Minäpä annan teille rakkaat keski-ikäistyvät toverini yhden vinkin: ikänäköä voi kutsua myös aikuisnäöksi. Sen opin tällä kertaa Oopperan Optiikan Maaritilta kun uusia laseja hakemaan lähdin. Lähestyn ikä – aikuisnäköä.
Niin se vain on kahdessa vuodessa näkö mennyt taas hiukan huonompaan, mutta ei onneksi vieläkään kamalan huonoon. Lähinäkö on kuitenkin sen verran huonontunut (ja pienen näytön tuijottelu lisääntynyt), että ensimmäistä kertaa joudun käyttämään laseja oikeastaan jatkuvasti.
Näöntarkastuksen jälkeen päädyimmekin tilaamaan mulle ekat piilolasit ikinä (aikamoinen trippi!) ja samalla uudet pokat. Kehysten valinta ei taaskaan ollut helppo, eikä sitä auttanut se positiivinen ongelma että löysin liian monta sopivaa mallia.
Rillit oli kaikki kauniita ja minua pukevia. Mutta aina niissä oli joku pieni juttu hieman ohi; näyttivät liian trendikkäiltä tai tekivät silmien alusista mustemmat. Liian tavalliset, liian ilmiselvät. Kirjastonhoitajat tai sittenkin liian Ozzyt. Olimme vaipua epätoivoon Maaritin kanssa.
Tai no ei Maarit, sillä hän tiesi että voi milloin tahansa etsiä juuri toiveeni mukaiset maailmalta, mutta mua vähän jo tuskastutti. Sitten kuin ohimennen Maarit heitti että pitäisikö katsoa noita vintage-versiota.
Näiden joukossa on mun lasit! Arvaatko mitkä?
Vintage-lasit! Miten ihmeessä ne unohdinkaan! Näistähän minäkin olen alunperin Maaritiin tutustunut, kuuluisissa Oopperan Optiikan Vintage-myyjäisissä joista ostimme Insinöörin kanssa kumpikin mielettömät aurinkolasit.
Nyt Maarit kantoi silmälasikehyksiä laatikko toisensa jälkeen näytille. Hitto vie miten hienoja. Juuri sellaisia valtavia kakkuloita, joita äidilläni oli 80-luvulla, pienempiä prillejä aikaisemmilta vuosikymmeniltä, ihan tämän päivän näköisiä ja kaikkia mahdollisia värejä. Karkkikauppa, sanon.
Nykyaikaisista poiketen, näistä rilleistä ei tosiaan ihan jokainen mulle sopinut, mutta jokainen sai kyllä spontaaneja ilonkiljahduksia aikaan hulluudessaan.
Sieltä kaikkien kreisimpien joukosta löysin omani. Suomen Kainuussa 80-luvun lopulla Opti pointin valmistamat Cajaniat. Ihan uudet vanhat lasit, takuulla uniikit ja täynnä historiaa. Juuri minulle istuvat ja tuntuivat heti tosi omilta, vaikka moni on huokaissut jännittyneen sekaisin tuntein että ovatpa rohkeat!
Ehkä ne ovatkin rohkeat, ainakin erilaiset kuin ennen! Kehykset ovat tosi saman tyyppiset kuin vanhat, mutta vähän ohuemmat ja lasien sisäpuolella oleva vaalea keventää niitä vielä entisestään. Mallissa näkyy kasari, mutta ei liikaa. Kyllä näillä kelpaa!
Aiomme vielä Maaritin kanssa etsiä mulle toisetkin lasit, hieman maltillisemmat metallikehykset, mutta toistaiseksi minä vain rakastan tätä punaa. Ja jos onkin päiviä, jolloin punainen ei lämmitä, voin aina taiteilla silmiini piilarit! Ihan olen jo konkari niiden kanssa!
Vintagekehykset sullekin lukijaillasta?
Maarit on kartuttanut vintage-kokoelmaansa vuosien varrella hitaasti mutta varmasti. Näistä voisi ehkä jo tehdä kokonaisen oman liikkeensä, mutta vähintään niitä kannattaa aina katsoa Oopperan Optiikassa käydessä. Nyt olisi siihen loistava tilaisuus – keksimme järjestää lukijaillan liikkeessä!
Valeäidin lukijailta (ensimäinen ikinä!) järjestetään torstaina 20.9. klo 18-20 Oopperan Optiikan liikkeessä Helsingin keskustassa. Ohjelmassa ainakin rillien ihmettelyä ja skumppaa, huonoja vitsejä ja tutustumista! Paikalle voi tietysti tulla vaikka ei rillirousku olisikaan, päätarkoitus on kuitenkin tavata teitä.
Illan aikana tutkitaan myös salaisia vintagekätköjä ja Maarit on lupaillut hyviä hintoja. Vink vink.
Mukaan mahtuu 15 ensimmäistä ilmoittautunutta, laita alle kommentti niin nappaan siitä sähköpostisosoitteesi. Huom: Ilmoittautuminen on sitova!
PS. Liikkeessä kannattaa käydä muutenkin, sillä Maarit on luvannut -15% alennuksen kaikille Valeäidin lukijoille. Kohti Oopperaa siis!
Ei tunnu vaikealta, mutta ei tunnu erityisen hyvältäkään. Huomaan isoja aukkoja elämässäni, erityisesti luovuudessa. Kaipaan aivan hurjasti Instagramia, story-höpöttämistä ja ohimeneviä one linereita. Kun välipalaksi sopivat some-julkaisut ovat poissa, mitään ei synny blogiinkaan.
Yllättäen huomaan että somella on mulle sittenkin ihan oikeasti tärkeä merkitys, sen tarjoama luovuuden ilmaisu on merkittävä vastapaino mun päivätöille. Nyt kun some on pois vaihtoehtojen joukosta, teen töitä. Ihan liikaa! Ja sillä entisellä selailuajalla luen uutisia. Tai siis “luen”, eli en oikeasti. Lähinnä pakenen jotain.
Sillä se jos jokin on tullut taas todistettua – kännykkä on mulle paikka paeta vaikeita tunteita. Tylsyyttä, pelkoa, ärtymystä, ahdistusta. Tartun kännykkään sillä sekunnilla kun työjuttu on liian vaikea ja perille pääsy vaatisi ponnistelua. Yleensä tajuan laittaa sen heti alas, mutta jos päädyn selailemaan, siitä tulee ihan muutamassa sekunnissa kurja olo. Se aivoton selailu vain on aivan todella tylsää, vaikka sisällöt ovatkin kivoja.
Senkin huomaan taas todeksi, että kyse on enemmän tavasta – riippuvuudesta – kuin aidosta tarpeesta. Mitä kauemmin olen kanavista poissa, sitä vähemmän niihin tekee mieli takaisin. Ja heti jos sinne itse jotain laittaakin, kasvaa sisälleni jatkuvasti huutava pakko käydä tsekkaamassa tilanne. Onko kommentteja?
Huomaan ajattelevani elämääni aika paljon narratiivina, se harmittaa. Tästä saisi hyvän jutun, kuuluu usein päässäni kun jotain tapahtuu. Nyt jaan sen miehelle teidän sijaan ja se on kyllä melko jees kaikin puolin. Kaipaan silti sitä yhteisön tuomaa efektiä, jossa me kaikki nauramme samalla asialle.
Kaipaan myös ylipäänsä ihmisiä – teitä! On tosi outoa kun puolet keskustelusta puuttuu ja haahuilen päivääni eteenpäin melko lailla yksinäisesti. Vaikka toki töissä jatkuvasti puhunkin, se on eri. Nyt päivistä puuttuu ne kahviautomaattikeskustelut. Tekisi mieleni pälättää Story täyteen asiaa.
Ja mitä tässä sitten on ehtinyt tapahtua sellaista josta olisin voinut sinne kertoa?
Hain uudet upeat lasini Oopperan Optiikasta
Ajoin pienen peltikolarin
Vittuunnuin jälkijättöisesti siitä että minua kohdeltiin kuin rikollista vaikka tilanne oli aivan tasaveroista harmiilista sattumaa
Kakkonen aloitti koripallon
Tuskailin eskariuhmaa, jota en edes heti meinannut tunnistaa
Manasin typerää liikennekulttuuriamme jossa kaikki muut ovat lähtökohtaisesti väärässä
Kävin Mamma Rimpuilee podin vieraana
Ja siitä innostuneena aloin taas antoi aktiivisesti ajatella, ehkä jopa edistää omaani!
Tein liikaa töitä, hajottavan paljon
Söin ihanan lounaan Cargossa
Kävin Lintsillä
Voin pahoin Lintsillä
Kävin Ikeassa – enkä ostanut mitään!!
Eipäs sittenkään, ostinhan minä jotain. Lihansyöjäkasvin.
Tähän hieman liittyen, meillä asuu noin 500 banaanikärpästä. HAJOAN.
Hypin trampalla 25 minuuttia ykkösen kanssa sykemittari kädessä – oli hyvä treeni
Mutta noin yleisesti en ole taikaiskusta muuttunut enemmän lasten kanssa hengailevaksi
Kävi ilmi, että hekään eivät tee hirveästi sellaista, mihin minua kaivattaisiin mukaan
Luin yhden lehden
Aloitin yhden äänikirjan, taas elämänkerta. Mutta Antti Tapani on sentään kerrankin hieman eri formaatilla, tykkään!
Katsoin pari jaksoa Kätilöjä
Nukun joka yö edellistä huonommin ja olen ilmeisesti lopettanut urheilun
Ostin Insinöörille synttärilahjan – en hänen toivomaansa moottorisahaa (miehet, en jaksa!)
Jätin edelleen pyykkikasat purkamatta
Olen tehnyt kyllä aivan liikaa töitä
Haaveilen Amos Rexistä
Olen lukenut lapsille iltasaduksi aivan jättimäisen ihanaa Sankaritarinoita tytöille -kirjaa. Ostakaapa se.
Näin listaa katsoessa tulee mieleen että maailma saattaa olla ihan onnellinen somedieetistäni.
Mutta olenko minä? No, en mitenkään kattavan autuas ja valaistunut tästä ole. Sen verran, että osaan tunnistaa paremmin levottoman selailun ja sitä haluan välttää. Mutta omaa sisältöä taidan kyllä alkaa kohta taas tuutata kanaviin, sen verran enemmän hyvää se minulle antaa.
Ootteko te mukana kokeilussa ja oletteko huomanneet jotain?
”Ai moi, nyt mä vasta tajusin kuka sä oot!”, huikkaa ihminen jota en ole koskaan ennen nähnyt. Mielestäni.
”Kato joo moi!” Vastaan tottuneena ja valmistaudun etsimään vihjeitä. Näyttävätkö seuralaisensa tuntevan minut myös? Ovatko vaatteet tutut? Tuliko hän autolla vai pyörällä – kaukaa vai läheltä – tähän?
Hymyilen ystävällisesti ja odotan. Kokemus kertoo ettei kannata puhua juuri mitään, ei ainakaan esittää kysymyksiä. Kaikki paljastaisi niin äkkiä etten tiedä kuka hän on.
Kaikista pahinta olisi olettaa tietäväni ja sitten puhua jotain sellaista mikä ei häneen istukaan. Opin sen kun kerran sanoin väärälle ihmiselle että ”Näinkin eilen Leenaa ja puhuttiin susta.” Jännä, vaikka kasvot ovat mulle hepreaa, mikroilmeet kyllä osaan. En tarvinnut sekuntiakaan nähdäkseni ettei henkilö x tunne yhtäkään Leenaa.
Tämän aamuisen henkilö x:n kanssa olen vieläkin sumussa. Kauniit, ilmeikkäät kasvot, joita ei voi toisiin sekoittaa. Eivätkä ne silti kerro minulle mitään.
Joskus sentään tunnistan, että nämä kasvot tunnen. Harmillista etten voi lisäksi erottaa olemmeko tavanneet kerran vai kymmenen tai olleet kenties parhaita ystäviä läpi ala-asteen.
Konteksti häviää päästäni ensin, sitten kasvot, ääni ja vasta lopulta puhutut ja kirjoitetut sanat.
Sieltä se sitten tulee, juuri kun lähestymme kiusallisia hetkiä: ”Vitsi harmittaa etten eilen päässyt”, henkilö x lausuu. Ahaa! Nyt tiedän, ehkä! Ainakin voin osallistua taas keskusteluun, koska tiedän mihin hän viittaa.
Aloitan vuolaan juttelun varmaksi muuttuneen hymyn saattelemana. Voin vielä myöhemmin varmistaa oliko arvaukseni oikea. Selviän tilanteesta puhtain paperein, oletan.
Hetken päästä etsin arvelemani henkilön Facebookista. Muistan täysin vaivatta koko nimen. Löydän etsimäni, tarkastelen profiilikuvaa. Ei hitto. En mä tiedä sittenkään, oliko se muka hän? Vertaan kuvaa kovaa vauhtia haaleammaksi kuihtuvan muistikuvani kanssa, enkä näe kuvassa mitään samaa. Väärä vuodenaika ja erilaiset vaatteet sekoittavat koko pakan.
Tarkistan toiselta tutulta olisinko voinut törmätä täällä henkilöön, joksi häntä uskon. Olisin.
Olin siis ehkä kuitenkin oikeassa. Mutta muistanko hänet ensi kerralla? Ehkä, jos tapaamme pian ja samassa paikassa. Varmasti en, jos konteksti on taas eri.
Olen aina ennen ajatellut että tämä elämääni yllättävän paljon vaikuttava piirre on minun syytäni. En vain keskity ihmisiin tarpeeksi, ehkä en edes katso heihin? Olen varmaan vain tosi itsekäs.
Onneksi Stella kirjoitti tästä ja antoi sille nimen: kasvosokeus. Tajusin Stellan tekstiä ahmiessani että tämä se on! Kasvosokeus, sehän mulla varmasti on! Ei kamalan vakava, mutta sen verran rajoittava että en tutustu mielelläni uusiin ihmisiin, ainakaan moneen yhtä aikaa lyhyessä ajassa.
Samoin kuin Stellalla, minullekin julkkikset, elokuvien hahmot ja ei-niin-erottuvasti pukeutuvat henkilöt tuottavat suurta päänvaivaa. Vailla selkeää logiikkaa unohdan toiset kerta toisensa jälkeen ja jotkut muistan heti. Vaiva vaihtelee päivästä, vireystasosta ja olosuhteista riippuen mutta on joka kerta yhtä kiusallinen.
Kasvosokeus on nolo vaiva, koska epäilen sen tuntuvan toiselle osapuolelle siltä kuin he olisivat minulle yhdentekeviä, unohdettavia. Niin tavallisen näköisiä että heidät voi unohtaa. Vaikka oikeasti tutkin mielelläni muiden kasvoja ja löydän jokaisesta jotain mieleenpainuvaa. Se vaan ei saakeli painu sinne mieleen.
Pahinta on se, että voin unohtaa myös hyvin rakkaat ja tutut kasvot. En muista enää ilman valkokuvia miltä jo edesmenneet isovanhempani näyttivät. Muistan heidän äänensä, kävelynsä, vaatteensa, kotinsa, korulipastonsa mutta en kasvojen piirteitä, niiden mittasuhteita, silmien sävyä.
Kai niin käy monille kasvoille ajan mittaan, mutta ei se kivaa ole. Varsinkaan jos sitä käy päivittäin ja ihan tuoreiden kasvojen kanssa.
Stella kuvailee tekstissään kaikkea minunkin arkipäivääni vaivaannuttavaa kamaa. Vaihtuvia hiustyylejä, täysiä ravintoloita, naamoja kuhisevia tapahtumia – aaargh miten vaikeaa!
”Vaikeita tapauksia: ihmiset, jotka vaihtavat tyyliään ja kampaustaan usein. Ihmiset, jotka tulevat vastaan odottamattomissa yhteyksissä: työkaverin tunnistaa toki töissä, mutta ei välttämättä sunnuntaikävelyllä naapurikaupungissa. Samannäköiset sisarukset. Ihmiset, jotka jakavat samoja kasvonpiirteitä: tunnen kolme ihmistä, joilla on voimakas leuka yhdistettynä siropiirteiseen suuhun ja kun tapaan heistä yhden, en tiedä kuka heistä seisoo edessäni.” – Notes on a life // Stella Harasek
Uusien kasvojen muistaminen olisi todella ihanaa. Varsinkin kun työkseen tapaa valtavasti ihmisiä ja on riippuvainen verkostoista.
Toisaalta en voi tälle tietääkseni mitään, joten ehkä alan vain puhumaan siitä ääneen, myös aivan uusille ihmisille (tai siis joiden oletan olevan uusia, eh). Jos kerron tilanteen niin ehkä minä jään heille mieleen paremmin ja he voivat auttaa minua ensi kerralla?
On tosi tavallista että ihmiset sanovat tavatessaan ”anteeksi mutta mulla on tosi huono nimimuisti”. Nyt alan vastata siihen ”ei se mitään, mulla on tosi huono kasvomuisti. Muista sinä minun naamani niin minä pidän nimistämme huolta.”
Kuumat aavikot, joissa on satoja kilometriä pelkkää tietä. Kylät, jotka paljastuvat yhtäkkiä teiden välistä. Kaiken yllä kaartelevat kotkat. Hassut Joshua treet pampulahattuineen.
Radio, joka jaksaa lähettää vain uskonnollisia kanavia, imelää countrya tai upeita mainoksia (Ajoitko pienen kolarin? Soita minulle! Olen kokenut lakimies, hakenut asiakkailleni miljoonia dollareita korvauksina. Pitkä viikonloppu edessä ja unohdit tankata tärkeimmät? Tilaa lääkemarijuana tästä kotiin! Kun haluat tavaroista eroon, soita 1800-GOT-JUNK).
Perhe, joka matkustaa autossa valittamatta kuusi, seitsemänkin tuntia putkeen.
Ainakin 167 vastaantulevaa valkoista autoa (ja kerran kahdeksan peräkkäin!) ensimmäisten 300 kilometrin aikana.
Pikkuhiljaa kallioisemmaksi muuttuva maisema ja lopulta portti kansallispuistoon, jonka metsissä näemme kolme peuraa. Auto parkkiin ja pieni, jännittynyt kävely.
Ja sitten se on edessämme.
Grand Canyon.
En voi uskoa että pääsin oikeasti tähän saakka. Yritimme tätä Insinöörin kanssa jo 11 vuotta sitten.
Silloin ajoimme huonojen ohjeiden varassa neljä tuntia halki aavikon huomataksemme että reittimme on liian pitkä, emmekä tule ehtimään perille ennen auringonlaskua.
Jouduimme luovuttamaan. Käännyimme pois, ja ajoimme takaisin samat neljä tuntia tätä ihmettä näkemättä.
”Jää sitten jotain seuraavaan kertaan”, vitsailimme myrtyneinä ja tiesimme että on epätodennäköistä päästä tänne enää koskaan.
Mutta niin kävi että pääsin tänne, vieläpä omien lasten kanssa. Kokemus oli parempi kuin uskalsin odottaa, hienompi kuin mikään aikaisemmin kokemani.
Ennen kuin näin kanjonin ensimmäisen kerran, kuulin sen. Tuuli humisi vakaasti seisovan kanjonin valtavia reunoja pitkin, yritti pyyhkiä sen syvään pohjaan asti.
Metsän takaa näin ensin takakaarteen, vastarannan. Puristin Ykkosen kättä kovempaa ja meillä kummallakin tuli enemmän perhosia vatsaan. Aloimme ymmärtää, mitä metsän ja vastarannan välissä on – ei mitään.
Metsä väistyi tyhjyyden tieltä ja yhtäkkiä seisoimme reunalla.
Reunalla oli hiljaista. Mykistävää.
En ole uskonnollinen enkä ehkä edes hengellinen ihminen, mutta tämän näyn edessä koin jotain syvempää. Tässä se on. Maailmankaikkeus, Äiti Maa, henget, sielut, evoluutio ja historia jalkojemme alla.
Kilometrikaupalla tyhjyyttä, joka on samalla kaikkea. Maailma, jonka dinosaurukset ovat nähneet. Iäti seisova monsteri, jolle pienet ihmiset ovat yhdentekeviä.
Ylhäältä katsoessa kaikki maallinen tuntuu katoavan ja jos olisin kova tyttö meditoimaan, tekisin sitä tässä. Tuntikaupalla.
Tässä kahden näköalapaikan keskellä, pari tuntia ennen auringonlaskua saamme nauttia hetkestä melko yksin. Kuvaan kaikella millä voin; kameralla, kännykällä, mielelläni.
Näemme kanjonin vielä auringonlaskussa ja seuraavana päivänä täydessä valossa. Monesta eri kulmasta, jokainen yhtä vaikuttavana.
Tuo ensimmäisen kohtaamisen tunne säilyy silti rakkaimpana muistonani, uskon että loppuelämäkseni.
Kerron myöhemmin teille lisää reitistämme ja jaan parhaat vinkit mutta sanon jo nyt: ala säästää. Tule tänne joskus.
Ollaan urheiltu, juotu viiniä, otettu aurinkoa, pötkötelty ja kävelty hiljakseen. Tämä kaiken peittävä löysyys oli juuri se mitä tarvitsin.
Matkailun hyvä puoli on ehdottomasti se ettei voi tehdä mitään niitä “järkeviä” juttuja joita kotona tekisi, joten tulee levättyä normaalia enemmän vaikka väkisin. Ei ole tiskejä ja pyykkejä (omia, tämä muiden kotona puuhaaminen ei tunnu yhtään niin pahalta), autotallin varastoröykkiöihin ei törmäile, työpöydän järjestelyä ei voi tehdä ja niin edelleen.
Kun tekemättömät työt eivät koko ajan näy, niitä ei edes ajattele.
Blogijutut ovat häipyneet päästäni ja laskut jäävät maksamatta, sisustuspäätökset tekemättä ja meilit vastaamatta. Olemme aivan kertakaikkisesti jättäneet kaiken tekemättä. Se on harvinaista, ja ihanaa.
Tämä aiheuttaa minulle myös vaikeita tunteita ja paikallaan polkemista, erityisesti aamuisin. Tuskastuttaa pelkkä oleminen, en tajua kuinka toiset voivat vain olla ja lojua. Tai no, rannalla osaan minäkin lojua. Aurinko lataa mun akkuja aivan eri tavalla kuin sisätilan sohva.
Siellä auringossa lojuessa ehtii rentoutua ja miettiä juttuja. Kuten vaikkapa sitä, että mitenhän minä oikein kestän taas omaa arkeani parin viikon päästä?
Täällä nukumme yhdeksän tunnin rauhallisia yöunia ja heräämme silti vähän väsyneenä. Torkahdamme usein myös päivisin. Nukun enemmän kuin kuukausiin, ehkä vuosiin ja silti alan pilkkiä ennen kymmentä illalla. Olenko todella näin väsynyt edelleen, selätänkö vielä koko kevään kestänyttä uupumusta?
Jos näin on, niin mitähän käy kun elokuu rytisee päälle ja ihan sama meininki jatkuu? Olen punninnut tulevaa arkeani, asetellut jossain ajatusten alla palasia kohdilleen. Miettinyt, mihin kaikkeen aikani riittää ja mihin haluan sen riittävän. Nähnyt jopa painajaisia kalenteristani, aikatauluista ja ikuisesta ehtisiköhän sen sittenkin tehdä tuossa välissä -tetriksestä.
Kuinka ihanaa olisi vain elää. Herätä, käydä töissä, tulla kotiin ja olla perheen kanssa. Urheilla ja lukea.
Vai olisiko? Kyllästyisinkö? Jos kalenterissani olisi päivittäin tunti tai – hyvänen aika – enemmänkin tyhjää, täyttäisin sen varmuudella jollain uudella. Harrastuksella tai siivoamisella.
Tätä tämä minun kanssani aina on. En pysty olla tekemättä mitään, enkä pidä sitä pahana. Minulle rentoutuminen on jotain muuta kuin pilvien tuijottelua, ja se on ihan ok. Suorittajia pidetään aina vähän ressukoina, ajatellaan etteivät osaa relata. Ei pidä lainkaan paikkaansa! Juuri nyt tätä kirjoittaessani olen rennompi kuin koko aamuna.
Haaste on siinä, että kauniin tasapainon löytäminen tekemisen ja aivan liian paljon tekemisen välillä on joskus tosi hankalaa. Erityisesti kun tekemistä määrittävät myös muut kuin minä itse. Kalenteri, asiakkaat, perhe.
Kaltaiseni puuhatyypin arkijuoksu on kaunis labyrintti, jonka koukerot rentouttavat ja tuovat iloa, mutta joka menee yhdestä väärästä käännöksestä tukkoon. Tarvitsen tekemisen silpun elämääni ollakseni virkistynyt mutta välillä on vaikea erottaa mikä silpuista on kivempi kuin joku toinen ja mikä niistä pitäisi ihan vain rohkeasti jättää tekemättä.
On vaikea erottaa mikä virkistää ja rentouttaa ja mikä vain vie energiaa. Kuormituksen säätely on vaikeaa.
Syksyn suhteen on pakko tehdä jotain pohdintaa, valinnoista en sentään kehtaa puhua. Kaipaan ystäviäni ja omaa aikaa. Töitä on tehtävä, ja haluankin. Podcast houkuttelee hirveästi mutta kaikki järki minussa huutaa ettei siihen ole aikaa. Urheilua ei kannata vähentää ainakaan.
Ei tästä nyt sen selvempää tullut. Lähden maauimalaan jatkamaan pohdintojani.
Istun lenkkivaatteet päällä ja hymyilen. Olen niin onnellinen tästä aamusta etten osaa edes kuvailla. Ihan sama vaikka heräsin jo 5.40 ja että silmään koskee jos sitä painaa, se ei ole mitään verrattuna eiliseen aamuun.
Eilen heräsin neljältä aivan tappavaan päänsärkyyn. Otin kaksi buranaa eikä se mennyt pois. Kahdeksalta tainnutin itseni paikallisella lääkkeellä ja sain kivun sen verran väistämään että vartin torkut ulkona onnistuivat.
Tästäkin huolimatta, myös eilinen oli aivan huippupäivä.
Istun saarekkeen äärellä Kaliforniassa, jonne olemme ilmeisesti tulleet pakoon Suomen helteitä. Ei sillä, on täälläkin lämmin. Tai siis täydellistä. Aurinkoa ja aina vähän tai paljon yli 25 astetta (eikä 46 niin kuin kuulemma viikko sitten, h u i !), meri on lämmin ja aallot korkeat.
Vuorokauden matkustaminen tänne meni juuri niin kuin ajattelinkin – minä olin vaikein matkustaja. Lapset söivät, katsoivat elokuvia ja nukkuivat. Eivät valittaneet kertaakaan, kantoivat tavaroita kanssani ja kävivät vessassa kun oli tarve. Sanotaan taas kerran että isot lapset on melko ihania.
Minä sen sijaan, voi pylly. Niskani naksahti sille tuttuun haista paska – asentoon jo viime viikon perjantaina ja luottofyssarini on kesälomalla. Tein kaiken mitä osaan ja silti homma vain eskaloitui maanantaihin mennessä, niin että koko pakkaaminen reissuun meni vinossa. En pystynyt ojentamaan itseäni oikein mihinkään suuntaan ja vasta lähdön aamuna pystyin pitämään päätäni melkein suorassa.
(Oikealle ei muuten tarvitse katsoa yhtään niin paljon kuin ajattelisi. Autoillessa vieressä istuva voi hyvin kertoa puoleastasi tuleeko sieltä joku. Muista vain jarruttaa jos se sanokiin ”tulee”.)
Muuten tämä kaikki on ihan ok mutta jos pää kääntyy vain pariin paikkaan, eikä alaspäin lainkaan, voi olla hankala nukkua lentokoneessa. Yhtään.
No, ei tämä valitus ketään kiinnosta ja siellä on paljon ihmistutteja tätä lukemassa, joille 3h yhtäjaksoinen uni on olisi fantastista. Voimia teille.
Sen vain halusin sanoa, että kaikki tämä kärsimys taas osoittaa että Kalifornia on ihana ja aina kaiken väärti. Että vaikka ihmislapsi olisi nukkunut kolmena yönä yhteensä kuusi tuntia ja sillä olisi edelleen puukko päässä, se on silti onnellinen. Se saa katsoa lämpimällä rannalla kun sen lapset ovat onnellisempia kuin mitä heidän rajoittuneen muistinsa mukaan koskaan.
Hyppivät siellä aalloissa kolme tuntia putkeen ja syövät sitten riemun päälle maailman maukkaimman jäätelön. Ihmiset hymyilevät, vastaantulijat nauravat meidän sekoilevalle poppoolle ja minä kimallan tyytyväisyydestä tähän kaikkeen.
Tänään lähden lenkille, menen taas rannalle ja syön taas jätskiä. Olen edelleen onnellinen, rento ja yhtään mitään tekemätön enkä vieläkään kirjoita mitään jos ei tee mieli.
Jeesustelisin tässä tekstissä sillä, että kotimaan matkailu on aivan mahtavaa ja sitä kannattaa harrastaa jo ihan luonnonkin takia, mutta en ihan täysin kehtaa kun meillä on yksi Jenkkireissu tuossa nurkan takana. Kerron kuitenkin sinulle, mitä kaikkea täällä lähellä voi tehdä jos vaikka sinä innostuisit matkustamaan perhettämme ekologisemmin!
Nämä ovat meidän tänä vuonna kokemiamme juttuja, jotka kaikki toimivat 1-3 päivän reissuiksi lasten kanssa. Tervetuloa kesäreissulle Suomeen!
Lapsenmielisiä museoita, ihania puutaloja ja upea majakkasaari – Uusikaupunki
Pääsin ensimmäistä kertaa ikinä Uuteenkaupunkiin käymään Päivin kutsumana. Ai että miten ihana paikka! Päivi oli kattanut meille melkoisen blogireissun, josta ihan kaikkea en päässyt itse kokemaan mutta Pakkahuoneen munkit ovat jääneet sittemmin muistoihini rakkaan rasvaisina. Saisipa sellaisen munkin nyt. Minulta jäi väliin mahdollisesti maailman kummallisin Bonk-museo sekä kiehtova taidetalo Pilvilinna. Luettuani Saanan kertomuksen näistä kummastakin olen entistä vakuuttuneempi että on päästävä takaisin tänne. Niinpä olenkin noin joka viikko kuiskutellut Insinöörille että voitaisiinko me mennä sinne Uuteenkaupunkiin?
”Taidetalo Pilvilinna – sekopäivin ja samalla mahtavin taidenäyttely, missä olen eläissäni vieraillut” – Saana / Live Now Dream Later
Nappaa perheesi autoon ja huristele tähän kauniiseen puutalounelmaan. Lounas kannattaa nauttia Captain’s Makasiinissa ja kahvit maistuu hyvältä kauniin Pasklahden rannalla päivystävissä kahviloissa.
Sappisen Päiviltä kannattaa tiedustella parhainta yöpymispaikkaa kaupungissa, mutta suosittelen myös yöpymistä saaristossa! Otatte Kertun allenne ja matkustatte kolme tuntia kauniin saariston läpi meritunnelmissa. Perillä teitä odottaa mieletön Isonkarin majakka sekä saari, jonka luonto on aivan omanlaisensa. Saaressa saa ihanaa paikalla tehtyä ruokaa ja sauna kutsuu yöpyjiä. Saarelle voi tehdä päiväretkiä tai yöpyä, onnekkaimmat viettävät koko viikon siellä lammaspaimenena! Kaikki tiedot Isokarista löytyy täältä.
Seikkis, oudot kahvilat ja aivan loistava kesäteatteri – Turku.
Turku, rakkaani. Tiesitkö, että Turkuun voi matkustaa myös käymättä Muumimaailmassa? Siellä Naantalissa sekin toki odottaa jos sitä kaipaat, mutta yhtä hyvin voit tehdä 1-3 päivän reissun ihan vain Turkuun.
Jos autoilet, varaa matkustamiseen paljon aikaa, sillä tällä reitillä on nähtävää! Kurvaa hieman ennen Turkua vanhalle Turun moottoritielle ja pääset Kasvihuoneilmiöön – Suomen ehkä eriskummallisempaan kauppaan josta löytyy pupuja, kattoon viritettäviä haikaloja, pinkkikultaisia nojatuoleja, armeijan vanhoja tavaroita ja hyllyttäin peruukkeja. Lupaan että lapsesi rakastavat tätä outoa paikkaa. Syö täälläkin paikan päälle tehty munkki ja sitten voitte jatkaa vielä Design Hilliin, hienoon kahvilaan Salon puolella. Siellä on kaikki Suomi-design ihanasti esillä ja usein hyviä tarjouksia!
Jos ulkona onkin illalla aurinkoa, Ranta-Kertussa on ulkona hiekkalaatikko, pöytiintarjoilu ja pään kokoiset GTt. Jokilaivoille on tietysti mentävä ainakin yhdelle.
Tärkein vinkki on tämä: Et saa lähteä Turusta käymättä kesäteatterissa. Jos olet kaltaiseni, sinulla saattaa olla suuret traumat ylinäytellystä huonosta näytelmästä kylmässä katsomossa, kovilla penkeillä, sään armoilla. Silloin sinunkin on tultava tänne ja opittava että kesäteatteri voi olla aivan tajuttoman hyvää. Niin taiten näytelty, hienosti kirjoitettu, nykyaikaa sopivasti viljelevä ja kertakaikkisen mukaansatampaava on tämä Taikuri Oz että menisin vaikka uudestaankin katsomaan!
Tällä kertaa katsoimme näytelmän viiden lapsen ja kahden aikuisen voimin. Nuorempi viisikko katsoi homman alusta loppuun ja eläytyi vahvasti mukaan. Vanhempi kaksikko itki esityksen lopussa. Minulla ei ole antaa tekosyitä tähän. Se katsomo on muuten todella hyvin katettu ja suojassa tuulelta. Tarkenette kyllä.
Turusta ei voi puhua mainitsematta sen Kuningatarta. Reissun suurin kohokohta onkin Bongaa Mamma -kilpailu, jossa leikkimielisesti voitte kisailla siitä kuka bongaa Mamman eka. Käyttäkää Instaa hyväksenne! Ps. jos ette Mammaa näekään, tsekatkaa hänen kaiken kattavat Turku-vinkkinsä tästä.
Mukulakiviä, sisustusostoksia ja kaunis Linnamäki – Porvoo
Porvoo on aina varma yhden tai kahden päivän retkikohde. Sinne voit muuten matkata myös vesiteitse, hyppää Helsingistä m/s JL Runebergin kyytiin! Porvoosta voit myös käväistä saaristossa lossiliikenteen varassa, tsekkaa vaikka Tirmon ranta. Ole nyt kuitenkin joka tapauksessa ainakin yksi yö, sillä Porvoosta löytyy yksi sympaattisimmista yöpaikoista.
Majatalo Peti & puuro:n perusti muutama vuosi sitten vasta 15-vuotiaana Janita oman kotinsa piharakennukseen. Se on kotoisa yhden makuuhuone ja neljän sängyn kokonaisuus omalla keittokomerolla ja saunalla! Omalla terassilla keskellä rehevää puutarhaa on melko ihanaa syödä aamiainen.
Kaikista hauskinta meidän kannaltamme on se että majatalo on Insinöörin lapsuudenkodin pihalla!
Porvoossa pitää syödä ainakin yhdet jälkkärit Pos3:ssa, yksi illallinen Johans’issa ja jossain kohtaa teidän on mentävä kävelylle Linnamäelle. Siellä on ihania siltoja, kauniita vanhoja puita ja kaikinpuolin hieno tunnelma. Wanhan Porvoon kujilla on myös muutama todella hyvä sisustuskauppa ja hyviä vaateostoksia lapsille joka kerta. Suomen ihanimman leluliikkeen tietysti tiedätkin? Jos et, tule Porvooseen vaikka vain Riimikon takia.
Räjähteitä, SUPpailua, oma lampi ja tuhansia perhosia – Vallisaari
Jos satuit seuraamaan IG-tiliäni tuossa hetki sitten, et voinut välttyä palavasta rakkaudestani Vallisaarta kohtaan. Epic.fi kutsui meidät kesäiselle blogimatkalle ja daaaaamn että olikin ihana retki! Matkasimme saareen kahdestaan Insinöörin kanssa ja nautimme heti alkuun Epicin salaatit kuoharin kanssa. Siitä jatkoimme jalkaisin meille varattuun Tentsile-telttaan yöksi. Teltta on puun runkoihin kiinnitetty riippumatto, jonka alapuolella on toinen riippumatto ikään kuin olohuoneena. Oli todella mahtava kokemus ja yllättävän hyvin sai nukuttua vaikka alusta hieman joustava olikin.
Käppäilimme kahdestaan illalla mystisessä saaressa, joka oli lähes autio. Ihailimme upeita näkymiä merelle ja söimme kylmät makkarat – saaressa ei saa tehdä avotulta ollenkaan sillä maaperässä voi vielä olla räjähteitä saarella aikoinaan tapahtuneen räjähdeonnettomuuden jäljiltä. Seuraavana aamuna kävimme vielä SUP-lautailemassa saaren rantoja pitkin Meriseikkailukeskuksen kutsumana. Kreisihieno kokemus upeassa säässä. Meriseikkailukeskus vuokraa myös kaksikkokajakkeja, joihin voisi laittaa aina yhden lapsen istumaan aikuisen kanssa. Aiomme tulla vielä elokuussa tämän kokemaan!
Vallisaari on ollut vasta pari vuotta yleisölle auki ja on silti mielestäni yksi parhaiten pyörivistä yleisösaarista! Saaressa on paljon hyvää syötävää ja juotavaa, riittävästi patikoitavaa, loputtomasti tekemistä ja aina jotain kummallista nurkan takana. Tekemistä löytyy kaikille ja esim Kuninkaansaaren puolelta löytyy pihapelejä lainattavaksi. Saaressa on myös poikkeuksellinen luonto, sieltä löytyy mm. harvinaisia perhoslajeja. Me olemme olleet Vallisaaressa nyt kahdesti tänä kesänä ja vielä on näkemättä esimerkiksi Aleksanterin portti josta on huhujen mukaan Helsingin parhaat näkymät merten yli.
Lyhyesti: mene. Tule aamupäivästä ja syö päivän aikana ainakin Epicin lohikeitto, se on törkyhyvää.
Kaikki tiedot, opasteet ja varaukset löytyvät osoitteesta Vallisaari.fi.
Muista muutkin pääkaupunkiseudun lähisaaret!
Tämä saattaa tulla monille paikallisillekin yllätyksenä, mutta pääkaupunkiseudulla on hillitön määrä hienoja saaria joihin pääsee linjalautoilla osana paikallisliikennettä. Jokainen tietää Suomenlinnan, mutta olethan käynyt myös Uunisaaressa, Pihlajasaaressa, Lonnalla? Tai piipahda Espoon omissa kohteissa; Iso Vasikkasaari ja Pentala uuden saaristomuseonsa kanssa ovat ainakin näkemisen arvoisia.
Junalla mihin vain ja päiväksi seikkailemaan!
Tänne asti emme vielä ole ehtineet, mutta haaveenani on viedä lapset vielä yhdelle junareissulle tämän kesän aikana. Ajatuksena on ostaa VR:n halpa säästölippu johonkin kaupunkiin ja samalle päivälle paluu.
Ensimmäisenä ajatuksena mulla oli lapsuudestani tuttu Hanko, mutta myös Tampere, Vaasa tai Jyväskylä kiinnostavat. Siellä me sitten kikkailtaisiin koko päivä ja lapset saisivat vihdoin kaipaamansa junamatkan.
Ykkönen sai viikko sitten korviinsa reiät. En vielä tiedä pysyvätkö ne siinä, sillä tein matkan varrella ainakin kolme isoa virhettä, jotka kerron nyt tässä jotta teidän ei tarvitse tehdä niitä.
Koruista keskusteltiin varmaankin puoli vuotta. Keskustelu meni näin: “Äiti mä haluaisin korvikset”, johon minä: “Miksi?”.
Kun aloin olla varma, että lapsi oikeasti haluaa ne pysyvästi eikä vain siksi että kaverillakin on, aloin kertoa mitä korun laittaminen tarkoittaa ja miksi siihen ei pidä lähteä kevyin mielin. Käytin vanhaa “minä olin paljon vanhempi kuin sinä reiät saadessani” -korttia ja muistelin olleeni ainakin 12. Sovimme, että jos hän on edelleen yhtä varma koruista, hän saa ottaa reiät saman ikäisenä kuin minä olin korut saadessani. Ei tarvitse odottaa kuin viisi vuotta!
Lapsi tyytyi nihkeään ratkaisuun.
Sitten tein ensimmäisen virheeni. Soitin äidilleni, autosta. Kysyin että minkäs ikäisenä minä sainkaan ne korut. Sieltä hän sitten iloisesti kaiuttimessa kertoi että olit aika nuori, taisit olla kuusivuotias. Voitte arvata, miltä näytti seitsemänvuotiaan kasvot takapenkillä.
Alkoi seuraavan virheen matka. Ensin toimin oikein: googletin, kysyin suosituksia, perehdyin. Ymmärsin että on kolme vaihtoehtoa: Lävistäjä, kultasepänliike tai Sokos Emotionit joissa on käytössä jokin uusi vanhaa ampumista parempi tekniikka. Vanhana tatska- ja napakorumuijana päädyin lävistäjään.
Jussi. Kuva (c): Paradise tattoo
Kunnes koulun loppu saapui ja minua tuhannesti muistuttanut (äiti ootko nyt varannut sen ajan sinne lävistäjälle) lapsi seisoi edessäni, korvat ehjinä. Perhana.
Menimme lomapäissämme suoraan Itäkeskukseen suureen lomajuhlintaan. Siis syömään kuppaiseen food courtiin ja sitä ennen korvishommiin. Suunnistimme tarkkaan juuri siihen liikkeeseen mitä meille oli suositeltu ja kysyimme nohevasti että onhan teillä käytössä se uusi metodi?
Tässä tein toisen virheeni. Myyjällä ei ollut hajuakaan mistä puhuin vaan näytti vanhaa kunnon pyssyä hämmentyneenä “no en mä tiedä kuinka uusi tää on, tällä me ollaan aina tehty”. Tässä kohtaa olisi pitänyt hymyillen sanoa kiitos, hyvää iltaa ja lähteä sinne kuppaiseen ravintolaan samalla kuin puhelimesta kaivetaan esiin lävistysliikkeen numeroa.
Se numero muuten on 050 582 5802 ja se johtaa Paradise Tattoon lävistäjälle Jussille, josta minulla on pelkkää hyvää sanottavaa. Mene sinne. Älä edes lue loppujuttua vaan mene vaan sinne.
No minähän en sinne soittanut, vaan jossain kehtaamisvimmassani (ei tästä nyt pois kehtaa lähteä!) suoritimme homman ns. maaliin. Neljä päivää myöhemmin korvat olivat turvonneet ja korvien takaa iho pahasti allergisen reaktion vallassa. Tässä kohtaa vinkki: jos sinulla on joskus ilmennyt nikkeliallergia, lapsellasikin voi olla se.
Oli aika korjata tehty vahinko. Käytyämme tyhjän uusintakäynnin koruliikkeessä, romahdettuamme yhteen suureen pettymysitkuun liikkeen lattialla (en minä), päätimme ennen korvisten poistamista yrittää vielä yhtä oljenkortta ja soitimme sinne mihin koko ajan pitikin.
Vielä kerran, se Jussin numerohan oli 050 582 5802.
Saimme ajan samalle päivälle ja vietimme Kalevalankadulla ihan Stockan vieressä sijaitsevassa Paradise Tattoo & Piercing:ssä alle puoli tuntia erittäin miellyttävässä toimenpiteessä. Ketään ei sattunut (vain vähän lompakkoani), tyttö sai sittenkin vielä kauniit korut korviinsa ja minulla on nyt taas usko siihen, että tämä saadaan hoidettua ilman tulehduksia. Jos vain maltamme olla kesällä uimatta, hmm..
En viitsi mennä yksityiskohtiin missä liikkeessä ja mikä kaikki ampumishommissa meni pieleen. Kerron sen sijaan oppimani perusteella, miten lapsen korvien lävistys kannattaa mielestäni tehdä.
Lapsen ensimmäiset korvikset: vinkkejä reikien laittamiseen.
1. Varmista, että lapsi oikeasti haluaa korvikset. Kokeilkaa ensin tarrakorviksilla, ja selitä lapselle hyvin tarkkaan ettei kerran tehtyä korvareikää saa enää koskaan kokonaan umpeen. Meidän lapsille tämä 7v ikä on selvästi ensimmäinen kohta, jossa näin pitkälle menevä pohdinta voi onnistua.
2. Odota syksyyn. Korun haavan pitää parantua 6-8 viikkoa, jolloin ei saa uida, saunoa, hikoilla, käyttää rasvoja, likaantua. Kesällä tehdään näitä kaikkia. Oli typerin idea ikinä ottaa korvikset keväällä.
3. Mene lävistysliikkeeseen. Netti on täynnä keskusteluita aloituksella ”korvakorut lävistämällä vai ampumalla” ja mielipiteitä sataa puolesta ja vastaan. En voi sanoa puolestasi kumpi on oikein mutta suosittelen lävistäjää, koska:
Lävistäjä tekee ammatikseen ihmisiin reikiä ja myy sivubisneksenä koruja. Koruliike myy ammatikseen koruja ja tekee sivubisneksenä ihmisiin reikiä.
Ensimmäinen kohta tarkoittaa että lävistäjän ydinammattitaitoon kuuluu seurata oikeiden lävistyskorumateriaalien, laitteistojen ja toimintamallien kehittymistä.
Lävistäjä käyttää pientä terävää neulaa, joka ei satu ja aiheuttaa vähemmän vahinkoa korvaan. Ykkösen ammutut reiät sattuivat niin paljon, että meinasi jättää leikin kesken, lävistystä tulehtuneisiin korviin hän ei edes huomannut.
Lävistäjältä mukaan saadut hoito-ohjeet olivat erittäin hyvät, tarkat ja kirjalliset.
Ja koska: Miksi et menisi lävistysliikkeeseen? Koska se on vähän kalliimpaa? Koruliikkeessä korvikset voi saada alle kahdella kympillä, lävistysliikkeessä homma maksaa tyypillisesti vähintään 70€ (40€ työ + korut korvaparille alkaen 30€). Jos lävistät ihmistä loppuelämäksi, kannattaako siitä maksaa vähän vai paljon?
4. Hoida korua hyvin, mutta älä liikaa. Tarkkaile herkällä korvalla (eheheheh) tuleeko tulehdusta, ja reagoi nopeasti jos se tulee. Olen kuullut liian monta lääkärikeikkaa tämän ruljanssin aikana. Täällä yhdet hyvät ohjeet hoitoon.
Meillähän toki saattoi käydä vain huono tuuri. Sinänsä oikein mukava tyyppi vaan ei tainnut olla kovin kokenut. Uskoisin, että lävistysliikkeissä tätä huonoa tuuria ei yhtä helpolla käy. Me pidettiin koruista tosi hyvä huoli (väärillä ohjeilla tosin) eikä Ykkönen hiplannut niitä yhtään vaikka kutisivat paljon.
Isoin ongelma oli ehkä se että saimme koruliikkeestä korut, jotka olivat Ykkösen korvaan hieman liian isot (painavat korvaa aiheuttaen turvotusta ja ovat vaikeat puhdistaa) ja jotka olivat kirurginterästä. Kuulostaa hyvältä, ja sen hienouteen vetosi myös koruliikkeen tyyppi. Myöhemmin kuulin lävistäjältä että kirurginteräs on seosta, jossa on aina vähintään 10% nikkeliä. Terve vaan nikkeliallergia!
Tuosta aiemmin mainitusta Sokoksen menetelmästä olen kuullut pelkkää hyvää, joten jos kaipaat ajanvarausvapaata kauppakeskuskeikkaa, ehkä se on kokeilemisen arvoinen! Minä en enää kokeile.
Loppuun disclaimerit:
En halua enkä voi yleistää. Jos googlaat ”korvakorut lävistämällä vai ampumalla” saat pitkän ketjun vastauksia, joissa mielipiteitä riittää puolesta ja vastaan. En minä tiedä mikä on totisinta totta. Tietysti liikkeissä on eroja, lävistäjissä on eroja ja korukauppiaissa on eroja. Meidänkin saamamme suositus tuli siitä että kaikki oli aiemmin mennyt superhyvin juurikin samassa liikkeessä! Samoin lävistäjällä käyneen lapsen korvien tiedän myös tulehtuneen. Kaikkea voi käydä.
Kaikilla ei todellakaan ole nikkeliallergiaa, ja meilläkin tämä olisi voinut päättyä ihan hyvin ilman sitä. Mutta. Henkilökohtaisesti koen että riskit ovat suuremmat koruliikkeessä.
Kiinnostavinta tässä kaikessa oli Missä olet Lauran upea #sadetutka2018, jossa ihmiset Instagramissa pyytämättä raportoivat Lauralle sataako siellä missä he ovat. Sitä saa mitä ei tilaa. #missäsataalaura, kuten Mamma sen osuvasti nimitti, oli upea ilmiö, toivottavasti toistuu uudestaan!
Tiukat housut heti juhannuksen jälkeen ovat yhtä huono idea kuin kepeä paukku heti noron jälkeen. Reisille menee. Eikä yhtään ylemmäksi.
Meillä ei ole Squishyjä. Kuinka on mahdollista että meillä ei ole jotain valtavan suosion saanutta lelua? Kerrankin!
Minun on saatava Squishyjä.
Pride on kyllä mahtava juttu.
Erityisesti koska sen seurauksena saa päivätolkulla seurata kuinka ns. Karhu-miehillä menee makkara väärään kurkkuun. Pun intended.
Olisiko jollain myydä niitä Squishyja? Mieluiten myrkyttömiä!
Meidän lapset ovat saaneet jo aika monta vuotta valita omat vaatteensa, koska sillä tavalla heidät saa varmimmin pukemaan itse itsensä. Kakkonen on pääosan ajasta alasti.
Lomalomalomalomalomaloma. Perjantaina.
Juuri saamani tiedon mukaan kirjat on parempi lukea fyysisinä. ”Mut kaikki on niin moniulotteista. Vähän niin ku mun kaveri Ari, sen kyllä pitäis käydä psykiatrilla. Ei se oo käyny. Mun kaveripiirissä on aika paljon sellasia.” – ”Ok. Mä jään tällä pysäkillä..” ”okei hei oikein hyvää jatkoa sulle — (hik!)”
Itä-Helsinki on alkanut kasvaa minuun kiinni.
Aina kannattaa kävellä kauniina iltana pidempi reitti kotiin.
Myös jos sillä tavalla pääsee nopeammin pois bussista uuden kaverin luota.
”Podcasteja tulee nyt joka nurkasta, kaikilla bloggareilla on semmoinen. Erona vain että sun podcast on oikeasti hyvä, aiheet on niin tärkeitä, mielenkiintoisia ja höystettynä sarkastisella huumorilla”. Tämä ei liene mikään uutinen kenellekään!
Tänä aamuna lapseni kysyi isältään ”tiedätkö mitä ne on ne Squishyt?”. Myrkkylelu paras lelu.
Ylihuomenna aion sulkea läppärin, juoda bissen ja kaatua sänkyyn. Nähään.
