Keskittykääs nyt oikein tarkasti: *viuh*. Näittekö? Siinä se takki kääntyi!
Perun nimittäin ehkä vähän puheitani. Sukupuolisensitiivisessä kasvatuksessa tai ainakin siinä ”ideologiassa” onkin ehkä vähän järkeä. Myönnän myös että olen asennoitunut asiaan varsin mustavalkoisesti. Ymmärrän kyllä että siinä, miten lastaan sukupuolirooleihin kasvattaa, saattaa olla harmaankin sävyjä.
Kärjistävän kirjoitukseni myötä olen alkanut kiinnittää asiaan enemmän huomiota. Ja voihan hitto. Kyllä vaan on kuulkaa niin paljon noita mummeleita jotka sanoo ”ei pojat saa itkeä” ja ukkeleita jotka sanoo tytölle että ”jokos sulla on oma nukke”. Ja sitten on todella paljon kaikenikäisiä äitejä, jotka kommentoi asiaan kuin asiaan ”se on kato tyypillinen tyttö / poika”.
Sisäinen hippini alkoi nostaa päätään viimeistään leikkipuistossa, siinä samassa jossa ne kaikki ärsyttävät lapset käy. Huomasin, että ne ei ole pelkästään ärsyttäviä, ne on myös ohjelmoitu vanhempiensa miniklooneiksi. Kaksi eskari-ikäistä tyttöä raivostuttavasti omi taas itselleen leikki yhdessä eräässä telineessä. Ennen kuin näin mitä siellä touhuttiin, pelästyin jo hetkeksi että siellä leikkiikin tyttöjen aikuiset äidit. Sisältä kun kuului ”älä kävele hei kengillä siinä, mä just lakaisin tästä. Nämä täytyy kyllä nyt putsata, on aivan likaisia. Laitatko teen tulemaan”.Jne. Pelottavan tuttuja lauseita, suoraan äitien suusta.
Samaan aikaan kun nämä kaksi tyttöä kyyristeli siellä telineellä ja harjasi jotain halvatun hiekkaa ees sun taas (ja samalla tietenkin taas tiuskivat mun täydelliselle lapselle joka oli muka tiellä, hmph.), telineen ulkopuolella pojat peuhasi keskenään pallopelien kimpussa. Mua vähän säälitti. Toiset (pojat) saa kunnon hien pintaan ja happea keuhkoihin ja nauraa räkättävät siinä mennessään. Toiset (tytöt) könyää jossain minikodissa ja tekee askareita. Ja nalkuttaa.
Mistähän lie oppineet nämä mallit? Alan ymmärtää ongelman. Mutta en usko vieläkään, että tämä ongelma ratkeaa siten, että Ruska ja Ruu juoksentelee ympäriinsä sukupuolettomina. Luulen että tärkeämpää olisi saada meidän aikuisten maailma vähän vähemmän stereotypiasidonnaiseksi, ja se alkaa kotoa.
Pyhä lupaus itselle: nalkuta vähemmän, mutta huijaa mies silti maagisesti enemmän kotitöihin. Juokse välillä lasten kanssa pallon perässä.
Painiminen meillä onkin jo hallussa ja meidän tyttö puree, joten eiköhän tässä aika hyvässä jamassa olla. En mä silti Kakkosta Ruskaksi aio nimetä.