Leluja ruokapöydässä? Sillä ei ole mitään väliä. Älä nillitä.

Tiedättekö mihin olen aivan helevetin väsynyt? Pikkuasioihin takertumiseen ja niistä nillittämiseen, erityisesti vanhemmuudessa.

Laitat Instagramiin söpön videon, jossa lapsesi juoksee hakemaan posteja ja saat vastauksen että hui miten näin kylmällä olette ilman takkeja, etkö pelkää että tulee korvatulehdus. Näytät toisessa kuvassa syövän samaa jäätelöä taaperon kanssa ja joku huomauttaa että voi tulla karies.

Tai et kai vaan tehnyt sitä virhettä että joku jossain oli menossa jollain kulkuvälineellä ilman kypärää tai herranjestas sentään – kypärä päässä mutta remmi aivan liian löysällä?

En tiedä mikä siinä on että toisten virheisiin puututaan nyt niin hanakasti, mutta vielä enemmän kummastuttaa se mikä lasketaan “virheeksi”. Keskustelussa vanhemmuudesta puuttuu täysin mittasuhteet kun lisätty sokeri, käytettynä ostetut kengät ja turvavyöttä matkustaminen ovat samalla viivalla.

Jos sinä jaksat sanoittaa kaikki tunteet, lukea kasvattavaa kirjaa joka ilta, valita oikeat kengät ja valmistaa sokerittomia välipaloja, se on tosi fine ja ihan oikeasti hirveän kunnioitettavaa. Nostan sinulle hattua!

Mutta onneksi olet myös viisas ja tiedät että sinun ei tarvitse mennä valistamaan muita vanhempia mistään näistä asioista. Olet varma omasta vanhemmuudestasi eikä sinun siksi tarvitse kasvattaa muita kommentoimalla avuliaasti että “kai tiesit ettei liukuestesukkia suositella käytettävän kengän sisällä lapsen jalan kehityksen takia”. Voi olla ettei hän tiennyt, tai sitten voi olla että hän tiesi eikä välittänyt.

Shokeeraavaa, tiedän! Mutta meistä jotkut todella valitsevat toimia suositusten vastaisesti.

Vanhemmuus on aivan liian raskas taakka kantaa jos jokainen askel on otettava parhaan mahdollisen tiedon ja ymmärryksen mukaan ja jos kaikista asioista pitää sitä tietoa etsiä. Elämme ajassa jossa ihan kaikesta on saatavilla laajaa tutkimusta ja tietoa. Elämme myös ajassa jossa sen tiedon kaivamista ja hyväksikäyttämistä odotetaan ihmisiltä, jotka ovat samaan aikaan kiireisempiä kuin koskaan eikä kylä enää kasvata.

Meille 2000-luvun vanhemmille annettiin kaikkien vuosikymmenten oppaat äänikirjana suoraan korviin ja sanottiin että “pärjäile”.

No ei me aina pärjäillä. Eikä varsinkaan jos nurkan takana on toinen 2000-luvun vanhempi huomauttamassa että pillipullosta juova voi olla ongelmissa sitten päiväkodissa kun ei ole nokkamukia oppinut, “halusin vain kertoa tämän, ehkä jo tiesitkin”.

Vanhemmuus on ihan törkeän raskasta, jos siitä tekee tosi raskasta. Jos joka hemmetin “voinko katsoa telkkaria” pyyntö eskaloituu suureksi vanhemmuuskysymykseksi ruutuajasta, lapsen niskan optimaalisesta asennosta ja tulevaisuuden käytöshäiriöstä, olet pulassa. Pyyntöjä, valintoja, päätöksiä ja tekoja tehdään vanhemmuudessa satoja päivässä. Ei niiden keskellä voi jatkuvasti pohtia mikä nyt olisi parasta ja oikein ja teenkö minä nyt absoluuttisesti parhaani.

Tulet joka tapauksessa pyörtämään omat lupauksesi (“En kyllä ikinä itse uhkailisi lastani noin!”) ja pettämään omat odotuksesi vanhemmuudesta. Anna vähän löysää hihnaa itsellesi jo nyt.

Ei vanhemmuutta tarvitse hikaroida, ihan oikeasti. Sanon sen nyt ääneen: näillä pikkujutuilla ei ole isossa kuvassa mitään väliä.

Ne ainoat merkitykselliset vanhemmuuden asiat ovat isoja, syviä, perustarpeita. Saako lapsi riittävästi ei-tappavaa ruokaa, turvallisuutta, läheisyyttä, tukea, rakkautta. Ytimekkäästi: jos sinua mietityttää oletko hyvä vanhempi, todennäköisesti olet. Pelkkä sen pohdinta kertoo että sinä välität ja sinä yrität.

Vanhemmuudessa on niin monta mutkaa ja vuotta jäljellä että nämä pikkulapsiajan esiasteet ovat ihan kärpäsenkakkaa. Ehdit vielä mokata tai lapsi kehittää itse itseään ja kavereiden kanssa sellaiseksi että sinun varhaislapsuuden parhaat aikeet valuvat tyhjiin – tai ehkä lapsestasi tulee vailla kaikkia odotuksia hieno ja mahtava ihminen, vaikka sinä et jaksanut lorutella!

Lapsesi kehitys, koulumenestys, sosiaaliset taidot ja selkärangan kehittyminen oikeanlaiseksi eivät ole kaikki sinun tekosiasi.

Tämä kaikki ei ole sinusta ja vanhemmuudestasi kiiinni, ihmisen kehitys on niin paljon isompi kokonaisuus kuin miltä se näyttäytyy kotona vietettyjen vuosien aikana.

Ja toinen juttu: olen tosi kyllästynyt siihen että jokainen vanhemmuuteen armoa lupaileva teksti menee ihan sankaritarinan kautta. Että annetaan muka armoa itselle ja toiselle, kun muuten suoritetaan aivan 10/10. “On ihan ok silloin tällöin antaa ruutuaikaa että vanhempi saa hetken levätä kun talossa on neljä pientä vauvaa ja kolme koiraa sekä kylpyhuoneremontti.”

On myös ok silloin tällöin tai joka päivä antaa ruutuaikaa vähän tai paljon ihan muuten vain. Ole hyvä, annan luvan! Lapsesi saa myös leikkiä leluilla ruokapöydässä, mennä ilman hammaspesua nukkumaan ja maistaa jäätelöä jo vauvana. Se ei mene rikki.

Näillä pienillä jutuilla ei ole mitään väliä.

Sitä paitsi lapsissa parasta on se että ne voi aina ohjelmoida uudestaan. Jos annat lapsen puolen vuoden ajan leikkiä lelulla ruokapöydässä, se ei tarkoita että olet loppuelämäsi pulassa. Sitten kun jaksat, voit ohjelmoida sen pois siitä tavasta (ja löytää samalla jonkun uuden pahan tavan).

Sitten vielä kerran se toinen asia: muiden vanhemmuuteen puuttuminen, nillittäminen. Älä tee sitä. Varsinkin Instagramissa tuntuu olevan käynnissä “etsi viisi virhettä” peli, jossa jokaisesta nähdystä virheestä voi ja pitää huomauttaa.

On niin sairaan ärsyttävää että jo valmiiksi ylihyville vanhemmille nillitetään jostain aivan pikkuasiasta toisten jo valmiiksi ylihyvien vanhempien toimesta. Siinä keskustelussa syyllistyy ainoastaan he jotka jo nyt tekevät kaiken niin hyvin kuin ikinä osaavat. Uupuvat vain mokomat tästä.

Samalla he, joiden vanhemmuuteen olisi ehkä syytä puuttuakin, eivät todennäköisesti ole koko keskustelussa mukana. Heitä ei sellainen kiinnosta.

Huonoa vanhemmuustoveruutta taas on se jos kiinnostaa liikaa tekeekö toinen lapselleen hyviä vai haitallisia valintoja – sinun näkökulmastasi.

Älä nillitä, ole hyvä toveri.

Inspiraatio tähän tuli Iidan matkassa hienosta blogijutusta aiheeseen liittyen!

Lue myös:

Vauvuuden päättymisen sietämätön haikeus

Kolmosen vauvavuotta on 4o päivää jäljellä, mutta minä tunnen sen jo päättyvän. Näen päivittäin vauvuuden valuvan hänestä pois kuin ylimääräisen hiekan muotista.

Jo muutaman viikon ajan tuo pieni olento on ollut sellaisessa taianomaisessa välitilassa, jossa ollaan vielä ihan vauvan näköisiä, kokoisia, oloisia mutta silmissä heijastuu jo taapero. Eikä se ole pelkästään uusien taitojen karttuminen, vaikka se viikko sitten  otettu ensimmäinen askel ilman tukea vahvasti taaperopuoleen viittaakin.

Tässä on kyse jostain enemmän henkimaailman asiasta, tietoisuuden kasvusta – hänen ja minun. Hän sanoo ”nap” ja osoittaa napaansa, pudistelee päätä ja sanoo ”ei” kun kukkaruukku on lähellä. Hän katsoo syvälle silmiin ja yrittää naurattaa. Hän kurkkaa uteliaana jokaisen nurkan taakse ja kynnyksen ali, kuin odottaen sieltä saapuvaa ihan erilaista elämää.

Hän itkee kun sisarukset itkee, ja pelästyy jos joku on vihainen.

Minä tiedän miten tässä käy. Muistan tarkemmin kuin koskaan ennen kuinka se loputtoman kulmaton, pehmeä vauvuus vain yhtäkkiä tuntuu päättyneen ja kodissa asuukin lapsi. Sylissä melkein muodottomaksi sulava mytty on kuin taikaiskusta muuttunut tiukaksi puikoksi joka pysyy pystyssä (sekä valveilla että tolpillaan) ja tutkii maailmaa askeleen verran kauempana.

Tällä kierroksella se ei tule käymään niin yhtäkkiä, vaan on kuin näkisin ensimmäistä kertaa liukuvärin sekoittuvan. Yhdessä hetkessä vauva, toisessa lapsi. Hän, ihan oma itsensä ja perheenjäsenensä eikä mikään söpö lemmikki enää. Joka päivä hieman vähemmän vauva, vaikka vieläkin ihan vauva.

Ja ensimmäistä kertaa minä koen tästä haikeutta, sellaista oikeaa haikeutta. Tämä oli ensimmäinen vauvavuosi, joka oli alusta alkaen helppo. Muutamat (kymmenet) vaikeat nukutukset, juu, mutta ei mitään kummempaa. Tämä on myös viimeinen vauvavuosi, erittäin todennäköisesti. Se tuntuu ihan kamalalta.

Nurkan takana odottaa uhma, kasvukivut, ensimmäiset taudit (tämä lapsi on ollut täysin terve, mikä homma!) ja pelottavat tilanteet. Rimpuilevat jalat, oksennetut nakit ja sylistä pois pyristelevä vekara.

Se minua kai eniten jännittää, tieto siitä että tämä auvoinen vauvakupla päättyy. Ihan pian tunnen ensimmäiset negatiivisetkin tunteet lastani kohtaan, ja hän minua.

Vaikeat tunteet lasta kohtaan on väistämätön kehitys jota en odota lainkaan, sillä tähän asti olemme aidosti vain rakastaneet ja ihailleet toisiamme. On niin hurjaa miten se tulee muuttumaan, miten sen kuuluukin muuttua kun vauv – ei vaan lapsi – alkaa koetella rajojaan, tutkia reunoviivojaan. Kun pitää alkaa kasvattaa eikä vain kasvattaa, siis ruokkia.

Näen toki samalla sieltä kulman takaa kurkkivat hienot asiat! Ensimmäiset askeleet, oikeat sanat, puolitoistavuotiaan loputon söpöys kun se sekoilee kaikessa, ensimmäiset yhteiset leikit muiden lasten kanssa ja niin edelleen. Tiedän, että isompien lasten vanhemmuus toimii minulla tosi hyvin. 

Mutta juuri kun sain maistiaisen siitä että voinkin osata nauttia myös vauvuudesta, niin silloin se jo melkein loppuu.

Hyvä puoli tässä tietoisuudessani on se että nyt otan oikeasti kaiken irti joka päivästä. Annan vauvan joskus nukkua rinnalla koko aamu-unensa, koska tiedän että todennäköisesti kohta on muistoja vain sekä imetys että rinnalle nukahtaminen. Kannan vauvaa sylissä tuntikaupalla, koska kohta se ei enää malta olla vain kyytiläinen. Sivelen hänen hentoisia hiuksiaan, sillä tiedän niiden kohta menevän takkuun kaikesta tahmasta, leikkaavani niistä joskus vielä purkkaa pois.

Kaikki on nyt vielä niin koskematonta, rikkoutumatonta. Puhdasta.

Nautin tästä kaikesta niin täysin siemauksin että ehkä kerrankin olen valmis siihen muutokseen kun se tulee. Odotan sitäkin oikeasti jo aika innolla, vaikka haikeus meinaa välillä jyrätä kaiken ylle. Talletan ensimmäiset mustikat ja varpaat rantahiekassa muistoihin ja alan jo odottaa sitä kaikkea muuta.

Tämä vauvavuosi on pian ohi ja ihan hyvä niinkin. Se saa jäädä vauvakirjan väliin rakkaana muistona, kokonaisuuden siloittavana hyvänä kokemuksena.

 

Lue myös:

Puuhailu ei ole pahasta, mutta se voi salakavalasti uuvuttaa

Minä ajattelen, että yhdessä päivässä tekemiseksi riittää se että pitää vauvasta ja muusta perheestä huolta, ja ehkä itse vähän liikkuu että jaksaa tehdä arjen hommat. Pitkään ajattelin että äitiyslomalle / hoitovapaalle riittää periaate ”yksi juttu päivässä”. Jonkun yhden kivan tai tarpeellisen puuhan voi tehdä: kirjoittaa sähköpostin, siivota kaappia tai täyttää vauvakirjaa. Siihen se aika riittää, kaikki muu on vähän liikaa.

Noin ajattelen, mutta sitten toimin täysin eri lailla. Ehdinkin tehdä jotain, joten teen. Ehdinkin tehdä ehkä hei ton toisenkin jutun, teen senkin! Puuhailen iloisesti ja vauhdilla kunnes yhtäkkiä on ilta ja tajuan puuhailleeni niin paljon että hengästyttää.

Tämän tekstin kirjoituspäivänä olin mm. tehnyt näitä asioita:

  • Edistänyt tulevaa myyntikurssiamme
  • Ottanut kuvat yhteistyökirjoitukseen ja käsitellyt ne
  • Viimeistellyt ja julkaissut sen yhteistyökirjoituksen
  • Suunnitellut toisen yhteistyön jatkoja
  • Lähettänyt kolme tarjousta
  • Maksanut laskuja
  • Siivonnut oman vaatekaappini (talvesta kesäksi ja liian huonokuntoiset pois)
  • Valmistanut lounasta
  • Tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen – kahdesti
  • Valmistanut illallista
  • Valmistanut Kolmoselle bataattivohveleita
  • Katsonut yhden webinaarin
  • Vaihtanut Plantuin kasvit ja tilannut uusia kapseleita
  • Kirjoittanut tätä tekstiä.

…samalla kun hoidin vauvaa joka oli tämän kaiken aikana vain reilun tunnin unessa. Leikin, hassuttelin, imetin, syötin ja estin sitä tippumasta pää edellä sohvalta alas. Siis perus hoitovapaapäivä, jonka päälle olen ampunut paljon työ-töitä, kotitöitä ja vielä ylimääräisiä siivoushommiakin, vauva kainalossa.

Tuota tekstin aloittanutta touhulistaa kirjoittaessani, mulla ei ollut mitenkään hirveän ylitehokas olo. Sellainen fiilis vain että olipa kiva päivä, tänään sai paljon aikaan! Kunnes menin nukkumaan ja keho jatkoi juoksuaan. Nyt näen ihan itsekin että olen tehnyt taas aivan hirveästi kaikkea.

Minulla on muutama ongelma. Yksi on se, että nautin niin paljon tekemisestä ja suorittamisesta. Puuhailussa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta helpolla se lyö yli niin että on vaikea vain pysähtyä ja olla. On tosi vaikea saada kicksejä siitä että onnistuu tehokkaasti tekemään montaa juttua ja sitten osata lopettaa se ajoissa – se on mahdollista, mutta vaikeaa.

Toinen ongelma on keskeneräisyyden sietäminen ja jatkuva tunne siitä että vielä olisi jotain tehtävää. Ei niin että minusta pitäisi tehdä jotain (koen kyllä tehneeni jo todellakin riittävästi) vaan niin että kirjaimellisesti näen ja muistan koko ajan jotain joka on vielä tekemättä. Kävelen yläkertaan: ai saakeli tossa on vielä noi pyykit lajittelematta (neljättä päivää). Kastelen kukkia ja muistan: uusia kasveja voisi jo ostaa kuolleiden tilalle! Valmistan lounasta ja tajuan: jonkun piti käydä isosti kaupassa. Kirjoitan tätä tekstiä ja nyt soimaan jo itseäni: siellä kaupassa ei ole vieläkään käyty.

Tiedän ihan tasan tarkkaan ettei työ tekemättä maailmasta lopu, olenhan burnoutit ja masennuksetkin kokenut ongelmani takia. Silloin opin että voin toden totta jättää kaiken tekemättä eikä mikään kaadu.

Mutta keskeneräiset työt vaanivat minua silti. Huomaan että takaraivossani minua ajaa aina ajatus siitä että tekemättömät asiat pitäisi ehtiä tehdä ennen kuin..

…ennen kuin mitä? Olenko ollut vain aina niin ylibuukatussa arjessa, että yritän jokaisella vapaalla hetkellä syödä itselleni ennakkoon siihen vapaa-aikaa? Kuin riehuisin raivopäisenä läpi arkiviikon saadakseni lauantaina rentoutua? Koska ihan kohta jossain on taas sellainen viikko etten ehdi tehdä mitään ja vain unen varjelu saa minut iltaisin lopettamaan kaiken touhun?

Kaikkihan sen jo tietää ettei sitä lepolauantaita koskaan tule, vaan pitäisi oppia ottamaan sitä aikaa jokaiseen päivään. Relata, hengittää, jättää iiiiso osa noista nyt tekemistäni asioista tekemättä. Onnistun tässä yleensä mökillä, kesälomalla ja jouluna. Että sellainen 4-5 kertaa vuodessa osaan levätä, hyvä minä!

Sitten se suurin huomioni: sosiaalinen media tekee tälle ylitehokkaalle osalle minusta todella huonoa. Kestän somen huonoja puolia monella tavalla: en ole (muuten) kovin kateellinen muille, en saa ulkonäköpaineita, en triggeröidy enkä toisaalta saa shittiä niskaani. Mutta muiden supertehokkaalta vaikuttavaa arkea minun on vaikea suodattaa.

Saan selkeitä huonommuuden tunteita kun näen muiden tekevän niitä puuhia, joiden tiedän olevan minulla vielä kesken. Yksi siivoaa meikkikaappinsa säännöllisesti (tein tämän juuri ensimmäistä kertaa muuton jälkeen eli kahteen vuoteen, tämän innoittamana varmasti); toinen maalaa keittiön seinän tuosta vain ja kolmas on jo istuttanut kaikki kesäkasvit ja hyötypuutarhat ja siinä ohimennen leipaisi yhden nokkospiirakan samalla kun huolsi kaikki talouden kengät talviteloille.

Sivumennen; huolsin talvikenkämme vastikään ehkä toista kertaa elämässäni.

Rakastan näitä kaikkia naisia ja heidän tilejään, eikä ongelma ole he! Ongelma olen minä. Katsoessani heidän sisältöjään unohdan, että heistä jokainen jättää jotain muuta tekemättä ja näyttää sen osan jonka teki. Niinhän me kaikki teemme, raportoimme someen enemmänkin tekemisiämme kuin tekemättä jättämisiä. Normaalit ihmiset tajuaa että tuo toinen pesi tänään pyykkiä, minä tein sen eilen.

Itsehän vaadin itseltäni sekä kaikkien omien puuhien että vielä niiden muiden tekemien hommien tekemistä – samanaikaisesti.

Unohdan myös että minulla on vauva, kaksi muutakin lasta ja jättimäinen aika vasta rakennettu talo jossa on vielä paljon projektia vuosiksi eteenpäin.

Elikkäs. Hengitän. Otan lomaa, rajaan itselleni aikaa. Varaan kalenterista tietyn ajan myyntikurssin tekoon, rajoitan ruutuaikaa iltaisin ja keskityn lapsiin enemmän. Annan pyykkien edelleen olla ja lopetan siitä huonon omantunnon kantamisen – tai patistan lapset niiden pariin.

Jatkan myös sitä mitä olen vähän jo yrittänytkin: en itse ruoki tätä “kaikki saa niin helvetisti aikaan koko ajan samalla kun hoitavat itseään täydellisesti kasvonaamioilla ja kampaavat naamaansa guashaten ja  lukevat vuoden 50. kirjaa” -ilmiötä aktiivisesti. Yritän jättää ison osan omasta suoritushulluudestani pois julkisen katseen alta ja tuoda enemmän sinne niitä rentoja, armollisia ja helppoja hetkiä.

Ehkä siten osaan niitä sitten myös ottaa, lolz.

Tätä tekstiä työstin kahden päivän ajan, sillä otin välillä taukoja ja olin rennosti ihan kokonaisen tunninkin! Hengailin lasten kanssa – ja lajittelin ne pyykit ja tein kauppatilauksen verkossa.

Lue myös: 

EDIT: Tekstiä muokattu ensimmäisten kommenttien perusteella selkeämmäksi!

Äitiys kasvoi minuun kiinni enkä oikein enää muista sitä ihmetellä

Eilen oli minun kymmenes äitienpäiväni, eikä minun tehnyt mieli sanoa mitään. Osittain siksi että tämä päivä on monelle vaikea enkä halua tahattomasti sanoa mitään törppöä.

Toisaalta tuntuu vaikealta sanoittaa jotain joka on niin isoa ja niin jokaisessa palasessani kiinni. Vaara imelyydelle on ilmeinen, vaikka itse asiassa lähes jokainen klisee äitiydestä on totta. Samaan aikaan äitiys on oikeastaan minulle jo niin tavallista ja kaikkialla elämässäni ettei minulla ole siitä oikein mitään sanottavaa. Se vain on, vanhemmuus.

Ettei se vain jää sanomatta, olen valtavan iloinen siitä että olen kolmelle äiti, kiitollinen ja onnellinen. Erityisen rakastunut kaikkiin heistä ja niin-niin-niin onnellinen siitä että uskalsimme vielä Kolmostakin toivoa. Perhe on ollut haaveeni aina ja se on juuri niin siistiä kuin haaveilin. Ymmärrän ettei mikään edellä mainitusta ole itsestään selvää.

Kymmenen vuotta sitten odotin ensimmäistä lastani ja jouduin miettimään mitä äitiys on ja minkälainen äiti minusta tulee. Alussa oli valtavat paineet, luulin että muita kiinnostaa mitä ja miten teen. Oli tärkeää määritellä minkälainen äiti olen, jotta tiedän mitä puolustaa jos jokin menee pieleen. Kun en osannut sittenkään määritellä tuntematonta tulevaa eikä minusta ollut kasvatusoppaiden lukijaksi, päätin että minä olen sitten sellainen vähän hälläväliä-äiti.

”Yritän kyllä, mutta katsokaas kun olin tämä hälläväliä niin saattoi mennä pieleenkin”, ajattelin voivani vastata kasvottoman tuomioistuimen edessä. Oli tärkeää julistaa etten ainakaan ole sellainen tavallinen äityli vaan ihan erilainen. Halusin itse kertoa ensimmäisenä etten sitten aina tee asioita kovin hyvin tai tavallisesti – ettei kukaan pääsisi sanomaan etten itse asiassa todellakaan tee asioita kovin hyvin.

Kutsuin itseäni Valeäidiksi että tulisi heti selväksi miksi poikkean linjasta, jota kukaan ei ollut vetänyt – ihan minä itse vain. Tietysti oikeasti tein kaikkeni ollakseni se todellisin äiti, oikein vahva perinteisen äitimyytin edustaja, sellainen mitä itse ajattelin että äidin pitäisi olla vaikka se ei ehkä edes sopinut siihen mitä itse halusin.

Vuosikymmen myöhemmin kaikki on toisin. Olen ihan tavallinen, perinteinen äityli vaikka ihan omanlaiseni. Taidan olla tasan se äiti jota silloin kovasti yritin olla: rakastava mutta tiukka, sekoileva mutta aina tarvittaessa tilanteen päällä, tunteideni kanssa kokonainen – hermostuvakin – mutta aina lasteni puolella. Edelleen pidän kiinni siitä että syliin pääsee aina halutessa, mutta monta muuta lupaustani olen rikkonut.

Eniten olen muuttunut siinä etten enää niin kauhean aktiivisesti ajattele omaa äitiyttäni, ei se ole asia jota niin enää tarvitsee ajatella. Se vain on. Äitiys on ihana, tärkeä ja välttämätön osa elämääni mutta ei täytä kaikkea. Jotenkin tuntuu että lapseni ovat juuri sellaisia kuin he ovat riippumatta minun äitiydestäni, tai meidän vanhemmuudestanne.

Tuntuu että minun äitiyteni merkitys vähenee sitä mukaa kuin lasteni oman elämän, persoonan ja identiteetin merkitys kasvaa.

Teemme toki edelleen heidän eteensä ja puolestaan paljon ja kannattelemme heitä matkallaan, mutta nyt tunnistan että hyvillä päivärytmeillä, sopivalla ravinnolla ja riittävällä vuorovaikutuksella on eniten vaikutusta minun kuvaani omasta äitiydestä, ei niinkään lapsen kehitykseen. Tieto siitä että olen jo vuosia miettinyt, punninnut ja tarkastellut omaa äitiyttäni riittää kertomaan että olen aivan ensiluokkainen äiti.

Sellainen, jota kiinnostaa.

(Muistutan nyt tässä itseäni palaamaan tämän tekstin ääreen kun teiniys iskee minut kanveesiin ja itken iltaisin sitä miksi olemme niin epäonnistuneita kasvattajina)

En oikein tiedä miten tämän sanoittaisin. Olen samaan aikaan täysin varma siitä että äitiys on mahtavaa ja että olen tehnyt sitä hyvin; varma siitä etten edelleekään tiedä yhtään mitä missäkin tilanteessa pitää tehdä mutta että siitä kyllä selvitään; toisaalta lähes välinpitämätön asiaa kohtaan.

Ai niin tosiaan olen äiti, no on se kyllä parasta, suosittelen jos mahdollista!

Ehkä se isoin muutos on se että äitiydestä on lasten kasvaessa tullut yksityisempää ja yksilöllisempää. Vauvan hässäkät ovat edelleen sitä samaa universaalia “aargh miksei se nuku” shaibaa joita voi jakaa somessa ja joiden tutuille tunteille voimme kaikki yhdessä nauraa tai itkeä.

Mutta näiden isompien kanssa on ihan eri peli. Kukaan muu kuin puolisoni ei ehkä ymmärrä miksi lapseni kirjoittama ihan tavallinen lause äitienpäiväkorttiin sai minut melkein itkemään, helpotuksena siitä että jotain olen viime viikkoina tehnyt oikein.

En yritä sanoa kasvaneeni jotenkin viisammaksi, kypsemmäksi ihmiseksi jonka ei enää tarvitse tätä äityttä sillä tavalla analysoida, nimimerkki kolmen äiti nähkääs. Yritän sanoa että äitiys on kasvanut minuun niin kiinni etten enää tunnista sitä omaksi erilliseksi hahmokseen, jota voisi tutkia.

Sen haluan sanoa että silloin kun kipuilet oman vanhemmuutesi kanssa ja mietit oletko riittävä, todennäköisesti olet.

Oman vanhemmuuden tutkiminen ja ihmetteleminen on kivaa. Vanhemmuuden muuttuminen vuosi vuodelta on jännittävää seurattavaa, ihan yhtä jännittävää kuin niiden lasten kasvaminen.

Tulee aikoja jolloin se kaikki vain on, kaipaamatta sen suurempaa analysointia tai pohdintaa. Äitiys saattaa tulla ja kaapata osan identiteetistä, niin kokonaisvaltaisesti ettei sitä tarvitse enää eritellä, muuttuua niin itsestäänselväksi osaksi ettei enää tunnu hurjalta että se kaappasi sinusta osan. Tai sitten se vain solahtaa osaksi elämää muuttamatta juuri mitään muuta kuin ruokakauppaostoksiasi.

Vuonna 2010 minä yritin olla solahtamatta vauvakuplaan ja se harmittaa vähän vieläkin. Haluaisin sanoa menneisyyden itselle että sukella vaan ihan kokonaan siihen äitiyteen, sen pohtimiseen, sen fiilistelemiseen, valtavan muutoksen käsittelemiseen. Aloita blogi, juttele rohkeasti aiheesta lapsettomille kavereille, päivitä Facebookia liikaa ja spämmää WhatsApp -ryhmät täyteen päivittäisiä kuvia.

Tai älä kerro kenellekään mitään. Anna muutoksen olla sen kokoinen miltä se sinulle tuntuu.

Juuri nyt olen aika tasaisessa vaiheessa, tilanteessa jossa äitiys on mahtavaa, tavallista ja kaikkialla mutta huomaamatonta. Veikkaan että vuosikymmenen päästä mietin äitienpäivänä huomattavasti enemmän lapsiani kuin itseäni.

Äitiys on kyllä aika best. Se on asia josta kirjoittaa monta sataa sanaa silloinkin kun ajattelee ettei ole siitä mitään sanottavaa.

Lue myös

En jaksa patistella enää hetkeäkään

Ei vidu kun en jaksa enää ollenkaan patistella. En ketään, en kertaakaan, en saatana ollenkaan.

Aamusta iltaan patist patist patist. Välillä tekisi mieli laskea kuinka monta kertaa ohjaan, pyydän, käsken, komennan, uhkailen, kiristyn, huudan. Viimeistä onneksi vähiten, kaikkia muita kymmeniä, satoja, ehkä tuhansia kertoja päivässä? En kyllä uskalla laskea, hulluksi tulisi.

Tätähän se vanhemmuus toki on, synnäriltä varmaan hautaan asti mutta kyllä tämä etäkoulu on vienyt hommat ihan uusiin sfääreihin.

Ihan sama miten hommia pilkkoo, etukäteisvaroittaa, motivoi, johtaa tai sitoo aikaan. Söpöt laput ei auta enää ketään. Ei tapahdu, ei etene. Arjen vetelä mato se vain matelee pitkin murmelipäiväänsä, hiljaisesti vastustellen joka hetkeä kunnes on taas yhtäkkiä ilta ja patistelija lataamokunnossa.

Vaihtakaa vaatteet, syökää aamiainen, juo vielä maito, hae koulukirjat, avaa koulukirjat, tee toi sivu, joo tee vaan, no ni toi eka lasku, okei nyt jätän sut hetkeksi tekemään, miten sujuu, tee nyt vain, sulla on jo eka sana tossa. 

Syömään! Hei tulkaa nyt syömään. Oikeesti, syömään. 

Sitte mennään ulos, käykää vaihtaa vaatteet. Käsienpesu! Kävitkö jo vessassa? Pitää käydä kyl. Mee nyt. Vie omat astiat paikalleen. Nämä astiat. Paikalleen. Nyt hei oikeesti.

Kuuletteko te mua? Kuitatkaa!

Syömään! 

Vielä viimeinen tehtävä, tee vaan. Ei ole paljoa, yksi sivu. Laittakaa nää lelut takaisin paikalleen. Vaatteet menee pyykkikoriin. 

Mulla tulee paha mieli kun te ette kuuntele. Hei, kuulitko sä?

Syömään! 

Nyt on sit hei jo lasten nukkumaanmenoaika, laitatko iltapalan.

Syömään!

Ei meillä lasketa mutta voi elämä sentään että nämä viimeiset neljä päivää kotona tehtävää koulua saavat olla pian ohi. Tämä äitiankka ei jaksa enää kertaakaan sanoa kvaak kvaak kvaak, saatana nekin ankat olisi saaneet tulla heti ekasta pyynnöstä kotiin niin ettei tarvi miehiä perään lähettää.

Syömään!

Olen Vapunkin kotona vaikka alkaisi jo riittää

Tunnen paineen kasvavan, sekä ulkoisesti että itsessäni: Eikö jo voisi vähän hellittää, voisiko jo vähän tavata ystäviä? Huomaan että puuttuva selkeä ”exit-strategia” saa minutkin miettimään kuinka kauan tätä pitää jaksaa.

Puhelinkin on alkanut piristä eri tavalla, seuraa kysellen. Vielä vastaan jokaiseen “ei vielä, valitettavasti”, vaikka aina välillä mietin olenko liian tiukkis. Joka päivä punnitsen rajoja ja omaa fiilistä.

Mietin voisimmeko lipsua, niin kuin kaikki muutkin tuntuvat tekevän (eivät tee, mutta siltähän se tuntuu). Ajattelen että no voisi ne kai tuossa pihalla leikkiä. Entä jos tulette vain terassille käväisemään? Sitten tajuan, että tilannetta olisi yhä vaikeampi hallita. Vetäisinkö liian lähelle toisiaan ajautuneet lapset erilleen? Kieltäisinkö vessakäynnin sitä tarvitsevalta terassivieraalta? Äkkiä kontakteja alkaisi tulla yhden kaupassa käynnin sijaan kymmeniä, ehkä joka päivä.

En enää juurikaan ajattele suojaavani ylevästi riskiryhmiä tai säästäväni terveydenhuoltoa. Teen vain sitä mitä on pyydetty, koska asiantuntijaraadin asettamien sääntöjen noudattaminen tuntuu paremmalta kuin jatkuva omien sääntöjen keksiminen ja tarkastelu. Jos jotain, ajattelen tekeväni tilaa niille muille jotka eivät suosituksia nyt voi noudattaa.

(Toki ajattelen myös sitä etten edelleenkään halua imettää vauvaa ja vaihtaa vaippaa neljänkymmenen asteen kuumeessa.)

Vaikka tilanne on Suomessa rauhoittunut, pysyn poterossani. Ajattelen että epidemia on ympyrä, jossa keskellä on paljon tartuntaa ja tautia. Koska osa ihmisistä joutuu joka tapauksessa olemaan ympyrän keskellä töiden tai ihan vaikkapa oman jaksamisensa takia, me joille on mahdollista / helppoa olla siellä kaukana ulkoreunoilla eristyksissä teemme tilaa. Väistämme sivuun jotta muut voi olla keskellä, eivätkä törmäile toisiinsa sitten yhtä paljon.

Ne jotka voivat, pelaavat ”puhdasta peliä” ja osa joutuu sotkeentumaan halusi tai ei. Laitapelaajien rooli on suuri – mitä useampia jaksaa pysytellä reunalla, sitä paremmin kokonaisuus pysyy hallussa.

Korona-peli on suuruusluokkapeliä.  Pieni piknik perheen kanssa ulkona ei kuulosta ollenkaan turvattomalta. Mutta jaksaisitko pitää sen turvallisena tuntikaupalla? Syntyy väistämättä hetkiä joissa turvavälit unohdetaan tai eivät ole mahdollisia, joissa joku aivastaa ”tämä on ihan vain allergiaa!” -aivastuksen ja toisenkin, joku ottaakin toisen ottimella ruokaa ja kukaan ei kerta kaikkiaan halua sanoa että nyt on pakko kaikkien lähteä kotiin koska minulla on ehkä kuumeinen olo.

Ongelma kasvaa kun ihmiset kohtaa, se on ikävä fakta. Siksi Poliisi ja Sisäministeriökin ohjeistaa edelleen kaikkia pysymään myös Vappuna omassa perhekunnassa, omassa kodissa. Poliisi myös valvoo ettei suuria puistokokoontumisia tehdä.

Me jatkamme edelleen näin, suosituksia tiukasti tulkiten ja seuraten, välillä varmasti virheaskelia ottaen. Myös huhtikuun viimeisenä hengaan kotona ja näen edelleen vain näitä oman perheen tyyppejä. (Vähän kyllä myös viihdytän teitä, osallistuen Virtuaalivappuun! Laitan vappuaattona klo 17 IG-liven pystyyn, katso tästä koko ohjelma!)

En sano miten sinun pitää tehdä, se ei ole minun paikkani. Ei muutenkaan ole kenenkään muu tehtävä arvioida onko toisen ulkona liikkuminen välttämätöntä tai oikealla tavalla suoritettua, eikä muiden tekemisen ja menemisen väijymisestä ole mitään hyötyä.

Keskity itseesi, älä muihin. Sinun ei tarvitse miettiä onko toisen syy olla asioilla, puistossa tai kaverin luona riittävä, sinun ei tarvitse ajatella että kaikki sinun työsi on hukkaan heitettyä koska nuoret kokoontuvat skeittiparkkiin. Ei se ole.

Skeittiparkki on keskellä, sinä tasapainotat reunalla.

Jos luet tätä niin että olet ajatellut suositusten olevan jo liian tiukkoja ja mietit että kyllä nyt ulkona voi hyvin nähdä, voit miettiä miten toimisit jos treffikaverillasi olisi noro tai jos tietäisit hänen kantavan Koronaa. Näkisitkö, ulkonakaan?

Joka tapauksessa pyydän kunnioittamaan toisten valintoja. Jos toinen on valinnut sinua tiukemman linjan, hyväksy se mutisematta. Älä väheksy, naureskele, loukkaannu tai vänkää. Kukaan meistä ei nyt tiedä mikä olisi täydellinen tapa edetä ja myös suositukset tehdään lopulta vajavaisten tietojen ja mielipiteiden ristitulessa. Ne ovat silti todennäköisesti parempia mielipiteitä kuin sinun tai minun.

Jos joku seuraa suosituksia vähemmän kuin sinä, anna olla. Hänellä voi olla siihen syynsä tai sitten ei – pysy sinä laidalla.

Olemme jokainen nyt yhteisen ongelman äärellä, mutta oman onnemme varassa ja meidän kaikkien on keksittävä itse kuinka selviämme. Sitä päätöstä ei todellakaan ole helppo tehdä, joten koitetaan tukea toistemme ratkaisuja sen sijaan että tuomme päätökseen lisää mielipiteitä.

Ollaan yhdessä, erillään, edelleen. Uhrataan Vappu, pelastetaan Juhannus.

Yksi ihan tavallinen lauantai ajassa jossa arki kaikkialla kaatuu

Aamulla siivoan huoneita, taas. Haluan ottaa uusista matoista kuvia nyt kun aurinko on sopiva ja vastarymsteeratut huoneet vielä siistejä. Vain vähän siivoamista. Liian aikaisin herännyt vauva tulee jokaiseen kuvaan mukaan, hän haluaisi enemmän kuin mitään syödä kamerani.

Kuvat eivät tahdo onnistua, en osaa vieläkään uutta kameraani ja jossain on sittenkin sotkua ja aurinko väärässä kulmassa. Itkettää. Niin kuin kaikki muukin. Tajuan että on päänsärky, tai oikeastaan päänsärytön migreeni. Tuntuu että kauan odottamani lauantai menee hukkaan, kiukuttelen lisää.

Mitä tänään lounaaksi, kuinka tämä yllättää joka kerta? Eineksiä, syödään kaappi tyhjäksi. Tänään jonkun on uskallettava kauppaan, viimeistään huomenna.

He kokoavat trampan, minä nukun päänsärkyäni pois. Herään kaksi kerrosta alempaa kuuluvaan itkuun, Kolmosen päiväuni on jostain syystä keskeytynyt. Whatsappaan Insinöörin kanssa – hoidatko? Hän hoitaa.

Isot pomppivat punaposkisina melkein valmiin trampan päällä, t-paidoissa herranjestas. Ei kuulemma ole kylmä. Uskon kun asetun itse ilman takkia sohvalle kahvin ajaksi. Tässä melkein tarkenee. Hetki myöhemmin olemme kaikki kyyryssä päällekkäin sohvalla, suojaamme itseämme villatakin uumeniin, untuvatakit takaisin päälle löytäneinä. Olen tunkenut omat käteni Insinöörin takin hihoihin ja Kakkonen yrittää piiloutua t-paidassaan (ilman toista sukkaa) samoihin uumeniin eikä muka vieläkään ole kylmä.

Tämä hetki on ihana. Me kaikki samassa tilassa, yhdessä kikattelemassa ja hytisemässä. Mutta kevään pettävä viima pakottaa sisään, vauvakin herää. Tilaan meille sushit vaikka se on liian kallista mutta en jaksa taas tehdä ruokaa ja jotain kivaa on tässäkin viikossa oltava. Ahmimme ruoat ehkä seitsemässä minuutissa mutta voi jestas se oli hyvää.

Kinastelemme siitä voiko kokista juoda vielä kuudelta illalla saunajuomana. Me vanhemmat emme anna periksi. Saunomme pitkään, vauva viihtyy omassa ammeessaan jo niin hyvin että ehditään kaikki löylytellä rauhassa. Yhtäkkiä kello on jo melkein seitsemän, taas tulee kiire vauvan iltapuuhiin.

Juoksen terassin poikki pyyhe päällä, vielä pesuista kostea vauva sylissäni omaansa käärittynä. Kipitämme yhdessä sisään pimenevässä illassa, hän ihmetellen varmasti kirpeää kylmyyttä, minä edelleen sitä luksusta että meillä on tämmöinen pihasauna.

Rasvaamme, pukeudumme, leikimme. Konttaava karhukävelijä käyttää vielä illan viimeiset minuutit tutkiakseen ympäristöään: toinen jalka konttaa, toinen on jalkapohjastaan tukevasti maassa kuin tietäisi että kohta kävellään.

Yöllä hän herää kahdesti vaikka on jo oppinut nukkumaan läpi yön. Aamulla minulla on vieläkin pää kipeä ja selkä vinkurana, silmätulehduskaan ei vielä helpota. On taas sunnuntai ja huomenna maanantai. Samanlainen päivä kuin kaikki muutkin, ihan täysin erilainen.

Huomennakin olemme kotona. Teemme koulua, mietimme lounasta ja nukutamme vauvaa. Elämme kuin tämä olisi mitä tavallisinta arkea ja se onkin. Elämme tyyntä kohtaa hurrikaanissa, hiljaisessa poikkeustilassa keskellä outoa dystopiaa, maailman  yhteistä painajaista. Jatkamme ja tumma pyörre ympärillämme lähestyy, vai näyttääkö se vain siltä?

Tieto siitä että painajainen on jo toisille totta ja saattaa pian meidätkin saavuttaa välähtelee mielessäni uutiskuvina. Suojatut kasvot, haudatut ruumiit. Huolestuttavan korkeat kuumeet, riskiryhmät ja tuleeko meille se pahin versio vai menikö jo lievänä ohi. Menetetyt työpaikat ja onko tästä ulospääsyä edes olemassa, kestääkö talous – meidän, teidän, yhteisemme.

Vauva kitisee, hampaita kai tulossa. Nostan sen syliini ja huudan isoille yläkertaan, niiden piti jo olla ulkona, nyt kun vielä voi. Mietin lounasta.

Vauva hiljenee puurorieskan äärelle ja se maadoittaa minut, palauttaa hurrikaanini keskelle hiljaiseen kohtaan. Lämmitän pinaattilettuja ja toivon että tuuli ympärillämme laantuu.

 

Ps. Kuvien matot on saatu osana kaupallista yhteistyötä VM Carpetin kanssa, niistä lisää seuraavassa jutussa

Anna opettajalle vielä hetki aikaa saada homma kasaan

Silloin joskus kun mulla vielä oli podcast, yhdessä jaksossa oli vieraana kaksi ihanaa opettajaa, anonyymeina oppilaidensa suojaksi. Jaksossa puhuttiin koulun aloittamisesta, kiusaamisesta ja kaikesta muusta mikä silloin minua pelotti, juuri ennen ensimmäisen lapsen koulutaivalta.

Nyt haluaisin kovasti päästä näiden ihanien naisten kanssa uudestaan studioon ja puida tätä tämänhetkistä tilannetta. Heistä toinen avautui eilen äärimmäisen viisaasti (yksityisessä) IG-storyssaan asiasta ja päätin että hitto, minähän voin referoida tänne sitä samaa asiaa ja tavoittaa sillä suuremman joukon!

Viestin ydin oli tämä: antakaa aikaa, työrauha ja vähän ymmärrystäkin opettajille.

Moni teistä jo tekee näin ja voitte skipata koko lopputekstin! Mutta arvaan että teidänkin joukossa on myös heitä (meitä), jotka miettivät onko oma opettaja nyt ihan saanut hommaa toimimaan ja kipuilee ehkä vaikean koulutilanteen kanssa kotona. Miten näitä tehtäviä piti tehdä, miksi emme saa joka päivälle omaa ohjelmaa, kuka saa lapsiin jonkun motivaation ja miten minun olisi tarkoitus osata auttaa ranskassa?

Siis ainakin minä olen tuota miettinyt. Saamieni kommenttien perusteella olen havainnut että meidän kouluhommat on toistaiseksi vielä aika paljon enemmän kotikoulua kuin etäkoulua. Olin melkein närkästynyt, kunnes näin sen opettajaystäväni storyn ja avasin hieman katsettani.

Houkutus antaa palautetta kouluun on nyt suuri, kun kaikki tuntuu olevan levällään. Ja se palaute on myös toivottua, kivasti annettuna! Ne opettajatkin miettii siellä parhaillaan mikä on sopiva määrä tehtäviä kotiin kullekin, pärjääkö lapset vaikeiden kohtien kanssa, miten pienet piltit jaksaa keskittyä ja miten sitä ranskaa tosiaan voisikaan kotona tukea. He todellakin tarvitsevat tietoa siitä onko annettujen tehtävien määrä sopiva ja ymmärretäänkö ohjeita.

(Heillä saattaa myös olla ikävä niitä pilttejä. Videoyhteydet toivottuja siis sielläkin päässä!)

No mutta sitten se mitä he eivät tarvitse. He eivät tarvitse vihaisia tai vaativia yhteydenottoja siitä miksi opetus ja ohjaus ei ole riittävän hyvää, välineet ajan tasalla ja tehtävien taso yhtä hyvää kuin rinnakkaisluokalla. Enkä sano tätä siksi etteikö lapsilla olisi oikeus saada loistavaa opetusta hyvillä välineillä ja selkeillä ohjeilla, vaan koska aikaa on kulunut vasta pari viikkoa.

Opettajilla on ollut pari viikkoa aikaa pyöräyttää koko suunniteltu opetus uuteen muotoon, ottaa haltuun tukku uusia sovelluksia (joista valtaosa ei toimi ihan niin näpsäkästi kuin voisi kuvitella, esim Wilmasta lähetettäviin viesteihin ei voi liittää kuvia tai kaikkia linkkejä, sitten on kaatumisia ja käyttäjätilien luontia ja tietoturva-asioita ja kaikenlaista muuta mitä nyt kuvitella voi jos joudut ottamaan yhtäkkiä uusia palveluita käyttöön), muotoilla selkeitä mutta napakoita, pirteitä ja ystävällisiä ohjeita kymmenille aikuisille ja lapsille, auttaa kollegoita tässä kaikessa tai saada itse apua IT-tuesta / kaverilta / internetistä / naapurilta ja ehkäpä ohjata omia lapsia kotona tekemään toisen opettajan määräämiä tehtäviä.

Näihin muuttuneisiin oloihin ei ole myöskään opettajille koulutusta, eikä tukihenkilöä. Koulut joutuvat tekemään yön yli digiloikan, jossa ratkaistaan kerralla se miten kaikkiin oppilaisiin saadaan yhteys, miten eri valmiustason oppilaat kohdataan ja kuinka toimitetaan laitteistoja niihin koteihin joissa älylaitteita ei ole omasta takaa. Mutta kouluilla ei ole digiloikkavastaavaa, vaan sen loikan tekevät nyt opettajat ilman koulutusta asiaan.

Opettajien työnkuva on muuttunut täysin. Tee ajatusleikki: jos sinun pitäisi ottaa testikäyttöön täysin uusi virtuaalikokouspalvelu ja pitää samana päivänä konferenssi muutamalle kymmenelle asiakkaalle, lastesi katsellessa vieressä ja äitisi pyytäessä neuvoa puhelimessa, saisitko priimaa aikaiseksi?

Itse asiassa, opettajien työnkuva ei ole vain muuttunut vaan tämä uusi työ on tullut vanhan päälle. Osa opettajista opettaa edelleen koko päivän lähiopetusta eikä oppilaita ole yhtään aiempaa vähemmän. Aineopettajalla saattaa olla 300 oppilasta vastuullaan, etä- tai lähiyhteyden kautta. Opettajat joutuvat tässä samalla myös miettimään jo valmistelemansa opetuksen ja tehtävät uusiksi. Mitenhän kodeissa tehtäisiin nämä samat pääsiäistiput ilman askartelutikkuja ja huopaa?

Kaksi viikkoa, ehkä joillakin onnekkailla pari enemmän jos kouluissa on oltu tosi hereillä. Sen verran on ollut aikaa tähän kaikkeen uuteen samalla kun ehkä ohjataan koulussa lähiopetuksessa lapsia tai harjoitellaan omassa kodissa etätyön tekemistä välineillä joita ei välttämättä ole eikä koulun kamat ole vielä ehtineet luokse / toimi kunnolla / ole helppoja käyttää. Ja ai, samalla kun sitä miettii onko itse sairastumassa ja miten oma perhe voi – opettajillakin on käsissään stressaava, jopa ahdistava poikkeustilanne.

Mulle tämä kaikki kuulostaa nyt siltä kuin olisin ohjaamassa Apollo13:a laskeutumaan turvallisesti ja olisin itse maan pinnalla miettimässä kuinka rakentaa uusi ilmastointiputki (vaimikäsenytolikaan) edessäni kasa tavaroita joita tyypeillä siellä avaruudessakin on. Ja tietäisin että hetkenä minä hyvänä saatan sairastua tautiin josta ei voi kukaan taata että selviän hengissä. Samalla kännykkään tipahtelisi Wilma-notifikaatioita että onko jo tietoa milloin se uusi ilmastointiputki on valmis vai pitäisikö ehkä esimieheltä kysyä kun tuolla Marsin puolella heillä on kuulemma kaikki jo pystyssä.

Sitten ottaisin taas tauon tehdäkseni lapselle väli-/aamu-/iltapalaa ja toivoisin ettei astronautit vielä pala hengiltä.

Tiedän että taas mun on helppo puhua, kun ei ole niitä etätöitä tässä samalla (olispa! saa tarjota!), ja ehkä otan tämän kouluasian muutenkin lungimmin kuin moni muu. Mutta jos nyt saisin sellaisen toiveen silti esittää että annetaan kaikin puolin vielä hetken aikaa armoa itsellemme, toisillemme ja myös sinne opettajille.

Tässä on kuulkaa nyt sitten koko kevät aikaa hioa konsepti toimivaksi. Kaksi viikkoa mennyt ja kymmenisen jäljellä. Ollaan tässä samassa oudossa veneessä kaikki edelleen. Joten jeesataan niitä opettajia, annetaan kivaa ja kannustavaa palautetta ja neuvotaan vaikka itse etäkokouksissa jos tiedetään näppäriä tapoia mykistää kerralla kaikki ”kuuluuko mun mikki ja älkää spämmätkö sitä chattia!?” -lapsukaiset!

 

Toim. huom 1: Tämän tekstin innoittajana ja sisältömuusana on toiminut Varsinais-Suomen alueella toimiva alakoulun luokanopettaja ja hänen näkemyksensä tilanteesta sekä oma kokemukseni alakoulun oppilaiden äitinä. Asioiden laita vaihtelee varmasti kouluittain, maakunnittain ja opettajittain emmekä tiedä kaikesta kaikkea. Ajatus kantaa silti: annetaan aikaa vaikeaan tilanteeseen, kannustetaan toisiamme.

Toim. huom 2: toivon että tämä teksti oli tarpeeton ja minun korviini kantautuneet valitukset, vaatimukset ja hyökkäykset opettajakuntaa kohtaan ovat olleet vain yksittäistapauksia.

Kaikki tavat selviytyä poikkeustilasta on ok – itsehän laskin rimaa rajusti

Tämä kotiviikko meni noin sata kertaa paremmin kuin edellinen. Suorastaan hyvin, vaikka menneen viikon aikana kävin itse tosi syvissä vesissä ja ehdin ahdistua isosti tästä koko asiasta. Mutta nyt on taas hetkeksi löytynyt jokin tasapaino, pidän siitä. Oma olo on helpottunut kun lopetin uutisten liiallisen tarkkailun ja erityisesti FB:ssä jaetut salaliittoteoriat ja Suomen linjan kritisoinnit. Ne voivat hyvinkin olla oikeassa mutta minun mieleni ei kestä enää sitä etten usko hallituksen linjaan. Tästä muuten kirjoitti todella hyvin Hilla pari päivää sitten.

Toinen iso muutos oli raju riman lasku lasten koulunkäynnin ja päivän menemisten suhteen. Alussa modaamani lukujärjestys on tavallaan vielä voimissaan, mutta olen tehnyt sen vain päiväksi kerrallaan ja sekin on nyt siirtynyt Kanban-moodiin pieninä lappusina.

Lisäksi aloin käydä itse ulkona lasten ekan koulurupeaman aikana. Ainoa suhteellisen tarkka aikataulumme onkin aamu: Lapset aloittaa kello 9 kouluhommat (katsotaan taululta) ja 9.15 Kolmonen menee ekoille unille ja minä sen mukana ulos kävelylle tai asioille. Lapset jatkaa yksin hommia kunnes tulen kotiin, he menevät vartin välkälle. (sivuhuomio: Hommat ovat menneet paremmin kun olen antanut lapsille itselleen täyden vastuun koulujuttujen hoitamisesta).

Sitten syödään 11.30 mennessä lounas, ja 13-15 isot lapset ulkona (joskus myös minä) ja Kolmonen nukkuu. Loppupäivä on melko vapaata, mutta usein sinne mahtuu vielä tunnin verran koulujuttuja.

Varsinaista koulua tehdään siis joskus vain tunti, ehkä puolitoista päivässä ja olen sen kanssa fine vaikka olemme opettajien toivomuslistasta jäljessä.

Ajattelen tämän nyt näin: tärkeintä on saada pidettyä edes jokin päivärytmi, niin että lapset menevät 21-22 välillä nukkumaan – jotta minä ja Insinööri saamme myös omaa aikaa. Toiseksi tärkeintä on että ne käy 1-2h päivässä ulkona. Kolmanneksi tärkeintä on että ne syö muutakin kuin karkkia. Neljänneksi tärkeintä on että ne tekee edes jotain kouluhommia per päivä, tavoitteena ekaluokkalaiselle 15min ”akateemista aikaa” kirjan tai tehtäviä kanssa, 3. luokkalaiselle tunti.

Lisäksi minä haluan itse ulkoilla ainakin kerran päivässä ja mielellään kahden päivän välein vähän myös hengästyä. Puolison kanssa pitää jutella ainakin vartti päivässä ja vauvan on pysyttävä hengissä ja ravittuna.

Kaikki muu joustaa. Ruutuaika, vaatteet, henkilökohtainen hygienia (pl. käsihygienia), ruokavalion martta-aste, talon siisteys.

Ajattelen myös niin että tämä kevät on niin poikkeuksellinen, ettei meistä keltään voida vaatia edes 80% suoriutumista, ei lapsiltakaan. Jokaisella on sama riman laskeminen edessä ja erityisesti etäkoulun osalta se on helpohkoa: Jos lapsesi on kolmosluokkalainen tai alle, hänelle riittää läsnäoleva aikuinen silloin tällöin ja jonkin verran jotain kirjaa. Unohda suosiolla ne itsehuovutetut pääsiäistiput ja pahvista askarrellut muumimaailmat jos ette niihin nyt pysty – ei niitä kovin moni muukaan tee.

Sitten taas jos lapsesi on yli nelosluokkalainen tai vanhempi, opettaja hoitaa koulun ja sinun tehtäväsi on mahdollistaa se. Tarjoa työpiste, ruokaa ja henkistä tukea.

Isompien lasten viihdyttämiseen ja kotona pitämiseen en osaa antaa yhtään mitään lohtua tai vinkkiä, sanon vaan että may the force be with you ja kiitos jos saat niitä edes vähän pidettyä pois toisistaan.

Loppuun vielä sananen armosta ja joustavuudesta, ajatus jota en malta olla lisäämättä.

Tämä poikkeustilanne yhdistää meitä kurjuudessaan mutta se voi myös erottaa. Tuntuu ihan dorkalta kirjoittaa näin, itsestään selvältä kliseeltä, mutta huomaan että on tarve sanoa se ääneen: jokainen selviää (tai ei selviä) tästä nyt omalla tavallaan. On yhtä lailla ok olla super ahdistunut ja etsiä sekä jakaa uutta tietoa aamusta iltaan kuin kotoilla, tehdä lukujärjestyksiä tai askarrella pääsiäistipuja.

Olen miettinyt tätä kaikkea tietysti paljon ihan itsekkäästi omaa tekemistä arvioiden. Onko minulla oikeus julkaista kuvia meidän kivoista ulkoiluretkistä joihin on nyt mahdollisuus? Saanko jakaa mielipiteitäni vai ärsytänkö liikaa kaikki kun helppohan se sun on sanoa (ja niin onkin). Onko minulla etuoikeutettuna velvollisuus auttaa nyt muita kaikin tavoin; jakaa vinkkejä, metsästää luotettavinta tietoa, viihdyttää? Viimeksi kun pohdin tätä ääneen, sain palautetta että kuulostan nyt vähän liian ahdistuneelta.

Mutta on minullakin lupa olla ahdistunut. Mullakin on lupa huolehtia terveydestä, taloudesta ja jaksamisestani. Minä saan myös iloita yhteisestä vapaa-ajasta, suorittaa lasten etäkoulua, laittaa paljon ruokaa ja retkeillä – tai olla tekemättä näistä yhtään mitään ja antaa lasten katsoa tuntikaupalla telkkaria. Minä saan myös selviytyä tästä hyvin.

Nämä ovat poikkeusolot. Niissä pätee poikkeussäännöt ja jokainen saa nyt pitää kiinni omasta arjestaan just sillä tavalla kuin pystyy tai haluaa. Tästä sanoi Emmi eilen täydellisesti Instagramissa, menkää ja lukekaa.

Kai se mitä haluan sanoa on tämä: jos jonkun toisen tapa selviytyä tästä uskomattoman erikoisesta tilanteesta ärsyttää sinua, purjehdi ohi vain. Anna toisten ahdistua, tai olla liian lungisti, askarrella tai katsoa ruutua. Kohta on taas kesä ja voimme kaikki paremmin.