Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Juoksun aloittaminen raskauden jälkeen

*Teksti sisältää mainoslinkin

urheilu raskauden jälkeen

Hurraa! Olen palannut lenkkipoluille!

Hyvin vaatimattomasti, mutta kuitenkin. Koska se tuntuu menneen mulla nyt kerrankin tosi hyvin, eikä missään väärässä paikassa ole tuntemuksia, kerron miten olen tehnyt. Ehkä tästä on jollekin apua.

Tässä tekstissä on pidemmin kerrottu siitä kuinka ylipäänsä aloitin liikunnan uudelleen raskauden jälkeen.

Juoksu raskauden jälkeen voi odottaa hetken

Tämä on minusta askeleista tärkein. Sinne juoksemaan ei ole mikään kiire, ja reipas (vaunu)kävely kasvattaa juoksussa tarvittavaa peruskestävyyttä tosi tehokkaasti. Toki jokaisella on erilainen kroppa (sekä raskaus, alkukunto että synnytys), eikä kehosi sisällä asu munakelloa joka kertoisi oikean ajan. Usein puhutaan noin 3-6kk ajasta jolloin vatsan alueen lihaksisto on vielä venynyttä ja pehmeää, eikä välttämättä pysty hallitsemaan juoksusta kertyvää kovaa painetta (en löytänyt heti googlaamalla yksinkertaista lähdettä, mutta tässä oli kattavaa tietoa englanniksi ja tässä siitä hyvä tiivistys suomeksi).

Mun logiikka: kun en tiedä ihan varmasti omaa tilannettani, enkä ollut ennen raskautta kovin aktiivinen urheilija, odotan mieluummin pidempään. Siispä odotin koko 6kk. Hilla taas esimerkiksi aloitti vanhana juoksun harrastajana jo 10 viikkoa synnytyksestä, mutta kuten tekstistä näkee, Hilla teki sen äärimmäisen tarkasti ja tiedostaen, lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia ensin treenaten. josta päästään seuraavaan kohtaan.

Valeäiti bugaboo fox

Syvät vatsalihakset ja lantionpohja kuntoon

Tästä ei pääse yli eikä ympäri. Raskauden aikana vauva ottaa vatsaltasi tilaa ja luo sinne Rukajärventien tyyppisen tilanteen. Sisuskalut potkitaan syrjään ja lihakset venytetään pizzataikinaksi. Niiden takaisin palautuminen ei käy ihan heti seuraavalla viikolla, eikä ehkä ilman apua.

Minä aloitin heti synnytyksen jälkeen Kuntouta Keskivartalosi – verkkokurssin*, jolla sain lantionpohjan tosi hyvään kuntoon muutamassa viikossa. Osaan myös kertoa tämän, koska kurssin alussa ja lopussa tilanne testattiin! Tämä oli tosi mukava ja helppo kurssi, niinkin helppo että oletin huijaavani siinä jotenkin. Joka päivä kun teki sitkeästi ne muutaman minuutin treenit, jotka sähköpostiin kilahti, oli jo parin viikon päästä niin sanotussa aivastusturvassa.

kokemuksia kuntouta keskivartalo

Suosittelen tätä ihan ehdottomasti jos tiedät, että oma treenisi jää muuten satunnaiseksi täysiä puristamiseksi hampaidenpesun ohella. Opit kurssilla muitakin voimakkuuksia, suuntia ja tapoja treenata sitä tärkeää aluetta. Saat kurssin -10€ alehintaan tästä linkistä* ostamalla.

Kävin verkkokurssin jälkeen vielä Vaumiin BabyPilates kurssilla Mommy & Me:ssä (koska naapuri pakotti) koska ajattelin sen olevan hauska yhteinen harrastus ja niinhän se oli. Kolmonen nukkui turvakaukalossa aina tiistaisin kun minä kävi treeneissä. Siellä kuulin heti kurssin alussa että mulla erkaumaa oli tosi vähän ja minusta tuntui että sain näistä tunneista enemmän irti verkkokurssin ansiosta kun tunsin jo hyvin paikkani.

Treenaa ne lantionpohjat. Tiedän että se on tylsää mutta hoida se.

Ja jos et jaksa tehdä näitä treenejä, Tenoja voi ostaa täältä.

Aloita pienillä pyrähdyksillä, tässä yksi ohjelma

Käyn edelleen joka viikko Mimin treeneissä, joissa Mimi jakoi myös tämän nerokkaan lenkkiohjelman. Tästä tulee tunnin lenkki, pieni hiki ja hyvä fiilis! Eka lenkki oli kamala, toka tuntui jo kevyeltä ja kolmannella olisin halunnut juosta lisää. Ensi viikolla aion pidentää juoksupätkiä ja sen jälkeen alan jättää joitain kävelypätkiä pois kunnes tuntuu että voin juosta puolisen tuntia putkeen. Näin se menee:

Helppo juoksutreeni raskauden jälkeen (Kaikki numerot minuutteja)

  • Kävele 10 minuuttia
  • Juokse 1
  • Kävele 2
  • Juokse 2
  • Kävele 2
  • Juokse 3
  • Kävele 2
  • Juokse 4
  • Kävele 2
  • Juokse 5
  • Kävele 2
  • Juokse 4
  • Kävele 2
  • Juokse 3
  • Kävele 2
  • Juokse 2
  • Kävele 2
  • Juokse 1
  • Kävele 10

urheilu raskauden jälkeen

Kuvassa näkyvät portaat ovat ilokseni myös muuttuneet kevyiksi. Ensimmäisen kerran viisi kierrosta meinasivat tappaa mut, viimeksi ensimmäiset neljä meni lentäen ja seitsemän kohdalla loppui jo aika. On niin siistiä kun kunto nousee!

Joten ei muuta kuin treeni-iloa!

Henkinen kasvu on joskus kivuliasta ja minä teen sitä täällä julkisesti

”Sitä kutsutaan henkiseksi kasvuksi.”
“Äh. Onko pakko kasvaa?”
“On, läpi elämän.”

Olin juuri valittanut ystävälleni etten saa riidellä kotona niin kuin haluaisin. Tiedän kuinka kypsältä tämä kuulostaa! Mutta kun! Minun luonteeni sanoisi että välillä räjähdetään ja sitten laannutaan nopeasti ja sitten se on ohi. Insinöörin luonne taas ei moista suodata, joten olen tässä 15 vuoden aikana joutunut väkisin opettelemaan sovittelevamman tavan riidellä.

Minusta se ei ole kivaa, mutta niin kuin ystäväni hieman kypsempänä huomautti, kasvu ei ole aina kivaa ja sitä on pakko tehdä.

Valitettavan oikeassa hän on. Olen vuosien mittaan kasvanut lukemattomien asioiden suhteen, ja suurimmaksi osaksi oikein iloinen olen siitä. Nuoruuden mustavalkoisuus on muuttunut monisävyiseksi sateenkaareksi, jossa ymmärrän ja hyväksyn todella monta muutakin mielipidettä omani lisäksi. Ymmärrän jatkuvasti enemmän siitä miten vähän ymmärrän ja tiedän ja siksi olen armollisempi sekä itseäni että muita kohtaan.

En todellakaan ole valmis, mutta hyvällä matkalla.

Henkinen kasvu on joskus vähän raskasta ja kivuliastakin, mutta kyllä sen tulokset hyvältä tuntuu. Kiusallista tästä tekee se, että viimeisen kahdeksan vuoden aikana minussa tapahtunut kasvu on nähtävissä täällä blogissa. Blogi täytti tällä viikolla vuosia ja kuten tavallista, kävin hiukan läpi vanhoja tekstejä. Löysin ihan alkuajoilta mm. tämän timantin, jossa kritisoin sukupuolisensitiivstä kasvatusta (ymmärtämättä mitä se on):

”Lapsiraukka sitten menee ala-asteelle niissä hamppuvaatteisaan, esittelee itsensä Ruu:na ja syö vain vegaaniruokia.”

Ei apua. Ette näe tätä mutta voitte kuvitella kuinka hautaan väsyneet, vanhentuneet kasvoni juuri nyt sukupuolisensitiivisiin käsiini, lähettelen disclaimereita joka suuntaan ja vuoraan bannerit lauseella “ymmärrän nykyään mitä on sukupuolisensitiivisyys, anteeksi! Ruu on tosi kaunis nimi!”

Joka ikinen kerta näitä helmiä löytäessäni ajattelen että ei heeeeelvetti täältä pitää kyllä piilottaa näitä vanhoja tekstejä, päätyen kuitenkin siihen että se olisi liian suuritöistä. Jätän ne siis sinne, virtuaalisesti mädäntymään omaan kuoppaansa enkä ainakaan korjaa niissä esiintyvä kappaleväli- tai kuvaongelmia.

Siinä on kuitenkin myös jotain maagista että tämä kaikki vanha sonta on tuolla. Erityisesti kun niiden vastapainona kuitenkin on nähtävissä tuoreemmat näkemykseni, joissa olen vihdoin oppinut ajattelemaan asioita monipuolisemmin ja tylpistämään pahimpia kärkiä kynästäni – vaikka ne kärjet toki olivatkin aluksi niitä mihin moni tykästyi.

Näkyköön sitten koko internetille kuinka olen ymmärtänyt mitä sukupuolisensiitivisyys on, kuinka tehdään maistuvaa kasvisruokaa, kuinka kasvatuksen rooli lapsen persoonallisuuden muovaamisessa on melkein mitätön, ettei vegaanius tai sormiruokailu ole uskontoja ja kuinka omia hermoja voi oppia hallitsemaan uhmaisten lasten kanssa.

Ainoa miinus tässä toki on se etten voi koskaan, ikinä, milloinkaan lopettaa blogia, sillä muuten henkinen kasvuni pysähtyisi muun maailman silmissä siihen. Enkä uskalla arvata minkä ikäisenä olisin vähiten ääliö, joten parempi jatkaa.

Muistin väärin – minähän olen nyt onnellisimmillani

Olen viime viikot miettinyt analyyttisemmin omaa henkistä tilaani, joka on tosi hyvä. Jollain tavalla olen rauhallisempi ja seesteisempi kuin aiemmin. Niin ei pitänyt olla, sillä olin itse itselleni kertonut että vauva-ajat eivät sovi minulle ja että olen onnellisempi kun lapset ovat isompia.

Ennen kuin Kolmonen syntyi, olin pääsääntöisesti aika kireäksi viritetty. Syynä on osittain perusluonteeni, olen kireä, hah! Tarkoitan että olen aika paljon kaikkea. Tykkään olla menossa ja häsätä ja tehdä ja suorittaa. En ole koskaan ollut hyvä vain heittäytymään sohvalle olemaan, enkä tarkoita tätä rivien välisenä kehuskeluna. On oikeasti aika dorkaa suorittaa elämäänsä aamusta iltaan.

Minä en ole osannut vain olla, koska en ole ollut tyytyväinen olotilaani. Sohvalle on paha heittäytyä vain olemaan, jos ei halua pysähtyä kuulemaan miltä tuntuu.

Tyytymättömyyteni ei ole ollut mitään syvää oman elämän vihaamista vaan sellaista mikä syntyy kun tekee asioita joita luulee olevan pakko tehdä sen sijaan että miettisi mitä haluaa tehdä. Tästä olen useasti kirjoittanutkin, eli tiedostan ongelman, mutta vaikeaa se on korjata.

Kun olen ollut tyytymätön yleisesti, olen keskittynyt tekemään esimerkiksi työni niin hyvin kuin voin, suorittamaan sieltä itselleni hyvää oloa. Sitten kun on paljon töitä, ei ehdi tehdä jotain sellaista mitä haluaisi tehdä kunnes alkaa jo kyseenalaistaa mitä se edes oli mitä halusi tehdä. Ehkä urheilu, sehän on ihmiselle hyväksi? Pitäisi lenkkeillä enemmän!

Syntyy arvojen ja ajankäytön loputon ristiriita, joka ajaa tekemään vielä vähän enemmän jos sinne väliin vaikka tupsahtaisi jotain mistä nauttii.

Konkreettisemmin niin että kun tulin töistä kotiin ehkä ruokakaupan ja tarhan kautta, aloin suorittaa sitä arkielämääni. Mietin mitä tänään ehtii tehdä – blogia, urheilua, ystäviä vai kaikkea? Kiirehdin niitä tekemään arvellen että sitten on parempi olo kun tekee jotain mitä itse haluaa. Yleensä kuorrutin tämän toki sähköpostien vilkuilulla ja instan päivittämisellä.

En voinut pysähtyä kuulostelemaan olotilaani kun kaikki energia meni täysillä paahtamiseen, jotta löytäisi jonkin tekemisen kautta rauhan. Läsnäolo oli koomassa ja unohti tulla meille. Ajoittain tämä oma tyytymättömyyteni on ollut sitä luokkaa, että sain lievän paniikkikohtauksen kun käskettiin hengittää silmät kiinni ja keskittyä hengittämiseen.

Tämä nyt on tietysti täysin liioiteltua enkä minä oikeasti noin huonosti ainakaan päivittäin voinut, mutta selvennän tällä eroa nykytilaan. Sillä nyt olen pääosin siellä ihan toisessa äärilaidassa. Osaan pötkötellä sohvalla vallan mainiosti myös silloin kun puhtaat kahvikupit ovat jo loppu ja pyykit kolmatta päivää lattialla. Jaksan tehdä läksyjä isompien kanssa vilkuilematta samalla kännykkää (no, joskus ainakin). Nautin tyhjistä viikonloppuaamuista vaikka pölyt pyörii jaloissa Kolmosen syötävänä.

Koska tiedän että ehdin tehdä nämä kaikki jutut sitten vaikka seuraavana päivänä, aika ei vain mystisesti lopu yhtäkkiä kesken.

En minä mitenkään valaistunut ole tai muuttunut vauvan myötä paremmaksi ihmiseksi. Ehdin vain nyt kerrankin riittävästi huomata ja tehdä sitä kaikkea mitä haluan tehdä – liikkua, katsoa telkkaria, kuunnella äänikirjoja, kirjoittaa, valokuvata, siivota ja tehdä ruokaa (näitäkin todella haluan välillä tehdä).

Valeäiti vauvavuoden onnea

Nyt kun perhe tulee illalla kotiin, mulla on oikeasti kaikki tehty, sisälläni ei välky mikään nyt äkkiä ovesta ulos ja tee jotain kivaa -valo, koska olen jo tehnyt kaikenlaista kivaa.

Tajuan,  että vaikka näinä vuosina olen toki väsyneempi kuin koskaan ja päivät vauvan kanssa ovat välillä raastavia, tylsiä ja kuormittavia, olen silti vauvavuosina ollut itse asiassa onnellisimmillani. Olen unohtanut täysin sen kuinka ihanaa myös kahden ihan pienen kanssa oli ja kuinka onnellisuuteni oli silloin pysyvästi korkeammalla.

Enää herää kysymys että mitenhän ihmeessä tämä taika pidetään yllä kun vauvasta tulee taapero ja aikakäsitteeni muuttuu taas, tai kun palaan joskus töihin. Menen sitä nyt miettimään sohvalle.

Kaikki kuvat: Dorit Salutskij

Lue lisää