Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Pyydä uusi naapuri kahville – saatat pelastaa yksinäisyydeltä

Me muutimme uudelle asuinalueelle noin puolitoista vuotta sitten. Jännitin silloin hiukan Ykkösen ja Kakkosen puolesta, mietin saavatko uusia kavereita.

Pelko oli onneksi turha, sinne ne ovat solahtaneet muiden joukkoon kuin eivät olisi koskaan muualla asuneetkaan! Minä sen sijaan olen huomannut jääneeni pieneen limboon. Samanlaiseen kuin aikanaan Turussa opiskelujen alussa, tai Itävallassa kun muutin sinne vuodeksi. Tilaan, jossa tuttuja naamoja on mutta heille itselleen on olemassa paljon minua tutumpia naamoja. Olen monelle tuttu mutta harvalle kaveri.

Olen kyllä tutustunut mahtaviin ihmisiin ja ainakin yhdestä on tullut hyvinkin läheinen. Mutta vaikkapa päiväkodin ja koulun vanhempien porukoihin en ihan vielä ole päässyt, täysin itseni takia.

Saattaa olla yllättävä juttu, mutta mulla on aika iso kynnys tutustua uusiin ihmisiin. Siihen on kolme syytä.

Ensinnäkin, olen vähän kasvosokea – tai ainakin huono kasvoissa. Kasvosokeus tarkoittaa mulle etten välttämättä muista uusia tuttavuuksia vielä kuudenkaan tapaamisen jälkeen, tai vähintään minun on vaikea yhdistää mistä me tunnemme. Muistan kaikki nimet lukemistani sähköposteista, mutta yksi käsipäivää kerrottu Anna häviää tajunnastani heti kun selkäni käännän. On tosi kiusallista turista tuttavallisesti päiväkodin pihassa ilman minkäänlaista varmuutta siitä olemmeko ennen tavanneet ja kenen lapsen vanhempi tuo olikaan? Syvennä siinä sitten tuttavuutta Anna – tai ehkä Katariinan – kanssa.

Toisekseen, olen vähän ujo. Shocking! Esiinnyn kyllä mielelläni tuntemattomille, mutta tutustuminen uusiin ihmisiin? Iiks. Pelkään lähtökohtaisesti että he eivät tule pitämään minusta. Että he katsovat minua ja ajattelevat että mikä toikin tyyppi on, miksi se meidän porukkaan tunkee.

Kolmanneksi, en aina ehdi – tai jaksa. Vaatii yllättävän paljon energiaa ottaa selvää keitä nämä ihmiset ovat, mitähän he tekevät ja voisinkohan osallistua jotenkin siihen. Pitää virittää hyvä hymy kasvoille, katsoa rohkeasti silmiin ja kaivaa jostain taskusta jokin hyvä small talk:in murunen. Usein on vain helpompi sanoa neutraali “hei” ja katsoa pois.

Nämä ovat minun haasteitani, ja minä olen sentään aika helppo tapaus. Suulas, utelias ja menevä tyyppi jonka voisi kuvitella saavan helposti uusia ystäviä. Olenkin onneksi jo muutaman ehtinyt saamaan! Sen ensimmäisen täältä saadun ystävän kanssa mietiskelimme eräs ilta GT:t kädessämme, että vie noin kolme vuotta sulautua uuteen asuinalueeseen kunnolla.

Ilmeeni kun GT-treffit naapurin kanssa sovittiin. Kuva: Kakkonen.

Kolme vuotta on aika pitkä aika olla uusi tulokas. Mietin että mitenhän tämä menee niillä, joille tutustuminen on vielä minua vaikeampaa – jos joku on minua hiljaisempi, varautuneempi, harkitsevampi?

Uutena tulokkaana sitä jää helposti ulkopuolelle vakiintuneista piireistä. Työpaikan kahvipöytäkeskusteluihin on vaikea osallistua, lenkkiseuraa ei meinaa löytyä tai samanikäisiä lapsia ei näy kadulla juuri oikeaan aikaan. Tästä kirjoitti Juliaihminen jo keväällä ja tunnistin monta fiilistä:

”Kun ihmisillä on paljon ystäviä, niiden sosiaalisiin kuvoihin ei välttämättä mahdu lisää tyyppejä, ja sen aistii.” Juliaihminen / Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta

Vielä vaikeammaksi tilanteen tekee kulttuuri- tai kielimuuri. Vieraaseen maahan muuttaminen voi olla rämäpäisellekin ekstrovertille tiukka paikka – mistä niitä ystäviä oikein voi löytää? Missä nämä ihmiset käyvät iltaisin?

Lapsilla tämä sujuu (joskus) aikuista helpommin. Osutaan saman päiväkodin pihaan, kysytään kuka olet ja sitten leikitään. Tai tapellaan, mutta ainakin tutustutaan.

Entä jos kukaan ei kysy siltä päiväkodin pihaan, yliopiston aulaan tai työpaikan kahviautomaatille tupsahtavalta aikuiselta oletko uusi täällä?

Se melkeinpä riittäisi. Että joku kysyisi kuka olet ja mistä tulet, ohjaisi kevyesti siihen suuntaan sosiaalisia ympyröitä, josta hän voisi löytää laiturin omalle vapaa-ajalleen.

Sitten puolentoista vuoden päästä kun minä olen jo vanhaa kalustoa, ja vilkaisen uusia kasvoja vain nopeasti ihmetellen, yritän muistaa ettei uuden tulokkaan asema ole helppo.

Vaikka joskus tuntuu että oma elämä on jo ihan tarpeeksi täynnä sosiaalista elämää, WhatsApp-ryhmiä ja velvoitteita, olisi ihanaa jos uuden kasvon nähdessään sitä muistaisi esittäytyä, tutustua ja osallistaa. Ihan vaan vaikka kysyä haluaako hän mukaan futisjoukkueen vanhempien keskusteluryhmään tai herranen aika – pyytää vaikka kahville.

Ei siitä välttämättä tarvitse elinikäistä ystävyyttä tulla, mutta se voi avata ison padon toisen elämässä ja mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen uuden yhteisön sisällä. Eikä kenenkään tarvitse välttämättä olla sen uuden ihmisen luottohenkilö tiiviisti ja loputtomasti, mutta ehkä sitä voisi olla se joka vinkkaa hänelle oikeat FB-ryhmät, vesijumpat tai parhaimmat iltapuistomeiningit.

Niin kuin kävi Juliallekin:

”Olen niin pohjattoman kiitollinen Marialle ja Kassulle siitä, että pääsin heidän siipiensä suojaan.(…) En tiedä, kauanko olisin jaksanut etsiä ystäviä, ellei niitä olisi aika nopeasti tullut vastaan ” Juliaihminen – Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta

Tästä pääset Juliaihmisen tekstiin.

Jos en muista sinua heti älä loukkaannu vaan kerro lisää – kasvosokea tarvitsee paljon vihjeitä

”Ai moi, nyt mä vasta tajusin kuka sä oot!”, huikkaa ihminen jota en ole koskaan ennen nähnyt. Mielestäni.

”Kato joo moi!” Vastaan tottuneena ja valmistaudun etsimään vihjeitä. Näyttävätkö seuralaisensa tuntevan minut myös? Ovatko vaatteet tutut? Tuliko hän autolla vai pyörällä – kaukaa vai läheltä – tähän?

Hymyilen ystävällisesti ja odotan. Kokemus kertoo ettei kannata puhua juuri mitään, ei ainakaan esittää kysymyksiä. Kaikki paljastaisi niin äkkiä etten tiedä kuka hän on.

Kaikista pahinta olisi olettaa tietäväni ja sitten puhua jotain sellaista mikä ei häneen istukaan. Opin sen kun kerran sanoin väärälle ihmiselle että ”Näinkin eilen Leenaa ja puhuttiin susta.” Jännä, vaikka kasvot ovat mulle hepreaa, mikroilmeet kyllä osaan. En tarvinnut sekuntiakaan nähdäkseni ettei henkilö x tunne yhtäkään Leenaa.

Tämän aamuisen henkilö x:n kanssa olen vieläkin sumussa. Kauniit, ilmeikkäät kasvot, joita ei voi toisiin sekoittaa. Eivätkä ne silti kerro minulle mitään.

Joskus sentään tunnistan, että nämä kasvot tunnen. Harmillista etten voi lisäksi erottaa olemmeko tavanneet kerran vai kymmenen tai olleet kenties parhaita ystäviä läpi ala-asteen.

Konteksti häviää päästäni ensin, sitten kasvot, ääni ja vasta lopulta puhutut ja kirjoitetut sanat.

Sieltä se sitten tulee, juuri kun lähestymme kiusallisia hetkiä: ”Vitsi harmittaa etten eilen päässyt”, henkilö x lausuu. Ahaa! Nyt tiedän, ehkä! Ainakin voin osallistua taas keskusteluun, koska tiedän mihin hän viittaa.

Aloitan vuolaan juttelun varmaksi muuttuneen hymyn saattelemana. Voin vielä myöhemmin varmistaa oliko arvaukseni oikea. Selviän tilanteesta puhtain paperein, oletan.

Hetken päästä etsin arvelemani henkilön Facebookista. Muistan täysin vaivatta koko nimen. Löydän etsimäni, tarkastelen profiilikuvaa. Ei hitto. En mä tiedä sittenkään, oliko se muka hän? Vertaan kuvaa kovaa vauhtia haaleammaksi kuihtuvan muistikuvani kanssa, enkä näe kuvassa mitään samaa. Väärä vuodenaika ja erilaiset vaatteet sekoittavat koko pakan.

Tarkistan toiselta tutulta olisinko voinut törmätä täällä henkilöön, joksi häntä uskon. Olisin.

Olin siis ehkä kuitenkin oikeassa. Mutta muistanko hänet ensi kerralla? Ehkä, jos tapaamme pian ja samassa paikassa. Varmasti en, jos konteksti on taas eri.

Olen aina ennen ajatellut että tämä elämääni yllättävän paljon vaikuttava piirre on minun syytäni. En vain keskity ihmisiin tarpeeksi, ehkä en edes katso heihin? Olen varmaan vain tosi itsekäs.

Onneksi Stella kirjoitti tästä ja antoi sille nimen: kasvosokeus. Tajusin Stellan tekstiä ahmiessani että tämä se on! Kasvosokeus, sehän mulla varmasti on! Ei kamalan vakava, mutta sen verran rajoittava että en tutustu mielelläni uusiin ihmisiin, ainakaan moneen yhtä aikaa lyhyessä ajassa.

Samoin kuin Stellalla, minullekin julkkikset, elokuvien hahmot ja ei-niin-erottuvasti pukeutuvat henkilöt tuottavat suurta päänvaivaa. Vailla selkeää logiikkaa unohdan toiset kerta toisensa jälkeen ja jotkut muistan heti. Vaiva vaihtelee päivästä, vireystasosta ja olosuhteista riippuen mutta on joka kerta yhtä kiusallinen.

Kasvosokeus on nolo vaiva, koska epäilen sen tuntuvan toiselle osapuolelle siltä kuin he olisivat minulle yhdentekeviä, unohdettavia. Niin tavallisen näköisiä että heidät voi unohtaa. Vaikka oikeasti tutkin mielelläni muiden kasvoja ja löydän jokaisesta jotain mieleenpainuvaa. Se vaan ei saakeli painu sinne mieleen.

Pahinta on se, että voin unohtaa myös hyvin rakkaat ja tutut kasvot. En muista enää ilman valkokuvia miltä jo edesmenneet isovanhempani näyttivät. Muistan heidän äänensä, kävelynsä, vaatteensa, kotinsa, korulipastonsa mutta en kasvojen piirteitä, niiden mittasuhteita, silmien sävyä.

Kai niin käy monille kasvoille ajan mittaan, mutta ei se kivaa ole. Varsinkaan jos sitä käy päivittäin ja ihan tuoreiden kasvojen kanssa.

Stella kuvailee tekstissään kaikkea minunkin arkipäivääni vaivaannuttavaa kamaa. Vaihtuvia hiustyylejä, täysiä ravintoloita, naamoja kuhisevia tapahtumia – aaargh miten vaikeaa!

”Vaikeita tapauksia: ihmiset, jotka vaihtavat tyyliään ja kampaustaan usein. Ihmiset, jotka tulevat vastaan odottamattomissa yhteyksissä: työkaverin tunnistaa toki töissä, mutta ei välttämättä sunnuntaikävelyllä naapurikaupungissa. Samannäköiset sisarukset. Ihmiset, jotka jakavat samoja kasvonpiirteitä: tunnen kolme ihmistä, joilla on voimakas leuka yhdistettynä siropiirteiseen suuhun ja kun tapaan heistä yhden, en tiedä kuka heistä seisoo edessäni.” – Notes on a life // Stella Harasek

Uusien kasvojen muistaminen olisi todella ihanaa. Varsinkin kun työkseen tapaa valtavasti ihmisiä ja on riippuvainen verkostoista.

Toisaalta en voi tälle tietääkseni mitään, joten ehkä alan vain puhumaan siitä ääneen, myös aivan uusille ihmisille (tai siis joiden oletan olevan uusia, eh). Jos kerron tilanteen niin ehkä minä jään heille mieleen paremmin ja he voivat auttaa minua ensi kerralla?

On tosi tavallista että ihmiset sanovat tavatessaan ”anteeksi mutta mulla on tosi huono nimimuisti”. Nyt alan vastata siihen ”ei se mitään, mulla on tosi huono kasvomuisti. Muista sinä minun naamani niin minä pidän nimistämme huolta.”

Lue lisää: Stellan teksti kasvosokeudesta

Loma loppuu enkä enää ikinä ehdi tehdä mitään -paniikki on vakava asia

Mulla on menossa järkyttävä loma loppuu enkä enää ikinä tehdä mitään – paniikki.

Olin hulppeat kuusi viikkoa lomalla, ja se olikin kaikin puolin melko täydellistä. Ehdittiin tehdä paljon ja nähdä ihmeellisiä asioita, mutta ennen kaikkea ehdin olla tunteja, päiviä, jopa viikkoja aivan lahnana tekemättä juuri mitään viisasta.

Ehdin saada elämääni takaisin sellaisen aikatauluttoman zombie-meiningin, jossa pääsee oikeasti rentoutumaan. Tehtiin paljon mutta usein ilman suunnitelmia, hetken mielijohteesta mielitekojen mukaan.

Niinpä olenkin viimeiset kaksi viikkoa stressannut sitä että kohta tämä loppuu.

Tätä kirjoitan viimeisenä lomapäivänä paniikin vallassa, juuri ennen kuin pitäisi mennä nukkumaan. On sama olo kuin kotiäitiaikoina lasten nukkuessa: nyt pitää tehdä k a i k k i, koska sitten kun ne herää ei ehdi tehdä enää mitään.

Huomenna minä herään (liian aikaisin ja herätyskelloon, yök) enkä ehdi tehdä enää mitään.

Vilkaisin tänään työkalenteriani ja väittäisin että huoleni on osin ihan aiheellinen. Töitä riittäisi oikein mainiosti yli kahdeksaksi tunniksi kerrallaan, vaikka jokaiselle viikonpäivälle.

Se taas tarkoittaa sitä, että tähän kaikkeen muuhun – jota nyt olen tehnyt noin 12 tuntia päivässä – ei tule riittämään aika. Jos haluan ruokkia perheeni, pukeutua siisteihin vaatteisiin ja ehkä joskus jopa kirjoittaa blogia, en tule ehtimään enää katsomaan useita jaksoa Hakekaa kätilöä, en ottamaan päikkäreitä, en urheilemaan, en kaivamaan nenää, en mitään. En en en.

Tuntuu että päiväni tulevat taas täyttymään arjen perässä juoksemisesta ja ikuisesti myöhässä laahaavista työtehtävistä. Edelleenkin, jotain pitäisi tehdä asialle. Kukahan sen tekisi?

Sitä maagista muutosta odotellessa olen tänään valmistellut huomisen aamun. Asettanut valmiiksi vaatteet ja ladannut kahvinkeittimen, kaivanut työlaukun esille sieltä samasta nurkasta jonne sen heinäkuussa heitin ja kirjoittanut 30+ – kohtaisen listan asioista joita talossa pitäisi vielä tehdä.

Kesälomalla oli haaveena ehtiä tehdä siitä listasta aika paljon juttuja, joten loogisesti käytin tänään niiden sijaan kallisarvoista aikaani kukkien mullan vaihtamiseen, liesituulettimen pesemiseen ja auton sisäsiivoukseen.

Ihan oikeasti nyt. Auton sisäsiivous? Jos jokin tässä elämässä on turhaa työtä ja hukkaan heitettyä aikaa, se on lapsiperheen auton siivoaminen.

Voi miten ihana tämä kesä olikaan kun oli aikaa tehdä kaikkea turhaa. Hyppiä laiturilta veteen, katsoa telkkaria, telttailla terassilla ja lillua uima-altaassa keskiyöllä. Liian ihanaa.

Onko muita arkeen palaajia linjoilla, ahdistaako teitäkin? Ahdistellaan yhdessä! Toi kuulosti väärältä. Menen nyt nukkumaan.