Olin tänään tosi hyvä vanhempi

Me oltiin tänään tosi hyviä vanhempia ja se tuntuu todella hyvältä.

Jos vanhemmuudesta julkaistaisiin verotietoja, meistä kerrottaisiin siellä tänään! “Kettusilla kotona erinomaisen hyvä koko perheen keskustelu sunnuntaina 22. marraskuuta” Olin toki saman päivän aikana myös väsynyt ja vähän laiska vanhempi, joka nalkutti ruutuajoista mutta ei kuitenkaan itse tehnyt mitään sen ihmeellisempää, ja joka olisi ruokkinut lapset pakasteruoalla jos pakkaseen olisi joku ostanut jotain ruokaa. Se oli sitä perusvanhemmuutta se.

Tulen kuitenkin muistamaan tästä päivästä sen, että yhden tunnin ajan olin ihan sairaan hyvä vanhempi, Insinöörikin oli. Saimme yhdessä selvitettyä koululaiskiemuraa, joka on pyörinyt umpikujassa viikkoja. Nyt päästiin ekaa kertaa jonkun logiikan äärelle sinnikkäällä ja rauhallisella keskustelulla, jossa kaikki kuunteli toisiaan. Mikään ei vielä ratkennut, mutta se tunne kun pääsi omasta ärtymyksestä yli ja jaksoi avata rehellisesti mitä mieltä itse on ja sanoittaa kärsivällisesti myös lapsen ajatuksia – best!

Näitä vanhemmuuden hyviä hetkiä on nykyään jotenkin helpompi huomata kuin ennen. Sitä on ehkä sen sentin verran armollisempi itselleen, että osaa paremmin erottaa millä on väliä. Enää en oikeasti laske alisuoriutuneeksi vanhemmuudeksi sitä että lapset eivät käyneet ulkona illalla tai mittaa vanhemmuuden menestykseksi että lapset söi porkkanaa ja pelasi illalla kasvattavaa lautapeliä.

Ei nekään asiat tapahtuessaan huomaamatta jää mutta niiden painoarvo on kutistunut tosi pieneksi näiden isompien onnistumisien rinnalla, ne pienet hyvät ja huonot hetket jotenkin vain haihtuu pois isojen tieltä. Kun on aika pysähtyä jonkun ison äärelle niin sitten pysähdytään. Ruoat ja lautapelit saa silloin odottaa.

Tunnetaidoilla on väliä, itsetuntemuksella ja -luottamuksella on väliä, suhteella itseensä ja muihin on väliä. Tänään me onnistuimme noissa, ja se tuntuu ihan sika hyvältä.

Mikä parasta, joskus sitä onnistuu tekemään hyvin vähän krapulaisenakin.

Toivottavasti te muutkin huomasitte tänäänkin olevanne ihan vanhemmuuden A-luokkaa!

Kuivan ihon suihku- ja vartalovoide äidille ja lapsille

Mainos La Roche-Posay Lipikar

Mulla on hyvin kuiva ja atopiaankin taipuva iho, jonka myös Kolmonen näyttää perineen. Kaksi muuta lapsista on päässyt tosi vähällä eikä heitä ole koskaan tarvinnut erikseen rasvata vaikkapa kylvyn jälkeen, mutta Kolmosen ihoa meidän pitää vähän jo hoivatakin.

Erityisesti nyt syksyllä ja talvella kun lämpotilat tippuu ja ilmastointi kuivattaa ilmaa, alkaa meillä kummallakin tulla punaa ja kutinaa, jota on pakko rasvata. Kolmoselle tämä tarkoittaa jokailtaista rutiinia rasvauksessa: ensin kylpy, sitten rasvataan kädet, jalat ja kasvot.Oma ihoni on kovin yllättäen tässäkin asiassa altavastaaja: en juurikaan jaksa mitään rasvailla vaikka iho on talvisin niin kuiva että sukkahousujen riisumisesta tulee ääni. Tiedättehän.

Onnekseni meille kummallekin käy samat tuotteet, jotka on myös helpoissa pumppupulloissa: La Roche-Posayn Lipikar -sarja, joka on suunniteltu nimenomaan erittäin kuivalle ja ärtyneelle iholle sekä atopiaan taipuvaiselle iholle.Kolmosen kylpyyn laitetaan muutama pumppaus Lipikar Syndet AP+ rauhoittavaa suihkuvoidetta, koska sillä saa vähän vaahtoa kylpyyn joka on tietysti aina “wow” lapselle. Suihkuvoidetta käytetään myös siksi että taapero vetää nykyään itsensä aikamoiseen kuntoon ruokaillessaan ja päivän päätteeksi on yleensä ihan tarpeen pestä koko typy päästä varpaisiin, spagetit pois päästä nyt vähintään.

Kylvyn jälkeen Kolmonen vaatii päälleen äitini varastoista löytyneen ihanan kylpytakin ja kikattelee riemuissaan ympäri aulaa. Minä juoksen sarjan voide (Lipikar Baume AP+M) kädessäni perässä ja yritän aina välillä saada muijan kiinni jotta pääsen lumiukkorasvaamaan eli levittämään ihan kunnon kerroksen voidetta jalkoihin ja käsiin. Myös nämä pumppupullot kyllä saavat sen huijattua hetkeksi touhuihin mukaan.

Tämä Lipikar Baume AP+M voide on sellainen mitä voi käyttää ihan jo vastasyntyneelläkin, että sanoisin tämän olevan aika hyvä “yhden purkin pullo” taas sellaisille jotka eivät jaksa kovin montaa eri tuotetta ostaa: tällä voi rasvata helposti sekä itsensä että lapsensa. Bonusta siitä että kaikki Lipikar -sarjan tuotteet ovat hajusteettomia! Unohdan sen aina mainita kun se on minulle jo itsestäänselvyys, en muita tuotteita oikein suostu käyttämään nykyään.

Sarjassa on myös kätevä voidepuikko Lipikar Stick AP+ jota voi käyttää myös kasvoille, tätä voi käyttää kolmen kuukauden iästä lähtien myös vauvoille ja voisi olla aika kätevä sellaisille pakoon pyrkiville kelmeille joiden kasvojen rasvaus on muuten haastavaa! Kasvojen rasvaaminen on jostain syystä Kolmosen lempparihommaa, meillä se siis onnistuu yleensä ilman mitään pakoyrityksiä! Lipikar AP+M –vartalovoiteen sanotaan “tasapainottavan ihon mikrobiomia” ja siitähän minä en ymmärrä mitään. Mutta sen ymmärrän ja huomaan itse että ne kyllä rauhoittavat kuivan ihon kutinaa, kuten lupaavat.

La Roche-Posay tuotteista mulla on vielä yksi ehdoton helmi esittelemättä, joulukuussa palataan sen parissa! Oletteko tässä välissä ehtineet kokeilla näitä muita tuotteita? Apteekistahan ne löytyy joten mars kokeilemaan ja raportoimaan tykkäsittekö itse!

”Pahinta on pelko siitä että kaikki elämäsi vaikeimmat ajatukset ja tunteet ovat nyt ehkä kaikkien saatavilla”

5 No tags Permalink

Seuraava teksti on anonyymi tositarina seuraajaltani. Hän halusi jakaa oman kokemuksensa Vastaamon tietoturvavuodosta valoittaakseen vielä mistä tässä voi uhrin näkökulmasta olla kyse. Seuraajani on lukenut tämän puhelumme pohjalta kirjoittamani tekstin ja se on julkaistu hänen luvallaan.

“Haluan kertoa kanavassasi oman kokemukseni, jotta ihmiset ymmärtäisi ettei kyse ole vain siitä että muut saavat tietää minun käyvän terapiassa. Moni uhreista – kuten minä – on käynyt terapiassa käsittelemässä hyvin vaikeita asioita, huonommuuden kokemuksia. Sellaisille ihmisille tietomurto on erityisen musertava, eikä siinä auta kun muut sanovat “ei tarvitse hävetä”. Ei siinä tietenkään ole mitään hävettävää että on käynyt terapiassa, ihan sama jos se tulee julki. Mutta niitä terapiassa paljastettuja tunteita voi hävetä. Pahimmat pelot ja likaisimmat salaisuudet ovat jossain rikollisilla, pahoilla ihmisillä jotka voivat käyttää näitä tietoja sinua vastaan. Se on kamala tunne.

Olen käynyt terapiassa nyt usean vuoden ajan kerran viikossa. Vuosien hoitosuhteen jälkeen uskaltaa jo puhua oikeasti kaikesta. Ekat pari vuotta heitettiin lähinnä läppää, esitin terapeutille potilasta. Kun aloin tajuta että tämä kaikki on minua varten ja että terapeuttini oikeasti tahtoo minulle hyvää, aloin kertoa enemmän. Luottamuksellisessa hoitosuhteessa kerrot ihan kaiken, sellaisenkin mitä kukaan muu elämässäsi ei tiedä.

Sitten tulee kiristäjä joka laittaa minulle henkilökohtaista sähköpostia, uhkauksen.

Mistä voin tietää mitä tietoa hänellä on, mitä hän uhkaa julkaista? Kuinka tarkalla tasolla? Menetänkö nyt maineeni, ihmissuhteeni, mahdollisuuden tehdä töitä?

Ihminen, joka haluaa minulle pahaa on saanut haltuunsa suurimmat haavoittuvuuteni.

En ole ikinä ollut edes tekemisessä rikollisen kanssa, harva meistä on. En ole edes ollut rikoksen uhri, jotain pyöriäni varastaneita ihmisiä en ole koskaan kohdannut. Nyt sain henkilökohtaisen, pahantahtoisen, vihamielisen hyökkäyksen rikolliselta. Viestin, jossa minua uhataan. Jo se on traumatisoivaa. Tuntuu kuin olisi ryöstetty kadulla jollain uhaten, paitsi että tämä ryöstäjä ei ole satunnainen kohtaaminen vaan hän tietää minusta kaiken: missä asun, puhelinnumeron, henkilötunnuksen, kaikki intiimeimmät tietoni.

Maksaminen kävi totta kai mielessä. Kun olin katsonut kaikki googlettamani vinkit läpi, sain nopeasti tehtyä ne tekniset toimenpiteet mitä piti: estettyä identiteettivarkauden ja asetettua luottokiellot jne. Mutta ei kukaan sanonut mitä tässä pitäisi tehdä kun koko oma hoitohistoria, elämäsi synkimmät salaisuudet, on rikollisten hallussa. Ei ole ohjeita miten arvioida tämän vakavuutta. Ajattelin että kukaan ei tulekaan auttamaan tässä ongelmassa, miksi en siis maksaisi? Jos se sillä menee pois? Ajatus meni nopeasti ohi mutta ymmärrän täysin jos joku on maksanut. Ajattelin itsekin: Haluan tämän tilanteen vain pois.

Eniten helpotti se, että pääsin itse käymään terapeuttini luona ja opin etteivät kirjaukset ole kovin yksityiskohtaisia. Katsoimme yhdessä mitä kirjauksia minusta on tehty. Niissä lähinnä kerrottiin teema josta oltiin keskusteltu ja tuntemuksiani siitä. Kävimme yhdessä useita kymmeniä tapaamisiamme läpi, eikä siellä ollut mitään yksityiskohtia joita käyttämällä voisi aiheutua minulle vahinkoa. Ei ollut muista ihmisistä tietoja, mainintoja toki. Kaikki muita henkilöitä koskevat kirjaukset oli tehty kauniisti ja kunnioittavasti.

Suurin osa kirjauksista oli tasoa “keskusteltiin hankalasta tilanteesta alaisen kanssa”.

Tämä on asia, jonka haluan erityisesti muille uhreille sanoa, sillä tätä on hyvin ylimalkaisesti Vastaamon ja median puolelta selvitetty. On puhuttu mahdollisesti vahingoittavasta tiedosta ja litteroiduista keskusteluista. Olen ymmärtänyt ettei terapiakäyntejä voi nauhoittaa ilman asiakkaan tietoa ja lupaa. Jos ei ole nauhoitettu, ei voi myöskään litteroida eli kirjoittaa auki sanasta sanaan. On ikävää, etten asiakkaana edes tiennyt tällaista rekisteriä kerättävän, että käynneistäni kirjataan tietoja. Tämän olisi voinut Vastaamon puolelta hoitaa paremmin. Mutta olen iloinen nähtyäni ettei omat tietoni ole sittenkään kovin vahingoittavia.

Haluankin sanoa kaikille jotka eivät ole omia tietojaan nähneet että vuodetut tietosi eivät todennäköisesti ole tarkkoja merkintöjä keskusteluistanne. Sinun ei todennäköisesti tarvitse kantaa sitä suurinta pelkoasi että kaikki puhumasi on nyt julki.

Meitä suojaa myös se että meitä on kymmeniä tuhansia, eikä rikollisilla ole todennäköisesti motiivia oikeasti plärätä tietoja läpi. Hän tai he haluaa vain rahaa.

Haluan myös muistuttaa että terapeutitkin ovat uhreja, myös heidän luottamuksensa on petetty. Hekin ovat luottaneet siihen että tiedot mitä kirjataan on turvassa. Valvira velvoittaa kirjaamista, joten he eivät ole itse edes valinneet kirjaamista. Hekin ovat saaneet henkilökohtaisia uhkauksia hakkereilta. Kaikki tämä on minusta hirveää. Minun terapeuttini on auttanut minua enemmän kuin kukaan muu ihminen ikinä ja tämän hoitosuhteen ansiosta olen parempi ihminen; puoliso, työkaveri, pomo, vanhempi. Hän välittää minusta aidosti, ja siksi tämä tilanne on hänellekin surullinen. Hän on auttamisammatissa ja joutunut tilanteeseen jossa tekemänsä auttamistyö on haitaksi.

Olen nyt itse rauhallisin mielin vaikkakin aiempaa vainoharhaisempi. Minulla ei ole enää hirveästi pelkoja, koska näin tietojen tason enkä keksi mitä pahaa minulle voisi niillä tehdä. Ennen tietojeni näkemistä pelkäsin että lukemattomat ihmiset ovat jo ladanneet tietoni jostain Tor-verkosta enkä tiedä tuleeko niitä joku joskus käyttämään ja miten. En tiennyt edes onko lauantain kiristysviesti alkuperäiseltä hakkerilta vai joltain uudelta rikolliselta joka on tarttunut tilaisuuteen saatuaan käsiinsä aineiston. Pelkäsin olevani lopun elämääni erilaisten kiristäjien uhrina, että aina vain tulee uusia. Enää en pelkää tätä.

Halusin tuoda tässä jutussa ääneen he, jotka ovat tämän rikoksen takia tunteneet tuskaa. Kun sain tietää, että tämä koskee myös minua, olin täysin hädissäni ja paniikissa. Kun siinä mielentilassa luin juttuja, joissa haastatellut uhrit olivat eniten huolissaan henkilötunnuksensa julkaisemisesta, tunsin, että hätääni vähätellään. Tiedän, ettei kukaan sitä tarkoittanut, mutta koin, ettei minun tunteilleni annettu tilaa. Mulla on oikeus olla tällaisen teon äärellä hätääntynyt. Niin on kaikilla meillä tietomurron uhreilla.

Ylipäänsä se että nyt täytyisi jaksaa olla vahva, häpeämättä ja suostumatta vaatimuksiin tuntuu rankalta. Tämän rikoksen suurin kamaluus on juuri siinä että se kohdistuu ihmisiin, joilla menee huonosti ja jotka ovat heikoimmillaan. Ei heihin vahvoihin, jotka osaavat jotka olla häpeämättä, jotka selviytyvät elämästä.

Tuki on tärkeää ja toivon sitä tulevan lisää. En halua moittia tukeaan antaneita, jokainen tsemppi on tärkeää tilanteessa johon ei ole virallisia neuvoja ja toimintaohjeita. Haluan vain sanoa ääneen että on inhimillistä pelätä, hävetä, olla hätääntynyt. Haluan muistuttaa että tämän rikoksen pahin ei ole siinä että joku saa tietää sinun käyneen terapiassa.

Pahinta on pelko siitä että kaikki elämäsi vaikeimmat ajatukset ja tunteet ovat nyt ehkä kaikkien saatavilla.

Itse tiedän ettei niin olekaan ja olen asian kanssa rauhassa.”

 

Myös kirjoittaja on käynyt terapiassa, eikä se hävetä. Sen sijaan olisi aivan järkyttävää jos siellä puhumani asiat olisi kaikkien luettavissa ja kuka tahansa voisi tietää pahimmat heikkouteni. Älä etsi, lue tai jaa mitään näkemääsi henkilökohtaista tietoa. Se on vahingollista mutta myös potentiaalisesti rikollista.

5 No tags Permalink

Tee työstä parempaa: Muotoile työsi sopivaksi Uramuotoilu-kurssilla!

Kaupallinen yhteistyö: Workday Designers / Uramuotoilukurssi

Huomenna taas töihin. Mitä fiiliksiä herää? Tuleeko sellainen “ihana päästä töihin, mulla jäi kiinnostava homma kesken” vai “aaaargh niin paljon kaikkea shaibaa” vai suoranainen “en halua, en halua, en halua”?

Mikä minusta tulee isona?

Työelämä on aika iso osa elämää, ja joillekin kuten itselleni jopa iso palanen omaa identiteettiä. Työ on aina ollut mulle tosi tärkeä ja sen vaikutus henkiseen hyvinvointiini niin hyvässä kuin pahassa on valtava. Rakastan tehdä töitä ja koen päätyneeni aina juuri sellaisiin tehtäviin missä olen vahva. Mutta välillä olen myös kokenut päätyneeni eri rooleihin, ikään kuin en olisi itse aktiivinen vaikuttaja uraani.

Tätä olen nyt tarkastellut isosti ja yrittänyt miettiä mitä oikeasti haluan tehdä. Tein Uramuotoilu-kurssin tämän yhteistyön puitteissa ja asiat kirkastui huomattavasti. Tai oikeastaan: kirkastui tunne siitä, että tunnen itseni, omat vahvuuteni ja toiveeni tosi hyvin. Olen taas kerran ajautunut tilanteeseen jossa on tosi hyvä olla, ja tehtäviin joissa olen hyvä.

Mutta erona entiseen en nyt odota passiivisesti että mitähän tapahtuu seuraavaksi, vaan minulla on sellainen hyvä kutkuttava olo tulevasta. Jopa jonkinnäköinen suunnitelma!

Ymmärrä työtäsi paremmin niin et haaveile (tai valita) epäoleellisesta

Töitä tehdessäni ja erityisesti niistä valittaessani olen huomannut yhden ison asian: tartumme vääriin signaaleihin. Haaveilemme asioista, joiden toteutuminen ei olisi oikeasti kivaa tai valitamme asioista, jotka ovat pinnalla, vaikka oikea ristiriita on jossain kauempana. Puhisemme huonon pomon touhuista, harmittelemme vaikea asiakkaita tai tylsiä työtehtäviä. Haaveilemme uusista töistä tai täydellisestä irtiotosta. Käsi ylös se joka ei ole koskaan haaveillut baarin / kahvilan / kukkakaupan pyörittämisestä.

Moni meistä näkee omassa työpaikassaan ongelmakohtia ja niitä yritetään ratkoa vaihtamalla työpaikkaa. Mutta vähän niin kuin parisuhteessa, tässäkään asiat ei noin vain vaihtamalla parane. Jos et itse ymmärrä mitä haluat, mitä osaat ja mistä innostut, et voi voittaa.

Kun kysyt itseltäsi missä olen hyvä ja mitä haluan oikeasti tehdä, osaatko vastata? Osaatko eritellä vastauksesi tarkkaan? Jos sanot että haluaisit kirjoittaa ammatiksesi, oletko miettinyt tarvitaanko siihen sittenkään kirjaa vai riittääkö nykyisen työpaikkasi nimissä kolumnin kirjoittaminen, podcastin tuottaminen tai ihan vaan linkkaripäivitykset?

Hyviä kokemuksia Uramuotoilu-verkkokurssista

Workday Designers teki jo muutama vuosi sitten Uramuotoilu-kurssin, jonka kehittymistä olen seurannut kiinnostuneena. Minusta uramuotoilussa ollaan oikean asian äärellä: autetaan ihmistä itse sanoittamaan omia ajatuksia, toiveita ja uratavoitteita systemaattisesti muotoilun periaatteita noudattaen.

”Olemme saaneet mahtavia onnistumisia, kun ihmiset ovat ryhtyneet yrittäjäksi (terkkuja Inarille Lappiin!), hakeutuneet opiskelemaan tai lähteneet hakemaan uutta työtä. Moni on tehnyt ulkoisesti aika pieneltä vaikuttavia juttuja (kuten ottanut omat uratoiveet puheeksi oman esimiehen kanssa), mutta näillä teoilla on ollut merkittäviä seurauksia (on esim. saanut uusia vastuita työpaikalla tai päässyt mukaan kiinnostaviin projekteihin). Jokainen tällainen tarina on aina yhtä ihana kuulla!” Aku Varamäki, Workday Designers

Uudistuneella Uramuotoilu-verkkokursilla uran kehittäminen tehdään tarkasti mietittyjen harjoitusten kautta. Kurssilla on myös hyvin tehtyjä opetusvideoita, mutta ne ovat hyvinkin tiiviitä ja ennemminkin auttavat ymmärtämään mitä tehtävistä on tarkoitus saada ulos ja miksi. Runsaiden tehtävien runko noudattaa tuttua muotoilun kaavaa: Tutkimus, määritys, ideointi, prototypointi, testaus ja toteutus. Vanhana palvelumuotoilijana tiedän että tällä prosessilla ulos tulee väkisinkin ulos jotain uutta ja innostavaa – verkkopalvelu, uusi bisnes tai urasuuntaus!

Osioiden sisällä oli ihan hirvittävän tärkeitä tehtäviä ja kysymyksiä, sellaisia joita jokaisen pitäisi itseltään kysyä. Mikä on työfilosofiani, mikä yhdistää aikaisempia työkokemuksiani ja mitä olen kustakin oppinut? Mitä arvostan oikeasti ja minkälainen rooli on rahalla?

”Mitä saavutit tai sait aikaan tehtävässä?”

blogin perustaminen

Mitä Uramuotoilu-kurssilla tehdään?

Uramuotoilu-kurssilla ideoidaan itselle uusia, vaihtoehtoisia työpolkuja, -tehtäviä tai -uria. Useasta ideasta valitaan yksi, joka “rakennetaan” oikeaksi prototyypiksi ja jota testataan. Se ei tietenkään tarkoita että sinun pitää ottaa ja irtisanoutua ja aloittaa uusi ura.

Kurssin isoin arvo on se että sen avulla sinä ymmärrät paremmin mitä työltäsi haluat, ja sitä voit hyvinkin soveltaa nykyiseen työhösi ja uraasi.

”Kuinka ennakoitavaa haluat työn olevan? Entä kuinka tärkeää vaihtelu on sinulle? Kuinka tärkeää itsenäisyys ja autonomia ovat sinulle? Millaista työyhteisöä tai yhteistyötä arvostat/kaipaat?”

Minulle jo ihan alkupään Prisma-tehtävä oli tosi silmiä avaava. Siinä annetaan arvosana 1-10 oman elämän eri osa-alueille (ja tehtävä tehdään uusiksi kurssin lopussa), ymmärtääkseen mitä muutoksia ylipäänsä voisi tarvita. Minun pisteeni olivat häkellyttävän hyvät.

Elin-työympäristö, työ / ura, talous, terveys, perhe / ystävät, parisuhde / rakkaus, henk.koht.kasvu saivat kaikki minulta ysin tai jopa täyden kympin. Vain vapaa-ajalle annoin numeron kuusi, sillä en tällä hetkellä ota tarpeeksi ihan löysää aikaa itselleni.

Tehtävä auttoi mua näkemään että olen juuri sellaisessa paikassa missä nyt haluankin olla. Ideointi oli silti tosi kiinnostavaa ja juuri nyt mulla on sellainen olo että voisin tehdä ihan mitä haluan, haha! Aivan realistista!

No, annetaan mulle lupa olla nyt vähän hulivili, olenhan hoitovapaalla. Haluaisinkin tehdä kurssin uudestaan sitten kun palaan täyspäiväisesti takaisin töihin, nähdäkseni mihin suuntaan lähden juoksemaan kovempaa.

Kysy pomolta, voisiko firma kustantaa Uramuotoilukurssin

”Voidaksesi testata valitsemasi urasuunnitelman toimivuutta, sinun on ymmärrettävä sitä paremmin ja saatava vastauksia siihen liittyviin avoimiin kysymyksiin. Tässä harjoituksessa tehtävänäsi on ideoida haastatteluja ja pieniä kokeiluja, joiden avulla saat tarvitsemiasi tietoja.”

Uramuotoilu-kurssin työkalupakilla voisi hyvinkin tarkastella omaa työtä ja sen etenemistä, ihan ilman aikomuksia vaihtaa uraa. Iso osa asioista töissä on kuitenkin sellaisia joihin oma näkökulmakin vaikuttaa, ei pelkästään ulkoiset olosuhteet.

Olisi ihan supertärkeää käydä tämän tyyppisiä tehtäviä läpi säännöllisesti. Ajattele sitä vaikka sinun ja työsi omana pariterapiana. Olemmeko tilanteessa jossa kumpikin saa toiselta jotain? Mitä pitäisi muuttua? Kuka sitä voi muuttaa?

Minusta iso osa kurssin tehtävistä on sellaisia, joita hyvä esihenkilö alaiseltaan kysyy. Siksi ehdottaisin tätä kurssia firman piikkiin tehtäväksi! Oma kokemukseni on että ihmiset ovat kaikista parhaita työssään silloin kun he ovat sellaisessa työssä ja roolissa joka sopii heille, joka korostaa heidän vahvuuksiaan. Tähän päästäkseen on ymmärrettävä mitkä ne vahvuudet ja taipumukset ovat. Jos tämä kurssi osoittaa ihmiselle hänen olevan väärässä paikassa, on kaikkien edun mukaista että yhdessä mietitään miten saadaan ihminen sellaiseen rooliin joka hänelle sopii parhaiten – ja joskus se tarkoittaa siirtymistä pois siitä organisaatiosta.

Mutta yhtä lailla uskon että paljon on tehtävissä aina myös organisaation sisällä, kun vain kaikki oikeasti ymmärtävät missä ihmisen vahvuudet ja intohimot todella olevat. Osaamisen kehittämiseen kurssi onkin ihan super hyvä työkalu, ja ottaa kokonaisvaltaisesti ihmisen huomioon. Senkin takia tämä on työnantajan kannalta tärkeä kurssi!

”Muista, että tavoitteenasi on oppia ja se tapahtuu ottamalla pieniä askelia mahdollisimman nopeasti. ”

vinkkejä blogin perustamiseen

Kenelle Uramuotoilukurssi sopii? Kaikille, nappaa alekoodi tästä!

Uramuotoilukurssilla tehtävää pohdintaa tarvitaan niin palkkatöissä, yrityksen perustamisessa kuin uuden työpaikan hakemisessakin. Kaikissa työelämän muutosvaiheissa olisi hienoa pysähtyä miettimään näitä kysymyksiä, saada luottamusta omaan asiantuntijuuteen ja ennen kaikkea kykyysi muovata omaa työtä.

Nyt kun maailman tilanne kurittaa ja pakottaa ihmisiä uusiin töihin, näen myös tosi arvokkaana että uusia mahdollisuuksia voi löytää nähdä muuallakin kuin vanhoista tutuista poluista.Olisi upeaa jos tämä Uramuotoilukurssi olisi saatavilla ihan kaikille, tai ainakin uutta työtä hakeville! Toivotaan siis että Workday Designers saa tämän myytyä vaikkapa Ely-keskuksille osana uudelleen kouluttamista.

Sillä aikaa sinä voit ostaa Uramuotoilu-kurssin tästä alehintaan 76€ (normihinta 95€) alekoodilla valeaiti20. Alekoodi on voimassa vuoden loppuun asti!

Vihreällä pohjalla esitetyt lainaukset ovat kurssin tehtävistä.

Onko tämä enää normaalia kysyy vanhempi kun koululainen ragee: kengät lentää seinään ja kirosanat naamalle

Vanhemmuus ottaa vähän nitroja siinä eskariuhman kohdilla. Ne kuusivuotiaan kaikkivaltiaat hetket on jotain niin outoa, että silloin viimeistään vanhemman päässä kaikuu lähinnä “en tajua tästä mitään, en tiedä yhtään mitä tehdä”.

(Ehkä myös “kuka toi demonilapsi on ja mitä se teki sille vanhalle”)

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän tulee vastaan tilanteita joissa oikeasti tuntuu ettei kerta kaikkiaan tiedä mitä tehdä. Jos leikki-ikäisen kanssa tietää kyllä suunnilleen mitä pitäisi tehdä (sanoita, kohtaa omalla tasolla blaadiblaa) mutta ongelma on ettei vain halua tai enää kertaakaan jaksa tehdä sitä, koululaisen kanssa voi tulla sellaisia hetkiä eteen että menee sormi suuhun jo ennen kuin jaksaminen loppuu.

Että mitäs helvettiä tämä nyt sitten on?

Kun koululainen ragee, hae vertaistukea! Tässä alkuun!

”[koululainen] huutaa, potkii seiniä, heittää tavaroita jne”

”9v:n klassikko: ”mä tapan itteni” tai ”tää on pahin päivä ikinä””

”viimeisimpänä repi koulukirjan”

”Ei kiinnosta, ei kiinnosta, EI KIINNOSTA ja ovet paukkuu”

Alakoululaisten elämä on joskus pelkkää draamaa kun koulupäivän vaatimat voimat verottaa kotona: milloin on pahvilaatikko käytetty väärään tarkoitukseen, otettu valokuva väärällä tavalla tai vain vitsaillaan jotain yhdessä hyväntuulisesti – väärin. Desibelit nousee, rageaallot lyö ja koulusta opitut sanat ja lauseet lentää päin naamaa. Joskus kaikki itkee ennen kuin kouluun asti päästään ja joskus mikään ei ole ollut niin pitkä aika ihmisen elämässä kuin yksi (1) sivu matikan-saakelin-kirjaa. Ovet paukkuu, kengät lentää seinään, joku aikoo muuttaa mummolle ja yksi menee kierroksille koska häntä ei nyt sitten kuitenkaan tälläkään kertaa lyödä.

”Huutaa olevansa paskaidiootti ja miksei häntä koskaan lyödä”

Seuraavassa hetkessä kaikilla kulkee taas happi. Sitten siinä puhallellaan ja mietitään: onko tämä enää normaalia?

Päätellen siitä miten monesti olen tuon lauseen kuullut alan olla itse sitä mieltä että todennäköisesti tämä kaikki on juurikin normaalia. Koulu on ns. heviä shittiä. Se on iso muutos lapselle kun yhtäkkiä pitää jaksaa pitää itsestään huolta kokonaisen päivän ajan, opetella monimutkaisempia sosiaalisia suhteita ja hyväksyä se että osa koulun asioista onkin vaikea oppia, tai että muut ovatkin taitavampia kuin itse.

Ei ole mikään ihme jos vääränlainen jugurttipurkki illalla saa vähän isot mittasuhteet, tai ettei se aina ihan ekojen viikkojen aikana helpota.

”7v uhkaa muuttavansa pois kotoa eikä halua nähdä meitä enää ikinä”

”Uusi: Lukitsee itsensä vessaan ja välillä avaa oven, kiljuu täysiä ja takaisin vessaan. Toistuu x10”

”Muutama tietokoneen hiiri ja kaukosäädin säpäleinä , ketsupit seinillä ja sitä rataa”

Mua helpottaa kaikissa näissä tilanteissa vertaistuki todella paljon. Kun kuulen toisen vanhemman pohtivan omia kykyjään vanhempana tai etsivän uusia keinoja arjen mutkien selättämiseen, saan mittasuhteita omaankin elämään. Siksi kysyin seuraajiltani meille kaikille vertaistukea ja sain kymmeniä, kymmeniä tarinoita siitä miten lapsella palaa käpy. Jotkut ihan sydäntäsärkeviä, osa koomisia ja kaikki tutun kuuloisia – tunnistan, ai teilläkin! Joitain olen jakanut tässä tekstissä lainauksina, kaikki löytyvät myös Instagram-tilini kohokohdista!

Vinkkejä rageilevan koululaisen tukemiseen saa asiantuntijoilta

Se rageilu ei pitkään jatkuvana ole kovin mukavaa ja verottaa aika paljon voimia kaikilta. Siksi muistutan että kannattaa kysyä joltain asiantuntijalta vähän apuja! Avun pyytäminen ei tarkoita että olisitte vanhempina epäonnistuneita tai että lapsenne olisi jokin ongelmatapaus, jonka käsittelyyn tarvitaan diagnooseja, lääkkeitä, laitoksia ja terapiaa (ja toki ne kaikki ovat tosi tärkeitä jos sitten niitä tarvitaankin).

Koulussa apuna on oman opettajan lisäksi kuraattori tai koulupsykologi. Perheneuvolat auttavat myös (tosin sinne taitaa olla nyt jonoa) ja vahvemman temperamentin kasvattamiseen löytyy tosi paljon hyviä oppaita, mm. tämä Tulistuva lapsi kuulemma yksi sellainen, samoin Mitä ihmettä -kirjaa on suositeltu. Erilaiset tunnekortit ja -kirjasarjat (kuten Fanni-kirjat ja Pomenian maailma) sekä Tunnetaitoja lapselle – IG tili ovat kaikki mainioita oman – ja lapsen! –  tietämyksen kasvattamiseen.

On myös paljon yksityisiä perhepalveluita, joista voi saada nopeasti uusia ideoita oman perheen tasapainoon jos varallisuus riittää. Tänään löysin yhden suositeltavan kun keskustelin osana Myynninmurtajat-kurssimme Premium-settiä* Terapialammen Hannan kanssa, ja Hannalla oli tosi ihania näkemyksiä asiaan! Esim tämä:

”Normaalia on niin monenlaista”

Vitsi miten hyvin sanottu!

”3. luokkalainen istahtaa lattialle vinkuu ja kaataa ohimennen muutaman tuolin”

Jokaisella on oma normaali, jokaisen jaksaminen on erilainen

Vastauksena siihen monen vanhemman kysymykseen “onko tämä enää normaalia” voisikin olla “on, tämmöistä teidän normaalia”, ja jatkaa pitäisi aina kysymyksellä “tarvitsetteko siihen tukea – te tai lapsi?”

Siitä kai on diagnooseissa ja kirjainyhdistelmissäkin kyse: ne ovat koodeja sille että perheellä on oikeus saada erityistä tukea ja apua, järjestelmällisesti. Ne voivat myös helpottaa lasta, joka saa syyn sille miksi tunteet ei pysy hallinnassa tai keskittyminen kurissa. Eivät diagnoosit niitä lapsia mihinkään muuta, ovat yhtä rakkaita ja monimutkaisia kuin aina ennenkin.

Normaali onkin ehkä jokaisen oma määritelmä siitä, minkälaisen arjen kanssa pärjätään hyvin.

Vertaistuki on ihan supertärkeää ja kannustan rohkeasti kysymään muilta koululaisten vanhemmilta onko arjessa ollut hankalia tilanteita. Yleensä on, ja se auttaa hirveästi kun kuulee ettei teidän perhe ole vain joku kummajainen joka ei osaa. Myös lapselle voi olla tosi tärkeä kuulla että muuallakin vielä opetellaan, ettei vain hän ole vaikea, niin kuin nämä pienet kullannuput joskus erehtyvät itsestään ajattelemaan.

”Te aina vaan komennatte mua kun mä en osaa mitäääään!””

Sitten illalla tulee kuitenkin taas se hetki kun sen paskatyhmäidioottiäidin tai -isän kainaloon käperrytään ja ollaankin yhtäkkiä ihan tosi, tosi pieniä. Silloin tekisi mieli sanoa että älkää rakkaat ihan vielä muuttako pois kotoa, kyllä me yhdessä tässä pärjätään.

Mustalla merkityt lainaukset ja tarinat ovat Valeäidin Instagram-tilin seuraajilta saatuja anonymisoituja hetkiä.

*oman kurssin mainos: Myynninmurtajat-kurssilta on mahdollisuus ostaa Premium-paketti, johon kuuluu puolen tunnin henkilökohtainen sparraus.

Ajatuksenvirtaa eli asioita joita ehdin yhden kävelylenkin aikana ajatella

6 Permalink

Päiväunien aikana on ainakin tunti aikaa. Ehkä pakko tehdä töitä, niitä on nyt sen verran paljon tulossa.

Vitsi että tekisi mieli kirjoittaa jotain. En vain tiedä mitä. Joka kerta kun avaan Satun ja Mirjamin uuden Kynä-kirjan (#saatu, tietysti niin kuin kaikki kirjat nykyään koska en näemmä itse saa itseäni mihinkään kaupoille tai kirjastoon), palan halusta kirjottaa ihan mitä vain! Uutisia, tiedotteita, kirjan, näytelmän, otsikoita!

Mutta tiedän kyllä että jos avaan tämän blogieditorin päässäni kuuluu blörgh ja mitään ei tule ulos tai keksin vain vaikeita, syvällisiä aiheita joihin pitää paneutua.

Se johtuu siitä etten enää osaa vain kirjoittaa, päästää jotain sanoja itsestäni ulos. Olen muka niin paskantärkeä bloggaaja että enää vain timantteja pitäisi latoa, jokaisen tekstin pitäisi lähteä jakoon. Kuvien pitäisi olla huippuja ja käsiteltyjä ja harkittuja.

No ei lähe. Jos vaikka palauttaisi maailmaan sellaisen “Mitä meille kuuluu” bloggaamisen, kännykkäkuvien kanssa. Missähän välissä sen ehtisi tehdä, tekisikö siitä vaikka jonkun haasteen ja loisi sille jonkun pohjan ja…

Voi hyvä luoja nainen lopeta. Kirjoita, jos haluat kirjoittaa.

Onkohan kaikki ne työjutut nyt oikeasti kalenterissa? Niitä on niin paljon tässä kuussa, pitäisi ehkä oikeasti keksiä jotain muutakin kirjoitettavaa blogiin tässä välissä, ihmisillä menee varmaan ihan hermot kun on vain kaupallisia yhteistöitä. Jotain hauskaa!

Hauska ei muuten voi olla käskystä. Paitsi jos on työkseen huumorikirjoittaja. Haluaisin olla, mutta en haluaisikaan. Se vasta taakka olisikin.

Ehkä lukijat voisivat olla vain onnellisia että mulla on töitä joista saan rahaa jotta voin olla kotona ja tuottaa enemmän ei niin hauskaa sisältöä! Sitä paitsi siellä on arvontaa ja alekoodia ja mielenkiintoisia asioita, kyllä ne kestää!

Silloin on taottava kun rauta on kuumaa! Hitto miten moneen eri työhön voisin hakeutua, mulla on vaikka mitä kiinnostavaa nyt mielessä!

Sitten en kuitenkaan saisi niitä etenemään, tai näännyttäisin itseni työhön.

Nyt nainen, armoa. Keskity kävelyyn. Rauhallinen lenkki tässä näin, lapsen kanssa ruskaa ihastellen.

On ihmeellistä miten eri tavalla suhtaudun Koronaan nyt kuin keväällä. Vaikka se on lähempänä kuin aiemmin ja ystävillä on tullut positiivisia tuloksia, enää en ahdistu. Teen kaikkeni tietysti mutta enää emme jumita kotona vaan mennään maskeilla ja käsihygenialla eteenpäin niin paljon kuin vaan voidaan. Toivon että tämä fiilis vielä säilyy vaikka otsikot huutaisi mitä.

Vihaan tätä päänsärkyä.

Syksystä on tulossa kiva vuodenaika, mitä ihmettä mulle oikein tapahtuu. Se sienestäminenkin oli oikeastaan mukavaa, se on se löytämisen ilo mikä siinä on niin makeeta. Ei ne löllöällötykset sinänsä.

Ai niiii jääkaapissa on vieläkin varmaan litra niitä suppilovahveroita. Vielä yksi ruoka ainakin tehtävä.

Tykkään siitä että nykyään uskallan muuttua. Mennä sieneen vaikka olen kovaan ääneen viikkoa ennen sanonut vihaavani sitä.

Vitsi kun kiva kävellä täällä. Kohta ollaan kulta puistossa. Tuntuu että olen unohtanut jotain oleellista, ei asiat voi olla näin mallilllaan miltä nyt tuntuu?`

Olisi pitänyt valita Kolmosen talvihaalariksi se musta. Se kuviollinen oli toki hänen mieleensä mutta entä äidintahtinen vaatetus, kysynpä vain!

Tämä särky on niin infernaalinen että toi kallonpohjan nikama tipahtaa ehkä kohta kokoaan pois. Vihaan päänsärkyjä. Vihaan sitä etten ole saanut sitä 20 vuoden aikana loppumaan kokonaan vaikka aina välillä jotain keksin ja melkein kaikkea olen yrittänyt. Anteeksi sinulle hyväntahtoisesti neuvojasi antanut, mutta kyllä vähän myös vihaan sitä kun ihmiset alkavat kertoa omia toimineita konstejaan (Osteopatia! Juoksu! Akupunktio! Stressi! Hiilarit pois! Juo tarpeeksi!) minulle ilman että edes tietävät mistä minun säryssäni on kyse.

#ferritiini

Tuo mulle taivaalta kuusi kuuta, paa saturnuksen renkaat sormeeni mun!

Lounas, tänäänkin pitäisi tehdä lounas.

Talvi tulee, onkohan mulla itselleni vaatteet? Lapsille suunnillleen on. Ai niin toinen isoista valitsi itselleen talvitakin, joka rikkoo vähän sukupuolinormeja. En tiedä mitä ajatella. Haluaisin sanoa niin kuin aina olen sanonut, “ei ole olemassa tyttöjen ja poikien vaatteita” mutta oikeasti pelkään muita koululaisia. Niistä joku saattaa sanoa jotain ihan muuta. Ehkä hän kantaa sen vahvasti ja on cool, ehkä siitä tulee sanomista. Luotan lapseeni. Kai.

Lapsistaan ei kyllä voi olla huolehtimatta, arvaan että tämä kestää ikuisesti.

En tiedä mitä ajatella on muuten varsin hyvä lause, sen soisi sanottavan ääneen useammin. Se kertoo ettei ole valmis ihmisenä ja että on valmis miettimään asioita vielä. Ja että ajattelee sitä mitä ajattelee. Tästä saisi ehkä blogikirjoituksen.

Mutta en kuitenkaan uskaltaisi sanoa siinä kaikkea mitä oikeasti mietin koska siitä tulee jotain sanomista tai satatuhatta disclaimeria jotka pilaa koko tekstin. Korona – en tiedä mitä ajatella. Sukupuolinormit – en tiedä mitä ajatella. Naiset bleisereissä ilman paitaa – en tiedä mitä ajatella.

Toisaalta se on aika iso ongelma että moni joka ei ihan tiedä mitä ajatella, ei uskalla enää ajatella ääneen mitään. Mun viisaat kaverit on hiljentyneet, se pelottaa. Tästäkin on pitänyt monesti kirjoittaa. En jaksa tänään, liian iso aihe.

Jos tekisin tuolla puistossa vaikka punnerruksia ja kyykkyjä?

Täytyy muistaa jakaa tänään Instaan jotain kivoja kuvia syyslomareissulta. Tulee jotain muuta ennen taas huomista yhteistyötä, peukkuja algoritmeille ja itsetunnolleni.

On tämä syksy kaunis kyllä, voi että. Nyt ei tarvitse enää jännätä kesän loppumista, edessä on vain uusi nousu pimeyden jälkeen. Kestämme sen tänäkin vuonna.

 

Kävelyni kesti 21 minuuttia.

6 Permalink

Puhu yksinkertaisemmin niin viesti menee perille

10 No tags Permalink

Huomasitteko taannoin että Juliaihmisen mieletön Melkein kaikki rahasta – podcast  sai melko nuivan arvion Hesarissa?  Julia typistettiin miniarviossa nuoreksi perheenäidiksi, joka antaa ”naivismia hipoiva vinkkejä rahasta”, vaikka samalla myönnetään että ”Simppelit ohjeet talouden hallinnasta lienevät tarpeellisia.”

Ovathan ne. Moni muukin asia kaipaisi simppeleitä ohjeita, mietin ja kirjoitin tämän puolustuspuheen simppelin viestinnän puolesta.

Ymmärrettävässä, selkeässä ja yksinkertaisessa puheessa on nimittäin suurta kauneutta. Se on myös vaikeaa! Asioiden murskaaminen yksinkertaisiksi on oma taitolajinsa, jossa pärjää vain ne jotka osaavat löytää oleellisimmat kohdat asiastaan.

Simppeli puhe tarkoittaa että sen vastaanottaja ei tunne itseään tyhmäksi, sillä hän ymmärtää mistä puhutaan. Simppeliys vähentää väärinkäsityksiä ja tuo tärkeät asiat nopeammin esiin. Liian monimutkainen puhe taas vieraannuttaa osan ihmisistä, luo kuplan johon pääsee vain asialle vihkiytyneet älyköt.

Moni tärkeä asia kuten feminismi kärsii mielestäni välillä hieman tästä. Olen viimeisen vuoden aikana törmännyt ensimmäistä kertaa termeihin kuten intersektionaalinen feminismi, ableismi ja whataboutsimi ja jokaisen kohdalla miettinyt öö en ehkä tajua, pitäisikö vain kääntyä pois ja siirtyä aiheeseen josta ymmärrän jotain.

En ole kääntynyt pois vaan selvittänyt mistä on kyse. Mutta en ihan ekalla kohtaamiskerralla, joten ainakin jokin viesti on jäänyt kuulematta.

Ymmärrän mihin näitäkin sanoja tarvitaan, mutta uskon myös että suuremman yleisön tavoittaa puhumalla helpommin. Sanomalla että pelkkä sukupuolten välinen tasa-arvo ei riitä, että vammaisia ei saa syrjiä ja että tämä keskustelu koskee nyt mustien vaikeuksia, ei valkoisten saa ehkä enemmän kuuntelevia korvia, eikä puhu vain niille jotka ovat jo samassa veneessä.

(Tähän väliin hatunnosto teille, jotka näistä asioista puhutte! Haluan kuulla lisää, mutta saisinko vielä asteen selkeämmin pliis? Haluan ymmärtää!)

Yksinkertaisen, puhuttelevan puheen rooli alkaa olla jo yhteiskunnallisella tasolla tärkeää. Politiikassa mutkat suoriksi vetävä saa ihmiset puolelleen, koska niitä puheita kuunnellessa he eivät koe itseään tyhmäksi ja ulos jääneeksi. He tietävät mistä ovat mielipidettä muodostamassa. Jos toinen näkökulma puhuu samasta asiasta liian vaikeasti, sen sanoma jää epäselväksi ja vaikutus vähäisemmäksi.

Politiikka myös osoittaa että vaarallista valloittava simppeli puhe on silloin, jos mutkat todella vedetään suoriksi ja monimutkaiset asiat esitetään yksinkertaisina. Ajattelen silti että myös monimutkaisia asioita voi ja pitää esittää yksinkertaisesti, pala kerrallaan. (Kokeile puhua lasten kanssa elämän vaikeimmista asioista – se onnistuu mutta vaatii vaivaa)

Ymmärrän tarpeen puhua asioista alan termeillä. Nopeuttaa jokaisen elämää kun tutkijat saavat puhua keskenään tutuista termeistä, tai lyhentää monimutkaisia nimiä. Uskon silti että osa myös näiden kuplien sisäisistä puheesta on aivan tarpeettoman monimutkaista jargonbingoa. Tämän tiedän koska konsulttina olen itse yksi pahimpia, jään tosi helposti alan termeihin kiinni! Käytinhän juuri termiä jargonbingo, noin niin kuin esimerkiksi.

Selkeytetty puhe on kädenojennus niille jotka eivät vielä ole kuplan sisällä, sekä niille jotka eivät kuplassakaan kaikkea ymmärrä tai ehdi kääntää jokaista asiaa itselleen ymmärrettäväksi asiaksi.

Yksinkertaistettu, “naiivi” puhe on harvoin ongelma. Sen voi lausua ihan yhtä helposti ja tiiviisti, se voi kertoa aivan yhtä hyvän tarinan kuin sivistyssanainen serkkunsa.

Iso osa elämästämme on lähinnä asioiden laittamista peräkkäin oikeassa järjestyksessä. Vaikeus tulee siinä että se kaikki pitäisi muistaa ja huomata. Siksi tarvitaan joku joka sanoo “näin se tehdään”. Näin aloitat sijoittamisen helposti. Näin juokset mukavammin. Näin muistat soittaa asiakkaallesi takaisin.

Mietin omaa myyntikurssiamme rakentaessa onko tämä nyt liian yksinkertaistettua puhetta, mutta päädyin aina siihen että juuri sitä tarvitaan. Selkeyttä, jolla lähteä liikkeelle jotta voi sukeltaa sitten turvallisesti sinne monimutkaisempaan päähän. Samaa toivon moneen muuhunkin keskusteluun: yksinkertaistamista siellä missä se on mahdollista, jotta päästään käsiksi vaikeimpiin asioihin.

Ps. Arvatkaa keneltä opin mitä intersektionaalinen fenimismi tarkoittaa? Siltä nuorelta perheenäidiltä joka puhuu naiivisti rahasta.

10 No tags Permalink

Roinakasat saarekkeella -bingo, montako löydät?

Tiedättekö, mikä on katalin virhe kodin suunnittelussa? Tasot. Mitä enemmän ihmiselle tarjoaa erilaisia laskutasoja, sitä enemmän se laiskimus laskee siihen tavaraa ja sitä törkyisemmän näköiseksi koti menee. Toki voidaan leikitellä ajatuksella että on ihmisiä jotka eivät laske mitään koskaan tasolle vaan aina heti oikealle paikalleen. Voidaan leikitellä että jokaiselle asialle on paikkansa.

Nönnönnöö. Voidaan myös kohdata vaikka meidän perheen arki, jossa kodissa kyllä teoriassa on “Paikka kaikelle” mutta kaikki tai mikään ei ole käytännössä koskaan paikallaan. Voidaan katsoa totuutta silmiin ja todeta että on asioita joille ei ole – tai joille en halua antaa – omaa paikkaansa. Irti katkennut nuken jalka, viime vuoden synttärikutsujen paperista tehty aarrearkku tai kolme muovista kolikkoa sen sisällä saattaisivat minun kirjoissani olla roskia, mutta niitä ei voi heittää pois. Tiedätte kyllä.

Katalista katalimmat tasopaikat ovat keittiössä, olohuoneessa ja eteisessä. Niille kertyy kaikkea roinaa niin paljon että ne voisi säännöllisin väliajoin vain kasata laatikkoon odottamaan sitä että ne on unohdettu eli kehtaa heittää roskiin.

Esimerkiksi juuri tällä hetkellä, melko siistin kodin keskeltä löydän tämän näyn:

Tyhjä voirasia, tyhjä pastapurkki, kauppaan palautettava neule, wet wipes, kukka matkalla yläkertaan kuolemaan, rasia päärynöitä matkalla hedelmätarjottimelle, neljännes kesäkurpitsaa, kolme kynää, avaimet, jonkun elintarvikkeen korkin rengas, likainen (?) keittiöpyyhe, vain vähän pureskeltu nerf-panos, vähän enemmän pureskeltu omena, yhden puutarhakasvin tukinaru, toiset avaimet itse asiassa, Ykkösen hassu pyyhekumi, vesilasi, olutpullon villapaita, talouspaperirulla, GT:n jämät ja kaksi likaista viinilasia  (näky oli sunnuntailta pienten kotibileiden jälkeen), yksi avaamaton vauvan purkkiruoka ja viimeisenä – lelupapukaija jota olen viimeiset kolme vuotta yrittänyt hävittää talostamme.

Onneksi tämä oli siisti päivä koska muuten internetistä loppuisi tila kesken kun yritän näitä kirjoittaa auki. Tekemäni pienimuotoisen tutkimuksen mukaan näitä pinoja kertyy melkein kaikkiin perheisiin.

(Ja jos ei kerry, haluan vaihtaa perheenjäsenteni siisteysgeenit teidän geeneihin, YV!)

Tutkimukseni myös kertoo että seuraavista asioista osa tai kaikki löytyy ainakin joskus lapsiperheen keittiön / olohuoneen / eteisen tasolta. Ajattele, tämä on melkein kuin hauska bingo! Montako löydät?

Roinat tasojen päällä -bingo

  • Luukkukirja josta on irronnut luukkuja
  • Vitamiineja
  • wet wipes / vaippoja
  • Latauspiuhoja ja niiden päitä ja mikä tärkeintä – myös rikkinäisiä piuhoja tai vanhojen laitteiden latureita
  • Lapsen vesivärityö
  • Imurin osia
  • Hygieniatarvikkeita: hammastahnat, laastarit, hiusharjat kärjessä
  • Pampuloita
  • Seilaavia juomapulloja. Likaisia vai ei? Kukaan ei tiedä.
  • Sen viime vuonna naapurilta saadun mäkkilelun rikkinäisen puoliskon kansi
  • Kiviä? EI VAAN AARTEITA!!! ÄLÄ HEITÄ POIS!!
  • Yksi sukka / kenkä
  • Eri parin sukka tai kenkä
  • Paristoja. Käytettyjä vai ei?
  • Metrimitta
  • Narun pätkä eli AARRE
  • Lahjapussi jonka sisällä on lisää lahjapusseja
  • Yksittäisiä vaatekappaleita: Korjaukseen meneviä, kierrätykseen meneviä, pesuun meneviä, päälle meneviä, tunteisiin meneviä
  • Sakset
  • Heijastin
  • Joku työkalu
  • Aurinkolasit

Jos sait kaikki raksittua, onnea! Teillä on elämää! Jos et saanut yhtään raksia, onnea! Teillä on siivooja!

Älä huoli, lapsestasi kasvaa parempi kuin luulitkaan

Suuri viikkoraha / kotityö keskustelu oli mielenkiintoinen monellakin tapaa. Se muistutti itseäni että ei näistä asioista kannata liian isoja tehdä. Sillä miten viikkorahaa maksetaan tai ei makseta ei lopulta ole hirveästi väliä, tärkeintä on että asioista keskustellaan ja valintoja perustellaan. Joskus ehkä harhaudutaan ajattelemaan että valinnat, jotka teet nyt ovat iänikuisesti kiveen hakattuja ja muokkaavat lapsesi persoonaa, temperamenttia ja ikuista onnea.

Jos sille maksetaan nyt siivouksesta, se ei aikuisena osaa siivota. Jos se saa alle kolmevuotiaana sokeria, se on koko elämänsä koukussa. Jos emme nyt ulkoile tiheästi, se ei opi aktiiviseksi arkiliikkujaksi.

Voi olla, tai sitten ei. Hyvin harva asia pysyy lapsessa päälle kaadettuna. Ihmisen rakentuminen kokonaiseksi ihmiseksi, aikuiseksi ja itsenäiseksi olennoksi on niin monimutkainen ja mysteerinen kokonaisuus ettei siinä yksi väärin maksettu viikkoraha ja laiskotellut tiistait paljon paina.

Jos siltä alkaakin tuntua, asioita voi muuttaa. Lapset voi uudelleenohjelmoida. Voitte alkaa vaatia lapsilta enemmän vielä yläasteikäisinä, vaihtaa ruoan vähäsokerisempaan tai hurahtaa itse urheiluun niin paljon että koko perheen liikuntamäärät kasvaa.

Sitten lapsesta tuleekin yhtäkkiä jo niin iso, että hänen kasvamiseen vaikuttaa enemmän kaverit kuin sinä. Ja taas on uusi peli edessä! Lapsi muuttuu, perheenne muuttuu, tavat muuttuu ja ympäristöt vaihtuu. Kaikki voi muuttua. Viikkorahansa karkkiin haaskanneesta voi tulla startupin perustaja tai investointipankkiiri.

Vanhemmuus on niin paljon enemmän kuin viikkorahakäytäntö tai ravinnon laatu. Se on toisen ihmisen kohtaamista aina uusilla areenoilla, loputtomana turvana seisomista ja maailman vaikeimpien kysymysten ratkomista yhdessä ihmisen kanssa joka ei ole niitä koskaan ennen kohdannut. Vanhemmuus on loputon säkki vastauksia, joita vain te, oman perheenne dynamiikan ymmärtävät voivat antaa – ja tekin vain arvaillen ja haparoiden, parasta yrittäen.

Aina kun päädyn tuskailemaan jostain pienestä vanhemmuuden osa-alueesta tai päätöksestä (ja teen niin edelleen vähän liian usein), yritän muistuttaa itseäni että ainoa mitä minun tarvitsee tehdä on yrittää auttaa lasta rakentamaan itselleen hyvä itsetuntemus ja -luottamus.

Tärkeintä olisi saada aikaan ihminen joka osaa suhtautua itseensä rehellisesti, armollisesti ja ymmärtävästi, koska silloin se kykenee myös pohtimaan omaa toimintaansa ja toimimaan parhaimman mahdollisen mukaan.

Jos siinä onnistun, kaikki muu menee hyvään suuntaan. Syntyy käsitys oikeasta ja väärästä, mahdollisuus punnita miten itse toimii ja ymmärrys siitä miten pitäisi toimia että elämä sujuisi kaikille muillekin mukavasti.

Katja kirjoitti juuri tästä samasta aiheesta mahtavan tekstin, otsikolla “Jos lapsi käyttäytyy hyvin, onko se geenien vai kasvatuksen ansiota?”  Minä vastaisin että kummankin ja ei kummankaan, tärkeintä on se miten lapsi oppii suhtautumaan itseensä ja sitä kautta muihin.

Niin että älä huoli. Jos joku asia tuntuu vaikealta tai suoranaiselta virheeltä, sillä ei todennäköisesti ole kovin suurta merkitystä kokonaisuuden kannalta. Voit korjata tekemäsi ja kokeilla seuraavaa juttua – joka tapauksessa tulet hämmästymään nähdessäsi lapsen jonain päivänä:

Miten siitä noin hyvä tuli?

 

Jälkikirjoitus: vähän tähän liittyen, en malta olla mainitsematta aiheesta “suositusten mukainen”. Vanhemmuus tänään on täynnä suosituksia: mitä syödä, mitä pukea, miten leikata kynnet. Ne on hyviä! Mutta muista lukea ne mielessäsi saatesanoilla “parasta olisi, että”. Silloin suositukset asettuvat oikeaan vaatimustasoon. Suositusten mukainen elämä on varmaankin sitä parasta mahdollista, mutta niistä poikkeavat valinnat eivät silti ole huonoja, vaarallisia tai vastuuttomia. Tee se mitä pystyt äläkä stressaa muusta.