Olin tänään tosi hyvä vanhempi

Me oltiin tänään tosi hyviä vanhempia ja se tuntuu todella hyvältä.

Jos vanhemmuudesta julkaistaisiin verotietoja, meistä kerrottaisiin siellä tänään! “Kettusilla kotona erinomaisen hyvä koko perheen keskustelu sunnuntaina 22. marraskuuta” Olin toki saman päivän aikana myös väsynyt ja vähän laiska vanhempi, joka nalkutti ruutuajoista mutta ei kuitenkaan itse tehnyt mitään sen ihmeellisempää, ja joka olisi ruokkinut lapset pakasteruoalla jos pakkaseen olisi joku ostanut jotain ruokaa. Se oli sitä perusvanhemmuutta se.

Tulen kuitenkin muistamaan tästä päivästä sen, että yhden tunnin ajan olin ihan sairaan hyvä vanhempi, Insinöörikin oli. Saimme yhdessä selvitettyä koululaiskiemuraa, joka on pyörinyt umpikujassa viikkoja. Nyt päästiin ekaa kertaa jonkun logiikan äärelle sinnikkäällä ja rauhallisella keskustelulla, jossa kaikki kuunteli toisiaan. Mikään ei vielä ratkennut, mutta se tunne kun pääsi omasta ärtymyksestä yli ja jaksoi avata rehellisesti mitä mieltä itse on ja sanoittaa kärsivällisesti myös lapsen ajatuksia – best!

Näitä vanhemmuuden hyviä hetkiä on nykyään jotenkin helpompi huomata kuin ennen. Sitä on ehkä sen sentin verran armollisempi itselleen, että osaa paremmin erottaa millä on väliä. Enää en oikeasti laske alisuoriutuneeksi vanhemmuudeksi sitä että lapset eivät käyneet ulkona illalla tai mittaa vanhemmuuden menestykseksi että lapset söi porkkanaa ja pelasi illalla kasvattavaa lautapeliä.

Ei nekään asiat tapahtuessaan huomaamatta jää mutta niiden painoarvo on kutistunut tosi pieneksi näiden isompien onnistumisien rinnalla, ne pienet hyvät ja huonot hetket jotenkin vain haihtuu pois isojen tieltä. Kun on aika pysähtyä jonkun ison äärelle niin sitten pysähdytään. Ruoat ja lautapelit saa silloin odottaa.

Tunnetaidoilla on väliä, itsetuntemuksella ja -luottamuksella on väliä, suhteella itseensä ja muihin on väliä. Tänään me onnistuimme noissa, ja se tuntuu ihan sika hyvältä.

Mikä parasta, joskus sitä onnistuu tekemään hyvin vähän krapulaisenakin.

Toivottavasti te muutkin huomasitte tänäänkin olevanne ihan vanhemmuuden A-luokkaa!

Auta vastuunkantajaa relaamaan, ei se itse sitä tekemistä lopeta

Mä olen miettinyt tätä usein, joten ehkä se on syytä kirjoittaa auki: voisitko juuri sinä auttaa vastuunkantajaa joskus relaamaan?

Olen itse sellainen, että tykkään hirveästi edistää asioita. Mulle on ehkä määritelmällisesti tärkeintä että asiat etenee – oli se sitten ulos lähteminen, projekti tai elokuva. En tahdo kestää sivupolkuja, auki jääviä asioita, turhaa työtä, rutiininomaisia toistoja ja sitä että asiat liikkuu hitaasti.

(Olipa muuten hyvä idea haluta monen lapsen äidiksi!)

Tämä piirre on vahvana erityisesti töissä. Jos näen jonkun asian, jonka voisi tehdä, teen sen. Siihen menee minuutti tai kaksi, sitten se on hoidettu ja pois työlistalta. Upeeta! Olen tyytyväisin elämääni silloin kun olen saanut tehdä kaikenlaista ja ihaninta olisi jos se työlista olisi aina ajan tasalla, ei mitään tekemättömiä töitä näköpiirissä.

Ja sitten sinne tyhjälle listalle tulisi joku uusi homma jonka saisi heti tehdä! Oh!

Olen eteenpäin pyrkivä kaikessa mitä teen, vaikka en aina tajua olevani sellainen. Olen vain sisään rakennetusti valmiiksi saava veturi. Se ei ole aina hyvä piirre, mutta erityisesti työelämässä se on kyllä aika ässää! Olen ihan sairaan tehokas, mutta en ylitunnollinen; aikaansaava ja tavoitteellinen, mutta en perfektionisti. Päämäärätietoinen mutta yleensä silti muille armollinen. Ajattelen vain että jos huomaat että jokin on vialla, korjaa se. Jos huomaat että jonkun asian voi tehdä, tee se!

Vien tuosta mennessäni nuo roskat, laitanpa samalla astianpesukoneen päälle, soitan tämän puhelun vielä ja hei nyt kun näen sut niin muistathan sen keskiviikon tapaamisen?

Inhoan sitä että tämä eteenpäin vievä vahva voima niputetaan hieman naureskellen, säälien tai dissaten suorittamiseksi, vaikka itsekin sitä sanaa käytän. No se on semmonen suorittaja, tiedäthän. Joo, tiedän! Ne tyypit rakentaa aivan helvetisti asioita ja saa muutkin mukaan vauhtiinsa, vitsi ne on hyviä!

Suorittajat, veturit, innostajat ja edistäjät on super tärkeitä kaikissa projekteissa. Elämässä. He on niitä jotka keksii ekat käytännön asiat jolla edistää projektia huomenna, ehdottaa illanistujaisia, vie juoksulenkille, organisoi yhteisen lahjan sankarille. Samat ihmiset ovatkin usein myös maailman avuliampia, paatuneita oppaita kaikille jotka sattuvat kysymään tai vaikka eivät vielä ehtisi kysyäkään.

Se on sellaista että näkee ystävien chatissa keskustelun johon voisi hyvin osallistua, ottaa kantaa, tai vaikka kannustaa, eikä millään osaa olla kirjoittamatta niitä vastauksiaan vaikka juuri nyt ei todellakaan olisi aikaa mutta vitsi kun mä tiedän ratkaisun just tohon mihin toi pyysi apua!

Nyt palaan siihen pointtiini, koska tämä kirjoitus on vaarallisesti eksymässä sivupoluille ja se ahdistaa minua niin että meinaan jättää koko tekstin kesken. Täytyy puskea tämän loppuun kun kerran aloitin.

Nämä vastuunkantajat ottavat vastuun tosi usein jopa huomaamattaan ja niin nopeasti etteivät ehdi itseltäänkään kysyä “ehtisinkö  tai jaksaisinko sittenkään”. Siksi he tarvitsevat muiden apua.

Mä hoidan kyllä – tyypit pitää pakottaa siirtymään joskus sivuun, lepäämään vähän. Niille pitää sanoa että älä sinä tule taas tänne meitä kuskaamaan, me tullaan hakemaan tällä kertaa sut. Niiden puolesta pitää kysyä että voisinko minä hoitaa sen lahjan tällä kertaa? Ja joskus niille pitää oikeasti sanoa että et nyt hoida tätä, sulla on liikaa. Anna minä teen.

Koska tosi helposti sitä jumahdetaan niihin rooleihin. No se Jukka nyt aina siivoaa keittiön illalla, se varmaan ihan nauttii siitä. Äitihän nämä jouluruoat aina hoitaa. Satu kuitenkin jeesaa jos kysyn sitä. Hanne tulisitko sä tähän projektiin kun tiedän että sä saat sen tapahtumaan?

Yleensä siinä vaiheessa kun hommia edistävä, vastuita kasaava – sanotaan sitten vielä se suorittaja – sanoo itse että hei en mä ehkä oikeasti kyllä oikein ehdi tai jaksa, ollaan jo aika pitkällä ja lepoa olisi tarvittu jo pari kuukautta sitten.

Minun ja muiden kaltaisteni ympärillä ei riitä ihmiset, jotka auttavat kyllä kun pyydetään. Tarvitaan ihmisiä jotka auttavat vaikka ei pyydetä ja ihmisiä jotka oikeastaan pakottavat antamaan auttaa vaikka se suoraan kiellettiin.

Mihin sitä kissa karvoistaan tai tekijä maaliviivoistaan pääsisi, ellei muut pakota?

Joten FYI Satu, tämä oli sulle. Kiellän sua tekemästä enää mitään Myynninmurtajiin liittyvää tänä vuonna. Adios!

Kuva: Aino Heininen @ainnomaria

Jos pysähtyy kuuntelemaan itseään, saattaa huomata olevansa ahdistunut

Pidin eräänä viikonloppuna pienen somevapaan ja ajattelin että tulee ihana, rento viikonloppu perheen kanssa. Tulikin ahdistus, ihan puskista.

Perjantai-iltana alkoi tuntua oudon tunkkaiselta ja harmaalta, lauantaina sain jo silmät märiksi joka kerta kun pysähdyin vähäksi aikaa kuuntelemaan itseäni. Sydän hakkasi keskimääräistä kovemmin, huulet turtuivat, päätä särki ja ohimoiden ympärillä tuntui aina välillä pakottava verenpaineen panta. Henkistä joustoa ei ollut lainkaan, pienikin vastoinkäyminen tai kina lasten kanssa oli ihan liikaa ja yhtäaikaiset äänet sai stressikerrokset ihan kattoon.

Laittakaa nyt se musa pois ja olkaa kaikki hetken hiljaa! Hemmetti, onpa tuttuja ahdistuksen tunteita. Mutta miksi?

liplap Itselläni ahdistus on siitä inhottava kaveri ettei siihen oikein koskaan ole mitään suoraa syy-seuraus-suhdetta. Olisi tavallaan mahtavaa tietää, että joo tämä nyt tuli kun oli niin rankka viikko tai aivan selvää kun ollaan nukuttu huonosti. Mutta kuten yleensä, nytkään ei ollut juuri mitään yksittäistä isompaa asiaa jonka voisin bongata ja jota voisin käsitellä – sillä se ahdistus sitten myös helpottaisi.

Ajattelen että olisiko tässä sama kuin siinä miten usein ihminen uupuu ja romahtaa vasta kriisin jälkeen. Sykkii projektin valmiiksi, muuttaa omakotitaloon tai rämpii läpi suuren sairauden ja vasta hetkeä myöhemmin voimat loppuvat niin ettei voiveitsi pysy kädessä.

Voiko ahdistuksessa olla sama?

Ahdistuksen ja paniikin tunteet on inhottavia. Ahdistus tai paniikkikohtaus on tila jossa lievimmillään vain ketuttaa, pahimmillaan yrittää oksentaa kun pelottaa niin paljon ja pelkää pyörtyvänsä.

Se on harmaata oloa ja rauhattomuutta. Syvään hengittämistä vaikka se ei tunnu auttavan. Tekisi mieli tehdä jotain tunteen poistaakseen mutta kun ei tiedä mistä on kyse – keho on täynnä kulmattomia, nimettömiä tunteita joista on vaikea saada kiinni ja joita hädintuskin edes rekisteröi.

Yritin silti tälläkin kertaa. Heti ensin kerroin tilanteesta Insinöörille, sanoin ääneen että nyt on joku outo ahdistus taas, mulla on huono olla. Hän osasi olla kysymättä “mikäs nyt” sillä tietää etten tiedä. Sitten halasimme, koska halaus ihan fyysisesti vähentää ahdistuksen oireita, erityisesti sellainen tiukka hermostolle viestivä ote.

Sitten menin lenkille, luontoon, ilman kuulokkeita ja ilman kaveria. Yritin kuunnella mikä mulla tällä kertaa on.

liplapEi se lenkki mitään maagisesti poistanut. Se kyllä auttoi listaamaan pieniä asioita, jotka eivät itsessään väräytä melkein mitään, mutta joiden yhteissumma voisi aiheuttaa pientä värinää.

Kevät. Miten jatketaan hoitovapaan kanssa?
Tulevaisuus, laajemmin. Miten maailma muuttuu, entä talous?
Korona. Väistämättä se on jossain mielen perukoillla. Sairastummeko me, sairastuuko muut rakkaat?
Työt. Onko niitä jatkossa, tai onko niitä nyt liikaa? (Uskon että “on ja ei”)
Kasvatus. Osaammeko tämän? Minkälaista olikaan pienempien uhma?
Viikonloput. Taas aivan samanlainen lauantai. Samaa joka viikko ja joka viikko se sama pettymys kun meidän viikonloppu ei ole se mitä kaikilla muilla tuntuu olevan. Ei ole ulkoilua ja pullanleivontaa seesteisen siistissä kodissa vaan napinaa, sotkua ja sohvalla valuvia lapsia jotka ei tee tai halua tehdä mitään.
Yksinäisyys.

Tuo viimeinen kolahti vähän. Tajuan olleeni viime kuukausina välillä yksinäinen. Olen tosi kiitollinen että on Insinööri ja lapset ja ihana perhe, ja viikottainen lenkkiseurani on ollut aivan korvaamatonta. Mutta sellaista ystävien seuraa, sellaista että joku haluaa olla juuri minun kanssa ja viettää hauskaa aikaa, sitä on ikävä. Tarvitsen sitä enemmän kuin mitä korona ja elämäntilanne sallii.

Siksi kai työt ovat olleet taas minulle niin tärkeitäkin. Työtä tehdessä ja kotona puuhatessa saa saavutuksen tunnetta, luomisen iloa ja tekemisen meininkiä. Ne harhauttavat hyvin siitä ettei saa tarpeeksi sosiaalista kontaktia.

En tiedä mitä tällä tekstillä tai tällä ajatuksella tekisin. Oloni on ihan fine, ja juuri tällä hetkellä ihan tosi hyväkin. Tiedän aika hyvin oman oloni eri asteet ja tiedän milloin pitää hakea apua, nyt ei ole se hetki. Tämä on enemmän sellaista aaltoilua jonka voi aiheuttaa sää, unet, PMS tai krapula ja joka menee ohi. Pitää vain antautua: todeta että jaa, nyt ahdistaa ja odottaa että se menee ohi tai että ymmärtää mistä on kyse. Halata ja nukkua, elää terveellisesti (sokeri, alkoholi ja kahvi voivat pahentaa ahdistuksen oireita) ja kuunnella rohkeasti: miltä tuntuu?

Ohi se kyllä menee. Ja jos ei mene, menen lääkäriin tai suoraan terapiaan, niin kuin ennenkin.

 

Tämän tekstin julkaisuun mennessä oli ratkottu hoitovapaa-asiat, ystävien seura ja viikonloppujakin. Helpotti!

Lue myös: 

Onko tämä enää normaalia kysyy vanhempi kun koululainen ragee: kengät lentää seinään ja kirosanat naamalle

Vanhemmuus ottaa vähän nitroja siinä eskariuhman kohdilla. Ne kuusivuotiaan kaikkivaltiaat hetket on jotain niin outoa, että silloin viimeistään vanhemman päässä kaikuu lähinnä “en tajua tästä mitään, en tiedä yhtään mitä tehdä”.

(Ehkä myös “kuka toi demonilapsi on ja mitä se teki sille vanhalle”)

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän tulee vastaan tilanteita joissa oikeasti tuntuu ettei kerta kaikkiaan tiedä mitä tehdä. Jos leikki-ikäisen kanssa tietää kyllä suunnilleen mitä pitäisi tehdä (sanoita, kohtaa omalla tasolla blaadiblaa) mutta ongelma on ettei vain halua tai enää kertaakaan jaksa tehdä sitä, koululaisen kanssa voi tulla sellaisia hetkiä eteen että menee sormi suuhun jo ennen kuin jaksaminen loppuu.

Että mitäs helvettiä tämä nyt sitten on?

Kun koululainen ragee, hae vertaistukea! Tässä alkuun!

”[koululainen] huutaa, potkii seiniä, heittää tavaroita jne”

”9v:n klassikko: ”mä tapan itteni” tai ”tää on pahin päivä ikinä””

”viimeisimpänä repi koulukirjan”

”Ei kiinnosta, ei kiinnosta, EI KIINNOSTA ja ovet paukkuu”

Alakoululaisten elämä on joskus pelkkää draamaa kun koulupäivän vaatimat voimat verottaa kotona: milloin on pahvilaatikko käytetty väärään tarkoitukseen, otettu valokuva väärällä tavalla tai vain vitsaillaan jotain yhdessä hyväntuulisesti – väärin. Desibelit nousee, rageaallot lyö ja koulusta opitut sanat ja lauseet lentää päin naamaa. Joskus kaikki itkee ennen kuin kouluun asti päästään ja joskus mikään ei ole ollut niin pitkä aika ihmisen elämässä kuin yksi (1) sivu matikan-saakelin-kirjaa. Ovet paukkuu, kengät lentää seinään, joku aikoo muuttaa mummolle ja yksi menee kierroksille koska häntä ei nyt sitten kuitenkaan tälläkään kertaa lyödä.

”Huutaa olevansa paskaidiootti ja miksei häntä koskaan lyödä”

Seuraavassa hetkessä kaikilla kulkee taas happi. Sitten siinä puhallellaan ja mietitään: onko tämä enää normaalia?

Päätellen siitä miten monesti olen tuon lauseen kuullut alan olla itse sitä mieltä että todennäköisesti tämä kaikki on juurikin normaalia. Koulu on ns. heviä shittiä. Se on iso muutos lapselle kun yhtäkkiä pitää jaksaa pitää itsestään huolta kokonaisen päivän ajan, opetella monimutkaisempia sosiaalisia suhteita ja hyväksyä se että osa koulun asioista onkin vaikea oppia, tai että muut ovatkin taitavampia kuin itse.

Ei ole mikään ihme jos vääränlainen jugurttipurkki illalla saa vähän isot mittasuhteet, tai ettei se aina ihan ekojen viikkojen aikana helpota.

”7v uhkaa muuttavansa pois kotoa eikä halua nähdä meitä enää ikinä”

”Uusi: Lukitsee itsensä vessaan ja välillä avaa oven, kiljuu täysiä ja takaisin vessaan. Toistuu x10”

”Muutama tietokoneen hiiri ja kaukosäädin säpäleinä , ketsupit seinillä ja sitä rataa”

Mua helpottaa kaikissa näissä tilanteissa vertaistuki todella paljon. Kun kuulen toisen vanhemman pohtivan omia kykyjään vanhempana tai etsivän uusia keinoja arjen mutkien selättämiseen, saan mittasuhteita omaankin elämään. Siksi kysyin seuraajiltani meille kaikille vertaistukea ja sain kymmeniä, kymmeniä tarinoita siitä miten lapsella palaa käpy. Jotkut ihan sydäntäsärkeviä, osa koomisia ja kaikki tutun kuuloisia – tunnistan, ai teilläkin! Joitain olen jakanut tässä tekstissä lainauksina, kaikki löytyvät myös Instagram-tilini kohokohdista!

Vinkkejä rageilevan koululaisen tukemiseen saa asiantuntijoilta

Se rageilu ei pitkään jatkuvana ole kovin mukavaa ja verottaa aika paljon voimia kaikilta. Siksi muistutan että kannattaa kysyä joltain asiantuntijalta vähän apuja! Avun pyytäminen ei tarkoita että olisitte vanhempina epäonnistuneita tai että lapsenne olisi jokin ongelmatapaus, jonka käsittelyyn tarvitaan diagnooseja, lääkkeitä, laitoksia ja terapiaa (ja toki ne kaikki ovat tosi tärkeitä jos sitten niitä tarvitaankin).

Koulussa apuna on oman opettajan lisäksi kuraattori tai koulupsykologi. Perheneuvolat auttavat myös (tosin sinne taitaa olla nyt jonoa) ja vahvemman temperamentin kasvattamiseen löytyy tosi paljon hyviä oppaita, mm. tämä Tulistuva lapsi kuulemma yksi sellainen, samoin Mitä ihmettä -kirjaa on suositeltu. Erilaiset tunnekortit ja -kirjasarjat (kuten Fanni-kirjat ja Pomenian maailma) sekä Tunnetaitoja lapselle – IG tili ovat kaikki mainioita oman – ja lapsen! –  tietämyksen kasvattamiseen.

On myös paljon yksityisiä perhepalveluita, joista voi saada nopeasti uusia ideoita oman perheen tasapainoon jos varallisuus riittää. Tänään löysin yhden suositeltavan kun keskustelin osana Myynninmurtajat-kurssimme Premium-settiä* Terapialammen Hannan kanssa, ja Hannalla oli tosi ihania näkemyksiä asiaan! Esim tämä:

”Normaalia on niin monenlaista”

Vitsi miten hyvin sanottu!

”3. luokkalainen istahtaa lattialle vinkuu ja kaataa ohimennen muutaman tuolin”

Jokaisella on oma normaali, jokaisen jaksaminen on erilainen

Vastauksena siihen monen vanhemman kysymykseen “onko tämä enää normaalia” voisikin olla “on, tämmöistä teidän normaalia”, ja jatkaa pitäisi aina kysymyksellä “tarvitsetteko siihen tukea – te tai lapsi?”

Siitä kai on diagnooseissa ja kirjainyhdistelmissäkin kyse: ne ovat koodeja sille että perheellä on oikeus saada erityistä tukea ja apua, järjestelmällisesti. Ne voivat myös helpottaa lasta, joka saa syyn sille miksi tunteet ei pysy hallinnassa tai keskittyminen kurissa. Eivät diagnoosit niitä lapsia mihinkään muuta, ovat yhtä rakkaita ja monimutkaisia kuin aina ennenkin.

Normaali onkin ehkä jokaisen oma määritelmä siitä, minkälaisen arjen kanssa pärjätään hyvin.

Vertaistuki on ihan supertärkeää ja kannustan rohkeasti kysymään muilta koululaisten vanhemmilta onko arjessa ollut hankalia tilanteita. Yleensä on, ja se auttaa hirveästi kun kuulee ettei teidän perhe ole vain joku kummajainen joka ei osaa. Myös lapselle voi olla tosi tärkeä kuulla että muuallakin vielä opetellaan, ettei vain hän ole vaikea, niin kuin nämä pienet kullannuput joskus erehtyvät itsestään ajattelemaan.

”Te aina vaan komennatte mua kun mä en osaa mitäääään!””

Sitten illalla tulee kuitenkin taas se hetki kun sen paskatyhmäidioottiäidin tai -isän kainaloon käperrytään ja ollaankin yhtäkkiä ihan tosi, tosi pieniä. Silloin tekisi mieli sanoa että älkää rakkaat ihan vielä muuttako pois kotoa, kyllä me yhdessä tässä pärjätään.

Mustalla merkityt lainaukset ja tarinat ovat Valeäidin Instagram-tilin seuraajilta saatuja anonymisoituja hetkiä.

*oman kurssin mainos: Myynninmurtajat-kurssilta on mahdollisuus ostaa Premium-paketti, johon kuuluu puolen tunnin henkilökohtainen sparraus.

Suuri oivallukseni: voin itse vaikuttaa elämääni

Saan itseni usein kiinni ajattelemasta sitten kun.

Useimmiten sitten kun liittyy toiveisiin ja haaveisiin: sitten kun voimme taas matkustaa; sitten kun kiireet helpottaa; sitten kun lapset ovat isompia jne. Mutta nyt elän sitä kaikkea hyvää jota olen odottanut vaikkapa viime vuonna! Sitten kun vauva syntyy, sitten kun vauvavuosi on ohi, sitten kun opimme olemaan viiden hengen perhe.  Yhtäkkiä huomaan sen olevan haikea sitten kun.

Sitten kun arki taas alkaa ja palaan töihin oikeasti. Sitten kun koronan pakottama Insinöörin etätyö päättyy ja vietämme vähemmän aikaa yhdessä.

Sitten kun tämä ihana urheilullinen ja perhekeskeinen elämänvaiheeni päättyy ja muuttuu taas stressiksi ja kiireeksi.

Havahduin ajatukseeni viikonloppuna. Onpa typerä ajatus.

Miksi tämän olisi pakko muuttua? Mikä estää meitä tekemästä valintoja joilla tämä vaihe jatkuu? Ei juuri mikään. Insinööri voi tehdä jatkossakin etänä töitä ja jäädä vaikka halutessamme osittaiselle hoitovapaalle. Minä voin tehdä kaikkia töitäni joustavasti yrittäjänä. Voimme hitto vie vaikka yrittää vielä yhtä lasta jos siltä tuntuu.

Puolellamme on kaikki etuoikeudet: terveys, varallisuus, koti, hyvät työtilanteet, hyvä parisuhde, hyvät turvaverkot. Nyt on aika ottaa näistä kaikki irti ja asetella elämän palaset sellaisiin paikkoihin jotka luovat sitä onnellisuutta, eikä niihin mihin ajattelee että on vain palattava koska niin se menee.

Voisi olla aika myöntää itselleen että elämäni on hyvää. Että olemme nyt tosi onnellisia koska olemme olleet etuoikeutettuja tekemään sellaisia valintoja jotka tekevät meidän arjen hyväksi.

On aika myöntää että voin itsekin vaikuttaa elämäni eikä minun tarvitse odotella kulisseissa ja haaveilla / pelätä mitä näyttämölle seuraavaksi tulee. Ellei tielle osu huonoa tuuria, voin itse rakentaa itselleni hyvän elämän.

Minusta tämä on lohduttava ajatus, jonka varassa voisi rauhassa jäädä katsomaan mitä seuraavaksi haluaa ja keskittyä nauttimaan (tai selviämään, niitäkin aikoja on) siitä hetkestä missä juuri nyt on sen sijaan että pelkää jonkin hallitsemattoman voiman tulevan ja heittävän kaiken pyllylleen.

Jos se tulee, se tulee. En voi sille nyt mitään.

Sitäpaitsi toistaiseksi jos sille näyttämölle onkin joskus aiemmin heitelty kaikkea ikävää masennuksesta tonttiriitoihin, olemme selvinneet. Emme heti sankareina mutta kuitenkin, rakentaneet elämäämme siinäkin tilanteessa. Ehkä on siis aika myös uskoa että vaikka jotain sitten sattuisikin, olemme jo aika hyviä tässä aikuisessa elämässä ja pärjäämme varmasti.

Tämän ääneen sanominen vähän pelottaa. Huomaan ajattelevani että nyt joku tulee ja sanoo että noin on hyvä ajatella kun ei ole koskaan ollut suuria vastoinkäymisiä, suruja ja pelkoja. Koska enhän minä tiedä oikeasti mistään mitään, olen todellakin päässyt helpolla.

Mutta aion silti tästedes luottaa ja uskoa itseeni vähän enemmän. Sillä silloin ne mahdolliset tosi vaikeatkin tilanteet on helpompi ottaa. Jos uskon itseeni, meihin, olen vahvempi ja elämä on kivempaa.

Ensimmäisenä askeleena otan nyt ihan rauhassa henkeä ja mietin esimerkiksi tätä töihinpaluuasiaa sillä tavalla että teen sen mikä kulloinkin parhaalta tuntuu. Kiire ei ole vieläkään mihinkään.

Tämä nyt on vähän sarjassamme ”tajusin elämän 37-vuotiaana” mutta olenkin vähän hitaampi tapaus. Pidätän myös oikeuden unohtaa tämän löytöni viisauden ja sekoilla taas ihan huolella vaikkapa puolen vuoden päästä!

Kaikki viikkorahasta! Miten sitä maksetaan, kuinka paljon ja miksi

Pitäisikö alkaa maksaa viikkorahaa?

Meille on alkanut tulla fiilis, että lapsille olisi hyvä alkaa maksaa omaa viikkorahaa. Ja kun sanon että “meille on alkanut tulla fiilis”, tarkoitan että taloudessamme elävä melkein kymmenvuotias on alkanut kysellä asiasta, toistuvasti. Tällä hetkellä mistään muusta kuin hampaista ei täällä makseta kellekään.

Se miksi ällöttävästä irronneesta ruumiinosasta maksetaan on itsellenikin arvoitus, mutta niin me nyt tehdään. Älkää tarttuko siihen.

Mutta viikkoraha: pitäisikö maksaa, miten ja millä perusteilla, kuinka paljon ja miten? Kysyin tästä Instagramissa ja sain taas kerran aivan erinomaista pohdintaa, kiitos! Tässä kootusti teidän ja minun ajatuksia viikkorahasta.

Tämä on Ykkösen laatima karhukirje, jossa hän havainnollistaa ”Hammaskeiulle” että hammas kyllä on annettu mutta kolikko vielä uupuu.

Milloin viikkorahaa aletaan maksaa ja kuinka paljon?

Alakoululainen tai sitä nuorempi ei tietenkään sinänsä tarvitse rahaa. Omia hankintoja ei pieni lapsi vielä juurikaan tee ja melkein kaiken kulutuksen toteuttaa vanhempi: ostaa karkit ja uudet vaatteet. Mutta minä ajattelen niin kuin eräs kyselyyni vastannut hienosti sanoitti: “viikkoraha on mahdollisuus oppia käyttämään rahaa ja kantamaan vastuuta omista päätöksistään”. Kyllä!

Lisäksi liputan itse vahvasti rahasta puhumisen puolesta ja rahapuheen ottamisesta mukaan arkeen jo hyvin aikaisessa vaiheessa, viikkoraha on hyvä väline tähän. Periaatteessa olen siis pro viikkoraha (tai olin, kunnes tein tämän jutun).

Karkeasti sanoisin kyselyjeni perusteella että viikkorahaa aletaan maksaa noin 9-10-vuotiaille, 2-5€ viikossa. Joku käytti mallia “euro per koululuokka” joka tuntui ihan viisaalta alakoululaisille!

Yleisimmin viikkorahaa maksetaan vastikkeena kotitöistä ja tyypillisesti yläasteen alkaessa vaihdetaan kk-rahaan, jolloin summa on kymppejä. Kuukausirahan hyväksi puoleksi nähtiin se että se opettaa nuorta jo vähän enemmän hallitsemaan rahan käyttöään: Jos haluan jotain kuun lopussa, pitää säästää alussa.

“Meillä saa rahaa lisää, jos onnistuu säästämään. Kun on 25€ säästöjä niin kilahtaa 5€ korkoja!”

”Lapsella on taulukko, jossa 1 rasti on 2€. Rasteja voi vaihtaa rahaksi tai vaikkapa uimahallireissuun”

“Joskus saanut yllätysbonuksena tuplarahat, jos on siivonnut ja saanut lisäksi hyvät numerot kokeesta tms”

Raha maksetaan käteisenä, mutta isommille saatetaan tehdä jo omalle tilille saldoa. Visa Electronin saa OP:lta 10-vuotiaalle ja Nordealta 8-vuotiaalle, Suomalainen Pckt-sovellus / -kortti mainittiin myös ja tämä on kyllä niin nerokkaan oloinen että otin heti käyttöön! Rahan käyttö on monilla säänneltyä: ei kaikkea karkkeihin, jotain säästöön, jotain mihin haluaa – tai sitten lasten annetaan hassata kaikki ihan mihin vain ja toivotaan että ne oppii siitä jotain:

“Säästämisen oppiminen on tärkeää, mutta myös ns. “mokat” opettaa. Kun koko viikkorahaa menee heti maanantaina kioskille ja vieressä samalla sisar säästää, voi oppia paljon rahan käytöstä.”

Voisi todella oppia! Epäselväksi jäi onko kukaan koskaan silti ikinä oppinut viikkorahasta yhtään mitään.

Mistä viikkorahaa saa ja pitääkö lapselle maksaa kotitöistä

Tämä oli ehdottomasti kyselyn suurin pähkinä. Osa sanoo, ettei halua maksaa kotitöistä koska ne kuuluu tehdä ilman palkkioitakin. Yhteinen koti, yhteiset hommat. Ymmärrän tämän!

Toisaalta mietin että miksi rahaa tulisi mistään ns. ilmaiseksikaan. Jos viikkorahaa maksetaan vastikkeetta, mitä se opettaa rahan arvosta? Rahaa vain tulee? Ja toisaalta, mistä muusta rahaa voisi maksaa kuin yhteisen hommien paiskimisesta?

Ajattelen niin että jos rahaa jostain suoritteesta maksetaan, sen pitäisi olla sellainen mikä on lapsen aika helppo tehdä, mikä ei ole “yleistä hyvää käytöstä” ja johon tulee useasti mahdollisuus. Koiran ulkoilutus ja kotityöt ovat monilla helpoin säännöllisesti toistuvat homma, mutta myös pienempien sisarusten vahtiminen ja kouluhommien hoitaminen mainittiin.

“Jokaisella on omat hommat seinäkalenterissa josta ruksitaan tehdyt. Pe maksu”

”Painettiin lapsena maatilalla sikana duunia (ilman viikkorahaa) ja rahaa saatiin tarpeeseen. Uskon, että olisin oppinut paremmaksi rahankäyttäjäksi, jos se ois ollut suoraan suhteessa tehtyyn työhön”

Haasteena vain on sitten miksi sitten petaisin sänkyni kun siitä ei makseta. Tähän löytyi teiltä monta hyvää ratkaisua, joista yksi on tietysti “koska minä sanon niin, ole hiljaa ja petaa ei tämä mikään demokratia ole.”, mutta antakaa kun kerron pari muutakin.

Kotitöitä ja niistä tulevaa palkkaa voi jaotella eri laareihin

Osa oli jakanut kotityöt pakollisiin ja palkollisiin. Vaikkapa niin että oma huone pitää olla siistinä, eikä siihen liity mitään kolikoita. Kuuluu velvollisuuksiin, piste. Mutta sitten jos lisäksi tekee yhteisiä kotitöitä, voi ansaita viikkorahaa.

Toinen erikoinen ja mielestäni aika nerokas malli, on se jossa niistä palkollisista kotitöistä maksetaan enemmän rahaa jos ne tehdään oma-aloitteisesti ja hyvällä asenteella. Esim tiskikoneen täyttö pakotettuna “tämä kuului sun viikkorahatehtäviin” hommana maksaa 0,50€ mutta jos se tapahtuu itsestään, rahaa kilahtaakin kokonainen euro.

Jotain todella nerokasta tuossa mallissa on, en vielä tiedä otanko siitä viisautta käyttööni vai en!

“Viikkoraha on niin kuin työssäkäynti. Sun pitää olla ajoissa paikalla, hoitaa sulle kuuluvat työt ja saat palkan. Viedä omat tiskit tiskiin, siivota huone, tälläinen pieni osallistuminen arkeen. Jos tekee jotain ylimääräistä on mahdollista saada ylityölisää ihan niin kuin oikeissa töissä. Rahan arvoa on vaikea oppia jos ei vaadita mitään, mutta ei sen parin euron pitäisi hirveää työmäärääkään vaatia.”

Näin minäkin taidan ajatella! Tai kuten kaikkien lemppariturkulainen Laura Satamo sen kiteytti: “Eihän se ole palkkaa kotitöistä vaan vastuunkannon opettelua. Ja jos ei kanna vastuutaan, ei saa elämässä kivojakaan juttuja. Nään sen enemmän asennekasvatuksena kuin palkintona velvollisuuksista.”

Ymmärrän haaveen siitä että lapsille ei koskaan tarvitsisi maksaa odotetusta käytöksestä (siivoa koti, älä lyö veljeäsi, syö mitä tarjotaan ja älä karkaa koulusta tai muuta ulkomaille luvatta) mutta minä mietin kahta asiaa: Kuka jaksaa kasvattaa tämän kaiken käytöksen ilman apukeinoja ja toisaalta missä kohtaa opitaan sellaista itsenäistä säätelyä vastuun ottamisesta, kantamisesta ja siitä palkinnon saamisesta?

“Olen lukenut paljon tutkimusta motivaatiosta ja useassa todetaan että ulkoiset palkkiot heikentää sisäistä motivaatiota.”

Uskon. Mutta tiedän myös että en vanhempana kerta kaikkiaan jaksa johdonmukaisesti kasvattaa lapsiani niin hienoksi että tekisivät kaiken toivomani ihan sisäisestä motivaatiosta käsin. Lahjonta tulkoot mukaan kuvioihin!

Mitä tästä opin: viikkorahan maksaminen perheessämme

No alammeko lahjoa omiamme ja pilata heidän sisäisen motivaationsa, asenteensa ja hampaansa (ne kaikki ostetu karkit)? En tiedä. Opin tästä lähinnä sen etten haluaisi maksaa lapsilleni ikinä mitään koska sitten ne vaan vinkuu lisää ja meillä on taas yksi uusi aihe josta “keskustella”. Opin myös sen että jos meille joskus jotain viikkorahaa aletaan maksaa, se tulee olemaan varmaan malli jossa on ns. Pohjapalkka ja bonarit. YELiä en heidän puolestaan maksa mutta työterveyden saavat, samoin kuin palkattoman kesäloman. Viikon verran.

Tämän viimeisen, lohdullisen, vastauksen nojalla päätän nyt raporttini tähän ja avaan kommenttiboksin:

”Pakko kommentoida että mun ei tarvinnut tehdä kotitöitä ja rahaa sai järkevissä rajoissa mitä tarvitsi. Ja musta tuli ihan normaali siisti ihminen, joka osaa pitää huolen myös raha-asioistaan. Joskus tuntuu että vanhemmat stressaa tästä asiasta ihan liikaa. Että ei sille 10v (tai alle) nyt vielä ole pakko alkaa rakentaa ymmärrystä rahan ja työn suhteesta. Kyllä se selviää myöhemminkin.”

Huh huh. Nyt tarvitsen jonkun palkan tämän kaiken miettimisestä. Siis tykkää ja jaa, kiitos!

Lue myös: 

Kotiäitinä on usein tosi tylsää ja joskus myös yksinäistä

Viikkaan pyykkiä. Miten ihmeessä viikkaan taas pyykkiä.

Ei nyt kiivetä sinne muru, mennään vasta illalla kylpyyn.

Seuraava koneellinen sisään, yksi rumpuun. Lounas voidaan lämmittää vartin päästä. Taapero kiipeää puhtaiden pyykkien koreihin, nauran sille. Vitsi se on söpö.

Siirrän vaatteita oikeaan koriin ja mietin tätä tekstiä, tätä asiaa. Kyllä olen tylsistynyt, juuri nyt. Allekirjoitan melkein kaiken artikkelista jonka juuri luin, mm. tämän: ”Olen päätynyt kertaheitolla ja pyytämättä suoraan downshiftaamisen syvään päähän.”

Olen jo tehnyt tällä viikolla töitä.  Olen myös urheillut, siivonnut, tehnyt ruokaa ja puhunut puhelimessa ystävän kanssa. Olen silti tylsistynyt.

Heilutan pussilakanaa, taapero kiljahtaa riemusta. Tämä on parasta mitä hän tietää. Heiluttelemme peittoa yhdessä hyvän tovin. Kutitan ja saan entistä isommat naurut. Vitsi miten ihana olet. Onneksi näen tämän. Ei ne jossain päiväkodissa edes voisi ikinä tietää miten paljon tykkäät vaatteista, lakanoista, mytyistä.

Se oli ihana hetki – johon kului vain seitsemän minuuttia. Ruoka voidaan lämmittää jo vaikka nyt sitten.

Kello on 11.34.

Lounas tarkoittaa ensin astianpesukoneen täyttämistä. Miten voinkaan taas olla täyttämässä astianpesukonetta! Samat lautaset samoille paikoilleen, taaperon pillipullon pesu, silikonisen lautasen etsiminen jostain (altaasta), ruoan nostaminen saarekkeelle, lapiointi lautaselle.

Onneksi ruoka on tänään valmiina.

Voi sä löysit ne, ihanaa! Näytäpä tänne vielä!

Työnnän saarekkeen muuta roinaa kauemmaksi jotta pääsen siirtämään ruoat lautaselle. Tunnen jo sormenpäissäni miltä mikron on/off nappi tuntuu, kuulen miten luukku loksahtaa auki. Kymmenen piippausta kun ruoka on valmista. Miksi sen pitää piipata niin monta kertaa? Pysäytän sen ensimmäisen piippauksen alkaessa.

Se on kuule Grönlanti. Osaatko sanoa Grönlanti, heh. Aha nyt sulla on se kakka. No mennääs taas yläkertaan.

Harkitsen Instagram storyn tekemistä, olisiko tässä jotain asiaa. En jaksa. Se on lopulta kuitenkin yksinpuhelua.

Kaipaan naurua, sellaista joka tulee kun kaksi aikuista oivaltaa yhdessä jonkin jutun. Juuri nyt on niin tylsää.

Vaikka miten mulla voisi tylsää olla? Kirjoitan, touhuan, teen töitä, ajattelen töitä ja hymähdän vitseille netissä. Katson sarjoja ja luen uutisia. Tämähän on ihan ideaalia, lomaa töistä!

Siinä Hesarin artikkelissa asiantuntija kehoitti soittamaan ystävälle. Kenelle? Minun ystäväni ovat töissä. En voi soittaa puolen tunnin höhöttelypuhelua kiireisimpään iltapäivään. Kun he vapautuvat töistään, minulla on kiire ruokkia myös koululaisia.

Minä olen hyvässä asemassa ja silti välillä yksinäinen: iltaisin saan seuraa Insinööristä; minulla on laaja ystäväpiiri; voin tehdä töitä ja saada sitä kautta sosiaalisuutta. Silti janoan lisää ja olen heti tuskastunut kun normaali viikottainen lenkkiseurani on poissa.

Ei se ole pelkkä rutiinien tappava tasaisuus, kotitöiden määrä tai pitkäveteiseltä tuntuvat legoleikit. Se on tämä aikuisen seuran puute. Vaikka kuinka kivojakin hetkiä on, kyllä tämä lasten hoitaminen kotona silti paikoin tylsää, jopa yksinäistä.

Minusta sen saa kyllä ihan ääneen myöntää. Samalla tavalla kuin töissä käyminen on kivaa ja etuoikeutettua, sieltäkin joskus kaipaa pääsevänsä pois. On iso etuoikeus saada olla lapsen kanssa kotona, se on myös valtaosin tosi ihanaa.

Ja sitten joskus vähän tylsää ja vähän yksinäistä. Aika jonka ei tavallaan haluaisi koskaan loppuvan mutta joka samalla on mieltäturruttavan hidasveteistä. Pitkät päivät, lyhyet vuodet, tiedättehän.

Tule tänne rakas, oot niin ihana kyllä etten kestä. Mennäänkö puistoon?

Tyttäreni löysi TikTokista laihduttavia lapsia – pitääkö koko homma kieltää?

Tunnetko lapsesi nettielämän?

Oletko tsekkaillut minkälaista kamaa lapsesi kännykästään katsoo? Luvallasi tai ilman?

Ykkönen kertoi yksi päivä nähneensä TikTokissa vähän oudon käyttäjän. Algoritmi oli suositellut hänelle käyttäjää jonka nimi oli suunnilleen ”Laihdutan 08”, ja jossa siis 12-vuotias tyttöoletettu ilmoitti painavansa 34kg, mutta tavoitteenaan on painaa 30kg.

Ihan karmeeta. Niin monella tavalla. Yritin etsiä tätä tiliä laittaakseni hänelle viestiä, mutta en löytänyt – koska vastaavia tilejä löytyi niin monta. Vielä karmeampaa. Pelkästään -08 syntyneitä suomalaisia käyttäjiä, satoja seuraajia, satoja kommentteja. TikTok on siis todennäköisesti täynnä hyvin nuorten lasten laihdutusvideoita. Ja nyt minun 10v lapseni on kohdannut maailman, jossa melkein hänen ikäisensä langanlaihat tytöt kannustavat toinen toisiaan laihduttamaan. Ei hyvä.

Pakkohan sitä oli taas miettiä. Onko TikTok turvallinen sovellus lapselle? No…ei, tietenkään. Eikä edes sallittu alle 13-vuotiaille, mutta olemme antaneet sen käyttöön nukkevideoiden tekemistä varten, eräänlaisena Tubetuksen muotona. Outoa sisältöä tulee silti väkisin vastaan. Pitääkö meidän muuttaa mielipidettämme sen käytöstä?

TikTok on tosi hauska ja ruokkii ihan uusia taitoja lapsessa, mutta sen huono puoli on tosi moninainen sisältö, jonka sovellus läväyttää ekana naamalla sen avatessa. Tajusin silti vasta tämän laihdutushässäkän yhteydessä miten paljon Ykkönen kohtaakin siellä asioita, joilta olemme yrittäneet häntä suojella.

Emme silti ole ainakaan heti kieltämässä häneltä TikTokin käyttöä, ja seuraavassa yritän selittää miksi.

Kuinka voin estää lastani näkemästä ikävää sisältöä somessa?

Netti, some ja tuntemattomien ihmisten tuottamat sisällöt on yksi pysyvä osa elämää. Siellä kohtaa kaikkea, heti kun sinne jalallaan astuu. Sitten onkin se vaikea kysymys että milloin oman lapsen voi päästää nettiin seikkailemaan.

Miltään asialta ei voi lapsiaan suojata loputtomiin. Ei kirosanoilta, kiusaamiselta, pornolta, mielenterveyden ongelmilta, uutisilta, alkoholilta, huumeilta tai oudoilta nettivideoilta. Jos lapsi ei niitä itse kohtaakaan, joku kaveri ne kuitenkin löytää tai jollain on isompi sisarus joka osaa hyvin nuorillekin opastaa aikuisten maailman salat.

Lapset puhuvat, vaikka sinä et puhuisi. Samoin lapset kyllä käyttävät kaikkia niitä netin sovelluksia, mitä te ette kotona anna käyttää.

Toki johonkin asti näitä sovelluksia voi (ja pitääkin) pitää pois lapsen elämästä omilla rajoituksilla ja säännöillä. Johonkin ikään asti tiedät muutenkin aina tarkkaan missä lapsesi menee ja kenen seurassa hän on ja sinne voit antaa omat terveisesi: ei sokeria, ei YouTubea, emme ole antaneet vielä pelata pleikkaria – mitkä omat sääntönne nyt ovatkaan.

Minkä ikäisen lapsen voi antaa tehdä asiaa x? Mahdoton sanoa.

Sitten yhtäkkiä hiipii se ikä jolloin vanhemman vaikutus vähenee ja lapsen vastuu omasta elämästään kasvaa. Ei ehkä vielä ekalla tai välttämättä tokallakaan luokalla, mutta suurin osa lapsista liikkuu jo sen verran itsenäisesti alakoulun aikana että kohtaa matkallaan myös sellaisia asioita joita ei omassa elämässä ole aiemmin esitelty, käsitelty tai sallittu.

Niinä hetkinä astuu voimaan se vuosien mittaan tekemäsi niin näkymättömältä tuntunut työ; kasvatus eli lapsen tapa suhtautua itseensä ja muihin ihmisiin, suhteessa muuhun ympäristöön (tämä ei ole mikään virallinen määritelmä vaan minun tapani ajatella asiaa).

Parhaimmassa tapauksessa homma menee niin että lapsesi on oppinut mikä on hyvää ja mikä huonoa ja mikä tärkeintä: hän on oppinut arvostamaan itseään ja ajattelee olevansa tärkeä. Niin tärkeä, että häntä pitää suojata ja että hän itse voi sen suojauksen tehdä.

Silloin hän ehkä osaa sanoa ”ei kiitos” kun tarjotaan jotain josta menee taatusti pää sekaisin tai sanoo hei lopeta jos joku kiusaa tai kääntyä pois kun joku katselee inhottavaa videota. Tai vaikka hän ei noihin pystyisikään, toimii varaventtiilinä hyvä suhde vanhempiin: uskaltaako hän kertoa kotona illan tullen että kävi tämmöinen juttu, uskaltaako pyytää apua vanhemmilta vaikka olisi tehnyt itse jotain vähän hölmöä tai sellaista mitä ei olisi saaanut tehdä?

Uskaltaako se joskus sanoa että join liikaa juhlissa joissa en olisi edes saanut olla ja jouduin kiperään tilanteeseen?

Mitä tulee TikTokiin, en usko asioiden kieltämiseen mutta en myöskään hälläväliä-asenteeseen. Ei lapselle kannata tai tarvitse asentaa yhtään mitään sovellusta vain siksi että hän haluaa ja kaikilla kavereillakin on. Helpoin tapa suojata siltä väärältä sisällöltä on estää sen saatavuus niin pitkälle kuin vain voi.

Mutta. Tulee vaihe jossa se estäminen on vaikeaa tai mahdotonta. Jos kaikilla kavereilla todella faktisesti on TikTok, voit olla varma että omakin lapsesi kuluttaa niitä sisältöjä tai jopa tuottaa niitä kavereiden luona ollessaan. Kannattaako silloin lapsellasi olla ehdoton kielto – ja samalla kynnys puhua näistä sinulle – näihin palveluihin, vai pitäisikö sinun olla hänen tukenaan niihin tutustumassa?

Minkä ikäiselle voi asentaa TikTokin?

Mitään selkeää ikärajaa netin palveluiden sopivuuteen lapsille ei voi vetää, vaikka sovelluksissa on tietysti omat ikärajansa. Helpointa on noudattaa niitä ja pitää lapset pois kännyköistä ja netistä mahdollisimman pitkään, mutta minä uskon että tapauskohtaisesti voi tehdä toisinkin.

Vanhemman vastuulla on aina palveluiden ikärajojen noudattaminen tai noudattamatta jättäminen sillä vanhempi tuntee oman lapsensa kyvyt ja tunnesäätelyn taidot ja kantaa vastuun siitä onko sovellus lapselle sopiva vai ei.

Meillä on nyt melkein 10-vuotiaalle annettu TikTok-tili, jossa on hyvin selkeät säännöt. Hänellä ei mm. saa julkisen tilinsä puolella saa näkyä oma naama ja nimi. Yksityisen tilin puolella seuraajia saa olla vain omat lähimmät kaverit ja samoin hän seuraa vain tuttuja. Asetuksissa on blokattu viestit ei-seuraajilta jne jne.

Systeemimme ei ole aukoton, eikä sen tarvitsekaan olla. Tärkeintä on että Ykkönen tietää meidän seuraavan mitä sovelluksesta tapahtuu ja miten hän siellä on. Olemme tukena, mutta vähän myös valvojina.

 

Tärkeintä on olla lapsen tukena ja ymmärtää mitä hän netissä tekee, edes suunnilleen

Minusta tärkeintä ei ole se onko lapsella omia tilejä sovelluksiin tai kuinka monta minuuttia päivässä sitä kännykkää saa katsoa, vaan se tekeekö lapsi sitä yksinään. Henkisesti yksinään siis. Vanhempien pitäisi olla ainakin sen verran kiinnostuneita ”nuorten hömpötyksistä”, että tietää mitä kulloisetkin kuumimmat sovellukset tekee, miten niissä ollaan ja miksi ne on niin kivoja lasten mielestä.

Jos vanhempi suhtautuu lapsen harrastuksiin, joita erinäiset sovellukset hyvinkin voivat olla, väheksyen tai ihmetellen, on tosi vaikea tukeutua siihen samaan vanhempaan ikävän tilanteen sattuessa päälle. TikTokin tanssivideoita kuvaavan voi olla aika hankala lähestyä aikuista, joka rypistää otsansa hämmentyneenä ensimmäisen käsiliikkeen nähtyään.

Nuoren voi olla tosi vaikea alkaa selittää netissä kohtaamaansa ongelmaa, jos ensin pitää perustella miksi edes on koko palvelussa. Se johtaa äkkiä salailuun.

En nyt halua tässä jeesustella ja sano että meillä olisi kaikki asiat täydellisesti ja koko nettihomma täysin hanskassa. Ei todellakaan ole. Mutta ainakin aion tehdä kaikkeani pysyäkseni hereillä. Yritän pitää jonkinnäköisen keskusteluyhteyden, luottamuksen ja kevyen valvonnan nyt ja myös vähän vanhemman lapsen kanssa.

Yritän myös pysyä kärryillä siitä mitkä sovellukset on cool ja mitä lapset siellä tekee. Yhtäkään sovellusta ei ladata meidän tietämättämme ja lisäksi mulla on itselläni tili kaikissa Ykkösen käyttämissä sovelluksissa. Seuraan, olen mukana, kannustan ja tuen – ja välillä tsekkaan mitä on tehty ja tarkistan puhelimen yhdessä lapsen kanssa.

Miten te olette nämä asiat ratkaisseet vai mietittekö niitä lainkaan?

 

*Huom: TikTokin virallinen ikäraja on 13, monessa paikassa sen katsotaan sopivan vasta 16-vuotiaille.

Viihdevintiöt kokosi TikTokista hyvän katsauksen, jonka perusteella voit pohtia sopiiko TikTok teidän elämään vai ei.

Ajatuksia imetyksestä ja sitä ympäröivästä keskustelusta

Imetin juuri Kolmosen päiväunilleen. Hän nukahti rinnalle, havahtui vähän vaunuissa mutta nukahti uudelleen. Hän on vuosi ja kaksi viikkoa vanha.

Vielä kuukausi, pari sitten ajattelin tippa silmässä että oi onnea, vauva nukahti rinnalle rauhallisena ja tämä on kyllä parasta ikinä. En ehkä lopeta imettämistä tällä kertaa ollenkaan, tai vasta joskus pitkän ajan päästä!

Arvaamattani ajatus on muuttunut ihan muutamassa viikossa. Imetyskerrat ovat vähentyneet, nyt niitä on yleensä kolme päivässä, joka ennen oli se minimi. Rinnat ovat muuttuneet. Ne palvelevat nyt samoista vanhoista lähtökuopistaan (kirjaimellisesti) eivätkä ole jatkuvasti normaalia täydemmät, valmiina syöttämään.

Imetysrintsikat roikkuvat tyhjinä päällä ja kaivan vaatevarastostani entistä enemmän ei-imetyskelpoisia vaatteita päälle, koska eihän se nyt välttämättä tarvitse tässä päivällä, voidaan mennä ilmankin. 

Tuntuu että olen saanut itseni, rintani ja vaatteeni takaisin vaikka imetys vielä jatkuu. Kun lapsi tulee rinnalle, alkaa maitoa muutamassa minuutissa tulla eikä mistään tule ylivuotoja. Jännä: rinnat ovat itse asiassa nyt äärimmäisen hyvin toimivat imetykseen ja samalla se yhtäkkiä tuntuu ehkä hivenen vähemmän tärkeältä kuin ennen.

En ajattele mitään näistä asioista aktiivisesti mutta huomaan että olen aloittanut prosessin jonka lopussa imetys loppuu. Se ei herätä minussa mitään tunteita, vaikka vasta kuukausi sitten olin aivan vakuuttunut että tätä jatketaan vielä pitkään. Tältä tuntuu kun jokin asia kohtaa luonnollisesti seuraavan vaiheen, se vain tapahtuu!

Vielä en siis ole imetystä lopettamassa mutta veikkaan että pikkuhiljaa se muuttuu vähemmän tärkeäksi meistä kummallekin.

Imetys on minulle tosi tärkeä osa vauva-aikaa ja olen todella kiitollinen että se on kaikkien kanssa onnistunut näin hyvin. Ykköstä imetin 6,5kk, Kakkosta 11kk ja Kolmonen sai ainoana lapsenamme sen 6kk täysimetyksen ja kolkuttelee nyt enkkoja yli vuoden ikäisenä. Silloin joskus, aikoja sitten, myönnän ajatelleeni että taaperon imettäminen olisi jotenkin omituista.

Nyt tiedän paremmin, ei se taaperon imettäminen ole omituista. Ei vuoden ikäisen, kahden tai kolmenkaan. Jokainen äiti imettäköön omaansa niin pitkään tai lyhyesti kuin haluaa. Tai olkoon imettämättä.

Suomessa imetetään alle suositusten – mutta silti melkein kaikkia imetetään

Suomessa enää 9% puolen vuoden ikää lähestyvistä vauvoista on täysimetettyjä (lähde: THL raportti 8/12 Imeväisikäisten lasten ruokinta Suomessa vuonna 2010) WHO:n suosituksen ollessa (globaalisti) 6kk täysimetystä ja imetystä kahden vuoden ikään tai sen yli. (lähde: esim alla oleva kuva). Onneksi kuitenkin alle kuukauden ikäisistä vauvoista jopa 92% oli tuon raportin mukaan ylipäänsä imetettyjä, minusta tämä on ihan iso luku! Hyvin vähän on siis vauvoja jotka eivät saa lainkaan äidinmaitoa.

Imetyksen edut ovat kiistattomat, sekä heti vauvan syntymän jälkeen että myöhemmin.

Itse asiassa niin kiistattomat, että imetyksen puolesta kampanjoidaan, joskus voimakkaastikin. Harmillisesti moni äiti kokee sen niin että imetykseen painostetaan ja että korvikkeen valitsemista paheksutaan.

Koomisesti vanhempaa vauvaa imettävä saattaa kuitenkin alkaa saada jo kummeksuvia katseita ja töksäytyksiä, et kai sä vielä imetä, anna sille jo jotain oikeaa ruokaa! 

Joskus tuntuu että kulttuurimme sanoo ”imetä, mutta älä liian pitkään” ja antaa ymmärtää että on ylipäänsä mahdollista tehdä asiassa valintaa – tai että imetysasiat kuuluisi kellekään muulle kuin vauvan vanhemmille.

Olen miettinyt mikä mun asenne tähän kaikkeen on. Lyhyesti se taitaa olla tämä: Imetys on hienoa ja tarvitsee onnistuakseen hirmuisesti tukea ja kannustusta, eikä yhtään syyllistämistä. Mutta imettäminen ei ole yhtä kuin vanhemmuus, tai edes kovin suurta osaa siitä. Se on tapa ruokkia vauva.

Imetys ei aina mene ihan käsiä heilutellen, jos koskaan. Toisille se ei onnistu ikinä, vaikka miten pumpataan, itketään ja yritetään. Imetys on helpoimmillaankin alusta asti opeteltava taito, jossa saattaa tulla niin yllättäviä esteitä matkaan ettei edes imetysohjaaja saa niitä heti kuntoon – tsekkaa tästä ihana teksti Happy Milk Maman tuoreimmalta taipaleelta.

Siksi pidän tosi hyvänä että tuetaan, kannustetaan ja ohjeistetaan imettämään. Uskon että moni haaste ratkeaisi kun tietämystä olisi enemmän. Oma imetystaipaleeni Ykkösen kanssa olisi varmasti voinut jatkua pidempään jos olisin silloin tiennyt että menossa oli ehkä 6kk tiheän imun kausi, jonka yli voi kiivetä. Olisin saattanut jaksaa yrittää jos olisin tiennyt että se on mahdollista.

En kuitenkaan missään asiassa usko painostukseen, en edes rivien välistä sellaiseen. Se saa vain ihmisen väistymään kauemmaksi, suojaamaan itseään. Puhutaan imetysfanaatikoista, mutta en minä kyllä sellaisiakaan ole kohdannut. Joskus vain imetyksestä puhuminen ylipäänsä leimaa ihmisen fanaatikoksi.

Herkkä aihe, vaikea keskustella. Siksi olen sitä välttänytkin.

Tämän vuoden olen yrittänyt itse vain imettää vauvaani ja olla juurikaan puuttumatta imetyskeskusteluun, mutta juuri kun mietin asiasta kirjoittavani huomasin käynnissä olevan kansainvälisen imetysviikon!

Se sai minut pusertamaan tämän kaiken nyt ulos itsestäni, puolikkaita ajatuksia valmiina hyökkäyksille. Haluan kertoa oman tarinani, ottamatta kantaa muiden tarinoihin. Sanoa teille että kyllä kannattaa ehdottomasti imettää jos se vain onnistuu, se on ihanaa! Mutta jos se on ihan kamalan vaikeaa ja yrityksistä ja tuesta huolimatta kaikki itkee, älkää kiusatko itseänne. Pullosta ruokkiminenkin on ihanaa!

Päätän tämän polveilevan ajatukseni toivotuksiin imetysviikon kunniaksi:

Onnea kaikki te jotka pystyitte imettämään, jokainen tippa on bonusta!

Te joille se ei toiveesta huolimatta onnistunut, halit.

Kiitos kaikki te, jotka käytätte aikaanne vapaaehtoisina muiden imetystä tukien.

Imetys on best (niin kauan kuin se on best)!