Kello käy puoltayötä ja minä makaan valppaana sängyssä. Olen nukkunut viime öinä niin surkean huonosti (maksimissaan 1,5h pätkiä), että olen saavuttanut univelan ärsyttävimmän vaiheen: heräämisen pelon.
En uskalla nukahtaa, koska pelkään joutuvani heräämään. Toivon, että olisi jo aamu. Makaan siis tässä niska jäykkänä, keho hiljaa mutta mieli hälytystilassa. Jokainen Ykkösen yskäisy ja Kakkosen käännähdys saa sykkeen nousemaan ja hengityksen pysähtymään: ”nytkö se herää?”. Levosta ei tietoakaan. Uni on kaukainen haave ja vain se toisaalta korjaisi tilanteen. Kuinka kertakaikkisen vammaista.