Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Valokuvauskurssin parhaat: lisää luottamusta ja paljon vertaistukea

0 Permalink

Olen vallan unohtanut kertoa siitä valokuvauskurssista, jonka pakotin Saaran minulle ja kokoamalleni ryhmälle järjestää! Viime syksynä istuimme hauskan porukan kanssa joka toinen torstai meidän toimistolla, yhdessä tuskaillen ja oivaltaen kohti parempia kuvia.

Kursillla opettajamme Saara esitteli jokaiselle kerralla jonkun teeman, jota harjoiteltiin kotitehtävän muodossa kahden viikon ajan. Välissä tsempattiin toinen toisiamme yhteisessä WhatsApp-ryhmässä ja aina palautettiin tehtävät ihan viime tingassa. Oli ihan sairaan kiinnostavaa nähdä miten muut oli ratkaisseet tehtävän ja oppia muiden kuvista.

Mulle parasta kurssissa oli pakotettu kuvien ottaminen (ilman automaattiasetuksia) ja luottamuksen syntyminen omaan kuvaamiseen. Tajusin monella kurssikerralla että hei noin mä tätä olenkin jo ajatellut, että paljon olen jo oppinut. Toki tajusin myös sen miten hiton paljon on vielä opittavaa.

Saaralla oli hauskan taiteellinen ote kuvaukseen. Monen kuvan kohdalla minä tuijotin teknisiä yksityiskohtia mutta Saara kehui kuvan tarinaa, taustaa ja viestiä. Hahmojen asentoja ja paikkoja kuvassa, yläosan ja alaosan suhdetta tai värien antamaa viestiä. Loputtoman mielenkiintoinen maailma!

Omat vahvuudet korostui kurssilla ja heikkoudet paljastui aivan armotta. Yhä edelleen mun on vaikea ymmärtää sitä pyhää kolminaisuutta mitä suljinaika, aukko ja se hemmetin ISO rakentavat, mutta kokeilemalla oppii. Nyt on paljon aiempaa enemmän uskallusta kokeilla ja harjoitella.

Kuvankäsittelyyn tuli myös ihan todella arvokkaita vinkkejä ja siinä olenkin mennyt mielestäni eteenpäin. Niin kuin monessa muussakin jutussa! Osaan kurssin aikana otetuista kuvista olen ihan älyttömän tyytyväinen itse, osa saa jäädä arkistoihin harjoittelukappaleina joita ei enää koskaan tarvitse nähdä.

Hauskinta (ja karseinta) oli Saaran antamat tehtävät. Jotenkin ajattelin kurssin alussa että meillä on aina jokin teema ja sen mukaan otetaan sitten yksi kuva. Pah. Tehtävien joukossa oli mm. 12 kuvan tehtävä, jossa samasta kohteesta piti ottaa 12 kuvaa samalla hetkellä, samassa paikassa, eri kuvakulmista. Toisella viikolla pakotin Insinöörin leikkimään mallia suoraan Elle:n sivuilta.

Kolmannella rakensin kahvinjuonnista ihanaa tai ällöttävää mielikuvaa.

Luulen että meistä monelle vaikein viikko oli katukuvausviikko. Lopulta jokainen kuitenkin uskalsi mennä ulos ja julkisesti räpsiä kuvia. Omani otin Runeberginkadulla, Kampin ruokamarkkinalla sekä vasta-avatussa Redissä ja pelkäsin koko ajan milloin joku sanomaan että mitä sä täällä kuvaat. Mutta hienoja kuvia tuli, kiitos mm. Weekdayn hassun portaikon ja sopivasti pukeutuneen myyjän, joka ehti juuri kipittää perässä kulkeneen pariskunnan edelle.

Redi weekday

Parasta koko kurssissa oli meidän ihana ryhmä. Tsemppaava, lohduttava ja vaikeistakin asioista puhuva porukka, jota Saara lempeästi kannusti ja luotsasi läpi hankalien karikoiden. Jokainen koki varmasti onnistumisia ja uskalsi myös rehellisesti vain harjoitella porukan edessä. Jatkokurssia kovasti suunniteltiin vielä syksyllä, kunnes kiireet vei kaikki mennessään. Tarpeen se tulisi, koska en ole tainnut kovin montaa kertaa kameraani tarttua kurssin jälkeen.

Onko joku muu käynyt kurssilla, tuliko paljon oivalluksia? Jos Saaran kurssit kiinnostaa, tsekkaa linkki alla!

Tietoa Saaran valokuvauskursseista

0 Permalink

Raskausviikot 21-22: Rakenneultra ja jättimaha

Raskausviikko 21

Raskaus tuntuu edelleen ihan super hyvältä. Pääsen urheilemaan, saan nukuttua ja maha kasvaa. Paitsi että vauva tuntuu löytäneen lantioni. Se majailee jossain niin alhaalla, että välillä on jopa vaikea istua. Tulee..painetta. Kävely pahentaa asiaa, selällään makoilu helpottaa.

Muutaman aktiivisen päivän jälkeen tunne on sen verran voimakas että mietin jo hieman onko tämä normaalia. Ei ole kipuja, eikä supistuksia jotka liittyisivät paineen tunteeseen, mutta on se välillä hurja kun potkut tuntuvat siellä. Päätän kysyä asiasta ultrassa.

Illalla luen lapsille iltasatukirjaa. Kumpikin päätyy mahan päälle korva kiinni nahassa, kuuntelemaan ja tunnustelemaan. Tuntevat kuulemma kovasti potkuja ja yhtäkkiä Kakkonen nousee innostunut ilme kasvoillaan: ”Se kuiskasi mulle että se on tyttö!”

Huomenna se nähdään.

Raskausviikko 22

Leijun onnen kuplassani. Hän näyttää terveeltä, hänellä on kaikki hyvin. Hän on tyttö. Sisälläni on 343 grammaa hyvinvoivaa ihmistä ja minä en voisi olla siitä onnellisempi.

Vauva pyörii koko ultran juuri sen näköisenä miltä se tuntuikin ja ihana kokenut kätilö poisti kaikki huoleni paineen tunteesta. Se kuuluu asiaan, on osa kohdun kasvua ja minkäs teet kun tyyppi siellä potkii sinne. Näkihän sen ihan itsekin ultrassa, pienet neljäsenttiset koivet monottivat aivan hurjasti. Suoraan alaspäin.

Loppuviikko menee nimiä miettiessä ja kas – vaihteeksi flunssassa! Tämä raskaus on kyllä toistaiseksi tehnyt minusta ihan flunssamagneetin. Ehkä se on luonnon tapa ehdottaa lepoa, ja sitä sitten teenkin.

Juuri ennen kuin viikko pääsee vaihtumaan seuraavaan, tapahtuu jokin megalomaaninen kasvuypyrähdys. Tai ainakin minä olen yhtäkkiä jättimäinen. Huomaan ihmisten bongaavan jo itse tapahtuneen (tiedättekö, se alas-ylös-alas-katse) ennen kuin kerron uutisia ja alan saada ”herranen aika toi sun maha on iso” – kommentteja.

Ei se vieläkään ole, ihan normaali. Jopa pieni. Mutta kyllähän nämä kolminkertaistumiset parissa päivässä aina vähän päätä sekoittaa. Että mikäs mikäs, tämä tämmönen pallo tässä yhtäkkiä? Ja miksi nämä uudetkin rintsikat on liian pienet?

Muutaman päivän päästä olen varmasti taas tottunut tähän. Tällä mennään.

Onkohan minusta kotiäidiksi?

Sain eilen hyvän kysymyksen Instan puolella:

”Jännittääkö tuleva arki kolmen lapsen kanssa?”

Tajusin kysymyksen nähdessäni etten ole missään kohtaa ajatellut tätä kolmen lapsen suhteen, vain yhden. Mua ei jännitä kolme lasta – vaikka ehkä vähän sitäkin olisi hyvä kelailla – mua jännittää se yksi. Vauva. Tai tarkemmin vauva-aika, taaperoaika, kotiäitiaika.

Kotiäitihommat ei varsinaisesti ole mulle kaikista parhaiten sopivia hommia.

Siinä on paljon ihanaa jota odotan ihan superisti: aikataulujen löystyminen, omien projektien työstäminen, blogihommat, kotona puuhailu – niin ja se vauva, tietysti. Ajattelen usein sellaista aamuyhdeksän hetkeä, jossa köllöttelemme valmiina uuteen päivään. Se oli aina mun lempparihetki. Muutenkin lapsen kasvun näkeminen on jotain niin arvokasta etten pystyisi siitä hevillä luopumaan.


Mutta sitten ajattelen myös sitä iltapäivän hetkeä kun pää hajoaa. Jossain kahden aikaan alan miettiä kuinka monta tuntia on siihen että Insinööri tulee kotiin, vaikka kuinka sitä en haluaisi ajatella.

Iltapäivisin olin jo aika tylsistynyt ja erityisesti väsynyt. Pahimmillaan myös katkera. Seison keittiössä ja mietin että taas mä täytän astianpesukonetta. Mä en kyllä nykyään muuta tee kuin täytä astianpesukonetta. Tiedättekö mitä tarkoitan?

Moni saa arjen rutiineista turvaa ja mielihyvää, minä en. Tai saan, mutta vain silloin kun vastapainona on ollut säpinää ja menoa. Eikä tähän liity pelkästään vauvavuosi, kärsin nytkin samasta rauhattomuudesta. Kun takana on monta rauhallista, kotipainotteista viikonloppua urheiluineen ja ruokailuineen, alan polkea paikallani.

Että aina me vaan täällä kotona ollaan, eikö voitaisi tehdä jotain? Lähdetään vaikka Turkuun käymään!

Vauvan kanssa elämä on yhtä rauhallista kotonaoloa aamusta iltaan, vaikka sitä kuinka täydentäisi vauvamenoilla. Enkä ehkä näe itseäni tällä kierroksella ihan jokaisessa sormivärikerhossa mukana, niin kuin vielä Ykkösen aikana. Vauva tulee hyvällä tavalla mukaan jo täysillä pyörivään lapsiperhearkeen, mutta jääkö sieltä astianpesukoneen ja pyykkien välistä enää aikaa mun omille jutuille?

Ja mitä ne omat jutut edes on? Kun aikaa on yhtäkkiä paljon, tulee tilanteita joissa ei ole enää edes sitä hyödyllistä tekemistä jäljellä. Tylsyys ja tyhjyys ovat mulle niin hankalia! Yksinäisyys myös. Olen äitiyslomalla kokenut aina vaikeaksi saada riittävästi sosiaalista kanssakäymistä itselleni. Miten se onnistuu nyt kun oma viiteryhmä on pienempi?

En ehkä ihan solahda juuri esikoisensa saaneiden maailmaan. Muut kolmen lapsen äidit pyörittävät arkea kaikilla voimillaan (ja vähän päälle), sillä yleensä ne kaksi muuta ovat myös pieniä. Mitä tekevät 2+1 äidit, joilla on pari koululaista ja yksi kuolaava? Onko niillä keskenään mitään verkostoa, onko niitä lähellä?

Ideaalimaailmassa tekisin pari tuntia päivässä aikuisten hommia, niitä rakkaita päivätöitäni. Käyttäisin aivojani ja olisin hyödyksi muille. Ilman kuitenkaan oikeaa vastuuta! Tulisin ja menisin vain. Sitten palaisin kotiin, jossa ihana pieni odottelee ja joku muu on hoitanut arjen askareita.  Tapaisin paljon ystäviä ja aikaa jäisi silti vielä itselleni.

Hirvittävän ihanalta ja epärealistiselta kuulostaa!

Todellisuudessa pitänee miettiä vaihdetaanko tällä kierroksella nopeammin rooleja, minä töihin ja mies kotiin. Katsotaan sitä sitten kun tiedetään miltä se arki meillä näyttää.

Että joo, kyllä tässä taitaa sittenkin vähän jännittää.

Kuvat blogin kätköistä löytyneitä muistoja edelliseltä kotiäitikierrokselta.