Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kunpa joku hyväksyisi minut sellaisena kuin olen – ja kertoisi kuka olen

Vietin muutama viikko sitten yhden illan vanhassa koulussani, Turun Kauppakorkeakoulussa. Kokoonnuimme monen vuosikurssin voimin alumneina yhteisiin bileisiin legendaariseen juhlatilaamme Monttuun. Juhlan ansiosta kokoonnuimme myös pitkästä aikaa koko vanhan tyttöporukkamme voimin.

Yhden illan ajan olimme täysin vuodessa 2002, nuorina opiskelijatyttöinä Turun keskustassa. Yhdessä etkoilemassa, meikkaamassa ja valmistautumassa, ja sitten siellä samassa hikisessä Montussa ja Kauppakorkean käytävillä. 16 vuodessa (ai kamala) joukkoon on toki tullut puolisoita, lapsia, asuntolainaa ja työsaavutuksia, mutta monella tavalla kaikki oli niin kuin ennen.

Juhlien jälkeisenä aamuna Turun katuja kävellessäni tein huomion. Oli ihanaa kävellä Turussa kuin silloin ennen vanhaan, mutta samalla esiin kaivautui yllättävän vaikeita tunteita mukaan. Sellainen tietty nuoruuden epävarmuus, joka väritti kaikkea omaa tekemistä, kimposi kaikuna jostain muistoista suoraan kehoon. Tiedättekö sen tunteen, kun vanhat muistot tulevat takaisin suorastaan fyysisinä?

Tuomiokirkon kohdalla katsahdin Hämeenkadun suuntaan ja mahassa muljahti vähän. Tuossa kohtaa silloin kerran joku dumppasi minut. Blankon edessä valtavasi valta FOMO. Joskus jäin sielläkin jostain rannalle – en enää muista mistä mutta silloin fiilis oli paska. Tuolla oli asunto, jossa yritin päästä mukaan jonkin porukan Vappu-vitseihin mutta en oikein osannut. Minua väsytti ja olisin halunnut vain nukkua, mutta muut jaksoivat vielä bailata päiväkaupalla.

Siinä kävellessäni kroppa kertoili omia tarinoitaan asioista jotka mieli oli jo unohtanut. Niistä hetkistä, joista tulee vieläkin paha mieli ja jopa pieni häpeä. Inhottavia tunteita.

Ei meillä kamalaa ollut silloin, kaukana siitä. Meillä oli tosi ihanaa, hauskaa ja ikimuistoista. Sain tärkeitä ystäviä, paljon kavereita ja tuon aviomiehenkin niinä vuosina. Kasvoin, kehityin ja itsenäistyin. Pääasiassa muistelen Turkua ja opiskeluaikoja pelkästään kovalla lämmöllä ja kaipuulla. Mutta nyt huomaan että jossain siellä opiskelijahaalarin, meikin ja liian myöhäisten aamujen alla taisi kuplia melko lailla jatkuva epävarmuus.

Tietämättäni ystäväni – nykyään kahden lapsen äiti hänkin – oli miettinyt tismalleen samaa siinä joen yli kulkiessamme.

“Kun sitä silloin yritti niin kovasti kaikenlaista ja silti oikeastaan aina vain mietti että tykkäisipä joku minusta juuri sellaisena kuin olen”, hän totesi.

Sitähän se juuri oli, jatkuvaa hyväksynnän hakemista. Tutuilta, tuntemattomilta ja itseltään.

Jäin miettimään tuota lausetta ”tykkäisipä joku minusta juuri sellaisena kuin olen” – tiesinkö silloin itsekään kuka olin? Tuntuu että läpi elämän vaikeimmat hetket ovat olleet niitä, jolloin olen itse ollut hukassa siitä kuka olen ollut. Vastaeronneena, opiskelut aloittaneena. Kihlautuneena. Raskaana. Äitinä. Kahden äitinä. Aina suuren murroskohdan tullen olen joutunut käymään läpi aika ison puserruksen itseni kanssa. Silloin tällöin olen jopa kliseisesti tuijottanut itseäni peilistä ja miettinyt että kuka hitto tuo on?

Enkä nyt puhu pelkästään neljän eri koon välillä seilanneista rinnoista tai mustista silmänalusista.

Kun oma identiteetti on ollut hakusessa, toisten hyväksyntää on aina janonnut kaikista eniten. Tai ehkä ei edes hyväksyntää, vaan ehkä sitä että toisen ihmisen kautta tulisi selittäneensä itse itselleen kuka on. Niinä vuosina kun oma fiilis on ollut hyvä ja vahva – kuten juuri nyt – ulkopuolisten mielipiteillä ei oikeastaan ole väliä. En kaipaa muiden hyväksyntää, riittää että minä hyväksyn itseni.

Irtosi siellä Montussa jotain hyviäkin muistoja kaikukuopasta. Muistin monet hyvä tanssit, laulut ja naurut. Muistin onnistumisen tunteen ja kaiken kattavan kypsymisen. Erityisesti vanhan oppimateriaalikaupan (mikähän sen nimi oli?) edessä aivoihin syöksyi suorastaan innostusta. Tästä pidin, tässä olin hyvä! Mitä ilmeisemmin pidin ihan siitä itse opiskelusta sittenkin, kuka olisi arvannut!

Olisinpa tiennyt senkin silloin.

Loppuun vielä muillekin ylianalysoiville identiteettiongelmaisille pieni ralli päähän:

Paremmat tavoitteet, parempi arki | Arkikoulu osa 1

Jokin aika sitten pyytelin teiltä juttuaiheita ja sain tämän:

”Miten teidän arjen aikataulut sujuu, mistä löydät aikaa kaikelle?”

Ah, yksi mun lemppariaiheita ehdottomasti! Tartuin tähän ekana, siksikin että pidin toukokuussa tästä aiheesta luennon MimiGo:n hyvinvointiviikonlopussa ja siitä lähtien olen ajatellut kirjoittaa siitä tännekin. Lyhyt vastaus kysymykseen on:

En tee kaikkea. En ainakaan samaan aikaan.

Olen sopivasti laiska, luovasti kikkaileva ja sairaan tehokas. Näiden yhdistelmällä saan monta palloa yhtäaikaa ilmaan (ja pään melko sekaisin, tsek paniikkikohtaus, masennus, suorituspakko jne.) ja paljon tehtyä. Luulen että mulla on pari vinkkiä teillekin jakaa.

Koska oikeasti vastaus on aika pitkä, joudun jakamaan tämän tekstin kahteen pätkään. Vasta seuraavassa mennään niihin konkreettisiin vinkkeihin, sillä ensin on tärkeää pysähtyä miettimään tavoitteita ja kunnianhimoa.

Lupaan että ne tehosuorittajan vinkit tulee nopeammin kuin ehdit lukeakaan! Niistä saat sitäpaitsi enemmän irti kun mietit ensin näitä asioita.

Mieti, haluatko oikeasti tehdä enemmän

Ihan alkuun pyydän sinua pohtimaan hetken haluatko oikeasti tehdä elämässäsi jotain enemmän vai kenties vähemmän? Onko tärkeää saada aikaan enemmän?

Ylipäänsä me teemme nykyään aivan liikaa, vaaditaan itseltämme hirveästi. Jatkuvasti pitäisi kehittyä, parantaa, tsempata ja hymyillä. Eikä ihme, sillä niin kaikki muutkin näyttävät tekevän – miksi vain meillä pursuaa pyykkikori pölyiselle lattialle huoneessa, jossa ei koskaan tehdä mitään kehittävää? On aika vaikea uskoa, että vähäkin riittää kun kaikki mediat ympärillä muistuttaa mitä kaikkea olet jättänyt tekemättä. Pakasta marjat, tuuleta petivaatteet, tee naamajumppaa, muista soittaa ystäville, kuori iho kerran viikossa ja imuroi jääkaapin takaa!

Vuorokauden tunnit ja niiden jakaminen järkevästi – tai oikeastaan mielekkäästi ja tasapainoisesti – on meistä tosi monelle ongelma. Silti siinä on tavallaan pakkokin onnistua, sillä muuten hajoaa kuuppa.

Tiiviisti minun logiikkani fiksumpaan elämään menee näin:

  • Päätä mitä asioita oikeasti haluat tehdä – ei mitä mielestäsi pitäisi tehdä
  • Jaa aikasi realistisiin tavoitteisiin vuositasolla, kuukausitasolla, viikkotasolla ja päivätasolla
  • Jätä aikatauluusi paljon tyhjää sattumalle ja levolle
  • Älä koskaan vertaa muihin ja heidän näennäisiin saavutuksiin
  • Joskus bisse on parempi kuin lenkki. Relaa!

Tässä tekstissä käsitellään tuota ensimmäistä kohtaa. Seuraavat tulevat pian perässä. Muistiinpanot esille, nyt tehdään harjoituksia!

Mitä teet tänä vuonna? Tai tänä syksynä?

Ensimmäinen askel on päättää, mitä haluaa kulloisessakin ajan hetkessä tehdä, jolloin samalla tulee valinneeksi kaikki asiat joita ei nyt voi tehdä.

Jos haluat rakentaa taloa, et ehkä samana vuonna perusta yritystä (kokeilin, ei toiminut). Jos haluat treenata thriathonille, onko se hyvä hetki tehdä töitä eri paikkakunnalla? Jos tämä viikko on täynnä työmatkoja ja poikkeuskiirettä, ehkä et kokkaa lainkaan. Ja niin edelleen tässä ihanassa loputtomassa arjessa jossa aika kiertää iänkaiken kaatunutta kasia.

Huomaan, että jaan tämän päässäni erikokoisiin aikavyöhykkeisiin. On vuositason asiat, kuukausitason asiat, viikkotason asiat ja päivittäinen selviytyminen. Seuraavassa tekstissä annan eniten vinkkejä yksittäisen päivän hanskaamiseen, koska siitä lähtee kokonaisvaltainen uupumus tai hyvinvointi.

Ensin pari sanaa vuosi- ja kuukausitason jutuista. Valitse ainakin jollain tasolla teemat kullekin ajanjaksolle. Nämä teemat priorisoivat kaikkia erikokoisia aikavyöhykkeitä. Haluanko syyskuussa keskittyä töihin vai harrastuksiin enemmän? Vai onko nyt tärkeintä saada uni kuntoon (sivuhuomautuksena: aina on, jos unessa on ongelma). Mulla on parhaillaan päättymässä raksavuosi ja alkamassa työsyksy. Työ on siis korkeammalla prioriteettilistallani kuin vaikkapa blogi, urheilu (perustarvetta lukuunottamatta) tai ystävät (perustarvetta lukuunottamatta).

Muista ettei kaikkea voi saada, samalla painolla. Toisaalta mistään ei tarvitse kokonaan luopua. Voit juosta joka päivä tai vain kerran kuukaudessa ja silti harrastaa juoksua.

Luo arkeesi tavoite: Mitä haluat ja miksi?

Ensimmäiseksi pitää aina luoda jonkinlainen maali, johon tähdätään. Tavoite. Luennolla kysyin osallistujilta muutaman kysymyksen pohjustamaan ajankäytön vinkkejä. Tässä ne myös sinulle, mieti hetki päässäsi tai ihan paperilla – kynä aktivoi aivoja!

Kysymys 1: Mitä haluaisit elämässäsi tehostaa? Ketä sinä ihannoit tai kadehdit? Miksi?

Kysymys 2: Mitä vaatisi että pääsisit samaan? Tee 3 kohdan lista, jolla pääsisit samaan vuoden aikana.

Nyt kun tavoite on kirkas, tarvitaan fokusta. Koko homman ydin on priorisoinnissa. Jos haluat urheilla aamuisin, sinun on mentävä iltaisin aikaisemmin nukkumaan ja luovuttava yökukkumisesta. Jos haluaisit nähdä ystäviäsi enemmän, sinun pitää ehkä luopua jumpasta silloin tällöin.

Tai ehkä jumppaat jatkossa ystäväsi kanssa aamuisin.

Kysymys 3: Mistä voisit luopua?

VINKKI: mieti, mitä sinä haluat itse tehdä ja mitä haluat tehdä siksi että muut ajattelevat silloin sinusta hyvää. Siivous on ok jos teet sen itseäsi varten, turhat juhlat eivät oikeastaan koskaan. Sano rohkeasti ei. Uskalla tyhjentää kalenterista asioita, jotka eivät vie kohti tavoitetta tai tunnu muuten vain hyvältä.

Muistutan että tehokkuus ei tarkoita voiman lisäämistä vaan reitin suoristamista. Poistetaan turhaa, jotta maaliin päästään vähemmällä vaivalla. Ollaan sopivasti laiskoja.

Tavoitteeseen päästäkseen on tehtävä rohkeasti

Jos tavoitteenasi on kehittyä jossain asiassa, muista nämä kolme asiaa:

Voi tulla yllätyksenä, että nyt sitten kehotan sanomaan “kyllä”. Juurihan käskin luopua turhasta! Tässä piileekin se vaikein juttu: Usein on mahdotonta tietää mikä on turhaa ja mikä tulevaisuuden tähti. Silloin kun kyseessä on valitsemasi prioriteettiteema, sinulla täytyy olla varaa ( = aikaa) ottaa myös niitä potentiaalisesti turhia juttuja vastaan. Mene kahville puolitutun kanssa, lupaudu luennoijaksi, kokeile avantouintia.

Vaatiminen on tärkeä taito. Sinun on kyllä vaadittava itseltäsikin asioita (kylläpäs menen aamulenkille kun olen sitä halunnut lisätä) mutta erityisesti muilta. Joskus jotain asiaa pitää ajaa kaksi, kolme tai viisitoista kertaa ennen kuin muutkin uskovat että se on tärkeää. Mutta muista, vaatimisenkin voi tehdä kauniisti!

Kolmas kohta on se kaikista tärkein ja usein esteenä sekä kehittymiselle että oman ajankäytön parantamiselle, fokuksen löytämiselle. On tärkeää kokeilla, vaikka ei voi tietää varmasti onnistuuko. Yhtä tärkeää on sitten jossain kohtaa todeta, että tämä ei nyt ollut se oikea reitti, kokeillaan jotain toista.

Voi vaikkapa aloittaa jonkin hankkeen ja sitten haudata sen vähin äänin. Kaikkea ei ole pakko tehdä loppuun asti.

Vain epäonnistumalla usein ja mieluiten kevyesti voi löytää ne asiat, joita kannattaa ajaa täysillä. Kun epäonnistumisia alkaa tulla suhteessa vähemmän, tietää olevansa oikeilla jäljillä. Siitä narusta kannattaa sitten vetää jokaisessa mahdollisessa välissä.

Niitä välejä sitten riittääkin! Niistä lisää seuraavassa tekstissä kun mietitään miten arkipäivää voisi tehostaa.

Haluaisin kirjoittaa hänestä kaiken mutta en halua kertoa mitään

1 Permalink

Me sovimme, että tänä vuonna hän kirjoittaa tämän perinteisen synttäritekstinsä itse, kirjeensä 8-vuotiaana. Mutta se jäi vähän kesken. Tässä on ollut kuulkaa hieman leikkejä leikittävänä. Haluan silti jotain kirjoittaa syntymäpäivän kunniaksi, sillä kahdeksan vuotta sitten ihan juuri näin kauniina mutta paljon kylmempänä päivänä maailmaan tuli elämäni tärkein nainen.

Mullahan on ollut jo muutamana vuonna tapana kirjoittaa muistiin kirjeen muodossa lapsille syntymäpäivinään, kertoa kaikille kuinka siisti tyyppi sankari on. Sen aika olisi viimeistään nyt, syntymäpäivän iltana.

Mutta tämä käy vaikeammaksi joka vuosi. Lapset ovat kummatkin jo niin isoja, etten halua kertoa kaikille minkälaisia he juuri nyt ovat. Persoonallisuudet alkavat olla niin hienosyisiä, omia kokonaisuuksiaan että niiden avaaminen ihan kaikelle maailmalle tuntuu väärältä.

Enkä minä halua vanhempana sanoa edes lapselle että ”sinä olet tuollainen”, kun enhän minä sitä tiedä enkä halua antaa nimeä jollekin vielä mysteeriksi jäävälle upeudelle tai lukita lastani johonkin persoonaan (Tiedättekö, se voi kun sinä olet aina niin kiltti tyttö –ansa.) Niin en kai voi sanoa muillekaan että tälläinen hän on, merkitään se maailman kirjoihin.

Samaan aikaan haluaisin tallentaa kaiken minun, hänen ja maailmankin kirjaan sillä pullistelen ylpeyttä hänestä ja heistä. Tekisi todellakin mieli huutaa turuilla ja toreilla että kelatkaa, tää on mun lapsi! Miten uskomaton ihminen siitä on tulossa, katsokaa nyt!

Ehkä tämä on viimeisistä hetkistä kiinni pitämistä. Lapsuudesta jopa, sillä joskus tuntuu että herään huomenna ja tajuan sen olevan teini. Muistan nähneeni muiden kahdeksanvuotiaita ja miettineeni oman neljävuotiaani vieressä että iiks, onpa tuo jo iso. Onko se vielä lapsi? (on).

Ihan pian Ykkönenkin on kuitenkin iso, ainakin niin iso että se alkaa itse kertoa itsestään kaikille. Internetissä ja muutenkin. Pelkään, että nämä vuodet ovat viimeisiä hetkiä jolloin se mitä me vanhempina nähdään on valtaosa ihmisestä, eikä vain kotona nähty pikainen vilahdus. Että se kuva, joka minulla on lapsestani on tarkka ja kohtuullisen kokonainen, eikä vain vanhemmalle tarkoin näytetty puoli.

Haluan pitää tämän kaiken – hänet – itselläni, koska ihan kohta hän antaa enemmän ystävilleen kuin meille. Edessä siintää se aika jolloin ystävät, harrastukset ja välitunnit muovaavat pientä ihmistä enemmän kuin kotona vietetty aika, enkä taida olla siihen ihan valmis.

Tästä piti tulla raportti syntymäpäiväjuhlista ja fiilistely siitä että kahdeksanvuotiaat on kyllä ihan älyttömän hauskaa porukkaa. Niitä oli täällä eilen kaksikymmentä (!) ja se ei ollut lainkaan kamalaa. Päinvastoin. Niin oli kohteliasta, vitsikästä ja leppoisaa sakkia että huimasi. Yhdet parhaista juhlista koskaan.

Tuli sitten vähän diipimpää shittiä.

Palaan siihen minun kahdeksanvuotiaaseeni vähän kuitenkin, pakkohan minun on jotain pientä tänäkin vuonna kertoa.

Kerrottakoon että hän on täydellinen. Hän on rakas. Hän on kahdeksan vuotta ja 20 tuntia vanha.

Hyvää syntymäpäivää kulta, toivottavasti jaksat kirjoittaa meille sen kirjeesi joku päivä – maailman pitää kuulla sinusta lisää.

 

Ps. En todellakaan leiponut itse noin mieletöntä kakkua, vaan sen loihti meille näkyvyyttä vastaan Tingelstiina, joka lupasi tarjota kakut teille marraskuun loppuun saakka -20% alennuksella koodilla ”Valeäiti”.  Suositus, oli superhyvää! 

1 Permalink