”Tänään on sitten vika päivä äitiyslomaa”, oli ensimmäinen ajatus tänä aamuna. Lasten kesäleiri loppuu ja tämän päivän jälkeen olemme kolmistaan kunnes Insinööri aloittaa kesälomansa heinäkuussa. Voisin ajatella että mahtavaa, siihen jäi viimeisetkin aikataulut ja nyt mulla on seuraa päivisin, sen sijaan ajattelen että nyt en voi enää äitiyslomailla.
Mitä ilmeisimmin tämä kolmas kierros piti minun mielestäni sisällään lupauksen (Odotuksen? Vaatimuksen?) ”täydellisestä vauvavuodesta” johon kuuluu myös ”täydellinen äitiysloma” – sellainen jossa odottava äiti hehkeänä vaeltelee kaupungilla kauniissa äitiysvaatteissaan ja lounastelee ystävien kanssa. Silittelee vatsaansa hymyillen ja nauttii kiireettömistä päiväkahveista. Pohtii nimiä, kummeja ja tutteja ja sisustaa lastenhuoneen täydelliseksi.
Ei esimerkiksi loju päivästä toiseen samoissa shortseissa sohvalla ja katso Handmaid’s talea.
Kävin tällä viikolla kaupungilla ja suoritin äitiysloman.
Kun kukaan täällä ei pesi. Kukaan ei ole ostellut tutteja, lajitellut vaatteita laatikkoon (vaikka Ykkönen kyllä haluaisi) tai koonnut saatana pinnasänkyä. Juu, juuri sitä sänkyä jota ei tarvita vielä ensimmäiseen kolmeen kuukauteen. Ei ole käyty ottamassa kauniita mahakuvia, tehty kipsivaloksia (hyi) tai täytelty vauvakirjaa.
Heinäkuiset2019 ryhmässä mamat on kuukausia sitten pedanneet pinnasängyn ja valittavat kun ovat asiassa niin myöhässä. Ovat pakanneet sairaalakassit ja lapsen kotiinlähtövaatteet. Minä en tiedä vielä miten uudelle Naistenklinikalle mennään sisään eikä oikeastaan kiinnosta, kai se selviää sitten.
En minä jaksa lajitella niitä vaatteita, olen laiska. En jaksa turhaan roudata sänkyjä paikasta toiseen. Vaatteita on, harsoja on, kaukalo on, tissit on – niillä pääsee tosi pitkälle. Olen ostanut maidonkerääjät ja yhdet imetysliivit.
Missä ongelma? saatat nyt ajatella. Kuulostaa kivalta ja rennolta! Niinhän sitä ajattelisi, jos olisi normaali ihminen.
Ilmeisesti minua vaivaa se että otan liian lungisti. Etten ole pakannut sairaalakassia, valinnut hoitolaukkua (lol en ole hommaamassa turhaa uutta kassia), tutkinut vauvajumppia, harjoitellut synnytyshengitystä tai kantoliinan sitomista. Mitään näistä asioista en halua tehdä mutta kun minun piti haluta tehdä – tämä on se viimeinen kerta!!
Tajuatteko miten hankalaa on elää niin kuin minä? Käsitättekö miten hankalaa on olla minun aviomieheni? Koska hänen nyt ainakin pitäisi sitten olla näistä asioista kiinnostunut, pohtia yömyöhään miltähän se vauva näyttää, silitellä vatsaa ja ehdottaa kummeja. Vaikka ei ole koskaan aiemminkaan niin tehnyt eikä sitä kukaan ole kaivannut.
Paitsi nyt.
Tämä on viimeinen kerta kun koskaan olen raskaana ja saan vauvan nyt pitää tehdä nämä jutut ja olla ihan ÄITI!!
Juu elikkäs. En ole. En ole koskaan ollut. Olen hitto vie ”valeäiti” – siis täysi, oikea, hyvä äiti joka jättää muutaman jutun tekemättä tai menee helpoimman kautta. Se on mulle kaikista sopivin tapa. Milloinhan se alkaisi mennä myös omaan tajuntaani?
Oikeasti rakastan tätä meininkiä. Että vauva vaan tulee ja solahtaa osaksi meidän elämää. Nyt kesälomaillaan ja plumps – hei täällä on vauva! Sitten elellään niin kuin ennenkin. En halua säätä turhaa, en halua ostaa mitään, joka voi edes mahdollisesti olla ylimääräistä.
Siihen kategoriaan menee näin konkarina muuten aika hiton moni asia hoitotasoista ja kylpyammeista alkaen. Vaipat voi vaihtaa sängyllä ja vauvan pestä lavuaarissa.
Anteeksi Insinööri. Että märisen, pauhaan ja valitan jostain ihmeellisestä puutteellisesta pesimisestä vaikka oikeasti muakaan ei haittaa mikään tästä. Valitan itselleni, itsestäni. Kun minun pitäisi haluta pesiä enemmän.
En aio myöskään luvata että lopetan nämä tyhmät ajatukset. Pidätän oikeuden olla naurettavan ristiriitainen ja järjetön – olen katsos raskaana (viimeistä kertaa).
Ja nyt: pari jaksoa Handmaid’s talea. Under his eye.
