”Äiti tää ei oo oikea hetki” sanoi Kolmonen ja oli taas kerran viisaampi kuin minä. Eikä tää ole edes eka kerta kun pieni lapsi on mua viisaampi, ei suinkaan. Näin se meni:
Oltiin pulkkailemassa Nelosen ja Kolmosen kanssa, stigan ja pulkan kanssa (virhe #1). Nelonen nökötti stigassa hievahtamatta ensimmäiset puoli tuntia, kunnes se nousi hetkeksi tutkimaan jotain muuta. Enter Kolmonen, joka huomasi hetkensä tulleen ja istahti vuorostaan Stigaan.
Totesin, että joo voisikin olla sun vuoro (virhe #2).
Voitte ehkä jo kuulla päässänne, miten Nelonen huusi. Ja huusi ja huusi ja huusi ja olisi seuraavaksi töninyt ja potkinut, ellen olisi mennyt väliin. Sitten alkoi minun seuraavat virheeni!
Kolmonen oli antamassa heti periksi, ja väistämässä. Sanoin heti että älä sinä turhaan nouse, nyt on sun vuoro (virhe #3). Musta se olisi ollu epäreilua, koska oli muutenkin Kolmosen aika päästä stigaan, ja ei nyt huutamalla ja raivomalla voi itselleen omaa vuoroa saada.
Joten annoin Kolmosen mennä stigaan ja laitoin Nelosen pulkkaan. (virhe#4)
Paitsi että en TIETENKÄÄN laittanut, koska Nelonen huusi ja raivosi ja oli yhtä spagettia aina kun sen nosti ilmaan tai yritti laittaa pulkkaan.
Tässä kohtaa olisi pitänyt tapahtua niin, että
a) tajuan, että niillä on jo kummallakin nälkä ja ehkä kylmäkin
b) tajuan, että Nelonen on jo mennyt sellaiseen tilaan, missä mikään järkiperustelu ei ole enää olemassa
c) tajuan, että olen YKSIN ja en pysty nyt ratkaisemaan tätä millään kompromissilla.
d) tajuan, että tää on nyt vain kaikille tylsä tilanne.
Sen sijaan seistä tökötettiin siinä niin ja puhuttelin Nelosta lempeän lujasti (myöhemmin opin, että olin Kolmosen mielestä vihaisen oloinen) ja kerroin, että nyt on Kolmosen vuoro, kohta sinun (virhe #5).
Jotenkin olin saanut päähäni kokea tärkeäksi, ettei Kolmonen, joka ei ollut tehnyt mitään väärin, joudu joustamaan vain siksi, että toinen on ihan jengalla.
Ajattelin, että kyllä senkin pitää saada olla stigan kyydissä ja pidin pääni.
Kannoin aina minuutin ajan huutavaa Nelosta toisella lonkalla ja vedin samalla stigassa Kolmosta perässäni. Sitten oli pakko ottaa tauko eli käytännössä laskea Nelonen maahan raivoamaan, pulkkaan en sentään enää yrittänyt kahden surkean yrityksen jälkeen.
Sitten taas vedettiin hetki Kolmosta stigassa, kannettiin Nelosta. Oli hankalaa mut oli edelleen Kolmosen vuoro ja nyt nautitaan saatana (tätä en siis sentään sanonut ääneen).
Kovin yllättäen Kolmonenkin alkoi itkeä jonkin ajan päästä. Kysyin, mikä häntä itkettää (juu en ole penaalin terävin) niin se, että Nelonen itkee ja äiti on niin vihainen.
Selitin, että on tärkeää, ettei sun tarvitse aina joustaa, yritän opettaa sitä veljelle.
”Mut äiti tää ei oo oikea hetki sille” sanoi viisas viisivuotias ja heräsin kuplastani. Hitto, hän on aivan oikeassa. Nyt ei todellakaan ole oikea hetki sille (virheet loppuvat tähän).
Nelonen stigaan, halit ja anteeksipyyntö (minulta), kyynelten kuivaus, kaikki kotiin kuumalle kaakaolle hiljaisuudessa.
Olipahan taas oppitunti. Annan siitä itselleni pisteitä, että en missään kohtaa menettänyt hermojani, mutta en siitä, että ylipäänsä väkisin väänsin jotain näin turhaa. Kyllähän mä tiedän aivan hyvin, että kun lapsi joutuu noin suuren tunteen valtaan, se ei voi sille mitään vaikka minä kuinka perustelisin.
Siinä kohtaa olisi pitänyt antaa periksi, mennä kotiin ja käydä keskustelu myöhemmin. Nelonen kysyi multa kaakaon aikana ”anna [Nelonen] anteeksi?”. Meni sydämeen 🩷💔
Itse asiassa, melko usein vanhempana kannattaisi enemmän joustaa ja antaa periksi ja keskustella ihan eri mielentilassa. Toki on tilanteita, joissa joustoon ei ole varaa (esim turvallisuustilanteet), mutta hyvin harvoin säännöistä sokeasti kiinni pitäminen tai jonkin vanhemman toiveen väkisin runttaaminen auttaa yhtään mitään.
Ison tunteen vallassa oleva ihminen ei enää edes kuule puhetta oikeastaan, joten on kirjaimellisesti ajan ja hermojen hukkaa edes yrittää. Anna periksi, jousta, rauhoita tilanne ja yritä kohta uudestaan.
Pitäisi valita se ”oikea hetki” kasvattamiseen, ja oikea tunteiden vyöryn vastaanottamiseen.
Mä valitsin tänään väärin, mutta sellaista se on. Tämä joustaako vai ei on usein vanhemmuudessa vastaan tuleva, ja melkein aina vaikeaa. Jos valitsee väärin, siitä on vaikea peruuttaa. Mutta toisaalta: melkein koskaan ei ole väärin olla lapsensa puolella (tosin haaste tulee siitä että joutuu valitsemaan kenen lapsen puolella on)