”Ai moi, nyt mä vasta tajusin kuka sä oot!”, huikkaa ihminen jota en ole koskaan ennen nähnyt. Mielestäni.

”Kato joo moi!” Vastaan tottuneena ja valmistaudun etsimään vihjeitä. Näyttävätkö seuralaisensa tuntevan minut myös? Ovatko vaatteet tutut? Tuliko hän autolla vai pyörällä – kaukaa vai läheltä – tähän?

Hymyilen ystävällisesti ja odotan. Kokemus kertoo ettei kannata puhua juuri mitään, ei ainakaan esittää kysymyksiä. Kaikki paljastaisi niin äkkiä etten tiedä kuka hän on.

Kaikista pahinta olisi olettaa tietäväni ja sitten puhua jotain sellaista mikä ei häneen istukaan. Opin sen kun kerran sanoin väärälle ihmiselle että ”Näinkin eilen Leenaa ja puhuttiin susta.” Jännä, vaikka kasvot ovat mulle hepreaa, mikroilmeet kyllä osaan. En tarvinnut sekuntiakaan nähdäkseni ettei henkilö x tunne yhtäkään Leenaa.

Tämän aamuisen henkilö x:n kanssa olen vieläkin sumussa. Kauniit, ilmeikkäät kasvot, joita ei voi toisiin sekoittaa. Eivätkä ne silti kerro minulle mitään.

Joskus sentään tunnistan, että nämä kasvot tunnen. Harmillista etten voi lisäksi erottaa olemmeko tavanneet kerran vai kymmenen tai olleet kenties parhaita ystäviä läpi ala-asteen.

Konteksti häviää päästäni ensin, sitten kasvot, ääni ja vasta lopulta puhutut ja kirjoitetut sanat.

Sieltä se sitten tulee, juuri kun lähestymme kiusallisia hetkiä: ”Vitsi harmittaa etten eilen päässyt”, henkilö x lausuu. Ahaa! Nyt tiedän, ehkä! Ainakin voin osallistua taas keskusteluun, koska tiedän mihin hän viittaa.

Aloitan vuolaan juttelun varmaksi muuttuneen hymyn saattelemana. Voin vielä myöhemmin varmistaa oliko arvaukseni oikea. Selviän tilanteesta puhtain paperein, oletan.

Hetken päästä etsin arvelemani henkilön Facebookista. Muistan täysin vaivatta koko nimen. Löydän etsimäni, tarkastelen profiilikuvaa. Ei hitto. En mä tiedä sittenkään, oliko se muka hän? Vertaan kuvaa kovaa vauhtia haaleammaksi kuihtuvan muistikuvani kanssa, enkä näe kuvassa mitään samaa. Väärä vuodenaika ja erilaiset vaatteet sekoittavat koko pakan.

Tarkistan toiselta tutulta olisinko voinut törmätä täällä henkilöön, joksi häntä uskon. Olisin.

Olin siis ehkä kuitenkin oikeassa. Mutta muistanko hänet ensi kerralla? Ehkä, jos tapaamme pian ja samassa paikassa. Varmasti en, jos konteksti on taas eri.

Olen aina ennen ajatellut että tämä elämääni yllättävän paljon vaikuttava piirre on minun syytäni. En vain keskity ihmisiin tarpeeksi, ehkä en edes katso heihin? Olen varmaan vain tosi itsekäs.

Onneksi Stella kirjoitti tästä ja antoi sille nimen: kasvosokeus. Tajusin Stellan tekstiä ahmiessani että tämä se on! Kasvosokeus, sehän mulla varmasti on! Ei kamalan vakava, mutta sen verran rajoittava että en tutustu mielelläni uusiin ihmisiin, ainakaan moneen yhtä aikaa lyhyessä ajassa.

Samoin kuin Stellalla, minullekin julkkikset, elokuvien hahmot ja ei-niin-erottuvasti pukeutuvat henkilöt tuottavat suurta päänvaivaa. Vailla selkeää logiikkaa unohdan toiset kerta toisensa jälkeen ja jotkut muistan heti. Vaiva vaihtelee päivästä, vireystasosta ja olosuhteista riippuen mutta on joka kerta yhtä kiusallinen.

Kasvosokeus on nolo vaiva, koska epäilen sen tuntuvan toiselle osapuolelle siltä kuin he olisivat minulle yhdentekeviä, unohdettavia. Niin tavallisen näköisiä että heidät voi unohtaa. Vaikka oikeasti tutkin mielelläni muiden kasvoja ja löydän jokaisesta jotain mieleenpainuvaa. Se vaan ei saakeli painu sinne mieleen.

Pahinta on se, että voin unohtaa myös hyvin rakkaat ja tutut kasvot. En muista enää ilman valkokuvia miltä jo edesmenneet isovanhempani näyttivät. Muistan heidän äänensä, kävelynsä, vaatteensa, kotinsa, korulipastonsa mutta en kasvojen piirteitä, niiden mittasuhteita, silmien sävyä.

Kai niin käy monille kasvoille ajan mittaan, mutta ei se kivaa ole. Varsinkaan jos sitä käy päivittäin ja ihan tuoreiden kasvojen kanssa.

Stella kuvailee tekstissään kaikkea minunkin arkipäivääni vaivaannuttavaa kamaa. Vaihtuvia hiustyylejä, täysiä ravintoloita, naamoja kuhisevia tapahtumia – aaargh miten vaikeaa!

”Vaikeita tapauksia: ihmiset, jotka vaihtavat tyyliään ja kampaustaan usein. Ihmiset, jotka tulevat vastaan odottamattomissa yhteyksissä: työkaverin tunnistaa toki töissä, mutta ei välttämättä sunnuntaikävelyllä naapurikaupungissa. Samannäköiset sisarukset. Ihmiset, jotka jakavat samoja kasvonpiirteitä: tunnen kolme ihmistä, joilla on voimakas leuka yhdistettynä siropiirteiseen suuhun ja kun tapaan heistä yhden, en tiedä kuka heistä seisoo edessäni.” – Notes on a life // Stella Harasek

Uusien kasvojen muistaminen olisi todella ihanaa. Varsinkin kun työkseen tapaa valtavasti ihmisiä ja on riippuvainen verkostoista.

Toisaalta en voi tälle tietääkseni mitään, joten ehkä alan vain puhumaan siitä ääneen, myös aivan uusille ihmisille (tai siis joiden oletan olevan uusia, eh). Jos kerron tilanteen niin ehkä minä jään heille mieleen paremmin ja he voivat auttaa minua ensi kerralla?

On tosi tavallista että ihmiset sanovat tavatessaan ”anteeksi mutta mulla on tosi huono nimimuisti”. Nyt alan vastata siihen ”ei se mitään, mulla on tosi huono kasvomuisti. Muista sinä minun naamani niin minä pidän nimistämme huolta.”

Lue lisää: Stellan teksti kasvosokeudesta