Lapset ovat monella tapaa ihania ja sen kaiken arvoisia, mutta kyllä yksi niiden vahvimmista ominaisuuksista on viihdearvo. Siinä heti puolentoista, kahden vuoden jälkeen lapsesta tulee usein kävelevä sketsipankki, joka loihtii tahatonta huumoria ympärilleen missä toikkaroikaan.
Erityisesti sanaisen arkun aukeaminen on jännittävä matka, jossa vanhemmalle seuraa hauskoja, tukalia ja kummallisia tilanteita päivittäin. Joskus lapset puhuu niin oudosti että vain omat vanhemmat voivat kertakaikkiaan ymmärtää mistä todella oli kyse. Meidän suvussa on nähty mm. kee niin kuin kettu, kammokki (sammakko) mankina (mansikka) ja atto (traktori) – näitä toki käytetään edelleen, 35 vuotta niiden sanomisen jälkeen.
Tämän oman perheemme kovin bravuuri on ehkä Late Lammas, joka oli tietysti Tuli tuli tam tam tam. Yritin koota lisää meidän oman perheemme omia sanoja muistoksi meille itsellemme mutta hitto vie, ei niitä mitenkään enää muista! Laitan tähän ne jotka muistan ja toivon että teidän kommenteista löytyy sitten ne meiltä jo unohtuneet.
Leipä on peipä ja lapio on papilo, totta kai. Mutta sitten meillä on myös nerokasta kielen taivuttamista mm. niin että jokainen pidike on nimeltään pysytin. Kalifornin (mikrofonin) pysytin on myös tänä jouluna herra kuusivuotiaan toivelistalla.
Joskus me juoksetaan kovaa kilpaa ja varsinkin ennen me pukettiin vaatteita päälle. Jos sää on lämpimä, ei pleeseä (fleece = mikä tahansa pitkähihainen paita) ehkä tarvita. Kepsuttia laitettiin spagettiin myös ylieilen kun Kakkonen pyysi minua tuoksuttamaan miten hyvältä ruoka tuoksui.
Fyysisistä tuntemuksista löytyy paljon kivaa, kuten seksiminen. Toisaalta joskus käy niin että jonnekin tulee joku sattumus. Pelissä kuoletetaan legoukkeleita ja vesileikeissä voi vahingossa märästää paitansa.
Sänkyyn ei aina tee mieli mennä, jos juuri sillä hetkellä ei ole nukkumahätä.
Kouluikäisten lasten kanssa söpöjä sanoja tulee vähän vähemmän, mutta nauru ei kyllä vieläkään lopu. Tyypit opettelee nyt musiikista ja muualta niin omituisia sanoja että aina välillä pitää vähän kysyä että mistäs ton opit. Sen vielä kestän pokkana kun Kakkonen sanoo whattaaaa? mutta siinä kohtaa tuli kyllä aamukahvit ulos nenän kautta kun yksi silkohapsi kiitti mua aamiaiselle mitä kohteliaimmin että
Istuttiin kaverin kanssa pöydän ääressä listaamassa syitä, miksi meidän perheisiin ei kyllä koskaan tule lemmikkiä. Niistä on niin paljon vaivaa ja se lenkittäminen ja eläinlääkärit ja mihinkään ei voi sitten lähteä ja…Meillä kummallakin oli ollut lapsuudessa paljon eläimiä ja olemme eläinrakkaita. Menen ihan omaan sfääriin kun saan rapsutella jotain elukkaa ja Insinööri sulkee silloin korvansa sillä alan lässyttää.
Miten sitä voikaan olla sitten niin varma ettei meillä enää koskaan tule mitään karvaista elukkaa? Eihän sitä olekaan. Mutta sitä kevyestikin pohtiessa on tosi helppo muistaa ja luetella vain ne kaikki hankalat, elämää kuormittavat asiat. En voi tuntea minkälaista on lemmikin omistamisen onni, kun en ole sitä aikuisena kokenut. Huomasin, että keskustelussamme on jotain samaa kuin monen perhepohdinnoissa.
Kuten perhebarometrikin vuosi sitten kertoi, ihmiset näkevät hirvittävän monta (hyvää) syytä sille, miksi perhettä ei kannattaisi perustaa. Puolison puutteen lisäksi rahahuolet, tasa-arvo (naisen “uhraukset” vanhemmuuteen) ja työelämän vaatimukset ovat selkeitä syitä, mutta joukkoon kuuluu myös lemmikkipohdintamme kaltaista elämänlaadun heikkenemisen huolta:
”Nuoret pohtivat, mihin ryhmään haluavat kuulua: ovatko osa matkustelevaa, elämästä nauttivaa, huolista vapaata lapsettomien nuorten aikuisten joukkoa vai kuuluvatko tuulipuvuissa suhisteleviin alennusjauhelihaa metsästäviin prismaperheisiin.”
Näkemys perheestä on aika kapea jos mielikuva siitä on jotain tosi tylsää ja nahkeeta. Ymmärrän kyllä tämän näkemyksen, sillä olenhan itse osallistunut negistalkoisiin kertomalla täällä paljon niitä perhe-elämän haasteellisempia puolia. Vaikeita tunteita, turhautumista ja säätöä, likaa ja univelkaa.
Sori siitä.
Siihen on kuitenkin myös syynsä miksi ihmiset toivovat lisää lapsia vielä sen ensimmäisen tuulipukukierroksen jälkeen. Vaikka niiden ruokapöytä onkin pilalla ja vaatteet täynnä räkää. Sitä vain on hankala selittää auki, sillä perhe-elämän valtava voima ja rikkaus on usein sirpaloitunut johonkin niin pieniin väleihin ettei niitä itsekään meinaa tunnistaa. Miten kuvailla sitä, miten hyvältä tuntuu kun elämässä on lapsia?
Minä yritän. Älkää antako tämän tarkoittaa sitä, etteikö muunlainen elämä olisi täyttä, syvän onnellista ja merkityksellistä. Totta kai on! Haluan nyt vain kerrankin ladata ruutuun kaiken sen ällöihanan mitä minä omassa elämässäni koen – etuoikeutetussa, helpossa, norminmukaisessa elämässäni.
Pelkkä vauvan odottaminen on oikeasti aivan älytön juttu. Toki paikoitellen varsin pahan olon, raskaan olon ja kaiken muun kuonan kuorruttamaa kärsimystä, mutta se tunne kun sisälläsi uusi elämä ottaa kontaktia potkuillaan, hikalla, elämöinnillä on ihan mahdottoman hieno.
Sitäpaitsi, mikään helpotus maailmassa ei ole isompi kuin se että se vesimeloni putkahtaa lopultakin ulos sinusta.
Pienen vauvan paino rinnalla tai onnistunut imetyshetki tuovat täyttä, syvää tyydytystä. Hetken pystyt olemaan jollekin koko maailma ja hän sinulle.
En ole koskaan kokenut vastaavaa ylpeyttä, kiitollisuutta ja saavutuksen tunnetta kuin saadessani vauvan syömään / nukahtamaan / kakkaamaan / hymyilemään. Uuden elämän ylläpitämisessä ja kasvattamisessa on niin suuri merkityksellisyys, että se koskettaa todella syvältä. Iskee jonnekin perustarpeiden solukkoon.
Kun lapsi tulee syliin, se tuntuu koko kropassa hyvältä, eri tavalla kuin mikään muu kosketus. Pään rento lepuuttaminen olkapäällä, pienet paksut sormet käsivarrella ja jalat rennon luottavaisina siinä niin. Lämpö, rakkaus, luottamus ja kaipuu samassa paketissa.
Lapsen alkaessa puhua avautuu ihan uusi maailma. Pääset yhtäkkiä sisään hänen kreiseihin ajatuksiinsa ja tajuatte toisianne ihan eri tavalla. Siitä seuraa vielä monta ihanaa vuotta jolloin lapsi puhuu ihan päättömiä ja käytännössä joka kerta kun se puhuu, sua naurattaa. (ja jos olet kakkahuumorin ystäviä, neljävee lapsi on paras kaveri jonka voit saada).
Kaikki tunteet ovat voimakkaimpia, siis ihan kaikki. Sekä sinulla että muilla perheesi jäsenillä. Kun lapsi räkättää yllättyneenä kukkuu-leikissä tai hihkaisee aivan naurettavan innostuneena paloauton nähdessään, kyynisinkään tyyppi ei voi olla hymyilemättä. Ja aamuraivojen jälkeen sitä tuntee tosiaan elävänsä!
Arjen tasainen pyöritys on kaikessa puuduttavuudessaan turvallisuutta, levollisuutta ja vakautta tuovaa. Eikä koskaan oikeastaan tarvitse miettiä “mitä tänään tekisi” – ihan jo ruuassa ja unessa pysyminen on riittävä saavutus ja suuri onni.
Ensimmäinen lapsesi keksimä vitsi jolle naurat aidosti on merkki siitä että olet luonut jotakin eläintä suurempaa. Ja siitä tulee ihan hiton ylpeäksi.
Isomman lapsen oman maailman kehittyminen on suorastaan koukuttavaa seurattavaa. Ai näinkö se ajattelee tuosta? Olipa se rohkea, tekipä se kauniisti toiselle!
Sisarussuhde on kaikessa vastakohtaisuudessaan upeaa seurattavaa. Miten erilaisia, ja sittenkin niin samanlaisia he ovat. Kuinka raivoksi saavat toisensa ja miten tarttuvatkaan toisiinsa jännittävällä hetkellä, aina valmiina puolustamaan toista.
He myös tekevät ihan mitä vain sinun puolestasi, kun tilanne osuu kohdalle. Laittavat laastarin, puhaltavat, hierovat ja joskus halaavat mitään kysymättä kun tajuavat että olet surullinen. Pienessä ihmisessä oikeasti asuu usein aika iso viisaus.
Useimmiten sinun lapsesi rakastaakin sinua tavalla, jota et koe edes ihan ansainneesi. Täysin kyselemättä, pyytämättä ja ilman reunaehtoja. (Tässä kohtaa saa koiratkin pisteen!)
Lapsi on uskomattoman kaunis ja kaunistuu päivittäin. Ihan pelkkä lapsen katsominen voi saada oikeassa mielentilassa sinut kyyneliin. Niin älyttömän hieno tyyppi, mieletön juttu se on.
Kaiken kaikkiaan lapsen kehityksen seuraaminen on uskomaton trippi, jota ei voi mikään huume, teknologia, elokuva tai kuvitelma peitota. Näet päivä päivältä lisää asioita jotka tulevat sinulta, häneltä, lapsesta itsestään. Sellaisia jotka tarttuvat ympäristöstä ja sellaisia jotka kaikuvat sukupolvien takaa. Jokainen niistä tuntuu pieneltä ihmeeltä – että se sinun synnyttämäsi vesimeloni on nyt noin hieno ja monisyinen ihminen.
Haluan vielä sanoa, että tämä kaikki kuvaamani onni kiteytyy meillä tietysti sen ympärille että perheessämme on kaksi aikuista, hyvä terveys, riittävästi rahaa ja hyvät tukiverkot, niin kuin Asikaine loistavasti kiteytti. Perusasiat ovat meillä hyvin, enkä osaa muusta kertoakaan. Tarinani voisi olla aivan eri raskaammassa tilanteessa, tosin silloinkin uskoisin tämän saman syvän rakkauden tuntuvan hetkien raoista.
Jos siis mietit, onko perhe oikea ratkaisu, pystytkö siihen, jaksatko ja pärjäätkö, vastaan: erittäin todennäköisesti kyllä, kyllä, kyllä, kyllä. Perhe ei tarvitse oikean merkkisiä rattaita tai Suomen yhteisesti sopimia päiväuniaikoja, voit tehdä siitä juuri sen näköistä kuin sinulle parhaiten sopii. Kaikki järjestyy ja tulet rakastamaan lastasi todella, todella paljon.
Jos yhtään harkitset perhettä, anna edes sattumalle mahdollisuus. Voin lähestulkoon luvata ettet tule katumaan.
Ps. en ole vielä koskaan omistanut suhisevia vaatteita, jauhelihaa emme enää hirveästi osta ja prismat hoidetaan verkossa.
En jaksa vääntää joka asiasta joka päivä vaan aika usein totean että ihan sama, puen sit sun puolesta kun et itse suostu.
Tekstiä kirjoittaessani tein jännän havainnon. Huomasin että editoin tekstiä melko paljon, viljelin joukkoon lieventäviä asianhaaroja ja disclaimereita.
Halusin että varmasti ymmärrätte että olen silti ihan hyvä äiti ja vältin kaikin tavoin paljastamasta sitä että oikeasti kyse on aika usein ihan puhtaasta laiskuudesta. En jaksa aina olla johdonmukainen (hyvä) vanhempi ja sen paljastaminen tuntui pahalta. Pahemmalta kuin ne kerrat kun olen kertonut siitä että väsyn, menetän hermoni tai masennun.
Sama huokui kommenteissakin.
”Oh, kiitos tuesta! Mä ajattelen monesti näin, mutta muut paheksuvat.”
Aika hullua että pieni lepsuilu tuntuu paljastukselta, jota muut paheksuvat. Tuli nyt sitten mieleen että onkohan optimia laiskempi ja joustavampi vanhempi vähän tabu? Ei niitä laiskuuksia ainakaan hirveästi kylillä huudella. Minun kuplassani vanhemmat jaksavat pestä hampaat joka aamu, käyvät puistossa ja ruokkivat käsipestyt lapsensa terveellisellä ruoalla.
Ei ne anna lasten katsoa kolme jaksoa fort boyardia putkeen samalla karkkia syöden. Ei ne pue kuusivuotiasta, joo ei. Niiden kolmeveet siivoaa omien leikkiensä jäljet ja kaikki syö ksylitolipastillin säännöllisen viiden ateriansa jälkeen.
No meillä käy kaikkea sitä, mitä ei pitäisi käydä. Ei joka päivä mutta aina silloin tällöin. Lepsuillaan, myöhästytään, annetaan olla. Ja sellaista ei musta oikein uskalla kovin julkisesti paljastaa. Tuntuu että jos lapsi ei viimeistään viisivuotiaana tee kaikkea itse, on jossain epäonnistuttu. Lepsuiltu.
Ollaankohan me vähän vaativia ei pelkästään itsellemme vaan myös lapsillemme? Voitaisiinkohan me puskea vähän vähemmän ja antaa asioiden tapahtua omalla painollaan? Ei niitä enää lukiossa tarvitse pukea vaikka kuinka siltä tuntuisi.
Osa kommenteista toi ihanasti esiin myös sen että ison lapsen palveleminen – vaikka se pukeminen – voi olla myös tapa olla lähellä, oma muotonsa hellyyttä. Lapsen kannalta ajateltuna on aika ihana ajatus että aikuinen auttaa tai jopa palvelee väsyttävässä aamussa.
”Lapsi on jo koululainen, mutta silti puen hänet useimpina aamuina, koululainen harvoin enää muuten tulee syliin, joten pukeminen on kiva rauhallinen hetki aamuissa.”
Enkä tietenkään nyt tarkoita sitä että lapsille pitäisi antaa kaikki mitä he haluavat eikä koskaan vaatia heiltä mitään. Mutta kyllä musta joskus tuntuu hullulta miten paljon pieniltä vaaditaan oma-aloitteisuutta ja ratkaisukykyä.
Ja miksi? Vallan, auktoriteetin, perinteen, periaatteen vai sosiaalisen paineen takia? Tuleeko jostakin vanhemmuuden eettinen neuvosto vahtimaan että on kaikki purupinnat pesty ja villaa ihoa vasten?
Musta tuntuu että nostamme joskus ihan tosi pienet asiat turhan tärkeiksi.
Tämä kommentti kiteytti kaiken:
”Jos ei siitä koidu lapselle tai kanssaihmisille haittaa tai vaaraa, niin on lupa antaa olla”.
Todellakin! Pitäähän sitä muodon vuoksi yrittää olla kunnon kansalainen mutta jos homma menee rumaksi niin anna nyt olla vaan.
En minäkään helvetti sentään jaksaisi aamulla pukea ja todellakin ottaisin lämmöllä vastaan palvelun. Vink vink Insinööri.
Onko lasten pakko itsenäistyä niin aikaisin? Onko meidän pakko olla aina niin hemmetin kuuliaisia? Voidaanko välillä olla aivan muina ellun kanoina JA olla tuntematta siitä syvää luterilaista katumusta?
En aio tänäänkään viedä läpi tätä ”nyt siivotaan päivän jäljet” jankutusta. Kerään siihen vielä vähän voimia (ehkä vuoden tai kaksi) ja taistelen nyt nämä taistelut yksi kerrallaan. Haluaisin kovasti saada olla tämä laiska vanhempi ihan rauhassa, ilman muiden (tai omaa) paheksuntaa.
Kerrottakoon loppuun että huhujen mukaan eräs kuusivuotias puki tänään yhdellä kehoituksella omat vaatteensa päälle, vaikka hänen vanhempansa ovat tunnetusti olleet lepsuja jo vuosien ajan. Vahvistan vielä lähteen ennen kuin varmistan tämän todeksi.
