Anna opettajalle vielä hetki aikaa saada homma kasaan

Silloin joskus kun mulla vielä oli podcast, yhdessä jaksossa oli vieraana kaksi ihanaa opettajaa, anonyymeina oppilaidensa suojaksi. Jaksossa puhuttiin koulun aloittamisesta, kiusaamisesta ja kaikesta muusta mikä silloin minua pelotti, juuri ennen ensimmäisen lapsen koulutaivalta.

Nyt haluaisin kovasti päästä näiden ihanien naisten kanssa uudestaan studioon ja puida tätä tämänhetkistä tilannetta. Heistä toinen avautui eilen äärimmäisen viisaasti (yksityisessä) IG-storyssaan asiasta ja päätin että hitto, minähän voin referoida tänne sitä samaa asiaa ja tavoittaa sillä suuremman joukon!

Viestin ydin oli tämä: antakaa aikaa, työrauha ja vähän ymmärrystäkin opettajille.

Moni teistä jo tekee näin ja voitte skipata koko lopputekstin! Mutta arvaan että teidänkin joukossa on myös heitä (meitä), jotka miettivät onko oma opettaja nyt ihan saanut hommaa toimimaan ja kipuilee ehkä vaikean koulutilanteen kanssa kotona. Miten näitä tehtäviä piti tehdä, miksi emme saa joka päivälle omaa ohjelmaa, kuka saa lapsiin jonkun motivaation ja miten minun olisi tarkoitus osata auttaa ranskassa?

Siis ainakin minä olen tuota miettinyt. Saamieni kommenttien perusteella olen havainnut että meidän kouluhommat on toistaiseksi vielä aika paljon enemmän kotikoulua kuin etäkoulua. Olin melkein närkästynyt, kunnes näin sen opettajaystäväni storyn ja avasin hieman katsettani.

Houkutus antaa palautetta kouluun on nyt suuri, kun kaikki tuntuu olevan levällään. Ja se palaute on myös toivottua, kivasti annettuna! Ne opettajatkin miettii siellä parhaillaan mikä on sopiva määrä tehtäviä kotiin kullekin, pärjääkö lapset vaikeiden kohtien kanssa, miten pienet piltit jaksaa keskittyä ja miten sitä ranskaa tosiaan voisikaan kotona tukea. He todellakin tarvitsevat tietoa siitä onko annettujen tehtävien määrä sopiva ja ymmärretäänkö ohjeita.

(Heillä saattaa myös olla ikävä niitä pilttejä. Videoyhteydet toivottuja siis sielläkin päässä!)

No mutta sitten se mitä he eivät tarvitse. He eivät tarvitse vihaisia tai vaativia yhteydenottoja siitä miksi opetus ja ohjaus ei ole riittävän hyvää, välineet ajan tasalla ja tehtävien taso yhtä hyvää kuin rinnakkaisluokalla. Enkä sano tätä siksi etteikö lapsilla olisi oikeus saada loistavaa opetusta hyvillä välineillä ja selkeillä ohjeilla, vaan koska aikaa on kulunut vasta pari viikkoa.

Opettajilla on ollut pari viikkoa aikaa pyöräyttää koko suunniteltu opetus uuteen muotoon, ottaa haltuun tukku uusia sovelluksia (joista valtaosa ei toimi ihan niin näpsäkästi kuin voisi kuvitella, esim Wilmasta lähetettäviin viesteihin ei voi liittää kuvia tai kaikkia linkkejä, sitten on kaatumisia ja käyttäjätilien luontia ja tietoturva-asioita ja kaikenlaista muuta mitä nyt kuvitella voi jos joudut ottamaan yhtäkkiä uusia palveluita käyttöön), muotoilla selkeitä mutta napakoita, pirteitä ja ystävällisiä ohjeita kymmenille aikuisille ja lapsille, auttaa kollegoita tässä kaikessa tai saada itse apua IT-tuesta / kaverilta / internetistä / naapurilta ja ehkäpä ohjata omia lapsia kotona tekemään toisen opettajan määräämiä tehtäviä.

Näihin muuttuneisiin oloihin ei ole myöskään opettajille koulutusta, eikä tukihenkilöä. Koulut joutuvat tekemään yön yli digiloikan, jossa ratkaistaan kerralla se miten kaikkiin oppilaisiin saadaan yhteys, miten eri valmiustason oppilaat kohdataan ja kuinka toimitetaan laitteistoja niihin koteihin joissa älylaitteita ei ole omasta takaa. Mutta kouluilla ei ole digiloikkavastaavaa, vaan sen loikan tekevät nyt opettajat ilman koulutusta asiaan.

Opettajien työnkuva on muuttunut täysin. Tee ajatusleikki: jos sinun pitäisi ottaa testikäyttöön täysin uusi virtuaalikokouspalvelu ja pitää samana päivänä konferenssi muutamalle kymmenelle asiakkaalle, lastesi katsellessa vieressä ja äitisi pyytäessä neuvoa puhelimessa, saisitko priimaa aikaiseksi?

Itse asiassa, opettajien työnkuva ei ole vain muuttunut vaan tämä uusi työ on tullut vanhan päälle. Osa opettajista opettaa edelleen koko päivän lähiopetusta eikä oppilaita ole yhtään aiempaa vähemmän. Aineopettajalla saattaa olla 300 oppilasta vastuullaan, etä- tai lähiyhteyden kautta. Opettajat joutuvat tässä samalla myös miettimään jo valmistelemansa opetuksen ja tehtävät uusiksi. Mitenhän kodeissa tehtäisiin nämä samat pääsiäistiput ilman askartelutikkuja ja huopaa?

Kaksi viikkoa, ehkä joillakin onnekkailla pari enemmän jos kouluissa on oltu tosi hereillä. Sen verran on ollut aikaa tähän kaikkeen uuteen samalla kun ehkä ohjataan koulussa lähiopetuksessa lapsia tai harjoitellaan omassa kodissa etätyön tekemistä välineillä joita ei välttämättä ole eikä koulun kamat ole vielä ehtineet luokse / toimi kunnolla / ole helppoja käyttää. Ja ai, samalla kun sitä miettii onko itse sairastumassa ja miten oma perhe voi – opettajillakin on käsissään stressaava, jopa ahdistava poikkeustilanne.

Mulle tämä kaikki kuulostaa nyt siltä kuin olisin ohjaamassa Apollo13:a laskeutumaan turvallisesti ja olisin itse maan pinnalla miettimässä kuinka rakentaa uusi ilmastointiputki (vaimikäsenytolikaan) edessäni kasa tavaroita joita tyypeillä siellä avaruudessakin on. Ja tietäisin että hetkenä minä hyvänä saatan sairastua tautiin josta ei voi kukaan taata että selviän hengissä. Samalla kännykkään tipahtelisi Wilma-notifikaatioita että onko jo tietoa milloin se uusi ilmastointiputki on valmis vai pitäisikö ehkä esimieheltä kysyä kun tuolla Marsin puolella heillä on kuulemma kaikki jo pystyssä.

Sitten ottaisin taas tauon tehdäkseni lapselle väli-/aamu-/iltapalaa ja toivoisin ettei astronautit vielä pala hengiltä.

Tiedän että taas mun on helppo puhua, kun ei ole niitä etätöitä tässä samalla (olispa! saa tarjota!), ja ehkä otan tämän kouluasian muutenkin lungimmin kuin moni muu. Mutta jos nyt saisin sellaisen toiveen silti esittää että annetaan kaikin puolin vielä hetken aikaa armoa itsellemme, toisillemme ja myös sinne opettajille.

Tässä on kuulkaa nyt sitten koko kevät aikaa hioa konsepti toimivaksi. Kaksi viikkoa mennyt ja kymmenisen jäljellä. Ollaan tässä samassa oudossa veneessä kaikki edelleen. Joten jeesataan niitä opettajia, annetaan kivaa ja kannustavaa palautetta ja neuvotaan vaikka itse etäkokouksissa jos tiedetään näppäriä tapoia mykistää kerralla kaikki ”kuuluuko mun mikki ja älkää spämmätkö sitä chattia!?” -lapsukaiset!

 

Toim. huom 1: Tämän tekstin innoittajana ja sisältömuusana on toiminut Varsinais-Suomen alueella toimiva alakoulun luokanopettaja ja hänen näkemyksensä tilanteesta sekä oma kokemukseni alakoulun oppilaiden äitinä. Asioiden laita vaihtelee varmasti kouluittain, maakunnittain ja opettajittain emmekä tiedä kaikesta kaikkea. Ajatus kantaa silti: annetaan aikaa vaikeaan tilanteeseen, kannustetaan toisiamme.

Toim. huom 2: toivon että tämä teksti oli tarpeeton ja minun korviini kantautuneet valitukset, vaatimukset ja hyökkäykset opettajakuntaa kohtaan ovat olleet vain yksittäistapauksia.

Kaikki tavat selviytyä poikkeustilasta on ok – itsehän laskin rimaa rajusti

Tämä kotiviikko meni noin sata kertaa paremmin kuin edellinen. Suorastaan hyvin, vaikka menneen viikon aikana kävin itse tosi syvissä vesissä ja ehdin ahdistua isosti tästä koko asiasta. Mutta nyt on taas hetkeksi löytynyt jokin tasapaino, pidän siitä. Oma olo on helpottunut kun lopetin uutisten liiallisen tarkkailun ja erityisesti FB:ssä jaetut salaliittoteoriat ja Suomen linjan kritisoinnit. Ne voivat hyvinkin olla oikeassa mutta minun mieleni ei kestä enää sitä etten usko hallituksen linjaan. Tästä muuten kirjoitti todella hyvin Hilla pari päivää sitten.

Toinen iso muutos oli raju riman lasku lasten koulunkäynnin ja päivän menemisten suhteen. Alussa modaamani lukujärjestys on tavallaan vielä voimissaan, mutta olen tehnyt sen vain päiväksi kerrallaan ja sekin on nyt siirtynyt Kanban-moodiin pieninä lappusina.

Lisäksi aloin käydä itse ulkona lasten ekan koulurupeaman aikana. Ainoa suhteellisen tarkka aikataulumme onkin aamu: Lapset aloittaa kello 9 kouluhommat (katsotaan taululta) ja 9.15 Kolmonen menee ekoille unille ja minä sen mukana ulos kävelylle tai asioille. Lapset jatkaa yksin hommia kunnes tulen kotiin, he menevät vartin välkälle. (sivuhuomio: Hommat ovat menneet paremmin kun olen antanut lapsille itselleen täyden vastuun koulujuttujen hoitamisesta).

Sitten syödään 11.30 mennessä lounas, ja 13-15 isot lapset ulkona (joskus myös minä) ja Kolmonen nukkuu. Loppupäivä on melko vapaata, mutta usein sinne mahtuu vielä tunnin verran koulujuttuja.

Varsinaista koulua tehdään siis joskus vain tunti, ehkä puolitoista päivässä ja olen sen kanssa fine vaikka olemme opettajien toivomuslistasta jäljessä.

Ajattelen tämän nyt näin: tärkeintä on saada pidettyä edes jokin päivärytmi, niin että lapset menevät 21-22 välillä nukkumaan – jotta minä ja Insinööri saamme myös omaa aikaa. Toiseksi tärkeintä on että ne käy 1-2h päivässä ulkona. Kolmanneksi tärkeintä on että ne syö muutakin kuin karkkia. Neljänneksi tärkeintä on että ne tekee edes jotain kouluhommia per päivä, tavoitteena ekaluokkalaiselle 15min ”akateemista aikaa” kirjan tai tehtäviä kanssa, 3. luokkalaiselle tunti.

Lisäksi minä haluan itse ulkoilla ainakin kerran päivässä ja mielellään kahden päivän välein vähän myös hengästyä. Puolison kanssa pitää jutella ainakin vartti päivässä ja vauvan on pysyttävä hengissä ja ravittuna.

Kaikki muu joustaa. Ruutuaika, vaatteet, henkilökohtainen hygienia (pl. käsihygienia), ruokavalion martta-aste, talon siisteys.

Ajattelen myös niin että tämä kevät on niin poikkeuksellinen, ettei meistä keltään voida vaatia edes 80% suoriutumista, ei lapsiltakaan. Jokaisella on sama riman laskeminen edessä ja erityisesti etäkoulun osalta se on helpohkoa: Jos lapsesi on kolmosluokkalainen tai alle, hänelle riittää läsnäoleva aikuinen silloin tällöin ja jonkin verran jotain kirjaa. Unohda suosiolla ne itsehuovutetut pääsiäistiput ja pahvista askarrellut muumimaailmat jos ette niihin nyt pysty – ei niitä kovin moni muukaan tee.

Sitten taas jos lapsesi on yli nelosluokkalainen tai vanhempi, opettaja hoitaa koulun ja sinun tehtäväsi on mahdollistaa se. Tarjoa työpiste, ruokaa ja henkistä tukea.

Isompien lasten viihdyttämiseen ja kotona pitämiseen en osaa antaa yhtään mitään lohtua tai vinkkiä, sanon vaan että may the force be with you ja kiitos jos saat niitä edes vähän pidettyä pois toisistaan.

Loppuun vielä sananen armosta ja joustavuudesta, ajatus jota en malta olla lisäämättä.

Tämä poikkeustilanne yhdistää meitä kurjuudessaan mutta se voi myös erottaa. Tuntuu ihan dorkalta kirjoittaa näin, itsestään selvältä kliseeltä, mutta huomaan että on tarve sanoa se ääneen: jokainen selviää (tai ei selviä) tästä nyt omalla tavallaan. On yhtä lailla ok olla super ahdistunut ja etsiä sekä jakaa uutta tietoa aamusta iltaan kuin kotoilla, tehdä lukujärjestyksiä tai askarrella pääsiäistipuja.

Olen miettinyt tätä kaikkea tietysti paljon ihan itsekkäästi omaa tekemistä arvioiden. Onko minulla oikeus julkaista kuvia meidän kivoista ulkoiluretkistä joihin on nyt mahdollisuus? Saanko jakaa mielipiteitäni vai ärsytänkö liikaa kaikki kun helppohan se sun on sanoa (ja niin onkin). Onko minulla etuoikeutettuna velvollisuus auttaa nyt muita kaikin tavoin; jakaa vinkkejä, metsästää luotettavinta tietoa, viihdyttää? Viimeksi kun pohdin tätä ääneen, sain palautetta että kuulostan nyt vähän liian ahdistuneelta.

Mutta on minullakin lupa olla ahdistunut. Mullakin on lupa huolehtia terveydestä, taloudesta ja jaksamisestani. Minä saan myös iloita yhteisestä vapaa-ajasta, suorittaa lasten etäkoulua, laittaa paljon ruokaa ja retkeillä – tai olla tekemättä näistä yhtään mitään ja antaa lasten katsoa tuntikaupalla telkkaria. Minä saan myös selviytyä tästä hyvin.

Nämä ovat poikkeusolot. Niissä pätee poikkeussäännöt ja jokainen saa nyt pitää kiinni omasta arjestaan just sillä tavalla kuin pystyy tai haluaa. Tästä sanoi Emmi eilen täydellisesti Instagramissa, menkää ja lukekaa.

Kai se mitä haluan sanoa on tämä: jos jonkun toisen tapa selviytyä tästä uskomattoman erikoisesta tilanteesta ärsyttää sinua, purjehdi ohi vain. Anna toisten ahdistua, tai olla liian lungisti, askarrella tai katsoa ruutua. Kohta on taas kesä ja voimme kaikki paremmin.

Myöhästynyt kirje ihanalle kahdeksanvuotiaalleni

2 Permalink

Rakas Kakkonen,
täytit jo viikkoja sitten kahdeksan. Onnittelut vielä kerran!

Kävi niin kurjasti, että sinun syntymäpäiväsi tienoilla tylsä juttu nimeltä Korona alkoi jo hiipiä Suomen ylle, emmekä voineet pitää juhliasi. Sinulla oli samalla viikolla yhtenä päivänä vähän lämpöä, joten päätimme olla tosi varovaisia ja jättää juhlasi väliin. Jos ihan totta puhutaan, minua melkein vähän harmittaa ettemme silloin uskaltaneet, edes vähän perheen kesken juhlia. Sillä nyt tilanne on se että kaikenlaiset juhlat on peruttu koko keväälle enkä tiedä milloin voisimme sinua juhlistaa.

Olimme jo discopallonkin ostaneet, karkit ja sipsitikin oli tilattu. No, meistä ei ketään haittaa syödä niitä varastoja nyt pikkuhiljaa pois! Pitäisikö muuten pitää ehkä tänään leffailta, mitä mieltä olet?

Sitten kävi vielä niin että syntymäpäivänäsi minulla oli migreeni ja Kolmonen valvoi edellisen yön, emmekä siten juhlistaneet edes itse synttäripäivänä mitenkään erityisesti – kävimme sentään jätskillä yhdessä!

Selittelyt sikseen. Kirjoitan tämän kirjeen hyvityksenä menetetyistä juhlista ja erikoisaamiaisista, ja tietysti koska sitä itse toivoit. Anteeksi että tässä kesti!

Sinä olet nyt siis kahdeksan vuotta (ja 16 päivää). Olet ekaluokkalainen, eli juuri siinä iässä, jossa tapahtuu jokin ihan hurja, mystinen kasvuloikkaus. Ei sinänsä fyysisesti, vaikka sinä jo tosi iso oletkin, monen kolmosluokkalaisen kokoinen (varmaan jo 140cm ja jalkakin kunnioitettava 38! Boom!) vaan ennen kaikkea henkisesti. Eka luokka on todella iso juttu. Sen aikana opitaan tietysti paljon niitä kouluasioita mutta myös hirveästi ihmisyyttä. Opit kantamaan vastuuta, kuuntelemaan montaa eri mielipidettä ja olemaan hyvä ystävä.

Sinä 11kk, juuri kävelemään oppineena. Sinnikäs silloinkin.

Ja tiedätkö mitä, sinä olet ollut vielä parempi ekaluokkalainen kuin olisin koskaan osannut arvata. Teet työsi koulussa tarkasti ja sinnikkäästi, pidät tavaroistasi aivan erinomaisen hyvää huolta (sen matkakortin hävitin minä!) ja ystävänä olet ihan parasta laatua. Uskollinen, reilu, anteeksi antava ja kaikenlaiset ihmiset mukaan ottava ja hyväksyvä. Ne ovat tärkeitä piirteitä jokaiselle ystävälle. Olen todella, todella ylpeä siitä minkälainen koululainen ja ihminen sinusta on tullut.

Olen myös superihmeissäni siitä kaikesta lahjakkuudesta jota sinusta löytyy, aina selviää jokin uusi salattu taito! Tiedämme jo sinun olevan todella hyvä lukemaan, aikamoinen velho matikassa, kielitaituri, ristikkosankari, korttelin paras IKEA-kalusteiden kokoaja ja kaunisääninen rokkikukko, mutta se että olit vielä salaa sitten painissakin lahjakas yllätti minut kyllä. Tuntuu kuin olisit aina harrastanut sitä, vaikka vasta muutaman viikon olet treeneissä käynyt.

Eniten olen ollut tässä uutta harrastustasi seuratessa ylpeä asenteestasi. Siellä BJJ-salissa tehdyt hommat ovat alusta asti olleet aivan sairaan vaikeita – mahdottomiksi minä niitä luulin – mutta sinä yrität niitä siellä sinnikkäästi hampaat irvessä vaikka oletkin turhautunut.

Redi Gymi

Sellainen periksiantamattomuus on piirre jota en sinussa ennen ole nähnyt ja se on todella kunnioitettavaa. En tiedä olisinko itse noin hienosti jaksanut yrittää. Tästedes kun itse kohtaan jotain tosi hankalaa, mietin sitä kuinka sinä menet kuperkeikkoja salin päästä päähän nopeasti ja sulavasti kuin kissa.

Kissoista puheenollen, olet edelleen myös ihan syötävän söpö, kuin ihana pieni kissanpentu. Ja hauska, iloinen, energinen, kekseliäs, rohkea, älykäs ja herkkä. Ihana, rakastava isoveli ja hurmaava kiharakuningas.

Rakastan kaikkea sinussa “enemmän kuin avaruudessa on millimetrejä” – niin kuin sinä sen keksit sanoa.

Hyvää syntymäpäivää kultaseni, kyllä me vielä juhlitaan.

PS: viimeinen kuva on tökerö rajaus lahjakkaan Doritin ottamasta kuvasta. Se kuva oli niin upea että kirjaimellisesti lopetin hengittämisen kun näin sinut siinä, olit niin oman itsesi näköinen ja aivan mielettömän ihana. Mutta tämän enempää en sinusta maailmalle anna, vain pienen tarkasti valitun nurkan.

2 Permalink