Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Mun äitiysloma loppuu tänään ja muita tyhmiä ajatuksia

”Tänään on sitten vika päivä äitiyslomaa”, oli ensimmäinen ajatus tänä aamuna. Lasten kesäleiri loppuu ja tämän päivän jälkeen olemme kolmistaan kunnes Insinööri aloittaa kesälomansa heinäkuussa. Voisin ajatella että mahtavaa, siihen jäi viimeisetkin aikataulut ja nyt mulla on seuraa päivisin, sen sijaan ajattelen että nyt en voi enää äitiyslomailla. 

Mitä ilmeisimmin tämä kolmas kierros piti minun mielestäni sisällään lupauksen (Odotuksen? Vaatimuksen?) ”täydellisestä vauvavuodesta” johon kuuluu myös ”täydellinen äitiysloma” – sellainen jossa odottava äiti hehkeänä vaeltelee kaupungilla kauniissa äitiysvaatteissaan ja lounastelee ystävien kanssa. Silittelee vatsaansa hymyillen ja nauttii kiireettömistä päiväkahveista. Pohtii nimiä, kummeja ja tutteja ja sisustaa lastenhuoneen täydelliseksi.

Ei esimerkiksi loju päivästä toiseen samoissa shortseissa sohvalla ja katso Handmaid’s talea.

Kävin tällä viikolla kaupungilla ja suoritin äitiysloman.

Kun kukaan täällä ei pesi. Kukaan ei ole ostellut tutteja, lajitellut vaatteita laatikkoon (vaikka Ykkönen kyllä haluaisi) tai koonnut saatana pinnasänkyä. Juu, juuri sitä sänkyä jota ei tarvita vielä ensimmäiseen kolmeen kuukauteen. Ei ole käyty ottamassa kauniita mahakuvia, tehty kipsivaloksia (hyi) tai täytelty vauvakirjaa.

Heinäkuiset2019 ryhmässä mamat on kuukausia sitten pedanneet pinnasängyn ja valittavat kun ovat asiassa niin myöhässä. Ovat pakanneet sairaalakassit ja lapsen kotiinlähtövaatteet. Minä en tiedä vielä miten uudelle Naistenklinikalle mennään sisään eikä oikeastaan kiinnosta, kai se selviää sitten.

En minä jaksa lajitella niitä vaatteita, olen laiska. En jaksa turhaan roudata sänkyjä paikasta toiseen. Vaatteita on, harsoja on, kaukalo on, tissit on – niillä pääsee tosi pitkälle. Olen ostanut maidonkerääjät ja yhdet imetysliivit.

Missä ongelma? saatat nyt ajatella. Kuulostaa kivalta ja rennolta! Niinhän sitä ajattelisi, jos olisi normaali ihminen.

Ilmeisesti minua vaivaa se että otan liian lungisti. Etten ole pakannut sairaalakassia, valinnut hoitolaukkua (lol en ole hommaamassa turhaa uutta kassia), tutkinut vauvajumppia, harjoitellut synnytyshengitystä tai kantoliinan sitomista. Mitään näistä asioista en halua tehdä mutta kun minun piti haluta tehdä – tämä on se viimeinen kerta!! 

Tajuatteko miten hankalaa on elää niin kuin minä? Käsitättekö miten hankalaa on olla minun aviomieheni? Koska hänen nyt ainakin pitäisi sitten olla näistä asioista kiinnostunut, pohtia yömyöhään miltähän se vauva näyttää, silitellä vatsaa ja ehdottaa kummeja. Vaikka ei ole koskaan aiemminkaan niin tehnyt eikä sitä kukaan ole kaivannut.

Paitsi nyt.

Tämä on viimeinen kerta kun koskaan olen raskaana ja saan vauvan nyt pitää tehdä nämä jutut ja olla ihan ÄITI!!

Juu elikkäs. En ole. En ole koskaan ollut. Olen hitto vie ”valeäiti” – siis täysi, oikea, hyvä äiti joka jättää muutaman jutun tekemättä tai menee helpoimman kautta. Se on mulle kaikista sopivin tapa. Milloinhan se alkaisi mennä myös omaan tajuntaani?

Oikeasti rakastan tätä meininkiä. Että vauva vaan tulee ja solahtaa osaksi meidän elämää. Nyt kesälomaillaan ja plumps – hei täällä on vauva! Sitten elellään niin kuin ennenkin. En halua säätä turhaa, en halua ostaa mitään, joka voi edes mahdollisesti olla ylimääräistä.

Siihen kategoriaan menee näin konkarina muuten aika hiton moni asia hoitotasoista ja kylpyammeista alkaen. Vaipat voi vaihtaa sängyllä ja vauvan pestä lavuaarissa.

Anteeksi Insinööri. Että märisen, pauhaan ja valitan jostain ihmeellisestä puutteellisesta pesimisestä vaikka oikeasti muakaan ei haittaa mikään tästä. Valitan itselleni, itsestäni. Kun minun pitäisi haluta pesiä enemmän. 

En aio myöskään luvata että lopetan nämä tyhmät ajatukset. Pidätän oikeuden olla naurettavan ristiriitainen ja järjetön – olen katsos raskaana (viimeistä kertaa).

Ja nyt: pari jaksoa Handmaid’s talea. Under his eye.

Raskausviikko 36: Poikittain, väärinpäin, ehkä. Jotenkin.

“Mä en nyt oikein ole varma”
“Kyllä mä lähtisin sanomaan että tässä ylhäällä on jalat. Vai hetkinen”
“Ei tästä kyllä osaa sanoa”
“Jotain kovaa minä siellä kohdunkaulassa tunsin”
“Mutta sehän voi olla vaikka polvea”
“Tässä se selkäranka menee”
“Syke kuuluu toisaalta tästä”
“Kokoakaan ei pysty mitenkään arvioimaan kun se on täällä niin alhaalla”
“Ei tästä kyllä osaa sanoa”
“Vai hei olisko se kuitenkin, kyllä tämä taitaa olla pää”
“Jotain isoa pyöreää minä tässä ylhäällä näen”
“No selvä, parempi tehdä lähete synnytystapa-arvioon”.

Olen niin iloinen että pidin kerrankin puoliani. Neuvolasta oli varattu tämä viimeinen lääkärikäynti alunperin viikoille 36+5 ja kysyin kohteliaasti onkohan se vähän myöhäinen aika kun vauva on mielestäni poikittain ja sitä ehkä pitäisi sitten tutkailla. Hieman mukisten minulle annettiin aika viikolle 35+0 ja nyt makaan ultrattavana lääkärin ihmetellessä vieressä. Hän oli ensin varma, sitten ei kuitenkaan.

Menimme lääkärin ehdotuksesta vielä varuiksi ultraamaan ja pyysimme matkalta kokeneen kätilön mukaan. Hänkin oli ensin ihan varma mutta sitten ei kuitenkaan.

Minä olen ollut koko ajan aika varma mutta en ihan kehtaa sanoa kun mistäs minä kuitenkaan tiedän. Vasta kun uskaltaudun sanomaan että potkuja tuntuu tosi paljon kohdunsuulla, kätilö toteaa helpottuneena että no se on selvä sitten. Väärinpäin. Saan ajan Naistenklinikalle tarjonnan tarkistukseen ja tarvittaessa ulkokäännökseen – jotenkin naurattaa että se osuu sille samalle 36+5 päivälle.

Vanhoista merkinnöistäni näen että myös Kakkonen on ollut tässä kohtaa poikittain ja vasta ultrassa 38+5 pää alaspäin. En osaa olla siis mitenkään huolissani, enemmänkin musta on jotenkin hauskaa että tyyppi on niin juoni että laittaa meidät ihan ihmetyksiin jo tässä kohtaa. En aio lähteä tekemään hullun lailla Spinning Babya tai ravaamaan osteopaatilla, katsotaan tilannetta sitten kun nähdään miten päin hän siellä todella on ja kyllähän ne vauvat väärinpäinkin syntyy.

Fyysisesti olo on muuten vieläkin melko lailla sama, vauvan liikkeet vain voimistuvat. Verenpaine 109/70, missään ei turvota, paino nousee (vielä) hallitusti ja kohdun SF-mitta on itse asiassa pysynyt samana kuukauden verran. Maha todella kasvaa sivuttain, niin kuin random ihmiset ovat terävästi havainnoineet.

Mutta! Olen saanut urheiltua! Tai no, siis. Tässä tilanteessa lasken urheiluksi sen että kerran sain käveltyä pienen lenkin metsässä (taisi olla hieman vajaat 3000 askelta) ja kerran uin ainakin 500m. Kova!

Henkisesti olo on…vaihteleva. On niitä hetkiä kun epämääräinen tumma möykky puristaa rintaa, mutta ehdottomasti eniten on hetkiä kun vain nautin tästä kaikesta kauheasti. Sitten on vielä kolumni C, outo realiteettipoimu jossa olen aivan hämilläni että minäkö se tosiaan tässä olen, raskaana? Siis olenko raskaana? Viikolla 36, mitääääh? Tuntuu niin oudolta.

Tuntuu myös omituiselta mutta erityisesti haikealta että ihan kohta tämä on ohi. Kuin olisin ihanan kevään korvilla ja pelkään jo vähän heinäkuuta joka kääntyy pian elokuuksi ja sitten se on taas ohi, tällä kertaa ikuisesti. Että enää vain nämä muutama hassu viikko ja sitten en tule enää koskaan kokemaan tätä.

Aivan järkyttävä luopumisen tuska. Vastahan aloin tottua siihen että olen raskaana! Vasta alan ymmärtää että muutkin näkevät mut niin. Miten tämä nyt voi jo loppua, hidastakaa joku aikaa pliis.

Samaan aikaan en malta odottaa että saan hänet syliini.

Ps. Lääkärin ihan ensimmäinen kysymys oli tuoliin istuessani “Olitko tulossa jälkitarkastukseen?”. Se hymyilytti jonkin verran tässä kohtaa.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Tummat pilvet horisontissani – ahdistus yrittää nostaa päätään

Kirjoitin juuri etten ole kokenut mitään mielialan heilahduksia. Taisin kirjoittaa sen hyvän heilahduksen hetkellä, koska onhan näitä. Välillä väsyneenä pienet tummat pilvet nousevat muistoista ja ottavat hetkeksi vallan.

liplap

Niinä hetkinä alan erakoitua, vetäytyä kuoreeni. Kaipaan seuraa mutta en osaa enää olla siinä. Tuntuu vaikealta päästä rennon leppoisaan jutusteluun vaikka vieressä olisi kuka, edes oma lapsi. Haluaisin vain piiloutua kännykkääni tai kävellä metsässä. Toista teen liikaa ja toista en voi tehdä.

Alan hetkittäin ahdistua tulevasta, pelkään etten pärjää vauvaelämässä. Vaikka pohjalla lepää sellainen rauhallinen varmuus, tunne siitä että hyvin se tulee menemään, ajoittain minut valtaa fyysinen muistiaalto. Palaan menneisiin vuosiin, jolloin pilvet olivat tietämättäni paljon tukevammin horisonttini yllä roikkumassa. Näen itseni yöllä makaamassa kehdon vierellä, kuuntelemassa. Odottamassa että kohta se varmaan taas herää.

Tunnen kuinka niissä öissä luottamus puuttuu. Usko ja rauha sellaiseen ajatukseen että minä voin hyvin nukkua, sekin saattaa tänä yönä nukkua. Ehkä Kakkosen kanssa heräilyn jäljiltä en enää koskaan nuku täysin luottaen. Meni monta vuotta että opin luottamaan näiden kahden ison nukkuvan läpi yön. Sekin luottamus on aina ollut hauras – yksi valitettu vatsakipu illalla ja mun on vaikea nukahtaa kun odotan oksennuksen ääntä.

Jonkun pitää olla valmiudessa.

Ja nyt taloon on tulossa taas otus josta voi lähes varmasti sanoa että se ei nuku. Univelka kuuluu pakettiin ja se saa minut sekaisin. Ehkä se ei myöskään lopeta itkemistä, ehkä en taaskaan tiedä mitä pitää tehdä kun se kitisee. Ehkä taas käytän suurimman osan ajastani sen pohtimiseen mitä seuraavaksi tulee, vaikka ulospäin kuinka näyttäisin tyyneltä.

Ehkä menetän itseni enkä tiedä yhtään kuka olen.

Eniten pelkään yksinäisyyttä tämän kaiken kanssa. Pähkinhän näitä nytkin yksin ilman että kukaan edes huomaa. Inhoan sitä sellaista kuplaa johon vajoan joskus jopa oman perheeni keskellä. Kellun meressä yksin enkä osaa mennä rannalle tukevan maan luokse vaikka näen muut siellä. Olemme puheyhteydessä ja ilakoin huolettomina rannalla leikkijöiden mukana, mutta välissä on vesi, jonka takaa huutelen. Miten tälläistä selittää toisille kun ei sitä itsekään ymmärrä?

Nämä on aika pitkiä ja tylsiä ajatuksia käydä itsekseen. Mutta jonkun pitää olla valmiudessa.

Tunnistan toki mistä on kyse. Tiedän että tämä on mieleni joka huijaa, hormonit jotka vääristävät, elämäntilanne jonka kuuluukin vähän jännittää. Ihan yhtä vaikea siitä on siinä hetkessä silti ponnistella pois ja nähdä taas kirkkaasti.

Nyt ei sitten kenenkään tarvitse huolestua, ei edes minun. Tämä on ihan eri asia kuin silloin joskus, pieniä kaikuja ajasta jolloin pilvet asettautuvat tukevasti maani ylle. Tunnen vahvasti että tämä on vain heijaste.

Oikeasti mieleni on täynnä toivoa, iloa, innokasta odotusta. Jokin omituinen valo lepattaa tuolla kauempana, muistuttaa että nämä ovat vain hetkiä jotka kuuluvat asiaan. Mieli työskentelee ennen synnytystä, valmistautuu tulevaan. Tiedän jo seuraavankin vaiheen, sen vauvan syntymästä 72 tunnin jälkeen tulevan ahdistuksen aallon.

Jostain syystä tiedän että tällä kertaa huuhtoudun sen toisella puolella tukevalle rantahiekalle enkä jää tänne mereen. Jos toisin menisikin, osaisin huutaa apua. Mulla on sormi aina valmiina soittamaan neuvolan terveydenhoitajalle, joka on käskenyt soittaa ennen kuin tilanne eskaloituu. Nyt tiedän että on joku ammattilainen valmiina koppaamaan.

Lisäksi tiedän että tämä kuuluu asiaan, se on osa valmistautumista. Olisi outoa jos en näitä tunteita nyt käsittelisi muutama viikko ennen synnytystä, ovathan ne kuitenkin iso osa mennyttä kokemusmaailmaani. Taipumus masennukseen ja ahdistukseen kulkee varmasti mukana loppuelämäni.

Mulla olisipa se kuulkaa ihanaa ettei aina välillä pitäisi muistella ja harjoitella näitä tunteita, että voisi vain pysyä siellä rannalla ilman turhia eskimokäännöksiä.

 

Lue myös: