18heinä 2019

Raskausviikko 40: Kun kaikki haluaa tietää ”joko” (minä myös)

18 heinä 2019 12 Elämää No tags Permalink

Raskausviikko 40

Pitää ihan julkisesti kiittää raskausjumalia – kyllä tämä vaan voi olla mulle niin paljon helpompaa kuin monelle muulle. Pääsen aivan ällistyttävän helpolla vielä nämä viimeisetkin viikot. Edelleen porskutan ilman raskausarpia, turvotuksia (sormukset edelleen sormessa!), jatkuvaa pissahätää, tuskaisia asentoja tai öistä valvomista. Seuraan Heinäkuiset 2019 -ryhmässä muiden tuskaa enkä kehtaa osallistua keskusteluun.

Nautin olostani vielä ihan hurjasti suhteessa raskauden vaiheeseen. Saan ihan itse oma jalkakarvani ja varpaankynteni hoidettua ja kengät jalkaan, eikä maha ei minkään strategisen homman tiellä – jos tiedätte mitä tarkoitan. Jollei pikkuisen kipeitä supistuksia lasketa, olen edelleen aivan elämäni kunnossa.

Vatsa tuntuu nyt isolta säkkipilliltä: alhaalla on iso möntti josta lähtee tikkuja ylöspäin. Koko ylävatsa kumisee tyhjyyttään silloin kun pienet jalat eivät sinne töki, ihan käsittämätöntä miten alhaalla se voikin olla ilman että siitäkään on mitään vaivaa. Ei tunnu vesimelonia mestoilla, ei tarvitse kävellä kuin pingviini, eikä edes niitä sukkapuikkoja enää juurikaan tunnu.

Viikolla saan jopa hienon kaupunkipäivän itselleni, kun jaksan kävellä tuntikaupalla, yli 10 ooo askelta! Tosin maksan tästä seuraavana päivänä liitoskipujen muodossa.

Supistuksia on nyt jo päivisin ja levossakin, välillä sitä jopa ajattelee että lähtiskö se tästä. Näen öisin usein unta, jossa synnytän ja imetän. Kaikki menee unissani aina tosi hyvin, pidetään sitä hyvänä merkkinä.

Olen henkisesti aika hyvin varautunut siihen että pian eteen tuleva laskettu aika ei tarkoita yhtään mitään. Mietin jatkuvasti että kaksi viikkoa vielä, mutta samaan aikaan olen hieman pettynyt kun Kakkosen synnytysaika (39+6) menee ohi eikä vauvaa näy. Ajattelen että nyt se sitten tarkoittaa kai sitä että se syntyy Ykkösen tapaan 42 +1 – mikään muu kuin jo koettu ei tunnu mahdolliselta.

Aiemmasta oppineena olen järjestänyt kaikkea kivaa tekemistä lasketun ajan ympärille ja yli, ettei elämä ole pelkkää vauvan odottamista. Harmittaa ettei uskalla lähteä monen tunnin päähän mökille, mutta onneksi kotiinkin saa pool partyt järkättyä:

Eletään niitä päiviä ja viikkoja kun ihmisiä alkaa kiinnostaa aika lailla miten voin. Puhelin pirisee paljon normaalia enemmän ja vastaan siihen tottuneesti Kiitos, hyvin! Ei ole tullut vieläkään, kerron kyllä sitten kun tulee. Yritän olla hermostumatta, vaikka jostain syystä mulle tämän on aina vaikea paikka. Hyväksyä se että muitakin jännittää ja innostuttaa, uteliaskin saa olla tietysti.

Ehkä sitä on itse niin tiukasti suuntaamassa kohti synnytys- ja sitten vauvakuplaa että muiden osallistuminen siihen tuntuu vaikealta. Lupaan kuitenkin pysytellä ystävällisenä (muille kuin lähisuvulle, toim. huom, he saavat täyslaidallisen silloin tällöin) ja hymyillä kauniisti kun uteliaita kysymyksiä, vinkkejä ja kokemuksia lentää!

Enkä mitenkään myönnä että jotain ennakoivaa ärtymystä olisi havaittavissa – kyllä sinäkin paiskaisit spagettikattilan teatraalisesti pöytään jos puolet spageteista meni sihvilän ohi kokattuasi migreenissä ja mieskin on ärsyttävä (kuulisit miten se hengittää!).

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

18 heinä 2019 12 Elämää No tags Permalink

15heinä 2019

Mitä mulkkumummolle olisi pitänyt vastata

15 heinä 2019 21 Elämää vali vali Permalink

Oltiin tänään hurjalla kaupunkikierroksella jenkkiperheemme seurana. Lähes 12h kävelyä ympäri Helsinkiä ja 10 000 askelta – ja selvisin! Mikä fiilis! Jaksoin aivan mainiosti taapertaa muun seurueen mukana kun vain otin rauhallisesti. Todella rauhallisesti.

Toisten mielestä liian rauhallisesti.

Kävelin yksinäni Stokkan alakertaa ympäri, etsien yhtä kosmetiikkatuotetta. Menin tosi hitaasti, koska juuri silloin supisteli aika lailla. Mikäs tässä kävellessä, tuumin, kun tavaratalo oli mukavan tyhjä ja sain vaeltaa käytäviä aika rauhassa. Tai niin luulin.

Siinä minä maha pystyssä onnellinen virne kasvoillani kävelin ja katselin ympärilleni (huom! Ei kännykkää kädessä, mikä olisi selkeä triggeri tulevalle!) pitäen samalla huolta etten tukkinut käytäviä. Tiedänhän minä vanhana viipottajana kuinka ärsyttävää on kulkea jonkun hitaan hinurin takana.

Tunsin kuitenkin että takanani oli joku jota ärsytti. Hinurinvihaaja. Joku, joka halusi ohitseni, mutta ei jostain syystä mennyt. Tilaa oli, mahdollisuuksia oli, tahtoakin selvästi oli. Myönnän ennakkoluuloni, sillä ajattelin henkilön olevan ehkä kiireinen pankkiiri lounastauollaan, hänellä ehkä naama kiinni kännykässä eikä siksi huomaa että tilaa ohittaa olisi. Käännyin katsomaan uteliaana.

Hämmennyn kun edessäni on 70+ v sporttinen (nopea) rouva. Tätä en odottanut! Sen kerran kun saan itseni mummotahtiin hidastettua, mummot valittaa siitä. Samassa kuulen kuinka hän – tästedes mulkkumummona tunnettu hahmo – maiskauttaa ärtyneesti ja toteaa:

”Slowly, slowly..minäkin pääsen nopeammin vaikka polveni on leikattu!”

Häkellyin. Mahani oli ollut täysin hänen näkyvissään läpi yhteisen tanssimme, kääntyillessämme peräkanaa ympäri eri käytäviä. Hän oli varmasti huomannut miksi edellä kulki niin sietämättömän hitaasti joku ääliö.

Mitä väliä sitäpaitsi vaikka ei mahaa olisikaan, entä jos minun polveni olisi juuri leikattu? Entä jos osaan vain nauttia loma-ajan aikatauluttomuudesta? Entä jos onkin meillä onkin lupa kävellä eri nopeuksia kaupungissa?

Entä jos meistä jollain olisi käytöstapoja?

Vituttaa kaikenikäiset mulkut, mutta mummomulkuissa on jotain erityisen ärsyttävää. He on nähneet niin paljon elämässään, saaneet jo varmasti paljon hyvää ja tärkeää tehtyä – onko sitä pakko olla sitten vielä vanhoina päivinä niin kamalan katkera, ilkeä ja huonotapainen? Ja salettiin vielä kirjoittelee sitten yleisönosastojuttuja siitä kuinka nuoriso on pilalla! Saatana!

Ehkä se vain on niin kuin Ellinoora sanoo, ilkeät tytöt on ilkeitä aina.

Harmittaa myös, että suhtauduin tilanteeseen aivan liian aikuismaisesti. Huutelin iloisesti hänen peräänsä – hän toki viipotti jo kaukana siellä mihin nopeilla, leikatuilla polvillaan pääsi – että ”No sepäs oli suuri ongelma, oikein hyvää päivänjatkoa teillekin!”. Hän toivotti samoin takaisin.

Tyhmä minä, ihan liian helpolla päästin. Olla nyt niin ystävällinen kun olisin voinut vastata jotain näistä:

”Olisit hoitanut samassa leikkauksessa persoonan kuntoon!” tai ”Hei älä luovuta vielä – oon kuullut että Tinderistä löytyy kyllä m***a vanhemmillekin!” tai ihan vaan ”toi oli aika mulccua!”

Tai nämä kaksi kovinta kovaa, jotka Instagramissa teiltä sain:

”Minullapa ei ole kiire hautaan!” ja

”hyvä, voit nyt juosta siihen jonoon jossa jaetaan käytöstapoja”.

Ei nää comebackit oikein vieläkään lähde. Onneksi mulla on aikaa kehitellä seuraavaa tapausta varten – mulkkumummot kun eivät maailmasta ihan heti lopu. Auttakaa mua, mitä olisi pitänyt vastata?

15 heinä 2019 21 Elämää vali vali Permalink

04heinä 2019

Hyvä koulureppu ekaluokkaiselle – mitä ottaa valinnassa huomioon

04 heinä 2019 16 Elämää koulu, koululaiset, Vinkit Permalink

Muistatteko kultaisen 80-luvun, jolloin ostettiin uusi reppu ja penaali joka syksy? Tai ainakin sellainen olisi pitänyt saada? Ykköstä on nyt kahden vuoden ajan palvellut sama koulureppu, eikä mitään vinkumisia uuteen ole tullut. Toivon että tämä vastuuton kulutushurma ei tartu häneen myöhemminkään ja saataisiin kuluttaa hyväksi havaittu reppu puhki.

Toivon myös ettei hän toivo Eastpakia, JanSportia tai Exotic-reppua (tai oikeastaan toivon vieläkin että saisin itse sellaisen. Joka syksy).

Käytiin eilen ostamalla Kakkoselle tuo sama eka koulureppu (sniff) ja ajattelin nyt pikavinkata teillekin mikä ostettiin ja miksi.

Koulureppu ekaluokkalaiselle

Reppu ekaluokkalaiselle

Koulurepun valinnassa on muutama tärkeä kriteeri, jotka on hyvä pitää mielessä:

Koko
Taskut
Istuvuus
Mielipide, lapsen

Koon osalta monessa liikkeessä suositellaan että 130-150cm käyttäjä valitsee noin 20l tilavuudeltaan olevan repun. Meidän (helsinkiläisen) koulun perusteella lapsi harvoin tarvitsee ainakaan enempää tilaa. Koulukirjat pysyy läksyjä lukuunottamatta pulpetissa ja kodin ja koulun välillä roudattavan kaman määrä on aika hillitty. Pienemmälläkin repulla siis voi pärjätä. Jos taas valittu reppu on isompi, katso että siinä on sellaiset säädöt ettei ”liika tila” haittaa. Usein isompi litramäärä tarkoittaa myös isompaa selkää, tähän palaamme pian.

Taskuja on hyvä olla muutamia erikokoisia.Tavaroiden hukkumista ehkäisee se että kaikelle on oma paikka, jolloin lapsi huomaa helpommin kun joku osasto on tyhjänä. Repussa on hyvä olla isompia taskuja, joihin saa jotain pysyvämpää kamaa (kuten vaikka sade- tai liikuntavarusteita, varavaatteet hyvä olla vielä ekalla myös) ja pienempiä joihin saa jokapäiväiset tärkeät asiat, kuten avaimet ja kännykän jos sellainen on.

Kännykän valinnasta on lisää juttua täällä.

Taskuissa olisi hyvä olla vetskarit, jotta ne menee kunnolla kiinni. Bonus jos ne ei eivät ole sellaisia isoja läppiä että auki jäädessään repsottavat kaiken kaman pihalle. Toisin sanoen vetoketju toimii parhaiten taskun yläpuolella.

Reppu ekaluokkalaiselle

Istuvuus on valinnassa tärkeä, vaikka sillä ekalla luokalla tosiaan tavaran määrä on usein niin pientä että reppu pysyy aika kevyenä. Tsekkaa istuvuudessa ainakin nämä: Peittääkö repun ”selkälevy” sopivasti: ei ihan koko selkää mutta kuitenkin tukevasti torson alueella. Saako hartiaremmit säädettyä pituudeltaan sopivaksi lapselle ja ovatko ne sopivan leveät? Liian kapeat hartiaremmit kairaavat kipeäksi painavalla kuormalla ja liian leveät eivät asetu mukavasti ja reppu tuntuu luisuvan pois selästä. Onko rinta- / lantiövyötä jolla tasata kuormaa jos onkin enemmän? Onko remmit ja selkäpala pehmustettuja? Onko selkäpala kovitettu vai pehmeä säkki?

Mielipide, lapsen. No, tämähän se lopulta on oikeasti yksi tärkeimmistä. Ei kannata väkisin myydä lapselle jotain superergonomista reppua joka on lapsen mielestä niin susiruma että haluaa unohtaa sen vahingossa bussiin. Ekalla ja vielä tokallakin luokalla reppu on enemmän tärkeä identiteetin jatke, jossa myös satunnaisia tavaroita kuljetetaan kuin minkään pitkän matkan rinkkavaruste.

Reppu voi olla yllättävän tärkeässä roolissa jännittävän ekan luokan aloittamisessa, joten anna lapsen mielipiteelle tilaa. Tsekkaa että sinne mahtuu A4 kokoinen kirja ja että lapsi jaksaa reppua kantaa – kaikki muu on ekoilla viikoilla tarpeetonta. Pärjäätte hyvin alkuun myös jo jollain olemassa olevalla rakkaalle repulla!

Bonusta reppu saa hyvistä heijastimista, sadesuojasta, kestävistä materiaaleista ja tietysti eettisestä valmistajasta.

Reppu ekaluokkalaiselle

Kaikki tai lähes kaikki yllä luetellut kriteerit meidän perheessä on täyttynyt tällä Bergans’in koulurepulla, jota myydään XXL:ssä hintaan 49,90€. Se on palvellut Ykköstä todella hyvin nyt kaksi vuotta ja siirtyy myös kolmoselle. Saimme myytyä saman repun myös Kakkoselle, josta olen tosi tyytyväinen koska muut hänen suosikkinsa olivat istuvuudeltaan tosi huonoja. Kuoseissa löytyy ja materiaalit tuntuu tosi laadukkailta. Kahdessa vuodessa ainoa damage Ykkösen reppuun on irronnut rintavyön solki.

Mutta nyt tämä koulureppu jatkaa reissuaan Tampereella, seommoro!

Ps. Koen tarpeelliseksi huomauttaa että tämä ei ollut kaupallinen yhteistyö, mutta haluaisin kyllä sellaisen XXL kanssa niin voitteko jakaa tätä tekstiä hirveän paljon niin saan sen myytyä – tattis!

04 heinä 2019 16 Elämää koulu, koululaiset, Vinkit Permalink

02heinä 2019

Hajoita ja hallitse – kuinka tehdä tästä kesälomasta siedettävää

02 heinä 2019 10 Elämää vali vali Permalink

Kun mää niin yritin. Yritin, saakeli, tsempata.

Asennoiduin hyvin etukäteen. Tiesin, että Insinöörin on pakko tehdä pihahommia (tai jonkun on pakko muuttua rahaksi – ei onnistu) ja tiesin, että lasten kanssa minkään tekeminen on vaikeampaa tämän hetkisellä ruumiinrakenteellani. Tiesin, että ne alkaa hyppiä seinille jos eivät ui / liiku / pompi / pelaa pingistä monta tuntia päivässä.

Tiesin etteivät ne tule liikkumaan, koska minä en voi liikkua.

Osasin myös jo silloin viime perjantaina aavistaa että Kakkosen alkanut flunssa voi vaikeuttaa asioita entisestään. Kyllä minä ne sääennusteetkin näin, ei nämä sateiset päivät yllätyksiä olleet.

Mutta voi hyvä jumala sentään että voi silti ihmistä ottaa pannuun tämä saatanan kesäloma. Kun ei ole mitään muuta tekemistä kuin siskon lyöminen koska ”se puristi mua ensin kädestä ja en minä mitään uhkaillut” ja kun uloskaan niitä ei voi patistaa. Joku on liian kipeä tai vettä tulee liikaa.

Ja kun se patistaminenkin alkaa jo vituttaa niin paljon ettei veri kierrä päässä eikä mahassa.

Kun minusta ei ole mihinkään ekstra sirkustemppuihin ja yhdessä perheenä tehtyjä reissuja since äitiyslomani alku (joka oli ehkä joskus viime vuoden puolella) on pari hassua. Kerran vein lapset Uutelaan ja siellä nähtiin kaksi kyytä. Ei mennä toiste.

Kun en enää jaksaisi olla hetkeäkään täällä kotona ja samalla haluaisin vain maata kotona. Yksin. Heinänuhani kanssa.

Niin niin silloin saattaa käydä niin että sitä sanoo kaikenlaisia asioita, joita ei koskaan uskonut sanovansa. Kuten:

Ihan sama kuka sen aloitti, minä lopetan sen.

Tai:

Nyt kumpikin omiin huoneisiinne! Saatte vähä miettiä omaa käytöstänne!

Silloin saattaa myös olla niin että minäkin menin omaan huoneeseen ja mietin omaa käytöstäni. Pesin hampaita kahden minuutin ajan (tämä kohtaus todella tapahtui ennen aamuhammaspesua) ja tein suunnitelman. Sen nimeksi tuli hajoita ja hallitse.

Hajoitan päivämme pariin osaan: aktiviteetteihin ja ruutuaikaan. Huomenna aktiviteetteja on aamiainen keskustassa ja iltapäivällä toiset serkut. Ruutuaikaa on se kaikki jolloin minulla alkaa maha supistaa ja pää kiehua.

Ruutuaika tarkoittaa muuten aikaa, jolloin mulle on aivan se ja sama mitä teette kunhan siitä ei aiheudu mulle liikettä tai meteliä.

Hajoitan perheen välillä pariin osaan. Torstaina lähdemme Ykkösen kanssa kahdestaan Tampereelle päiväksi, pojat tulevat perjantaina perässä. Siinä saavat sitten pihakiveä raahata ja hiekkaa tasoitella ihan ilman että kukaan nalkuttaa siitä kuinka taas olisi ruoka-aika ja voi helvetti minä täytän täällä taas astianpesukonetta.

Niin minä nyt teen. Ja minä aion nauttia tästä perkeleen kesälomasta joka kuulemma jossain kohtaa synnytykseksi muuttuu. Tällä pärjään tämän viikon loppuun, seuraavaa en vielä uskalla ajatella. Jotenkin alan aavistaa että sekin sisältää sittenkin pihakiviä.

Yhtä hemmetin huonosti piilotettua odotustahan tämä outo aika on. Pihan valmistumisen odotusta. Serkkujen näkemisen odotusta. Vauvan odotusta. Auringon odotusta. Piinaavaa jännitettä, joka saa koko perheen napisemaan.

Ja jos nyt joku sanoo että raskaushormonit ne siellä jyllää voi hellanlettas niin minä tulen ja asetan koko teoreettisesti liian pienen mahani sinun päällesi ja sanon että miten nyt jyllätään, niin.

02 heinä 2019 10 Elämää vali vali Permalink

20kesä 2019

Mun äitiysloma loppuu tänään ja muita tyhmiä ajatuksia

20 kesä 2019 29 Elämää forfuckssake Permalink

”Tänään on sitten vika päivä äitiyslomaa”, oli ensimmäinen ajatus tänä aamuna. Lasten kesäleiri loppuu ja tämän päivän jälkeen olemme kolmistaan kunnes Insinööri aloittaa kesälomansa heinäkuussa. Voisin ajatella että mahtavaa, siihen jäi viimeisetkin aikataulut ja nyt mulla on seuraa päivisin, sen sijaan ajattelen että nyt en voi enää äitiyslomailla.

Mitä ilmeisimmin tämä kolmas kierros piti minun mielestäni sisällään lupauksen (Odotuksen? Vaatimuksen?) ”täydellisestä vauvavuodesta” johon kuuluu myös ”täydellinen äitiysloma” – sellainen jossa odottava äiti hehkeänä vaeltelee kaupungilla kauniissa äitiysvaatteissaan ja lounastelee ystävien kanssa. Silittelee vatsaansa hymyillen ja nauttii kiireettömistä päiväkahveista. Pohtii nimiä, kummeja ja tutteja ja sisustaa lastenhuoneen täydelliseksi.

Ei esimerkiksi loju päivästä toiseen samoissa shortseissa sohvalla ja katso Handmaid’s talea.

Kävin tällä viikolla kaupungilla ja suoritin äitiysloman.

Kun kukaan täällä ei pesi. Kukaan ei ole ostellut tutteja, lajitellut vaatteita laatikkoon (vaikka Ykkönen kyllä haluaisi) tai koonnut saatana pinnasänkyä. Juu, juuri sitä sänkyä jota ei tarvita vielä ensimmäiseen kolmeen kuukauteen. Ei ole käyty ottamassa kauniita mahakuvia, tehty kipsivaloksia (hyi) tai täytelty vauvakirjaa.

Heinäkuiset2019 ryhmässä mamat on kuukausia sitten pedanneet pinnasängyn ja valittavat kun ovat asiassa niin myöhässä. Ovat pakanneet sairaalakassit ja lapsen kotiinlähtövaatteet. Minä en tiedä vielä miten uudelle Naistenklinikalle mennään sisään eikä oikeastaan kiinnosta, kai se selviää sitten.

En minä jaksa lajitella niitä vaatteita, olen laiska. En jaksa turhaan roudata sänkyjä paikasta toiseen. Vaatteita on, harsoja on, kaukalo on, tissit on – niillä pääsee tosi pitkälle. Olen ostanut maidonkerääjät ja yhdet imetysliivit.

Missä ongelma? saatat nyt ajatella. Kuulostaa kivalta ja rennolta! Niinhän sitä ajattelisi, jos olisi normaali ihminen.

Ilmeisesti minua vaivaa se että otan liian lungisti. Etten ole pakannut sairaalakassia, valinnut hoitolaukkua (lol en ole hommaamassa turhaa uutta kassia), tutkinut vauvajumppia, harjoitellut synnytyshengitystä tai kantoliinan sitomista. Mitään näistä asioista en halua tehdä mutta kun minun piti haluta tehdä – tämä on se viimeinen kerta!!

Tajuatteko miten hankalaa on elää niin kuin minä? Käsitättekö miten hankalaa on olla minun aviomieheni? Koska hänen nyt ainakin pitäisi sitten olla näistä asioista kiinnostunut, pohtia yömyöhään miltähän se vauva näyttää, silitellä vatsaa ja ehdottaa kummeja. Vaikka ei ole koskaan aiemminkaan niin tehnyt eikä sitä kukaan ole kaivannut.

Paitsi nyt.

Tämä on viimeinen kerta kun koskaan olen raskaana ja saan vauvan nyt pitää tehdä nämä jutut ja olla ihan ÄITI!!

Juu elikkäs. En ole. En ole koskaan ollut. Olen hitto vie ”valeäiti” – siis täysi, oikea, hyvä äiti joka jättää muutaman jutun tekemättä tai menee helpoimman kautta. Se on mulle kaikista sopivin tapa. Milloinhan se alkaisi mennä myös omaan tajuntaani?

Oikeasti rakastan tätä meininkiä. Että vauva vaan tulee ja solahtaa osaksi meidän elämää. Nyt kesälomaillaan ja plumps – hei täällä on vauva! Sitten elellään niin kuin ennenkin. En halua säätä turhaa, en halua ostaa mitään, joka voi edes mahdollisesti olla ylimääräistä.

Siihen kategoriaan menee näin konkarina muuten aika hiton moni asia hoitotasoista ja kylpyammeista alkaen. Vaipat voi vaihtaa sängyllä ja vauvan pestä lavuaarissa.

Anteeksi Insinööri. Että märisen, pauhaan ja valitan jostain ihmeellisestä puutteellisesta pesimisestä vaikka oikeasti muakaan ei haittaa mikään tästä. Valitan itselleni, itsestäni. Kun minun pitäisi haluta pesiä enemmän.

En aio myöskään luvata että lopetan nämä tyhmät ajatukset. Pidätän oikeuden olla naurettavan ristiriitainen ja järjetön – olen katsos raskaana (viimeistä kertaa).

Ja nyt: pari jaksoa Handmaid’s talea. Under his eye.

20 kesä 2019 29 Elämää forfuckssake Permalink

17kesä 2019

Raskausviikko 36: Poikittain, väärinpäin, ehkä. Jotenkin.

17 kesä 2019 4 Elämää, Vauvajutut raskaus, raskausviikot Permalink

“Mä en nyt oikein ole varma”
“Kyllä mä lähtisin sanomaan että tässä ylhäällä on jalat. Vai hetkinen”
“Ei tästä kyllä osaa sanoa”
“Jotain kovaa minä siellä kohdunkaulassa tunsin”
“Mutta sehän voi olla vaikka polvea”
“Tässä se selkäranka menee”
“Syke kuuluu toisaalta tästä”
“Kokoakaan ei pysty mitenkään arvioimaan kun se on täällä niin alhaalla”
“Ei tästä kyllä osaa sanoa”
“Vai hei olisko se kuitenkin, kyllä tämä taitaa olla pää”
“Jotain isoa pyöreää minä tässä ylhäällä näen”
“No selvä, parempi tehdä lähete synnytystapa-arvioon”.

Olen niin iloinen että pidin kerrankin puoliani. Neuvolasta oli varattu tämä viimeinen lääkärikäynti alunperin viikoille 36+5 ja kysyin kohteliaasti onkohan se vähän myöhäinen aika kun vauva on mielestäni poikittain ja sitä ehkä pitäisi sitten tutkailla. Hieman mukisten minulle annettiin aika viikolle 35+0 ja nyt makaan ultrattavana lääkärin ihmetellessä vieressä. Hän oli ensin varma, sitten ei kuitenkaan.

Menimme lääkärin ehdotuksesta vielä varuiksi ultraamaan ja pyysimme matkalta kokeneen kätilön mukaan. Hänkin oli ensin ihan varma mutta sitten ei kuitenkaan.

Minä olen ollut koko ajan aika varma mutta en ihan kehtaa sanoa kun mistäs minä kuitenkaan tiedän. Vasta kun uskaltaudun sanomaan että potkuja tuntuu tosi paljon kohdunsuulla, kätilö toteaa helpottuneena että no se on selvä sitten. Väärinpäin. Saan ajan Naistenklinikalle tarjonnan tarkistukseen ja tarvittaessa ulkokäännökseen – jotenkin naurattaa että se osuu sille samalle 36+5 päivälle.

Vanhoista merkinnöistäni näen että myös Kakkonen on ollut tässä kohtaa poikittain ja vasta ultrassa 38+5 pää alaspäin. En osaa olla siis mitenkään huolissani, enemmänkin musta on jotenkin hauskaa että tyyppi on niin juoni että laittaa meidät ihan ihmetyksiin jo tässä kohtaa. En aio lähteä tekemään hullun lailla Spinning Babya tai ravaamaan osteopaatilla, katsotaan tilannetta sitten kun nähdään miten päin hän siellä todella on ja kyllähän ne vauvat väärinpäinkin syntyy.

Fyysisesti olo on muuten vieläkin melko lailla sama, vauvan liikkeet vain voimistuvat. Verenpaine 109/70, missään ei turvota, paino nousee (vielä) hallitusti ja kohdun SF-mitta on itse asiassa pysynyt samana kuukauden verran. Maha todella kasvaa sivuttain, niin kuin random ihmiset ovat terävästi havainnoineet.

Mutta! Olen saanut urheiltua! Tai no, siis. Tässä tilanteessa lasken urheiluksi sen että kerran sain käveltyä pienen lenkin metsässä (taisi olla hieman vajaat 3000 askelta) ja kerran uin ainakin 500m. Kova!

Henkisesti olo on…vaihteleva. On niitä hetkiä kun epämääräinen tumma möykky puristaa rintaa, mutta ehdottomasti eniten on hetkiä kun vain nautin tästä kaikesta kauheasti. Sitten on vielä kolumni C, outo realiteettipoimu jossa olen aivan hämilläni että minäkö se tosiaan tässä olen, raskaana? Siis olenko raskaana? Viikolla 36, mitääääh? Tuntuu niin oudolta.

Tuntuu myös omituiselta mutta erityisesti haikealta että ihan kohta tämä on ohi. Kuin olisin ihanan kevään korvilla ja pelkään jo vähän heinäkuuta joka kääntyy pian elokuuksi ja sitten se on taas ohi, tällä kertaa ikuisesti. Että enää vain nämä muutama hassu viikko ja sitten en tule enää koskaan kokemaan tätä.

Aivan järkyttävä luopumisen tuska. Vastahan aloin tottua siihen että olen raskaana! Vasta alan ymmärtää että muutkin näkevät mut niin. Miten tämä nyt voi jo loppua, hidastakaa joku aikaa pliis.

Samaan aikaan en malta odottaa että saan hänet syliini.

Ps. Lääkärin ihan ensimmäinen kysymys oli tuoliin istuessani “Olitko tulossa jälkitarkastukseen?”. Se hymyilytti jonkin verran tässä kohtaa.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

17 kesä 2019 4 Elämää, Vauvajutut raskaus, raskausviikot Permalink

14kesä 2019

Tummat pilvet horisontissani – ahdistus yrittää nostaa päätään

14 kesä 2019 21 Elämää, Tänään ajattelin äitiys, minäminäminä, pohdintaa Permalink

Kirjoitin juuri etten ole kokenut mitään mielialan heilahduksia. Taisin kirjoittaa sen hyvän heilahduksen hetkellä, koska onhan näitä. Välillä väsyneenä pienet tummat pilvet nousevat muistoista ja ottavat hetkeksi vallan.

liplap

Niinä hetkinä alan erakoitua, vetäytyä kuoreeni. Kaipaan seuraa mutta en osaa enää olla siinä. Tuntuu vaikealta päästä rennon leppoisaan jutusteluun vaikka vieressä olisi kuka, edes oma lapsi. Haluaisin vain piiloutua kännykkääni tai kävellä metsässä. Toista teen liikaa ja toista en voi tehdä.

Alan hetkittäin ahdistua tulevasta, pelkään etten pärjää vauvaelämässä. Vaikka pohjalla lepää sellainen rauhallinen varmuus, tunne siitä että hyvin se tulee menemään, ajoittain minut valtaa fyysinen muistiaalto. Palaan menneisiin vuosiin, jolloin pilvet olivat tietämättäni paljon tukevammin horisonttini yllä roikkumassa. Näen itseni yöllä makaamassa kehdon vierellä, kuuntelemassa. Odottamassa että kohta se varmaan taas herää.

Tunnen kuinka niissä öissä luottamus puuttuu. Usko ja rauha sellaiseen ajatukseen että minä voin hyvin nukkua, sekin saattaa tänä yönä nukkua. Ehkä Kakkosen kanssa heräilyn jäljiltä en enää koskaan nuku täysin luottaen. Meni monta vuotta että opin luottamaan näiden kahden ison nukkuvan läpi yön. Sekin luottamus on aina ollut hauras – yksi valitettu vatsakipu illalla ja mun on vaikea nukahtaa kun odotan oksennuksen ääntä.

Jonkun pitää olla valmiudessa.

Ja nyt taloon on tulossa taas otus josta voi lähes varmasti sanoa että se ei nuku. Univelka kuuluu pakettiin ja se saa minut sekaisin. Ehkä se ei myöskään lopeta itkemistä, ehkä en taaskaan tiedä mitä pitää tehdä kun se kitisee. Ehkä taas käytän suurimman osan ajastani sen pohtimiseen mitä seuraavaksi tulee, vaikka ulospäin kuinka näyttäisin tyyneltä.

Ehkä menetän itseni enkä tiedä yhtään kuka olen.

Eniten pelkään yksinäisyyttä tämän kaiken kanssa. Pähkinhän näitä nytkin yksin ilman että kukaan edes huomaa. Inhoan sitä sellaista kuplaa johon vajoan joskus jopa oman perheeni keskellä. Kellun meressä yksin enkä osaa mennä rannalle tukevan maan luokse vaikka näen muut siellä. Olemme puheyhteydessä ja ilakoin huolettomina rannalla leikkijöiden mukana, mutta välissä on vesi, jonka takaa huutelen. Miten tälläistä selittää toisille kun ei sitä itsekään ymmärrä?

Nämä on aika pitkiä ja tylsiä ajatuksia käydä itsekseen. Mutta jonkun pitää olla valmiudessa.

Tunnistan toki mistä on kyse. Tiedän että tämä on mieleni joka huijaa, hormonit jotka vääristävät, elämäntilanne jonka kuuluukin vähän jännittää. Ihan yhtä vaikea siitä on siinä hetkessä silti ponnistella pois ja nähdä taas kirkkaasti.

Nyt ei sitten kenenkään tarvitse huolestua, ei edes minun. Tämä on ihan eri asia kuin silloin joskus, pieniä kaikuja ajasta jolloin pilvet asettautuvat tukevasti maani ylle. Tunnen vahvasti että tämä on vain heijaste.

Oikeasti mieleni on täynnä toivoa, iloa, innokasta odotusta. Jokin omituinen valo lepattaa tuolla kauempana, muistuttaa että nämä ovat vain hetkiä jotka kuuluvat asiaan. Mieli työskentelee ennen synnytystä, valmistautuu tulevaan. Tiedän jo seuraavankin vaiheen, sen vauvan syntymästä 72 tunnin jälkeen tulevan ahdistuksen aallon.

Jostain syystä tiedän että tällä kertaa huuhtoudun sen toisella puolella tukevalle rantahiekalle enkä jää tänne mereen. Jos toisin menisikin, osaisin huutaa apua. Mulla on sormi aina valmiina soittamaan neuvolan terveydenhoitajalle, joka on käskenyt soittaa ennen kuin tilanne eskaloituu. Nyt tiedän että on joku ammattilainen valmiina koppaamaan.

Lisäksi tiedän että tämä kuuluu asiaan, se on osa valmistautumista. Olisi outoa jos en näitä tunteita nyt käsittelisi muutama viikko ennen synnytystä, ovathan ne kuitenkin iso osa mennyttä kokemusmaailmaani. Taipumus masennukseen ja ahdistukseen kulkee varmasti mukana loppuelämäni.

Mulla olisipa se kuulkaa ihanaa ettei aina välillä pitäisi muistella ja harjoitella näitä tunteita, että voisi vain pysyä siellä rannalla ilman turhia eskimokäännöksiä.

Lue myös:

14 kesä 2019 21 Elämää, Tänään ajattelin äitiys, minäminäminä, pohdintaa Permalink

13kesä 2019

Raskausviikot 34-35: Äitiyslomaa ja uteliaiden katseita

13 kesä 2019 0 Elämää, Vauvajutut raskaus, raskausviikot Permalink

Raskausviikko 34

Jään sairaslomalle äitiysloman alkuun asti. Se tuskastuttaa, mutta myös helpottaa. Nyt sitten levätään! Vauva melskaa edelleen ihan(ia) hullun isoja liikkeitä ja supistukset seuraavat perässä jollen anna meille kummallekin lepohetkiä vaaka-asennossa tasaisin väliajoin. Olo on kuitenkin pääsääntöisesti tosi hyvä: nukun edelleen hyvin (ja yllättävän paljon selälläni, kiitos vauva!), liitoskivut ovat melkein kokonaan pois ja mitään valtavaa ärtymystäkään en osaa raskauden piikkiin laittaa.

Lähinnä kauhistuttaa ajan kuluminen – tämä on kohta ohi.

Näytän enemmän ja enemmän raskaalta, mikä kuuluu tietysti asiaan ja on omasta mielestäni vain kivaa. Mutta, nyt alkaa taas riepoa ympäristön lakkaamaton kiinnostus olemukseeni. Saan tuntemattomilta pyytämättä arvioita siitä onko tulossa tyttö vai poika mahani muodon mukaan. Vanha kansantyhmyys joka vituttaa yhtä paljon joka kierroksella.

Koska vauva on poikittain, mahani on tosi leveä. Se ei aina saa oloa kovin siroksi enkä välttämättä halua 50v leiriohjaajan tuijottavan tarkkaan keskivartaloani ja päätyvän siihen että tyttö on se on sillä “vaimollani ei näkynyt yhtään takaapäin edes että oli raskaana!”.

No minulla näkyy. Näkyy myös varmaan naamasta ja ainakin käsistä ja jaloista, joihin kaikki raskauskilot tuntuvat tulleen. Niitä on tullut noin 13-15 mutta minä olen onneksi näemmä lopettanut koko asian ajattelemisen. Kiloja tulee ja menee, tuo paksu suonikohjukin toivottavasti laskee sitten synnytyksen jälkeen.

Yritän olla välittämättä muiden jatkuvasta arvioinnista koostani suhteessa laskettuun aikaan ja nautin siitä että sormukset mahtuu, jalat eivät ole kasvaneet, maksaläiskiä ja raskausarpia ei näy ja tukka on vielä normaalia paksumpi.

Raskausviikko 35

Virallinen äitiysloma alkaa. Se helpottaa hirveästi henkisesti, nyt mulla todella on lupa olla ajattelematta töitä ja vain levätä. Saan olla vaikka kuinka itsekäs ja raskaana. Viikonlopun megabileiden jäljiltä olen vielä vähän sellaisessa toiminnan moodissa että jotain pitäisi varmaan tehdä nyt kun on aikaa.

Yritän silti parhaani mukaan pitää kiinni omista äitiyslomarutiineista: yksi asia päivässä. Ensimmäisen äitiyslomapäivän kunniaksi se yksi asia on lounas rakkaan ystävän kanssa sekä uuden uima-altaan osto sen naapurilta lainatun ja tuhotuksi osoittautuneen tilalle. Ai niin ja voisin ottaa vihdoin kuvat siitä meidän eteisestä. Alkaisinko nyt pestä niitä vauvan vaatteita ja katsella mitä kaikkea vielä puuttuu? Ja nämä kaikki blogiututhan pitiki kirjoittaa ja voisin ehkä käydä vaatekaappeja läpi, ja.

EI. Nyt avaan Netflixin ja syvennyn väkisin Yummy Mummies’iin. Se on kuulemma sellainen jota äitiyslomalla katsotaan.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

13 kesä 2019 0 Elämää, Vauvajutut raskaus, raskausviikot Permalink

31touko 2019

Levossa ja levollinen

31 touko 2019 6 Elämää, Puhdasta iloa pohdintaa, raskaus Permalink

Olo on hämmentävän onnellinen.

Eilen päättynyt raskausviikko päätti samalla tämän hetken työrupeaman. Keskiviikkona kävin tarkistamassa tilanteen varmuuden vuoksi lääkärillä (kaikki hyvin meillä kummallakin) joka totesi että ”kyllä voisit jo luovuttaa” ja käski saikulle äitiysloman alkuun asti. Pari viikkoa vajaaksi jäi tämä rupeama.

Siinä oli sellainen minuutin hetki autossa, jolloin kyyneleet meinasi tulla. Toisaalta sellaisesta luovuttamisen olosta ja snadista huijaritunteesta, kun mitään hätää eikä vikaa oikeasti ole. Että olisihan tässä nyt ihan hyvin voinut vielä nyt nämä kahdeksan viimeistä päivää hoitaa, ihme luovuttaja.

Toisaalta enemmän puhtaasta helpotuksen tunteesta. Siinäkin autossa istuessa vatsassa tuntui kova kivi, joka ei ollut pelkkää tunnetta vaan myös rasitusta. Ei kovin kipeää, mutta ei helpon keveääkään. Nyt on lupa ottaa iisisti, ja miksi ei ottaisi?

Koska olen tyyppinä erittäin nopeasti asiat prosessoiva, oli jo torstaina aivan eri ääni kellossa. En enää kyseenalaistanut levon tarvetta, sairaslomaa tai raskauden raskautta yhtään. Aloitin uuden raskausviikon hyvillä mielin, onnellisena ja tilanteen hyväksyneenä.

Tassuttelin läpi päivän hissukseen oman perheen kanssa. Hoidin muutaman pienen asian hitaasti ja kiirehtimättä, pysähtelin jos piti. Luukutin autossa kattoluukku auki Nicki Minajia kahdestaan Ykkösen kanssa. Söin jädet. Makasin tunnin auringossa Insinöörin kanssa kahdestaan. Valitsin toisen tunnin verran väriä pihasaunan vuodesohvan petivaatteiksi ja istutin optimistisena taas uuden hortensian.

Grillasin hampparit ja pelasin koko perheen kanssa ristiseiskaa. Hymyilin, nauroin ja silittelin vatsaa. Pötköttelin välillä kyljelläni ja annoin vauvalle, itselleni ja kropalle kaiken sen ajan mitä tarvittiin. Mielessä kävi tästä kirjoittaminen ja ajatus siitä että pitäisi ehkä ottaa joku kuva joka kuvastaa kuinka seesteistä kaikki juuri tänään oli.

En ottanut kun en jaksanut ja se siitä päivästä niin seesteisen tekikin. Muistan kyllä tämän kaiken ilman kuvaakin, osaan kirjoittaa talteen ilman kuvitusta. Otin koko päivänä yhden kuvan, suttuisen napsaisun itsesäni Hesburgerin jonossa (kahden hampparin päivä, best!). Sen nappasin, koska yhtäkkiä näkemäni pallomaha näytti mielestäni niin kivalta.

Nyt vaeltelen tyhjässä kodissa ja kuuntelen. Talon natinaa ja omaa hengitystäni, hiljaisuutta, radiota, äänikirjaa. Omia fiiliksiä ja vauvan käänteitä. Mietin, laittaisinko toisen koneellisen tulemaan vai katsonko vähän telkkaria. Taidan valita jälkimmäisen, hirveän monta suositeltua sarjaa on aloittamatta.

Laitoin sähköpostiin lomailmoituksen ja siirrän vielä viimeisetkin työtehtävät eteenpäin, siivoten digitaalista työpöytää. Taas meinaa se pieni kyynel tulla. Tämä hetki on haikea, riemuikas ja jännittynyt samaan aikaan.

Olen nyt lomalla. Äitiys-, sairas- ja kesälomalla yhtäaikaisesti. Kolminkertainen lomastatus riittää minullekin luvaksi vain olla ja hengittää ja tunti tunnilta tarve suorittaa vähenee. Yhtäkkiä on todellakin riittävästi ohjelmaa yhdelle päivälle saada yksi sähköposti ulos tai se yksi kone pyöritettyä.

Ja jos niitäkään ei saa tehdyksi niin samapa tuo. Minä kasvatan uutta ihmistä.

31 touko 2019 6 Elämää, Puhdasta iloa pohdintaa, raskaus Permalink