Minun kännykästäni on tänään lähtenyt seuraavanlainen viesti esimiehelle:
”[Sukunimi] ilmoittautuu palvelukseen”
Se on päätetty nyt. (Ihan liian pian) Insinööri jää kotiin ja minä palaan pyörään valmiiksi väsyneenä oravana.
Tämäkin päätös oli taas täynnä angstia, tuskaa ja pitkiä keskusteluja. Ja etenkin turhia ja tyhmiä pelkoja. Kuten se, että Insinööri osaa nauttia kotiajasta jotenkin ”paremmin” (miten sekin määritellään?) ja että minä katkero sitten aina raahaudun väsyneenä tekemään kotitöitä kotiin, jossa kukaan ei kaipaakaan minua. Että näin järkeviä klo 01 ajatuksia.
Eipä ole elämä päätöksen jälkeenkään ollut helppoa. Yhtenä hetkenä olen pakahtua jo ennakkoon ikävästä, toisena itken itsesäälissä vessan lattialla kun olen niiiiiin kyllästynyt kasvattamaan, nukuttamaan, leikittämään, pukemaan, syöttämään, kokkaamaan, käskemään, pyytämään ja torumaan. Välillä olen mielestäni supermutsi, joka ei millään viitsisi jättää kotia vain ollakseen huono (palkka)työssään, välillä tajuan kirkkaasti etten pärjää tässä kotiäitihommassa ollenkaan ja kuuluisin oikeasti isoihin neukkareihin käsiäni heiluttamaan.
Lopullisen päätöksen syntymistä saattoi helpottaa yksi norovirus, yksi uhmaikäinen ja yksi univammainen jotka kaikki osui samoille päiville.
Vaan nyt on homma selvä, enää pitää päättää pari yksityiskohtaa, kuten paluupäivä, mahdollien lomamatka sitä ennen ja kaikki Insinöörin isyyskuukausi ym. -hulinat. Niin ja ostaa ehkä yhden tulevan palkan edestä vaatteita, koska mä luulen että pinkissä paidassa ja leopardileggareissa keikkuva konsultti ei olisi kovin uskottava. Vaikka sillä olisikin pari vaippaa laukussa.
Että tervemenoa se ”seesteinen” kotielämä ja tervetuloa ruuhkavuodet, oravanpyörä, stressihelvetti ja mitä näitä nyt on. Ihan sama kunhan siellä saa jonkun muun tekemää lounasta ja vapaapassin vessaan.