35+ on aivan hyvä ikä saada vielä lapsia (jos munasolusi ovat samaa mieltä)

Sain seuraajalta toiveen: ”voisiko joku teistä [juuri vauvan saaneista vaikuttajista] kirjoittaa siitä, että yli 35v on vielä ihan ok tehdä vauva / pikkusisarus, ikkuna ei sulkeudu, ei syytä paniikkiin jne”.

Voisin! Sillä täällä päässä tietokonetta on yksi juuri 37 täyttävä vielä yhden saanut joka ajatteli vielä pari vuotta sitten että ikkuna on nimenomaan sulkeutunut. Silloin kirjoitin näin:

”Kolmas lapsi syntyisi jo ihan hirmuisella ikäerolla vanhempiin sisaruksiinsa. Meillä ei riitä rahat. Meillä ei riitä ehkä huoneetkaan. (…) Yhtäkkiä huomaan että ikkuna kolmannelle taisi mennä kaiken tämän kaaoksen keskellä hiljaa hissukseen kiinni. Ei sanonut mitään sulkeutuessaan, hiipi vain hiljaa bileistä kotiin.”

Kuinka ihanan väärässä olinkaan. Se ikkuna oli vielä aivan apposen auki ja odotteli vain meitä! Vaikka olinkin tuon tekstin aikaan jo itse asiassa aika pitkällä Kolmosen harkinnassa ja toivomisessa, oli nuo yllämainitut huolet ja moni muu silti painamassa vaakakuppia ja ymmärrän täysin tuon seuraajani kysymyksen: ei kai tässä nyt enää ehdi?

Kun lopulta tajusin että raha ei ole kysymyksen ytimessä, että lapset voivat vaikka jakaa huoneita ja ikäeroilla ei ole väliä (ja kuten myöhemmin olen oppinut, ainakin toistaiseksi se on ollut vain ihan best), olin 35.

Onko 35 liian vanha yrittämään vauvaa?

Ystäväni lapsettomuushoitoja seuranneena olin tuskaisen tietoinen siitä että 35 voi olla kriittisen vanha, sillä parasta ennen päiväys on sulkeutumassa jonain vuonna ja se voi olla tämä vuosi. Munasolut annetaan syntymässä ja kun ne alkavat ohittaa parhaat vuotensa, se tapahtuu aika rytinällä. Kuin syksyllä puusta tippuvia lehtiä mokomat. Mahdollisuus lapsen saamiseen voivat yhtäkkiä olla tyystin eri kuin vaikkapa vuotta aikaisemmin. Lasten saaminen ei ole missään iässä mikään selviö, eikä 35 jälkeen ainakaan helpommaksi muutu.

Silti, hyvällä onnella voi tulla raskaaksi vielä pitkälle neljäänkymmeneen tai sen ylikin. Tunnen 42-vuotiaani äidiksi tulleen, ja 44-vuotiaana pikkusisaren saaneen. Toivosta ei siis pidä luopua!

Entä se henkinen puoli, onko 35+ jotenkin ”liian vanha” saamaan lapsia tai vielä lapsia, edellisten sisarukseksi? Ei tietenkään ole. Mikään numero ei kerro siitä sopiiko ihmisen jo / vielä saada lapsia. Kyllä minäkin laskin että Kolmosen täyttäessä 10 olen sitten itse 46! Mutta mitä sitten? Tulen myös täyttämään 50 niin että minulla on edelleen nuoria lapsia. 50 on uusi 30 ja minä ainakin aion olla vielä kuusikymppisenä vetävässä kunnossa.

Lopulta ajattelin että jos presidentit voivat saada lapsia seitsemänkymppisenä, uskon meidän pystyvän tähän puolta nuorempina.

raskausviikko 38

Milloin tietää olevansa valmis vauvaan?

Milloin on valmis vauvaan – 19, 25 vai 35-vuotiaana? Ehkä ikä ei olekaan mikään tekijä tässä. Ehkä kysymys onkin eniten siitä meissä asuvasta pelosta, oman jaksamisen riittävyydestä. Sitä onkin tietysti ihan viisasta miettiä. Onko perheessämme vielä voimavaroja, entä jos eteen tulee jotakin haastavampaa, onko meillä tukiverkkoja? Pystymmekö me tarjoamaan ruokaa, rakkautta ja turvaa?

Näihin kysymyksiin pitää vastata aina lapsia toivoessa, eikä vastaus muutu iän vaan elämäntilanteen mukaan. Mutta sanoisin että suurin osa aikuisista voi vastata näihin kyllä, kun vain osaa laskea sen vaatimustason riittävän alas. Lapsen rakastavaan hoitoon ei vaadita juuri oikeanlaista työpaikkaa / uraa, kotia tai parisuhdetta vaan ihan tavallisia ihmisiä jotka jaksavat tarvittaessa asettaa toisen tarpeet omiensa edelle.

Oikea ikä saada lapsia voi alkaa ykkösellä, kakkosella, kolmosella tai nelosella – ja jos olet mies, vaikka seiskalla. Koska meillä naisilla on kuitenkin olemassa takaraja, jonka sijainnista emme varmuudella tiedä, suosin aina itse ystäväni lanseeraamaa testiä sopivan ajan löytämiseen: jos mietit pitäisikö ja yllätysraskaus ei tuntuisi aivan katastrofaaliselta, on oikea aika jättää ehkäisy pois.

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka katuvat sitä etteivät uskaltaneet. Minä tiesin olevani yksi heistä jos en anna Kolmoselle mahdollisuutta, ja se oli lopulta se ainoa syy jonka tarvitsin.

Raskausviikko 41: Synnytys ja vauva!

40+0 
Laskettu aika. Herään aivan surkean yön jäljiltä, pää edelleen kipeänä. Niskajumi-migreenini alkoi eilen ja tänään on särkypäivä. Sitä ei helpota se että olemme nukkuneet lasten kanssa piharakennuksessa, jonka patja on selvästi mulle aivan liian kova. Nukun kyljelläni ja viime viikot lonkka on kipeytynyt siitä tosi paljon – nyt erityisesti. Käymme perheen kanssa Lintsillä ja olo on ihan kamala. Vauva tuntuu tooooosi alhaalla ja ekaa kertaa se tekee kurjaa painetta.

Lonkkahermoon painaa ajoittain jokin niin että jalka meinaa lähteä alta, kuuma kesäpäivä saa minut melkein lämpöhalvaukseen ja pikkusupistuksia tulee koko ajan. Ajamme kuitenkin vielä Porvooseen illaksi, sillä lapset jatkavat siitä neljäksi päiväksi mökille ja Mukkilaan. Minä saan matkalla seitsemän kipeää supistusta.

Koomaan illan sohvalla. Onnellisena siitä että saan koomata. Käyn vaa’alla. Vielä vajaa pari kiloa ennen seuraavaa kymmenlukua, saa nähdä ehdinkö saavuttaa sen. Nyt ollaan puoli kiloa vajaa samoissa lukemissa kuin Ykkösen syntyessä. Ruokahalua ja nälkää ei kauheasti ole, eikä vatsa oikein mitään enää tahdo sulattaakaan. Tuntuu että sekin odottaa tätä suurta tyhjennystä – minä odotan lähinnä rajoittamatonta salmiakkia.

Biitsillä, kaksi tuntia ennen kuin synnytys käynnistyi.

40+1 
Parempi yö, parempi mieli. Päänsärky alkaa tuntua siltä että se on huomenna tai seuraavana päivänä ohi. Vauva melskasi aivan kreisimeiningillä illalla 21-00 lähes ilman taukoja ja nukkuu nyt aamulla sikeästi, heräilee vasta ennen kymmentä. Hengaamme aamun rauhassa kotona kaksistaan ja seuraamme etupihamme asfaltointia.

Iltapäivällä valumme lounaalle ulos keskustaan ja illalla kaverit tulevat auttamaan Insinööriä pihan lapiohommissa. Olo on tyyni, melko mukava ja  rento. Mutta lepoa alkaa kyllä homma vaatia, sen huomaa. Kävely on h i d a s t a (toivottavasti en törmää enää mummoon) ja jokaisen aktiviteetin jälkeen tarvitaan pieni lepo. Vauva painaa jo aika kunnolla lantioon, jalat meinaavat lähteä aika ajoin alta.

Jos ette kerro kellekään, niin kyllä tässä itsellä sellainen olo on että jotain tuolla tapahtuu ja kohta synnytetään. Harmi vain että tiedän kokemuksesta että se “kohta” voi myös olla viikkojen, ei päivien päästä.

40+2
Tänään on tilastollisesti yleisin päivä synnyttää. Minä herään ilman vauvaa mutta myös ilman päänsärkyä, jee!

Aamupäivällä käymme Insinöörin kanssa kahdestaan Kuusijärven rannalla lököttelemässä – eli minä tuskailen kun en löydä oikein mukavaa asentoa. Paluumatkalla käymme Ikeassa, taapertaminen on tosi hidasta ja paljon on kaikenlaisia kipuja jo. Lounaalla totean Insinöörille että ensimmäistä kertaa tuntuu että kun tästä nousen niin mitä vain voi tapahtua, vaikka lapsivedet mennä.

Kotimatkalla autossa tulee neljä puhalluttavan kipeää supistusta 12 minuutin sisällä. Edellisen virkkeen kirjoitan jo saarekkeeseen nojaillen, sairaalakassin pakkaamisen välillä.

40+3 klo 01.42

Meillä on vauva.

 

Raskausviikko-sarja päättyy tähän. Kaikki sarjan jutut alla viikottain:

Raskausviikko 40: Kun kaikki haluaa tietää ”joko” (minä myös)

Raskausviikko 40

Pitää ihan julkisesti kiittää raskausjumalia – kyllä tämä vaan voi olla mulle niin paljon helpompaa kuin monelle muulle. Pääsen aivan ällistyttävän helpolla vielä nämä viimeisetkin viikot. Edelleen porskutan ilman raskausarpia, turvotuksia (sormukset edelleen sormessa!), jatkuvaa pissahätää, tuskaisia asentoja tai öistä valvomista. Seuraan Heinäkuiset 2019 -ryhmässä muiden tuskaa enkä kehtaa osallistua keskusteluun.

Nautin olostani vielä ihan hurjasti suhteessa raskauden vaiheeseen. Saan ihan itse oma jalkakarvani ja varpaankynteni hoidettua ja kengät jalkaan, eikä maha ei minkään strategisen homman tiellä – jos tiedätte mitä tarkoitan. Jollei pikkuisen kipeitä supistuksia lasketa, olen edelleen aivan elämäni kunnossa.

Vatsa tuntuu nyt isolta säkkipilliltä: alhaalla on iso möntti josta lähtee tikkuja ylöspäin. Koko ylävatsa kumisee tyhjyyttään silloin kun pienet jalat eivät sinne töki, ihan käsittämätöntä miten alhaalla se voikin olla ilman että siitäkään on mitään vaivaa. Ei tunnu vesimelonia mestoilla, ei tarvitse kävellä kuin pingviini, eikä edes niitä sukkapuikkoja enää juurikaan tunnu.

Viikolla saan jopa hienon kaupunkipäivän itselleni, kun jaksan kävellä tuntikaupalla, yli 10 ooo askelta! Tosin maksan tästä seuraavana päivänä liitoskipujen muodossa.

Supistuksia on nyt jo päivisin ja levossakin, välillä sitä jopa ajattelee että lähtiskö se tästä. Näen öisin usein unta, jossa synnytän ja imetän. Kaikki menee unissani aina tosi hyvin, pidetään sitä hyvänä merkkinä.

Olen henkisesti aika hyvin varautunut siihen että pian eteen tuleva laskettu aika ei tarkoita yhtään mitään. Mietin jatkuvasti että kaksi viikkoa vielä, mutta samaan aikaan olen hieman pettynyt kun Kakkosen synnytysaika (39+6) menee ohi eikä vauvaa näy. Ajattelen että nyt se sitten tarkoittaa kai sitä että se syntyy Ykkösen tapaan 42 +1 – mikään muu kuin jo koettu ei tunnu mahdolliselta.

Aiemmasta oppineena olen järjestänyt kaikkea kivaa tekemistä lasketun ajan ympärille ja yli, ettei elämä ole pelkkää vauvan odottamista. Harmittaa ettei uskalla lähteä monen tunnin päähän mökille, mutta onneksi kotiinkin saa pool partyt järkättyä:

Eletään niitä päiviä ja viikkoja kun ihmisiä alkaa kiinnostaa aika lailla miten voin. Puhelin pirisee paljon normaalia enemmän ja vastaan siihen tottuneesti Kiitos, hyvin! Ei ole tullut vieläkään, kerron kyllä sitten kun tulee. Yritän olla hermostumatta, vaikka jostain syystä mulle tämän on aina vaikea paikka. Hyväksyä se että muitakin jännittää ja innostuttaa, uteliaskin saa olla tietysti.

Ehkä sitä on itse niin tiukasti suuntaamassa kohti synnytys- ja sitten vauvakuplaa että muiden osallistuminen siihen tuntuu vaikealta. Lupaan kuitenkin pysytellä ystävällisenä (muille kuin lähisuvulle, toim. huom, he saavat täyslaidallisen silloin tällöin) ja hymyillä kauniisti kun uteliaita kysymyksiä, vinkkejä ja kokemuksia lentää!

Enkä mitenkään myönnä että jotain ennakoivaa ärtymystä olisi havaittavissa – kyllä sinäkin paiskaisit spagettikattilan teatraalisesti pöytään jos puolet spageteista meni sihvilän ohi kokattuasi migreenissä ja mieskin on ärsyttävä (kuulisit miten se hengittää!).

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Raskausviikko 39: Fine, valmistaudutaan nyt sitten

Raskausviikko 39

Kyllä on tämä raskaus hyvin suunniteltu juttu, ei voi muuta sanoa. Niin siinä taas kävi että kun laskettu aika lähenee, mun haikeus ja voi kun tämä ei koskaan loppuisi alkaa sekoittua sellaiseen voisit kyllä kohta syntyä – fiilikseen. Alan jo kaivata omaa kroppaani (tai oikeammin kiinnostaa nähdä minkälainen se nykyään on!) ja ne ihanat isot potkut alkavat vihdoin tehdä kipeää.

Nukun edelleen loistavasti (k i i t o s universumi jokaisesta tälläisestä yöstä!) mutta muuten elo alkaa olla kyllä vähän tukalaa. Autolla ajaminen ei oikein onnistu, pyöräily ei oikein onnistu, kävely ei oikein onnistu, istuminen ei aina onnistu. Vatsa tuntuu isolta, vauva tuntuu isolta ja on välillä tiellä.

Kerran avaan oven liian läheltä ja naarmutan mahaa lukon kielellä. Hupsista, mistä tuohon tommonen maha ilmestyi?

Sen verran monta ei oikein onnistu -kohtaa alkaa olla, että jakautuminen alkaa tuntua ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Nuo pienet kantapäät haluaisin nähdä jo nahan tällä puolen sätkimässä. Viikon puolivälissä synnytys alkaa tuntua asialta, joka vaikka ihan saattaakin tulla tässä vielä vastaan. Monena päivänä supistukset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus ja erityisesti illat ovat kyllä yhtä pinkeää ihoa. Haluaisin vain olla kyljelläni.

Havahdun siihen että synnytys voi tosiaan tulla milloin vain viimeistään silloin kun ihmiset ihastelevat että uskallan lähteä Tampereelle kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. itse ajattelen että synnytykseenhän on neljä viikkoa vielä, mutta toisaalta tuijotan häkeltyneenä päivämääriä. 7.7., sehän on 11 päivää vähemmän kuin se matemaattisesti laskettu aika?

Täällä minä kuitenkin vielä kävelen Tampereen katuja niin kuin ei mitään vauvaa olisi tulossakaan, könyän kohti Pyynikin munkkeja pienen oikoreitin läpi (onneksi löytyi, munkkien suhteen suuntavaistoni on pettämätön) ja voitan kaikki lapset Monopolissa.

Viimeinen ei liity mitenkään raskauteen mutta koska se oli ensimmäinen kerta elämässäni, haluan sen sanoa.

raskausviikko 39 mahakuva

Pelien ja kävelyjen aikana supistelee aika lailla. Muutaman sadan metrin iltakävely Ykkösen kanssa saa huomaamaan että juu, on siellä alhaalla tosiaan jokin iso kuula.

Luovutan. Alan itsekin vähän suhtautua niin että jotain tulee vielä tapahtumaan ja ostan loput puuttuvat jutut. Rintaliivinsuojukset, vaipat, pulloharjan, wet wipesit, tutin. Viikkaan vaatteet ja pakkaan sen sairaalakassin. Kirjoitan synnytystoiveet kätilöitä varten (”nopea homma ilman kipua kiitti” olisi ollut hyvä) ja kieltäydyn reissusta Pieksämäelle.

Mukkilan viikonlopun vietossa koen samanlaista outoutta kuin aikanaan Ykkösen kanssa. Maha tipahtaa yhtäkkiä senttikaupalla alaspäin, olo on vähän gnääh kaikin puolin. Kaikki asennot on vaikeita ja haluaisin vain nukkua. Naurattaa kun huomaan ajattelevani ”nytkö hän tulee?” ja samantien muistan kirjoittaneeni nuo ihan samat sanat odotuskirjaan Ykkösen aikana – ja hän syntyi sitten siitä heti kolmen viikon päästä.

Silti, vaikka kaikkeni teen ja yritän ajatella että tästä meni vielä se kolme viikkoa ennen kuin Ykkönen syntyi, päässä kuiskuttelee silti aina välillä juu juu mutta se kyllä voi syntyä ihan minä hetkenä hyvänsä. Kuin auto-onnettomuutta odottaisi; ei tiedä miten pahasti tulee käymään tai milloin se tulee.

Tule jo ihana katastrofi, odotamme sinua täällä kovasti.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Raskausviikko 38: Oikeita supistuksia ja ylimääräinen ultra (kokoarvio)

Raskausviikko 38

Viikon alussa sohvalla koetaan kummia. Jokin aalto lähestyy. Ai niiiiin, tämä! Se on ensimmäinen oikeampi supistus! Saapuu, voimistuu, tekee kipeää ja laantuu. Seuraava tulee muutaman minuutin päästä kun vaihdan asentoa. Otan nämä vastaan ilolla, nyt näitä saa alkaa tulla! Ja niinhän niitä alkaakin tulla, joka ilta.

Supistukset saavat aikaan positiivista kihelmöintiä mielessä. Ne saavat ajatukset yhä enemmän kohti synnytystä, muistan taas miten pitkiä tunteja siellä tullaankaan viettämään. Vaikka kuinka vältän sen ajattelemista, nyt alkaa mieleen tulla ajatuksia siitä milloinkohan se syntyy. Että se voi oikeasti syntyä milloin vain. Yritän psyykata itseni muistamaan Ykkösen aikaiset pitkät viikot, kun hän suvaitsi saapua vasta 42+1 (ja olla ajattelematta heti perään että niin mutta Kakkonen oli jo 39+6, entä jos tämäkin aikaistuu..).

raskausviikko 38

Supistuksia lukuunottamatta mikään muu ei olossa muutu. Edelleen vauva liikkuu kovasti ja minä pystyn liikkumaan hyvin myös. Saan lakattua varpaankynnet, puettua kengät ja nukuttua läpi yön ilman ongelmia. Joka aamu naurattaa kun herään – vieläpä usein selältäni – että näin taas meni tämäkin yö, ihanaa! Kaikki tämä taitaa johtua siitä että maha on vieläkin aika siro. Itse asiassa niin siro että neuvolan lähetteestä pääsen vielä kerran näytille lääkäriin viikon lopulla.

Myös aiemmissa raskauksissa on ihmetelty pientä SF-mittaa, se on huidellut alakäyrillä tai keski- ja alakäyrän välissä. Tässä raskaudessa se on kuitenkin peräti -2 käyrällä ja vauva tuntuu neuvolan terkkarin käsiin turhankin sirolta. Jännä, olin todella ajatellut että kolmas raskaus olisi sellainen räjähtävä jättipotti että paisun heti alussa valtavaksi. Sen sijaan painoakin on kertynyt vähemmän kuin aiemmissa raskauksissa, totaalisumma taitaa olla tässä kohtaa +13kg (vähän vauvaa, paljon tissejä ja kaikki loput reisiä) kun viimeksi lähenneltiin jo kahtakymppiä näillä viikoilla.

Raskausviikon viimeisenä päivänä käymme lääkärissä: kaikki on hyvin. Ultrassa näkyy hyvin lantioon kiinnittynyt tyyppi, jonka strategiset mitat koneen mukaan ovat jo nyt 2,8kg (raskausviikolla 37+6). Painoa tulee parisataa grammaa per viikko lisää joten eiköhän tästä aika vonkale vielä saada. Lapsivettä on hyvin, istukka hyvässä paikassa, napanuorien virtaukset kohdillaan.

Mulla on imetysrintsikat ostettu, pienimmät vaatteet pesty, salmiakit valittu sairaalakassiin (mustia aakkosia) sekä synnytysjuomapullo ostettu (niiiiin tärkeä, ainoa mitä sairaalakassiin pakkaan!) ja perhe melko kypsä odottamiseen.

Kaikki on kertakaikkisen hyvin, nyt vain odotellaan milloin tyyppi haluaa saapua.

raskausviikko 38

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Raskausviikko 37: ’Kaikki on täydellistä’

Matkalla juhannusmökkeilyyn mahassa tuntuu jotain kummaa. Potkuja tissien alla. Hetkinen, näitä ei ole ennen nähty? Samaan syssyyn tunnen jäätäviä sukkapuikkokipuja down there ja tajuan myös että ne ihan jättimäiset vartalon sheikkaukset puolelta toiselle ovat tauonneet. Onko hän kääntynyt?Vauvan kääntäminen RV37Neljä päivää myöhemmin Naistenklinikalla kätilö ehtii hädin tuskin anturaa paikalleen asettaa kun epäilykseni jo todennetaan:

”Pää alaspäin, syke näkyy hienosti, vauhdikkaat liikkeet. Kaikki on täydellistä, hyvä vauva!”

Liikutun niin paljon pienen vauvani saamista kehuista (ja helpotun siitä ettei ketään käännellä tänään!) että unohdan kysyä kaiken muun mitä piti. Olihan se vielä tyttö, minkä kokoiselta se näyttää, onko pää jo kovinkin alhaalla vai vasta oikein päin?

Toisaalta aivan sama. Hän on nyt oikein päin, enkä usko että helpolla enää mahtuu toisin kääntymään vaikka yritys tuntuu aika kova olevan. Hän on myös varmaan noin vauvan kokoinen, turha sitä lähteä arvioimaan. Ykkönen ja Kakkonen ovat olleet erittäin tasakokoisia ja linjassa keskiarvojen kanssa, toinen 3340g ja toinen 3316g, eiköhän tämä kolmaskin osaa sinne keskivertoluokkaan asettua.

On jännä fiilis käydä Naistenklinikalla. Muistojen tulva ja tulevan jännittäminen yhtä aikaa päällä, toisaalta sellainen varsin järkiperäinen “tsekataan parkkipaikat” -meininki meillä kummallakin Insinöörin kanssa. Kohta se ollaan me jotka kaartaa autolla vähän turhan vauhdikkaasti tuohon ja alkaa miettiä mihin pitikään mennä.

Kolme viikkoa laskettuun aikaan, viisi viikkoa varmaan ulostuloon. Toisaalta vauva voi syntyä jo vaikka huomenna. Tänään hän on täysaikainen – valmis – virallisestikin. Aivan hullua, aivan ihanaa. Mieli kääntyy enemmän ja enemmän sinne jälkeen-elämään. Myös lapset tuntuvat jo asennoituvan kovasti tulevaan. Mahan silittely ja pussailu on lisääntynyt viime aikoina kovasti ja moni juttu alkaa “sitten kun…”.

Ihan kohta kun.

Vauva kääntyy raivotarjontaanKäydään viikon aikana kolmistaan Stadikalla uimassa. Olen jännännyt sinne menemistä yksin lasten kanssa kun oma vointi on niin vaihteleva. Entä jos pitää olla oikeasti altaassa jeesaamassa? Vahtaan altaan reunalta, valmiina loiskahtamaan valaana mukaan jos Kakkosen taidot eivät olisikaan ihan hyppyaltaassa riittäneet. Turhia huolia, taas kerran. Tyypit pitää toinen toisistaan vankasti huolta eivätkä edes mene isoihin altaisiin yksinään.

Pukuhuoneessa ne hoitaa itse kaiken ja pysähtyy välillä vain silittelemään lempeästi minun paljasta vauvavatsaani. Pakahdun ylpeydestä muiden katseiden edessä. Tässä me vaan ollaan, minä ja mun kaksi isoa ja kohta kolmas ihan pieni. Loistava tiimi jo nyt, ja tästä kuvasta puuttuu vielä se lasten isäkin! Hyvin me tullaan pärjäämään.

Isot lapset ovat selvästi valmistautumassa tulevaan rooliinsa. Toisaalta aina kun he puhuvat hyvin huolehtivaiseen sävyyn vauvasta painan mieleeni että pitää muistaa antaa heille paljon myös omaa aikaa, mahdollisuus olla vielä pieni itsekin.

Silti välillä vähän myös naurattaa, miten vakavasti lapset tulevan tehtävänsä ottaakin. Kuten ekana kesälomapäivänä: Istuttiin lasten kanssa jätskeillä kolmistaan leikkipuiston laidalla, syötiin nautinnollisessa hiljaisuudessa herkkujamme ja katseltiin parin taaperon touhuja. Jonkin aikaan taaperoiden säätöä, ähinää ja kitinää katseltuaan Kakkonen tokaisi Ykköselle kuin mikäkin tuleva isä puolisolleen:

“Katso Ykkönen, tota se meidänkin elämä sitten kohta on”.

Well said, outo aikuinen poikani. Samaa minäkin mietin jokaisen näkemäni vauvan, imetyksen, vaipanvaihdon ja vaununtyöntelyn nähdessäni. Että tota se kohta on.

Ps. Kaikki kuvat Instagramin Storyn puolelta, jonne taltioin raskausjuttuja paljon enemmän. Tervetuloa seuraamaan!

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Raskausviikko 36: Poikittain, väärinpäin, ehkä. Jotenkin.

“Mä en nyt oikein ole varma”
“Kyllä mä lähtisin sanomaan että tässä ylhäällä on jalat. Vai hetkinen”
“Ei tästä kyllä osaa sanoa”
“Jotain kovaa minä siellä kohdunkaulassa tunsin”
“Mutta sehän voi olla vaikka polvea”
“Tässä se selkäranka menee”
“Syke kuuluu toisaalta tästä”
“Kokoakaan ei pysty mitenkään arvioimaan kun se on täällä niin alhaalla”
“Ei tästä kyllä osaa sanoa”
“Vai hei olisko se kuitenkin, kyllä tämä taitaa olla pää”
“Jotain isoa pyöreää minä tässä ylhäällä näen”
“No selvä, parempi tehdä lähete synnytystapa-arvioon”.

Olen niin iloinen että pidin kerrankin puoliani. Neuvolasta oli varattu tämä viimeinen lääkärikäynti alunperin viikoille 36+5 ja kysyin kohteliaasti onkohan se vähän myöhäinen aika kun vauva on mielestäni poikittain ja sitä ehkä pitäisi sitten tutkailla. Hieman mukisten minulle annettiin aika viikolle 35+0 ja nyt makaan ultrattavana lääkärin ihmetellessä vieressä. Hän oli ensin varma, sitten ei kuitenkaan.

Menimme lääkärin ehdotuksesta vielä varuiksi ultraamaan ja pyysimme matkalta kokeneen kätilön mukaan. Hänkin oli ensin ihan varma mutta sitten ei kuitenkaan.

Minä olen ollut koko ajan aika varma mutta en ihan kehtaa sanoa kun mistäs minä kuitenkaan tiedän. Vasta kun uskaltaudun sanomaan että potkuja tuntuu tosi paljon kohdunsuulla, kätilö toteaa helpottuneena että no se on selvä sitten. Väärinpäin. Saan ajan Naistenklinikalle tarjonnan tarkistukseen ja tarvittaessa ulkokäännökseen – jotenkin naurattaa että se osuu sille samalle 36+5 päivälle.

Vanhoista merkinnöistäni näen että myös Kakkonen on ollut tässä kohtaa poikittain ja vasta ultrassa 38+5 pää alaspäin. En osaa olla siis mitenkään huolissani, enemmänkin musta on jotenkin hauskaa että tyyppi on niin juoni että laittaa meidät ihan ihmetyksiin jo tässä kohtaa. En aio lähteä tekemään hullun lailla Spinning Babya tai ravaamaan osteopaatilla, katsotaan tilannetta sitten kun nähdään miten päin hän siellä todella on ja kyllähän ne vauvat väärinpäinkin syntyy.

Fyysisesti olo on muuten vieläkin melko lailla sama, vauvan liikkeet vain voimistuvat. Verenpaine 109/70, missään ei turvota, paino nousee (vielä) hallitusti ja kohdun SF-mitta on itse asiassa pysynyt samana kuukauden verran. Maha todella kasvaa sivuttain, niin kuin random ihmiset ovat terävästi havainnoineet.

Mutta! Olen saanut urheiltua! Tai no, siis. Tässä tilanteessa lasken urheiluksi sen että kerran sain käveltyä pienen lenkin metsässä (taisi olla hieman vajaat 3000 askelta) ja kerran uin ainakin 500m. Kova!

Henkisesti olo on…vaihteleva. On niitä hetkiä kun epämääräinen tumma möykky puristaa rintaa, mutta ehdottomasti eniten on hetkiä kun vain nautin tästä kaikesta kauheasti. Sitten on vielä kolumni C, outo realiteettipoimu jossa olen aivan hämilläni että minäkö se tosiaan tässä olen, raskaana? Siis olenko raskaana? Viikolla 36, mitääääh? Tuntuu niin oudolta.

Tuntuu myös omituiselta mutta erityisesti haikealta että ihan kohta tämä on ohi. Kuin olisin ihanan kevään korvilla ja pelkään jo vähän heinäkuuta joka kääntyy pian elokuuksi ja sitten se on taas ohi, tällä kertaa ikuisesti. Että enää vain nämä muutama hassu viikko ja sitten en tule enää koskaan kokemaan tätä.

Aivan järkyttävä luopumisen tuska. Vastahan aloin tottua siihen että olen raskaana! Vasta alan ymmärtää että muutkin näkevät mut niin. Miten tämä nyt voi jo loppua, hidastakaa joku aikaa pliis.

Samaan aikaan en malta odottaa että saan hänet syliini.

Ps. Lääkärin ihan ensimmäinen kysymys oli tuoliin istuessani “Olitko tulossa jälkitarkastukseen?”. Se hymyilytti jonkin verran tässä kohtaa.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Raskausviikot 34-35: Äitiyslomaa ja uteliaiden katseita

Raskausviikko 34

Jään sairaslomalle äitiysloman alkuun asti. Se tuskastuttaa, mutta myös helpottaa. Nyt sitten levätään! Vauva melskaa edelleen ihan(ia) hullun isoja liikkeitä ja supistukset seuraavat perässä jollen anna meille kummallekin lepohetkiä vaaka-asennossa tasaisin väliajoin. Olo on kuitenkin pääsääntöisesti tosi hyvä: nukun edelleen hyvin (ja yllättävän paljon selälläni, kiitos vauva!), liitoskivut ovat melkein kokonaan pois ja mitään valtavaa ärtymystäkään en osaa raskauden piikkiin laittaa.

Lähinnä kauhistuttaa ajan kuluminen – tämä on kohta ohi.

Näytän enemmän ja enemmän raskaalta, mikä kuuluu tietysti asiaan ja on omasta mielestäni vain kivaa. Mutta, nyt alkaa taas riepoa ympäristön lakkaamaton kiinnostus olemukseeni. Saan tuntemattomilta pyytämättä arvioita siitä onko tulossa tyttö vai poika mahani muodon mukaan. Vanha kansantyhmyys joka vituttaa yhtä paljon joka kierroksella.

Koska vauva on poikittain, mahani on tosi leveä. Se ei aina saa oloa kovin siroksi enkä välttämättä halua 50v leiriohjaajan tuijottavan tarkkaan keskivartaloani ja päätyvän siihen että tyttö on se on sillä “vaimollani ei näkynyt yhtään takaapäin edes että oli raskaana!”.

No minulla näkyy. Näkyy myös varmaan naamasta ja ainakin käsistä ja jaloista, joihin kaikki raskauskilot tuntuvat tulleen. Niitä on tullut noin 13-15 mutta minä olen onneksi näemmä lopettanut koko asian ajattelemisen. Kiloja tulee ja menee, tuo paksu suonikohjukin toivottavasti laskee sitten synnytyksen jälkeen.

Yritän olla välittämättä muiden jatkuvasta arvioinnista koostani suhteessa laskettuun aikaan ja nautin siitä että sormukset mahtuu, jalat eivät ole kasvaneet, maksaläiskiä ja raskausarpia ei näy ja tukka on vielä normaalia paksumpi.

Raskausviikko 35

Virallinen äitiysloma alkaa. Se helpottaa hirveästi henkisesti, nyt mulla todella on lupa olla ajattelematta töitä ja vain levätä. Saan olla vaikka kuinka itsekäs ja raskaana. Viikonlopun megabileiden jäljiltä olen vielä vähän sellaisessa toiminnan moodissa että jotain pitäisi varmaan tehdä nyt kun on aikaa.

Yritän silti parhaani mukaan pitää kiinni omista äitiyslomarutiineista: yksi asia päivässä. Ensimmäisen äitiyslomapäivän kunniaksi se yksi asia on lounas rakkaan ystävän kanssa sekä uuden uima-altaan osto sen naapurilta lainatun ja tuhotuksi osoittautuneen tilalle. Ai niin ja voisin ottaa vihdoin kuvat siitä meidän eteisestä. Alkaisinko nyt pestä niitä vauvan vaatteita ja katsella mitä kaikkea vielä puuttuu? Ja nämä kaikki blogiututhan pitiki kirjoittaa ja voisin ehkä käydä vaatekaappeja läpi, ja.

EI. Nyt avaan Netflixin ja syvennyn väkisin Yummy Mummies’iin. Se on kuulemma sellainen jota äitiyslomalla katsotaan.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Raskausviikko 33: Saikulle

Raskausviikko 33

Ei se olo kyllä helpotu. Pahemmaksi vain menee. Torstai-iltapäivällä joudun jo lähtemään kahdelta kotiin töistä, istuminen aiheuttaa niin paljon jomotusta, kolotusta ja pinkeää särkyä että on pakko päästä kyljelleen. Alan selvittää mitä pitää tehdä, menenkö työterveyslääkärille vai neuvolaan vai mihin? Olen ihan pihalla enkä edes tiedä onko mulla mitään syytä valittaa. Tämä on varmaan vain ihan pientä tukaluutta.

Paitsi ei se kyllä ole. Perjantaina olen suosiolla aamun kotona ja pötköttelyasento pitää tilanteen aika rauhallisena. Sitten lähden Kamppiin yhdelle työlounaalle ja teen aivan emämunauksen. Otan muutaman juoksua muistuttavan askeleen ehtiäkseni bussiin, virhe josta maksan koko loppuillan. En pysty kävelemään enää yhtään. Bussista metrolle pääseminen on oikeasti vaikeaa, liitoskivut ovat niin voimakkaat.

Loppupäivän laitan suosiolla saikun piikkiin omatoimisesti. Onneksi olen työssä, jossa voin niin tehdä. Raahaudun kotiin jollain ilveellä ja makaan sohvalla Ykkönen seuranani. Kivut ja tukaluus ei silti oikein helpota, joten otan lopulta särkylääkkeen. Se vie pahimman terän liitoskivuilta ja saan auton kanssa Kakkosen haettua tarhasta ja vietyä kaverin synttäreille.

Synttäreillä on myös eräs ex-kätilö joka katsoo kävelyäni vain hetkisen ja toteaa “siis onko sulla noin pahat liitoskivut? Ethän sä mitään töitä enää voi tehdä.” No, se varmaan nähdään maanantaina. Nyt pitää ensin levätä homma rauhalliseksi, joten palaan tuttuun sohvakuoppaani. Alan jo nyt vihata sohvalla makaamista, vain parin viikon jälkeen.

Illalla olen jo tosi masentunut ja tuskissani tästä kaikesta. Tunnen itseni ihan huijariksi, tämä kaikki on salettiin ihan turhaa ininää ja syy on vain se etten ole liikkunut moneen viikkoon. Silti samalla sattuu, supistaa, henki ei kulje kun vauvan pää löysi taas tiensä kylkiluiden alle. Itken. Insinööri keksii lähettää minut kylpyyn ja se onkin koko päivän paras idea. Lillun ja puoliksi nukun kylvyssä tunnin ajan keskellä yötä. Noustuani liitoskivut ovat lähteneet melkein kokonaan pois, vauva on paremmassa asennossa ja supistukset ovat taas kivuttomia.

Luojalle kiitos ammeesta.

Viikonlopun aikana jatkan liiallista märehtimistä. Tiedän että tämä on murrosvaihe, kohta totun ja hyväksyn ajatukseen että olen nyt vähän raihnainen. Siihen asti tuntuu pahalta olla huonovointinen mutta ei riittävän huonovointinen. Olen huijarisyndroomassa uiva jättivalas, joka on huonolla tuulella ja vähän epämukavassa olotilassa ja silti miettii että en saisi valittaa kun ei mulla oikeasti ole yhtään huono olo.

Maanantaina vedän vielä yhden workshopin muina valaina ja sen päätyttyä vaapun lääkäriin. Ei olo vieläkään erityisen kehno ole mutta selkeästi supistaa, hieman jomotellen. Saan saikkua melkein koko viikoksi. Ärsyttää. Kun ei mulla oikeasti mitenkään kovin vaikeaa ole, nytkö mä huijasin lääkäriäkin? Lintsaaja. Laiskuri.

Kotona vedän tukisukat jalkaan ja odotan iltaa että pääsisin nukkumaan.

Nyt se unikin on tainnut vihdoin häiriintyä tästä kummallisesta ruumiin tilasta. Nukun öisin kevyttä koiranunta, tuntuu etten vaivu kunnolla syvään uneen vaan olen valmiina “johonkin”. Tässä olisi vielä se yli seitsemän viikkoa jäljellä mihinkään vauvaan että ihan voisin olla valmistautumatta yhtään mihinkään vielä. Näillä mennään kuitenkin nyt.

Mutta: Kohta vauva on täällä ja se on ihan super, super, super ihanaa.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut: