumaan.

Ei siitä ole niin kauan kun Kakkonen tarvitsi joka ilta vielä kolmen minuutin sylin, ja vielä kesällä minun piti aina viimeiseksi häntä käydä halaamassa että uni tuli. Nyt illassani agendalla on Kolmonen ja sen nukuttaminen, eikä syliäni enää tarvitakaan muualla. Niin otti ja aikuistui taas yksi lapsista yhden askeleen liikaa vähän turhan nopeasti.

Joinain aamuina kun Ykkönen lähtee iloisesti yksin kouluun mietin, että emme ole pitäneet käsistä kiinni enää kuukausiin. Vuosiin? En muista. Milloinhan se on edes viimeksi itkenyt niin että sain lohduttaa?

Kakkonen hehkuu ekaluokkalaisen uhoa. Siitä on niin kovin kauan kun se porautui kaikkina mahdollisina hetkinä syliini. Kun katson sitä, näen teinin, osaan jo kuvitella miltä se näyttää 15, 18, 25-vuotiaana.

Tiedän toki, ettei suhteemme tässä mihinkään loppumassa ole, muuttumassa vain. Se kehittyy ja kasvaa ja rikastuu. On aivan mahtavaa jutella saunassa ison tytön kanssa isoista jutuista, vähät siitä ettemme enää pidä koko ajan kädestä kiinni. Mutta muutos on aina mulle vaikeaa ja nyt tunnen sen taas luissani – jotain on muuttumassa.

liplap

”Oon miettinyt viime aikoina paljon että kuinka ihmeessä ihmisille tulee tarve/halu saada iltatähti. Näinkö se siis tapahtuu?” kommentoi eräs vanhaan tekstiini kun tätä samaa jo kolme vuotta sitten kipuilin. Kyllä, näköjään, voin nyt vastata. Mutta kun se iltatähtikin perhana ottaa ja kasvaa ihan liian nopeasti, turbovauhtia suorastaan.

Viikkaan koon 62 pois Kolmosen kaapista ja vauvavuosi vilisee silmissä. Tai oikeastaan se kitisee vieressäni lattialla, ei yllä leluun ja ryömiminen sentti kerrallaan on vielä liian hidasta. Milloin sille tuli muita tunteita kuin nälkä? Tiedän jo nyt, miltä uhmakohtaus koon 92 toppahaalareissa tulee tuntumaan, aavistan miltä puheensa tulee kuulostamaan. Joku päivä tajuan että se osaakin jo sekä äshän että ärrrrrän ja sitten sekin on jo koulussa. Ei vielä, ei näin nopeasti.

Enkä taida olla ainoa, joka meillä tätä miettii. Insinööri lanseerasi aamulla urheilukeskiviikot, jolloin vanhemmat vuorotellen tekevät jotain liikunnallista isojen kanssa. Se kuulostaa mahtavalta ja erityisesti yhteistä aikaa lisäävältä. Kaipaamme sitä kipeästi. Minä määrään tämän lisäksi rajusti lisää haleja, jutteluja ja lautapelejä koko porukalle.

Joulu, et tule ollenkaan hassumpaan aikaan.

 

Lue myös: 

 

 

Kysyitte mitä vain – vastasin mitä vain (osa 1)

Kysyin Instagramin kyselytyökalulla teiltä sen perinteisen ”kysy mitä vain” kyssärin ja onnekseni tuo kyseinen Instan toiminnallisuus on juuri nyt rikki, joten pääsen vastaamaan näihin ihan kirjallisesti!

Oletko aina ollut ruskeahiuksinen? Vai onko tullut kokeiltua esim punaista tai vaaleaa?

Olen ollut ihan aina tummahiuksinen, mieluiten jopa lähinnä mustahiuksinen. Punan suuntaan olen useinkin taittanut ja vaaleaksi vedin latvat kun täytin 30 – sellainen ombré villitys vei mukanaan. Päässä on ollut kaikkea pikkuleteistä (!!) permikseen (!!!) mutta blondiksi en ole kyennyt. Lyhyt tukka on ollut kerran, pidempi polkka samoin kerran. Tämä taitaa olla aika lailla jo trademark tämä tukka.

Missä päin te asutte kun teidän kämppä näyttää niin ihanalle 😀 

Sori en kerro kovin tarkkaan, koska olen vainoharhainen! Kiva kämppä nyt voi olla missä vaan, mutta me asutaan Itä-Helsingissä, jossa on vaikka mitä mahdollisuuksia ihaniin koteihin, tulkaa kaikki tänne!

Joko joululahjat on ostettuna? 

Ei todellakaan. Sain tehtyä listan vastaanottajista, siihen tuli 26 nimeä. Ajattelin tänä vuonna tehdä niin että varaan yhden päivän (22.12 perinteisesti kova) tälle ja hoidan kaiken silloin, enkä stressaa asiasta sitä ennen. Voin raportoida myöhemmin onnistuiko.

Mitä kuuluu? 🙂 

Kiitos tosi hyvää! Vähän meinaa puskea itse aiheutettua joulustressiä (koska EN OLE OSTANUT LAHJOJA), mutta olen aika zen mielentilassa kuitenkin noin niin kuin kaikkineen nyt joten ei sekään haittaa. Olen tosi onnellinen kun olen saanut liikuttua niin paljon että selkä on hyvässä kunnossa ja mieli terhakkaana. Voiko noin sanoa? Sanoin jo.

Millaisiin ammatteihin sun lapsuudenystävät päätyi? 

Niiiin moneen erilaiseen. On kondiittoria, museonaista, insinööriä, markkinointijohtajaa, lähihoitajaa, toimitusjohtajaa ja yrittäjää. Kaikki ovat löytäneet minun mielestäni juuri heille sopivan työn!

Missä oot hyvä / huono töissä / työelämässä yleensä? 

Olen tosi hyvä konsultoimaan eli löytämään ratkaisuja muiden ongelmiin. Hahmotan hyvin kokonaisuudet abstraktin mössön keskeltä ja osaan tunnistaa, mikä on se oleellisin asia josta käsin vyyhtiä kannattaa lähteä ratkomaan. Olen myös hyvä esittämään nämä kaikki viisaat ajatukseni niin että muut tajuaa ja hyväksyy ne. Tämä kaikki myös yleensä tulee suustani tosi jäsennellysti ilman että edes ehdin ajatella itse mitään. Olen hyvä myymään koska olen aidosti kiinnostunut ihmisistä ja asioista joten saan aika nopeasti luottamuksen syntymään.

Huonot puolet tulevat tästä samasta innosta, spontaanista vauhdista ja kekseliäisyydestä: Myyn joskus helposti liian halvalla kun vain haluan homman meille, teen suurpiirteisiä projektisuunnitelmia enkä jaksa detaljeja (sopparit omg) ja varsinkaan enk kestä jos hommat ei etene, siis ihan vaikka jos joku pitää liian pitkän ja turhan puheenvuoron palaverissa. Aina pitää edetä! Pahinta mitä tiedän on että tehdään porukalla monta tuntia yhdessä jotain esitystä. Bitch please, mä haluan tehdä sen vaikka vaan yksin niin se on tunnissa valmis.

Mitkä on sinun epävarmuudet aikuisena, jos vanhemmuutta ei lasketa?

Hah, tämäpä oli kiinnostava kysymys! Tajusin sen lukiessani että hyvänen aika, en kyllä ole tippaakaan vanhemmuudestani epävarma. Yksittäisistä tilanteista, toki, mutta kokonaisuutena seison todella tukevasti oman äitiyteni takana ja tiedän tekeväni sitä hyvin ja ennen kaikkea yritän aina parhaani. Sehän riittää.

Epävarmuuksia kyllä riittää ja ne kaikki liittyvät hyväksytyksi tulemisen tunteeseen ryhmässä, porukasta pois jäämiseen. Mulla vaanii syvällä jossain epäilys siitä että ne muut yhdessä nauraa mulle tai pitää mua huonompana. En ole koskaan keksinyt oikein mistä tämä johtuu, enkä ainakaan saanut sille koskaan minkään näköistä todistetta, mutta siellä se kalvaa heikoimpina hetkinä vaikka tietysti pääsääntöisesti pysyy poissa. Se näkyy pienempinä huolina: olinko valinnut oikeat vaatteet, puhuinko tyhmiä / liikaa, oliko ryhtini huono…kyllä kyllä, typeriä ja tarpeettomia kaikki mutta sellaisia joskus sitten tulee!

Minkälaisena kuvittelit lapsena / nuorena sun aikuisuutesi ja toteutuiko se?

Paha! Jos ei lasketa sitä että viisivuotiaana ilmoitin että minusta tulee kansainvälinen myyntinainen (jota nyt tarkemmin ajateltuna itse asiassa olen) tai että äitini 40v juhlissa ennustaja povasi minusta tulevan ministerin alle nelikymppisenä (ei tullut mutta JES Sanna Marin!!!) luulen, että kuvittelin aina aika lailla tämän elämän: perhe useammalla lapsella, omakotitalo, Suomi.

Miksi sun nimi on Valeäiti ja mistä se nimi tulee? 

Tähän löytyy vastaus blogin historian toisesta tekstistä koskaan ja se sanoo näin:

”En nimittäin juurikaan edes vielä, 15kk jälkeen, tunnista itseäni äidiksi. Äidinrakkaus ei tulvahtanut muhun jo siinä vaiheessa kun näin pilkkeen Insinöörin silmäkulmassa, enkä todellakaan ymmärrä mitään kaiken maailman vauvajumpista, muskareista, värikylvyistä ja niiden tärkeydestä.” 

No nyt tunnistan, äidinrakkautta on ämpäreittäin ja tiedän ettei vauvajumpat ole oikeastaan kovin tärkeitä, mutta nimi jäi. Siihen liittyy myös Project Mama, joten lue koko lyhyt teksti pian kahdeksan vuoden takaa täältä.

Miks oot noin huippu, niin monesti meinannu kuolla nauruun kun kuuntelen sun juttuja. Samalla oon saanut myös sulta paljon tietoa 🙂

Huumori on vahvin epävarmuuden merkki! Mitä enemmän itseään pelkää, sitä varmemmin on hauska – ainakin joillekin! Kiitos!

Ura- ja duunijutut kiinnostaisi, erityisesti yhdistäminen lapsiperhearkeen

No kiva, koska näitä löytyy ja tulee jatkossakin! Aloita lukemalla vaikka Kaikki työni; mitä niissä rakastan ja minkä voisin lopettaa sekä normityöhöni liittyvä Yksi työviikkoni päivä päivältä! Tai se kuinka olin hetken yrittäjänä ja kerroin siitä jutussa Hypyn anatomia: miten siirryin yrittäjäksi? ja lopettele sitten tällä Ura ja perhe: tarvitseeko siitä vielä puhua? -jutulla. Tämän ”duunit” tägin alta taitaa löytyä kaikki, lukuiloa!

Kerro lisää 4kk rajapyykistä ja kuplan puhkeamisesta

Tästä tulossa varmasti asiaa 5kk katselmuksessa 21.12, stay tuned!

Ootteko harkinneet kenenkään lapsen kohdalla että vanh.vapaalla olisikin Insinööri etkä sinä? 

Vanhempainvapaalla ei mutta Insinööri oli muutaman kuukauden isompien kanssa hoitovapaalla ja ehdottomasti sama pitäisi tehdä nyt, ellei pidempikin pätkä. Tekee niin hyvää kaikille! Tässä tarinaa siitä kun Insinööri oli hoitovapaalla.

Kipuiletko koskaan kotona olemisen suhteen? 

HAH, todellakin. Esimerkiksi niin paljon että siitä syntyi aikanaan tämä blogi. En ole varsinaisesti kotiäitiainesta (ks. kohta kaiken pitää ”edetä” ja mieti sitä tässä arjessa. Voi pyhä paikallaan polkeminen sentään) joten tämä on joskus vähän rankkaa mulle. Blogi pelastaa paljon ja erityisesti tällä kierroksella tässä on ihanasti omaa tekemistä sen kaiken tylsähkön rutiinin vierelle!

.

Olipas aivan superdupermahtavia kyssäreitä ja niitä on vielä iso pino käymättä! Kirjoitan ainakin yhden osan vielä jossa vastaan loppuihin, tämä tehdään niin uudestaankin!

Kaksi alinta kuvaa Petri Krook / Yle.

Tukiperheenä voi toimia melkein kuka vain – ja perheitä tarvitaan lisää

Kaupallinen yhteistyö: SOS-Lapsikylä ja Ping Helsinki

Tiedätkö sen tunteen, kun saat hetken ajan olla ihan yksin? Ehkä pakenit tunniksi ruokakauppaan, kolmeksi kampaajalle tai ehkä sait jopa olla yksin kotona koko viikonlopun. Niin kivaa kuin arkenne onkin, kaipaat siitä välillä pientä lepoa, ja se lepo tekee todella hyvää.

Tiedät varmasti myös sen, ettei kaikilla ole tätä samaa mahdollisuutta. Toinen kaltaisesi vanhempi saattaa olla tilanteessa jossa tukea ei vain ole. Ei ole puolisoa, sukulaisia lähellä tai ehkä on juuri muutettu uuteen kaupunkiin, josta ei vielä löydy tuttuja hetkeksi lapsia katsomaan. Tai sitten kuvittelemasi henkilö on kuormittunut ja tarvitseekin keskivertoa enemmän sitä omaa aikaa, eivätkä omat tukiverkot riitä.

Tukiperhetoiminnassa on kyse siitä, että ollaan se puuttuva verkosto niille, jotka tarvitsevat välillä breikkiä. Tukiperheenä olet se sukulaisperhe tai kummitäti, jolle soitettaisiin että hei voitteko hetken katsoa meidän lapsia, mutta oletkin sitä jollekin jota ette vielä tunne ja olet sitä sovitusti, säännöllisesti.

Olet takuuvarma lepohetki jollekin.

Tukiperhe kokemuksia

Tutustuessani SOS-Lapsikylän toimintaan hakeuduin ensin kokemusasiantuntijan pariin. Ystäväni Harri on toiminut jo melkein viisi vuotta tukiperheenä eräälle pojalle, joten vein Harrin sushille ja kysyin kaiken mitä tekin olitte minulta Instagramissa kysyneet: Minkälaisia lapsia tukiperhetoiminnassa on, mitä te teette lapsen kanssa yhdessä, onko vaikeaa palauttaa lasta kotiin viikonlopun jälkeen, entä kasvatusperiaatteet, synttärit ja ruokavaliot? (Haastattelun myötä erittäin suosituksi nousseen Harrin vastauksia löytyy Instagram Storiesin kohokohdista!)

Lopulta me kaikki yritimme kai vastata vain yhtä kysymykseen: voitaisiinko me toimia tukiperheenä?

Jututin Harria tuntikaupalla, vaikka aika pian tajusin käsittäneeni koko asian väärin ja monen kysymyksen olevan siksi hassu; tukiperhetoiminta ei ole sijaisperhetoimintaa, jossa vaikeassa tilanteessa oleva lapsi sijoitetaan pois kotoaan.

Tukiperhetoiminta on ennalta-ehkäisevää tukea, jota tehdään ihan tavallisten ihmisten toimin. Itse asiassa, Harria jututettuani vertaisin hänen kokemuksiaan kummisedän tai -tädin hommiin!

Harri aloitti Helsingin kaupungin kautta tukiperheenä ollessaan itse nuori ja menevä (ja komea, mitä näitä nyt on!) sinkkumies. Hänelle ehdotettiin leikki-ikäistä poikaa yksinhuoltajaperheestä. Harri, poika ja hänen vanhempansa tutustuivat ja todettiin että ihan hyvin sujuu – jatketaan. Ja niin he aloittivat kerran kuussa yhteiset viikonlopunvietot.

Viikonlopun aikana Harri ja nyt jo koululaiseksi kasvanut poika elävät tavallista elämää: ulkoilevat, tekevät ruokaa, käyvät joskus kavereiden luona kylässä ja joskus kinastelevat vaikkapa ruutuajasta tai nukkumaanmenosta. Epäselvissä tilanteissa Harri tsekkaa kotiväeltä miten hommat onkaan sovittu.

Melko tavallisen kuuloista, eikö?

Vuosien aikana Harri on löytänyt itselleen puolison ja muuttanut juuri avomiehensä kanssa yhteen. Tukiperhetoiminta jatkuu silti aivan kuten ennenkin, koska se on kaikkien mielestä mukavaa. Lasten kannalta parasta on aina mahdollisimman pitkäaikainen tukiperhe.

Harrin kaltaista tukiperhettä kaipaavia perheitä on moneen lähtöön ja hirvittävä määrä. Jonossa on aina perheitä. Lapsiakin on totta kai monenlaisia, eri ikäisiä ja eri taustoilla. Siksi alussa aina katsotaan minkälainen tukiperhe-lapsi-pari olisi paras, eikä esimerkiksi paljon erityistukea tarvitsevia lapsia voi kukaan tietämättään saada viikonloppuvieraaksi.

Voisimmeko toimia tukiperheenä?

Takaisin siihen kysymykseeni: voisimmeko me toimia tukiperheenä? Aivan ehdottomasti voisimme. Ainoa, mitä mietin, on meidän vakautemme tukiperheenä.

Kun talossa on vauva ja kouluikäiset, tuleeko liian monta kertaa eteen se tilanne että jo sovittu viikonloppu on pakko perua kun joku sairastuu? Lasten kanssa tähän tulee toki muitakin kysymyksiä: minkä ikäinen lapsi olisi paras meille, kenen huoneessa hän nukkuisi ja mitä tehdään kun autossamme ei riitä penkit. Tämän tyyppisiin ja vaikeampiinkin kysymyksiin vastaa SOS-Lapsikylän säännöllisesti järjestettävä infotilaisuudet (täällä ilmoitetaan aina kun seuraavan aikataulu on tiedossa). Olen itse käynyt yhdessä ja suosittelen lämpimästi!

Huomaa, että SOS-Lapsikylän infotilaisuus ei sido sinua mihinkään. Vaikka innostuisit sen jälkeen käymään tukiperhevalmennukseen, sekään ei sido sinua mihinkään. Edes ilmoittautuminen tukiperheeksi ei vielä sido sinua mihinkään!

Jos aihe kiinnostaa mutta et pääse infotilaisuuksiin, kuuntele tästä vaikkapa SOS-Lapsikylän omaa SOScastia, josta selviää moni asia. Tai voit ottaa suoraa yhteyden SOS-Lapsikylään! Siellä vastataan kärsivällisesti joka kysymykseen eikä ketään maanitella mihinkään vasten tahtoaan. Meillä käydään kotona jo aika paljonkin keskustelua “voitaiskohan me?”, joten meillä seuraava steppi on koulutukseen ilmoittautuminen. Se ei maksa mitään eikä vie edes paljon aikaa, ja auttaa kypsyttelemään päätöstä.

Voit myös lahjoittaa rahaa jos haluat auttaa, mutta et pysty tukiperhetoimintaan sitoutumaan, siitäkin on valtavaa apua tuhansille suomalaisille perheille ja lapsille! Tästä pääset lahjoittamaan.

tukiperhe kokemuksia

Ps. myös aiemmin tästä kirjoittaneiden bloggajien jutut ja erityisesti kommenttiboksit kannattaa lukaista läpi, siellä on paljon kokemuksia! Täältä löytyy Lähiömutsin, Puutalobabyn, Asikaisen, Nakit ja Mutsin, Simppeli Sormiruokakeittiön ja The Realm of Marian videon jossa hän kertoo perheenä päätöksestä lähteä tukiperheeksi! SOS-Lapsikylän oma blogi vastaa myös moniin kysymyksiin.

Kun koulun aloitus onkin vaikeaa – muutama vinkki

Lesoilin kaksi vuotta sitten siitä, kuinka helposti koulun alku meillä meni vaikka sitä etukäteen kamalasti pelkäsinkin. Sitten tuli Kakkosen vuoro ja keksin pelätä vielä enemmän.

Noh, kukaan ei ole auton alle jäänyt mutta kaikenlaista muuta pelkoa on kyllä toteutunut. Ylipäänsä olen tässä kahden vuoden aikana kuullut, nähnyt ja kokenut aika paljon kaikenlaista. Tavarat tosiaan häviää silloin tällöin, rikki menee sitäkin useammin. Turpiin on saatu, tukkaa kirjaimellisesti pöllynnyt. Kavereiden saaminen ei olekaan ihan niin helppoa. Läksyt ketuttaa, aikaiset aamut on vaikeita.

Tulee täitä.

Pommiin nukkumista sekä unohtuneita läksyjä tapahtuu väistämättä ja uimakamat saattaa mädäntyä märkinä koululla pari viikkoa vielä kolmosluokalla (kröhöm). Se pahin, fyysisen koskemattomuuden rikkominen on ihan kamalaa joka kerta enkä voi edelleenkään väittää ettei sitä koskaan tapahtuisi (mutta siihen pitää puuttua heti ja vakavasti!).

Moni hankaluus on olosuhteiden ja ympäristön luomaa, usein sellaista mihin lapsi ei ehkä voikaan vaikuttaa. Jos muut heittää sun pullolla bottle flipiä etkä osaa ryhmäpaineessa sanoa että äiti on kieltänyt, rikki mennyt pullo voi harmittaa aika paljon. Kaikkia.

Sanoisin kuitenkin että kuulemani mukaan yleisin ja tavallisin hankaluus koulun aloituksessa on edelleen se tunnesmoothie itse – nopeasti itsenäistymään joutuva lapsi. Joskus se kuninkaallinen vuosi hoidetaan eskarissa jo alta pois, joskus se purkautuu vasta tokalla luokalla mutta yleensä se tulee jossain kohtaa halusit tai et (et halua).

Tämän vaiheen aikana lapsi voi olla todella outo, uusi versio itsestään. Se suuttuu ja loukkaantuu yliherkästi, reagoi pieniin pettymyksiin valtavilla kyynelillä kuin mikäkin taapero konsanaan, unohtuu omiin maailmoihinsa, murisee, ärisee ja rageaa. Ehkä kiroilee, uhkailee tai lyö, on kaikin puolin aivan eri tyyppi kuin ennen. Tämä eskarivuoteen usein osuva uhma on ensimmäinen ihmistä oikein kunnolla ravisteleva murrosvaihe. Sen toisella puolella on noin 13 vuotta kasvanut lapsi, joka onkin yhtäkkiä iso itsenäinen toimija eikä mikään vauva enää.

Mutta voi mörön perse se murrosvaihe voi olla rankka. Lohduttavaa on se että se on melkein kaikilla vastassa ja usein juuri niillä ekaluokkalaisilla. Lapsella on silloin samaan aikaan ehkä alhaisin itseluottamus vähään aikaan ja toisaalta valtavasti kasvanut vastuu. Se viettää päivänsä pinnistäen ja opetellen, tsemppaa osatakseen sen kaiken uuden (uudenlainen ruokailu, lukeminen, kielet ja matikka, välkälle ehtiminen – näitä riittää) ja saa ehkä enemmän rakentavaa palautetta kuin koskaan. Silloin kotona toista kertaa sanottu pyyntö saattaa saada välittömän miksi te kiusaatte mua, älkää aina komennelko! -vastauksen.

Kuten tuttavani hyvin sanoi: kun koulussa on koko päivän annettu ”palautetta” ja lapsesta tuntuu ettei osaa mitään, se äidin yksi pyyntö on liikaa.

Myönnän että meillä meni aika lailla tähän marraskuuhun saakka sekoillessa. Kotona oli iltaisin aivan jäätävä meininki. Kaikki rajoja koeteltiin, itkettiin paljon (minä ja hän), nyrkit viuhui (vain hän toki) ja uhkaukset raikasi. Oltiin monesti vanhempina ihan hukassa. Että mitä ihmettä, mitä tämän kanssa tehdään ja onko koko lapsi pilalla? Sitten saattoikin selvitä jonkin iltatoimen aikana että joku oli päivän aikana irvaillut / töninyt / jättänyt porukasta. Tai sitten oli vain pitkä päivä.

Nyt musta tuntuu että olemme paremmilla vesillä ja jonkinlainen yhteys lapseen on palautunut. Siispä jaan meitä helpottaneet vinkit myös itselleni muistiksi – veikkaan ettemme ihan näin vähällä tästä pääse.

Vinkkejä koulun aloitukseen:

  • Älä stressaa vielä niistä myöhästymisistä ja läksyistä liikaa. Eka vuosi, tokakin on koulutaitojen opettelua. Anna lapselle (ja itsellesi) armoa!
  • Minimoi kaikki muu rasitus: harrastukset vähiin ja muitakin menoja kannattaa vähän himmailla. Mieti miten väsynyt olet itse kun aloitat uudessa työpaikassa ja kerro se kolmella – niin rankkaa tämän kaiken omaksuminen on lapsesi aivoille.
  • Anna paljon aikaa siirtymiin: herätkää ajoissa, ennakoi!
  • Pidä huoli että lapsi nukkuu hyvin, nyt hän todella tarvitsee sitä aivoja huuhtelevaa unta.
  • Pidä tiivis yhteys kouluun ja tutustu opettajaan. Laita rohkeasti viestiä jos jokin mietityttää.
  • Jos mahdollista, käy koululla! Sinne saa yleensä päivän aikana mennä, ainakin sopimalla. Auttaa lastakin kun tietää sinun tietävän minkälaista siellä on.
  • Yritä tutustua muihin vanhempiin. Perusta luokan vanhemmille WhatsApp-ryhmä, kutsu kavereita kylään
  • Jos uusien kavereiden kanssa on ongelmia, nähkää vanhoja ja tuttuja normaalia enemmän. Lapselle on tärkeää tämän syksyn aikana kokea olevansa arvostettu, taitava ja toivottu kaveri.
  • Edelliseen liittyen: lapselle on tärkeää kokea olevansa äärimmäisen rakastettu. Halikaa, jutelkaa, painikaa, letittäkää tukkaa, pelatkaa yhdessä, mitä vain joka antaa lapselle hetkeksi rajatonta huomiota ja hellyyttä. Valmistaudu etsimään uusia keinoja, iso ekaluokkalainen ei ehkä yhtäkkiä enää halua pusutella.
  • Yritä kaivaa päivän tapahtumat esiin ja juttele ne päivittäin läpi. ”miten koulussa meni” ei ehkä avaa vielä mitään patoja (vastaus on ”ihan hyvin”), aloita tarkemmasta. Mitä söitte tänään koulussa? Pelasitko futista välkällä? Näitkö kaveria Y? Mitä kaveri X teki? Joistain näistä saattaa alkaa purkautua sivupolkuna ne oikeat kuulumiset. Me syötiin lasagnea, mutta arvaa mitä äiti, mä tiputin vahingossa tarjottimen ja kaikki nauroi.

Viimeisenä vinkkinä se mikä aina: hengitä ja ota rauhallisesti. Pyydä apua jos tarvitset, koulukuraattori on esimerkiksi tätä varten olemassa. Huomaa hyvä sekä itsessäsi että lapsessa, älä lannistu – ihan kohta helpottaa!

PS: kirjoja ei ole pakko päällystää. Ole hyvä.

Esimerkki kertoo lapselle mitä hän voi tehdä

Kaupallinen yhteistyö: Neste K

Tämä on testi. Vastaa tähän mielessäsi: Piirrä auto ja sille kuski. Mieti mihin auto on menossa, mitä kuski on menossa tekemään. Kuka kuski on?  Tein saman Ykköselle eräänä kympin aamuna, kun olimme kaksin kotona. Annoin paperin ja hän ryhtyi hommiin uusilla lahjakynillään.

”Tämä on ihan tavallinen auto. Kuski on auton omistaja, se on menossa karkkikauppaan.”

”Kuskin nimi on Mari Halonen, se on Nesteellä töissä.”

Hyvä Ykkönen, hyvä Mari! Testi oli tietysti tasa-arvoa mittaava leikki, jonka tulos oli feministiäidille mieluinen.

Ajattelitko itse mies- vai naiskuskia?

Vaikka tässä oli kyse vain autoilusta, olen iloinen että Ykkösen maailmassa naiset ottavat ohjat. Hallinnoivat asioita ja hoitavat itsensä karkkikauppaan. Tähän vaikuttaa varmasti kotoa saatu esimerkki: minä (syön hitosti karkkia ja) ajan paljon autoa, myös silloin kun Insinöörikin on matkassa.

Itse asiassa tämä on täysin tietoinen valinta, sillä homma meinasi mennä toisin. Kerran olimme lähdössä autolla liikenteeseen Ykkösen ollessa ehkä neljä. Menin kuskin paikalle ja takapenkiltä kuului ihmettelevä vastustus: lapsen mielestä minä olin menossa väärälle paikalle sillä “äidin paikka on tossa”.

Pehmeän sormen osoittaessa pelkääjän paikkaa sisuunnuin. Minähän rakastan ajaa autoa, olen ajanut kohta kaksi vuosikymmentä paljon ja monia autoja. Miten voi olla että lapsen näkökulmasta olin antanut sen homman kokonaan miehelle? Päätin silloin että näytän lapsilleni ettei autoilukaan liity sukuelimiin, niin kuin moni muukaan asia elämässä.

Niinpä meidän perheessä sekä äiti että isä ajaa Suomessa ja Amerikassa, taskuparkkeeraa ja roudaa; skrapaa autoa ja navigoi pimeässäkin.

Autoilu meillä siis on hyvin hanskassa, mutta monessa muussa on vielä petrattavaa. Vielä pitäisi saada meistä aikuisista kumpikin kokkaamaan, vaihtamaan ilmastoinnin filtterit ja kiinnittämään asioita seinään, niin kuin hienosti muutama vuosi sitten tein. Esimerkistä lapsi oppii, mitä on sopivaa tehdä ja mitä hän voi tehdä.

Suomessa tasa-arvo on monella tapaa muita maita edellä, mutta myös hirvittävän monessa asiassa jäljessä. Neste K:n tutkimuksessa 93% aikuisista kuvitteli alun testissä kuskiksi miehen. Käytännössä kaikki siis, musta tämä on aika järkyttävä tulos.

Vaikka autoilu ei missään nimessä ole maailman tärkein asia, se kuvastaa tietynlaista vapautta ja kyvykkyyttä elämässä. Mahdollisuutta ottaa ohjat omiin käsiin ja seikkailla. Jos sama testi tehtäisiin muilla elämän osa-alueilla, tulokset voisi olla tyttöjen kannalta yhtä karmaisevia.

Minä tein Mari Halosesta innostuneena vielä pari muuta testiä. Pyysin Ykköseltä etunimet eri ammattien harjoittajille, tässä tulokset:

Lääkäri – Elina
Opettaja – Paula
Sairaanhoitaja – Olli
Tutkija – Pentti
Kirjailija – Sini
Tanssija – Meeri
Poliisi – Matti
Pankkiiri – Rami
Yrittäjä – Hanne (oh yes!)
Valokuvaaja – Leena

Hetken jo ajattelin että likka on niin naisasialla että kaikkiin tulee naisoletetun nimi, mutta ei sentään.

Meillä on puhuttu aina tosi paljon näistä asioista, mutta paljon on vielä meilläkin tehtävää ja näytettävää. Tyttöjen päivän kunniaksi puhumme taas tänään kotona siitä mihin kaikkeen tytöt pystyvät ja miksi tyttöjen rooli maailmassa on niin tärkeä. Tänään yhdeksän täyttävä tyttäreni uskoo ainakin vielä pystyvänsä lähes kaikkeen elämässä, mikä ilahduttaa mua kovasti. Hänestä voi kuulemma tulla vaikka presidentti, mutta ei kuitenkaan maalaria – koska on huono maalaamaan.

Seuraavaksi aion näyttää hänelle, että hän voi myös isona huoltaa talonsa itse, painia ja pelata futista. Ja maalata, kun vain keskittyy ja harjoittelee.

Näytetään tytöille mitä kaikkea he voivatkaan tehdä!