Olen juonut kolmena aamuna hirvittävää aamukahvia. Tahtoo sanoa ilman maitoa. Se tarkoittanee, että maidoton kokeilu on jatkunut kolme päivää. Olen uhrannut kahvinautintoni unen alttarille, niin ironista kuin se onkin. Jos se kuitenkin johtuisi maidosta…Lasken siis aikaa kahvikupeissa, koska päivien kuluista ei olisi muuten tässä sumussa mitään hajua. Siihen on syynä eräs vatsatauti ja siitä seurannut päättymätön ”loma”, mutta erityisesti eräs kymmenen kuukautta nukkumista opetellut ja siitä pian surkean välitodistuksen saava pieni mies.
Onhan sen nukkuminen aina ollut surkeaa, päivisin ja öisin. Lähes jokainen herätys tuli kamalan huudon saattelemana, nukutus varsinkin. Seitsemän kuukautta sitä katseltiin, sitten pari viikkoa kerättiin raivoa rohkeutta ja toteutettiin ensimmäinen unikoulu. Se ei ihan kertalaakista onnistunut, vaikka alku hyvin menkikin, mutta noin kuukausi aloittamisesta saatiin ekaa kertaa lähes kokonaisia öitä. Ja sitä vaihetta jatkui sitten ehkä kuukauden. Nyt olemme taas tilanteessa, jossa äidin välittömän läheisyyden poistuminen johtaa järkyttävään huutoon, eikä unen saaminen todellakaan ole taattua. Päivisin se nukkuu 50 minuutin syklejä, joista yleensä ei saa enää nukutettua takaisin (paitsi Insinööri, jolta puuttuu se oleellinen äitiominaisuus). Ja vaikka nukahtaisikin, sitä edeltää 15-90 minuuttia kestävä huuto, joka takuuvarmasti herättää myös Ykkösen, jolla alkaa muuten olla jo aika kunniakkaat silmäpussit univeloista. (Se huuto. Se on jotain niin järkyttävää, etten peltorit päässäkään pysty kuuntelemaan sitä ilman valtavia aggresion tunteita. Oikeasti. Tänään jo harkitsin nauhoittavani sitä teille, jotta joku sanoisi ”ohhoh”. Mutta säästin teidät vielä.)
Surkeat päiväunet vielä menetteli, siitä kärsii vain Kakkonen itse ja minä. Mutta nyt on yötkin menneet ihan kuraksi. Käytännössä Kakkonen nukahtaa (huudon saattelemana) joskus iltayhdeksän aikaan, ja herää sen jälkeen klo 00, 02, 04 ja 06. Pahinta on se, että viimeistään 04 herääminen ei enää taltu pelkällä tassuttelulla, vaan kanniskelua ja muuta saattaa joutua tekemään yli tunnin. Parina kertana olemme luovuttaneet viideltä, ja Kakkonen on imetetty uneen. Siitä on luonnollisesti seurannut seuraavana yönä yhä aikaisempi herääminen. Tilanne on kohta vähän umpikujassa, koska Kakkonen nukahtaa parhaiten Insinöörin nukuttamana, mutta Insinööri on jo niin väsynyt ettei jaksa öisin johdonmukaisesti tassuttaa vaan kyllästyy aika nopeasti ja tuo lapsen minulle. Joka sitten taas kannan vuorostani puoli tuntia, hermostun ja luovotan. Ja imetän.
Olemme siis aloittaneet järjestyksessään noin kuudennen unikoulun, ja yritämme taas kerran opettaa Kakkosta nukahtamaan itsekseen, tassuttelun tai muun vastaavan avulla. Tällä kertaa vastassa on lähes kävelevä ja rajusti vastaan hangoitteleva lapsi. Se ei aio suostua tähän. Varsinkin minun nukuttaessa tilanne menee ihan absurdiksi tahtojen sodaksi. Se ei enää edes rauhoitu syliin, koska tietää että joutuu takaisin sänkyyn rauhoittuessaan.
Siispä: syvään henkeä, lausutaan tämä on vain vaihe -valhe vielä sataan kertaan ja jatketaan sinnikäästi taistelemista. Teeskennellään, että kohta helpottaa, leikitään hereillä ollessa robotteja, syödään (maidottomia) karkkeja, juodaan (pahaa) kahvia ja viedään lapset välillä pahaa-aavistamattomien mummien hoitoon yöksi.
P.s. tätä kirjoittaessani nautin siitä tilanteesta, että Kakkonen nukahti ekaa kertaa viikkoihin itsekseen sänkyyn. Jos se vaihe olisi sittenkin jo menossa ohi?
P.p.s tuota ylempää p.s.:ää kirjoittaessani Ykkönen heräsi yllättäen omilta uniltaan itkemään ja herätti tietenkin juuri vartin nukkuneen Kakkosen. Tarinan yllätys on siinä, että sain Kakkosen nukutettua takaisin uneen, taas itsekseen! Jee!