Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Näytitte minulle palasen elämästänne – kiitos

3 No tags Permalink

Bloggaaminen on joskus yksinäistä hommaa. Minä kirjoitan, te ehkä peukutatte, joskus jopa kommentoitte. Yhä harvemmin nykyään. Eikä se haittaa, en tätä kommenttien takia teekään vaan eniten oman pään tuulettumisen takia!

Instagram on minulle jo blogia rakkaampi media vuorovaikutuksen osalta. Siellä on kiva vaihtaa ajatuksia ja nauraa samoille jutuille. Yksityisviesteissä kommentit jäävät näkyviin joten muistan paremmin yksittäisten nimimerkkien takaa monet eri keskustelut.

Silti välillä sitä kieltämättä ajautuu ajattelemaan yksioikoisesti.

Että on minä, joka tuotan sisältöä. Sitten olet sinä, joka sitä kulutat. Näen sinut ihan kaltaisenani, hymähtämässä ehkä samoille jutuille tai aika usein ohittamassa vain nopeasti minun juttuni (en pahastu sinulle/minulle, somessa on aika paljon kaikkea). Oikeasti en tiedä sinusta yleensä juuri mitään.

On kuin välillämme olisi ohut piuha, jota minun silmäni ei erota mutta jonka toisessa päässä sinä olet jugurttipurkki kädessä. Kuulet ja näet ja tulkitset, mutta minä en sitä yleensä tiedä. Pääosin en oikeastaan ajattele edes sitä piuhaa enkä sinua purkkeinesi. On helpompaa kirjoittaa syviä tuntoja jos ei kuvittele sitä yleisöä konkreettisena massana kuuntelemassa.

Teitä on siellä oikeasti tuhansia, mutta minähän ajattelen aina vain yhtä. Itseäni nyt toki noin niin kuin yleisesti, mutta myös lukijana. Herkästi ajattelen että minä kirjoitan juttuja jollekulle toiselle joka on aivan niin kuin minä. Tuntuu aina yhtä hassulta ajatella että mun jutut voisi mitenkään kiinnostaa sellaista joka elää ihan toisenlaista elämää – vaikka toki tiedän faktana teitäkin olevan.

Kymmeniin tuhansiin mahtuu aika paljon erilaisia elämiä.

Saan silloin tällöin vilkaisun sinun puolellesi kun kommentoit. Aavistan rivien välistä tilannettasi tai ehkä jopa kerrot sen. Mutta harvoin saa näin kokonaisvaltaista tirkistelyä elämän eri osa-alueisiin kuin ihan hetken mielijohteesta tapahtuneesta kohtaamisesta Instan puolella.

Kysyin teiltä Storyn puolella “mitä sulle kuuluu?” enkä ajatellut kenenkään vastaavan, ainakaan mitään kovin kummoista. Ihanaa miten väärässä olin.

Minulle annettiin jugurttipurkki käteen ja pääsin kurkistamaan kymmenien nauhojen toiseen päähän. Jaoitte mahtavia pieniä hetkiä arjesta, valtavia menetyksiä ja suurimpia salaisuuksia.

Kuinkahan monen plussausuutisen kuulin, jota ei oltu vielä kellekään muulle kerrottu?

Opin vakavasti sairastuneesta äidistä, sain palan tentteihin lukemisen tuskaa ja 15-vuotiaan pohdintoja tulevasta äitiydestään. Itkin mukanasi kun kerroit surevasi muutama kuukausi sitten menehtynyttä lastasi. Olitte enkelisi kanssa mielessäni koko loppupäivän.

Kolmen rivin kuulumisiasi lukiessani mietin, minkälaista olisi odottaa uutta munuaista, selviytyä erosta tai saada elämänsä ensimmäinen (kesä)työpaikka.

Masennuksen ja lapselle hermostumiset tunnenkin jo valitettavan hyvin itsekin.

Yhdessä päivässä keskenmenoja, vakavasti sairaita lapsia, rintasyöpäepäilyjä mutta myös opiskeluja, uusia virkoja, vapaapäivä, huoltajuuskiistojen voittoa ja suurta toivoa kaiken keskellä, iloa pienistä asioista ja valoisaa tulevaisuutta.

Niin kuin teistä yksi totesi jakamiani vastauksia lukiessaan:

“Wow kyllä ihmisillä on elämää. Eihän tälläisia asioita kuule kuin yleensä ihan lähimmiltä ystävilltä ja lähipiiriltään. Kiva itsekin lukea minkälaisia ihmisiä siellä ruudun toisella puolella on, tässä sun “yhteisössä”. ”

Ihan ilman lainausmerkkejä se yhteisö tässä kyllä on, sen vain aina välillä unohtaa kun jugurttipurkit on piilossa. Mutta on ihana aina nähdä ja muistaa että te olette siellä, mukana elämässä vaikka meillä kaikilla on ihan eri tilanne.

Kiitos siis tuhannesti teille kaikille että jaoitte. Tunnen äärimmäisen suurta kiitollisuutta ja nöyryyttä sitä kohtaan että haluatte jakaa tuntemattoman tyypin kanssa näin isoja asioita, että avasitte omaa elämäänne vuorostanne.

Ihanaa kun olette siellä.

3 No tags Permalink

Yhden perheen vinkit Kalifornian lomalle

Minulta kysytään usein vinkkejä Kaliforniaan. Mutta kun ei mulla oikein ole! Me asutaan aina suvun luona Aliso Viejo nimisessä kaupungissa, lähiössä. Kuljemme autolla perheen tutuille paikoille, melko kaukana turismista. Tuskin kukaan samaa settiä tulee tekemään.

Mutta ehkä sinäkin saavut joskus eteläiseen Kaliforniaan, tai jopa Lagunaan, ja ehkä osaan kertoa niistä kuitenkin jotain?

Osaan kertoa että In-n-out:ssa on parhaat burgerit, Trader Joe’s on loistava ruokakauppa ja outlet-hinnoilla toimiva Nordström Rack takuuvarma shoppailukohde, samoin kuin ”Premium Fashion Outlet” kylät, joita löytyy vähän joka paikasta.

Rannoista Laguna on kiva ja tunnelmallinen ”kaupunkibiitsi” jossa on paljon (kalliita) palveluita, Newport beach ikoninen ja siinä on hyvä, pitkään loiva ranta mutta se on myös usein tosi täynnä ja siellä tuulee joskus kovasti. San Onofre sekä Dana Point on surffareille hyviä ja Doheny paras yhdistelmä kaikkea – kauniit maisemat, hyvät palvelut ja kelpo surffi.

Ilman autoa on tosi hankala matkustaa täällä, mutta jos autoilu maistuu sillä saa paljon lisää nähtävää! Ykköstie on todella kaunis ja menee legendaaristen Santa Monican ja Malibun kautta joten Losiin lentävän kannattaa ehdottomasti ajella ykköstä ylös San Franciscoon ja olla siellä muutama päivä. (Tässä vinkkejä SanFraniin – huomaa että vain juntit sanoo nykyään ”Frisco”!)

Etelään San Diegoon ja Lagunaan päin ajettaessa Ykköstien varrella on toisaalta paljon todella kauniita paikkoja ja rantoja, pysähdy ainakin Carmel-By-the-Seassa ja Santa Cruzissa. Näillä suunnilla on myös jättimäisten punapuiden kaunis luonnonpuisto Sequoia Park. Toisaalta sieltä pohjoisesta, sisämaasta löytyy Yosemite. Kaikki käynnin arvoisia.

Harkitse myös matkaa itään! Sieltä löytyy uskomaton Grand Canyon, Palm Springs, Zion ja Vegas. Meidän reissun koko tarina vinkkeineen tästä.

Huvipuistoista Disneyland on kuulemma kiva, ja Six Flags kuulemma todella kova, nämä molemmat enemmän isojen lasten kanssa tehtäviä juttuja, joten en osaan niistä enempää sanoa. Sen voin sanoa että Kalifornian Legoland ei missään nimessä ole hintansa arvoinen. Se oli laiskasti suunniteltu, ja siellä oli liian vähän kivaa tekemistä yhtään isommille lapsille.

Eläintarhoista San Diego ja Los Angeles Zoo on todella kivoja ja niihin kannattaa varata päivä tai jopa kaksi (erityisesti San Diego). Losin suunnalla Hollywood on ainakin kerran nähtävä, samoin kuin Venice Beach. Oma suosikkini on Universal Studios, joka palvelee sekä telkkarifania että huvipuistonnälkäistä. Vien omat lapset sinne vasta jossain 10v tienoilla.

Ketjuruokapaikoista kivoja ovat burgereiden ohella Chili’s ja Chipotle, kummatkin meksikolaista.

Palvelut ovat Suomea halvempia, joten kynnet voi laittaa loman kunniaksi (minä ja Ykkönen koko hoito + geelit mulle sormiin 75$) – mutta muista laskea mukaan aina verot ja tipit. Veroja ei yleensä ilmoiteta hinnoissa vaan ne tulevat päälle vasta kassalla, ja tippi on noin 20% loppusummasta vielä päälle.

Käteistä tarvitaan vähemmän kuin joskus ennen mutta kannattaa sitä mukana pitää. Usein tipit maksetaan käteisellä.

Reissubudjetin on oltava melko tuhti. Päivittäiseen syömiseen saa perusperhe äkkiä 150$ kulumaan, majoitukset ovat tyypillisesti vähintään saman verran per yö (Grand Canyon et al 300!) ja auto usein myös alkaen satasen per päivä.

Ostoksissa keskityn itse yleensä urheiluun. Outleteistä kengät ja Lulu Lemonista tai Athletasta vaatteet. Victoria’s Secretin kamat ovat hintansa arvoisia. Elektroniikka on täällä halvempaa mutta muista ettei vehkeet välttämättä toimi Suomen verkossa (tarvitset jykevän muuntajan) ja esim konsolipelit ovat maarajoitettuja.

Siinä se! Muista hymyillä, tervehtiä ja kysyä aina ”how are you” kaikilta, käyttää aurinkorasvaa (vähintään 50), myös pilvisellä säällä ja ottaa paljon kuvia. Ihan heti ei ole ehkä seuraavaan reissuun varaa mutta on se sen arvoista!

Lue myös: 

Kihomatojen parhaat puolet!

Meillä on takana yli seitsemän vuotta päiväkotiuraa. Kuukauden päästä se loppuu hetkeksi ja kummatkin isot lapset ovat koululaisia. Nyt oli siis mitä mainioin aika saada ensimmäistä kertaa koskaan kylään kihomadot eli kavereiden kesken tuttavallisemmin kihikset!

Kihikset saavat luonnollisesti suuret inhon puistatukset monessa aikaan eikä se nyt mikään kivoin löytö ole. Kihiksillä onkin varsin kurja maine: ovat ällöttäviä, hankalia, vaikeasti poistettavia vieraita ja hyi kauhee nyt vaan kun niitä ei halua ajatella, älä edes puhu niistä. 

Raukat, kurjassa maineessa vaikka yrittävät vain loisia ja lisääntyä. Minäpä kerron teille kihomatojen hyvät puolet!

Tulee siistiä. Myös kahden viikon päästä!

Kavereiden karkoitukseen kuuluu yksi lääkeannos ja sitä seuraavana päivänä ”tavallinen viikkosiivous” sekä kaikkien pehmeiden asioiden pesu: vuodevaatteet, yöppärit, yökaverit (siis lelut, ei sillä tavalla kaverit), käytössä olevat pyyhkeet jne. Aikaa toki kuluu hommaan mutta ai että kun saa kerrankin oikein hyvän syyn sille että koko talo todella on siivottava valokatkaisimia myöten! Tulee kuulkaa oikein sohvatyynyt pestyä ja lattiat mopattua, kyllä kelpaa (kahta viimeistähän ei oikeastaan kukaan käskenyt tekemään, mutta älkää kertoko sitä Insinöörille.)

Parasta on se että kaikki toistetaan seuraavan lääkesatsin kanssa kahden viikon päästä – seuraavana päivänä kun kavereita löytyi vielä hengissä ja homma pitikin pyöräyttää vielä uudestaan! Näin siistiä meillä ei ole koskaan ollut!

Hanskat kädessä nukutut yöt

Kaikki erikoisnukkumisjärjestelyt ovat lastemme mieleen. Joko pitää nukkua jossain oudossa paikassa tai erikoisissa vuodevaatteissa. Tällä hetkellä Kakkonen nukkuu Ykkösen huoneen (munaisella) lattialla korkealla tyynyllä ja Ykkönen ryömii aina yöksi pussilakanansa sisään. En minäkään tiedä miksi, mutta hän pitää siitä.

Parasta ikinä on ollut se että jo kahtena yönä on saanut nukkua puuvillahanskat kädessä! Tämä yöllinen munienraapimisesto on lapsille hauskaa ja voisi muuten toimia myös aikuisille. Miehille.

Käsipesurutiineihin tulee ihan uutta pontta ja kynnet on tip top

On hieman eri asia pyytää lasta kolmatta kertaa käsipesulle ihan muuten vain osana normaalia käyttäytymistä kuin tokaista ohimennen ”no jos sä haluat syödä niitä matojen munia niin sitten tietysti voi jättää pesemättä”.

Samalla narratiivilla kynnet pysyy poikkeuksellisen siistinä ja lyhyenä.

Koko perheen yhteiset touhuillat

Kivasti saatte olla muutaman illan keskenänne kun siivoilette, ei ole kauheasti vieraita tulossa kylään! Jos joku vähän raskaampi olisikin tunkenut paikalle, ”meillä on kihomatoja” karkottaa kyllä viikoiksi nekin pois! Yhdessä touhuillessa ympäri taloa bondataan kivasti ja kaikille kasvaa hyvä iltapalanälkä vuodevaatteiden palasia ulkona heilutellessa.

Tosin nuudeleita ei kukaan halua syödä. Enää koskaan.

Mahdollisuus ihan uuteen synnytystarinaan

Olettaen että tästä ensimmäisestä aallosta edes eroon päästään (toimiiko lääke, kutiaako, ei kai toi just raapinut, mitä toi valkoinen tuolla on?), saamme jännätä vielä 5-7 viikkoa ehtiikö seuraava sukupolvi luoksemme. Sehän tarkoittaisi lyhyellä matikalla että meillä olisi toinen lääkehoito siellä raskausviikolla 40 päällä, joten arvat kannattaa heittää peliin – saako vatsatautisynnytys sittenkin voittajansa kihomatosynnytyksestä??

Lapset oppivat nielemään tabletteja kokonaisena

Hoitoon kuuluvat lääkkeet pitää niellä kokonaisena, jotta ne matkaavat tappokohteensa luo ehjänä. Tätä ennen lapset eivät ole koskaan osanneet nielaista mitään lääkettä kokonaisena, nyt oli opittava ja niin ne teki! Homma pelitti koska tehtiin siitä jännä yhteinen kisa ja koska kaikille kokonaisena nielaisseille oli luvassa kova palkinto, eli numeroimattoman listamme ykkössija:

Punainen kakka

Lääkehoito lupasi ”värjätä ulosteen punaiseksi”. Melkein kuin sanoisi että pissasi alkaa laulaa, tätä on kuulkaa odotettu! Punainen kakka!

 

Näin päättyy kihomatoraportti numero yksi. Toivomme että se on viimeinen missään kohtaa internetiä koskaan ja erityisesti meidän perheessä.

PS. Mitä tykkäsit kuvituskuvasta? Haluatteko että jaan pastakakun ohjeen, olisiko seuraava somehitti? Hyvää ruokahalua!

25 arkista kuvaa, joiden takana on isompia hetkiä

Kävimme läpi vanhoja valokuvia eräänä iltana kun pohdimme, miltä Kolmonen tulee näyttämään. Insinööri näytti kuvasarjan, jota hän otti Kakkosesta syntymän aikoihin. Joka päivä yksi kuva pienestä ruttunaamasta. Kuvien vierellä vilahti monta muutakin räpsäisyä vuodelta 2012 Insinöörin puhelimelta. Ruoanlaittoa, pottaharjoittelua ja mökin remppaa.

Oli mahtava nähdä niitä vähän arkisempia muistoja! Nämä kuvat oli  ihan erilaisia kuin mitä sitä yleensä tietoisesti ottaa blogiin tai muuten vain. Monesta heräsi paljon isompia muistoja kuin mitä kuva ensisilmäyksellä antaisi ymmärtää. Yritin poimia muutaman tänne talteen, jotta näitä vähän arkisempiakin muistoja saisi itselle muistiin.

Alla 25 kuvaa vuosilta 2010 – 2018 sellaisena kuin ne koneelta löytyivät. Suurin osa ihan pienistä jutuista, joista on iso muistijälki. Sellaisia kuvia jotka nähdessäni muistan mitä ajattelin siinä hetkessä.

Talon piirustukset numero jotain. Sinänsä muutenkin kiva juttu että homma alkoi valmistua (paperilla) mutta lisäksi tästä kuvasta mulle tulee mieleen aikamme tässä vuokrakämpässä. Insinööri duunivaatteet päällä, luultavasti kiireellä kotiin suhanneena, arkkitehtimme Eve toisen puolen pöytää, lapset sekoilemassa olohuoneessa tai juoksemassa ympyrää jonka makkari, olohuone ja keittiö muodosti.

Muumimaailmassa 2014. Sitä aikaa kun tämän kaksikon suhde alkoi muodostua tosi tiiviiksi ja ne meni seikkailuihin yhdessä. Tässä hetkessä muistan että mulla oli kuuma ja vähän tuskaista mutta oli silti mahtavaa todistaa kun kahta pientä oikeasti vähän jännitti mitä sieltä ovessa olevasta raosta oikein näkyy. Uskaltaakohan kurkistaa? 

Kesä 2010, Ykkönen mahassa aika lailla samoilla raskausviikoilla kuin nyt, pari kuukautta ennen laskettua aikaa. Oli ihana, kuuma kesä ja tämä oli kiva leppoisa purjehduspäivä. Purjehduskammoisenakin viihduin veneellä kun keli oli sellainen sopiva bikinityyni. 

2013 katutason asuntomme sisäpihalla, jossa elettiin aika pitkälti lämpimät vuodenajat. Yksi puristaa lelukoiraa kuin viimeistä päivää ja toinen yrittää saada saippuakuplia. Arvatenkin alle viidessä minuutissa on taas ollut uudet asvaltti-ihottumat meistä jollakin.

Isäni mökillä. Keskittyvä pieni neiti ja iso vastuu kun käteen on annettu noin suuri vapa. Tukka riittää juuri kunnon ponnarille ja siitä on tulossa kovaa vauhtia iso tyttö.

Se sama katutason kämppä tarjosi aika kovaa viihdettä välillä! Tässä piikataan auki katua ihan meidän makkarin vierestä ja me olemme luonnollisesti kisakatsomossa. Asunto oli niin hyvin äänieristetty ettei sisälle kuulunut oikeastaan mitään ääntä. Muistan että tässä hetkessä oli hauskaa huomata tälläinen ei-minkään-tekemisen taika pienten lasten kanssa. Että joku aika pienikin juttu voi olla tosi siistiä. 

Ja tässä samoissa ei-mitään-tekemistä tunnelmissa, joita alkoi lasten kasvaessa tulla enemmän ja enemmän. Elämä tasaantui sellaisesta jatkuvasta valmiustilasta ja hoidosta (jota on kohta taas tulossa, o-ou) enemmän yhteiseen chillailuun ja se oli ihanaa. Tässä hetkessä olin ihan superonnellinen muistaakseni aika kuormittavan elämänvaiheen keskellä. 

Löydettiin Käpliksen vierestä ranta, jossa vesi oli monta astetta meidän rantaa lämpöisempää. Tuli välitön Suomi-filmi-viba kun käveltiin tänne lapset kottikärryissä ja pööpöiltiin vedessä ilman mitään pyyhettä kummempaa varustetta. Ihana vesileikkihetki vailla huolen häivää. 

2014 ja Kakkosen murtunut reisi. Tästä on nyt muutamakin kuva, niin paljon sisältyi suuria tunteita näihin kolmeen viikkoon. Tässä kuvassa Ykkönen on keksinyt tavan, jolla saa autettua pikkuveljen mukaan leikkeihin vaikka liikkuminen ei vielä silloin häneltä onnistunut. Kolmen viikon lopussahan tyyppi jo käveli ja tanssi tuon kipsinsä kanssa hassussa V-asennossaan. Tämä hetki oli mulle tärkeä: kaikki ilo, leikki ja kumppanuus on edelleen tallella vaikka toinen on vähän osittain pois pelistä.

Taustalla vaikutti vielä se että Ykkönen oli pelännyt etukäteen tosi paljon Kakkosen näkemistä kipsin kanssa ja sanoi meille itkuisena ettei enää koskaan halua nähdä veljeään. Ja melkein heti seuraavana päivänä meininki oli taas ihan normaalia. 

Ykkösen kerhokaverit ja tärkeä nimikirjoitushetki kipsiin. Oli ihana nähdä miten hyvin kaikki otti jalkapuolen vastaan ja miten kivaa se kaikki oli myös Kakkoselle. 

Ja kipsi pois, halleluja! Ihan sama poika vielä siellä vaikka vähän painoa oli tippunut ja liikkuminen oli hetken aikaa varovaista. Mutta toki iso, iso helpotus nähdä oma pieni taas ilman kipsiä. Kasuaalisti leikkimässä odotushuoneessa. 

Järkyttävän kaaoksen taustalle piiloutuu jotain isompaa: Ykkösen ja Kakkosen ensimmäinen yhteinen, pitkäkestoinen leikki. Veivät tuonne saunaan vaikka mitä kamaa ja viihtyivät siellä keskenään kaksi tuntia putkeen tappelematta. Muistan katsoneeni epäuskoisena kelloa kerta toisensa jälkeen: vieläkään kukaan ei itke, huuda, vuoda verta. Tätäkö se voi myös olla? Ykkönen on juuri oppinut pyöräilemään tämän kuvan ottohetkellä! Istun Mukkilan vieressä urheilukentällä ja säteilen ylpeydestä ja onnesta. Muistan myös ajatelleeni että toivottavasti muistan tämän päivän aina – ja olen muistanut! Kakkosen vastaava voittopäivä sen sijaan on vähän sumuisempi..toisen lapsen kohtal0?

Ekaa kertaa kiipeilemässä. Pieni prinsessamekkoni oli aivan hullun rohkea ja fiiliksissä tästä. Tässä seinällä ollessa olin pakahtua ylpeydestä ja hyvistä fiiliksistä – miten kivaa tehdä tällaistakin omien lasten kanssa!

Taas Suomi-filmi-vibat. Mentiin Mukkilassa vielä illalla järvelle käymään Ameriikan serkun kanssa ja lapset menivät kahlailemaan lämpimään luonnon veteen. Oli super kesäinen olo ja ihana leppoisa ilta. 

Iltavillit sitä aiemmin puhuttua ympyrää pitkin. Se hetki kun aikuisena mukamas pitäisi komentaa nyt oikeesti mennään hei nukkumaan mutta itsekin haluaa vielä hetken katsella tuota supersankariksi muuntautunutta  vastapestyä. Ihana tyyppi.

Leikkasin vähän porkkanoita ja sitten vähän porkkanaa. Sormeani. Tässä kotiutuneena voitonriemuisena, mutta taustalla vielä hieman piinaava ajatus: mitä jos mulle tapahtuu joskus jotain kun olen yksin lasten kanssa? Muistan sen hetken kun veitsi upposi sormeen ja tajusin heti että nyt muuten sattui enemmän. Lapset olivat kahdestaan olkkarissa ja Insinööri töissä. Viiden sekunnin ajan mietin kuinka pahasti sormi oikeasti meni ja mitä nyt tapahtuu – kenelle soitan ensin? Insinööri vai jotain muuta?

Ihan minipieni haveri joka sai kuitenkin miettimään että pahimpiin tilanteisiin pitää varautua. Asensin tämän jälkeen 112-sovelluksen ja opetin lapset käyttämään sitä. 

2017, se hetki kun emme enää saaneet lukea lapsille iltasatua vaan he alkoivat tehdä sen itse. Ykkönen oli jo pari vuotta lukenut sujuvasti mutta about näillä näppäimillä alkoi silloin viisivuotias Kakkonenkin lukea niin kovaa vauhtia että iltasadut meni omatoimisesti. Siellä ne sitten pötkötteli aika usein samassa sängyssä lukemassa.

Tällä hetkellä muuten Kakkonen nukkuu Ykkösen vieressä patjalla jo ties kuinka monetta viikkoa. Se siitä ”haluamme ehdottomasti nukkua sitten uudessa talossa omissa huoneissa” -keskustelusta. 

Sanni ottaa kuvituskuvia Valeäidin nauhoituksiin. Iso päivä senkin takia että hyvänen aika, mulla on oma podcast johon otetaan jotain kuvituskuvia! Mutta eniten tästä nopeasta sessiosta on jäänyt mieleen se omituinen ilouutinen että minusta voi todella ottaa hyviä kuvia. Joka ikinen Sannin kuvaama ruutu oli mun mielestä tosi hyvä ja sai mut tuntemaan itseni tosi kauniiksi. Mietin tätä kuvaussessiota oikeastaan joka kerta kun joudun nyt valokuvaan.

Että mitenhän sen Sannin taian saisi uusittua, koska näistä kuvistahan tulee paskaa. Ja niinhän niistä tulee.

2017, ensimmäisiä käppäilyt uudella asuinseudulla ja huh miten hienoja paikkoja heti löydettiin! Tässä hetkessä hartiani laskivat helpotuksesta noin puoli metriä. Että tämä seutu johon olemme nyt kaikki rahamme laittaneet ja johon on ikään kuin pakko sitten kotiutua piiiiiitkäksi aikaa, onkin näin upea. Tajusin jo silloin että tulen rakastumaan tähän lähiöön ihan niin kuin kaikki täällä joskus asuneet ovat tehneet.

Iltaluistelut Mukkilan järvelle tehdyllä jäätiellä. Menimme oman perheen kesken ja siinä tunnissa oli jotain tosi vahvaa yhteenkuulumisen tunnetta. Että täällä me neljä nyt vain keskenämme luistelemme ja pidämme kivaa. 

Kristiinankaupungissa kahdestaan Insinöörin kanssa omalla pienellä kesälomareissulla. Ne muutamat päivät olivat muutenkin ihanan huolettomia, mutta tämä pyöräajelu jossa etsimme rantaa kesäpäivän viettoon oli jotenkin todella vapaa. Ei todellakaan aikatauluja, ei vastuita, ei suunnitelmia. Vain mansikoita ja pari kylmää bisseä pyörän korissa. Todella jees.

Näitä kuviahan olisi siis ollut vielä sen sata, mutta aloitetaan neljännessadasta! Täytyy muistaa tehdä tämä joskus uusiksi, oli hauska käydä kuvia läpi aivan eri silmin kuin yleensä. En etsinyt kauneimpia tai teknisesti onnistuneimpia kuvia vaan niitä tunteita, joita vielä muistaa siitä hetkestä. Ihana trippi!

Olisi kiva nähdä näitä samoja muiltakin, ottakaa haasteena vastaan jos ette muuta keksi! Kohti kesää!

Kun kirjoittamista uudestaan yritin

Blogin kirjoittaminen on kuin seksin harrastaminen: Mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän sitä tekee mieli. Ja kun tauko kasvaa suureksi, kynnys kasvaa: osaanko enää? Olenko haluttava? Jaksanko?

Oi niitä suhteemme alkuvuosia kun halusin kahdesti päivässä! (Blogia.)

Haluaisin osata kirjoittaa muullakin tavoin kuin miten aina kirjoitan. Voisin käyttää vaikkapa sanoja “hiukan” tai “mittava”.

Minulla on mittava ahdistus tulevista vaaleista, joten kirjoitan niistä hiukan!

Ahdistaa aivan törkeästi että nämä vaalit tulee ilmeisesti voittamaan kaikista vähiten ilmastoa puolustavat puolueet. Toivoisin että voisin äänestää vielä noin 25 kertaa vihreitä tai vasemmistoa. Siinä teille puolueellista vaalivaikuttamista jota en ollut ajatellut tehdä. Menkää ja äänestäkää kiitos (mieluiten vihreitä tai vasemmistoa).

Miten lapsi voi saada ulkohousuistaan sekä haarat että lahkeet rikki? Sen täytyy twerkata tarhassa.

Haluan perustaa startupin, jossa voin lähettää sadat puhkikuluneet housut jonkun toisen ommeltavaksi halvalla. Mummot takaisin työelämään!

Olen ajatellut olevani ihan fiksu ihminen (kunnes kirjoitin tämän tekstin) ja niin vain huomasin ajattelevani tuossa yksi ilta että herranjumala, tuolla mun vatsassa on toinen ihminen. Että onpa aivan todella friikkiä.

Tänään huomasin että olen viimeisellä raskauskolmanneksella – että olen ollut siellä jo hyvän tovin.

Satuin myös huomaamaan että olen seuraavalla kymmenluvulla painoni kanssa. Tavoitteena ilmeisesti perinteinen “ei punnita enää neuvolassa” – tilanne.

Mulla on jäljellä kahdeksan viikkoa töitä. Se alkaa tuntua haikealta.

Myös: se alkaa tuntua todella helpottavalta.

Hetkinen. Tämä tarkoittaa ettei niihin ”valmistaudun sitten jossain kohtaa vauvan tuloon” viikkoihinkaan kauhean pitkä aika ole. Mitä kaikkea tässä pitikään tehdä? Tekemättömiä hommia, AAARGH!

Kuvakulmia on syytä alkaa harkita tarkemmin.

Orkideat ovat kuin perheenäitejä: älä koskaan erehdy luulemaan sitä kuolleeksi vaikka se näyttää ihan helvetin hirveältä. Kyllä se siitä kohta taas herää.

Kumpaankin käy sitä paitsi sama neuvo: ”Se pitää vaan viedä kodinhoitohuoneeseen ja unohtaa sinne”

Analogiat on parhaita. Erityisesti aivan surkeat sellaiset. Lupaan kehitellä niitä teille lisää!

Aion lopettaa messuilla käymisen kokonaan. En jaksa sitä että jokainen näytteilleasettaja on muuttunut feissariksi eivätkä tarjoukset edes ole hyviä.

Messut ei ole kuin pizza. Huonot messut on huonot messut.

Ura ja perhe -juttuni viime viikolta (muistatteko, silloin kun vielä kirjoitin blogia?) on kerännyt hirveän mielenkiintoista kommentointia. Kommenteissa on tosi hyviä näkökulmia mutta vähän mua hämää että kuitenkin useimmiten taustalla on sama ajatus: ”Olen nainen ja siksi perheenlisäys hankaloittaa uraani”. Ajattelevatko miehet samoin? Miksi eivät? Tekisi mieli sanoa ääneen että isoin ongelma tässä on edelleen se että myös me naiset oletamme olevamme (ja haluamme olla) vauvan synnyttyä pidempään kotona vaikka oikeasti sitä ei olisi mikään pakko tehdä. Hups, sanoin sen ääneen.

Mulla on muutamakin puolihauska juttu mielessä mutta aina kun alan kirjoittaa niitä, niistä tulee epähauskoja. Olen menettänyt funny bonen. Taas.

Palataan niihin orkideoihin! Orkideat ovat kuin poliitikkoja. Väittävät tykkäävänsä läpinäkyvyydestä mutta kuolevat alun lupaavan kukkaloiston jälkeen pystyyn. Tai näyttävät siltä. Ja vesi valuu niistä läpi! Tämän on liityttävä jotenkin politiikkaan ja lupauksiin!

Yksi hankalin luonteenpiirteeni (minulle) on se että inhoan tekemättömiä hommia. Haluaisin aina että to do listani sekä kotoa että töistä olisi vaan totaalisen tyhjä. Jopa sellaiset jo rauenneet, turhaksi osoittautuneet hommat ahdistaa.

Toisaalta vuodesta 2007 asti jatkunut tekstiviestipalvelu kantakaupungin katujen puhdistustilanteesta on ihan hauska. En tiedä miten sen saa peruutettua enkä jaksa selvittää. Silti tavallaan ihan vitsikästä että tiedän aina milloin Iso-Roba tai Freda putsataan hiekasta tai lumesta, kysykää vain multa!

Olisinpa orkidea.

Joskus siihen pitkään taukoon auttaa se että tekee vaan. Nopea roiskaisu ilman sen suurempia tunteita voi tuoda blogiin tai makuuhuoneeseen uutta vipinää. Tällä kertaa ei. Palaan asiaan taas kun on asiaa.

Yksi työviikkoni päivä päivältä!

2 Permalink

Valitsin todella huonon viikon tämän tekstin työstämiseen. Tiedossa on normaalia enemmän stressiä ja erikoisia käänteitä, mutta toisaalta sellaista tämä on – joka päivä erilaista. Mennään siis tällä!

Maanantai

Ah, kesäaika ja liskojen yö. Näen koko yön painajaisia ja kun olen kaivanut itseni sängyn pohjalta ylös kello on jo liikaa. Juoksen bussiin tukka märkänä – virhe, josta selkä ja vatsan liitoskivut muistuttaa loppupäivän.

Kiireeseen on osasyynä poikkeuksellisesti jo 8.30 alkava palaveri. Autamme asiakasta kuvaamaan heidän projektissaan syntyneitä lopputuloksia kaupunkiruokaan liittyvissä haasteissa. Kuinka hävikkivirrat saadaan asiakkaiden käyttöön, miten pientuottajien tarjonta tuodaan lähemmäksi asiakasta ja minkälainen oikeastaan on asiakas tässä kaikessa? Mitkä startupit voivat todellisuudessa muodostaa tästä toimivan ekosysteemin, voiko aate kohdata liiketoiminnnan (voi)?

Siirrymme suoraan palaverista normaaliin viikkopalaveriimme joka on jo täydessä vauhdissa. Mukana on uusi työntekijä ja mua naurattaa että porukkamme on aivan yhtä räävittömän huonolla huumorilla liikkeellä kuin aina. Maanantaiaamut on takuuvarmoja 1,5h naurumaratoneja, vaikka asialistalla on aina myös vakavia ja joskus myös vaikeita asioita. Tänään puhumme hävitystä julkisen puolen tarjouksesta, mietimme yhdessä mitä olisimme voineet tehdä toisin. Hankkeessa olisi rakennettu suuri ekosysteemi isojen yritysten ja pienten kasvuyritysten välillä ja kiihdytetty heidän välistä yhteistyötään. Ihan meidän juttu, harmittaa että hävittiin.

Lounaalla käyn hakemassa nopeasti ostamiani vauvanvaatteita joltain tyypiltä Töölössä. Kiertotalouspäiväksi muuttumassa tämä maanantai, sillä heti lounaan jälkeen jatkan ison kiertotaloushankkeeni järkkäämistä. Olemme tehneet sitä melko pienellä porukalla ja helpotus on iso kun saan nyt avukseni tämän uuden huipputyypin ja vielä toisenkin tiimistämme auttamaan. Yhdessä ratkomme parin tunnin palaverin aikana tulevan päivän agendan vielä paremmaksi, mietimme keitä vielä haluamme tapahtumaan osallistuvaksi ja suunnittelemme maksettua markkinointia Twitteriin ja Linkediniin. Cateringkin tuli melkein valittua siinä palaverin aikana ja iltapäivän aktiiviseen työpajaan keksittiin hyviä kulmia. Kyllä tästä vielä tapahtuma tehdään!

Kaikilla välimatkoilla koitan soittaa puheluita, mutta kukaan ei vastaa. Ehkä huomenna sitten.

Poikkeuksellisesti riennän neljän aikaan tarhan sijaan blogihommiin, podcastia juonimaan. Olen ehkä saanut hyvän idean ja parin tunnin palaverin aikana se jalostuu vielä siistimmäksi. Entä jos pitkien jaksojen sijaan tai lisäksi olisikin ihan lyhyitä pätkiä omasta elämästä? Ehkä tämänkin voi sittenkin tehdä!

Kymmentä vaille seitsemän teemme erikoisen läpystä vaihdon Insinöörin kanssa – tapaamme bussini pysähdyttyä pysäkillä, jossa hän hyppää kuskin paikalta autosta pois ja lähtee kävellen hakemaan Kakkosta synttäreiltä. Minä jatkan Ykkösen kanssa Gymille, sillä vuorossa on uuden ryhmän kokeilu. Sen tunnin aikana nakutan tätä tekstiä, luen blogin kommentteja, etsin kuvaa tapahtumamme markkinointiin ja mietin minkälaisen tarjouksen tekisin asiakkaalle, jonka tapasin perjantaina.

Jossain välissä päivän aikana onnistun lähettämään muutaman sähköpostin, ihmettelemään miksi en saa lisättyä asiakkaita Slack-kanavallemme ja hoidettua vaikuttajakampanjaa vetämääni pilottiin. Tiedote on tullut yhdeltä pilotin osapuolelta takaisin valmiina, joten nyt pitää enää saada toisen asiakkaan markkinoinnin kanavat valjastettua tähän ja saadaan koko homma liveksi. Siistiä! Ensi viikolla alan sitten stressata miten kaikki oikeasti toteutetaan käytännössä, nyt ei ole vielä sen aika.
Päivän aikana moni asia liikahti eteenpäin, mutta ihan liikaa jäi vielä to do listalle. Ainakin laskutus on vieläkin unohtunut tehdä, perhana.

Tiistai

Toimistolla on heti aamusta roundtable-keskustelu. Olemme kutsuneet 12 johtajaa isoista firmoista yhden pöydän ääreen vaihtamaan luottamuksella kokemuksia siitä, miten iso yritys ja startup voivat parhaiten kehittää asioita yhdessä. Usein olen vetänyt tämän super mielenkiintoisen keskustelun, ohjannut jokaista puhumaan ja jakamaan. Tänään sain delegoitua tämän toiselle onneksi, sillä tämä isompi projekti vie nyt kyllä kaiken liikenevän ajan.

Nakutan aamupäivällä kasaan sen sata juoksevaa juttua: tsekkaan osallistujat, kutsun lisää henkilökohtaisesti, tarkennan agendaa ja varaan meidän ihmisiltä aikaa tapahtuman aikaisiin työpajoihin. Hoidan sen eilen unohtuneen maaliskuun projektien laskutuksen ja päivitän liikevaihtoennusteen.

Tsekkaan muutaman startupin, joita ehdotetaan meidän tietokantaan lisättäviksi.
Sälän jälkeen keskityn hetken yhteen asiaan. Soitan puhelun sparratakseni tarjousta, joka pitää vielä tänään jättää. Mitä asiakkaan kanssa on itse asiassa pitkin matkaa puhuttu sen minun viime viikon palaverin lisäksi, mikä palvelisi heitä parhaiten nyt? Teen tarjouksen loppuun ja lähetän sen. Yksi asia yli to do -listalta, joka kasvaa joka tunti.

Syön lounaan roundtable osallistujien kanssa ja saan nipistettyä muutaman minuutin aikaa yhdeltä asiakkaalta, jolle en ole ehtinyt päivittää näitä omia kuulumisia. Hän toki huomaa asian jo itsekin.

Lounaan jälkeen ehdin hetken edistää kahta muuta projektia. Toisessa tsekkaan asiakaskyselyn tulokset ja toisessa muokkaan eilisen tiedotteen viimeiset kohdat ja laitan sen eteenpäin. Siirryn tunniksi taas aivan eri kontekstiin, miettimään museoihin ja kulttuuriperintöön liittyvää projektia jota olemme työstäneet jo kolme vuotta. On aika pitää taas yksi työpaja, jotta saadaan kaikki mukaan.

Asiakkaat lähtevät, minä jään istumaan paikalleni ja hyppään suoraan toiseen puheluun. Siinä käydään läpi asiakaskyselyn oppeja ja seuraavia tekemisiä. Sama kysymys seuraa tässäkin projektissa; millä toimenpiteillä varmistetaan että saadaan markkinasta vastaukset juuri oikeisiin kysymyksiin?

Vaikka tämäkin päivä on poikkeuksellinen vain kahdella asiakaspalaverilla, kaksi työni tyypillistä piirretä toistuu: Päätehtäväni on puskea erilaisia asioita eteenpäin ja johtaa kehitystä ja lisäksi vaihdan aihetta / kontekstia jatkuvasti, lähes tunneittain. Tämän päivän aikana ajattelen tai edistän pakkausteollisuutta, pesuaineita, muovin kierrätystä, FB-markkinointia ja tiedottamista, museoita, lastenvaatteita ja ravintolabisnestä. Lisäksi pyydän tai vahvistan noin kymmenen palaveria, soitan kolme puhelua (yksi vastasi) ja lähetän kymmeniä kutsuja meilissä.

Tekemättä jäi uuden työntekijän kanssa sovittu perehdytys, mistä en ole lainkaan ylpeä. Ihmisten auttaminen on pääasiallinen työtehtäväni. Toisaalta, loppuviikosta tulee varmuudella tähän paljon mahdollisuuksia…

Illalla olen totaalisen poikki. Huonosti nukutut yöt (vauva, kesäaika, kasvukivut, äiti Kakkonen vei kaiken tilan sängystä) alkavat painaa tässä hullun myllyssä. Yllätän kaikki, eniten itseni, ja menen salille kahdeksalta illalla. Se toimii! Paitsi etten nukahda ennen puolta yötä.

Keskiviikko – Perjantai: Levillä!

No niin, tämä jos jokin on erikoinen tapahtuma. Ensimmäistä kertaa koskaan firman neljän vuoden aikana olemme ottaneet yhteisen palkintomatkan Leville hyvästä työstä. Koko porukka täällä loppuviikon laskemassa, syömässä, anssikelaamassa ja savusaunomassa! Todella siistiä!

Koneessa kirjoitan tämän tekstin loppuun ja teen itselleni to do listan Levin päiville. Aion tehdä mahdollisimman vähän töitä, mutta koska joudun toki skippaamaan rinteet, ladut ja muutaman muunkin kivan jutun (alkoholin), valmistelen tulevaa viikkoa edes vähän ettei siitä tule näin tiukka kuin tämä viikko. Ainakin valmistelen matskut siihen seuraavan viikon tapahtumaan, käyn läpi meidän tietokantaa ja valitsen kiinnostavimmat startupit esiteltäväksi, lähetän paaaaljon muistutusmeilejä ja valmistelen tietysti liveksi menevän pilotin viestintää. Täytyy edistää myös toisen projektin seuraavaa asiakaskyselyä ja palvelun sisältöä, kysellä muutaman tarjouksen perään ja itse asiassa nyt tuli mieleeni – valmistella heti maanantaina asiakkaan kanssa nauhoitettavaa podcast-jaksoa.

Koneessa mietin vielä tarjousta, jonka olemme lähettäneet viime viikolla asiakkaalle. Projekti tehdään kahden maayhtiön välillä. Tiimimme loisi siinä innovaatiostrategian (= luodaan tavat, jolla yritys voi nopeimmin testata uusia asioita, joista voisi kasvaa tulevaisuudelle isoa liiketoimintaa) johtoryhmän haastattelujen ja muutaman yhteisen työpajan pohjalta. Haluaisin olla tosi paljon mukana tiimissä, koska tämä on täysin minun ydinosaamistani ja asiakas on superkiinnostava. Mutta mutta, en voi ottaa tähän kohtaan kahden kuukauden projektia jossa pitäisi lennellä Saksaan aina silloin tällöin. Alan olla liian raskaana, joten on luonnollinen hetki siirtää osaamista muille. Toisin sanoen: antaa muiden tehdä projekti ja tukea sivusta. Jännä paikka meille kaikille, mutta tulee varmasti menemään hyvin.

Tämä kevät on kummallinen, paljon luopumista ja briiffaamista. Taustalle vetäytymistä juuri kun asiat alkavat rullata isosti ja edessä on ihan mielettömiä projekteja.

On tämä viikkokin kummallinen ja loppuviikko erityisesti niin epätavallinen, etten enää päivitä sitä näin jälkikäteen vaan heitän tämä jo nyt teidän ihmeteltäväksenne. Sitä paitsi: mitä tapahtuu Levillä, jää Leville, eikö?

2 Permalink

”Otan osaa” ja muut ei-hyvät vastaukset vauvauutisiin

30 Permalink

Olin osannut varautua siihen että kolmas lapsi ei enää kirvoita kovin innostuneita hurraa-huutoja. Ystävälläni on neljä lasta ja muistan kuinka hän kertoi että neljännen kohdalla vastaukset alkoivat olla jo melko raflaavia. Tiedättehän, luokkaa “ette sitten osaa pitää housuja päällä vai, heh heh” tai ”no voi hyvänen aika, eikö teille mikään riitä”.

Kyllä täällä Suomessa on kuule totuttu siihen että lapsia hankitaan kaksi, sopivalla ikäerolla. Sellainen 2-3v välissä.

Se että lapsia voidaan toivoa vielä sen kahden jälkeenkin (tai ei ollenkaan ensimmäisen jälkeen) tai vaikkapa pienellä ikäerolla on kaikki ikään kuin lupa huomauttaa että oho, teitte sitten noin!

Minun kohdallani tässä on paljon itse aiheutettua. Olen käsitellyt vauvatoivetta julkisestikin, mutta kääntänyt sen aina sellaiseksi “ei meille kyllä enää koskaan” – eetokseksi koska aihe oli liian vaikea edes itselleni ymmärtää. Tajuan kyllä, että yllätimme! Silti, pakko myöntää että tuntuu pahalta ihmisten reagoidessa hölmösti. Tilanteessa kerrotaan kuitenkin jotain todella herkkää, vähän salaista ja usein aika tuorettakin tietoa.

Ennen kuin vatsaa näkyy ja mikään on vielä tuttua, sitä paljastaa jo muille sanallisesti jotain todella yksityistä.

Pääosin olen saanut kuulla pelkkää ihanaa, yllättynyttä iloa. Myös töissä, jota aluksi jännitin. Sain varauksetonta iloa ja onnea meidän puolesta, se on ollut ihanaa! Mutta sitten on ne muut kommentit, joita ilmankin olisi voinut olla.

Hämmentynyt ja lievästi tuomitseva “oikeesti?” on tullut muutaman kerran, ja pari kertaa on kysytty heti ensimmäisenä ”oliko vahinko” (ei todellakaan ollut). “Voi ei” ja “otan osaa” ovat nekin listallani huonojen vastauksien joukossa.

En myöskään tälläkään kierroksella arvosta sitä ajatusta, että asiasta saisi kertoa vasta tietyssä kohdassa. “Ai te olette siis jo käyneet siinä 12. viikon ultrassa!” Ei olla. Kerroin nyt vain sulle jo aikaisemmin koska olen sellainen. “Ai sä olet vasta niin alussa, no sittenhän ehtii tapahtua vielä vaikka mitä” on klassikko, jonka tarkoitusperästä tai tarpeellisuudesta en ole lainkaan vakuuttunut.

Tietysti on turha onnitella tai innostua kun sehän varmaan menee vielä kesken.

 

Ultrakuva, jonka jakamista blogissa jännitin. Sanooko kaikki ”mitä helvettiä?”

En halua moittia yksittäisiä ihmisiä näistä kommenteista, eivät he sillä pahaa tarkoita. Jos joku itsensä tästä tunnistaakin, tiedä etten osoita sormella tai kanna kaunaa. Yllätin teidät eikä ollut aikaa valmistella soveliasta vastausta! Kestän kyllä!

Sitäpaitsi näkisin että reaktioissa piilee enemmänkin omat ajatukset takana, uskon että reaktio kertoo hyvinkin mitä ihminen itse ajattelee omasta lisääntymisestään. Jos omalle kohdalle kolmas tuntuisi ihan katastrofilta, voi olla vaikea pomppia ilosta. Tai jos on juuri käynyt läpi valtavan surun, ei halua osallistua ehkä toisen hehkuvaan iloon.

On joukossa ollut muutama spontaani “mä olen niin kateellinen” – huokaisukin, mikä saa minut entistä enemmän uskomaan että raskausuutinen on ihmisen aivoissa suora väylä oman tilanteen miettimiseen.

Sen vain halusin vinkata, että kun joku kertoo sinulle (erittäin herkässä tilassa) ison ja tärkeän salaisuutensa, yritä hetken ajan tutkailla kertojan ilmettä, sanavalintoja, olemusta. Miten hän itse suhtautuu tähän?

“Kuuluuko onnitella vai pahoitella?” on hyvin harvoin tarpeeellinen tai hyvä kysymys. Jos ihminen tuntee sinut riittävän hyvin kertoakseen epätoivotusta raskaudesta, sinäkin ehkä tunnet hänet niin hyvin että osaat sen jo aavistaa. Jos et tunne häntä niin läheisesti, hän tuskin kertoisi asiasta sinulle.

Jos et ole varma, onnittele.

Onnittelu on kaikissa tapauksissa melko varma vastaus. Jos päässäsi jotain muita vastauksia risteileekin, meissä ihmisissä on se hieno ominaisuus että voimme jättää ne paskimmat vastausvaihtoehdot sanomatta.

Ja hei nyt kun tähän vinkkaamisen malliin pääsin niin loppuun vielä yksi timanttinen vinkki talteen jatkon kannalta: raskaana olevalta ihmiseltä ei ole koskaan tarpeen tiedustella “paljonko olet lihonut”.

Ellei halua saada turpaan.

30 Permalink

5 tapaa saada lapset ulkoilemaan huonollakin säällä

17 Permalink

Lasten pitäisi ulkoilla joka päivä sanoo ikivanha suomalainen vanhemmuuden opas. Paljon ulkoilleet lapset on terveitä, syövät reippaasti ja nukahtavat helpommin. Ainakin kun vertaa niihin päiviin jolloin maataan yhdessä sohvalla ja syödään karkkia.

Meillä ei ulkoilla tarpeeksi, voin suoraan tunnustaa. Lapsemme ovat niin rauhallista sorttia että sellaista perinteistä seinille kiipeämistä ei helpolla tule. Voivat hyvin olla sisällä piirtelemässä ja lukemassa vaikka kaksi päivää putkeen ennen kuin energiaa kasaantuu. Toisissa perheissä ulkoiluun on varmasti syntyneet jo taaperoiässä pakolliset rutiinit: ulos mennään joka päivä, koska muuten hajoaa kaikilla pää.

Ehkä toisissa perheissä lapset jopa itse menevät mielellään ulos? En tiedä, sellaisesta ei ole kokemusta.

Koska olen paatuneen laiska mutsi mutta haluan kuitenkin edes lasten välillä haukkaavan sitä kasvattavaa happea, olen kehittänyt muutaman konstin ulospotkaisuksi. Löysin myös eilen projektiduunin yhteydessä Reiman sivut jossa on sen sata ulkoleikkivinkkiä, joten pöllin niistä eniten innostaneet tähän mukaan. Samoin perinneleikit ry:n sivuilla on hirmuisesti hauskaa tekemistä!

Viisi vinkkiä lasten ulkoilun kannustamiseen

1. Pakota. Tarkoitan, ota tavaksi

Ulos mennään, eikä sitä kyseenalaisteta. Aloita heti taaperoiässä säännöllinen, mieluiten jokapäiväinen rutiini. Ulos mennään, säällä kuin säällä! Lopulta lapsetkin jo haluavat puistoon. Vähän isommat lapset keksivät tekemisen itse! Tämä voisi ihan hyvin olla yhtä itsesään selvä asia kuin hampaiden ja käsien pesu. Jos teilläkään ei ole, lue pidemmälle.

2. Mene itse mukaan

Esimerkin voima ja kiva seura – pettämätön yhdistelmä. Puistoilu ei todellakaan ole jokaisen juttu, mutta muista että ulkona voi tehdä paljon muutakin. Myös laiskan perheen ulos saaminen onnistuu kun tiedossa on jotain kivaa yhteistä tekemistä. Lähtekää eväsretkelle viereiseen puistoon. Käykää pulkkailemassa. Kävelkää kauppaan. Jahdatkaa Pokemoneja. Menkää etsimään eläinten jälkiä. Lähde itse kävelylle ja pyydä vain toinen lapsi mukaan vaikka potkulaudalla. Kaikki lasketaan! Parhaiten onnistuu kun eväät on mukana, vaikka se eväs olisi vain ryppyinen omena. Ruoka maistuu aina paremmalta ulkona.

3. Lahjo: Ulkoiluminuutit kerryttävät pädiminuutteja

Tästä en ole kovin ylpeä, mutta se toimii kuitenkin. Instagramin puolella tekemäni kyselyn perusteella tämä sitä paitsi on teillä kaikille muillakin ykkösvinkki joten annetaan palaa! Sovi lasten kanssa, että jokainen ulkona oleiltu minuutti kerryttää ruutuaikaa. Riippuen lapsesta voi vaihdella kerrointa, joko niin että aikaa tulee yksi yhteen (puoli tuntia ulkoilua on puoli tuntia ruutua) tai sitten jotenkin muuten.

Kerroin on tärkeä jos lapsesi sattuu olemaan yhtä a) nokkela ja b) kilpailuhaluinen kuin omani. Se yksi viikonloppu neljän tunnin ylimääräisellä ruutuajalla ei ihan heti unohdu.

4. Anna jokin leikki pohjaideaksi

”Mut ei siellä ole mitään tekemistää-äääh” on isojen lasten yleisin vastalause ulkoiluun. Älä mene lankaan, oikeasti lapset keksivät kyllä itse tekemistä vaikka ruohomättäistä. Joskus kuitenkin auttaa kun annat heille alkuun jonkun uuden idean. Kokeile vaikka näistä jotakin.

Talvella kun lumiukot on niin nähty, pulkka ei liu ja loskalla ei ole kiva rakentaa, pitää joskus miettiä vähän muita keinoja nauttia lumesta. Instan puolelta tuli hyvä vinkki: Anna lapsille vesivärit, joilla saa maalata lumeen! Loistava idea!

Toinen vakio on suojasään saippuakuplaleikit – yksi puhaltaa ja muut juoksee puhkomaan. Kuivana kesänä pihasadetin rokkaa toki aina.

Pyydä lapsia lakaisemaan / pesemään terassi tai vaikka talon seinä. Seiniäkin voi ”maalata”vedellä!

Jos taloyhtiössäsi ei ole nihkeilijöitä, vanha kunnon katuliitupurkki viihdyttää aina. Pyydä heitä piirtämään jokin tietty kuva tai tekemään ruudukko hyppelyyn.

Anna lapsille jokin (halpa) kamera ja käynnistä valokuvauskisa. Sinä annat teemat ja heidän tehtävä on ottaa kuvat!

Viritä metsään taskulamppurata: kiinnitä (luontoystävällisesti) puiden runkoon heijastimia ja sitten pistät lapset etsimään niitä kilpaa pimeällä. Hifistelijä käy vielä jokaisen heijastimen luo tekemässä jonkin tehtävän!

Nappaa netistä joku uusi leikkivinkki: Lohikäärmepyrstö, Aku Ankka -hippa ja Kehän murtaminen oli viimeksi meidän lapsille riittäviä kimmokkeita surkeaankin säähän ja takaisin tuli tosi kuraisia ja punaposkisia lapsia – voitto!

5. Uhkaile – siis tarjoa vaihtoehto!

Lapset tykkäävät kun saavat itse osallistua päätöksentekoon. Anna siis vaihtoehtoja! Hirveän kivasti toimii kun kysyy ”haluatteko siivota vai mennä ulos?” Lopputulos on joka tapauksessa hyvä. Oikeastaan lopputulos on riitaa ja väittelyä, mut voit ainakin sanoa tarjonneesi toisiakin vaihtoehtoja.

Bonus: hävitä jotakin arvokasta metsään

Viimeaikaisten kokemusteni mukaan yksi tehokkaimmista keinoista saada sekä lapsi että äiti vielä myöhään illalla ulos pimeään pakkaseen on hävittää jotakin arvokasta, vaikkapa kännykkä. Vieläpä niin että tavaran tiedetään mahdollisesti hävinneen ulos. Taskulamput kädessä on tavallaan ihan kivakin kulkea kahdestaan vanhoja reittejä pitkin, tulkita missä milloinkin riehakas serkkuporukka kävi. Ulkoilua pidentää se että mennään viimeisenä paikkaan, josta etsittävä esine löytyy.

Jos joku nyt sitten miettii, niin terassin alla kännykkä pysyy ehjänä kyllä päivän, kahdenkin, jos liikaa ei sada!

17 Permalink

Valokuvauskurssin parhaat: lisää luottamusta ja paljon vertaistukea

0 Permalink

Olen vallan unohtanut kertoa siitä valokuvauskurssista, jonka pakotin Saaran minulle ja kokoamalleni ryhmälle järjestää! Viime syksynä istuimme hauskan porukan kanssa joka toinen torstai meidän toimistolla, yhdessä tuskaillen ja oivaltaen kohti parempia kuvia.

Kursillla opettajamme Saara esitteli jokaiselle kerralla jonkun teeman, jota harjoiteltiin kotitehtävän muodossa kahden viikon ajan. Välissä tsempattiin toinen toisiamme yhteisessä WhatsApp-ryhmässä ja aina palautettiin tehtävät ihan viime tingassa. Oli ihan sairaan kiinnostavaa nähdä miten muut oli ratkaisseet tehtävän ja oppia muiden kuvista.

Mulle parasta kurssissa oli pakotettu kuvien ottaminen (ilman automaattiasetuksia) ja luottamuksen syntyminen omaan kuvaamiseen. Tajusin monella kurssikerralla että hei noin mä tätä olenkin jo ajatellut, että paljon olen jo oppinut. Toki tajusin myös sen miten hiton paljon on vielä opittavaa.

Saaralla oli hauskan taiteellinen ote kuvaukseen. Monen kuvan kohdalla minä tuijotin teknisiä yksityiskohtia mutta Saara kehui kuvan tarinaa, taustaa ja viestiä. Hahmojen asentoja ja paikkoja kuvassa, yläosan ja alaosan suhdetta tai värien antamaa viestiä. Loputtoman mielenkiintoinen maailma!

Omat vahvuudet korostui kurssilla ja heikkoudet paljastui aivan armotta. Yhä edelleen mun on vaikea ymmärtää sitä pyhää kolminaisuutta mitä suljinaika, aukko ja se hemmetin ISO rakentavat, mutta kokeilemalla oppii. Nyt on paljon aiempaa enemmän uskallusta kokeilla ja harjoitella.

Kuvankäsittelyyn tuli myös ihan todella arvokkaita vinkkejä ja siinä olenkin mennyt mielestäni eteenpäin. Niin kuin monessa muussakin jutussa! Osaan kurssin aikana otetuista kuvista olen ihan älyttömän tyytyväinen itse, osa saa jäädä arkistoihin harjoittelukappaleina joita ei enää koskaan tarvitse nähdä.

Hauskinta (ja karseinta) oli Saaran antamat tehtävät. Jotenkin ajattelin kurssin alussa että meillä on aina jokin teema ja sen mukaan otetaan sitten yksi kuva. Pah. Tehtävien joukossa oli mm. 12 kuvan tehtävä, jossa samasta kohteesta piti ottaa 12 kuvaa samalla hetkellä, samassa paikassa, eri kuvakulmista. Toisella viikolla pakotin Insinöörin leikkimään mallia suoraan Elle:n sivuilta.

Kolmannella rakensin kahvinjuonnista ihanaa tai ällöttävää mielikuvaa.

Luulen että meistä monelle vaikein viikko oli katukuvausviikko. Lopulta jokainen kuitenkin uskalsi mennä ulos ja julkisesti räpsiä kuvia. Omani otin Runeberginkadulla, Kampin ruokamarkkinalla sekä vasta-avatussa Redissä ja pelkäsin koko ajan milloin joku sanomaan että mitä sä täällä kuvaat. Mutta hienoja kuvia tuli, kiitos mm. Weekdayn hassun portaikon ja sopivasti pukeutuneen myyjän, joka ehti juuri kipittää perässä kulkeneen pariskunnan edelle.

Redi weekday

Parasta koko kurssissa oli meidän ihana ryhmä. Tsemppaava, lohduttava ja vaikeistakin asioista puhuva porukka, jota Saara lempeästi kannusti ja luotsasi läpi hankalien karikoiden. Jokainen koki varmasti onnistumisia ja uskalsi myös rehellisesti vain harjoitella porukan edessä. Jatkokurssia kovasti suunniteltiin vielä syksyllä, kunnes kiireet vei kaikki mennessään. Tarpeen se tulisi, koska en ole tainnut kovin montaa kertaa kameraani tarttua kurssin jälkeen.

Onko joku muu käynyt kurssilla, tuliko paljon oivalluksia? Jos Saaran kurssit kiinnostaa, tsekkaa linkki alla!

Tietoa Saaran valokuvauskursseista

0 Permalink