Erään taloudessamme asuvan nimeltämainitsemattoman henkilön kanssa on sitten taaperoiän taistelu vähän kaikesta. Hän ei todellakaan tee oma-aloitteisesti asioita, ja monesti pyynnöt menevät kuuroille korville. En mä jaksa ja miks on pakko jne. Erittäin usein homma on mennyt tappeluksi.
Paitsi sitten jos on päättänyt antaa joskus niiden riitojen vain olla. Sillä jos jotain minäkin olen oppinut, niin sen että toisilla ei ole uhmaa vaan temperamentti, niin kuin Laura vastikään hauskasti kirjoitti. Ja sellaista temperamenttia vastaan loputon taistelu on ihan kaikille uuvuttavaa. Pahimmillaan siinä nujerrataan toisen tahtoa, koska halutaan olla väkisin oikeassa tai pelätään oman aikuisen auktoriteetin menettämistä.
Sellaisen temperamentin hanskaamisessa kannattaa tiukan johdonmukaisuuden sijasta tai lisäksi kokeilla myös pehmeämpiä keinoja. Harhauttaa leikkiin, kehua onnistumisia ja sitten joskus ihan vain odottaa että homma korjaantuu.
Vängättyäni tämän erään henkilön kanssa läpi pissalla käymisen, pyyhkimisen, käsien pesemisen, hampaiden harjaamisen, pukemisen, pöydässä paikallaan istumisen, ulkovaatteiden pukemisen, turvavyön laittamisen ja ihan joka jumalan asian kanssa, olen vihdoin löytänyt minulle sopivan kasvatusmetodin, jota kutsun nimellä ”Anna olla”.
Olen aina välillä vain antanut olla!
Olen toki johdonmukaisesti kertonut että näin nyt pitää tehdä ja ohjannut, käskenyt, houkutellut ja motivoinut tekemään. Kertonut 365 päivää vuodessa että aamullakin pestään hampaat.
Sanoittanut tunteita, antanut aikaa ja selittänyt kaiken auki. Joskus olen asettanut seurauksia, jos kohta ei ala tapahtua (niillä ei muuten ole yhtään mitään vaikutusta tässä temperamentissa; sekä seuraamukset että palkinnat ovat täysin yhdentekeviä). Mutta ihan yhtä johdonmukaisesti olen usein päätynyt itse tekemään asiat hänen puolestaan, päättänyt lopettaa taistelun jossain kohtaa.
Tajusin joskus että mieluummin puen hänen puolestaan kengät seuraavat kolme vuotta kuin tappelen siitä kahdesti päivässä niin että kaikkia itkettää. Sillä tämä temperamentti voittaa minut, Insinöörin, vanhempamme, päiväkodin henkilökunnan ja myös kaikki pahaa-aavistamattomat sivulliset jotka joskus yrittävät viekkaasti saada sen toimimaan toivotulla tavalla.
Arvaan mitä ajattelet. Että ei kai ole järkeä antaa periksi – sittenhän se ei koskaan opi tekemään niitä itse ja siitä kasvaa ihan kamala itsekäs mulkku. Okei okei ehkä et ajatellut ihan noin, mutta kuitenkin ajattelit että on väärin antaa periksi ja siten opettaa ettei tarvitse totella? Omasta kokemuksestani sanoisin että hui hai – oppii se! Siihen vain menee aika helvetin kauan.
Nykyisessä maailmankuvassa alan jopa taipua ajattelemaan että kyky olla ottamatta käskyjä mukisematta vastaan voi oikeastaan olla aika jees.
Enemmän kyseenalaistan sitä, onko meistä jokaisen jo pienestä pitäen alistuttava siihen muottiin että se mitä käsketään, se tehdään? Ehkä jotkut meistä ovat vähän eri tien kulkijoita, joille pitää erittäin pitkän rannan kautta opettaa miksi se yhteisesti totteleminen on hyvä juttu. Kun siihen pitkään tiehen ei keskimäärin ole arjessa aikaa, kannattaa välillä enemmin antaa periksi kuin vääntää väkisin.
Monta vuotta tämän kanssa taisteltuani olen ilokseni huomannut monta hyvää juttua tässä ajoittaisessa löysyydessä.
Sen lisäksi että minä olen rennompi enkä jäkätä päivittäin, lapsi itse asiassa tänä päivänä toden totta käy itse vessassa (pyyhkii, vetää, pesee), käy ensimmäisestä pyynnöstä käsipesulla, pukee pääsääntöisesti itse, laittaa turvavyön itse kiinni ja niin edelleen. Hän on myös empaattinen ja huomaavainen eikä mikään käskyttävä tyranni joka ei suostu koskaan muiden pyyntöihin. Huvittavaa kyllä, hän on myös erittäin tarkka säännöistä – silloin kun hän pääsee vahtimaan että muut niitä noudattavat. Tietää siis kyllä tasan tarkkaan miten kuuluu toimia ja toimii yhä enemmän niin ilman valitusta.
Sinulle, josta tuntuu ettei lapsesi koskaan tottele mitään ilman vääntöjä haluan siis sanoa että antakaa toisillenne aikaa. Kyllä se sieltä tulee.
Toisinaan parasta vanhemmuutta voi olla se ettei yritä vanhemmoida ollenkaan vaan on vain. Hengailee. Se on paljon kivempaakin kuin jatkuva rutiiniränttääminen.
Kerrottakoon muuten loppuun myös että tällä samalla “anna olla vaan” metodilla voi myös opettaa lapset kuivaksi. Ihan rohkeasti jättää sen joka aterian jälkeisen fiksuun aikaan potattamisen ja vain odottaa että he sen itse oppivat. Uskomatonta mutta totta! Kuulit sen ensimmäisenä täältä, ole hyvä!
Viime viikonloppuna vein lapset kiipeilemään ja kävelyretkelle, me leivottiinkin yhdessä. Katsottiin paljon telkkaria yhdessä ja oltiin toistemme kanssa keskittyneesti. Vedettiin keikkaa, hoidettiin nukkeja ja rakennettiin legoja. Juteltiin ja naurettiin. Ihan niin kuin edellisenä kolmena viikonloppuna myös. Olen ollut niin rento ja keskittyvä äiti kuin suinkin osaan olla.
Ja silti ollaan kaikki kolme aivan pelkää räjähdysherkkää dynamiittia joka paukkuu tasaisin väliajoin. PAUKS vaan ja joku huutaa, itkee tai valittaa. Meininki on välillä niin helvetin takkuista että meinaan heittäytyä ihan lapseksi itsekin.
Eilen vähän heittäydyinkin ja huusin vihaisesti ”nyt lopetat” kun Ykkönen väänsi taas jostain. Paria paiskottua ovea myöhemmin kävi ilmi että kyseessä oli väärinkäsitys eikä hän aidosti mitään vääntänyt. Ei raukka oikeasti ollut kuullut edellisiä kolmea pyyntöä. Sitten itkettiin yhdessä miten epäreilu tilanne tästä tuli ja pyysin anteeksi.
Se oli taas ihan hölmö juttu, ei todellakaan ärhentelyn arvoinen.
Piti mennä vähän itseeni ja miettiä mitä kävi. Tunnistin että taustalla oli (oikeasti) vängännyt Kakkonen, joka oli saanut mun liipaisimen jo puoliksi pohjaan. Siitä oli siitä helppo räjähtää.
Mutta ei mun silti pitäisi olla näin herkässä. Paitsi että nyt kun tässä oikein miettii niin ei sekään mikään ihme ole. Me ollaan oltu viime viikot tosi paljon kolmistaan kun Insinööri on muurannut saunan piippua (kiitos siitä, näen silmissäni säästyneet tonnit!). Ei sekään vielä ole paha että lasten hoiva on ollut mun hommaa, mutta nyt huomaan että nämä kaikki eri stressit alkavat kasaantua.
Meillä aikuisilla on ollut paljon työstressiä, kummallakin. Aikataulupainetta, tekemistä, epätietoisuutta, säätöä, päätöksiä. Sitten on ollut talostressi, blogistressi, rahastressi, autostressi (meni jotain rikki ja pitäisi korjata tai vaihtaa), ikkunastariitelystressi (kerron tästä joskus jos jaksan) ja päälle ne ihan perus lapsistressit Leopseista orastaviin kaverisuhteisiin ja eskariväsymykseen.
Ei olla aikoihin oltu kahdestaan, harvoin edes nelistään. Kukaan ei ole oikein nähnyt kavereitaan eikä urheilua ole paljon harrastettu. Happi loppuu kun arjen pölypussissa ei ole enää hengitysreikiä.
Romahdin lauantai-iltana näitä kaikkia vihdoin yhtä aikaa itkemään. Sopersin räkäisesti että mä tarvitsen lomaa näistä stresseistä, edes yhdestä kerrallaan edes hetkeksi. Tai kaikista!
Sieltä sitten taas iskikin kuin lekalla päähän. Niin joo, onhan tässä vähän paljon kaikkea. Eihän se mikään ihme sitten olekaan. Pitää hyväksyä se että nyt mennään punaisella ja yrittää leipoa joka väliin riman alitusta ja joustoa. Laittaa kalenteriin edes jonnekin yhteistä aikaa ja stressilomaa. Sitäkin voi ihan oikeasti ottaa, voi päättää ettei juuri tänään mieti sitä stressaavaa asiaa. Mutta se pitää erikseen päättää.
Sillä vaikka kuinka haluaisin muuta uskoa, nuo kaksi kaunista peiliäni imevät kaiken meidän olomme ja heijastavat sen entistä terävämmin takaisin. Toki siellä joukossa on heidän omatkin olonsa, mutta kyllä se vain kaikkia helpottaa jos ne isot ihmiset pystyy edes vähän irrottamaan omista oloistaan ja olla vaan.
Sitä siis tässä taas yritän. Vähentää siellä missä voi, painaa sen mitä jaksaa ja lopun aikaa yrittää hyväksyä sen faktan että nyt mennään ohuella ja saakin väsyttää. Kyllä se jouluksi helpottaa – silloin on kuulemma saunarakennus valmis.
Ahahahahahah kuka sitä muka uskoo.
Kuva Öljysäiliö468:sta, jonne me huudettiin kaikki omiamme hauskan kauin ja vähän stressinpurun nimissä. Kakkonen huusi ekaksi työkseen whattahell? Sitä minäkin mietin rakkaani.
Oravannahkayhteistyö: olemme saaneet keittiöstä alennusta näkyvyyttä vastaan
Nyt sain niin kauniit kuvat käsiini meidän keittiöstä, että on pakko jakaa ne ja samalla kertoa kaikki keittiöstämme! Kuvat ovat keittiön toteuttajan Blaun omaisuutta, ne on Blaulle kuvannut Mikael Petterson ja stailauksen on tehnyt Minna Jones.
Vaikka tokihan te olisitte uskoneet että meillä näyttää aina tältä:
Juu ei näytä. Mutta ei se haittaa! Keittiö on arjen sotkujemmekin keskellä hieno ja mikä tärkeintä, toimiva. Sanon vähintään kerran viikossa ääneen, että olen kyllä kaikista tyytyväisin tähän keittiöön. Joka päivä ajattelen sitä. Seuraavassa kattava analyysi valinnoista ja niiden onnistumisesta!
Keittiön suunnittelu lähti arkkitehtimme (Arkkitehdit Sarapää) kynästä. Even ajatuksena oli mahdollisen kompakti, linjakas ja simppeli ilme, kuitenkin niin että perustoiminnot ovat hyvin käsillä. Siinä onnistuttiin tosi hyvin!
Keittiössä on tilaa riittävästi ja toiminnot on tosi hyvin sijoiteltu: siivotessa pyhä kolminaisuus roskis – hana – astianpesukone on saavutettavissa yhdeltä seisomalta, ja samoin tiskikoneen tyhjennys käy helposti suoraan vieressä oleviin kaappeihin. Ainoa miinus on se ettei meillä ole vielä järkevää paikkaa keittiöpyyhkeelle. se roikkuu nyt uunin kahvassa, josta seuraa aina märkien käsien kurottelua kahden työtason välillä, eli tippoja lattialla.
Suunnitellessa mietittiin kovasti että veden ja lieden pitäisi olla samassa paikassa, ja olisihan siinä puolensa. Vettä tarvitsee kokatessa paljon ja joka kerta kun sitä pitää hakea tai valuttaa tästä kahden työtason väliltä, syntyy sotkua ja tietysti vähän vaaratilanteitakin (kuuma pastavesi + sekoilevat lapset = ei hyvä).
Toisaalta, jos hana olisi saarekkeessa, siinä olisi jatkuvasti sotkut esillä ja tilaa muulle tekemiselle (hengailu, pilkkominen, läksyjen teko, viinilasin kanssa nojailu, yms) jäisi vähemmän. Olen siis tyytyväinen meidän ratkaisuun.
Myös kvartsisen työtason nostaminen ja jatkaminen välitilaksi oli hyvä ratkaisu! Aluksi ajattelin tuleeko siitä turhan massiiivinen mutta päinvastoin: se selkeyttää koko linjaa ja näköjään roiskin melko isolla kädellä ihan päivittäin. Syytäkin suojata koko seinä.
Roiskimisesta tuli mieleen, että yksi keittiön parhaita juttuja on Stalan syvä lavuaari, jonka bongasimme poistomyynnistä. Sieltä ei ihan heti kaikki sotkut näy eikä vesi roisku kovin helpolla yli. Paitsi jos minä olen töissä siinä, eh. Tapwellin hanan ulosvedettävä letku on just niin hyvä ja käytännöllinen kuin ajattelinkin!
Astianpesukonetta varten meillä on sähkökäyttöinen hanan sulkija allaskaapin alla. Saamme siis hanan automaattisesti kiinni aina kun kone ei käy, mutta tasolla ei näy mitään isoa mönttiä.
Saarekkeen takana olevat kaapit mietityttivät suunnitteluvaiheessa – ovatko liian hankalat kun edessä on aina tuolit? No, ovat. Mutta koska niitä käytetään vain ehkä kerran viikossa, se on ihan ok. Samoin muutkin hankalat kaapit ovat ihan hyvässä käytössä, niissä kaikissa on jotakin sellaista jota käytetään vain muutamien viikkojen välein. Termarit, uudet talouspaperit, ylimääräiset juomapullot ja juhlatarvikkeet ovat kaikki sellaisia joiden ei tarvitse olla käden ulottuvilla.
Muuten meillä on mahtunut kaikki kamat tosi hyvin näihin kaappeihin mitä on. Keittiöömme tuli Even ideasta se erikoisuus, että yläkaapit ovat paljon normaalia korkeammalla ja lisäksi ne ovat erikoiskorkeat, 122cm. Korkea välitila tuo paljon ilmavuutta keittiöön (eikä päätä lyö aina kaapin reunaan!) ja toisaalta korkealle kattoon ulottuvat kaapit tekevät koko keittiöstä tosi linjakkaan.
Mutta toki ylimmät hyllyt ammottavat pääosin tyhjinä ja korkeat kaapit ovat ongelma, jos pituutta ei ole suotu yhtä paljon kuin meille melkein 180-senttisille. Itsellemme tämä kuitenkin suunniteltiin, joten korkea it is!
Roskiskaappeja suunnittelimme tarkoituksella tosi paljon. Jopa kolme meidän viidestä (altaan puoleisesta) alakaapista on varattu jätteille. Ylimmässä on ergonomisesti eniten käytetyt sekajäte, muovi ja kartonki, sen alapuolella pullot, metallit ja lasit ja vielä näiden vieressä kaikki keittiön siivoustarvikkeet. Tämä viimeinen voidaan myös muuttaa jätekaapiksi (sitten kun biojätettä aletaan kompostoida ja tarvitaan lisää ämpäreitä).
Ainoa miinus on se että roskislaatikkomme ovat vähän liian korkeat. Ne yltävät melkein vetolaatikon yläreunaan, mikä herkästi sotkee koko kaapin jos (kun) roskikset tungetaan ihan täyteen.
Saareke on ollut juuri niin ihana kuin ajattelinkin (fun fact, tuosta linkin takaa löytyvästä jutusta on yli kolme vuotta aikaa. Kuinka kauan tämä projekti on oikein kestänyt??!). Toki se kerää roinaa, mutta ei se mua niin paljon haittaa kuin luulin. Sen ääressä todella tehdään kaikenlaista yhdessä ja erikseen ja se kestää hyvin kolhuja ja tusseja. Pitkään tehty päätös siitä jatkuuko työtaso saarekkeen sivulle vai ei päätyi hyvään – alas asti jatkuva kaunis valkea taso tekee kokonaisuudesta tosi hienon! Lieden paikka saarekkeessa keskellä keittiötä on myös ollut hyvä ratkaisu, ja sisäänrakennettu liesituuletin toimii moitteetta.
Meillä on kaikki kodinkoneet Siemensiltä, koska saimme kerran hyvän vinkin: vaikka koneet voivat näyttää aika samoilta eri valmistajilta, niissä saattaa olla eriväriset tai erityyliset digitaaliset kellot ja valot. Samaa valmistajaa suosimalla saa varmasti yhtenäisen linjan ja usein myös paremman hinnan kun pakettina ostaa. Näihin olemme olleet tyytyväisiä, mikään ei pidä isoa ääntä ja kaikki hoitavat hommansa hyvin.
Mikron ja uunin yhdistelmää mietittiin tosi pitkään. Isona vaikuttimena oli toive saada mahdollisimman vähän kodinkoneita, jotka auttamatta rikkovat kauniiden kaapistojen linjaa. Tässä onnistuttiin tosi hyvin, kaikki näkyvät koneet ovat vain kokin nähtävissä.
Käytännössä mikrouuni-yhdistelmä on ollut tosi jees, kolmea pientä ongelmaa lukuunottamatta: Mikro ei (tietysti) pyöri. Tuntuu että se vaikeuttaa joidenkin ruokien sulattamista. Lisäksi se pelkäämäni ongelma tapahtuu ainakin kerran kuussa: haluaisin mikrottaa jotain samalla kun uuni on päällä. Se ratkeaa yleensä lämmittämällä kamat pannulla, mikä ei ole lainkaan hassumpi juttu sekään. Kolmas ongelma yllätti. Mikro kuumenee tosi kuumaksi uunivastusten kohdalta ja siihen pystyy hyvinkin polttamaan kätensä. Kerran sen tein, kukaan muu ei vielä.
Jos tekisin nyt päätöstä uudestaan, valitsisin silti näin. Sillä jos olisimme halunneet ne erikseen, olisimme ehkä joutuneet luopumaan apteekkarin kaapista joka on ollut aivan sairaan hyvä kuiva-ainekaappina. Jos haluan päätökseni perua, yhdessä yläkaapissa on valmiiksi pienelle mikrolle pistorasia. Ai että kun oltiin fiksuja.
Yllättävä positiivinen puoli keittiössä on saarekkeen ja allastason välinen tila, joka jäi melko suureksi. Siinä on lähes puolitoista metriä tilaa, mikä tekee kahdestaan kokkaamisen huomattavasti kivemmaksi, kun kukaan ei törmäile toisen kyynärpäihin ja astianpesukonekin mahtuu vaikka olemaan auki samaan aikaan.
Jääkaapin sijainti on ollut tosi hyvä, sillä se on helposti kaikkien saatavilla ja siitä on mukava nostella tavaroita työtasoille eikä sinne päästäkseen tarvitse väistää vaikka roskista käyttävää kaveria. Työtason alla sijaitseva pakastin on myös ollut juuri oikea ratkaisu meille – sinne mahtuu kaikki mitä tarvitaan ja siihen on helppo päästä.
Keittiön harmaa sävy on ihana. Kertakaikkiaan. Keittiön toteuttaneen Blaun äiti Pirjo valitsi sitä meille todella pitkään ja arvostan hirveästi sitä paneutumista mitä siihen käytettiin. Väriksi valikoitui Tikkurilan 1951. Sävy vaihtelee makeasti vuodenajan ja kellonajan mukaan! Keskikesän kirkkaassa valossa se oli aivan valkoinen, nyt talven tultua se tummuu jatkuvasti tosi kauniiksi omaksi sävykseen. Puulattia keittiössä on ihana jalkojen alla mutta vähän työläs pitää puhtaana. Annan sen anteeksi.
Myös Pirjon tuoma vaalea kvartsitaso (Noblesse Supreme White) on ollut hirmu hyvä. Se on raikas ja kirkastava, mutta hyvin armollinen tahroille pienen marmorikuviointinsa kanssa.
Blaun pienet nuppivetimet ovat tosi kauniit mutta pian huomattiin käytössä että jääkaappiin oli pakko vaihtaa isompi nuppi. Avaaminen oli liian vaikeaa pienen kanssa. Iso tosin sulautuu tuohon paljon paremmin kuin ajattelin – minähän sen pienen sinne aluksi väkisin vaadin kun halusin samanlaiset vetimet kaikkiin. Tyhmä minä.
Yläkaapeissa ei vetimiä ole ollenkaan, sillä ne on Pirjon hyvästä ehdotuksesta toteutettu niin että ovilevy tulee hieman runkoa alemmaksi eli kaapit saa alapuolelta helposti auki.
Keittiön suunnittelu oli jälkikäteen ajateltuna aika iso homma, mutta ammattilaisten avulla (kiitos Pirjo Blaulta ja arkkitehti-Eve!) siitä tuli kyllä ihan tosi hyvä. Juuri sellainen kuin me tarvittiin.
Keittiömme spekseinä:
Suunnittelu: Eve Sarapää / Arkkitehdit Sarapää(saimme suunnittelutyön ilmaiseksi bloginäkyvyyttä vastaan)
